"Luulin tappaneenikin hänet kerrassaan", vastasi Groslow.
"Ei paljoa puuttunut, se on tosi, mutta kuollut hän ei ole."
Nämä sanat virkkaessaan d'Artagnan loi silmäyksen Parryyn, joka seisoi kalman kalpeana kuninkaan edessä, siten ilmaistakseen, että tieto oli aiottu hänelle.
Sanomattoman tuskan kouristaessa sydäntään oli kuningas kuunnellut koko tätä keskustelua. Hän ei tiennyt ranskalaisen tarkoitusta, joten hänen mieltänsä kuohuttivat nuo julmat yksityiskohdat, jotka esitettiin näennäisen huolettomasti.
Vasta d'Artagnanin viime sanat saivat kuninkaan hengittämään keveämmin.
"Voi peijakas!" noitui Groslow; "paremmin minä luulin onnistuneeni. Jollei sen heittiön asunto olisi jo niin kaukana, niin ratsastaisin takaisin lopettamaan hänet."
"Ja siinä tekisitte oikein, jos pelkäätte hänen toipuvan", huomautti d'Artagnan, "sillä te tiedätte, että milloin pääkuoren vammat eivät ole heti kuolettavia, ne yleensä paranevat kahdeksassa päivässä."
D'Artagnan vilkaisi jälleen Parryyn, jonka kasvot saivat niin iloisen ilmeen, että Kaarlo hymyillen ojensi hänelle kätensä.
Parry kumartui suutelemaan sitä kunnioittavasti.
"Tosiaankin, d'Artagnan", virkkoi Atos, "sinä olet sekä liukaskielinen että sukkela. Mutta mitä sanot kuninkaasta?"
"Hänen kasvonsa miellyttävät minua suuresti", vastasi d'Artagnan; "hän näyttää sekä ylevältä että hyväntahtoiselta."
"Niin, mutta hän antoi ottaa itsensä vangiksi", tokaisi Portos; "se oli virhe."
"Minulla on hyvä halu juoda kuninkaan malja", huomautti Atos.
"Salli siis minun ehdottaa se malja", esitti d'Artagnan.
"Tee se", sanoi Aramis.
Portos katseli d'Artagnania ihan ällistyksissään toverinsa ehtymättömästä gascognelaisesta keinokkuudesta.
D'Artagnan otti tinapikarinsa, täytti sen ja nousi seisaalle.
"Hyvät herrat", hän lausui kumppaneilleen, "juokaamme tämän aterian antajan terveydeksi, ja olkoon everstimme vakuutettu siitä, että me asetumme hänen palvelukseensa Lontooseen saakka ja pitemmällekin!"
Nämä sanat virkkaessaan d'Artagnan katsoi Harrisoniin, joten tämä luuli maljalauselman koskevan häntä, nousi seisaalle ja kumarsi noille neljälle ystävykselle; mutta nämä suuntasivat katseensa Kaarlo-kuninkaaseen ja tyhjensivät yhtaikaa pikarinsa, Harrisonin tyhjentäessä puolestaan omansa ilman vähäisintäkään epäluuloa.
Kaarlo vuorostaan ojensi lasinsa Parrylle, joka kaatoi siihen muutamia pisaroita olutta, sillä kuninkaan täytyi tyytyä siihen, mitä muille suotiin; nostaen lasin huulilleen hän tyhjensi sen, katsoen noihin neljään aatelismieheen ja ilmaisten heille kiitollisuuttansa ylväällä hymyllään.
"Kas niin, hyvät herrat", huudahti Harrison laskien pikarinsa takaisin pöydälle ja vähääkään välittämättä korkeasta vangistaan, "nyt taipaleelle!"
"Missä olemme yötä, eversti?"
"Thirskissä", vastasi Harrison.
"Parry", virkkoi kuningas nousten seisaalle hänkin ja kääntyen kamaripalvelijaansa, "toimita hevoseni valmiiksi; tahdon ratsastaa Thirskiin."
"Kautta kunniani", vakuutti d'Artagnan Atokselle, "kuninkaasi on voittanut minut puolelleen; antaudun täydellisesti hänen palvelukseensa."
"Jos sanot sen vilpittömästi", vastasi Atos, "niin hän ei saavu
Lontooseen."
"Kuinka niin?"
"No, sitä ennen me sieppaamme hänet pois."
"Oi, totta toisen kerran, Atos", arveli d'Artagnan, "jo nyt olet ihan järjiltäsi!"
"Onko sinulla siis mitään suunnitelmaa valmiina?" kysyi Aramis.
"Niin", tokaisi Portos, "hanke ei ole mahdoton, jos olisi hyvä suunnitelma olemassa."
"Sitä ei minulla ole", sanoi Atos, "mutta kyllä d'Artagnan keksii."
D'Artagnan kohautti olkapäitänsä, ja lähdettiin jälleen matkalle
NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU
D'Artagnan keksii suunnitelman
Atos tunsi d'Artagnanin kenties paremmin kuin tämä tunsi itsensä. Hän tiesi, että pelkän vihjauksen virkkaminen riitti miehelle, jolla oli niin rohkea ja seikkailunhaluinen luonne kuin gascognelaisella, samoin kuin muheaan ja hedelmälliseen maaperään tarvitsee vain pudottaa jyvä, jotta sen itäminen on varma. Hän näki senvuoksi aivan rauhallisena ystävänsä kohauttavan olkapäitään ja pitkitti matkaa keskustellen hänen kanssaan Raoulista, puheenaineesta, jonka hän oli toisessa tilaisuudessa, kuten muistettaneen, antanut kokonaan raueta.
Yön jo yllätettyä matkalaiset saavuttiin Thirskiin. Nuo neljä ystävystä olivat näköjään aivan vieraita ja välinpitämättömiä niihin varokeinoihin nähden, joihin ryhdyttiin kuninkaan vartioimiseksi. He asettuivat yksityiseen taloon, ja kun heidän täytyi joka hetki varoa turvallisuuttansa, majoittuivat he yhteen ainoaan huoneeseen, josta heillä oli vapaa pääsy kadulle, hyökkäyksen varalta. Lakeijat asetettiin eri paikkoihin. Grimaud makasi olkikuvolla ihan oven edessä.
D'Artagnan oli mietteissään ja näytti hetkeksi menettäneen tavallisen puheliaisuutensa. Hän ei virkkanut sanaakaan ja vihelteli herkeämättä, astellen edes takaisin vuoteensa ja ikkunan väliä. Portos, joka ei koskaan nähnyt muuta kuin kourin koeteltavaa, puheli hänelle kuten tavallista. D'Artagnan vastaili yksitavuisesti. Atos ja Aramis silmäilivät toisiaan hymyillen.
Päivä oli ollut uuvuttava, mutta ystävykset nukkuivat kuitenkin huonosti, Portosta lukuunottamatta, jonka uni oli yhtä häilymätön kuin hänen ruokahalunsakin.
Seuraavana aamuna oli d'Artagnan ensimmäisenä jalkeilla. Hän oli mennyt talliin, tarkastanut hevosia ja antanut kaikki tarpeelliset määräykset matkaa varten, ennen kuin Atos ja Aramis olivat nousseet ja Portoksen vielä kuorsatessa.
Kello kahdeksalta aamulla lähdettiin taipaleelle samassa järjestyksessä kuin edellisenäkin päivänä. Ainoana eroituksena oli, että d'Artagnan jätti ystävänsä ratsastamaan omalla tahollaan, itse lähtien lujittamaan eilispäiväistä tutustumistansa Groslowin kanssa.
Jälkimmäisen sydäntä olivat hänen ylistävät lauselmansa suloisesti hivelleet, joten hän tervehti ranskalaista upseeria kohteliaalla hymyllä.
"Tosiaankin, monsieur", aloitti d'Artagnan, "tunnen itseni onnelliseksi, kun olen tavannut henkilön, jonka kanssa saan puhua vaivaisella äidinkielelläni. Ystäväni, herra du Vallon, on kovin raskasluontoinen; häneltä ei saa päivän mittaan neljää sanaa heltiämään. Mitä taasen kahteen vankiimme tulee, niin käsitätte kyllä, että he eivät ole halukkaita keskusteluun."
"He ovat villittyjä kuninkaan kannattajia", sanoi Groslow.
"Sitä suurempi syy heillä on murjotella meille siitä, että sieppasimme kiinni Stuartin, jolle te toivoakseni luetatte lyhyen virren."
"Damn!" kirosi Groslow; "sitä kuulemaan me hänet viemme Lontooseen."
"Ja te arvattavasti ette päästä häntä näkyvistänne?"
"Emme, jumaliste! Näettehän", lisäsi upseeri nauraen, "että hänellä on tosiaan kuninkaallinen saattue."
"Niin, päivällä ei voi olla pelkoa hänen karkaamisestaan; mutta yöllä…"
"Yöksi tehdään varokeinot kaksinkertaisiksi."
"Ja millaista vartioimista te käytätte?"
"Kahdeksan miestä oleskelee hänen huoneessaan."
"Saakeli, se on visua vartioimista!" kiitti d'Artagnan. "Mutta paitsi noita kahdeksaa miestä te kaiketi asetatte vartion ulkopuolellekin? Sellaisen vangin suhteen ei voi ryhtyä liikanaisiin varokeinoihin."
"Oh, emme sentään. Ajatelkaa toki: mitä voi kaksi aseetonta miestä kahdeksaa aseellista vastaan?"
"Miten kaksi?"
"No, kuningas ja hänen kamaripalvelijansa."
"Kamaripalvelija on siis saanut pysyä hänen luonaan?"
"Niin, Stuart pyysi tätä suosionosoitusta, ja eversti Harrison myöntyi siihen. Muka kuninkaana hän ei nähtävästi voi pukeutua tai riisuutua omin käsin."
"Totta tosiaan, kapteeni", haastoi d'Artagnan, päättäen pitkittää englantilaisen upseerin järjestelmällistä ylistelyä, jossa hän oli onnistunut niin hyvin, "mitä enemmän kuuntelen teitä, sitä hämmästyttävämmältä minusta tuntuu, että puhutte ranskankieltä niin sujuvasti ja hienostuneesti. Olette tosin asunut Pariisissa kolme vuotta; mutta vaikka minä oleskelisin Lontoossa ikäni kaiken, en varmaankaan pääsisi noin korkealle tasolle vieraan kielen omaksumisessa. Mitä teittekään Pariisissa?"
"Isäni, joka on kauppias, asetti minut liiketuttavansa palvelukseen, kun taasen tämä lähetti poikansa isäni luo; sellaiset vaihdokset ovat liikemiesten kesken tavallisia."
"Ja miellyttikö teitä Pariisi, monsieur?"
"Kyllä. Mutta te tarvitsisitte kipeästi samanlaista vallankumousta kuin meillä on ollut, – ette kuningastanne vastaan, joka on vain lapsi, vaan tuota italialaista idartajaa vastaan, joka on kuningattarenne rakastaja."
"Voi, olen täydellisesti yhtä mieltä kanssanne, monsieur, ja se olisi piankin tehty, jos meillä vain olisi kaksitoista teidänlaistanne upseeria, tervejärkistä, valpasta, horjumatonta! Ah, kyllä me väleen suoriutuisimme Mazarinista ja tekisimme jutun hänen kanssaan yhtä lyhyeksi kuin te aiotte menetellä kuninkaanne kanssa."
"Mutta minä luulin", huomautti upseeri, "että te olitte hänen palveluksessaan ja että hän se lähetti teidät kenraali Cromwellin luo?"
"Seikka on sellainen, että minä olen kuninkaan palveluksessa, ja tietäessäni jonkun tulevan lähetetyksi Englantiin pyysin tätä luottamustointa, sillä minä olin kovin halukas tutustumaan siihen nerokkaaseen mieheen, joka tällä hetkellä vallitsee kolmea kuningaskuntaa. Te olettekin nähnyt, kuinka innokkaita herra du Vallon ja minä olimme, kun hän ehdotti meille, että paljastaisimme miekkamme vanhan Englannin kunniaksi."
"Niin, minä tiedän, että te hyökkäsitte herra Mordauntin vieressä."
"Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan, monsieur. Pentele, urhea ja kunnollinen nuori mies hän onkin! Näittekö, miten hän nitisti setänsä?"
"Tunnetteko herra Mordauntin?" kysyi upseeri.
"Varsin hyvin; voinpa sanoa, että olemme likeisiäkin tuttavuuksia: herra du Vallon ja minä tulimme hänen seurassaan Ranskasta."
"Näyttepä panneen hänet melkoisen kauan odottamaankin teitä
Boulognessa?"
"Mikäs auttoi", vastasi d'Artagnan; "minulla oli kuningas kaittavana kuten teilläkin."
"Vai niin!" vilkastui Groslow; "ja mikä kuningas?"
"Meidän, perhanassa – pikku king, neljästoista Ludvig."
Ja d'Artagnan otti hatun päästään. Englantilainen teki kohteliaasti samaten.
"Kuinka kauan kaitsitte häntä?"
"Kolme yötä, ja niitä öitä muistelen totisesti aina erityisellä mielihyvällä."
"Nuori kuningas on siis hyvin herttainen?"
"Kuningas! Hän nukkuu kädet nyrkissä illasta aamuun."
"Mutta mistä sitten se mielihyvänne johtui?"
"No, moniaat ystäväni, kaartin ja muskettiväen upseereita kaikki, tulivat pitämään minulle seuraa, ja me vietimme yömme juomingeilla ja peluulla."
"Voi, niin", virkkoi englantilainen huoaten, "on totta, että te ranskalaiset olette aina hauskoja kumppaneita."
"Ettekö siis tekin pelaa vartiovuoroillanne?"
"Emme koskaan", vastasi englantilainen.
"Siinä tapauksessa on olonne kaiketi ylen ikävää, ja minä surkuttelen teitä", sanoi d'Artagnan.
"On totinen tosi", myönsi upseeri, "että minä jonkunlaiseksi hirmukseni näen vartiovuoroni tulevan. Käy kovin pitkästyttäväksi valvoa kokonainen yö."
"Niin, kun valvoo yksinään tai typerien sotamiesten kanssa, mutta kun on mukana hauska toveri, kun antaa kullan ja noppien kieriä pöydällä, silloin yö menee kuin unennäkö. Ettekö siis pidä pelaamisesta?"
"Päin vastoin."
"Esimerkiksi lansquenet-pelistä?"
"Siihen olen ihan hullaantunut, pelasin sitä melkein kaikki illat
Ranskassa."
"Entä Englantiin tultuanne?"
"En ole kajonnutkaan noppaan tai korttiin."
"Minun käy säälikseni", virkkoi d'Artagnan hyvin surkuttelevasti.
"Kuulkaahan", aloitti englantilainen, "tehkääpäs muuan temppu."
"No?"
"Huomenna olen vartiovuorolla."
"Stuartin luona?"
"Niin. Tulkaa viettämään yö minun kanssani!"
"Mahdotonta."
"Mahdotontako?"
"Kerrassaan mahdotonta."
"Kuinka niin?"
"Minä pelaan joka yö herra du Vallonin kanssa. Toisinaan emme käy ollenkaan levolle… Tänä aamunakin pelasimme vielä päivän valjetessa."
"No niin?"
"Ka, hän ikävystyisi, jollen olisi pelaamassa hänen kanssaan."
"Onko hän reima pelaaja?"
"Olen nähnyt hänen menettävän kaksituhatta pistolia ja nauravan sille katketakseen."
"Ottakaa hänet siis mukaan."
"Mitä ihmettä? Entä vankimme?"
"Se on totta, hiisi vieköön!" sanoi upseeri. "Mutta antakaa lakeijainne vartioida heitä."
"Jotta he karkaisivat!" vastasi d'Artagnan; "kyllä käskisi."
"He ovat siis säätyhenkilöitä, koska pidätte heistä niin tarkkaa vaaria?"
"Niin, perhanassa: toinen on rikas tourainelainen kartanonherra, toinen taasen maltalaisritari ja ylhäistä sukua. Me olemme sopineet kumpaisenkin lunnaista: kaksituhatta puntaa heidän saapuessaan Ranskaan. Senvuoksi emme voi hetkeksikään eritä heistä, sillä lakeijamme tietävät, että he ovat miljoonamiehiä. Me kopeloitsimme heitä hiukan, saadessamme heidät siepatuksi, ja minä tunnustan, että heidän kukkarollaan herra du Vallon ja minä nykyään pelaamme; mutta he ovat voineet kätkeä meiltä jonkun kalliin kiven, komean timantin, ja me pidämme heitä silmällä kuin saiturit aarrettaan. Vartioitsemme heitä hellittämättömästi, ja du Vallon ja minä nukumme vain vuorotellen."
"Kas, kas!" äännähti Groslow.
"Käsittänette nyt, minkätähden minun on kieltäydyttävä kohteliaisuudestanne, josta muuten olen sitä kiitollisempi, kun mikään ei ole ikävystyttävämpää kuin ainainen pelaaminen saman henkilön kanssa: mahdollisuudet tasaantuvat ikuisesti, ja kuukauden lopulla huomaa aina, ettei ole voitolla eikä häviöllä."
"Voi", virkkoi Groslow huoaten, "on ikävämpääkin, nimittäin pysyä kokonaan pelaamatta."
"Sen kyllä ymmärrän", myönsi d'Artagnan.
"Mutta sanokaahan", kysyi englantilainen, "ovatko nuo vankinne vaarallisia?"
"Missä suhteessa?"
"Kykenisivätkö he yrittämään väkivaltaista yllätystä?"
D'Artagnan puhkesi nauramaan.
"Hyväinen aika!" hän huudahti; "toista vaivaa horkka, hän kun ei ole kyennyt tottumaan teidän asumaanne ihastuttavaan maahan, ja toinen on maltalaisritari, ujo kuin nuori tyttö. Varmemmaksi vakuudeksi olemme ottaneet heiltä linkkuveitsetkin ja taskuaseet pois."
"No niin", esitti Groslow, "ottakaa siis heidät mukaan."
"Mitä! Te tahdotte sitä?" virkahti d'Artagnan.
"Niin, onhan minulla kahdeksan miestä."
"Mitä sitten?"
"Neljä vartioitsee heitä ja neljä kuningasta."
"Tosiaan, siten olisi kyllä järjestettävissä", myönsi d'Artagnan, "mutta siitä koituisi teille melkoista kiusaa.".
"Mitä vielä! Tulkaa kaikin mokomin; saatte nähdä, miten huokeasti hoidan sen asian."
"Ka, en minä levoton olekaan", sanoi d'Artagnan; "teidänlaisellenne miehelle uskon itseni sidotuin silmin."
Tämä viimeinen imartelu houkutteli upseerilta tuollaisen tyytyväisen naurahduksen, joka ilmaisee sydämellisyyttä aiheuttajaansa kohtaan, ollen mielistellyn turhamaisuuden purkausta.
"Mutta", huomautti d'Artagnan, "johtuupa mieleeni, – mikä estää meitä aloittamasta ja tänä iltana?"
"Ei ikinä mikään", vastasi Groslow.
"No, tulkaa illalla meidän luoksemme, niin me teemme vastavierailun huomenna. Jos vankimme tuottavat teille mitään häiriöitä, he kun kerran ovat kiivaita kuningasmielisiä, niin silloinpa emme puhu sen enempää niistä hommista, ja olemme kuitenkin viettäneet hauskan yön."
"Oivallista! Tänä iltana teillä, huomenna Stuartin luona, ylihuomenna minun luonani."
"Ja seuraavina päivinä Lontoossa. Lempo soikoon", lisäsi d'Artagnan, "nyt näette, että iloista elämää voi viettää kaikkialla!"
"Kyllä, kun tapaa ranskalaisia ja eritoten sellaisia ranskalaisia kuin te olette", kehaisi Groslow.
"Ja herra du Vallon; saatte nähdä, millainen huimapää hän on miehiään: hurja frondelainen, joka likistää Mazarinin kuoliaaksi kahden oven väliin. Häntä käytetään juuri sentähden, että häntä pelätään."
"Niin", myönsi Groslow, "hän on kasvoiltaan rehti, ja minä ihan pidän hänestä, vaikken ole hänelle esiteltykään."
"Vasta te häneen oikein miellytte, kun tulette hänet tuntemaan. Kas, nyt hän kutsuukin minua. Suokaa anteeksi, me olemme niin kiintyneet toisiimme, että hän ei tule toimeen ilman minua. Sallittehan minun poistua?"
"Tottahan toki!"
"Tänä iltana."
"Teidän luonanne?"
"Minun luonani."
Herrasmiehet kumarsivat hyvästiksi, ja d'Artagnan palasi toveriensa luo.
"Mitä lemmon puheltavaa sinulla saattoi olla tuon verikoiran kanssa?" kummeksui Portos.
"Veikkoseni, älä puhu sillä tavoin herra Groslowista: hän on likeisimpiä ystäviäni."
"Ystävä!" huudahti Portos; "tuo talonpoikien teurastaja!"
"Hiljaa, hyvä Portos! Niin, kyllähän herra Groslow on hiukan kiivasluontoinen, mutta minä olen hänen sielunsa syvyydestä keksinyt kaksi oivallista ominaisuutta: hän on tyhmä ja pöyhkeä."
Portos levitti silmänsä suitsirenkaiksi, Atos ja Aramis silmäilivät toisiansa hymyillen; he tunsivat d'Artagnanin ja tiesivät, että hän ei milloinkaan toiminut ilman päämäärää.
"Mutta sinä saat itse tilaisuuden punnita hänen ansioitaan", jatkoi d'Artagnan.
"Kuinka niin?"
"Minä esittelen hänet sinulle tänä iltana; hän tulee pelaamaan kanssamme."
"Älä nyt!" ihastui Portos ja hänen silmänsä säihkyivät; "ja onko hän äveriäs?"
"Hänen isänsä on Lontoon vauraimpia kauppiaita."
"Ja onko hänelle lansquenet tuttua?"
"Hän on ihastunut siihen."
"Bassette?"
"Se on hänen intohimojaan."
"Biribi!"
"Siinä hän on mestari."
"Hyvä", tuumi Portos; "me vietämme hauskan yön."
"Sitä hauskemman, kun se lupaa meille vielä paremman yön."
"Mitä sanotkaan?"
"No, me tarjoamme hänelle tilaisuuden tänä iltana ja hän meille pelitilaisuuden huomenna."
"Missä sitten?"
"Sen kuulet sittemmin. Ajatelkaamme nyt vain yhtä seikkaa, – miten voimme asianmukaisesti vastaanottaa sen kunnian, jota herra Groslow meille osoittaa. Me pysähdymme illalla Derbyyn; lähteköön Mousqueton ennakolta ja jos koko kaupungissa on ainoakaan viinipullo, niin ostakoon sen. Ei myöskään ole hullumpaa hänen valmistaa näpsä illallinen, johon sinä Atos et saa horkaltasi otetuksi osaa, yhtä vähän kuin sinä, Aramis, voit maltalaisritarina pysyä kuuntelemassa meidänlaistemme sotauroitten haastelua, joka saisi sinut punastelemaan. Kuulittehan?"
"Kyllä", vastasi Portos; "mutta lempo minut vieköön, jos ymmärrän."
"Portos veikkoseni, sinä tiedät, että minä isän puolelta polveudun profeetoista ja äidin puolelta sibylloista, – että minä puhun ainoastaan vertauskuvien ja tunnustähtien kautta ja että ne, joilla korvat on, kuulevat, ja ne, joilla silmät on, näkevät. Enempää en voi tällä hetkellä virkkaa."
"Järjestele vain, hyvä ystävä", sanoi Atos; "olen varma siitä, että mitä teet, se on paikallaan."
"Entä sinä, Aramis, oletko samaa mieltä?"
"Kerrassaan, hyvä d'Artagnan."
"Mainiota", tuumi d'Artagnan, "siinäpä totisia uskovaisia, joille ihan iltikseen tekee ihmetöitä; te ette ole niinkuin tuo epäilijä Portos, joka uskoakseen tahtoo aina nähdä ja tunnustella."
"On kyllä totta", myönsi Portos ovelan näköisenä, "että minä olen kovin heikkouskoinen."
D'Artagnan läimäytti häntä olalle, ja keskustelu jäi siihen, kun saavuttiin samassa aamiaisasemalle.
Kello viiden tienoissa ehtoopäivällä Mousqueton lähetettiin matkaan ennakolta, kuten oli sovittu. Mousqueton ei puhunut englanninkieltä, mutta oli päässyt selville eräästä seikasta, nimittäin että Grimaud oli merkkikielellään melkein kokonaan korvannut sanojen käytön. Hän oli senvuoksi alkanut opiskella elehtimistä Grimaudin johdolla, ja mestarin harvinaisen taitavuuden ansiosta oli hän päässyt melkoisen pitkälle jo muutamien luentojen jälkeen. Blaisois saattoi häntä.
Ratsastaessaan Derbyn pääkatua pitkin nuo neljä ystävystä huomasivat Blaisoisin seisomassa erään komean rakennuksen kynnyksellä; siellä oli heille asunto varattu.
Koko päivänä eivät he olleet lähestyneet kuningasta peläten herättävänsä epäluuloja, ja sen sijaan että olisivat syöneet päivällistä eversti Harrisonin seurassa, kuten edellisenä päivänä, he olivat nyt aterioineet erillään.
Groslow saapui sovitulla hetkellä. D'Artagnan vastaanotti hänet kuin kaksikymmenvuotisen ystävän. Portos mitteli häntä kiireestä kantapäähän ja hymyili havaitessaan, että Groslow Parryn veljelle antamastansa merkillisestä iskusta huolimatta ei voinut voimakkuudessa vetää vertoja hänelle. Atos ja Aramis tekivät kaiken voitavansa salatakseen inhoa, jota heissä herätti miehen raakamainen ja törkeä luonne.
Sanalla sanoen Groslow oli tyytyväinen vastaanottoonsa.
Atos ja Aramis pysyivät näyttelemissään osissaan. Puoliyön hetkenä he vetäytyivät huoneeseensa, jonka ovi jätettiin auki muka hyväntahtoisuudesta. Sitäpaitsi d'Artagnan saattoi heitä sinne ja jätti Portoksen pelaamaan Groslowin kanssa.
Portos voitti viisikymmentä pistolia Groslowilta ja jäi tämän poistuessa siihen käsitykseen, että englantilaisen seura oli mieluisampaa kuin hän oli ensimmältä voinut uskoa.
Groslow taasen päätti ottaa seuraavana päivänä d'Artagnanilta hyvitystä siitä, mitä oli Portokselle menettänyt, ja hyvästellessään hän muistutti gascognelaista illaksi sovitusta kohtauksesta.
Illaksi, niin, sillä pelaajat erosivat toisistaan kello neljä aamulla.
Päivä kului tavalliseen tapaan; d'Artagnan ratsasti kapteeni Groslowin luota eversti Harrisonin luo ja jälkimmäisen seurasta ystäviensä pariin. Ne, jotka eivät tunteneet d'Artagnania, eivät voineet hänessä havaita mitään tavatonta; ystävistä, nimittäin Atoksesta ja Aramiista, hänen hilpeytensä oli kuumeellista.
"Mitä hän juonineekaan?" virkahti Aramis.
"Odottakaamme!" vastasi Atos.
Portos ei hiiskunut mitään, vaan laskeskeli yksitellen taskussaan Groslowilta voittamiansa viittäkymmentä pistolia, kasvojensa kuvastaessa herttaista tyytyväisyyttä.
Kun illalla tultiin Roystoniin, keräsi d'Artagnan ystävänsä koolle.
Hänen kasvonsa olivat nyt menettäneet sen huolettoman hyväntuulisuuden leiman, jota hän oli kaiken päivää käyttänyt naamarina. Atos puristi
Aramiin kättä.
"Hetki lähestyy", hän virkkoi.
"Niin", vastasi d'Artagnan kuullen sen, "niin, hetki lähestyy: tänä yönä, veikkoset, me vapautamme kuninkaan."
Atos hätkähti, hänen silmänsä leimahtivat.
"D'Artagnan", hän sanoi, alkaen nyt epäillä oltuaan toiveikas, "ethän laskene leikkiä? Se olisi minulle kovin tuskallista."
"Oletpa kummallinen, Atos", lausui d'Artagnan, "kun voit epäillä sellaista minusta. Missä ja milloin olet nähnyt minun tekevän pilaa ystävän sydämestä ja kuninkaan hengestä? Olen sanonut sinulle ja toistan sen, että me tänä yönä pelastamme Kaarlo ensimmäisen. Sinä jätit minun huolekseni keksiä keinon; se on selvillä."
Portos katseli d'Artagnania suunnattoman ihailevasti. Aramis hymyili toivorikkaasti. Atos oli kalpea kuin kuolema ja vapisi kauttaaltaan.
"Puhu", pyysi Atos.
Portos remahdutti auki isot silmänsä, Aramis tarkkasi jännittyneenä d'Artagnanin huulia.
"Meidät on kutsuttu viettämään yömme Groslowin luona, senhän tiedätte?"
"Niin", vastasi Portos, "hän pani meidät lupaamaan, että myönnämme hänelle hyvitystilaisuuden."
"Mutta tiedättekö, missä me myönnämme hänelle sen tilaisuuden?"
"Emme."
"Kuninkaan luona."
"Kuninkaan luona!" huudahti Atos.
"Niin, messieurs, kuninkaan luona. Kapteeni Groslow on tänä iltana vartiovuorolla hänen majesteettinsa luona, ja saadakseen hauskemmin valvotuksi hän kutsuu meidät seurakseen."
"Kaikki neljä!" kysyi Atos.
"Totta hitossa, kaikki neljä; jättäisimmekö me vankejamme!"
"Ahaa!" äännähti Aramis.
"Selitähän", sanoi Atos väristen.
"Lähdemme siis Groslowin luo, me miekkoinemme ja te tikareinenne; neljään mieheen me yllätämme nuo kahdeksan epattoa ja heidän typerän päällikkönsä. Mitä sanot siitä, Portos?"
"Se on helppo juttu", arveli Portos.
"Me annamme kuninkaan pukeutua Groslowin vaatteisiin; Mousqueton, Grimaud ja Blaisois pitelevät lähimmässä kadunkulmassa satuloittuja hevosia varallamme, me nousemme ratsaille ja ennen päivänkoittoa olemme kahdenkymmenen lieuen päässä täältä. Hei, onko juonessa vikaa, Atos?"
Atos laski molemmat kätensä d'Artagnanin olkapäille ja silmäili häntä, huulet tyynessä ja säveässä hymyssään.
"Minä väitän, ystäväni", hän sanoi, "että taivaan kannen alla ei ole olentoa, joka vetäisi sinulle vertoja ylevyydessä ja urheudessa; luullessamme sinut välinpitämättömäksi murheestamme, jota kunniantunto ei vaatinut sinua jakamaan kanssamme, keksit sinä yksinäsi sen, mitä me olemme turhaan tavoitelleet. Vakuutan sinulle siis vielä kerran, d'Artagnan, että sinä olet paras meistä kaikista, ja minä siunaan ja rakastan sinua, poikani."
"Ajatella, että minä en tuota hoksannut", päivitteli Portos lyöden otsaansa, "ja sehän on niin yksinkertaista!"
"Mutta jos olen ymmärtänyt oikein", huomautti Aramis, "niin me tapamme heidät kaikki, vai mitä?"
Atos värähti ja vaaleni.
"Mordioux!" vasasi d'Artagnan; "täytyyhän. Olen kauan pohtinut, eikö sitä voisi mitenkään välttää, mutta tunnustan, etten ole kyennyt muutakaan neuvoa keksimään."
"Kuulehan", sanoi Aramis, "tässä ei sovi pitkälti jaaritella; miten menettelemme?"
"Olen laatinut kaksi suunnitemaa", kertoi d'Artagnan.
"Kuulkaamme ensimmäinen", virkkoi Aramis.
"Jos olemme kaikki neljä yhdessä, kun annan merkin, – ja tämä merkki on sana vihdoinkin, – niin te kaksi survaisette tikarinne kumpainenkin lähimmän sotamiehen sydämeen; me puolestamme teemme samaten. Siioin on jo neljä miestä poissa tieltä. Ottelu käy siten tasaväkiseksi, koska meitä jää neljä viittä vastaan; nämä viisi antautuvat, ja heille pannaan kapula suuhun, tai puolustautuvat, jolloin heidät surmataan. Jos isäntämme sattumalta muuttaa mielensä ja vastaanottaa peliseuraan ainoastaan Portoksen ja minut, silloin meidän täytyy, hiisi vieköön, pinnistää kaikkemme ja hosua kaksinkertaisin voimin; se on hiukan pitkällisempää ja aiheuttaa jonkun verran ääntä, mutta teidän tulee väijyä ulkopuolella paljain miekoin ja rynnätä sisälle heti kun kuulette nujakkaa."
"Mutta jos meidät itse survaistaan maahan?" huomautti Atos.
"Mahdotonta!" vakuutti d'Artagnan; "nuo oluensärpijät ovat liian raskasliikkeisiä ja kömpelöitä. Sinun on sitäpaitsi survaistava kurkkuun, Portos; sellainen isku tappaa joutuisammin ja estää kirkumasta."
"Hyvä juttu!" arveli Portos; "siitä tulee hauska pikku kurkunleikkuu."
"Kauheata, kauheata!" huudahti Atos.
"Joutavia, sinä tunteellinen sielu", sanoi d'Artagnan, "pahempaakin sinä tekisit taistelukentällä. Sitäpaitsi, veikkonen", hän jatkoi, "jos sinusta tuntuu, että kuninkaan henki ei ole sen arvoinen, mitä se leikki voi tulla maksamaan, niin siitä asiasta emme puhu sen enempää, ja minä ilmoitan Groslowille, että voin pahoin."
"Ei", vastasi Atos, "olen väärässä, hyvä ystävä, ja sinä olet oikeassa; suo anteeksi!"
Samassa avautui ovi, ja huoneeseen astui muuan sotamies.
"Herra kapteeni Groslow", solkkasi hän kehnolla ranskankielellä, "ilmoittaa herra d'Artagnanille ja herra du Vallonille, että hän odottaa heitä."
"Missä?" kysyi d'Artagnan.
"Englantilaisen Nebukadnesarin huoneessa", vastasi jyrkkä puritaanilainen sotamies.
"Hyvä on", virkkoi sujuvalla englanninkielellä Atos, jonka kasvot olivat punehtuneet tästä kuninkaallisen majesteetin loukkauksesta; "hyvä on, sanokaa kapteeni Groslowille, että me tulemme."
Puritaanin poistuttua annettiin lakeijoille käsky satuloida kahdeksan hevosta ja mennä odottamaan erääseen kadunkulmaan noin kahdenkymmenen askeleen päähän talosta, johon kuningas oli majoitettu, hajaantumatta ja ratsailta laskeutumatta.