"On minulla vielä kaksikymmentä pistolia, monsieur."
"No, ota kuitenkin, niin sinulla on seitsemänkymmentä."
"Ja jos tahdotte lisää…" virkahti Portos pistäen käden housuntaskuunsa.
"Ei, kiitos", vastasi Raoul punehtuen; "tuhansia kiitoksia hyväntahtoisuudestanne, monsieur."
Samassa ilmestyi Olivain näkyviin.
"Sivumennen sanoen", huomautti d'Artagnan niin kovaa, että lakeija saattoi kuulla, "oletko tyytyväinen Olivainiin?"
"Kyllähän, jotakuinkin."
Olivain ei ollut kuulevinaan mitään ja astui telttaan.
"Mitä moittimista sinulla on tuossa heittiössä?"
"Hän on herkkusuu", vastasi Raoul.
"Voi, monsieur!" tokaisi Olivain ilmestyen jälleen esille tuon syytöksen johdosta.
"Hän on hiukan pitkäkyntinen."
"Oi, voi monsieur!"
"Ja ennen kaikkea hän on suuri jänishousu."
"Oi, voi, monsieur, te häpäisette minua", surkeili Olivain.
"Saakeli!" kirosi d'Artagnan; "ottakaa onkeenne, Olivain, että meidänlaisemme miehet eivät tahdo pitää jänishousuja palveluksessaan. Näpistelkää isännältänne, maistelkaa hänen namusiansa, juokaa hänen viiniänsä, mutta – tuhannen tulimmaista! – älkää olko pelkuri, muutoin leikkaan teiltä korvat. Ottakaa esimerkkiä herra Moustonista, pyytäkää häntä näyttämään teille, mitä kunniallisia vammoja hän on saanut, ja katsokaa, mitä arvokkuutta hänen ainainen urheutensa on painanut hänen kasvojensa leimaksi!"
Mousqueton oli kolmannessa taivaassa, ja hän olisi syleillyt d'Artagnania, jos olisi uskaltanut; itsekseen hän vannoi syöksyvänsä surman suuhun hänen tähtensä, jos siihen tarjoutuisi tilaisuutta.
"Lähetä tiehensä tuo heittiö, Raoul", lopetti d'Artagnan, "sillä jos hän on pelkuri, häpäisee hän itsensä jonakuna päivänä."
"Monsieur sanoo minua jänishousuksi vain sentähden", huudahti Olivain, "että hän tahtoi hiljakkoin tapella erään de Grammontin rykmentin kornetin kanssa ja minä kieltäysin saattamasta häntä."
"Olivain ystäväiseni, lakeija ei saa koskaan niskuroida", sanoi d'Artagnan ankarasti.
Ja vetäen hänet syrjään hän lisäsi:
"Teit aivan oikein, jos isäntäsi kerran oli väärässä, ja tästä saat écu'n; mutta jos häntä koskaan loukataan ja sinä et anna hakata itseäsi kappaleiksi hänen puolestaan, niin leikkaan sinulta kielen ja pyyhin sillä naamasi. Pane se mieleesi."
Olivain kumarsi ja pisti kolikon taskuunsa.
"Ja nyt, hyvä Raoul", pitkitti d'Artagnan tälle, "me lähdemme matkalle lähettiläinä, herra du Vallon ja minä. En voi ilmoittaa sinulle, mikä on matkamme määränä, kun en tiedä sitä itsekään; mutta jos tarvitset jotakin, niin kirjoita madame Turquainelle la Chevrette-hotelliin Tiquetonne-kadun varrelle ja aseta maksuosoituksia hänen kassansa suoritettavaksi niinkuin käyttäisit pankkiluottoa, – silti säästellen, sillä huomautan sinulle heti, että se ei ole aivan yhtä hyvin varustettu kuin herra d'Émeryn."
Ja syleiltyään tilapäistä holhottiaan hän luovutti nuorukaisen Portoksen vantterille käsivarsille, jotka nostivat hänet maasta ja pitivät häntä hetkisen puserrettuna peloittavan jättiläisen jaloa sydäntä vasten.
"Kas niin", virkkoi d'Artagnan, "taipaleelle!"
Ja he suuntasivat kulkunsa Boulognea kohti, jonka edustalle ehtoopuolella pysähdyttivät hiostuneet ja vaahtotäpläiset hevosensa.
Kymmenisen askeleen päässä paikasta, johon he seisahtuivat ennen kuin ratsastivat kaupunkiin, seisoi nuori mustapukuinen mies, joka näytti odottavan jotakuta ja oli tähystellyt heitä herkeämättä siitä saakka kun ensin sai heidät näkyviinsä.
D'Artagnan lähestyi häntä ja virkkoi havaitessaan, että tuntematon ei kääntänyt hänestä katsettaan:
"Hei ystäväiseni, minä en pidä siitä, että minua tuolla tavoin mittaillaan."
"Monsieur", sanoi nuori mies vastaamatta d'Artagnanin huomautukseen, "ettekö tule Pariisista, jos saan luvan kysyä?"
D'Artagnan arveli jonkun uteliaan siinä haluavan tiedustaa pääkaupungin kuulumisia.
"Kyllä, monsieur", hän vastasi suopeammin.
"Ettekö aio asettua 'Englannin Vaakunaan'?"
"Kyllä, monsieur."
"Eikö teillä ole lähetystoimi hänen ylhäisyytensä kardinaali Mazarinin asioilla?"
"On, monsieur."
"Siinä tapauksessa", jatkoi nuori mies, "teillä onkin tekemistä minun kanssani: nimeni on Mordaunt."
– Kas, tuumi d'Artagnan itsekseen, – sama mies, jota Atos kehoittaa epäilemään.
– Kas, – jupisi Portos, – sama mies, joka minun pitäisi Aramiin pyynnöstä kuristaa.
Molemmat katselivat nuorta miestä tarkkaavasti.
Tämä erehtyi heidän katseittensa ilmeestä.
"Epäilettekö sanaani?" hän kysyi; "siinä tapauksessa olen valmis antamaan teille täydet todisteet."
"Emme suinkaan, monsieur", vastasi d'Artagnan, "ja me asetumme käytettäväksenne."
"No niin, hyvät herrat", virkkoi Mordaunt, "me matkustamme viipymättä, sillä tänään on menossa viimeinen päivä kardinaalin pyytämästä lykkäyksestä. Alukseni on lähtövalmiina, ja jollette te olisi tulleet, olisin purjehtinut ilman teitä, sillä kenraali Oliver Cromwell on varmastikin jo hyvin kärsimätön matkani pitkistymisestä."
"Vai niin", tokaisi d'Artagnan, "meidät onkin siis lähetetty kenraali
Oliver Cromwellin luo?"
"Eikö teillä ole kirjettä hänelle?" kysyi nuori mies.
"Minulla on kirje, jonka ulkokuori minun piti murtaa Lontoossa; mutta koska nyt sanotte minulle, kelle se on osoitettu, on minun turha odottaa siihen asti."
D'Artagnan repäisi kirjeen päällyksen auki.
Sisäkuoressa oli tosiaankin osoitteena:
"Herra Oliver Cromwellille, Englannin kansallisarmeijan ylipäällikölle."
"Kas", huudahti d'Artagnan, "onpa se omituinen luottamustoimi!"
"Kuka se Oliver Cromwell on?" kysyi Portos hiljaa.
"Entinen oluenpanija", vastasi d'Artagnan.
"Aikoneeko Mazarin keinotella nyt oluella niinkuin me äsken oljilla?" kummasteli Portos.
"Kas niin, messieurs", sanoi Mordaunt maltittomana, "lähtekäämme jo."
"Mitä, ilman illallistako?" päivitteli Portos. "Eikö herra Cromwell siis voi siunaaman aikaa odottaa?"
"Kyllä, mutta minä?" vastasi Mordaunt.
"Te! Mitä sitten teistä?" tiukkasi Portos.
"Minulla on kiire."
"Joutavia! Jos asia vain teitä koskee", arveli Portos, "niin se ei erityisesti kuulu minuun; minä syön illallista luvallanne tai luvattanne."
Nuoren miehen harhaileva katse leimahti ja näytti olevan iskemäisillään salaman, mutta hän hillitsi itsensä.
"Monsieur", pitkitti d'Artagnan, "teidän tulee suoda anteeksi nälkäisille matkustavaisille. Ateriamme ei muuten tuota teille suurtakaan viivykkiä; karautamme nyt suoraa päätä majataloon. Menkää te sillävälin jalkaisin satamaan; me haukkaamme hiukan ruokaa ja ehdimme perille samaan aikaan kuin tekin."
"Kuten haluatte, messieurs, kunhan vain lähdemme", sanoi Mordaunt.
"Hyvä juttu", jupisi Portos. "Mikä on alus nimeltään?" kysyi d'Artagnan.
"Standard."
"Hyvä. Puolen tunnin kuluttua olemme kannella."
Ystävykset kannustivat ratsujansa ja lähtivät kiitämään "Englannin
Vaakunaa" kohti.
"Mitä sanot tuosta nuoresta miehestä?" kysyi d'Artagnan matkalla.
"Hän ei vähääkään miellytä minua", vastasi Portos, "ja sormeni syhyivät
Aramiin pyynnön täyttämiseen."
"Varo tekemästä sitä, hyvä Portos! Tuo mies on kenraali Cromwellin lähetti, ja me saisimme luullakseni verrattain nuivan vastaanoton, jos tulisimme hänen luokseen sellaisin viestein, että olemme vääntäneet niskat nurin hänen uskotultaan."
"Vaikka vain", intti Portos, "mutta minä olen aina havainnut Aramiin viisaaksi neuvojaksi."
"Kuulehan", virkkoi d'Artagnan, "kun lähetystoimemme on päättynyt…"
"No?"
"Jos hän johtaa meidät takaisin Ranskaan…"
"Niin mitä?"
"Niin saammehan nähdä!"
Ystävykset saapuivat hotelliin, missä he aterioitsivat mitä parhaalla ruokahalulla, sitten viipymättä lähtien satamaan. Siellä oli priki purjehdusvalmiina, ja aluksen kannella he tunsivat Mordauntin, joka kärsimättömästi asteli edes takaisin.
– On ihmeellistä, – tuumi d'Artagnan itsekseen, kun häntä soudettiin veneellä "Standardiin" – kerrassaan hämmästyttävää, kuinka tavattomasti tuo nuori mies muistuttaa jotakuta henkilöä, jonka olen tuntenut, vaikken osaa sanoa ketä.
He pääsivät nuoraportaiden juurelle ja olivat seuraavana hetkenä kannella.
Mutta hevosten laivaaminen oli työläämpää, ja priki sai nostetuksi ankkurinsa vasta kello kahdeksan illalla.
Nuori mies polki jalkaa maltittomana ja käski avata purjeet.
Kolmen unettoman yön ja seitsemänkymmenen lieuen ratsastuksen näännyttämänä oli Portos vetäytynyt hyttiinsä ja nukkui.
D'Artagnan yritti voittaa vastenmielisyytensä Mordauntia kohtaan ja käveli tämän kanssa kannella, kertoillen hänelle senkin seitsemän kaskua, pakottaakseen hänet puhelemaan.
Mousqueton oli merikipeä.
SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU
Skotlantilainen petti valansa ja möi kuninkaansa
Ja nyt jättäkööt lukijamme "Standardin" rauhassa viilettämään – ei Lontooseen, jonne d'Artagnan ja Portos luulivat olevansa matkalla, vaan Durhamiin, jonne Mordaunt oli Boulognessa oleskellessaan määrätty saapumaan Englannista tulleella kirjeellä – ja seuratkoot meitä kuninkaalliseen leiriin, joka sijaitsi Newcastlen kaupungin luona tällä puolen Tyne-jokea.
Siellä leviävät pienen armeijan telttarivit kahden joen välissä Skotlannin rajalla, mutta vielä englantilaisella alueella. On keskiyö. Jotkut sotamiehet, jotka paljaista sääristään, lyhyistä hameistaan, ristiraitaisista leväteistään ja töyhtölakeistaan ovat helposti tunnettavia Skotlannin ylämaalaisiksi, pitävät huoletonta vartiota. Kuu pilkistelee tuolloin tällöin pilvivuorten takaa kimmeltelemään vartijain musketinpiipuissa ja esittämään voimakkaina ääriviivoina sen kaupungin muurit, katot ja kirkontornit, jonka Kaarlo I on äskettäin luovuttanut parlamentin joukoille kuten Oxfordinkin ja Newarkin, näiden oltua siihen saakka hänen puolellaan sovinnon toivossa.
Leirin toisessa päässä – lähellä tavattoman isoa telttaa, jossa skotlantilaiset upseerit pitävät jonkunlaista neuvottelua, puheenjohtajanaan päällikkönsä, vanha Levinin jaarli, – makaa ritaripukuinen mies nurmikolla, nukkuessaan pitäen oikeata kättään miekan kahvassa.
Noin viidenkymmenen askeleen päässä hänestä juttelee niinikään ritaripukuinen mies erään skotlantilaisen vartiosoturin kanssa; tämä tosin vastailee Perthin kreivikunnan murteella, mutta puhuttelija saa siitä tolkun sen tuntemuksen avulla, jonka hän näkyy hankkineen englanninkielestä, vaikka onkin muukalainen.
Kun kello löi yksi Newcastlen kaupungissa, havahtui nukkuja, ja liikehdittyään kuin ainakin ihminen, joka avaa silmänsä sikeästä unesta, hän tähyili tarkkaavasti ympärilleen. Nähdessään olevansa yksin hän nousi seisaalle ja astui mutkan tehden sen ritarin ohi, joka puhutteli vartiosoturia. Ritari oli kaiketikin päässyt kysymystensä loppuun, sillä hetkisen kuluttua hän lausui hyvästi sotamiehelle ja lähti välinpitämättömästi samalle suunnalle kuin olemme nähneet edellisenkin ritarin astelleen.
Erään tiepuolessa olevan teltan varjossa he yhtyivät.
"No niin, hyvä ystävä?" virkkoi viimeksi tullut puhtaimmalla ranskankielellä, mitä on milloinkaan puhuttu Rouenin ja Toursin välillä.
"Ei ole aikaa menetettävissä, veikkonen, vaan meidän on ilmoitettava kuninkaalle."
"Mitä siis on tekeillä?"
"Sitä kävisi liian pitkäksi kertoa sinulle; kuulethan sen muutenkin tuotapikaa. Sitäpaitsi voi vähäisinkin täällä virketty sana helposti tärvellä kaikki. Lähtekäämme tapaamaan loordi Winteria."
Ja he lähtivät leirin vastakkaiselle kolkalle; mutta kun koko leiri ei peittänyt viittäsataa neliöjalkaa laajempaa alaa, ehtivät he tavoittelemansa miehen teltalle hyvin pian.
"Nukkuuko herranne, Tony?" kysyi toinen herrasmies englanninkielellä palvelijalta, joka makasi eteishuoneeksi varatussa ulko-osastossa.
"Ei, herra kreivi", vastasi lakeija, "en luule, – taikka jos juurikään lie nukahtanut, sillä hän käveli edes takaisin runsaasti kaksi tuntia sen jälkeen kun oli palannut kuninkaan luota, ja hänen askeleensa taukosivat kuulumasta tuskin kymmenen minuuttia takaperin. Muuten", hän lisäsi kohottaen teltan väliverhoa, "voittehan katsoa itse."
Winter istuikin aukon ääressä, joka ikkunan virkaa toimittaen päästi yöilman virtaamaan sisälle; siitä hän suruisin silmin tarkkasi kuuta, jonka vastikään huomautimme aika-ajoin kadonneen raskaitten mustien pilvien taakse.
Ystävykset lähestyivät Winteria, joka nojasi päätänsä käteen, tähystellessään taivasta; hän ei kuullut heidän tuloaan ja jäi samaan asentoon, kunnes tunsi käden laskeutuvan olalleen. Kääntyessään hän tunsi Atoksen ja Aramiin, paiskaten heidän kanssaan kättä.
"Oletteko huomanneet", hän virkahti, "kuinka veripunainen on tänä yönä kuu?"
"Minusta se on ollut entisensä näköinen", vastasi Atos.
"Katsokaa, chevalier!" jatkoi Winter.
"Tunnustan kreivi de la Fèren tavoin", sanoi Aramis, "etten näe sen muodossa mitään erikoista."
"Mylord", huomautti Atos, "meidän täpärässä asemassamme on huomio kohdistettava maan päälle eikä yläilmoihin. Oletteko tutkinut skotlantilaisiamme ja pidättekö heitä taattuina?"
"Skotlantilaiset?" kysyi Winter; "mitkä skotlantilaiset?"
"Ka, hitto, meikäläiset!" vastasi Atos; "Levenin jaarlin skotlantilaiset, joiden huostaan kuningas on uskonut itsensä."
"En", virkkoi Winter. "Mutta", hän lisäsi, "sanokaa minulle, ettekö näe – kuten minä – tuota punerrusta, joka kattaa taivaan?"
"Emme ollenkaan", vastasivat Atos ja Aramis yhteen suuhun.
"Sanokaahan", pitkitti Winter yhä saman aatoksen vallassa, "eikö Ranskassa ole taruna, että päivää ennen murhaansa Henrik neljäs pelasi shakkia herra de Bassompierren kanssa ja näki verilaikkuja shakkilaudalla?"
"Kyllä", vastasi Atos, "ja marski itse on sen minulle kertonut monastikin."
"Niinpä niin", mutisi Winter, "ja seuraavana päivänä murhattiin Henrik neljäs."
"Mutta mitä yhteyttä teillä on Henrik neljännen näyn kanssa, mylord?" kysyi Aramis.
"Ei minkäänmoista, messieurs, ja totisesti olenkin hupsu puhuessani teille mokomista asioista, kun tulonne tällä vuorokauden hetkellä telttaani ilmaisee, että tuotte jonkun tärkeän tiedon."
"Niin, mylord", vastasi Atos, "tahtoisin puhutella kuningasta."
"Kuningasta? Mutta hän nukkuu."
"Minun on hänelle ilmoitettava hyvin tähdellisiä asioita."
"Eikö niitä voi lykätä huomiseen?"
"Ei, hänen pitää saada tietää ne heti, ja kenties on jo nytkin myöhäistä."
"Lähtekäämme siis, messieurs", mukautui Winter.
Winterin teltta oli pystytetty kuninkaallisen teltan viereen; jonkunlainen käytävä yhdisti niitä. Käytävää ei vartioinut vahtisotamies, vaan muuan Kaarlo I: n uskottu lakeija, jotta kuningas tarpeen tullen pääsi heti puhuttelemaan taattua palvelijaansa.
"Nämä herrat kuuluvat minun seurueeseeni", virkkoi Winter.
Lakeija kumarsi ja päästi heidät ohitseen.
Kaarlo-kuningas oli tosiaan lannistunut vastustamattomaan unen tarpeeseen ja nukkui nyt telttavuoteella, pukeutuneena mustaan ihokkaaseensa ja korkeihin saappaisiinsa, vyö hellitettynä ja hattu vierellään. Miehet lähestyivät, ja etummaisena astuva Atos silmäili tovin sanattomana noita ylväitä, kalpeita kasvoja, joita reunustivat pitkät mustat kiharat levottoman unen hiostuttamina kiinni ohimoihin ja juovittivat marmorimaisiksi isot siniset suonet, näköjään kyynelten pullistamina hänen uupuneitten silmiensä alla.
Atokselta puhkesi syvä huokaus, joka herätti kuninkaan, – niin keveätä oli hallitsijan uni.
Hän avasi silmänsä.
"Ah, tekö siinä, kreivi de la Fère?" hän virkkoi kohoutuen kyynäspään nojaan.
"Niin, sire", vastasi Atos.
"Te valvotte minun nukkuessani ja tulette nyt tuomaan minulle jotakin sanomaa?"
"Voi, sire", vastasi Atos, "teidän majesteettinne on arvannut oikein."
"Viesti on siis surullinen?" jatkoi kuningas kaihomielisesti hymyillen.
"Niin, sire."
"Ei väliä, sanansaattaja on tervetullut, ja tunnen aina erityistä mielihyvää, kun te saavutte luokseni, – te, jonka kiintymys kohdistuu muukalaiseenkin ja onnettomaan; ja teidäthän on Henriette lähettänyt tuekseni. Olkoon sanomanne mikä hyvänsä, puhukaa siis huoletta."
"Sire, Cromwell on tänä yönä saapunut Newcastleen."
"Vai niin!" huudahti kuningas; "hyökätäkseen kimppuuni?"
"Ei, sire, vaan ostaakseen teidät."
"Mitä sanottekaan?"
"Sanon, sire, että skotlantilaisella armeijallanne on neljänsadantuhannen punnan saatava."
"Maksamatonta palkkaa, niin, sen tiedän. Lähes vuoden ajan ovat urheat ja uskolliset skotlantilaiseni jo taistelleet pelkästään kunnian vuoksi."
Atos hymyili.
"No niin, sire, vaikka kunnia on kaunis saavutus, ovat he väsyneet taistelemaan yksinomaan siitä hyvityksestä, ja tänä yönä he ovat myyneet teidät kahdestasadastatuhannesta punnasta, puolesta saamisestaan."
"Mahdotonta!" huudahti kuningas; "skotlantilaisetko möisivät kuninkaansa kahdestasadastatuhannesta punnasta!"
"Juutalaiset möivät Vapahtajan kolmestakymmenestä hopearahasta."
"Ja kuka on se Judas, joka on päättänyt tämän häpeällisen kaupan?"
"Levenin jaarli."
"Oletteko varma siitä, monsieur?"
"Kuulin sen omin korvin."
Kuningas huokasi syvään kuin olisi hänen sydämensä pakahtunut ja antoi päänsä painua käsiensä väliin.
"Voi, skotlantilaiset!" hän valitti; "skotlantilaiset, joita minä sanoin uskollisiksi uroikseni! Skotlantilaiset, joiden haltuun uskoin itseni, kun olisin voinut paeta Oxfordiin! Skotlantilaiset, maanmieheni, veljeni! Mutta oletteko ihan varma, monsieur?"
"Makasin Levenin jaarlin teltan takana, josta olin kohottanut liepukan; siten sekä näin että kuulin kaikki."
"Ja milloin pitäisi sen kurjan kaupan toteutua?"
"Tänä aamuna. Kuten teidän majesteettinne näkee, ei ole aikaa hukattavissa."
"Mitä tehdäkseni, kun kerran sanotte olevani myyty?"
"Mennäksenne Tynen yli, jotta Skotlantiin päästyänne voisitte yhtyä loordi Montroseen, joka totisesti ei teitä myy!"
"Ja mitä minä Skotlannissa tekisin? Kävisinkö sissisotaa? Sellainen rynnistely on kuninkaalle arvotonta."
"Robert Brucen esimerkki kelpaa puolustukseksenne, sire."
"Ei, ei! Olen taistellut liian kauan; jos he ovat minut myyneet, niin luovuttakootkin minut, ja kohdatkoon heitä ikuinen häpeä kavalluksestaan!"
"Sire", muistutti Atos, "kenties pitäisi kuninkaan toimia siten, muttei puolison ja isän. Olen tullut tänne vaimonne ja tyttärenne nimessä, ja vaimonne ja tyttärenne sekä vielä Lontoossa asuvien kahden muun lapsenne nimessä sanon teille: Eläkää, sire, se on Jumalan tahto!"
Kuningas nousi seisaalle, kiinnitti vyönsä soljen, ripusti miekkansa hankkilukseen ja pyyhki nenäliinalla kosteata otsaansa.
"No niin", hän virkkoi, "mitä on tehtävä?"
"Sire, onko teillä koko armeijassa mitään rykmenttiä, johon voitte luottaa?"
"Winter", kysyi kuningas, "uskotteko te omanne horjumattomuuteen?"
"Sire, he ovat vain ihmisiä, ja ihmiset ovat käyneet kovin heikoiksi tai ilkeiksi. Uskon heidät kyllä horjumattomiksi, mutta en mene takuuseen heistä; oman henkeni luovuttaisin heidän haltuunsa, mutta epäröitsen uskoa heille teidän majesteettinne turvallisuutta."
"No niin", huomautti Atos, "rykmentin puutteessa on meitä tässä kolme harrasta miestä, ja se riittää. Teidän majesteettinne nouskoon ratsaille ja asettukoon meidän keskellemme; me menemme Tynen yli, tulemme Skotlantiin ja olemme turvassa."
"Onko se teidänkin neuvonne, Winter?" kysyi kuningas.
"On, sire."
"Entä teidän, herra d'Herblay?"
"Samoin, sire."
"Tapahtukoon siis tahtonne. Antakaa tarvittavat määräykset, Winter."
Winter astui ulos; sillaikaa kuningas täydensi pukeutumisensa. Päivän ensimmäinen kajastus alkoi tunkeutua teltan aukoista, kun Winter palasi.
"Kaikki on valmiina, sire", hän ilmoitti.
"Entä me?" kysyi Atos.
"Grimaud ja Blaisois pitelevät hevosianne satuloittuina."
"Siinä tapauksessa", sanoi Atos, "älkäämme menettäkö silmänräpäystäkään, vaan lähtekäämme."
"Lähtekäämme", yhtyi kuningas.
"Sire", muistutti Aramis, "eikö teidän majesteettinne ilmoita tästä askeleesta ystävillenne?"
"Ystävilleni?" vastasi Kaarlo I murheellisesti pudistaen päätänsä; "minulla ei ole enää muita kuin te kolme: kahdenkymmenen vuoden ystävä, joka ei ole koskaan unohtanut minua, kaksi kahdeksan päivän ystävää, joita minä en eläissäni unohda. Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa."
Kuningas astui ulos teltastaan ja tapasi ratsunsa valmiina. Hän ratsasti tällä voikolla jo kolmatta vuotta ja oli suuresti kiintynyt siihen.
Hänet nähdessään hevonen hirnahti mielihyvästä.
"Voi, minä olin kohtuuton!" sanoi kuningas; "tuossakin on minua rakastava olento, jollei juuri ystävä. Sinä pysyt minulle uskollisena, vai mitä, Arthus?"
Ja ikäänkuin käsittäen nämä sanat hevonen painoi höyryävät sieraimensa lähelle kuninkaan kasvoja, avasi huulensa ja näytti hilpeästi valkoisia hampaitaan.
"Niin, niin", puheli kuningas taputtaen elukkaa kädellään, "niin, hyvä on, Arthus, – olen sinuun tyytyväinen."
Kaarlo oli Euroopan parhaita ratsastajia; keveästi hyppäsi hän satulaan ja virkkoi kolmeen kannattajaansa kääntyen:
"No, hyvät herrat, odotan teitä."
Mutta Atos seisoi liikahtamattomana, tuijottavin katsein ja käsi ojennettuna mustaa viirua kohti, joka reunusti Tynen rantaa ja ulottui kahta vertaa pitemmälle kuin leiri levisi.
"Mikä onkaan tuo viiru?" virkkoi Atos, jota yön viimeiset huurut päivän ensimmäisten valojuovien kanssa taistellessaan estivät vielä näkemästä selvästi. "Mikä onkaan tuo viiru? Sitä en nähnyt eilen."
"Kaiketi virralta nousevaa usmaa", arveli kuningas.
"Sire, se on jotakin tiiviimpää kuin usmaa."
"Tosiaankin näen ikäänkuin punertavan muurin", tokaisi Winter.
"Vihollinen siellä on lähtenyt liikkeelle Newcastlesta ja saartaa meidät!" huudahti Atos.
"Vihollinen?" toisti kuningas.
"Niin, vihollinen. Hankkeemme myöhästyi. Katsokaa, katsokaa! Näettekö tuolla kaupungin taholla auringon säteissä rautakylkien välähtelyä?"
Siten nimitettiin huoveja, jotka olivat Cromwellin henkivartioina.
"Haa!" sanoi kuningas; "nyt saamme tietää, onko totta, että skotlantilaiseni pettävät minut."
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Atos.
"Antaa heille hyökkäyskäskyn ja rynnätä heidän kerallaan noita kurjia kapinoitsijoita vastaan."
Ja ratsuansa kannustaen kuningas karautti Levenin jaarlin teltalle päin.
"Seuratkaamme häntä!" sanoi Atos.
"Niin, tulkaa", huudahti Aramis.
"Onkohan kuningas haavoittunut?" virkahti Winter. "Näen veritäpliä maassa."
Hän säntäsi ystävysten perään. Atos pysäytti hänet.
"Menkää kokoamaan rykmenttinne", hän sanoi; "aavistan piammiten tarvitsevamme sitä."
Winter käänsi hevosensa, ja molemmat ystävykset jatkoivat matkaansa. Kahdessa sekunnissa oli kuningas saapunut skotlantilaisten armeijan ylipäällikön teltalle. Hän hyppäsi maahan ja astui sisälle.
Kenraalilla oli etevimmät päälliköt ympärillään.
"Kuningas!" huudahtivat kaikki nousten seisaalle ja katsellen tyrmistyneinä toisiaan.
Kaarlo seisoi nyt todellakin heidän edessään, hattu päässä, silmäkulmat rypyssä, ja sivalteli ratsuraipallaan saapasvarttaan.
"Niin, hyvät herrat", hän vastasi, "kuningas itse; kuningas tulee nyt vaatimaan teiltä tiliä siitä, mitä on tekeillä."
"Mitäkö on tekeillä, sire?" kysyi Levenin jaarli.
"Herra jaarli", vastasi kuningas, joka antoi vallan suuttumukselleen, "kenraali Cromwell on saapunut tänä yönä Newcastleen. Te tiesitte sen, mutta minulle sitä ei ilmoitettu. Vihollinen marssii nyt kaupungista ja sulkee meiltä pääsytien Tyne-virran poikki; teidän vahtisoturinne on täytynyt huomata heidän liikkeensä, mutta minä en ole saanut siitä tietoa. Te olette myyneet minut kurjalla kauppasopimuksella kahdestasadastatuhannesta punnasta parlamentille, mutta ainakin tästä olen minä saanut kuulla. Sellaista on tapahtunut, hyvät herrat; vastatkaa nyt tai puhdistautukaa, sillä minä syytän teitä."
"Sire", änkytti Levenin jaarli, "sire, teidän majesteettianne on petetty jollakin väärällä ilmoituksella."
"Olen omin silmin nähnyt vihollisen armeijan levittäytyvän minun ja Skotlannin välille", vastasi Kaarlo, "ja voinpa melkein sanoa omin korvin kuulleeni kaupanteon ehtoja pohdittavan."
Skotlantilaiset päälliköt katsoivat toisiinsa, vuorostaan rypistäen kulmiansa.
"Sire", mutisi Levenin jaarli häpeän painamana, "sire, olemme valmiit antamaan teille kaikki mahdolliset todisteet…"
"Pyydän yhtä ainoata", keskeytti kuningas. "Asettakaa armeija taistelujärjestykseen ja marssikaamme vihollista vastaan."
"Se ei käy laatuun, sire", sanoi jaarli.
"Kuinka? Eikö se käy laatuun? Mikä sitten on esteenä?" huudahti Kaarlo ensimmäinen.
"Teidän majesteettinne tietää hyvin, että meidän ja Englannin armeijan välillä on sovittu aselepo", vastasi jaarli.
"Englannin armeija on rikkonut aselevon, kun se on lähtenyt kaupungista vastoin sopimusta, että sen oli pysyttävä siellä; ja minä sanon siis teille, että teidän tulee minun kanssani hyökätä tuon armeijan läpi ja palata Skotlantiin. Jos kieltäydytte siitä, – no niin, valitkaa silloin jompikumpi kahdesta nimityksestä, jotka tuottavat ihmisten silmissä ylenkatsetta ja inhoa: joko olette pelkureita tai sitten pettureita!"
Skotlantilaisten silmät leimahtivat, ja kuten usein tapahtuu tuollaisissa tilanteissa heidän suunnaton häpeilynsä muuttui äärimmäiseksi julkeudeksi. Kaksi heimopäällikköä lähestyi kumpainenkin taholtaan kuningasta, sanoen:
"No hyvä, – niin, me olemme luvanneet vapauttaa Skotlannin ja Englannin miehestä, joka on jo viisikolmatta vuotta imenyt skotlantilaisten ja englantilaisten verta ja ryöstänyt heidät puille paljaille. Me olemme luvanneet sen ja pidämme myös sanamme. Kuningas Kaarlo Stuart, olette vankimme!"
Molemmat ojensivat yhtaikaa kätensä tarttuakseen kuninkaaseen; mutta ennen kuin heidän sormenpäänsä kajosivat hänen persoonaansa, kaatuivat he molemmat, toinen tajuttomana ja toinen kuolleena.
Atos oli pistoolinsa perällä nujertanut toisen ja Aramis lävistänyt toisen miekallaan.
Levenin jaarlin ja muiden päälliköiden kavahtaessa taaksepäin, pelästyneinä odottamattomasta avusta, jonka taivas näytti suoneen heidän luullulle vangilleen, Atos ja Aramis vetivät kuninkaan ulos petollisesta teltasta, jonne hän oli varomattomuudessaan uskaltautunut. Kaikki kolme hyppäsivät hevosten selkään, joita lakeijat pitivät varalla, ja ratsastivat takaisin kuninkaalliselle teltalle.
Matkalla he näkivät Winterin rientävän esiin rykmenttinsä etunenässä.
Kuningas antoi hänelle merkin seurata heitä.