VIIDESKYMMENES LUKU
Mellakka yltyy kapinaksi
Kamari, johon d'Artagnan ja Portos oli osoitettu, oli ainoastaan oviverhoilla eroitettu vastaanottohuoneesta, jossa kuningatar oleksi. Niiden läpi saattoi kuulla kaikki mitä sisemmällä tapahtui, ja pikku raosta sai sinne katselluksikin.
Kuningatar seisoi lattialla, kalpeana suuttumuksesta; mutta hän kykeni kuitenkin niin lujasti hillitsemään itsensä, että hänessä ei havainnut vähäisintäkään mielenliikutusta. Hänen takanaan seisoivat Comminges, Villequier ja Guitaut sekä näiden takana hoviväkeä.
Hänen edessään oli kansleri Seguier, sama mies, joka oli kaksikymmentä vuotta sitten niin katkerasti vainonnut häntä, ja kertoi nyt, että hänen vaununsa oli pirstattu ja että häntä oli ajettu takaa. Hän oli paennut erääseen loistoasuntoon, jonne väkijoukko oli murtautunut, hävittäen ja rosvoten; onneksi oli hän ehtinyt piiloutua seinäverhojen peittämään kammioon, jonne muuan vanha eukko oli sulkenut hänet ja hänen veljensä, Meauxin piispan. Vaara oli ollut niin suuri, hurjistuneet hätyyttäjät olivat niin kamalin uhkauksin lähestyneet kammiota, että kansleri oli luullut viimeisen hetkensä tulleen ja ripittänyt itsensä veljelleen, ollakseen ilmitulon varalta valmis kuolemaan. Häntä ei kuitenkaan ollut keksitty: ahdistajat luulivat hänen pujahtaneen ulos jostakin takaovesta, vetäytyivät pois ja jättivät hänelle peräytymistien avoimeksi. Hän oli silloin pukeutunut talon omistajan vaatteisiin ja lähtenyt kätköstään, jolloin hänen oli täytynyt kiivetä poliisivirkamiehensä ja kahden kaartilaisen yli, näiden saatua surmansa katuovea puolustaessaan.
Tämän kertomuksen aikana oli Mazarin astunut sisälle ja ihan hiljaa hiipinyt kuningattaren luo kuuntelemaan.
"No", kysyi kuningatar kanslerin lopetettua, "mitä ajattelette tuosta?"
"Pidän asemaa varsin vakavana, madame."
"Mutta mitä neuvotte?"
"Tekisi mieleni tehdä ehdotus teidän majesteetillenne, mutta minä en uskalla."
"Uskaltakaa vain huoletta, monsieur", sanoi kuningatar katkerasti hymyilleni "olette te enemmänkin uskaltanut."
Kansleri punastui ja sopersi joitakuita sanoja.
"Nyt ei ole puhetta menneisyydestä, vaan nykyisestä tilanteesta", sanoi kuningatar. "Te huomautitte, että teillä olisi ehdotus lausuttavana minulle; mikä se on!"
"Madame", vastasi kansleri epäröiden, "esittäisin vapautettavaksi
Brousselin."
Vaikka kuningatar jo oli kovin kalpea, vaaleni hän silminnähtävästi vieläkin, ja hänen kasvonsa jäykistyivät.
"Vapauttaisinko Brousselin!" hän huudahti; "en koskaan!"
Samassa kuului askeleita etuhuoneesta, ja ilmoittautumatta näyttäysi marski de la Meilleraie kynnyksellä.
"Ah, teko siellä, marski!" huudahti Itävallan Anna ilahtuen. "Te olette toivottavasti saanut roskaväen järkiinsä?"
"Madame", vastasi marski, "jätin kolme kaatunutta Pont-Neufille, neljä kauppahallien luo, kuusi Rue de l'Arbre-Secin kulmaan ja kaksi teidän palatsinne portille, kaikkiaan siis menettäen viisitoista. Tuon mukanani kymmenen tai kaksitoista haavoitettua. Hattuni jäi jonnekin kuulan tuiskauttamana, ja kaiken todennäköisyyden mukaan olisi minun käynyt samoin, ellei herra koadjutori olisi tullut pelastamaan minua pinteestä."
"Kas, minua tosiaan ihmetyttäisi, ellen näkisi tuota vääräsääristä mäyräkoiraa sekaantuneeksi tuohon kaikkeen", virkahti kuningatar.
"Madame", sanoi la Meilleraie nauraen, "älkää puhuko hänestä liian pahaa minun kuulteni, sillä hänen apunsa on minulla vielä vereksessä muistissa."
"Hyvä on", vastasi kuningatar; "olkaa te niin kiitollinen häntä kohtaan kuin tahdotte, mutta se ei sido minua mihinkään. Te olette suoriutunut eheänä metelistä, siinä kaikki mitä toivon; ette ole ainoastaan tervetullut, vaan kunnialla palannut."
"Niin, madame, olen päässyt kunniallisesti palaamaan, mutta vain sillä ehdolla, että ilmoitan teille kansan tahdon."
"Tahdon!" sanoi Itävallan Anna silmäkulmiansa rypistäen. "Kas vain, herra marski, jopa lienettekin ollut kovin täpärässä vaarassa, kun olette voinut omaksua noin kummallisen luottamustoimen!"
Näiden sanojen ivallinen sävy ei välttänyt marskin huomiota.
"Suokaa anteeksi, madame", selitti marski, "minä en ole asianajaja. Olen soturi ja ymmärrän senvuoksi kenties vaillinaisesti sanantapojen merkityksen; minun olisi pitänyt puhua kansan toivomuksesta eikä tahdosta. Ja mitä tulee vastaukseen, jolla olette minua kunnioittanut, niin luulen tahtoneenne vihjata, että minua on peloittanut."
Kuningatar hymyili.
"No niin, madame, minua tosiaan peloitti. Kolmannen kerran tapahtui minulle sellaista elämässäni, ja kuitenkin olen ottanut osaa kahteentoista varsinaiseen kenttätaisteluun ja epälukuisiin pienempiin otteluihin ja kahakoihin. Niin, minua peloitti, ja minä seison mieluummin teidän majesteettinne edessä, olkoon hymynne kuinkakin uhkaava, kun noita hornanhenkiä vastassa, jotka ovat saattaneet minua tänne asti, ties mistä keräytyneinä."
"Mainiota!" virkkoi d'Artagnan hiljaa Portokselle; "hyvin vastattu."
"No niin", sanoi kuningatar puristaen huultansa, hovilaisten katsellessa toisiansa ihmeissään, "mikä on se kansani toivomus?"
"Että Broussel annetaan heille takaisin, madame", vastasi marski.
"Ei koskaan", epäsi kuningatar, "ei koskaan!"
"Teidän majesteettinne on valtiatar", sanoi la Meilleraie kumartuen ja peräytyen askeleen.
"Minne menette, marski?" kysyi kuningatar.
"Menen ilmoittamaan teidän majesteettinne vastauksen niille, jotka sitä odottavat."
"Jääkää, marski; en tahdo olla tavallaan väleissä kapinallisten kanssa."
"Madame, olen antanut sanani", vastasi marski.
"Mitä se merkitsee?.."
"Että minun on mentävä takaisin, ellette vangituta minua."
Itävallan Annan silmät salamoitsivat.
"Oh, jos asia siitä riippuu, monsieur", virkkoi hän, "niin olen pidätyttänyt isoisempiakin. Guitaut!"
Mazarin kiirehti esiin.
"Madame", hän sanoi, "jos minäkin vuorostani uskaltaisin antaa teille neuvon…"
"Kuuluisiko sekin, että luovuttaisin Brousselin, monsieur? Siinä tapauksessa on teidän turha vaivautua."
"Ei", vastasi Mazarin, "vaikka se neuvo kenties olisi yhtä hyvä kuin mikään muukaan."
"Mitä siis esitätte?"
"Että tänne kutsuttaisiin herra koadjutori."
"Koadjutori!" huudahti kuningatar; "tuo inhoittava rettelöitsijä! Hän se on saanut toimeen koko tämän kapinan."
"Sitä suurempi syy", arveli Mazarin; "jos hän on toimeenpanija, niin hän kykenee sen lopettamaankin."
"Kas, madame", huomautti Comminges seistessään ikkunan ääressä, josta hän silmäili ulos, "tilaisuus onkin suotuisa, sillä tuolla hän parhaillaan jakelee siunauksiansa, Palais-Royalin edustalla."
Kuningatar riensi ikkunan luo.
"Se on totta", hän sanoi; "katsokaa sitä teeskentelijää!"
"Minä näen", sanoi Mazarin, "että kaikki polvistuvat hänen edessään, vaikka hän on vain koadjutori; jos minä olisin hänen sijassaan, niin minut revittäisiin kappaleiksi, vaikka olen kardinaali. Pysyn sen vuoksi, madame, toivomuksessani" – Mazarin korosti tämän sanan – "että teidän majesteettinne vastaanottaisi koadjutorin."
"Ja miksette tekin puhu tahdostanne?" vastasi kuningatar hiljaa.
Mazarin vain kumarsi.
Kuningatar seisoi kotvan mietteissään. Sitten hän nosti päänsä ja sanoi:
"Herra marski, menkää noutamaan luokseni herra koadjutori."
"Ja mitä saan sanoa kansalle?" kysyi marski.
"Että sen on oltava kärsivällinen", vastasi Itävallan Anna; "niinhän totisesti olen minäkin!"
Ylpeän espanjattaren ääni oli niin käskevä, että marski ei lausunut mitään vastaväitettä; hän kumarsi ja lähti.
D'Artagnan kääntyi Portokseen.
"Kuinkahan tämä päättyy?" virkkoi hän.
"Saammehan nähdä", vastasi Portos järkkymättömän tyynenä.
Sillävälin Itävallan Anna astui Commingesin luo ja puhui hänen kanssaan hiljaa.
Mazarin vilkui levottomasti d'Artagnanin ja Portoksen taholle.
Muu seurue vaihtoi joitakuita sanoja matalalla äänellä. Ovi avautui jälleen; marski astui sisälle koadjutorin saattamana.
"Tässä, madame", hän sanoi, "tulee herra de Gondy, kiirehtien kuulemaan teidän majesteettinne määräyksiä."
Kuningatar astui muutaman askeleen häntä kohti ja pysähtyi kylmäkiskoisena, totisena, liikkumattomana ja alahuuli halveksivasti työntyneenä eteenpäin.
Gondy kumarsi kunnioittavasti.
"No, monsieur", kysyi kuningatar, "mitä te sanotte tästä mellakasta?"
"Että se ei enää ole mellakkaa, madame", vastasi koadjutori, "vaan kapinaa."
"Kapinaa se on niiden mielestä, jotka kuvittelevat, että minun kansani pystyy kapinoimaan!" huudahti Anna kykenemättömänä teeskentelemään koadjutorin edessä, jota hän hyvällä syyllä katsoi koko metelin aiheuttajaksi. "Kapinaksi sitä nimittävät ne, jotka kapinaa haluten ovat panneet toimeen epäjärjestystä; mutta odottakaa, odottakaa, kyllä kuninkuus sen tasaannuttaa."
"Tätäkö minulle sanoaksenne, madame", vastasi Gondy kylmäkiskoisesti, "teidän majesteettinne kunnioitti minua kutsullanne?"
"Ei, hyvä koadjutori", tokaisi Mazarin, "me tahdoimme pyytää neuvoanne siinä kiusallisessa asemassa, jossa nyt olemme."
"Onko totta", kysyi de Gondy hämmästystä teeskennellen, "että teidän majesteettinne on kutsuttanut minut kysyäksenne neuvoani?"
"Kyllä", vastasi kuningatar, "sitä on minulta tahdottu."
Koadjutori kumarsi.
"Teidän majesteettinne haluaa siis…?"
"Että te sanotte hänelle, mitä tekisitte hänen sijassaan", kiirehti
Mazarin vastaamaan.
Koadjutori katsahti kuningattareen, joka teki myöntävän eleen.
"Hänen majesteettinsa sijassa", sanoi Gondy jäykästi, "minä en epäröitsisi, vaan vapauttaisin Brousselin."
"Ja jos en sitä tee", huudahti kuningatar, "niin mitä luulette tapahtuvan?"
"Minä luulen, että huomenna ei ole kiveäkään kiven päällä Pariisissa", huomautti marski.
"Teiltä en kysynyt", virkkoi kuningatar kuivakiskoisesti ja edes kääntymättä, "vaan herra de Gondyltä."
"Jos teidän majesteettinne kysyy minulta", vastasi koadjutori yhä yhtä tyynesti, "niin sanon olevani täydellisesti herra marskin kannalla."
Kuningattaren kasvot punehtuivat, hänen kauniit siniset silmänsä näyttivät pyrkivän tunkeutumaan ulos kuopistaan, punaiset huulet, joita kaikki sen ajan runoilijat vertasivat granaattikukkiin, vaalenivat ja vapisivat raivosta; hän melkein säikähdytti itse Mazariniakin, joka kuitenkin oli myrskyisessä avioliitossaan tottunut rajuihin kotoisiin kohtauksiin.
"Vapauttaisinko Brousselin!" huudahti hän kamalasti hymyillen; "kaunis neuvo, kautta kunniani! Kyllä kuulee, että se tulee papin suusta!"
Gondy pysyi lujana. Tämän päivän loukkaukset näyttivät lipuvan hänen ohitseen kuin eilispäivän kokkapuheet; mutta viha ja kostonhalu keräytyivät hiljaisesti pisaroittain hänen sydämensä syvyyteen. Kylmäkiskoisesti katseli hän kuningatarta, joka nyhkäisi Mazarinia, jotta tämäkin vuorostaan virkkaisi jotakin.
Tapansa mukaan Mazarin ajatteli paljon ja puhui vähän.
"He, he!" sanoi hän; "se on hyvä neuvo, ystävän neuvo. Minäkin antaisin hänet takaisin, tuon kunnon mosjöö Brousselin, elävänä tai kuolleena, ja silloin olisi kaikki lopussa."
"Jos antaisitte hänet takaisin kuolleena, niin kaikki olisi lopussa kuten sanotte, monseigneur, mutta toisella tavoin kuin te tarkoitatte."
"Sanoinko elävänä tai kuolleena?" huomautti Mazarin; "se oli vain puheentapa: tiedättehän, että minä en oikein hyvin ymmärrä kieltä, kun te sitävastoin puhutte ja kirjoitatte erinomaisen huolitellusti, mosjöö koadjutori."
"Siinä on oikein valtioneuvottelu", sanoi d'Artagnan Portokselle; "mutta parempia olemme me pitäneet La Rochellessa Atoksen ja Aramiin kanssa."
"Saint-Gervaisin vallinsarvella", sanoi Portos.
"Siellä ja muualla."
Koadjutori antoi sadekuuron mennä ohi ja lausui yhä järkkymättömyytensä säilyttäen:
"Madame, jos teidän majesteettinne ei pidä siitä neuvosta, jonka olen alistanut mietittäväksenne, niin on teillä epäilemättä parempi noudatettavana; tunnen kuningattaren ja hänen neuvonantajiensa viisauden liian hyvin, voidakseni olettaa, että pääkaupunkia pitkäksikään aikaa jätettäisiin epäjärjestykseen, joka voisi johtaa vallankumoukseen."
"Teidän mielipiteenne on siis", sanoi espanjatar pilkallisesti nauraen, samalla kun hän suuttuneesti puraisi huultansa, "että eilispäivän mellakka, joka tänään on jo kapinaa, saattaa huomenna koitua vallankumoukselliseksi?"
"Niin, madame", vastasi koadjutori vakavasti.
"Mutta teidän käsityksenne mukaan, monsieur, on kansa siis käynyt ihan hillittömäksi?"
"Tämä vuosi on nurja kuninkaille", sanoi Gondy päätänsä pudistaen; "katsokaa Englantia, madame."
"Niin, mutta onneksi ei meillä Ranskassa ole mitään Oliver Cromwellia", vastasi kuningatar.
"Kuka tietää?" sanoi Gondy; "sellaiset miehet ovat kuin salama: heistä ei tiedä ennen kuin iskevät."
Jokaista värisytti, ja syntyi tuokion äänettömyys.
Sillävälin kuningatar laski käsivartensa ristiin rinnalle; oli ilmeistä, että hän tahtoi tyynnyttää sydämensä rajua tykytystä.
"Portos", kuiskasi d'Artagnan, "katso tarkkaan tuota pappia."
"Niin, kyllä näen", vastasi Portos. "Entä sitten?"
"No, siinä on mies!"
Portos katsoi kummastuneena d'Artagnaniin; näkyi selvästi, että hän ei oikein käsittänyt, mitä hänen ystävänsä tarkoitti.
"Teidän majesteettinne", pitkitti koadjutori säälimättömästi, "ryhtyy siis noihin toimenpiteisiin, jotka ovat soveliaita. Mutta minä näen ennakolta, että niistä tulee hirveitä, – sellaisia, että ne vain yhä ärsyttävät kapinallisia."
"No, silloin te, herra koadjutori, kun teillä on niin suuri vaikutusvalta heihin ja olette meidän ystävämme", sanoi kuningatar ivallisesti, "silloin te rauhoitatte heitä, jaellessanne heille siunauksianne."
"Kenties on silloin myöhäistä", vastasi Gondy yhä kylmäkiskoisesti; "kenties olen itsekin silloin jo menettänyt kaiken vaikutusvaltani, kun sitävastoin luovuttamalla heille Brousselinsa takaisin teidän majesteettinne katkaisee kapinalta kaikki juuret ja hankkii oikeuden rangaista ankarasti jokaista kiihtymyksen leimahtamista uuteen liekkiin."
"Eikö minulla nyt sitten ole sitä oikeutta?" huudahti kuningatar.
"Jos on, niin käyttäkää sitä", vastasi Gondy.
"Hiisi vieköön", sanoi d'Artagnan Portokselle, "siinä on luonne, jollaisesta minä pidän! Miksei hän ole ministeri ja minä hänen d'Artagnaninsa, sen sijaan että palvelen tuota viheliäistä Mazarinia! Tuhat tulimmaista, mitä suurtöitä saisimmekaan yhdessä aikaan!"
"Niin", vastasi Portos.
Kädenliikkeellä lähetti kuningatar hovinsa pois, paitsi Mazarinia.
Gondy kumarsi ja aikoi peräytyä kuten toisetkin.
"Jääkää, monsieur!" virkkoi kuningatar.
– Ähä, – sanoi Gondy itsekseen, – hän aikoo myöntyä.
"Hän aikoo kai surmauttaa miehen", sanoi d'Artagnan Portokselle, "mutta olipa miten hyvänsä, minun välitykselläni se ei ainakaan tapahdu. Päinvastoin vannon, että jos hänen päälleen hyökätään, karkaan minä ahdistajien kimppuun."
"Minä myös", yhtyi Portos.
"Kas niin", mutisi Mazarin itsekseen, ottaen tuolin, "nyt saamme kuulla jotakin uutta."
Kuningatar seurasi katseellaan poistuvia. Kun viimeinen oli sulkenut oven perässään, kääntyi hän päin. Näki hyvin, että hän ponnisti kaikkensa taltuttaakseen suuttumuksensa; hän leyhytteli viuhkallaan, haisteli hajuvesirasiaansa ja käveli edestakaisin huoneessa. Mazarin istui miettivässä asennossa tuolillaan. Gondy, joka alkoi käydä levottomaksi, loi tutkivia katseita seinäverhoihin, tunnusteli rintahaarniskaa, jota hän kantoi pitkän kauhtanansa alla, ja varmistausi tuon tuostakin siitä, että uumatakin alle kätketyn espanjalaisen tikarin varsi oli mukavasti käden ulottuvissa.
"Kuulkaahan", sanoi kuningatar vihdoin pysähtyen, "nyt kun olemme yksinämme, toistakaa neuvonne, herra koadjutori."
"Se kuuluu näin, madame: sanokaa miettineenne asiaa ja tunnustakaa julkisesti erehtyneenne, mikä on voimakkaiden hallitusten voimana, päästäkää Broussel vankilasta ja antakaa hänet takaisin kansalle."
"Voi", huudahti Itävallan Anna, "alentaisinko siinä määrin itseni! Olenko kuningatar vai enkö! Onko tuo ulvova roskajoukko alamaisiani vai eikö? Onko minulla ystäviä, henkivartiota? Ei, kautta Pyhän Neitsyen, kuten kuningatar Katarina vannoi", hän jatkoi kiihdyttäen itseänsä omilla sanoillaan, "mieluummin kuin antaisin heille takaisin tuon kurjan Brousselin kuristaisin hänet omin käsin!"
Ja kädet nyrkissä hän syöksähti koadjutoria kohti, jota hän sillä hetkellä varmasti inhosi ainakin yhtä syvästi kuin Brousselia.
Gondy pysyi hievahtamattomana, ainoakaan lihas ei värähtänyt hänen kasvoissaan; mutta hänen jääkylmä katseensa kohtasi kuningattaren raivoisan silmäyksen kuin miekka.
"Hän on kuoleman oma, jos hovissa on vielä joku Vitry ja se Vitry astuu sisälle tällä hetkellä", sanoi gascognelainen. "Mutta ennen kuin hän pääsee käsiksi tuohon kunnon kirkkoruhtinaaseen, surmaan minä sen Vitryn, ja sillä hyvä! Kardinaali Mazarin on siitä minulle äärettömän kiitollinen."
"Hiljaa", sanoi Portos, "kuunnelkaamme!"
"Madame", huudahti kardinaali tarttuen Itävallan Annaan ja vetäen hänet takaisin, "mitä teettekään, madame?"
Sitten hän lisäsi espanjaksi:
"Anna, oletko järjiltäsi? Sinähän haastat tässä riitaa kuin porvarisnainen, sinä, kuningatar! Etkö näe, että edessäsi on tuon papin hahmossa koko Pariisin väestö, jota tällä hetkellä on hyvin vaarallinen loukata, ja että jos tuo pappi tahtoo, ei sinulla enää tunnin kuluttua ole kruunua? Maltahan, myöhemmällä, toisessa tilaisuudessa, voit osoittautua lujaksi ja taipumattomaksi, mutta tänään se ei käy laatuun; imartele ja mielistele tänään, muutoin olet vain tavallinen nainen."
Jo tämän puhuttelun ensimmäiset sanat saivat d'Artagnanin tarttumaan Portoksen käsivarteen, jota hän sitten puristi yhä kovemmin; Mazarinin vaiettua hän sanoi hiljaa:
"Portos, älä milloinkaan ilmaise Mazarinille, että minä ymmärrän espanjankieltä, – muutoin olen mennyttä miestä ja sinä samaten."
"Hyvä", vastasi Portos.
Tämä karkea nuhde lausuttiin niin kaunopuheisesti kuin Mazarinin oli tapana käyttää italian- tai espanjankieltä, ranskaksi haastaessaan menettäen sen taitonsa kerrassaan. Mutta se ei aiheuttanut puhujan kasvoilla mitään sellaista ilmettä, että Gondy taitavana ihmistuntijanakaan olisi kyennyt siinä aavistamaan muuta kuin yksinkertaista kehoitusta suurempaan kohtuullisuuteen.
Ankarasti soimattu kuningatar tyynnyttäysikin yhtäkkiä; hän antoi niin sanoen tulen sammua silmissään, veren kadota poskiltaan ja sanarikkaan suuttumuksen kuoleutua huuliltaan. Hän istuutui ja virkkoi kyyneleisellä äänellä, käsivarsiensa vaipuessa voimattomina sivulle:
"Suokaa minulle anteeksi, herra koadjutori, ja uskokaa tämän rajuuden johtuvan vain tämän hetken kärsimyksistä. Naisena olen sukupuoleni heikkouksien alainen, joten minua säikähdyttää kansalaissodan ajatus; kuningattarena ja tottuneena näkemään kuuliaisuutta kiihdyn ensimmäisestä vastustelusta."
"Madame", vastasi Gondy kumartaen, "teidän majesteettinne erehtyy katsoessaan vilpittömiä mielipiteitäni vastusteluksi. Teidän majesteetillanne on vain nöyriä ja kunnioittavia alamaisia. Kuningattarelleen ei kansa tahdo mitään pahaa, se kaipaa Brousselia, siinä kaikki, – tuntien itsensä peräti onnelliseksi teidän majesteettinne hallittavana, kunhan teidän majesteettinne vain antaa sille Brousselin", lisäsi Gondy hymyillen.
Kuullessaan sanat kuningattarelleen ei kansa tahdo mitään pahaa oli Mazarin jo heristänyt korviansa siinä oletuksessa, että koadjutori ottaisi puheeksi huudot: "Alas Mazarin!" Hän oli hyvillään Gondyn pidättyväisyydestä ja virkkoi pehmeimmällä äänellään ja sovittaen kasvonsa maireimpaan hymyynsä:
"Madame, uskokaa koadjutoria, joka on meidän taitavimpia valtiomiehiämme; ensimmäinen joutilaaksi tuleva kardinaalihattu näyttää olevan tehty hänen ylvästä päätänsä varten."
– Kas, kuinka kipeästi sinä minua tarvitsetkin, kavala heittiö! – mietti Gondy.
"Ja mitä lupaakaan hän meille sinä päivänä, jona hänet tahdotaan tappaa?" sanoi d'Artagnan. "Hitto, jos hän tuolla tavoin jakelee hattuja, niin käyttäkäämme tilaisuutta, Portos, ja pyytäkäämme jo huomenna kumpainenkin itsellemme oman rykmentin päällikkyys. Perhana, kunhan kansalaissotaa kestäisi vain vuodenkin päivät, niin kultauttaisin itselleni konnetabelimiekan!"
"Entä minä?" virkkoi Portos.
"Sinulle minä hankin herra de la Meilleraien marskinsauvan, hän kun ei tällä haavaa näy olevan suuressakaan suosiossa."
"Pelkäätte siis ihan vakavasti yleistä kansan kiihtymystä, monsieur?" sanoi kuningatar.
"Ihan vakavasti, madame", vakuutti Gondy ihmeissään siitä, ettei ollut vielä päässyt pitemmälle; "minä pelkään, että tulvavirta patonsa särjettyään tuottaa suuria tuhoja."
"Ja minä", vastasi kuningatar, "luulen siinä tapauksessa välttämättömäksi rakentaa uusia patoja sitä vastaan. Menkää, mietin kyllä asiaa."
Gondy katseli Mazarinia hämmästyneenä. Mazarin lähestyi kuningatarta, puhutellakseen häntä. Samassa kuului hirveätä melua Palais-Royalin edustalta.
Gondy hymyili, kuningattaren katse leimahti, Mazarin vaaleni huomattavasti.
"Mitä nyt taas?" jupisi hän.
Comminges säntäsi huoneeseen.
"Suokaa anteeksi, madame", virkkoi hän hätäisesti kuningattarelle, "mutta väkijoukko on rusentanut etuvartijat ristikkoaitaa vasten ja murtaa nyt portteja. Mitä käskette?"
"Kuunnelkaa, madame", sanoi Gondy.
Aaltojen meuru, ukkosen jyrinä, tulivuoren ryminä eivät ole mitään niiden huutojen myrskyyn verraten, jotka nyt kajahtivat ilmoille.
"Mitäkö käsken?" toisti kuningatar.
"Niin, hetki on täpärä."
"Montako miestä teillä on suunnilleen Palais-Royalissa!"
"Kuusisataa."
"Asettakaa sata miestä kuninkaan ympärille ja lopulla väellä lakaiskaa pois tuo roskalauma."
"Madame", sanoi Mazarin, "mitä teettekään?"
"Menkää!" käski kuningatar.
Comminges astui ulos huoneesta sokean kuuliaisena kuin soturi ainakin.
Silloin kuului hirmuinen romahdus, porteista alkoi eräs myödätä.
"Voi, madame", surkeili Mazarin, "te syöksette turmioon meidät kaikki, kuninkaan, itsenne ja minut!"
Itävallan Anna pelästyi vuorostaan tästä huudahduksesta, joka puhkesi kardinaalin kauhistuneen sielun syvyydestä; hän kutsui takaisin Commingesin.
"Se on myöhäistä!" hätäili Mazarin tukkaansa repien; "se on myöhäistä!"
Portti myötäsi, ja väkijoukon kuultiin hurraavan riemuissaan.
D'Artagnan veti miekkansa ja viittasi Portosta tekemään samaten.
"Pelastakaa kuningatar!" huusi Mazarin koadjutoriin kääntyen.
Gondy ryntäsi ikkunan ääreen ja avasi sen; hän tunsi Louvièresin kolmen- tai neljäntuhannen miehen suuruisen joukon etunenässä.
"Ei askeltakaan pitemmälle!" hän huikkasi; "kuningatar kirjoittaa alle."
"Mitä sanottekaan?" huudahti kuningatar.
"Totta, madame", vastasi Mazarin ojentaen hänelle kynän ja paperin; "se täytyy tehdä." Sitten hän lisäsi: "Kirjoittakaa, Anna, minä pyydän, minä tahdon!"
Kuningatar vaipui tuolille, otti kynän ja kirjoitti.
Louvièresin pidättämänä ei kansa tunkeutunut pitemmälle, mutta se kamala pauhina, joka ilmaisee väenpaljouden suuttumusta, kohisi entisellään.
Kuningatar kirjoitti:
"Saint-Germainin vankilan kaitsija laskekoon vapauteen parlamenttineuvos
Brousselin." Ja hän vahvisti määräyksen nimikirjoituksellaan.
Koadjutorin katse seurasi tarkoin kaikkia hänen liikkeitään. Hän otti paperin heti kun se oli kunnossa, palasi ikkunan ääreen ja huusi heiluttaen sitä kädessään:
"Tässä on määräys!"
Koko Pariisi tuntui ratkeavan rajattoman riemastuksen huutoon; sitten kajahteli: "Eläköön Broussel! Eläköön koadjutori!"
"Eläköön kuningatar!" lisäsi koadjutori.
Jotkut huudot vastasivat siihen, mutta harvoina ja heikkoina. Kenties oli koadjutori kohottanut sen huudon ainoastaan saadakseen Itävallan Annan tuntemaan valtansa vähäisyyden.
"Ja nyt saatuanne mitä tahdoitte", virkkoi hän, "menkää, herra de
Gondy!"
"Kun kuningatar jälleen tarvitsee minua", sanoi koadjutori kumartaen, "tietää teidän majesteettinne olevani käytettävissä."
Kuningatar antoi merkin päällään, Gondy vetäytyi pois.
"Sinua kirottua pappia!" huudahti Itävallan Anna ojentaen kätensä juuri sulkeutunutta ovea kohti; "panen sinut vielä tyhjentämään lopun kalkista, jonka olet tänään tarjonnut nautittavakseni."
Mazarin tahtoi lähestyä häntä.
"Jättäkää minut!" kivahti kuningatar, "te ette ole mies!"
Ja hän poistui huoneesta.
"Sinä se et ole nainen", mutisi Mazarin.
Sitten hän hetkisen mietittyään muisti, että d'Artagnanin ja Portoksen piti olla saapuvilla, joten he siis olivat kuulleet kaikki. Hän rypisti kulmiansa ja astui suoraan esiripun luo, kohottaen sitä; kammio oli tyhjä.
Kuningattaren viime sanan kuullessaan oli d'Artagnan tarttunut
Portoksen käteen ja vetänyt hänet mukanaan lehterille.
Mazarin saapui vuorostaan lehterille ja tapasi ystävykset kävelemässä siellä.
"Minkätähden olette lähteneet kammiosta, herra d'Artagnan?" kysyi
Mazarin.
"Syystä että kuningatar käski kaikkien poistua", vastasi d'Artagnan, "ja minä ajattelin määräyksen koskevan meitä kuten muitakin."
"Olette siis olleet täällä…?"
"Noin neljännestunnin", virkkoi d'Artagnan katsoen Portokseen ja ilmaisten tälle merkillä, että toisen oli pysyttävä hänen puolellaan.
Mazarin huomasi merkin ja jäi vakuutetuksi siitä, että d'Artagnan oli nähnyt ja kuullut kaikki; mutta hän oli hyvillään siitä valheesta.
"Te, herra d'Artagnan, olette tosiaankin se mies, jota tavoittelin, ja voitte luottaa minuun kuten ystävännekin."
Sitten hän tervehti kumppanuksia herttaisimmalla hymyllään ja lähti rauhallisempana takaisin työhuoneeseensa, sillä Gondyn poistuessa oli meteli tauonnut kuin loihdittuna.