Buch lesen: «Sota ja rauha III», Seite 8

XIX

Siitä päivästä saakka, jolloin Pierre Rostovilta lähdettyään ja Nataahan jaloa katsetta muistellessaan, katsoi pyrstötähteä taivaalla ja tunsi, että hänelle avautui jotain uutta, lakkasi hänelle kummittelemasta tuskastuttava kysymys kaiken maallisen turhuudesta ja mielettömyydestä. Tuo kauhea kysymys: miksi, mitä varten? joka vaivasi häntä kesken kaikkia askareitakin, ei muuttunut nyt toiseksi kysymykseksi eikä vastaukseksi entiseen, vaan vaihtui häntä kuvastavaksi ilmiöksi. Jos hän kuuli mitättömiä keskusteluja tai itse otti niihin osaa, jos hän luki tai sai muilta kuulla ihmisten huonoudesta ja mielettömyydestä, ei hän sitä kauhistunut, kuten ennen. Hän ei kysellyt itseltään, mistä syystä ihmiset puuhailivat, kun kaikki päättyy lyhyeen ja tietymättömiin, – vaan muisteli häntä semmoisena, jommoisena hän oli hänet viimeksi nähnyt. Ja kaikki hänen epäilynsä haihtuivat, mutta ei siitä syystä, että hän antoi vastauksen kysymyksiin, vaan siksi, että kuvittelu hänestä vei hänet silmänräpäyksessä toiseen, valoisalle henkisen toiminnan askartelualalle, jolla ei voinut olla väärää eikä vanhurskasta, kauneuden eikä rakkauden maailmaa, jota varten maksoi elää. Esiintyipä hänelle minkälainen elämän ilettävyys tahansa, puheli hän itsekseen: "Olkoon, että N.N. on kavaltanut valtiota ja tsaaria, hän saa valtiolta ja tsaarilta kuitenkin kunniaa palkakseen. Hän loi minuun eilen hymyilevän katseensa ja pyysi käymään ja minä rakastan häntä eikä kukaan saa sitä milloinkaan tietää". Ja hänen sydämessään oli tyyntä ja kirkasta.

Pierre liikkui edelleenkin seurapiireissä, joi entiseen tapaan ja vietti entisen joutilasta, hajanaista elämää. Pitihän hänen paitsi Rostovilla viettämiään hetkiä kuluttaa muu aikansa ja hänen Moskovassa saamansa tottumus ja tuttavuus veti häntä vastustamattomasti siihen elämään, joka hänet oli saanut pyörteisiinsä. Mutta viime aikoina, kun sotanäyttämöltä saapuvat tiedot olivat toinen toistaan huolestuttavampia ja kun Natashan terveys alkoi palautua sekä tämä lakkasi herättämästä hänessä entistä säästeliään säälin tunnetta, joutui hän joutumistaan kummallisen levottomuuden valtaan. Hän tunsi, että se asema, jossa hän oli, ei voinut kestää kauaa, että oli tulossa onnettomuus, jonka täytyi muuttaa koko hänen elämänsä ja kärsimättömästi koetti hän etsiä tuon lähestyvän tuhon tunnusmerkkiä. Eräs vapaamuurarien veljeskunnan jäsen oli hänelle ilmaissut seuraavan, Johannes Evankelistan ilmestyskirjasta johdetun ennustuksen Napoleonista.

Ilmestyskirjan 13: nen luvun 18: ssa värssyssä sanotaan: "Tässä on viisaus. Jolla on ymmärrys, se laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku, ja hänen lukunsa on kuusisataa kuusikymmentä ja kuusi".

Ja saman luvun 5:ssä värssyssä: "Ja hänelle annettiin suu, puhuaksensa suuria asioita ja pilkkoja ja hänelle annettiin valta pitää sotaa kaksiviidettäkymmentä kuukautta".

Ranskalaisilla aakkosilla on juutalaisen lukujärjestyksen tapaan, jonka mukaan kymmenellä ensimäisellä kirjaimella merkitään ykkösiä ja muilla kymmeniä, seuraava lukumerkitys:

abcdefghi k l m n o p q r s t u v w x y z

1234567S9 102030405060708090100110120130140150160.

Jos kirjotetaan näiden aakkosten mukaan numeroilla L'Empereur Napoléon,⁴⁶ saadaan summaksi 666, josta syystä siis Napoleon oli se peto, josta ilmestyskirjassa on ennustettu. Jos sitä paitsi samojen aakkosten mukaan kirjoitetaan quarante deux,⁴⁷ toisin sanoen raja, joka oli pantu pedolle puhuaksensa suuria asioita ja pilkkoja, on näidenkin lukujen summa 666, josta seuraa, että Napoleonin vallan raja alkoi vuonna 1812, jolloin Ranskan keisari täytti 42 vuotta. Tämä ennustus hämmästytti kovasti Pierreä ja hän teki usein itselleen kysymyksiä, mikä se lopultakin nostaa rajan pedon eli Napoleonin vallalle. Samojen laskelmien avulla koetti hän löytää vastausta kysymykseensä. Pierre kirjotti vastaukseksi tuohon kysymykseen L'Empereur Alexandre? La nation russe?⁴⁸ Lukujen summa tuli kuitenkin suuremmaksi tai pienemmäksi kuin 666. Kerran näitä laskuja tehdessään hän kirjotti oman nimensä – Comte Pierre Besuhoff – mutta numerojen summa oli sopimaton. Hän muutti oikokirjotusta ja pani s: n sijaan z:n, lisäsi de, vaan ei sittenkään päässyt toivomaansa tulokseen. Silloin johtui hänen päähänsä, että jos vastaus hänen ratkaistavaan kysymykseensä olisi hänen nimessään, niin olisi vastauksessa ehdottomasti mainittu myöskin hänen kansallisuutensa. Hän kirjotti le russe Besuhof,⁴⁹ vaan laskettuaan yhteen luvut hän sai 671. Vain 5 oli liikaa. 5 on yhtä suuri kuin e, sama e, joka oli heitetty pois artikkelista le sanan l'empereur edellä. Jätettyään, vaikka väärinkin, e: n pois sai Pierre etsimäänsä vastaukseen sanoista l'russe Besuhof tasalleen 666. Tämä keksintö sai hänet levottomaksi. Missä yhteydessä oli hän siihen suureen tapaukseen, josta oli ennustettu ilmestyskirjassa – sitä hän ei tiennyt, mutta hän ei myöskään hetkeäkään epäillyt, että yhteys oli olemassa. Hänen rakkautensa Rostovaan, antikristus, Napoleonin hyökkäys, pyrstötähti, 666, l'empereur Napoléon ja l'russe Besuhof – kaiken tämän täytyi kypsyä keskenään, leimahtaa tulena, syöstä hänet pois siitä moskovalaisten tapojen mitättömästä, velhotusta maailmasta, johon hän tunsi olevansa kiedottu, ja johtaa hänet suuriin sankaritöihin, suureen onneen.

Sen sunnuntain aattona, jolloin rukous oli luettu, oli Pierre luvannut tuoda Rostovilaisille kreivi Rostoptshinilta sekä julistuksen Venäjän kansalle että tuoreimmat tiedot armeijasta. Saavuttuaan aamupuoleen kreivi Rostoptshinin luo tapasi Pierre täällä vast'ikään armeijasta saapuneen kuriirin. Kuriiri oli muuan Pierren moskovalaisia tanssituttavia.

– Auttakaa minua Herran tähden! – sanoi kuriiri, – minulla on kokonainen kontillinen kirjeitä omaisille.

Näiden kirjeiden joukossa oli Nikolai Rostovin kirje isälleen. Pierre otti kirjeen. Sitä paitsi antoi kreivi Rostoptshin Pierrelle hallitsijan juur'ikään painetun julistuksen Moskovan kaupungille, viimeksi armeijalle annetut päiväkäskyt ja viimeisen oman tiedonantonsa. Päiväkäskyjä silmäillessään tapasi Pierre eräässä niistä, jossa oli tietoja haavottuneista, kaatuneista ja palkituista, Nikolai Rostovin nimen, joka oli saanut Yrjön 4: nen luokan ristin Ostrovnan tappelussa osottamastaan urhoollisuudesta sekä samassa päiväkäskyssä ruhtinas Andrei Bolkonskin nimityksen jääkärirykmentin komentajaksi. Vaikka Pierre ei tahtonutkaan muistuttaa Rostovilaisille Bolkonskin nimeä, ei hän voinut hillitä haluaan ilahduttaa heitä tiedolla heidän poikansa palkitsemisesta. Hän jätti itselleen julistuksen, tiedonannon ynnä muut paperit voidakseen itse viedä ne päivälliselle ja lähetti painetun päiväkäskyn sekä kirjeen Rostovilaisille.

Keskustelu kreivi Rostoptshinin kanssa, tämän huolestunut ja hätäilevä esiintymistapa, kuriirin tapaaminen, joka huolettomasti kerroskeli, miten huonosti asiat armeijassa sujuivat, huhut Moskovassa tavatuista vakoojista ja eräästä kaupungissa kiertelevästä paperista, jossa sanottiin, että Napoleon on luvannut ennen syksyä käydä Venäjän molemmissa pääkaupungeissa, keskustelu hallitsijan huomiseksi odotetusta tulosta, – kaikki tämä sai Pierressä uudelleen ja entistä voimakkaammin viriämään sen levottomuuden ja odotuksen kuohun, joka ei ollut hänestä hälvennyt pyrstötähden ilmestymisestä ja varsinkin sodan alkamisesta asti.

Pierren mielessä oli jo kauan ollut antautua sotapalvelukseen ja hän olisi sen tehnytkin, ellei häntä olisi estänyt ensiksikin se, että hän kuului vapaamuurariyhdistykseen, johon häntä sitoi vala ja joka saarnasi ikuisen rauhan ja sodan hävittämisen oppia ja toiseksi se, että kun hän näki moskovalaisten joukottain pukeutuvan sotilaspukuun ja saarnaavan isänmaanrakkautta, häntä jostain syystä hävetti ottaa tuo askel. Pääsyy oli kuitenkin siinä hämärässä kuvittelussa, että hän on l'russe Besuhof, jolla on pedon lukumäärän 666 merkitys, että hänen osanottonsa tuohon suureen tekoon rajan panemisessa pedon vallalle, joka puhui suuria asioita ja pilkkoja, oli ikuisesti määrätty ja ettei hänen tämän tähden pitänyt ryhtyä mihinkään, vaan ainoastaan odottaa, mitä tuleva oli.

XX

Rostovilaisilla, kuten tavallisesti sunnuntaisin, oli päivällisillä jokunen läheinen tuttava.

Pierre saapui tavallista aikasemmin tavatakseen vain perheen jäsenet.

Pierre oli tänä vuonna lihonut niin kovasti, että hän olisi näyttänyt muodottomalta möhkäleeltä, ellei hän olisi ollut kookaskasvuinen, jykeväluinen ja niin voimakas, että hän näytti helposti jaksavan hallita lihavuutensa.

Ähkien ja jotain mutisten hän astui rappukäytävään. Kuski ei enää kysynyt, pitikö jäädä odottamaan. Hän tiesi, että kun kreivi meni Rostovilaisille, viipyi hän siellä kello 12: teen. Rostovilaisten lakeijat kiirehtivät iloisesti riisumaan hänen päältään viittaa ja ottamaan vastaan kepin ja lakin. Klubitavan mukaan jätti Pierre aina keppinsä ja lakkinsa eteiseen.

Ensimäinen henkilö, jonka hän Rostovilla näki, oli Natasha. Ennen kuin tämä näki hänet, kuuli hän jo eteisestä Natashan äänen. Hän harjotteli salissa äänentapailua. Pierre tiesi, ettei Natasha ollut laulanut sairaudestaan saakka ja sen vuoksi hämmästytti ja riemastutti häntä Natashan ääni. Hän avasi hiljaa oven ja huomasi Natashan, joka oli samassa sinipunervassa puvussa kuin kirkossakin, kävelevän huoneessa ja laulavan. Natasha kulki selin häneen, kun hän avasi oven, mutta kun Natasha samassa pyörähti ympäri ja keksi hänen paksut, ihmettelevät kasvonsa, punastui hän ja meni nopein askelin Pierreä vastaan.

– Tahdon taas yrittää laulaa, – sanoi Natasha. – Onhan sekin askaretta, – lisäsi hän aivan kuin anteeksi pyytäen.

– Sepä mainiota!

– Aika hauskaa minusta, kun tulitte! Minä olen nykyisin niin onnellinen! – sanoi Natasha sillä entisellä virkeydellä, jota Pierre ei ollut nähnyt hänessä pitkiin aikoihin. – Tiedättekö, että Nikolai on saanut Yrjön ristin? Olen hyvin ylpeä hänestä.

– Kyllä, minähän sen päiväkäskyn lähetin. En muuten tahdo teitä häiritä, – lisäsi hän aikoen mennä vierashuoneeseen.

Natasha pysähdytti hänet.

– Kreivi, onko se pahasti, että minä laulan? – sanoi hän punastuen, mutta silmiään alas luomatta kysyvästi Pierreen katsoen.

– Ei … miksi niin? Päinvastoin… Mutta miksi te minulta kysytte?

– En tiedä itsekään, – vastasi Natasha nopeasti. – Mutta minä en tahtoisi tehdä mitään, joka ei teitä miellyttäisi. Minä luotan teihin kaikessa. Tiedättekö, kuinka tärkeä te minulle olette, kuinka paljon te olette tehneet minun edestäni!.. – Hän puhui nopeasti ja huomaamatta, että Pierre punastui näistä sanoista. – Näin samasta päiväkäskystä: hän, Bolkonski (hän lausui tämän sanan sukkelasti kuiskaten) on Venäjällä ja taasen palveluksessa. – Mitä luulette, – sanoi hän nopeasti ja nähtävästi jouduttaen sanojaan voimiensa loppumisen pelosta, – antaako hän minulle milloinkaan anteeksi? Eikö hän tule muistelemaan minua vihalla? Mitä luulette?

– En luule … – sanoi Pierre. – Hänellä ei ole mitään anteeksi annettavaa… Jos minä olisin hänen asemassaan…

Pierren mieleen välähti muistoja, hänen ajatuksensa lennähtivät silmänräpäyksessä siihen aikaan, jolloin hän Natashaa lohduttaen sanoi tälle, että jollei hän olisi se, mikä hän oli, vaan maailman parhain ihminen, niin pyytäisi hän polvillaan hänen kättään. Entinen surkuttelun, hellyyden ja rakkauden tunne kuohahti eloon ja entiset sanat nousivat hänen huulilleen. Vaan Natasha ei antanut hänelle aikaa lausua niitä.

– Te … te … – sanoi Natasha riemukkaasti lausuen sanan te, – olette toista. Hyväsydämisempää, jalomielisempää ja parempaa kuin te en tunne eikä voi ollakaan. Jollei teitä olisi silloin ollut eikä nytkään, en tiedä, miten minun olisi käynyt, sillä…

Natashan silmiin tulvi äkkiä kyyneleitä. Hän käännähti selin, nosti nuotteja silmiensä eteen, alkoi laulaa ja läksi kävelemään pitkin salia.

Samaan aikaan juoksi Petja vierashuoneesta.

Petja oli nyt kaunis, punaposkinen, viisitoistavuotias poika, jolla oli paksut, punaiset huulet ja joka oli Natashan näköinen. Hän valmistautui yliopistoon, mutta oli äskettäin salaa päättänyt toverinsa Obolenskin kanssa, että hän rupeaa husariksi.

Petja kipasi kaimansa luo puhumaan asiastaan.

Hän oli pyytänyt Pierren ottamaan selkoa, otettaisiko hänet husariksi.

Pierre käveli vierashuoneessa häntä kuuntelematta.

Petja kiskasi häntä kädestä herättääkseen hänen huomionsa.

– No, miten on asiani, Pjotr Kirilitsb, sanokaa Herran tähden! Kaikki toivoni on teissä, – sanoi Petja.

– Niin, sinun asiasi. Se husarijuttu? Sanon, sanon. Kohta sanon kaikki.

– No, mitä kuuluu, mon cher,⁵⁰ saitteko manifestin? – kysyi vanha kreivi. – Kreivitär oli Rasumovskien kirkossa ja oli kuullut uuden rukouksen. Hyvin hyvän sanoi olleen.

– Olen, – vastasi Pierre. – Huomenna tulee hallitsija… Ylimääräinen aatelin kokous ja kymmenen kustakin tuhannesta rekryyttejä, kerrotaan. Onnittelen teitä.

– Niin, niin, Luojan kiitos. Mitäs armeijasta kuuluu?

– Meikäläiset ovat taas peräytyneet. Smolenskin luona kuuluvat jo olevan, – vastasi Pierre.

– Herra varjelkoon! – sanoi kreivi. – Missäs manifesti on?

– Julistus! Niin, tosiaankin!

Pierre alkoi etsiä taskuistaan papereita, mutta ei löytänyt. Taskujaan kopistellessaan hän suuteli huoneeseen saapuneen kreivittären kättä ja silmäili levottomasti ympärilleen nähtävästi Natashaa odotellen, joka ei enää laulanut ja jota ei kuulunut saliin.

– Ma parole, je ne sais plus ou je l'ai fourré,⁵¹ – sanoi hän.

– Ainahan se hävittää kaikki, – virkkoi kreivitär.

Natasha saapui huoneeseen liikutetuin kasvoin ja kävi istumaan ääneti Pierreen katsoen. Niin pian kuin hän oli ilmestynyt huoneeseen, alkoivat Pierren kolkot kasvot säteillä ja paperia yhä etsiessään hän useaan kertaan silmäili Natashaa.

– Tottavieköön olen unohtanut sen kotiin, lähden hakemaan. Välttämättä…

– Myöhästytte päivälliseltä.

– Ja kuskikin on ajanut pois.

Mutta Sonja, joka oli mennyt etsimään eteisestä paperia, löysi ne Pierren lakista, jonka vuorin väliin hän oli ne huolellisesti kätkenyt. Pierre aikoi ruveta lukemaan.

– Puolisen jälkeen, – sanoi vanha kreivi, joka nähtävästi aavisti niistä suurta nautintoa.

Päivällistä syödessä, jonka aikana juotiin samppanjaa uuden Yrjön ritarin onneksi, kertoi Shinshin kaupungin uutisia: vanhan grusialaisen ruhtinattaren sairaudesta, siitä, miten Métivier oli kadonnut Moskovasta ja siitä, että Rostoptshinin luo oli tuotu joku saksalainen ja ilmotettu, että se oli shampinjooni (niin oli kertonut Rostoptshin itse) ja että kreivi Rostoptshin oli käskenyt laskemaan sen shampinjoonin irti sanoen kansalle, ettei se ollut ollenkaan shampinjooni, vaan tavallinen vanha saksalainen tatti.

– Kiinni kuuluvat jo ottavan, – sanoi kreivi, – johan minä olen sanonut kreivittärelle, että puhuisi vähemmän ranskaa. Nykyisin ei sovi.

– Oletteko kuulleet, – sanoi Shinshin, – että ruhtinas Galitsin on ottanut venäläisen opettajan, venäjää kuuluu opettelevan, – il commence à devenir dangereux de parler français dans les rues.⁵²

– Mitenkäs sitte, kreivi Pjotr Kirilitsh, kun nostoväkeä ruvetaan kokoamaan – teidänkin pitää nousta satulaan? – kysyi vanha kreivi Pierreitä.

Pierre oli ajatuksissaan eikä puhunut paljo mitään päivällisen aikana. Hän katsahti kreiviin aivan kuin häntä ymmärtämättä.

– Niin, niin, sotaan! – sanoi hän. – Ei! Mikäs sotilas minä olen! Kaikki, kaikki yleensä on niin kummallista! En tosiaan tiedä itsekään… Olen kovin kaukana sotaisista harrastuksista, mutta nykyisinä aikoina ei voi kukaan vastata itsestään.

Päivällisen jälkeen istuutui kreivi tyytyväisenä ja levollisena nojatuoliin ja pyysi vakavin kasvoin Sonjaa lukemaan, joka oli tunnettu erinomaiseksi lukijaksi.

"Meidän esipääkaupungillemme Moskovalle.

"Vihollinen on hyökännyt suurilla voimilla Venäjän maahan. Se on tulossa tuhoamaan meidän rakasta isänmaatamme", luki Sonja huolellisesti hennolla äänellään. Kreivi kuunteli silmät kiinni ja katkonaisesti hengittäen muutamissa paikoin.

Natasha istui selkä suorana ja katseli tutkivasti ja suoraan vuoroin isäänsä vuoroin Pierreen.

Pierre tunsi häntä tähystävän katseen ja koetti olla kääntämättä silmiään. Kreivitär puisteli paheksivasti ja vihaisesti päätään jokaisen manifestissa olevan juhlallisen lauselman johdosta. Hän näki noissa sanoissa ainoastaan vaaroja, jotka uhkasivat hänen poikaansa ja joita tulisi vielä kauan jatkumaan. Shinshin oli vetänyt suunsa ivalliseen hymyyn ja näkyi valmistautuneen nauramaan sille, mikä ensinnä naurua ansaitseisi: Sonjan lukemiselle, sille, mitä kreivi sanoisi, jopa itse julistuksellekin, ellei otollisempaa tekosyytä ilmenisi.

Luettuaan vaaroista, jotka Venäjää uhkasivat ja toiveista, joita hallitsija kiinnitti Moskovaan ja varsinkin suur-aateliin, luki Sonja vapisevin äänin, joka johtui etupäässä siitä, että häntä hartaasti kuunneltiin, viimeiset sanat: "Me emme viivyttele itse asettua kansamme keskeen tässä pääkaupungissa sekä muillakin valtakuntamme seuduilla neuvotellaksemme kansan asestamisesta ja johtaaksemme nostoväkemme kokoamista, joka niin hyvin tällä hetkellä tukkeaa tien viholliselta kuin myöskin vastaisuudessa hävittää sen kaikkialla, missä se vain ilmestyneekin. Tulkoon tuho, johon hän aikoo syöstä meidät, hänen päänsä päälle ja ylistäköön orjuudesta vapautettu Europa Venäjän nimeä!"

– Niin sen pitää olla! – huudahti kreivi avattuaan kostuneet silmänsä ja muutamia kertoja keskeytyen sohisemisesta aivan kuin hänen nenänsä alle olisi pistetty väkevää, suolaista etikkaa hän lisäsi: – kun hallitsija kerran on sanonut, uhraamme kaikkemme mitään säälimättä.

Shinshin ei ehtinyt laskea miettimäänsä pilaa kreivin isänmaallisuudesta, kun Natasha hypähti paikaltaan ja juoksi isänsä luo.

– Mikä erinomainen isä! – sanoi hän isäänsä suudellen ja katsahti taas Pierreen sillä itsetiedottomalla kokettimaisuudella, joka häneen oli palannut hänen virkistymisensä kanssa.

– Olette aika patriootti! – sanoi Shinshin Natashalle.

– En ollenkaan patriootti, vaan muuten … – vastasi Natasha loukkautuneena. – Teistä tuntuu kaikki naurettavalta, vaan tässä ei ole ollenkaan pilan sijaa…

– Ei ollenkaan! – toisti kreivi. – Kun hän vain sanoo sanan, menemme joka mies … Ei tässä olla mitään saksalaisia…

– Huomasitteko, – sanoi Pierre, – että sanottiin: "neuvotellaksemme".

– Olkoonpa mitä varten tahansa…

Petja, johon ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota, astui nyt isänsä eteen ja sanoi tulipunaisena, särkyneellä, vuoroin kimakalla, vuoroin karkealla äänellä:

– Nyt, pappa kulta, minä kysyn lopullisesti – ja äiti myöskin, tehkää mitä tahdotte, – kysyn lopullisesti, että lasketteko minut sotapalvelukseen, sillä minä en voi … ja siinä kaikki…

Kauhistuneena kohotti kreivitär katseensa taivasta kohti ja sanoi äkäisesti miehelleen:

– Sitä ne sinun sanasi ovat tehneet!

Mutta kreivi sai samassa hetkessä hillityksi itsensä.

– No, no, – sanoi hän, – onpa sinustakin sotilaaksi! Älä tyhmyyksiä ajattele, täytyy oppia.

– Ei se ole tyhmyyttä, pappa kulta. Obolenskin Fedja on nuorempi minua ja menee myöskin ja sitä paitsi en minä voi kuitenkaan oppia nyt, kun… – Petja pysähtyi, punastui, että hikeä nousi, vaan jatkoi kuitenkin: – kun isänmaa on vaarassa.

– Ole jo, tyhmyyksiä…

– Mutta sanoittehan te itse, että kaikkemme uhraamme.

– Petja! Minä sanon sinulle: pidä suusi kiinni, – kiljasi kreivi luoden silmäyksen puolisoonsa, joka kalpeana tuijotti nuorimpaan poikaansa.

– Mutta minäpä puhun ja Pjotr Kirillovitsh myöskin…

– Hölynpölyä, sanon minä sinulle! Eivät korvantauksesikaan ole vielä kuivuneet ja jo sotapalvelukseen tekee mieli! – Kreivi otti paperit luultavasti lukeakseen ne vielä kerran huoneessaan ennen levolle menoaan ja läksi menemään huoneesta. – Pjotr Kirillovitsh, lähdetään tupakoimaan…

Pierren oli vallannut levottomuus ja epäröiminen. Natashan oudosti välkkyvä ja eloisa katse, joka myötäänsä oli tähtäillyt häntä enemmän kuin hellästi, oli saattanut hänet tuohon tilaan.

– Ei, minä taidan lähteä kotiin…

– Kotiin? Tehän aijoitte olla illan meillä… Ja muutenkin olette alkaneet käydä harvoin. Vaan hän tuossa … – sanoi kreivi suopeasti Natashaa osottaen, – on iloinen ainoastaan teidän aikananne.

– Niin, en muistanut… Minun täytyy ehdottomasti kotiin… Asiat vaatii … – sanoi Pierre nopeasti.

– No, näkemiin asti sitte, – virkkoi kreivi ja poistui huoneesta.

– Miksi te lähdette? Miksi olette hermostunut? Miksi? … – kysyi Natasha Pierreitä katsoen häntä tiukasti silmiin.

"Siksi, että rakastan sinua!" aikoi hän sanoa, mutta ei sanonut, punastui korviaan myöten ja loi katseensa maahan.

– Siksi, että minun on parasta käydä teillä harvemmin… Siksi … ei, toimethan ne vain…

– Miksi? Ei, sanokaa, – oli Natasha alkamaisillaan päättävästi, vaan vaikeni äkkiä.

Säikähtyneinä ja hämmästyneinä katsoivat he toisiinsa. Pierre yritti naurahtaa, mutta ei osannut, hänen hymynsä ilmaisi kärsimystä ja mitään virkkamatta suudeltuaan Natashan kättä hän läksi.

Pierre päätti itsekseen olla enää käymättä Rostovilla.