KOLMASKAHDEKSATTA LUKU
Keskustelu
Mordaunt oli yllätetty niin aavistamattomasti, hän oli peräytynyt ylös portaita vielä niin sekavin tuntein, että hän ei ollut kyennyt harkitsemaan asemaansa; hänen ensimmäisenä vaikutelmanaan oli vain ollut se mielenkuohu, se hämmästys ja voittamaton säikky, jotka valtaavat jokaisen ihmisen, kun hänen käsivarteensa tarttuu vimmainen ja ylivoimainen vihollinen juuri hetkellä, jolloin hän luulee tämän vihollisen oleskelevan ihan muualla ja muissa toimissa.
Mutta istuuduttuaan, huomattuaan saaneensa lykkäystä missä mielessä hyvänsä, hän kokosi ajatuksensa ja ponnisti kaikki sielunvoimansa käytäntöön.
D'Artagnanin hehkuva katse ei nyt enää pelottanut häntä, vaan ikäänkuin elvytti häntä sähköisesti, sillä vaikka tämä katse leimusi häntä vastaan uhkaa, oli se kuitenkin vilpitön vihassaan ja äkäännyksessään. Valmiina käyttämään jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta selviytyäkseen jutusta joko väkivallalla tai viekkaudella vetäysi Mordaunt siis kokoon kuin karhu, kun tämä pesänsä suojasta näköjään liikkumattomalla silmällään vakoilee kaikkia saartajansa liikkeitä.
Nopeasti suuntausi hänen silmänsä kuitenkin pitkään ja tukevaan miekkaan, joka riippui hänen kupeellaan; huomaamattomasti laski hän vasemman kätensä sen kahvaan, siirsi sen oikean kätensä ulottuviin ja istuutui, kuten d'Artagnan pyysi.
Jälkimmäinen epäilemättä odotti kuulevansa jonkun äkäisen mielenilmauksen, siitä aloittaakseen tuollaisen ivallisen tai murhaavan keskustelun, jollaisia hän osasi niin taitavasti pitää vireillä. Aramis virkkoi hiljaa itsekseen: "Nyt saamme kuulla kuluneita lauseparsia." Portos pureskeli viiksiään ja jupisi: "Joutavia metkuja, perhanassa, mokoman käärmeenpoikasen musertamiseksi!" Atos vetäysi vielä enemmän soppeensa, liikkumattomana ja kalpeana kuin marmorikuva, mutta kuitenkin tuntien hien kihoilevan otsalleen.
Mordaunt ei hiiskunut sanaakaan; varmistuttuaan siitä, että miekka oli mukavasti käden tavattavissa, hän vain tyynesti laski säärensä ristiin ja odotti.
Hiljaisuutta ei voinut jatkua pitempään sen käymättä naurettavaksi. D'Artagnan käsitti sen, ja koska hän oli pyytänyt Mordauntia istuutumaan pakinalle, katsoi hän olevansa asiallinen aloittamaan keskustelunkin.
"Te näytte, monsieur", hän virkkoi pilkallisen kohteliaasti, "vaihtavan asua melkein yhtä joutuisasti kuin olen nähnyt niiden italialaisten näyttelijäin tekevän, joita kardinaali Mazarin on kutsunut Bergamosta ja joita kaiketi tekin olette katsellut oleskellessanne Ranskassa."
Mordaunt ei vastannut.
"Äsken", jatkoi d'Artagnan, "te käytitte valepukunanne tai ehkä oikeastaan varsinaisena vaatepartenanne murhamiehen asua, ja nyt…"
"Ja nyt sitävastoin näyttäydyn murhattavan miehen vaatteissa, niinkö?" vastasi Mordaunt tyynesti ja lyhyeen.
"Voi, monsieur", pahoitteli d'Artagnan, "kuinka voittekaan sanoa niin, kun olette aatelismiesten seurassa ja kannatte noin vankkaa säilää kupeellanne!"
"Ei ole niin vankkaa säilää, monsieur, että se vastaisi neljää miekkaa ja neljää tikaria, ottamattakaan lukuun ulkona odottelevien saattolaistenne kalpoja ja väkipuukkoja."
"Suokaa anteeksi, monsieur", huomautti d'Artagnan, "te erehdytte: katuovelle jääneet eivät ole saattolaisiamme, vaan lakeijoitamme. Mieleni tekee nähdä kaikki määritellyksi tunnollisesti oikeilla nimityksillään."
Mordaunt vastasi vain hymyllä, joka ivallisesti rypisti hänen huuliaan.
"Mutta se ei kuulu tähän", aloitti d'Artagnan jälleen, "ja minä palaan kysymykseeni. Minulla oli kunnia tiedustaa teiltä, monsieur, minkätähden te olette vaihtanut asuanne. Naamarinne näytti minusta soveltuvan teille oivallisesti, harmaa parta täydensi mainiosti ulkomuotoanne, ja tuo piilu, jolla teitte niin kunniakkaan iskun, ei nähdäkseni myöskään olisi teille tällä hetkellä haitaksi. Minkätähden olette pannut sen pois?"
"Syystä että minä Armentièresin kohtausta muistellen arvelin tapaavani neljä piilua yhtä vastaan, joutuessani neljän pyövelin pariin."
"Monsieur", vastasi d'Artagnan mitä levollisimmin, vaikka silmäkulmien pikku kohautus ilmaisi hänen alkavan lämmetä, "monsieur, lopen rikollisena ja turmeltuneenakin olette vielä kovin nuori, ja sentähden en piittaa kevytmielisistä puheistanne. Kevytmielisistä, niin, sillä nykyisellä tilanteella ei ole vähäisintäkään yhteyttä Armentièresin tapauksen kanssa. Emmehän voineet tarjota miekkaa arvoisalle äidillenne ja pyytää häntä mittelemään voimiansa meitä vastaan. Mutta te, monsieur, olette nuori herrasmies, jonka olemme nähneet varsin kätevästi pitelevän tikaria ja pistoolia, ja teillä keikkuu kunnon säilä kyljellänne; kellä hyvänsä on siis täysi oikeus vaatia teiltä sitä suosiota, että käytte hänen kanssaan kilpasille."
"Ahaa", äännähti Mordaunt, "kaksintaistelua siis tahdottekin?"
Ja hän nousi salamoivin silmin, ikäänkuin olisi ollut halukas heti vastaamaan haasteeseen.
Portos nousi myös, aina kerkeänä tällaisiin seikkailuihin.
"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi", pyysi d'Artagnan yhä yhtä kylmäverisesti, "älkäämme hätäilkö, sillä jokainen meistä halunnee, että asia järjestetään kaikkia sääntöjä noudattaen. Istuudu siis jälleen, hyvä Portos, ja te, herra Mordaunt, suvaitkaa pysyä levollisena. Me sovitamme tämän jutun mitä parhaiten, ja tahdon olla vilpitön teitä kohtaan. Myöntäkää, herra Mordaunt, että teillä on hyvä halu surmata meidät, toista sen paremmin kuin toistakaan surkeilematta."
"Yhtä kaikki", myönsi Mordaunt.
D'Artagnan kääntyi Aramiiseen ja virkkoi tälle:
"Eikö ole suuri onni, hyvä Aramis, että herra Mordaunt käsittää niin hyvin kaikki kielemme käänteet? Ei voi ainakaan syntyä mitään väärinymmärrystä välillämme, ja kohtauksemme järjestäminen käy mainiosti laatuun."
Hän kääntyi jälleen Mordauntiin ja jatkoi:
"Hyvä herra Mordaunt, voin sanoa teille, että nämä herrat vastaavat suopeihin tunteisiinne ja surmaisivat niinikään teidät ilomielin. Vieläpä he sen tehnevätkin; mutta sen pitää toki tapahtua kunnon aatelismiehen tavoin, ja parhaana todisteena siitä on tämä."
Niin sanoen d'Artagnan heitti hattunsa matolle, työnsi tuolinsa seinää vasten, viittasi ystäviänsä tekemään samaten ja tervehti Mordauntia aito ranskalaisella kohteliaisuudella.
"Palvelukseksenne, monsieur", hän sanoi, "sillä jos teillä ei ole mitään sitä kunniaa vastaan, jota pyydän osalleni, niin sallikaa minun aloittaa. Miekkani on tosin lyhyempi kuin teidän, mutta siitä viisi; toivoakseni täydentää käsivarteni, mitä aseesta puuttuu."
"Seis!" tokaisi Portos astuen esille; "minä aloitan, ja ilman korupuheita."
"Salli minun, Portos", virkahti Aramis.
Atos istui hievahtamattomana; häntä olisi voinut luulla patsaaksi, ja hänen hengityksensäkin näytti salpaantuneen.
"Hyvät herrat, hyvät herrat", haastoi d'Artagnan, "olkaa malttavaisia, teille tulee vuoronne. Katselkaa tuon herran silmiä ja lukekaa niistä, kuinka onnekasta kiukkua me hänessä herätämme; nähkää, miten tottuneesti hän on sivaltanut miekkansa; ihmetelkää, kuinka huolellisesti hän tarkkailee ympärilleen, osatakseen karttaa esteitä väistöliikkeissään. No, eikö tämä kaikki todista teille, että herra Mordaunt on erinomainen miekkailija ja että pääsette piankin minun sijalleni, jos vain annan hänen huitoa? Pysykää senvuoksi alallanne niinkuin Atos, jonka tyyneyttä en voi kylliksi suositella teille, ja luovuttakaa minulle jo ottamani aloite. Minulla muuten", hän jatkoi temmaten miekkansa kamalalla liikkeellä, "on yksityinenkin asia tämän herrasmiehen kanssa, ja minä aloitan. Se on haluni, tahtoni!"
Ensi kertaa käytti d'Artagnan tällaista puhetapaa ystävilleen. Tähän asti hän oli tyytynyt vain ajattelemaan siten.
Portos peräytyi, Aramis pisti miekan kainaloonsa. Atos jäi liikkumattomaksi hämärään soppeensa, ei tyynenä, kuten d'Artagnan oli arvellut, vaan tukehtumaisillaan mielenliikutuksesta, povi paisuneena.
"Pistä miekkasi takaisin huotraan, chevalier", sanoi d'Artagnan Aramiille; "herrasemme voi muutoin epäillä sinua aikeista, joita sinulla ei ole."
Sitten hän virkkoi Mordauntiin kääntyen:
"Odotan teitä, monsieur."
"Ja minä ihmettelen teitä, messieurs. Te väittelette siitä, kuka aloittaa taistelun minua vastaan, mutta minun kanssani ette siitä neuvottele, vaikka asia tuntuu hiukan koskevan minuakin. On kyllä totta, että vihaan teitä kaikkia, mutta silti eri tavoin. Toivon saavani surmatuksi kaikki neljä, mutta minulla on enemmän mahdollisuutta tappaa ensimmäinen kuin toinen, toinen kuin kolmas, kolmas kuin viimeinen. Vaadin senvuoksi oikeutta valita itse vastustajani. Jos epäätte minulta sen oikeuden, niin murhatkaa minut; en käy taisteluun muulla ehdolla."
Ystävykset silmäilivät toisiaan.
"Se on kohtuullista", myönsivät Portos ja Aramis, jotka toivoivat valinnan osuvan heihin.
Atos ja d'Artagnan eivät virkkaneet mitään, mutta heidän vaitiolonsakin merkitsi mukaantumista.
"No niin", pitkitti Mordaunt keskeyttäen syvän ja juhlallisen hiljaisuuden, joka vallitsi tässä salaperäisessä talossa, "minä valitsen ensimmäiseksi vastustajakseni sen teistä, joka nimitytti itseänsä Atokseksi, kun ei enää katsonut olevansa arvollinen käyttämään kreivi de la Fèren nimeä!"
Atos ponnahti seisaalle kuin joustimen pakottamana, mutta ystäviensä suureksi kummastukseksi hän vastasi päätänsä pudistaen, oltuaan liikkumattomana ja vaiti:
"Herra Mordaunt, kaikkinainen kaksintaistelu meidän keskemme on mahdoton; osoittakaa jollekulle muulle se kunnia, jota aiotte minulle."
Ja hän istuutui jälleen.
"Kas", virkahti Mordaunt, "siinäpä jo yksi, jota jänistää!"
"Mille tonnerres", kirosi d'Artagnan hypähtäen nuorta miestä vastaan, "kuka uskaltaakaan sanoa, että Atos tuntee pelkoa!"
"Anna hänen lörpötellä, d'Artagnan", pyysi Atos surumielisesti ja halveksivasti hymyillen.
"Onko se päätöksesi, Atos?" tiukkasi gascognelainen.
"Peruuttamattomasti."
"Hyvä on, ei siitä sen enempää."
Hän kääntyi Mordauntiin sanoen:
"Olette kuullut, monsieur, että kreivi de la Fère ei tahdo suoda teille kunniaa taistella kanssaan. Valitkaa meistä joku hänen sijaansa."
"Kun en saa taistella hänen kanssaan", vastasi Mordaunt, "niin en suurestikaan välitä, kuka tulee vastustajakseni. Asettakaa nimenne hattuun, niin otan lapun umpimähkään."
"Siinäpä aatos", sanoi d'Artagnan.
"Se keino tosiaan tepsii", yhtyi Aramis.
"Kun en minä sitä hoksannut", päivitteli Portos, "ja kuitenkin se oli niin yksinkertainen."
"Kuulehan, Aramis", pyysi d'Artagnan, "kirjoita sinä meidän nimemme sillä hienolla kauniilla käsialalla, jolla kirjoitit Marie Michonille varoituksen, että tämän herran äiti aikoi murhauttaa Buckinghamin herttuan."
Mordaunt kuuli tämän uuden letkauksen luimistelematta; hän seisoi käsivarret rinnalla ristissä ja näytti niin levolliselta kuin ihminen voikaan olla tuollaisessa tilanteessa. Jollei se ollut urheutta, niin se oli ainakin ylpeyttä, joka paljonkin muistuttaa sitä.
Aramis astui Cromwellin kirjoituspöydän ääreen, repäisi paperipalan kolmeksi samankokoiseksi lappuseksi, kirjoitti niihin kaikkien kolmen nimet ja näytti niitä sitten avoimina Mordauntille, joka lukematta nyökkäsi merkiksi, että hän täydellisesti luotti toisen rehellisyyteen. Aramis kiersi lappuset kokoon, pani ne hattuun ja tarjosi tätä nuorelle miehelle.
Mordaunt pisti kätensä hattuun ja otti sieltä lapun, jonka hän halveksivasti pudotti pöydälle katsomatta.
"Sinua käärmeen sikiötä!" mutisi d'Artagnan; "luopuisin kaikista kapteeniarvon mahdollisuuksista, kunhan tuossa lapussa vain olisi minun nimeni!"
Aramis avasi paperin; mutta niin tyyneksi ja kylmäveriseksi kuin hän tekeysikin, vapisi hänen äänensä kuitenkin vihasta ja taistelunhalusta.
"D'Artagnan!" hän luki kaikuvasti.
D'Artagnan huudahti ilosta.
"Ah", kiitti hän, "taivaassa on siis oikeutta!"
Hän lisäsi Mordauntiin kääntyen:
"Toivottavasti, monsieur, teillä ei ole mitään vastaväitettä tehtävänä?"
"Ei mitään, monsieur", vastasi Mordaunt vetäen hänkin vuorostaan miekkansa ja laskien kärjen saapastaan vasten.
Siitä hetkestä alkaen, jolloin d'Artagnan tiesi toiveensa täyttyvän ja vihollisen joutuneen lopullisesti haltuunsa, hän palasi tavalliseen tyyneyteensä ja siihen vitkallisuuteenkin, jota hän aina noudatti valmistautuessaan kaksintaisteluksi nimitettyyn vakavaan toimitukseen. Hän kiersi huolellisesti ylös kalvosimensa ja hiersi oikean jalkansa anturaa lattiaan, mikä ei estänyt häntä huomaamasta, että Mordaunt jo toistamiseen loi ympärilleen sen kummallisen silmäyksen, jonka hän oli äskenkin havainnut.
"Oletteko valmis, monsieur?" kysyi hän viimein.
"Minähän odotan teitä, monsieur", vastasi Mordaunt kohottaen päätänsä ja suunnaten d'Artagnaniin selittämättömän katseen.
"Pitäkää siis varanne, monsieur", kehoitti gascognelainen, "sillä minä käyttelen säilää melko hyvin."
"Samat sanat", vastasi Mordaunt.
"Sen parempi, se rauhoittaa omaatuntoani. Asentoon!"
"Vielä hetkinen", pyysi nuori mies; "antakaa minulle kunniasananne, messieurs, että te ette hätyytä minua muutoin kuin yksitellen."
"Meitä häväistäksesi sinä sen anomuksesi teet, pikku käärme!" kivahti
Portos.
"En, vaan jotta minulla olisi levollinen omatunto, kuten tämä herrasmies äsken sanoi."
"Siihen täytyy olla muu peruste", jupisi d'Artagnan päätänsä pudistaen ja silmäillen hiukan levottomasti ympärilleen.
"Kautta aateliskunniani!" virkahtivat Aramis ja Portos yhtaikaa.
"Siinä tapauksessa, messieurs", esitti Mordaunt, "suvaitkaa asettua johonkin nurkkaan ja suoda meille tilaa kuten kreivi de la Fère, joka taisteluun haluttomanakin näkyy toki tuntevan kaksintaistelun säännöt, muutoin tässä tulee ahdasta."
"Olkoon menneeksi", myöntyi Aramis.
"Tämäpä metkuilua", murisi Portos.
"Siirtykää, hyvät herrat", kehoitti d'Artagnan; "ei sovi jättää isännällemme vähäisintäkään veruketta hänen käyttäytyäkseen huonosti, mihin hänellä näyttää olevan hyvä halu, – se minun on sanottava kaikesta kunnioituksesta huolimatta, mitä olen hänelle velkaa."
Tämäkin pisto kilpistyi Mordauntin järkkymättömistä kasvoista. Portos ja Aramis asettuivat nurkkaan samalle seinävierelle kuin Atoskin, jotta kaksintaistelijat jäivät keskilattialle, huoneen valoisimpaan osaan, kun molemmat lamput oli asetettu Cromwellin kirjoituspöydälle. Valaistus luonnollisesti heikkeni mikäli loitottiin sen keskipiiristä.
"No", kysyi d'Artagnan jälleen, "oletteko viimeinkin valmis monsieur?"
"Valmis olen", vastasi Mordaunt.
Kumpainenkin eteni yhtaikaa askeleen, ja tämä liike sai säilät heti kalahtamaan ristikkäin.
D'Artagnan oli liian etevä miekkailija haaskatakseen aikaa vastustajansa tunnusteluun, kuten koulutettujen kesken sanotaan. Hän teki äkkiä näppärän eksytysliikkeen; Mordaunt torjui sen.
"Kas, kas!" virkahti gascognelainen tyytyväisesti hymyillen. Ja luullen vastustajansa paljastuneen äskeisessä väistössään hän hetkeäkään menettämättä survaisi suoran työnnön, nopean ja leimahtavan kuin salama.
Mordaunt suoriutui siitä niin täsmällisellä väistöllä, että miekankärjen heilahdus ei olisi ulottunut nuoren tytön sormustimen ulkopuolelle.
"Alanpa luulla, että meille koituu hauska leikki", sanoi d'Artagnan.
"Niin", mutisi Aramis, "mutta huvittele silmät auki!"
"Sangdieu, pidä varasi, veikkonen!" kehoitti Portos.
Mordaunt hymyili vuorostaan.
"Teillä on totisesti ruokoton hymy, monsieur!" arvosteli d'Artagnan.
"Itse lempo kai teidät on opettanut siten virnistelemään, vai mitä?"
Mordaunt vastasi ainoastaan yrittämällä kietoa d'Artagnanin miekkaa, osoittaen sitä voimakkuutta, jota gascognelainen ei ollut odottanut tapaavansa näköjään niin heiverössä ruumiissa; mutta torjumistempulla, joka ei ollut hänen vastustajansa äskeistä huonompi, hän otti ajoissa vastaan Mordauntin säilän, joka luisti pitkin hänen miekkansa terää, sattumatta rintaan.
Mordaunt astahti askeleen taaksepäin.
"Kas, te muutatte juonta", puheli d'Artagnan, "te käännytte? Kuten haluatte; voitanhan siitä ainakin sen, että pääsen näkemästä ilkeätä hymyänne. Nyt seison varjossa; sen parempi! Ette voi aavistaakaan, kuinka petollinen katse teillä on, monsieur, semminkin silloin kun olette peloissanne. Vilkaiskaahan minun silmiini, niin näette jotakin, mitä teidän kuvastimenne ei meille milloinkaan osoita, nimittäin rehellisyyttä ja avomielisyyttä."
Tähän sanatulvaan, joka ei kenties vastannut oikean säädyllisyyden vaatimuksia, joskin d'Artagnan oli totuttautunut käyttämään sitä vastustajansa tarkkaavaisuuden valtaamiseksi, Mordaunt ei hiiskunut mitään; hän vain peräytyi alituisin kiertoliikkein, kunnes lopulta tuli vaihtaneeksi paikkaa d'Artagnanin kanssa.
Hän myhäili yhä pirullisemmin. Tämä hymyileminen alkoi huolestuttaa gascognelaista.
"Kas niin, nyt pitää lopettaa tämä", sanoi d'Artagnan; "sillä veitikalla on teräksiset kintereet. Esiin suuret survaisut!"
Ja hän puolestaan ahdisti Mordauntia, joka pitkitti peräytymistänsä, mutta ilmeisesti jotain aikoen, harhaantumatta ainoaankaan virheeseen, ja miekkansa kertaakaan syrjäytymättä suunnalta. Kun taistelu kuitenkin tapahtui huoneen rajoitetussa tilassa, kosketti Mordauntin jalka piankin seinää, johon hän samassa nojasi vasemmalla kädellään.
"Ahaa", huudahti d'Artagnan, "sen pitemmälle ette pääse puikkimaan, ystäväiseni! Hyvät herrat", hän jatkoi puristaen huulensa yhteen ja rypistäen silmäkulmiaan, "oletteko koskaan nähnyt skorpionin naulattuna seinään? Ettekö? No, nyt sen saatte nähdä…"
Ja sekunnissa d'Artagnan survaisi kolme kamalaa työntöä Mordauntiin. Kaikki kolme osuivat, mutta vain nirhaten häntä. D'Artagnan ei kyennyt käsittämään tätä puolustuskuntoa. Ystävykset tarkkasivat taistelun kulkua huohottavin povin ja hiestynein otsin.
D'Artagnan oli viime liikkeissään joutunut liian liki Mordauntia. Hänkin vuorostaan peräytyi askeleen valmistaakseen neljättä survaisua tai oikeastaan suorittaakseen sen, sillä d'Artagnanille oli miekkailu kuin shakkipeliä, jonka kaikki yksityiskohdat seurasivat toisiaan luonnollisena jaksona. Mutta siinä silmänräpäyksessä, kun hän keveän ja nopean eksytysliikkeen jälkeen hyökkäsi kuin salamana iskien, näytti seinä jakautuvan; Mordaunt katosi ammottavasta aukosta, ja ovenpuoliskojen väliin osuen sälähti d'Artagnanin miekka poikki kuin se olisi ollut lasia.
D'Artagnan kavahti taaksepäin, seinän jälleen ummistuessa.
Mordaunt oli puolustautuessaan liikehtinyt siten, että hän oli joutunut selin salaoveen, josta olemme nähneet Cromwellin lähtevän ulos. Sen kohdalle päästyään hän oli vasemmalla kädellään tavoittanut nastaa ja painaltanut sitä; sitten hän oli hävinnyt näkymättömiin niinkuin teatterissa näkee pahojen henkien kykenevän kulkemaan seinäin läpi.
Gascognelainen purki nolostuksensa vimmaiseksi sadatukseksi, johon rautaoven takaa vastasi pahaenteinen nauru, saaden epäilijä Aramiinkin veren jähmettymään suonissa.
"Tänne, veikkoset!" huusi d'Artagnan; "murtamaan tämä ovi!"
"Se on itse paholainen", virkahti Aramis rientäen auttamaan ystäväänsä.
"Hän pinttää meiltä pakoon, perhanassa, hän pinttää pakoon!" karjui Portos tölmäisten leveän hartiansa seinäluukkua vasten, joka jonkun kätketyn joustimen pidättämänä ei myödännyt tuumaakaan.
"Sen parempi", jupisi Atos kumeasti.
"Sitä aavistinkin, mordioux!" noitui d'Artagnan väsyttäen itseään turhilla ponnistuksilla; "sitä aavistinkin! Kun se hylky kierteli pitkin huonetta, arvasin jonkun kurjan juonen olevan tekeillä, huomasin hänen hautovan jotakin kolttosta, mutta kuka olisikaan älynnyt tällaista?"
"Se on onnettomuus, jonka meille on toimittanut hänen ystävänsä, pimeyden ruhtinas!" huudahti Aramis.
"Se on ilmeinen onni, jonka meille on Jumala suonut!" virkkoi Atos ilahdustaan salaamatta.
"Totta toisen kerran", vastasi d'Artagnan olkapäitänsä kohauttaen ja jättäen silleen oven, jota näytti olevan mahdoton murtaa, "sinä heikkonet, Atos! Miten hornassa voit sanoa tuollaista meikäläisille! Et siis oivalla asemaamme?"
"Mitä nyt – mitä asemaa?" kysyi Portos.
"Ken ei tällaisessa leikissä tapa, hänet tapetaan", jatkoi d'Artagnan. "Ja kuuluuko nyt sovintoveisuusi sekin, veikkonen, että herra Mordaunt uhraa meidät pojanrakkaudelleen? Jos se on mielipiteesi, niin sano suoraan!"
"Voi, d'Artagnan, hyvä ystävä!"
"Niin, surkeata on tosiaan katsella asioita siltä kannalta. Se epäkelpo lähettää nyt niskaamme sata rautakylkeä, jotka survovat meidät kuin suurimoina tässä herra Cromwellin huhmaressa. Hei, tulkaa! Pois täältä! Jos viivymme vielä viisi minuuttia, niin olemme hukassa."
"Olet oikeassa, lähdetään!" yhtyivät Atos ja Aramis.
"Ja minne?" tiedusti Portos.
"Majataloon, hyvä ystävä, ottamaan vaatteemme ja hevosemme, ja sitten – jos Jumala suo – Ranskaan, missä ainakin tunnen talojen rakenteen. Aluksemme odottaa meitä; se on toki lohdutuksena näissä vastoinkäymisissä."
Ja ensimmäisenä noudattaen omaa kehoitustaan d'Artagnan pisti miekantyngän huotraansa, sieppasi hattunsa, avasi portaille johtavan oven ja riensi alas kolmen kumppaninsa seuraamana.
Katuovella pakolaiset tapasivat lakeijansa ja kysyivät Mordauntia, mutta nämä eivät olleet nähneet kenenkään tulevan ulos.