"Te tiedätte, monsieur, että siihen tähdistöön pääsemiseksi täytyy suorittaa kokeita."
"Ystäväni suorittaa ne. Sitäpaitsi, jos se on ihan välttämätöntä, osoittaa monseigneur kyllä hänelle, miten sitä mahdollisuutta sopii kiertää."
Mazarin puri huultansa, sillä pisto osui kipeään kohtaan. Hän aloitti jälleen jokseenkin kuivakiskoisesti:
"Kaikki tuo näyttää minusta soveltuvan hyvin huonosti yhteen, messieurs, sillä jos tyydytän toisia, täytyy minun pahastuttaa toisia. Jos jään Pariisiin, niin en voi lähteä Roomaan; jos käännyn paavilliselle uralle, niin en voi pysyä ministerinä, ja jollen olen ministeri, en voi tehdä herra d'Artagnanista kapteenia ja herra du Vallonista paroonia."
"Se on totta", myönsi Aramis. "Ja kun olen vähemmistönä, peruutankin ehdotukseni mikäli se koski monseigneurin Rooman-matkaa ja virkaeroa."
"Saan siis jäädä ministeriksi?" kysyi Mazarin.
"Ministeriksi jäätte, se on sovittu, monseigneur", vastasi d'Artagnan;
"Ranska tarvitsee teitä."
"Luovun vaatimuksistani", jatkoi Aramis. "Teidän ylhäisyytenne jää pääministeriksi ja kuningattaren suosikiksikin, jos myönnätte minulle ja ystävilleni, mitä pyydämme Ranskalle ja itsellemme."
"Ajatelkaa vain itseänne, messieurs, ja antakaa Ranskan järjestää asiansa minun kanssani parhaansa mukaan", esitti Mazarin.
"Ei, ei", intti Aramis; "meidän täytyy saada aikaan sopimus frondelaisten hyväksi. Teidän ylhäisyytenne tulee laatia ja meidän läsnäollessamme allekirjoittaa se, samalla sitoutuen toimittamaan sille kuningattaren vahvistuksen."
"Voin vastata ainoastaan itsestäni", väitti Mazarin, "en kuningattaren puolesta. Jos hänen majesteettinsa kieltäytyy…"
"Oh, monseigneur tietää hyvin, että hänen majesteettinsa ei voi evätä teiltä mitään", tokaisi d'Artagnan.
"Kuulkaahan, monseigneur", tiukkasi Aramis, "tässä on frondelaislähetystön ehdottama rauhansopimus; suvaitseeko teidän ylhäisyytenne lukea ja tarkastaa sen?"
"Tunnen sen jo", vastasi Mazarin.
"Kirjoittakaa siis alle."
"Mutta ajatelkaa, messieurs, että näissä olosuhteissa annettua, allekirjoitusta voitaisiin katsoa väkivallalla kiristetyksi."
"Monseigneur voi todistaa, että olette kirjoittanut vapaasta tahdostanne."
"Mutta jos kieltäydyn kirjoittamasta?"
"Silloin, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "teidän ylhäisyytenne suvaitkoon syyttää itseänsä seurauksista."
"Rohkenisitteko tehdä väkivaltaa kardinaalille?"
"Te olette tehnyt väkivaltaa hänen majesteettinsa muskettisotureille, monseigneur!"
"Kuningatar kostaa minun puolestani, hyvät herrat!"
"Sitä en usko, vaikken epäile häneltä puuttuvan siihen halua; me lähdemme Pariisiin teidän ylhäisyytenne keralla, ja pariisilaiset pystyvät kyllä puolustamaan meitä…"
"Kylläpä nyt oltaneen levottomia Rueilissa ja Saint-Germainissa!" kiusasi Aramis. "Sielläkös kysellään, missä kardinaali on, mihin ministeri on joutunut, missä suosikki viettää aikansa! Joka sopesta ja kolosta siellä nyt haeskellaan teidän ylhäisyyttänne. Juttuja tulee liikkeelle jos jonkinlaisia, ja jos frondelaiset ovat jo kuulleet katoamisestanne, on heidän leirissään rajaton riemu valloillaan!"
"Hirveätä!" mutisi Mazarin.
"Kirjoittakaa siis alle, monseigneur", kovisti Aramis.
"Mutta jos minä kirjoitan ja kuningatar kieltää vahvistuksensa?"
"Minä otan lähteäkseni hänen majesteettinsa luo", tarjousi d'Artagnan, "ja hankkiakseni hänen nimikirjoituksensa."
"Varokaa saamasta Saint-Germainissa toisenlaista vastaanottoa kuin luulette ansaitsevanne", sanoi Mazarin.
"Joutavia!" vakuutti d'Artagnan; "kyllä osaan toimittaa itseni tervetulleeksi, – tiedän siihen keinon."
"Minkä niin?"
"Vien hänen majesteetilleen sen kirjeen, jossa monseigneur ilmoittaa rahavarojen täydellisen ehtymisen."
"Entä sitten?" sopersi Mazarin kalveten.
"Kun sitten näen hänen majesteettinsa tuskallisen neuvottomuuden, vien hänet Rueiliin, annan hänen astua kasvihuoneeseen ja näytän hänelle joustimen, joka panee liikkeeseen erään puusäiliön."
"Riittää, monsieur", jupisi kardinaali, "riittää! Missä on sopimuskirja?"
"Se on tässä", vastasi Aramis.
"Te näette, että me olemme jalomielisiä", huomautti d'Artagnan, "sillä me voisimme varata itsellemme suurta etua sellaisesta salaisuudesta."
"Kirjoittakaa siis alle", ahdisti Aramis tarjoten hänelle kynää.
Mazarin nousi astelemaan hetkiseksi edes takaisin pikemmin mietteissään kuin masentuneena. Sitten hän äkkiä pysähtyen virkahti:
"Ja kun olen kirjoittanut alle, messieurs, niin mitä on minulla vakuutena?"
"Minun kunniasanani, monsieur", lausui Atos.
Mazarin hätkähti, kääntyi kreivi de la Fèreen päin, silmäsi noita yleviä ja rehellisiä kasvoja ja sanoi tarttuen kynään:
"Se riittää minulle, herra kreivi."
Hän piirsi nimensä.
"Ja nyt, herra d'Artagnan", lisäsi hän, "valmistautukaa ratsastamaan
Saint-Germainiin, viedäksenne minulta kirjeen kuningattarelle."
VIIDESSADATTA LUKU
Odottamaton sanansaattaja
D'Artagnan tunsi sananlaskun, että rauta on taottava kuumana ja hän ei ollut mies päästämään tilaisuutta käsistään. Hän laati täsmällisen ja taatun matkasuunnitelman, lähettäen ennakolta varahevosia Chantillyn kaupunkiin, ehtiäkseen Pariisiin viidessä tai kuudessa tunnissa. Mutta ennen lähtöään hän tuli ajatelleeksi, että järkevän ja kokeneen miehen olisi omituista antautua epätoivoiseen asemaan ja jättää varma taakseen.
– Totta tosiaan, – hän tuumi ollessaan juuri nousemaisillaan satulaan vaarallisen tehtävänsä aloittamiseksi, – Atos on jalomielisyydessään oikea romaanisankari. Portoksella on oivallinen, mutta herkkä mielenlaatu, ja Aramiilla on hieroglyfiset kasvot, – niitä on aina mahdoton lukea. Mitä saavatkaan aikaan nuo kolme ainesta, kun minä en ole pitämässä niitä koossa? … kardinaalin vapautuksen kenties. Mutta kardinaalin pelastuminen olisi meidän toiveittemme hukka, ja toiveemme ovat tähän saakka ainoana palkkiona kahdenkymmenen vuoden ponnistuksista, joihin verraten Herkuleen suurtyöt olivat kääpiön näperrystä.
Hän haki käsiinsä Aramiin.
"Sinä, hyvä d'Herblay", hän virkkoi, "olet ruumiillistettu frondelaisuus. Epäile siis Atosta, joka ei tahdo hoitaa kenenkään asioita, ei omiansakaan. Epäile vielä enemmän Portosta, joka pitää kreiviä jumalallisena olentona ja auttaisi mielellään häntä Mazarinin hellittämisessä hallustamme, jos tämä vain hoksaa vetistellä tai näytellä ritarillisuutta."
Aramis myhäili viekasta ja samalla päättäväistä hymyään.
"Älä pelkää mitään", tyynnytti hän; "minulla on ehtoni valvottavina. En työskentele omaksi hyväkseni, vaan muiden eduksi, ja pikku kunnianhimoni vaatii etupäässä oikeuden voittoa."
– Hyvä! – ajatteli d'Artagnan; – siltä taholta ei minun tarvitse olla huolissani.
Hän puristi Aramiin kättä ja lähti tapaamaan Portosta.
"Hyvä ystävä", hän haastoi, "sinä olet uurastanut minun kanssani onnemme perustamiseksi niin innokkaasti, että nyt ollessamme juuri korjaamaisillamme vaivojemme palkinnon olisi naurettavaa, jos antaisit Aramiin eksyttää itseäsi viekkaudellaan; se ei ole aina vapaata itsekkyydestä, kuten voimme sanoa näin kahden kesken. Samoin olisi tyhmää sinun ottaa vaikutuksia Atokselta; hän on ylväs ja omaa voittoaan tavoittamaton mies, mutta myöskin veltto luonteeltaan. Hän kun ei enää halua mitään itselleen, ei hän myöskään käsitä, että muilla voi olla toivomuksia. Mitä sanoisitkaan, jos kahdesta ystävästämme jompikumpi ehdottaisi sinulle, että Mazarinin annettaisiin mennä matkoihinsa?"
"Minä sanoisin nähneemme hänen sieppaamisessaan niin paljon vaivaa, ettei häntä niin vain lasketa livistämään."
"Mainiota, Portos! Ja oikeassa olisitkin, veikkonen, sillä hänen mukanaan hellittäisit parooniutesi, joka sinulla nyt on hallussasi, – siitä puhumattakaan, että Mazarin siten päästyään täältä hirttäisi sinut."
"Kas, niinkö luulet?"
"Olen varma siitä."
"Silloin surmaisinkin hänet mieluummin kuin laskisin hänet pakoon."
"Se olisi ainoa oikea menettely. Eihän käy laatuun, – sen käsität, – että me luullessamme hoitavamme omia asioitamme ajaisimmekin frondelaisten etuja, he kun muuten eivät kykene arvostelemaan valtiollisia kysymyksiä niinkuin me vanhat soturit."
"Älä ole ollenkaan hädissäsi, veikkonen", takasi Portos, "ikkunasta katselen lähtöäsi, kunnes katoat näkyvistä, ja sitten palaan kardinaalin oven eteen, sen lasioven, joka johtaa hänen huoneeseensa. Pidän silmällä kaikkea mitä siellä tapahtuu, ja vähäisimmästäkin epäiltävästä eleestä nitistän hänet."
– Oivallista! – ajatteli d'Artagnan; – siltä taholta luulen kardinaalia vartioittavan visusti.
Hän puristi Pierrefondsin herran kättä ja meni puhuttelemaan Atosta.
"Hyvä Atos", hän sanoi, "nyt lähden matkalle. Minun on vain huomautettava sinulle eräästä seikasta: sinä tunnet Itävallan Annan; Mazarinin vankeus on henkeni ainoana takuuna, – jos päästät hänet menemään, niin olen myyty mies."
"Ei tarvittaisi muuta kuin tämä vaikutin, hyvä d'Artagnan, taivuttamaan minua lujaksi vanginvartijaksi. Vakuutan sinulle kautta kunniani, että palatessasi tapaat kardinaalin täältä."
– Tuo rauhoittaa minua enemmän kuin kaikki kuninkaalliset allekirjoitukset, – ajatteli d'Artagnan. – Nyt voin lähteä turvallisena, kun Atos antoi sanansa.
D'Artagnan lähti tosiaan yksinään, ilman muuta suojelusta kuin miekkansa ja se yksinkertainen todistuskirjelmä, jonka Mazarin oli kyhännyt hankkiakseen hänelle pääsyn kuningattaren luo.
Kuuden tunnin kuluttua hän oli Saint-Germainissa.
Mazarinin katoaminen oli vielä tuntematon tapaus; ainoastaan Itävallan Anna tiesi sen ja salasi levottomuutensa läheisimmältäkin ympäristöltä. D'Artagnanin ja Portoksen huoneesta oli löydetty molemmat sidotut ja kapuloidut sotamiehet. Heille oli heti palautettu raajojensa käyttö ja puhelahja, mutta he eivät olleet kyenneet ilmaisemaan muuta kuin mitä tiesivät, nimittäin miten heidät oli pyydystetty, kytketty ja riisuttu. Mutta mitä Portos ja d'Artagnan olivat tehneet lähdettyään ulos samaa tietä kuin sotamiehet olivat joutuneet sisälle, siitä he olivat yhtä tietämättömiä kuin linnan muutkin asukkaat.
Bernouin yksin tiesi hiukan enemmän kuin muut. Kun hänen herraansa ei kuulunut takaisin ja kello löi kaksitoista, oli hän päättänyt itse tunkeutua kasvihuoneeseen.
Jo ensimmäisellä ovella, joka oli teljetty huonekaluilla, oli hänessä herännyt epäluuloja; mutta hän ei ollut tahtonut ilmoittaa arveluitansa kellekään, vaan oli kärsivällisesti raivannut tiensä sulun läpi. Sitten hän oli saapunut käytävään, jonka kaikki ovet olivat auki. Samoin havaitsi hän Atoksen kamariin ja puistoon johtavat ovet avoimiksi. Puistoon tultuaan oli hänen ollut helppo seurata askelten jälkiä lumessa. Hän näki niiden johtavan muurin juurelle; sen toisella puolella hän tapasi ne jälleen, huomasi sitten kavionjälkiä ja sai piankin selville, että lähistöltä oli kokonainen ratsujoukko poistunut Enghieniin päin. Siitä hetkestä alkaen ei hän ollut enää epäillyt, että nuo kolme vankia olivat riistäneet mukaansa kardinaalin, koska he olivat kadonneet hänen kanssaan, ja hän oli rientänyt Saint-Germainiin ilmoittamaan kuningattarelle tapauksesta.
Itävallan Anna oli velvoittanut hänet pysymään vaiti, ja Bernouin oli tunnollisesti totellut käskyä. Kuningatar oli ainoastaan kutsunut luokseen hänen korkeutensa prinssin, jolle hän oli kertonut kaikki, ja prinssi oli heti lähettänyt liikkeelle viisi- tai kuusisataa ratsumiestä, joiden piti tarkoin tutkia ympäristöä ja tuoda Saint-Germainiin jokainen epäiltävä joukko, joka oli etääntynyt Rueilista mille suunnalle hyvänsä.
Mutta kun d'Artagnan ei ollut mikään joukko, – kun hän oli yksinään eikä etääntynyt Rueilista, vaan päin vastoin ratsasti Saint-Germainiin päin, ei häneen kohdistettu mitään huomiota, ja hänelle ei tullut esteitä matkallaan.
Vanhan linnan pihalle saapuessaan näki sanansaattajamme ensimmäiseksi itse Bernouinin, joka seisoi ovella ja odotti tietoja kadonneesta herrastaan.
Huomatessaan d'Artagnanin ratsastavan linnanpihalle hieroi Bernouin silmiään ja luuli erehtyvänsä. Mutta d'Artagnan nyökkäsi hänelle ystävällisesti, hyppäsi ratsailta, heitti ohjakset ohikulkevalle lakeijalle ja lähestyi kamaripalvelijaa hymyhuulin.
"Herra d'Artagnan", huudahti tämä kuin painajaisen ahdistama mies, joka kiljaisee unissaan; "herra d'Artagnan!"
"Hän itse, herra Bernouin."
"Mikä teidät tänne tuo?"
"Tuon tietoja herra Mazarinilta, ja kaikkein vereksimpiä."
"Miten on hänen käynyt?"
"Hän jakselee kuten te ja minä."
"Hänelle ei ole siis tapahtunut mitään ikävää?"
"Ei ollenkaan. Hän vain tunsi tarvista tehdä pikku retkeilyn Ile-de-Francen tienoille ja pyysi saattajikseen meitä, kreivi de la Fèreä, herra du Vallonia ja minua. Hänen hartaina palvelijoinaan emme voineet kieltäytyä pyynnöstä. Lähdimme matkalle eilen illalla, ja nyt olen tässä."
"Ja nyt olette tässä!"
"Hänen ylhäisyydellään oli jotakin ilmoitettavana hänen majesteetilleen, jotakin salaista luottamusasiaa; sellainen lähetystoimi voitiin uskoa ainoastaan taatulle miehelle, joten hän lähetti minut Saint-Germainiin. Jos siis tahdotte tehdä herranne mieliksi, hyvä herra Bernouin, niin ilmoittakaa hänen majesteetilleen, että minä olen saapunut, ja sanokaa hänelle millä asialla."
Puhuipa d'Artagnan tosissaan tai leikkiä, oli kuitenkin selvää, että hän oli tällähaavaa ainoa ihminen, joka kykeni hälventämään Itävallan Annan rauhattomuutta. Sentähden ei Bernouin vähääkään vastustellut, vaan meni heti kertomaan hallitsijattarelle tästä merkillisestä lähetystoimesta, ja kuten hän oli arvannutkin, kuningatar antoi käskyn tuoda d'Artagnanin viipymättä puheilleen.
Mitä syvintä kunnioitusta ilmaisten lähestyi d'Artagnan kuningatartaan.
Kolmen askeleen päähän tultuaan hän painui toisen polvensa varaan ja ojensi hänen majesteetilleen kirjeen.
Tämä Mazarinin kirjelmä oli sävyltään puolittain esittelevä, puolittain suositteleva. Kuningatar luki sen ja tunsi aivan hyvin kardinaalin käsialan, vaikka se olikin kyhätty hiukan vapisevalla kynällä; mutta kun kirjeessä ei mainittu mitään tapahtuneesta, tiedusti hän yksityiskohtia.
D'Artagnan kertoi hänelle kaikki niin suoraluontoisen ja teeskentelemättömän näköisenä kuin hän osasi erityisissä tilanteissa omaksua sävykseen.
Kuningatar katseli häntä yhä hämmästyneempänä, mitä pitemmälle soturi ehti selityksessään; hän ei voinut käsittää, kuinka kukaan rohkeni ryhtyä niin huimaan yritykseen, ja vielä ihmeellisemmältä tuntui hänestä, että sama henkilö uskalsi itse tehdä selvää tuosta kaikesta hänelle, jonka etu ja melkein velvollisuus vaati moisen nurjamielisyyden rankaisemista.
"Mitä, monsieur!" huudahti hän punehtuen suuttumuksesta, kun d'Artagnan oli lopettanut kertomuksensa; "te julkeatte tunnustaa minulle rikoksenne, mainita kavalluksenne!"
"Suokaa anteeksi, madame, mutta minä olen nähtävästi selittänyt asian huonosti tai teidän majesteettinne ei ole käsittänyt minua; tässä ei ole mitään rikosta tai kavallusta. Herra Mazarin piti meitä vankeudessa, herra du Vallonia ja minua, koska me emme olleet voineet uskoa, että hän oli lähettänyt meidät Englantiin rauhallisesti katselemaan kuningas Kaarlo ensimmäisen mestausta, teidän kuninkaallisen puoliso-vainajanne langon, vieraananne asuvan kälynne rakastetun veristä loppua, ja koska me olimme tehneet kaikkemme marttyyrikuninkaan pelastamiseksi. Ystäväni ja minä pidimme senvuoksi varmana, että me olimme joutuneet jonkun erehdyksen uhriksi, joten meidän ja hänen ylhäisyytensä kesken oli selitys tarpeellinen. Mutta jotta selittely tuottaisi tyydyttäviä tuloksia, tulee sen tapahtua rauhallisesti, kaukana maailman melusta ja tungettelijoista. Niinpä veimmekin kardinaalin herra du Vallonin linnaan, ja siellä ryhdyimme selittelemään. No niin, madame, kävi kuten arvasimme: oli tosiaan tapahtunut erehdys. Herra Mazarin oli luullut, että me Kaarlo-kuninkaan palvelemisen sijasta olimmekin palvelleet kenraali Cromwellia. Se olisi ollut häpeä, joka olisi meistä siirtynyt kardinaaliin ja hänestä teidän majesteettiinne, – kehnous, joka olisi tahrannut teidän loistokkaan poikanne kuninkaallisuutta. Me todistimme kardinaalille, että olimme toimineet päin vastoin, ja valmiita olemme antamaan siitä todisteen teidän majesteetillennekin, vetoamalla korkeaan leskeen, joka vuodattaa kyyneleitä Louvressa, missä teidän kuninkaallinen jalomielisyytenne on suonut hänelle turvapaikan. Todistelumme oli kardinaalille niin tyydyttävä, että hän – kuten teidän majesteettinne näkee – mielihyvänsä osoitukseksi lähetti minut keskustelemaan teidän kanssanne siitä hyvityksestä, jota väärin arvostellut ja kohtuuttomasti vainotut aatelismiehet luonnollisesti ansaitsevat."
"Minä kuuntelen teitä ihmetellen, monsieur", sanoi Itävallan Anna.
"Olen tosiaan harvoin nähnyt noin suunnatonta häpeämättömyyttä."
"Ah", virkkoi d'Artagnan, "nyt on tullut teidän majesteettinne vuoro ymmärtää meitä väärin niinkuin äskettäin herra Mazarinin."
"Te erehdytte, monsieur", vakuutti kuningatar, "ja minä ymmärrän teitä niin oikein, että te olette kymmenen minuutin kuluttua vangittu ja että minä tunnin päästä lähden armeijani etunenässä vapauttamaan ministeriäni."
"Olen varma siitä, että teidän majesteettinne ei ryhdy sellaiseen varomattomuuteen", vastasi d'Artagnan, "sillä sehän olisi ihan hyödytön ja tuottaisi mitä arveluttavimpia seurauksia. Ennen vapautumistansa kardinaali olisi ruumiina, ja hänen ylhäisyytensä on niin lujasti vakuutettu huomautukseni todellisuudesta, että hän on päin vastoin pyytänyt minua, jos huomaisin teidän majesteettinne ajattelevan tuollaista menettelyä, tekemään kaikkeni päätöksenne muuttamiseksi."
"Luulenpa", sanoi Itävallan Anna luoden häneen katseensa, joka jo naisella korskeana kävi kuningattarella peloittavaksi, "luulenpa, että te uhkaatte kuninkaanne äitiä!"
"Madame", vastasi d'Artagnan, "minä uhkaan, kun minut pakotetaan siihen. Minä ylentäydyn, kun minun on asetuttava tapausten ja henkilöiden tasalle. Mutta olkaa vakuutettu eräästä seikasta, madame, – niin totta kuin tässä rinnassa vielä on sydän, joka sykkii teidän hyväksenne, olkaa vakuutettu siitä, että te olette ollut elämämme ainaisena epäjumalana, – että me olemme hyvinkin kaksikymmentä kertaa panneet alttiiksi henkemme teidän majesteettinne tähden. Hyvä Jumala, senhän kyllä tiedätte! Madame, eikö teidän majesteettinne tule sääli palvelijoitaan, jotka ovat kaksikymmentä vuotta viettäneet huomaamatonta elämää, ainoallakaan huokauksella kavaltamatta niitä pyhiä ja kalliita salaisuuksianne, joihin heillä on ollut onni päästä osallisiksi? Katsokaa minua, joka puhun teille, madame, – minua, jota te syytätte ääneni korottamisesta ja uhkaavan sävyn omaksumisesta. Mitä olenkaan minä? Köyhä upseeri-parka ilman turvaa ja tulevaisuutta, jollei kuningattareni katse, jota olen niin kauan tavoittanut, alennu hetkiseksi minuun. Katsokaa kreivi de la Fèreä, kunnon aatelismiehen esikuvaa, ritariston valiomiestä, – hän on valinnut kantansa kuningatarta vastaan tai oikeastaan hänen ministeriänsä vastaan, ja omasta puolestaan ei hänellä luullakseni olekaan mitään yksityisiä vaatimuksia. Katsokaa edelleen herra du Vallonia tuota uskollista urhoa, – hän on jo kaksikymmentä vuotta odottanut teidän huuliltanne sanaa, joka kohottaisi hänet ulkonaiselta arvoasemaltaan sille tasolle, millä hän jo on mielenlaatunsa ja kuntonsa puolesta. Katsokaa lopuksi kansaanne, joka toki merkitsee jotakin kuningattarelle, kansaanne, joka rakastaa teitä ja kuitenkin kärsii, jota te rakastatte ja kuitenkin raskautatte, joka ei pyydä parempaa kuin saada siunata teitä ja kuitenkin… Ei, olen väärässä; kansanne ei koskaan voi johtua kiroamaan teitä, madame. No niin, virkkakaa sana, jotta kaikki päättyy, – rauha seuraa sotaa, ilo kyyneleitä, auvo onnettomuuksia."
Itävallan Anna silmäili hiukan hämmästyneenä d'Artagnanin sotaisia kasvoja, joilla kuvastui harvinaista mielenliikutusta.
"Minkätähden ette sanonut kaikkea tätä ennen kuin kävitte toimimaan?" kysäisi hän.
"Syystä, että meidän oli selvitettävä teidän majesteetillenne eräs seikka, josta näytitte olevan epätietoinen, nimittäin, että meillä vielä on jonkun verran urheutta, joten on kohtuullista, että meitä pidetään jossakin arvossa."
"Ja se urheus ei nähtävästi horjuisi missään olosuhteissa?" virkkoi
Itävallan Anna.
"Se ei ole horjunut ennenkään", vastasi d'Artagnan; "vielä vähemmin se kai voisi pettää vastedes."
"Ja jos kieltäydyn ja siten aiheutan taistelun, ei se urheus häikäilisi edes riistää minua hovini keskeltä luovutettavaksi frondelaisille, niinkuin olette valmiit jättämään heidän haltuunsa ministerini?"
"Sitä emme ole koskaan ajatelleet, madame", vastasi d'Artagnan, ja hänen sävyssään ilmeni tuo gascognelainen mahtailu, joka oli hänellä mitä luonnollisinta; "mutta jos me neljä päättäisimme siten, toteuttaisimme sen myöskin."
"Se minun olisi pitänyt tietää", mutisi Itävallan Anna; "nuo miehet ovat rautaisia luonteeltaan."
"Voi, madame", huomautti d'Artagnan, "vasta tänään näkyy teidän majesteettinne saavan meistä oikean käsityksen."
"Hyvä", virkkoi Anna, "mutta jos tosiaan saan sen käsityksen…"
"Silloin teidän majesteettinne tekee meille oikeutta. Silloin ette enää kohtele meitä kuin jokapäiväisiä ihmisiä. Silloin näette minussa niiden korkeiden etujen arvoisen lähettilään, joista olen saanut toimekseni keskustella kanssanne."
"Missä on sopimus?"
"Se on tässä."