VIIDESYHDEKSÄTTÄ LUKU
Itävallan Annan kiitollisuus
Kuningattaren luo huomasi Atos pääsevänsä paljon helpommin kuin hän oli odottanut; kaikki näytti käyvän suotuisasti heti ensi askeleelta, ja pyydetty puhuttelu myönnettiin seuraavaksi päiväksi suuren vastaanoton jälkeen, johon hän oli syntynsä perusteella oikeutettu ottamaan osaa.
Lukuisa parvi tungeksi Saint-Germainin huoneissa; kuningatar ei ollut koskaan Louvressa tai Palais-Royalissa nähnyt ympärillään suurempaa hovilaisten joukkoa. Kuitenkin oli se muutos tapahtunut, että tämä paijaus kuului ylipäänsä vain alempaan aateliin, kun sitävastoin Ranskan etevimmät ylimykset olivat prinssi de Contin, Beaufortin herttuan ja koadjutorin seurueena.
Kun kreivi de la Fèren piti päästä toimittamaan asiansa, ilmoitettiin hänelle, että puheillepääsy kyllä suotaisiin, mutta hänen piti odottaa vielä hetkinen, koska kuningattarella oli neuvottelu ministerin kanssa.
Neuvottelun päätyttyä kuningatar kutsutti hänet työhuoneeseensa.
Atos opastettiin sisälle ja ilmoitti nimensä. Se nimi oli liian usein kajahtanut hänen majesteettinsa korvissa ja värähdyttänyt hänen sydäntään, jotta Itävallan Anna ei olisi sitä tuntenut; kuitenkin hän jäi kylmäkiskoisena katselemaan aatelismiestä niin tiukasti kuin on sallittua ainoastaan naisille, jotka ovat kuningattaria joko kauneutensa tai syntynsä perusteella.
"Te siis tarjoudutte tekemään meille palveluksen, kreivi?" kysyi
Itävallan Anna tovin vaitiolon jälkeen.
"Niin, madame, vieläkin palveluksen", vastasi Atos pahastuksissaan siitä, että kuningatar ei ollut häntä tuntevinaan.
Atos oli ylväsluontoinen ritari ja senvuoksi peräti huono hovimies.
Anna rypisti silmäkulmiaan. Mazarin, joka pöydän ääressä istuen selaili papereita kuin tavallinen valtiosihteeri, kohotti päätänsä.
"Puhukaa", käski kuningatar.
Mazarin alkoi jälleen penkoa papereitaan.
"Madame", aloitti Atos, "kaksi ystäväämme, kaksi teidän majesteettinne urheinta palvelijaa, herrat d'Artagnan ja du Vallon, jotka herra kardinaali lähetti Englantiin, ovat äkkiä kadonneet juuri kun laskivat jälleen jalkansa ranskalaiselle maaperälle, ja heidän kohtalostaan ei ole mitään tietoa."
"No niin?" kysyi kuningatar.
"No niin", jatkoi Atos, "minä vetoan teidän majesteettinne hyväntahtoisuuteen saadakseni tietää, miten noille kahdelle aatelismiehelle on käynyt, vedotakseni sitten oikeudentuntoonne, jos tarvitaan."
"Monsieur", vastasi Itävallan Anna, ja hänen sävyssään ilmeni se korskeus, joka erityisiä henkilöitä kohtaan käytettynä oli loukkausta, "sitäkö varten te siis tulette häiritsemään meitä tärkeissä toimitettavissamme? Poliisijuttu! Te tiedätte hyvin tai teidän pitäisi tietää, monsieur, että meillä ei enää ole järjestysvaltaa käytettävissämme siitä saakka kuin poistuimme Pariisista."
"Luullakseni ei teidän majesteettinne tarvitsisi kääntyä järjestysvallan puoleen saadaksenne kuulla, mihin herrat d'Artagnan ja du Vallon ovat joutuneet", vastasi Atos kylmäkiskoisen kunnioittavasti kumartaen; "jos te suvaitsisitte kysyä noista kahdesta aatelismiehestä herra kardinaalilta, niin hän varmaankin voisi vastata teille hankkimatta tietoja muualta kuin omasta muististaan."
"Mutta, Jumala paratkoon", virkahti Itävallan Anna halveksivasti nytkäyttäen huuliansa kuten hänellä oli tapana, "luulenpa, että te itse toimitatte kuulustelua!"
"Niin, madame, ja minulla on siihen melkein oikeus, kun asia koskee herra d'Artagnania, – herra d'Artagnania, ymmärrättehän, madame?" lisäsi hän sellaiseen tapaan kuin olisi tahtonut taivuttaa kuningattaren ylpeän pään hänen muistojensa painoon.
Mazarin oivalsi, että nyt oli aika tulla Itävallan Annan avuksi.
"Mosjöö kreivi", tokaisi hän, "voin kyllä ilmoittaa teille seikan, josta hänen majesteettinsa on tietämätön, nimittäin noiden kahden aatelismiehen aseman. He ovat olleet tottelemattomia, ja heidät on vangittu."
"Anon siis teidän majesteetiltanne", sanoi Atos yhä hievahtamattomana ja Mazarinille vastaamatta, "että herrat d'Artagnan ja du Vallon päästettäisiin vapaiksi."
"Pyyntönne koskee sotakuria eikä kuulu minuun, monsieur", vastasi kuningatar.
"Siten ei koskaan vastannut herra d'Artagnan, kun oli kysymys teidän majesteettinne palvelemisesta", virkkoi Atos arvokkaasti kumartaen.
Ja hän peräytyi kaksi askelta ovea kohti. Mazarin pysähdytti hänet.
"Tehän tulette niinikään Englannista, monsieur?" kysyi hän tehden merkin kuningattarelle, joka silminnähtävästi kalpeni ja oli antamaisillaan ankaran määräyksen.
"Ja minä olin saapuvilla kuningas Kaarlo ensimmäisen viimeisellä hetkellä", kertoi Atos. "Onneton kuningas, joka oli korkeintaan syypää heikkouteen ja sai kovin ankaran rangaistuksen alamaisiltaan! Monetkin valtaistuimet järkkyvät tällä hetkellä, ja helppoa ei ole uskollisten sydänten palvella ruhtinaitten etuja. Jo toisen kerran kävi herra d'Artagnan Englannissa; ensimmäisen matkansa hän teki suuren kuningattaren kunnian vuoksi, ja toisella hän pani kaikki alttiiksi suuren kuninkaan tähden."
"Monsieur", huomautti Itävallan Anna Mazarinille, ja hänen harjaantunut teeskentelytaitonsa ei kyennyt häivyttämään äänenpainosta sen todellista ilmettä, "katsokaa, voidaanko tehdä jotakin näiden aatelismiesten hyväksi."
"Madame", vastasi Mazarin, "teen mitä teidän majesteettinne vain haluaa."
"Tehkää mitä kreivi de la Fère pyytää; sitenhän nimitätte itseänne, monsieur?"
"Madame", virkkoi Mazarin, ja hänen hymynsä ilmaisi, että hän ymmärsi yskän, "voitte olla huoletta; toivomuksenne täytetään."
"Menkäähän siis, monsieur", sanoi kuningatar eroten Atoksesta kädenliikkeellä; "te olette saanut mitä halusitte ja tiedämme kaikki, mitä meidän tarvitsi tietää."
Oviverhon ummistuttua Atoksen jälkeen kuningatar kääntyi Mazariniin.
"Kardinaali", hän virkahti, "vangituttakaa tuo julkea aatelismies, ennen kuin hän poistuu palatsista."
"Ajattelin sitä jo", vastasi Mazarin, "ja pidän itseäni onnellisena, kun teidän majesteettinne antoi minulle määräyksen, jota aioin teiltä pyytääkin. Meillä on suurta kiusaa noista yltiöpäistä, jotka tyrkyttävät meidän aikakaudellemme edellisen hallituksen perimätapoja; ja kun on jo kaksi heistä siepattu kiinni, niin toimitettakoon seuraan kolmas."
Atos ei ollut antanut kuningattaren puheen kokonaan eksyttää itseänsä. Itävallan Annan sävyssä oli ollut jotakin oudoksuttavaa ja lupaavanakin uhkaavaa. Mutta hän ei ollut mies vetäytymään tiehensä pelkän epäluulon perusteella, semminkin kun hänelle oli selvästi sanottu, että hän saisi nähdä jälleen ystävänsä. Hän jäi senvuoksi erääseen suojamaan työhuoneen likellä ja odotti, että hänen luokseen tuotaisiin d'Artagnan ja Portos tai tultaisiin noutamaan häntä heidän luokseen.
Odottaessaan hän oli lähestynyt ikkunaa ja silmäili koneellisesti pihalle. Hän näki pariisilaisten lähetystön, joka saapui sopimaan lopullisesti neuvottelujen paikasta ja tervehtimään kuningatarta. Siinä oli parlamenttineuvoksia, tuomareita ja asianajajia; olipa joukkoon eksynyt joitakuita sotilashenkilöitäkin. Mahtava saattue odotti heitä ristikkoportaiden takana.
Atos jännitti huomaavaisuuttaan, kun hän oli parven keskellä näkevinään tutut kasvot. Samassa hän tunsi keveän kosketuksen olallaan.
Hän kääntyi.
"Kas, herra de Comminges!" hän virkahti.
"Niin, herra kreivi, minä juuri, ja minut lähetettiin tänne asialla, josta minun täytyy pyytää teiltä anteeksi sydämeni pohjasta."
"Millä asialla, monsieur?" tiedusti Atos.
"Suvaitkaa luovuttaa minulle miekkanne, kreivi."
Atos hymyili ja huusi avaten ikkunan:
"Aramis!"
Muuan aatelismies kääntyi katsomaan; Atos oli aivan oikein arvellut äsken tunteneensa Aramiin. Hän tervehti ystävällisesti kreiviä.
"Aramis", ilmoitti Atos, "minut vangitaan."
"Hyvä!" vastasi Aramis levollisesti.
"Monsieur", jatkoi Atos kääntyen Commingesiin ja kohteliaasti ojentaen hänelle kärjestä miekkansa, "tässä on säiläni; olkaa hyvä ja tallettakaa sitä huolellisesti, voidaksenne luovuttaa sen minulle takaisin, kun pääsen vankilasta. Pidän sitä suuressa arvossa, sillä kuningas Frans ensimmäinen antoi sen isoisälleni. Hänen aikanaan aseistettiin aatelismiehiä, heiltä ei riisuttu aseita. Minne minut nyt viette?"
"Ka … ensin omaan huoneeseeni", vastasi Comminges. "Kuningatar päättää sittemmin olopaikastanne."
Atos seurasi Commingesia sanaakaan lisäämättä.
KUUDESYHDEKSÄTTÄ LUKU
Mazarinin kuninkuus
Atoksen vangitseminen ei ollut aiheuttanut vähäisintäkään melua; se ei ollut herättänyt mitään pahennusta, vaan jäänyt melkein tuntemattomaksi tapahtumaksi. Niinpä se ei häirinnytkään asiain kulkua, ja Pariisin kaupungin lähetystölle ilmoitettiin juhlallisesti, että se sai saapua kuningattaren eteen.
Kuningatar vastaanotti valtuutetut mykkänä ja korskeana kuten aina; hän kuunteli heidän valituksiaan ja anomuksiaan, mutta heidän puhuttuaan loppuun näyttivät Itävallan Annan kasvot niin välinpitämättömiltä, ettei kukaan olisi voinut sanoa, oliko hän tosiaan tarkannut, mitä hänelle oli esitetty.
Mazarin, joka oli saapuvilla tässä esittelyssä, kuuli sitävastoin erittäin hyvin, mitä lähetystö pyysi. Se nimittäin vaati selvin ja täsmällisin sanoin hänen karkoitustaan; vähempään ei tyydytty.
Kun lähetystö oli lausunut sanottavansa ja kuningatar pysyi vaiti, virkkoi Mazarin:
"Hyvät herrat, minä yhdyn teidän kanssanne anomaan kuningattarelta, että hän asettaisi rajan alamaistensa onnettomuuksille. Olen tehnyt kaikkeni niiden lieventämiseksi, ja kuitenkin on teidän sanojenne mukaan yleisenä käsityksenä, että ne johtuvat minusta, halvasta ulkomaalaisesta, jonka ei ole onnistunut miellyttää ranskalaisia. Voi, minua ei ole ymmärretty, ja siihen on syynä se, että jouduin seuraajaksi suurimmalle miehelle, mikä milloinkaan on tukenut Ranskan kuninkaitten valtikkaa. Herra de Richelieun muisto musertaa minut. Jos olisin kunnianhimoinen, niin taistelisin turhaan sitä muistoa vastaan, – mutta minä en ole, ja siitä tahdon antaa todisteen. Selitän olevani voitettu. Alistun kaikkeen, mitä kansa vaatii. Jos pariisilaiset ovat tehneet joitakuita erehdyksiä, – ja kuka ei hairahtelisi, hyvät herrat? – niin Pariisi on saanut siitä riittävän rangaistuksen; kylliksi on vuotanut verta, kuninkaansa ja oikeuden menettäneenä on kaupunki kokenut jo tarpeeksi paljon kovaa. Röyhkeätä olisi minun, yksityisen miehen, tekeytyä niin tärkeäksi, että kuningattaren ja hänen valtakuntansa välit siitä särkyisivät. Koska ehtonanne on, että minä poistun, niin olkoon menneeksi, – minä vetäydyn syrjään!"
"Silloinhan", kuiskasi Aramis naapurinsa korvaan, "rauha on saatu ja kaikki neuvottelut käyvät turhiksi. Tarvitsee vain lähettää herra Mazarin vankasti vartioittuna etäisimmälle rajalle ja valvoa, että hän ei palaa maahan miltään suunnalta."
"Hetkinen vielä, monsieur, malttakaa hiukan", vastasi se virkamies, jota Aramis oli puhutellut. "Hitto, tepä olette pikainen! Kyllä näkee, että te olette soturi. Vielähän on sovittava palkkioista ja vahingonkorvauksista."
"Herra kansleri", sanoi kuningatar kääntyen vanhaan tuttavaamme Séguieriin, "te saatte avata neuvottelut; ne pidetään Rueilissa. Herra kardinaalin lausunto on hyvin suuresti järkyttänyt mieltäni. Sentähden en vastaa teille pitempään. Mitä tulee kardinaalin jäämiseen tai matkustamiseen, niin vaatii kiitollisuuteni minua myöntämään hänelle täydellisen vapauden kaikissa toimissaan. Herra kardinaali tehköön tahtonsa mukaan."
Äkillinen kalpeus vilahti pääministerin älykkäillä kasvoilla. Hän katseli kuningatarta rauhattomasti. Tämän kasvonpiirteet olivat niin jäykät, että kardinaali ei sen paremmin kuin muutkaan kyennyt niistä lukemaan, mitä hänen sydämessään liikkui.
"Mutta herra de Mazarinin päätöstä odoteltaessa", lisäsi kuningatar, "pyydän teitä harkitsemaan ainoastaan kuninkaan etuja."
Valtuutetut kumarsivat ja poistuivat.
"Mitä kuulenkaan!" virkahti kuningatar, kun viimeinen heistä oli lähtenyt; "taipuisitteko te noiden musteentuhrijain ja asianajajien tieltä!"
"Kun teidän majesteettinne menestys on kysymyksessä, madame", vastasi Mazarin suunnaten kuningattareen terävän silmäyksensä, "ei ole mitään uhrausta, johon en olisi altis."
"Monsieur", virkkoi kuningatar, "enkö sanonut ja ettekö kuullut sanovani noille ihmisille, että te saatte tehdä tahtonne mukaan?"
"Siinä tapauksessa", vastasi Mazarin, "luulen tahtovani jäädä paikalleni. Se ei ainoastaan ole minun etuni mukaista, vaan rohkenenpa väittää, että siitä riippuu teidänkin turvallisuutenne."
"Jääkää siis, monsieur, en toisin toivokaan; mutta älkää silloin salliko loukata minua."
"Te tarkoitatte kapinallisten vaatimuksia ja sitä sävyä, jolla he niitä ilmaisevat? Kärsivällisyyttä! He ovat valinneet alan, jolla minä olen taitavampi kenraali kuin he: neuvottelut. Me voitamme heidät pelkästään ajan kuluttamisella. He kärsivät jo nälänhätää; kahdeksan päivän kuluttua on heidän asemansa vielä paljoa pahempi."
"Voi, hyvä Jumala, kyllähän tiedän, että se rettelö päättyy siihen! Mutta ei ole kysymys ainoastaan heistä; he eivät minulle toimita sietämättömimpiä loukkauksia."
"Ah, minä ymmärrän! Te tarkoitatte muistoja, joita nuo kolme tai neljä aatelismiestä alituiseen herättävät. Mutta hehän ovat hallussamme vankeina, ja he ovat juuri kyllin rikollisia, voidaksemme pitää heitä kytkettyinä niin kauan kuin hyväksi näemme. Yksi ainoa on vielä vapaana ja uhmaa meitä, mutta kyllä me hänetkin saamme toimitetuksi kumppaniensa seuraan, kautta kaiken! Olemme onnistuneet vaikeammissakin tehtävissä, nähdäkseni. Varovaisuuden vuoksi olen ensiksikin suljettanut kaksi lannistumattominta Rueiliin, siis ihan lähelleni, omin silmin valvottaviksi, oman käteni ulottuviin. Tänään liittyy heihin kolmas."
"Kaikki on hyvin niin kauan kuin he istuvat telkien takana", arveli
Itävallan Anna, "mutta jonakuna päivänä he pääsevät vapaiksi."
"Kyllä, jos teidän majesteettinne päästää heidät."
"Voi!" jatkoi Itävallan Anna vastaten omaan ajatukseensa; "täällä tulee sentään kaivanneeksi Pariisia!"
"Ja minkätähden?"
"Bastiljin tähden, joka on niin varma ja vaientava säilytyspaikka, monsieur."
"Madame, neuvottelut tuottavat meille rauhan, rauha luovuttaa haltuumme Pariisin, ja Pariisin mukana saamme Bastiljin. Siellä lahotkoot neljä rehentelijäämme."
SEITSEMÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU
Varokeinoja
Saint-Germainista lähti Mazarin jälleen Rueiliin, missä hänellä oli asuntonsa. Näin levottomana aikana kulki hän vankan saattueen suojassa ja usein valepukuisenakin. Olemme jo maininneet, että kardinaali oli soturin asussa varsin komea urho.
Vanhan linnan pihalla hän nousi vaunuihin ja saapui Seine-virran rantaan Chatoun luona. Hänen korkeutensa prinssi oli antanut hänen saattueekseen viisikymmentä rakuunaa, ei niin suuresti suojelukseksi kuin näyttääkseen valtuutetuille kuinka esteettömästi kuningattaren kenraalit käyttelivät joukkojaan ja saattoivat mielensä mukaan lähetellä väkeänsä liikkeelle.
Commingesin vartioitsemana seurasi Atos sanattomana kardinaalia ratsain ja ilman miekkaa. Isäntänsä jättämänä linnanportille oli Grimaud kuullut hänen vangitsemisensa, kun Atos huusi Aramiille, ja kreivin viittauksen johdosta oli hän ääneti siirtynyt Aramiin saattolaiseksi ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Mutta Grimaud oli kahdenkolmatta vuoden aikana isäntäänsä palvellessaan nähnyt tämän suoriutuvan niin monista seikkailuista, että mikään ei huolestuttanut häntä.
Heti puheillepääsynsä päätyttyä olivat valtuutetut lähteneet paluumatkalle Pariisiin, kulkien noin viisisataa askelta kardinaalin edellä. Eteensä katsellessaan saattoi Atos siis nähdä selkäpuolelta Aramiin, jonka kullattu hankkilus ja ylpeä ryhti kiinnittivät hänen katseitaan ryhmässä yhtä paljon kuin hänen herättämänsä pelastuksenkin toivo, tottumus hänen seuraansa ja hartaan ystävyyden ainainen vetovoima.
Aramis päin vastoin ei näkynyt vähääkään välittävän siitä, seurasiko Atos häntä. Vain kerran hän kääntyi katsomaan, nimittäin heidän saapuessaan jokivarteen, sillä hän oletti, että Mazarin jättäisi uuden vankinsa siihen pikku linnoitukseen, joka suojeli siltaa; siinä oli muuan kuningattaren kapteeni päällikkönä. Mutta niin ei tapahtunut. Atos sivuutti kardinaalin saattueessa Chatoun.
Pariisin ja Rueilin teitten risteyksessä Aramis kääntyi jälleen katsomaan. Tällä kertaa hän ei erehtynyt otaksumassaan. Mazarin poikkesi oikealle, ja Aramis näki vangin katoavan puistokujan käänteestä. Samanlaisen ajatuksen vaikutuksesta silmäili Atos silloin taakseen. Ystävykset tekivät toisilleen pikku merkin päällään, ja Aramis kohotti sormensa hatunreunaan ikäänkuin tervehtiäkseen. Ainoastaan Atos oivalti kumppaninsa tahtovan ilmoittaa, että hänellä oli suunnitelma valmistumassa.
Kymmenen minuutin kuluttua Mazarin saapui sen linnan pihalle, jonka hänen edeltäjänään ollut kardinaali oli varustuttanut itselleen Rueilissa.
Samassa kun hän portaiden juurella laskeusi ratsailta, lähestyi häntä
Comminges.
"Monseigneur", kysyi tämä, "minne käskee teidän ylhäisyytenne meidän majoittaa kreivi de la Fèren?"
"Kasvihuoneen siivekkeeseen vastapäätä sitä kylkirakennusta, johon vartio on majoitettu. Herra kreivi de la Fèrelle on osoitettava kaikkea kunnioitusta, vaikka hän onkin hänen majesteettinsa vanki."
"Monseigneur", rohkeni Comminges huomauttaa, "hän pyytää, että hänet suosiollisesti vietäisiin herra d'Artagnanin luo, jota teidän ylhäisyytenne käskyn mukaisesti vartioidaan metsästysmajassa vastapäätä kasvihuonetta."
Mazarin mietti tovin.
"Nuo herrasmiehet eivät ole vankejani, Comminges", selitti Mazarin ovelasti myhäillen, "vaan vieraitani – ja niin suuriarvoisia vieraita, että minä olen jättänyt rautaristikot heidän asuntonsa ikkunoihin ja teljet sen oviin, koska pelkään suuresti, että he kyllästyvät olemaan seuranani. Mutta varmaa on, että – jos he ensi näkemällä tuntuvatkin olevan vankeja – pidän heitä suuressa arvossa, ja siitä on todisteena, että haluan pistäytyä herra de la Fèren luo puhelemaan kahden kesken. Jotta meitä ei häirittäisi haastelussamme, viette te hänet kasvihuoneen siivekkeeseen, niinkuin jo sanoin. Te tiedätte, että teen tavallisen kävelyni sille taholle; no niin, kävelyltä poikkean hänen luokseen pakinoimaan. Vaikka häntä luullaan vihollisekseni, on hän kuitenkin herättänyt myötätuntoani, ja jos hän on järkevä, saamme kenties jotakin toimeen yhdessä."
Comminges kumarsi ja meni takaisin Atoksen luo, joka odotti neuvottelun päättymistä näennäisen tyynenä, mutta mieleltään rauhattomana.
"No niin?" kysyi hän kaartinluutnantilta.
"Monsieur", ilmoitti Comminges, "se näkyy olevan mahdotonta."
"Herra de Comminges", virkkoi Atos, "olen ollut soturi koko ikäni; tiedän siis, mitä käyttäytymisohje merkitsee. Mutta sen ulkopuolella voisitte tehdä minulle erään palveluksen."
"Siihen olen aulis kaikesta sydämestäni, monsieur", vastasi Comminges. "Siitä asti kun kuulin, kuka te olette ja mitä palveluksia te olette entiseen aikaan toimittanut hänen majesteetilleen – sitten kun sain tietää, kuinka läheisessä suhteessa teihin on se nuori mies, joka niin uljaasti tuli avukseni vanhaa Broussel-rahjusta vangitessani – vakuutan olevani kaikin puolin teidän käytettävissänne, mikäli ohjesääntöni suinkin sallii."
"Kiitos, monsieur, muuta en haluakaan; pyydän teiltä vain suosionosoitusta, joka ei millään tavoin voi saattaa teitä alttiiksi epäilyksille."
"Jos hiukan saattaisikin, monsieur", vastasi Comminges, "niin pyytäkää kuitenkin. En pidä italialaisestamme juuri enempää kuin tekään: palvelen kuningatarta, ja se sitoo minut luonnollisesti palvelemaan kardinaaliakin, mutta edellistä palvelen ilomielin ja jälkimmäistä kovin vastahakoisesti. Puhukaa siis, olkaa hyvä, olen tarkkaavainen."
"Koska ei ole mitään haittaa siitä, että tiedän herra d'Artagnanin olevan täällä", virkkoi Atos, "niin ei liene vahinkoa siitäkään, että hän saa kuulla minun joutuneen tänne?"
"Siinä kohden en ole saanut mitään määräystä, monsieur."
"No niin, viekää siis hyväntahtoisesti tervehdykseni hänelle ja ilmoittakaa, että asustan hänen naapurinaan. Kertokaa hänelle samalla, mitä vastikään kuulin teiltä, – että kardinaali on majoittanut minut kasvihuoneen siivekkeeseen, käydäkseen luonani, ja että aion käyttää täten suotua kunniaa, yrittääkseni hankkia jotakin lievennystä vankeuteemme."
Comminges vei nyt kreivin erääseen pohjakerran huoneeseen siihen kylkirakennukseen, joka liittyi kasvihuoneeseen ja oli tämän tasalla. Kasvihuoneeseen päästiin avaran pihan yli, jolla kuhisi sotamiehiä ja hovilaisia. Keskellä tämän hevosenkengän muotoisen linnanpihan kehää sijaitsivat Mazarinin asuinhuoneet, ja kumpaisellakin sivulla kylkirakennukset – metsästysmaja, johon d'Artagnan oli sijoitettu, ja Atoksen uudeksi asunnoksi luovutettu kasvihuoneen siiveke. Kylkirakennuksen takana levisi puisto.
Tultuaan huoneeseen, joka oli määrätty hänen talletuspaikakseen, Atos näki ristikolla varustetuista ikkunoista muureja ja kattoja.
"Mikä rakennus tuolla on?" hän tiedusti.
"Se on metsästysmajan takasivu; sinne on molemmat ystävänne suljettu", vastasi Comminges. "Valitettavasti muurattiin tämänpuoliset ikkunat umpeen edellisen kardinaalin aikana, sillä kumpaistakin rakennusta on useaan kertaan käytetty vankilana, ja kun herra Mazarin telkesi näihin teidät, noudatti hän vain edeltäjänsä esimerkkiä. Jos noita ikkunoita ei olisi ummistettu, niin teillä olisi se viihdytys, että voisitte keskustella merkeillä ystävienne kanssa."
"Ja oletteko varma, herra de Comminges", sanoi Atos, "että kardinaali kunnioittaa minua käynnillään?"
"Sen hän ainakin vakuutti tekevänsä, monsieur."
Atos huokasi katsellessaan ikkunaristikkoja.
"Niin, se on totta", jatkoi Comminges, "tämä on melkein samaa kuin vankila; mitään ei puutu, ei edes rautakankia ikkunoista. Mutta miten saatoittekaan te, aatelin parhaita miehiä, joutua niin kummalliseen päähänpistoon, että lähditte tuhlaamaan urhouttanne ja kuntoanne fronden vätystäjien parissa? Tosiaan, kreivi, jos olisin koskaan ajatellut näkeväni jonkun ystävän ihan varmasti kuninkaallisen armeijan riveissä, niin olisitte te heti tullut mieleeni. Te lyöttäytyneenä frondelaiseksi, kreivi de la Fère, te samaa puoluetta kuin joku Broussel, Blancmesnil tai Viole! Hyi toki – se voisi saada luulemaan, että teidän arvoisa äitinne oli jonkun kirjuripahaisen tytär! Te frondelaisena!"
"Totta tosiaan, hyvä herra de Comminges", vastasi Atos, "täytyyhän nykyään olla mazarinilainen tai frondelainen. Kauan annoin molempien nimitysten sointua korvissani, ja jälkimmäinen miellytti minua paremmin; se on ainakin ranskalainen leima miehelle. En muuten ole frondelainen herrain Brousselin, Blancmesnilin ja Violen kanssa, vaan Beaufortin, Bouillonin ja Elboeufin herttuain kanssa, – prinssien seurassa, vaan ei tuomarien, parlamentinneuvoksien ja kirjurien. Kylläpä sitäpaitsi kannattaisi palvella kardinaalia! Katsokaa tuota ikkunatonta muuria, herra de Comminges, – se haastaa teille selvää kieltä mazarinilaisesta kiitollisuudesta."
"Kyllähän", myönsi Comminges nauraen, "olletikin jos se kertaa kaikki ne sadatukset, joilla herra d'Artagnan on sitä kahdeksan päivää pommittanut."
"D'Artagnan-parka!" huoahti Atos, ja hänen sävyssään ilmeni se sydämellinen kaihomielisyys, joka oli hänen olemuksensa pääpiirteenä; "niin kunnokas urho, niin peloittava niille, jotka eivät rakasta hänen rakastamiansa! Teillä on tuolla kaksi työläästi kaittavaa vankia, jos teidät on pantu vastuuseen noista lannistumattomista miehistä."
"Lannistumattomista!" toisti Comminges hymyillen. "Kas, monsieur, te tahdotte säikytellä minua. Ensimmäisenä vankeutensa päivänä herra d'Artagnan ärsytteli kaikkia sotamiehiä ja aliupseereita, varmaankin saadakseen säilän; sitä kesti seuraavan päivän ja osan kolmattakin, mutta sitten hän tyyntyi lakeaksi kuin lammas. Nyt hän hyräilee gascognelaisia laulunpätkiä, joille nauramme katketaksemme."
"Entä herra du Vallon?" kysyi Atos.
"No, hänen laitansa on toinen! Hän on kamala mies, se minun täytyy tunnustaa. Ensimmäisenä päivänä hän survaisi auki kaikki ovet yhdellä olkapäänsä painalluksella, ja odotin milloin hyvänsä näkeväni hänen marssivan Rueilista niinkuin Simson lähti Gazasta. Mutta hänen mielialansa sai saman käänteen kuin herra d'Artagnaninkin. Nyt hän ei ainoastaan ole tottunut vankeuteen, vaan laskee siitä leikkiäkin."
"Sen parempi", virkahti Atos, "sen parempi!"