YHDESKOLMATTA LUKU
Mitä ukko Marteaun seuraajan piirakat sisälsivät
Puolen tunnin kuluttua palasi La Ramée hilpeänä ja vilkkaana kuin mies, joka on syönyt ja etenkin juonut hyvin. Hän oli havainnut piirakat oivallisiksi ja viinin erinomaiseksi.
Kaunis sää suosi aiottua pelierää. Vincennesissä oli pallorata, toisin sanoen lyötiin palloa taivasalla; mikään ei siis ollut herttualle helpompaa kuin menetellä Grimaudin kehoituksen mukaan, nimittäin heitellä palloja kaivantoon.
Ennen kello kahta ei herttua pelannut kovinkaan huonosti, sillä määräaika oli kello kaksi. Kuitenkin menetti hän peliotteet, ja se antoi hänelle verukkeen närkästyä ja siitä johtuvan tavallisen seuraamuksen mukaisesti hutiloida virheestä toiseen.
Kun kello löi kaksi, alkoivatkin pallot suuntautua kaivantoon La Raméen suureksi mielihyväksi, hän kun merkitsi viisitoista pistettä joka kerrasta, kun prinssi sinkautti pallonsa muurin yli.
Tämä uudistui niin usein, että palloista tuli pian puute. Silloin ehdotti La Ramée, että lähetettäisiin joku hakemaan ne kaivannosta. Mutta herttua muistutti varsin järkevästi, että se olisi ajanhukkaa; hän lähestyi muuria, joka päällysmiehen ilmoituksen mukaan oli tässä kohden vähintään viisikymmentä jalkaa korkea, ja huomasi erään miehen työskentelevän pienessä puutarhassa, jollaisia talonpojat olivat muokanneet useita vallihaudan vastapäiselle rinteelle.
"Hoi, hyvä ystävä!" huusi herttua.
Mies kohotti päätänsä, ja herttua oli vähällä huudahtaa kummastuksesta. Tämä mies, tämä talonpoika, tämä puutarhatyöläinen oli Rochefort, jonka prinssi luuli istuvan Bastiljissa.
"No, mikä on hätänä siellä ylhäällä?" kysyi mies.
"Olkaa hyvä ja viskatkaa ylös meidän pallomme", pyysi herttua.
Puutarhatyöläinen nyökkäsi ja alkoi heitellä ylös palloja, joita La Ramée ja vartiosoturit ottivat vastaan. Muuan pallo sinkosi herttuan jalkoihin, ja kun tämä oli ilmeisesti aiottu hänelle, sujautti hän sen taskuunsa.
Kiitettyään talonpoikaa hän pitkitti peliä.
Mutta herttualla oli kerrassaan huono onni. Pallot lentelivät alituiseen kedolle päin, pysymättä pelille määrätyissä rajoissa; pari kolme putosi taas kaivantoon, mutta kun maalainen ei ollut saapuvilla ottamassa niitä talteen, jäivät ne sille tielle. Herttua sanoi nyt häpeävänsä taitamattomuuttaan eikä tahtonut enää jatkaa peliä.
La Ramée oli ihastuksissaan siitä, että sai niin täydellisen voiton täysverisestä prinssistä.
Prinssi lähti sisälle ja heittäysi vuoteelle, missä hänellä oli tapana viettää melkein koko päivänsä siitä saakka kun häneltä oli otettu pois kirjat.
La Ramée otti prinssin vaatteet muka harjattaviksi, koska ne olivat tomuisia, mutta oikeastaan vain ollakseen varma siitä, että prinssi ei voisi lähteä ulos. La Ramée oli hyvin varovainen mies.
Onneksi oli prinssi ehtinyt kätkeä pallon pieluksensa alle.
Heti kun ovi oli jälleen suljettu, repi herttua hampaillaan rikki pallon päällyksen, sillä hänelle ei ollut jätetty mitään terävää kapinetta; aterioidessaan hän käytti hopeateräisiä veitsiä, jotka eivät kelvanneet leikkaamiseen.
Päällyksen alla oli kirje, joka sisälsi seuraavat rivit:
Monseigneur, teidän ystävänne valvovat, ja vapautuksenne hetki lähenee. Pyytäkää ylihuomenna saada piirakka uudelta piirakkaleipurilta, joka on edelliseltä ostanut myymälän eikä ole kukaan muu kuin teidän hovimestarinne Noirmont; älkääkä avatko piirakkaa ennen kuin olette jäänyt yksin. Toivoakseni herättää sen sisältö tyytyväisyyttänne.
Teidän korkeutenne aina harras palvelija sekä Bastiljissa että muualla,
Kreivi de Rochefort.
J.K. – Teidän korkeutenne voi kaikin puolin uskoa itsenne Grimaudin huostaan; hän on hyvin älykäs palvelija ja meihin täydellisesti kiintynyt.
Beaufortin herttua, jonka huonetta jälleen lämmitettiin hänen luovuttuaan opiskelemasta maalaustaidetta, poltti kirjeen, kuten hän oli vielä suurempaa kaipuuta tuntien menetellyt madame de Montbazonin sanoman suhteen, ja hän oli polttamaisillaan pallonkin, mutta hänen mieleensä juolahti, että sitä saattoi käyttää vastauksen lähettämiseen Rochefortille.
Hän oli hyvin vartioitu, sillä hänen tekemästään liikkeestä astui huoneeseen La Ramée.
"Tarvitseeko monseigneur jotakin?" hän kysyi.
"Minua vilutti", vastasi herttua, "ja kohensin tulta, jotta se lämmittäisi paremmin. Tiedättehän, hyvä ystävä, että Vincennes-tornin huoneet ovat tunnettuja viileydestään. Täällä voisi säilyttää jäätä, ja tänne erittyy salpietaria. Ne huoneet, joissa Puylaurens, marski Ornano ja enoni suurpriori kuolivat, vastaavat ihan täydellisesti arseniikkiannosta, kuten madame Rambouillet huomautti."
Ja herttua laskeusi jälleen levolle, pistäen pallon päänalusensa alle. La Ramée hymyili väkinäisesti. Hän oli toden teolla kunnon mies, joka oli alkanut tuntea suurta kiintymystä ylhäiseen vankiinsa ja olisi joutunut epätoivoon, jos tälle olisi pahaa sattunut. Ne perättäiset onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet herttuan luettelemia kolmea henkilöä, olivat eittämättömiä.
"Monseigneur", hän sanoi, "ei sovi antautua sellaisiin ajatuksiin.
Tuollaiset mietteet ne juuri kuolettavat, vaan ei salpietari."
"Hyvä ystävä", vastasi herttua, "te olette lohdullinen; jos minäkin, kuten te, saisin syödä piirakoita ja juoda burgundia ukko Marteaun seuraajan luona, niin olisi minulla toki jotakin vaihtelua."
"On kyllä totinen tosi, monseigneur", myönsi La Ramée, "että hänen piirakkansa ovat verrattomia ja viininsä oivallista."
"Joka tapauksessa", virkkoi herttua, "on hänen kellarinsa ja keittiönsä helppo voittaa herra de Chavignyn varastot."
"No, niin, monseigneur", huomautti La Ramée ansaan mennen, "mikä estää teitä koettelemasta niitä? Sitäpaitsi olen luvannutkin, että te rupeatte hänen ostajakseen."
"Olette oikeassa", sanoi herttua. "Jos minun täytyy ainiaan virua täällä, kuten Mazarin on hyväntahtoisesti antanut minun ymmärtää, on minun hankittava jotakin huviketta vanhoilla päivilläni, – minun on lyöttäydyttävä herkuttelijaksi."
"Monseigneur", esitti La Ramée, "noudattakaa hyvää neuvoa: älkää lykätkö sitä vanhuuteenne asti."
– Hyvä! – tuumi Beaufortin herttua itsekseen; – ruumiin ja sielun tärviöksi on kai jokainen ihminen anteliaalta taivaalta saanut seitsemän kuolemansynnin joukosta yhden, ellei kahta; tuo La Raméen miekkonen näyttää olevan herkuttelija. Olkoonhan, mepä käytämme sitä.
Sitten hän lisäsi ääneen:
"No niin, hyvä Ramée, ylihuomenna on juhlapäivä."
"Niin, monseigneur, helluntai."
"Annatteko minulle ylihuomenna opetustunnin?"
"Missä?"
"Herkuttelussa."
"Mielelläni, monseigneur."
"Mutta kahdenkeskisen. Me lähetämme vartiosoturit syömään päivällistä herra de Chavignyn kapakkaan ja nautimme täällä illallisen, jonka huolehtimisen jätän teidän haltuunne."
"Hm!" äännähti La Ramée.
Ehdotus oli viekoitteleva, mutta niin epäsuotuisia ajatuksia kuin kardinaali oli saanutkin La Raméen hänet ensin nähdessään, oli päällysmies vanha kettu, joka tiesi varsin hyvin, mitä ansoja vanki voi viritellä. Herra de Beaufortilla oli, kuten hän nyt itsekseen muistutti, neljäkymmentä pakokeinoa varalla. Eikö tuohon illalliseen saattanut kätkeytyä jotakin kavaluutta?
Hän mietti tuokion, mutta pohdinnan tulokseksi jäi, että kun hän sai tilata ruuan ja viinin, ei tarvinnut pelätä mitään jauhetta piristettävän ruokaan tai mitään nestettä sekoitettavan viiniin. Hänen juottamisensa humalaan ei toki voinut olla herttuan aikomuksena; hän hymyili sille ajatuksellekin. Sitten pälkähti hänen päähänsä aatos, mikä pelasti hänet kaikesta pulasta.
Herttua tarkkaili levottomasti La Raméen tuumittelua sikäli kuin hänen kasvojensa ilme paljasti sen suuntaa; mutta vihdoin kirkastuivat päällysmiehen kasvonpiirteet.
"No", kysyi herttua, "käykö se laatuun?"
"Kyllä, monseigneur, yhdellä ehdolla."
"Millä ehdolla?"
"Että Grimaud tarjoilee pöydässä."
Mikään ei voinut sattua prinssille paremmin.
Kuitenkin oli hänellä kylliksi malttia antaakseen kasvoilleen hyvin nureksivan sävyn.
"Hornaan se Grimaud!" huudahti hän; "hän pilaa koko juhlan."
"Minä käsken hänen seistä teidän korkeutenne tuolin takana, ja kun hän ei hiisku halaistua sanaa, ei teidän korkeutenne näe eikä kuule häntä ja voi vähällä vaivalla kuvitella, että hän on sadan lieuen päässä."
"Hyvä ystävä", virkkoi herttua, "tiedättekö, mitä minä näen tuossa selvimmin? Että te epäilette minua."
"Monseigneur, ylihuomenna on helluntai."
"No, mitä minuun kuuluu helluntai? Pelkäättekö, että Pyhä Henki laskeutuu viileskeltynä kielenä alas avaamaan vankilani ovet?"
"En, monseigneur; mutta olenhan kertonut teille, mitä tuo taikurin vietävä on ennustanut…"
"Mitä ennustanut?"
"Että ennen helluntaipäivän loppua teidän korkeutenne jättää
Vincennesin."
"Uskotteko siis taikureita, senkin houkkio?"
"Minä", vakuutti La Ramée, "minä en mokomista piittaa tämän enempää", ja hän näpsäytti sormiaan. "Mutta monseigneur Giulio välittää heistä; italialaisena hän on taikauskoinen."
Herttua kohautti olkapäitänsä.
"No, olkoon menneeksi", hän sanoi hyvin näytellen alistuvaisuutta, "tulkoon sitten Grimaud, sillä muutoin emme saisi loppua jupakasta. Mutta minä en tahdo ketään muuta hänen lisäkseen; te otatte huoleksenne kaikki. Te tilaatte illallisen sellaiseksi kuin haluatte; ainoa ruokalaji, mitä minä pyydän, on tuollainen piirakka, joista olette puhunut. Te tilaatte sen minua varten, jotta ukko Marteaun seuraaja panisi parastaan ja lupaatte hänelle, että minä en rupea hänen ostajakseen ainoastaan siksi aikaa, minkä olen vankilassa, vaan täältä lähdettyänikin."
"Uskotte siis yhä vielä pääsevänne pois?" kysyi La Ramée.
"Ehdottomasti", vastasi prinssi, "vaikkei se tapahtuisi ennen kuin Mazarinin kuoltua; olen viittätoista vuotta nuorempi kuin hän. On sentään totta", lisäsi hän hymyillen, "että täällä Vincennesissä eletään joutuisammin."
"Monseigneur!" huudahti La Ramée, "monseigneur!"
"Tai kuollaan pikemmin", jatkoi Beaufortin herttua, "mikä on samaa."
"Monseigneur", virkkoi La Ramée, "minä menen nyt tilaamaan illallisen."
"Ja te luulette saavanne tehdyksi oppilaastanne jotakin?"
"Niin toivon, monseigneur", vastasi La Ramée.
"Jos hän vain jättää sinulle aikaa siihen", jupisi herttua.
"Mitä sanoo monseigneur?" kysyi La Ramée.
"Monseigneur sanoo, että teidän ei sovi säästää kardinaalin kukkaroa, koska hän on suosiollisesti ottanut huolehtiakseen elatuksestamme."
La Ramée pysähtyi ovelle.
"Kenet käskee monseigneur minun lähettää tänne sisälle?"
"Tulkoon kuka hyvänsä, kun ei vain Grimaud."
"Päivystävä upseeri siis?"
"Shakkipelineen."
"Kyllä."
Ja La Ramée meni ulos.
Viiden minuutin kuluttua astui huoneeseen vartiovuorolla oleva upseeri. Beaufortin herttua näytti pian syventyneen nerokkaihin laskelmiin shakista ja matista.
Ajatuselämä on peräti ihmeellistä; mitä muutoksia voikaan siinä tuottaa merkki, sana, toive! Herttua oli viettänyt viisi vuotta vankeudessa, mutta hänen tällähaavaa silmätessään menneisyyteen, tuntui hänestä kuitenkin, että nämä ylen vitkallisestikin kuluneet viisi vuotta olivat sentään lyhempi aika kuin ne kaksi vuorokautta, ne kahdeksanviidettä tuntia, jotka vielä eroittivat hänet paolleen määrätystä hetkestä.
Muuten jännitti hänen mieltänsä erityisesti yksi seikka, nimittäin millä tavoin karkaaminen tapahtuisi. Tosin oli hänet saatu toivehikkaaksi tuloksesta, mutta hänelle ei ilmaistu, mitä salaperäinen piirakka sisältäisi. Mitkä ystävät odottivat häntä? Vielä viiden vuoden vankeuden jälkeen oli hänellä siis ystäviä? Olihan hän siis varsin onnellisen osan saanut prinssi.
Hän unohti, että ystävien lisäksi oli eräs nainenkin muistanut häntä, mikä oli paljoa harvinaisempaa; mahdollisesti ei tämä ollut pysynyt hänelle aivan tunnollisen uskollisena, mutta hän ei ollut kuitenkaan unohtanut entistä rakastajaansa, ja se oli jo paljon.
Siinä oli jo kylliksi ajateltavaa hänelle; shakkipelissä kävikin kuten äsken pallonlyönnissä; herttua teki virheen toisensa jälkeen, ja upseeri voitti vuorostaan iltasella niinkuin La Ramée päivemmällä.
Mutta näistä tiheään toisiansa seuranneista tappioista oli kuitenkin ollut etua sikäli, että herttua oli saanut puuhaa kello kahdeksaan asti illalla; kolme tuntia oli siten kulunut, sitten tuli yö ja sen mukana uni.
Niin ainakin ajatteli herttua. Mutta Unetar on hyvin oikullinen jumal'olento: juuri kun sitä innokkaimmin kutsutaan, odotuttaa se itseänsä useinkin. Herttua vartosi keskiyöhön asti, kääntelehtien kyljeltä toiselle patjallaan kuten pyhä Laurentius halstarillaan. Vihdoin hän vaipui uneen.
Päivän sarastaessa hän heräsi. Hän oli nähnyt haaveellisia unia. Hänelle oli muka kasvanut siivet; silloin halusi hän luonnollisesti koetella niitä, ja aluksi ne kannattavatkin varsin hyvin. Mutta hänen päästyänsä korkeammalle petti äkkiä tämä harvinainen tuki, siivet taittuivat ja hän oli syöksyvinään pohjattomaan syvyyteen, havahtuen otsa hiessä ja yhtä uupuneena kuin olisi tosiaankin tehnyt lentonsa. Jälleen nukahtaessaan harhaantui hän taaskin haavenäkyjen sokkeloon; ne olivat toinen toistansa järjettömämpiä. Tuskin olivat hänen silmänsä nimittäin ummistuneet, kun ajatukset yhteen ainoaan kohteeseen – karkaamiseen – suuntautuneina alkoivat uudestaan työskennellä siitä aiheesta. Nyt se tapahtui toisella tapaa; keksittiin maanalainen käytävä, joka johtaisi hänet ulos Vincennesistä. Hän astui tähän käytävään; Grimaud kulki lyhty kädessä edessä. Mutta vähitellen soukkeni käytävä. Herttua pitkitti kuitenkin kulkuansa; lopulta kävi tie niin kaidaksi, että pakolainen turhaan yritti tunkeutua edemmäksi. Seinät vetäysivät yhä tiukemmin kokoon ja puristivat hänet väliinsä. Hän ponnisti kaikkensa päästäkseen eteenpäin, mutta se oli hänelle mahdotonta, ja kuitenkin näki hän kaukana edellä Grimaudin lyhtyineen yhä pitkittävän samoamistansa. Hän tahtoi nyt huutaa tätä avukseen, jotta suoriutuisi ahtaasta solasta, joka oli hänet tukehduttamaisillaan; mutta hänen oli mahdoton saada äännetyksi ainoatakaan sanaa. Sitten kuuli hän takaapäin juoksevia askelia; nämä lähenivät lähenemistään; hän oli tullut ilmi, hänellä ei ollut enää mitään pelastuksen toivoa. Ahdas käytävä tuntui olevan salaisessa liitossa vihollisten kanssa, ja hän likistyi sitä kovemmin, mitä tuskallisemmaksi hänelle kävi pakenemisen hätä. Viimein hän kuuli La Raméen äänen, näki hänet. La Ramée ojensi kätensä ja laski sen hänen olalleen, remahtaen pilkkanauruun. Hänet otettiin uudestaan kiinni ja vietiin siihen matalaan holvihuoneeseen, jossa marski Ornano, Puylaurens ja hänen enonsa olivat kuolleet; heidän kolme hautaansa kohosivat täällä permannon yläpuolelle, ja neljäs kuoppa oli avoinna, odottaen ruumista.
Jälleen herättyään tekikin herttua yhtä suuria ponnistuksia pysyäkseen valveilla kuin aikaisemmin päästäkseen uneen. Huoneeseen tullessaan näki La Ramée hänet niin valjuna ja voipuneena, että hän kysyi oliko herttua sairas.
"Tosiaankin", virkkoi vartiosotureista muuan, joka oli maannut huoneessa eikä ollut kosteuden tuottamalta hammastaudilta saanut unta, "monseigneurilla on ollut hyvin levoton yö, ja moniaan kerran on hän unessaan huutanut apua."
"Mikä monseigneuria siis vaivaakaan?" kysyi La Ramée.
"Ah, te älytön, te kaikella tyhmällä lörpötyksellänne karkaamisesta eilen panitte pääni pyörälle", vastasi herttua, "ja saitte siten aikaan, että unissani karkasin ja siinä touhussa taitoin niskani."
La Ramée puhkesi nauramaan.
"Näettehän, monseigneur", hän sanoi, "että se oli varoitus taivaasta. Toivonkin, että monseigneur ei koskaan antaudu sellaisiin varomattomuuksiin muutoin kuin unessa."
"Olette oikeassa, hyvä La Ramée", myönsi herttua kuivatessaan hikihelmiä, joita hänen vielä valveillakin ollessaan kihoili otsalle; "tästälähtein tahdon ajatella ainoastaan syömistä ja juomista."
"Hiljaa!" sanoi La Ramée.
Jollakin tekosyyllä lähetti hän nyt vartiosoturit perätysten pois.
"No?" kysyi herttua heidän jäätyänsä kahden kesken.
"No niin", ilmoitti La Ramée, "illallisenne on tilattu."
"Vai niin", vastasi prinssi; "ja mitä kaikkea saankaan? Antakaa kuulua, hyvä hovimestarini."
"Monseigneur lupasi jättää sen kaiken minun huolekseni."
"Mutta piirakka siihen kai ainakin kuuluu?"
"Kyllä vain, – iso kuin torni."
"Ukko Marteaun seuraajan leipoma?"
"Häneltä tilattu."
"Ja te huomautitte, että se tulee minulle?"
"Sen sanoin hänelle."
"Mitä hän vastasi?"
"Vakuutti tekevänsä parhaansa teidän korkeutenne tyydyttämiseksi."
"Sepä hyvä!" virkkoi hän käsiään hykertäen.
"Hitto, monseigneur", tokaisi La Ramée, "johan teistä tuleekin herkuttelija! En ole näinä viitenä vuonna nähnyt teitä niin hyvällä tuulella kuin tänä hetkenä."
Herttua huomasi, että hän ei ollut kylliksi hillinnyt itseään; mutta samassa saapui Grimaud ikäänkuin hän olisi kuunnellut ovella ja havainnut välttämättömäksi johtaa La Raméen ajatukset toisaanne. Merkillä ilmaisi hän jälkimmäiselle, että hänellä oli tälle jotakin puhuttavaa.
La Ramée lähestyi kuuntelemaan Grimaudin supatusta.
Sillävälin tointui herttua.
"Olenhan jo kieltänyt tuota miestä", hän ärähti, "tunkeutumasta tänne minun luvattani."
"Monseigneur", puolusti La Ramée, "teidän tulee antaa hänelle anteeksi, sillä minä kutsuin hänet tänne."
"Mutta minkätähden sen teitte, kun tiedätte, että minä en häntä siedä?"
"Monseigneur muistaa sopimuksemme", huomautti La Ramée, "että hän tarjoilee herkullisella illallisellamme. Onko monseigneur unohtanut illallisen?"
"En, mutta Grimaudin minä unohdin."
"Monseigneur tietää, että illallinen ei käy laatuun hänettä."
"No niin, tehkää mielenne mukaan?"
"Lähestyhän, hyvä mies", käski La Ramée, "ja kuuntele, mitä sinulle sanon."
Grimaud läheni peräti yrmeän näköisenä.
La Ramée pitkitti:
"Monseigneur kunnioittaa minua kutsumalla minut huomiseksi illaksi kahden kesken."
Grimaud teki merkin, joka ilmaisi, että hän ei käsittänyt, mitä se asia häneen kuului.
"Kyllä vain", jatkoi La Ramée, "asia koskee tosiaan sinuakin, sillä sinä saat kunnian palvella pöydässä, puhumattakaan siitä edusta, että olimmepa miten nälkäisiä ja janoisia hyvänsä, jää toki jotakin tähteiksi kulhoihin ja pulloihin; ja sen saat sinä pitää hyvänäsi."
Grimaud kumarsi kiitokseksi.
"Ja nyt, monseigneur", sanoi La Ramée, "on minun pyydettävä teidän korkeudeltanne anteeksi poistumistani, mutta herra de Chavigny näkyy matkustavan jonnekin muutamiksi päiviksi ja on ilmoittanut minulle, että hänellä on sitä ennen joitakuita käskyjä annettavana."
Herttua yritti vaihtaa katsetta Grimaudin kanssa, mutta tämän silmä oli ilmeetön.
"Menkäähän siis", virkkoi herttua La Raméelle, "ja tulkaa takaisin niinpian kuin mahdollista."
"Tahtooko monseigneur siis saada hyvitystä eilisestä pallonlyönnistä?"
Grimaud nyökkäsi huomaamattomasti.
"Kyllä tekee mieleni", vastasi herttua; "mutta pitäkää varanne hyvä La Ramée, päivät seuraavat toisiansa aina erilaisina, joten olenkin tänään vuorostani varma voitosta."
La Ramée lähti. Grimaud seurasi häntä katseellaan, hievahtamatta paikaltaan; mutta nähdessään oven sulkeutuneen sieppasi hän nopeasti taskustaan lyijykynän ja paperilapun.
"Kirjoittakaa, monseigneur", pyysi hän.
"Mitä minun pitää kirjoittaa?"
Grimaud kohotti sormensa ja saneli:
"Kaikki on valmista huomisillaksi; olkaa vartiopaikallanne kello seitsemästä yhdeksään, pitäkää kaksi ratsuhevosta varalla, me laskeudumme lehterin ensimmäisestä ikkunasta."
"Edelleen?" tiedusti herttua.
"Edelleenkö, monseigneur?" kertasi Grimaud kummastuen. "Edelleen allekirjoituksenne!"
"Siinäkö kaikki?"
"Mitäs muutakaan, monseigneur?" tuumi Grimaud, joka piti ytimekkyydestä.
Herttua kirjoitti nimensä.
"Onko monseigneur hukannut pallon?" kysyi Grimaud.
"Minkä pallon?"
"Missä kirje oli."
"En, minä ajattelin, että siitä voisi olla meille vielä hyötyä. Tässä se on."
Ja herttua otti pallon päänalusensa alta, näyttäen sitä apurilleen.
Grimaud myhäili niin herttaisesti kuin suinkin osasi.
"No, mitä vielä?" kysyi herttua.
"Monseigneur", selitti Grimaud, "minä neulon paperin palloon, ja pelatessanne te lyötte pallon kaivantoon."
"Mutta kenties se joutuu hukkaan?"
"Ei hätää, monseigneur; kyllä siellä on ottajia."
"Puutarhuri?" kysyi herttua.
Grimaud teki myöntävän eleen.
"Sama kuin eilen?"
Grimaud uudisti merkkinsä.
"Kreivi de Rochefort siis?"
Grimaud nyökkäsi kolmasti.
"Mutta kuulehan", pyysi herttua, "selitä minulle toki joitakuita piirteitä siitä tavasta, millä pakenemme."
"Se on minulta kiellettyä", vastasi Grimaud, "ennen kuin toimeenpanon hetki tulee."
"Keitä ne ovat, jotka silloin odottavat minua vallikaivannon toisella puolella?"
"En tiedä, monseigneur."
"Mutta sano minulle ainakin, mitä se mainio piirakka sisältää, jollet tahdo tehdä minua hulluksi."
"Monseigneur", vastasi Grimaud, "siihen pannaan kaksi tikaria, solmuköysi ja hätäpäärynä."16
"Hyvä, minä ymmärrän."
"Ja monseigneur näkee, että se pätee koko maailmaa vastaan."
"Me otamme osallemme tikarit ja köyden", sanoi herttua.
"Ja päärynän syötämme La Raméelle", lisäsi Grimaud.
"Hyvä Grimaud", kiitti herttua, "sinä et puhu usein, mutta kun puhut, ovat sanasi kultaisia, se on tunnustettava."