Buch lesen: «Tuliliemen tuttavana: Alkoholimuistelmia», Seite 9

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Oleskellessani sellaisten ihmisten parissa, jotka eivät ryypänneet, en ajatellut milloinkaan juomista. Louis ei ryyppinyt. Hänellä ei ollut varaa siihen enempää kuin minullakaan; mutta vielä merkityksellisempää oli se, ettei meillä ollut halua ryypätä. Me olimme terveitä, normaalisia, viinalle vieraita. Jos olisimme olleet viinalle persoja, olisimme ryyppineet, oli meillä siihen varaa tai ei.

Kun päivän työ oli päättynyt, ruumis pesty, vaatteet muutettu ja illallinen syöty, me tapasimme toisemme joka ilta kadunkulmassa tai pienessä makeismyymälässä. Mutta kun leudot syyssäät olivat loppuneet ja illat käyneet purevan koleiksi tai tihkusateesta kosteiksi, ei kadunkulma ollut enää mukava kohtauspaikka. Makeismyymälää taas ei lämmitetty laisinkaan. Nita tai kuka kulloinkin sattui olemaan myymässä oleskeli väliajoin puodin peräkamarissa, jota lämmitettiin. Tähän huoneeseen ei meitä päästetty, ja myymälässä oli yhtä kylmä kuin ulkosalla.

Louis ja minä pohdimme tilannetta. Oli olemassa vain yksi ratkaisu: kapakka, miesten kokouspaikka, missä kilisteltiin maljoja Tuliliemen kanssa. Muistan hyvin sen kostean ja tuulisen illan, jolloin Louis ja minä, väristen kylmästä, kun ei ollut varaa ostaa päällystakkia, lähdimme etsimään sopivaa kapakkaa. Kapakat ovat aina lämpimiä ja mukavia. Louis ja minä emme astuneet kapakkaan siitä syystä, että halusimme saada ryypyn. Mutta me tiesimme, etteivät kapakat olleet mitään armeliaisuuslaitoksia. Kapakassa ei voinut ruveta oleskelemaan tilaamatta silloin tällöin väkijuomia.

Kolikoita meillä oli niukalti. Vaikeata oli tuhlata, kun niitä tarvitsi niin välttämättömästi raitiotiepiletteihin itseämme ja tyttöjä varten. (Yksin ollessamme emme koskaan kuluttaneet rahoja raitiotiellä, vaan tyydyimme kävelemään.) Tässä kapakassa me halusimme siis hyötyä mahdollisimman paljon rahastamme. Pyysimme korttipakan, istuuduimme pöydän ääreen ja pelasimme kokonaisen tunnin, jonka ajan kuluessa Louis tarjosi kerran ja minä toisen kerran lasin olutta – halvinta juomaa, kymmenen senttiä kahdelta mieheltä. Tuhlausta! Kuinka se harmittikaan meitä!

Me tarkastelimme miehiä, joita saapui tähän paikkaan. Kaikki näyttivät keski-ikäisiltä tai vanhanpuoleisilta työläisiltä, useimmat olivat saksalaisia, jotka ryhmittyivät itsekseen totutun tavan mukaan ja joiden kanssa me jouduimme tuiki vähän tekemisiin. Tämä kapakka ei miellyttänyt meitä, me poistuimme alakuloisina harmitellen sitä, että olimme kuluttaneet kokonaisen illan ja tuhlanneet kaksikymmentä senttiä olueen, josta emme laisinkaan välittäneet.

Seuraavina iltoina teimme vielä useita kokeita ja päädyimme lopulta Nationaliin, Kymmenennen ja Franklin-kadun kulmauksessa sijaitsevaan kapakkaan. Täällä yleisö oli hauskempaa, Louis tapasi pari tuttavaa ja minä kohtasin toverin, jonka kanssa olin käynyt koulua pienenä polvihousu-niekkana. Me juttelimme vanhoista ajoista, miten oli käynyt sen ja sen pojan, mitä se ja se toimitti nykyään, ja tietenkin haastelimme siitä lasien ääressä. He tarjosivat ja me joimme. Sitten oli ryyppäämissääntöjen mukaan meidänkin tarjottava. Se koski, sillä se merkitsi neljä-, viisikymmentä senttiä yhdessä hurauksessa.

Me olimme päässeet oikein vilkkaalle tuulelle, kun ilta oli päättynyt, mutta samalla haavaa olimme joutuneet vararikkoon. Koko viikon käyttörahat olivat kuluneet. Me päätimme, että siinä oli meille sopiva kapakka, mutta arvelimme myöskin, että vasta täytyi menetellä varovaisemmin juomia tilattaessa. Koko loppuviikon saimme imeä kynsiämme. Ei kannattanut edes ajaa raitiovaunussa. Sitä paitsi meidän täytyi pettää kaksi Länsi-Oaklandin tyttöä, joita koetimme rakastaa, ja jäädä saapumatta sovittuun kohtaukseen. Heidän oli määrä tavata meidät keskikaupungilla seuraavana iltana, eikä meillä ollut varaa viedä heitä kotiin raitiovaunussa. Monen muun taloudelliseen ahdinkotilaan joutuneen lailla meidänkin oli pakko hävitä joksikin aikaa huvitusten pyörteestä – ainakin lauantai-iltaan asti, jolloin saisimme palkkamme. Nyt Louis ja minä kohtasimme toisemme eräässä tallissa, ja takit kaulaan asti napitettuina ja hampaat kalisten me pelasimme korttia, kunnes oli aika päättää tämä maanpakolaisuus.

Sitten palasimme National-kapakkaan emmekä nyt kuluttaneet enempää, kuin mikä oli ehdottomasti välttämätöntä lämpöä ja mukavuutta saadaksemme. Toisinaan kävi hullusti, kuten esimerkiksi kun jompikumpi meistä sattui menettämään kaksi kertaa peräkkäin pelattaessa viiteen mieheen siitä, kuka saisi tarjota toisille. Sellainen onnettomuus maksoi viidestäkolmatta aina kahdeksaankymmeneen senttiin asti, riippuen siitä kuinka moni pelaajista tilasi kymmenen sentin juomia. Mutta me saatoimme tilapäisesti pelastua sellaisen tappion pahoista seurauksista kapakoitsijan myöntämän luoton avulla. Tietenkin tämä vain siirti maksupäivän tuonnemmaksi ja houkutteli meitä kuluttamaan enemmän, kuin olisi tapahtunut käteiskaupassa. (Kun seuraavana kevännä poistuin äkkiä Oaklandista seikkailupolulle lähtien, jäin tuolle kapakoitsijalle velkaa dollarin ja seitsemänkymmentä senttiä. Pitkien aikojen perästä palattuani hän oli lähtenyt tiehensä. Olen hänelle yhä vielä velkaa dollarin ja seitsemänkymmentä senttiä, ja jos hän sattuisi lukemaan nämä rivit, niin teen hänelle täten tiettäväksi, että vaadittaessa maksan heti tuon summan.)

Olen kertonut yllä olevan tapahtuman osoittaakseni jälleen, kuinka meitä houkutellaan tai vedetään tai pakotetaan Tuliliemen pariin nykyisessä yhteiskunnassamme, missä jokaisessa kadunkulmauksessa on kapakka. Louis ja minä olimme kaksi tervettä nuorukaista. Meitä ei haluttanut ryypätä. Meillä ei ollut varaa ryypätä. Ja kuitenkin meidän oli olosuhteiden pakosta kylmän ja sateisen sään vallitessa etsittävä suojaa kapakasta, missä meidän täytyi kuluttaa osa vaivaisesta säästöstämme väkijuomiin. Jotkut saattavat väittää, että olisimme voineet mennä N.M.K.Y: een, iltakouluun, iltaseuroihin ja toisten nuorten koteihin. Muuta en osaa vastata kuin että niin emme tehneet. Se on kumoamaton tosiasia. Me emme tehneet niin. Ja vielä tänäänkin, juuri tällä haavaa sadat tuhannet Louisin ja minun kaltaiset pojat menettelevät aivan samoin kuin Louis ja minä teimme, kun Tuliliemi lämpöä ja mukavuutta tarjoten viittoilee ja kutsuu, pistää käsivartensa heidän kainaloonsa ja alkaa opettaa heille rattoisia tapojaan.

KAHDESKYMMENES LUKU

Hampputehdas ei täyttänytkään lupaustaan kohottaa päiväpalkkani yhdeksi dollariksi viideksikolmatta sentiksi, ja silloin minä, vapaasyntyinen amerikkalaispoika, jonka esi-isät olivat taistelleet kaikissa sodissa, alkaen muinaisista indiaanikahakoista jo ennen vallankumousta, minä käytin rajatonta oikeuttani työvapauteeni nähden ja erosin paikastani.

Olin kuitenkin päättänyt pysyä asemillani ja aloin sen vuoksi tarkastella tilannetta. Muuan seikka oli päivänselvä. Karkeistyö ei lyönyt leiville. Minun täytyi oppia jotakin ammattia, ja valitsin sähköalan. Sähkötyöläisten kysyntä suureni yhtä mittaa. Mutta miten voisin oppia sähköalan? Minulla ei ollut varaa mennä teknilliseen kouluun tai yliopistoon; sitä paitsi en antanutkaan paljoa arvoa kouluille. Olin käytännön mies käytännöllisessä maailmassa. Uskoin myöskin vielä niihin vanhoihin taruihin, jotka olivat amerikkalaispojan perintöä minun ollessani poika.

Juoksupojasta saattoi tulla presidentti. Jokainen poika, joka sai paikan jossakin liikkeessä, voi yritteliäisyyden, tarmon ja vakavuuden avulla perehtyä liike-elämään ja kohota asemasta toiseen, kunnes pääsi nuoremmaksi osakkaaksi samaan liikkeeseen. Tämän jälkeen oli päämiehen aseman saavuttaminen vain ajan kysymys. Varsin usein – niin taru kertoi – tuollainen poika sai uutterain ponnistustensa palkaksi työnantajansa tyttären vaimokseen. Minä olin nyt saavuttanut sellaisen varmuuden tyttöihin nähden, että uskoin lujasti voivani kerran naida työnantajani tyttären. Siitä ei ollut epäilystäkään. Kaikki tarujen pikku pojat tekivät siten, niin pian kuin olivat varttuneet kyllin vanhoiksi.

Niin lausuin ikuiset jäähyväiset seikkailutielle ja lähdin eräälle Oaklandin raitioteiden voimakeskusasemalle. Pääsin itse johtajan puheille, ja se tapahtui niin hienossa toimistossa, että melkein jouduin siitä ymmälleni. Mutta minä selvitin pelkäämättä asiani. Kerroin hänelle, että halusin kehittyä käytännölliseksi sähkömieheksi, etten pelännyt työtä, että olin tottunut ankaraan työhön, että hänen tarvitsi vain katsahtaa minuun huomatakseen minut sopivaksi ja voimakkaaksi. Kerroin haluavani aloittaa aivan alusta ja työskennellen päästä kohoamaan, tahtovani pyhittää elämäni juuri tälle ammatille ja tälle laitokselle.

Johtaja oikein säteili kuunnellessaan. Hän sanoi, että minä olin juuri sitä lajia, joka menestyi elämässä, ja että hän halusi auttaa amerikkalaispoikia, jotka pyrkivät eteenpäin. Työnantajat etsiskelivät aina minun kaltaisiani nuorukaisia, mutta peräti harvoin sellaisia tapasi. Minun kunnianhimoni oli oikeata laatua ja hän pitäisi kyllä huolta siitä, että saisin tilaisuuden koettaa. (Kuunnellessani rintani paisui ylpeydestä, ja minä kummeksin itsekseni, oliko minun määrä naida juuri hänen tyttärensä.)

"Ennenkuin voitte päästä oppimaan ammattiin kuuluvat mutkallisemmat ja hienommat yksityiskohdat", hän sanoi, "teidän täytyy tietenkin työskennellä vaunupajassa, missä sommitellaan ja korjataan moottoreita". (Tällöin olin varma siitä, että naisin juuri hänen tyttärensä, ja nyt kummeksin, kuinka paljon osakkeita hänellä itsellään mahtoi olla.)

"Mutta", hän lisäsi, "kuten itsekin selvään oivallatte, te ette voisi aloittaa vaunupajan sähkömonttöörin apulaisena. Siihen työhön pääsette myöhemmin. Te saatte todellakin aloittaa aivan alusta. Vaunupajassa te saatte ensinnä lakaista, pestä akkunoita ja pitää yllä puhtautta. Kun olette saavuttanut tässä työssä tyydyttävän tuloksen, niin pääsette sähkömonttöörin apulaiseksi."

En saattanut käsittää, millä tavoin lakaiseminen ja peseminen voi kehittää sähkömekaanikoksi, mutta tiesin, että kirjojen mukaan kaikki pojat ryhtyivät ensinnä kaikkein halvimpiin töihin ja suorittamalla ne hyvin kohosivat lopulta liikkeen omistajiksi.

"Milloin saan ruveta työhön?" minä kysyin haluten mahdollisimman pian aloittaa loistavan urani.

"Mutta", sanoi johtaja, "kuten jo päätimme, teidän täytyy todellakin alkaa alusta. Vaunupajaan te ette voi viipymättä päästä millään ehdolla. Sitä ennen teidän täytyy työskennellä konepajassa öljypoikana."

Rohkeuteni lamautui hetkiseksi, kun havaitsin tien hänen tyttärensä luo pitenevän; sitten se kasvoi uudelleen. Minusta tulisi parempi sähköteknikko, kun tuntisin myöskin höyrykoneet. Ja siitä olin varma, että jos kerran joutuisin öljypojaksi suureen konehuoneeseen, silloin ei minulta jäisi huomaamatta monikaan höyryä koskeva seikka. Taivas! Urani näytti entistä loistavammalta.

"Milloin saan ruveta työhön?" minä tiedustelin kiitollisena.

"Mutta", sanoi johtaja, "ette te voisi aloittaa viipymättä konehuoneessa. Siihenkin täytyy valmistua. Tie johtaa lämmityshuoneen kautta. No niin, tiedän, että te ymmärrätte tämän asian varsin hyvin. Ja siellä te opitte huomaamaan, että kivihiilenkin käsitteleminen on tieteellinen työ, jota ei kannata halveksia. Tiedättekö, että me punnitsemme jokaisen naulan kivihiiltä, minkä poltamme? Siten opimme tuntemaan, minkä arvoista ostamamme kivihiili on; me tiedämme hiuskarvalleen, kuinka paljo jokainen tuotteemme meille maksaa, ja saamme selville, kutka lämmittäjistä tuhlaavat eniten, kutka tuottavat typeryytensä tai huolimattomuutensa tähden vähimmän hyötyä käyttämästään kivihiilestä." – Johtajan kasvot säteilivät jälleen. – "Tästä näette, kuinka äärettömän tärkeä kivihiilenkin kaltainen pieni tekijä on, ja mitä enemmän opitte tästä pikku seikasta, sitä parempi työmies teistä tulee – hyödyllisempi sekä meille että itsellenne. No, oletteko nyt valmis aloittamaan?"

"Milloin tahansa", minä vastasin urheasti. "Kuta pikemmin, sitä parempi."

"Hyvä on", hän virkkoi. "Saapukaa siis huomisaamuna kello seitsemän."

Minut opastettiin ulos ja sain tutustua tehtäviini. Myöskin minulle ilmoitettiin ehtoni – kymmenen tuntia työtä jok'ikinen päivä, pyhänä ja arkena, yksi vapaapäivä kuussa ja palkkaa kolmekymmentä dollaria kuukaudessa. Se ei ollut juuri rohkaisevaa. Vuosia varemmin minä olin säilyketehtaassa ansainnut kymmenen dollaria päivässä kymmenen tunnin työstä. Lohdutin itseäni ajattelemalla, että syynä siihen, miksi en ollut vuosien ja voimien varttuessa saavuttanut parempaa asemaa työmarkkinoilla, oli ammattitaidon Puute. Mutta nyt asemani muodostuisi toisellaiseksi. Ryhtyisin työskentelemään oppiakseni ammatin, saavuttaakseni ammattitaitoa, tunnustusta, suuren omaisuuden ja voittaakseni lopulta johtajan tyttären.

Ja minä aloitin oikealla tavalla – aivan vähäisimmästä alusta asti. Niin juuri pitikin tehdä. Minä kuljetin kivihiiltä lämmittäjille, nämä lapioivat niitä uuneihin, niihin sisältyvä voima muuttui höyryksi, se muutettiin konehuoneessa sähköksi, millä taas sähkömonttöörit työskentelivät. Tämä kivihiilen kuljettaminen oli ehdottomasti kaikkein ensimäinen aste … ellei johtajan päähän pälkähtäisi lähettää minut kaivoksiin, mistä kivihiili saatiin, jotta ymmärtäisin vieläkin paremmin, kuinka hankittiin sähköä raitioteiden käyttövoimaksi.

Minä, joka olin raatanut miesten parissa, huomasin nyt, ettei minulla ollut aavistustakaan todellisesta työstä. Kymmenen tuntia päivässä! Minun oli kuljetettava kivihiiltä sekä päivä- että yövuoroja varten, ja vaikka uurastin päivällistunninkin läpeensä, en saanut koskaan työtäni päätetyksi ennen kello kahdeksaa illalla. Minä raadoin kaksitoista, kolmetoista tuntia päivässä enkä saanut mitään ylityöstä, kuten ennen säilyketehtaassa.

Saatan kernaasti ilmaista totuuden suoraa päätä. Minä suoritin kahden miehen työn. Ennen minua oli täysikasvuinen rotevaruumiinen työmies suorittanut päivävuoron ja toinen samallainen yövuoron. He olivat saaneet neljäkymmentä dollaria kuussa kumpikin. Johtaja, joka harrasti suurta säästäväisyyttä, oli taivuttanut minut tekemään kahden miehen työn kolmen kymmenen dollarin palkasta. Minä luulin, että hän halusi kehittää minut sähköteknikoksi. Todellisuudessa hän säästi yhtiölleen viisikymmentä dollaria kuussa.

Mutta minä en tietänyt korvaavani kahta miestä. Kukaan ei sanonut sitä minulle. Johtaja päinvastoin varoitti jokaista ilmaisemasta asiaa. Kuinka urheasti kävinkään ensi päivänä käsiksi työhöni! Raadoin hurjaa vauhtia, täytin rautaiset työntökärryt kivihiilellä, juoksutin ne vaakalaudalle ja punnitsin kuorman, pyöritin sitten ne lämmityshuoneeseen ja kaadoin kuorman tulisijojen eteen.

Tein enemmän kuin kaksi miestä, joiden paikan nyt täytin. He olivat vain kuljettaneet kivihiilet sisään ja kaataneet ne tulisijain eteen. Näin minä menettelin päivävuoron kivihiiliin nähden, mutta yövuoron tarpeet minun täytyi kasata lämmityshuoneen seinustalle. Lämmityshuone oli pieni, joten minun oli kasattava yövuoron kivihiilet yhä korkeampaan läjään ja tuettava sitä lujilla laudoilla. Läjän huipulle oli heitettävä kivihiilet toistamiseen lapiota käyttämällä.

Hiki valui virtanaan pitkin ruumistani, mutta en hiljentänyt vauhtia, vaikka tunsinkin alkavani uupua. Kello kymmeneltä aamulla olin jo kuluttanut niin suuren määrän nuorta tarmoani, että tunsin nälkää ja sieppasin paksun kaksinkertaisen voileivän päivällislaukustani. Tämän ahmin suuhuni seisovaltani, noen tuhrimana, polvien tutistessa allani. Kello yhdeltätoista olin ennättänyt tällä tapaa tehdä lopun koko päivällisruoastani. Mutta mitä siitä! Havaitsin, että nyt saatoin jatkaa työtä päivällislomankin ajan. Ja minä raadoin kaiken iltapäivää. Tuli pimeä, ja minä työskentelin sähkövalossa. Päivävuoron lämmittäjä poistui ja yölämmittäjä saapui sijaan. Minä vain uurastin edelleen.

Nälkäisenä, väsymyksestä tutisevana minä peseydyin kello puoli yhdeksältä, vaihdoin vaatteita ja laahustin lopen uupuneena raitiotievaunuun. Asuntooni oli kolmen mailin matka, ja minä olin saanut vapaalipun, joka oikeutti istumaan vaunussa niin kauan kuina siinä ei tarvittu tilaa maksaville matkustajille. Vaipuessani erääseen nurkkaan rukoilin, ettei kohtalo lähettäisi ketään minulta paikkaani vaatimaan. Mutta vaunu täyttyi täyttymistään, ja puolimatkassa astui sisään eräs vaimo, joka ei enää löytänyt istumapaikkaa. Aioin nousta sijaltani, mutta kummakseni huomasinkin, etten kyennyt. Tuuli oli puhaltanut koleasti ja siitä uupunut ruumiini oli kangistunut istuimeen kiinni. Tarvitsin koko loppumatkan vetrestääkseni hangoittelevia jäseniäni ja niveliäni ja päästäkseni seisomaan alimmalle portaalle. Ja kun vaunu pysähtyi minun kulmaani, olin kaatumaisillani kumoon, kun astuin kadulle.

Hoipertelin kahden korttelin mitan kotiin ja astuin notkahtelevin polvin keittiöön. Sillä välin kuin äiti ryhtyi ruokaa keittämään, minä kävin leivän ja voin kimppuun; mutta ennenkuin ruokahaluni oli tullut tyydytetyksi ja liha paistunut, minä nukuin jo sikeästi. Turhaan äiti koetti ravistaa minua valveille, jotta olisin voinut syödä hänen paistoksensa. Kun tämä ei onnistunut, hän kuljetti minut isän avulla huoneeseeni, missä kaaduin vuoteeseen ja vaivuin heti sikeään uneen. He riisuivat minulta vaatteet ja käärivät peitteen ympärilleni. Aamulla tuntui kamalan tuskalliselta tulla herätetyksi. Ruumiini oli hirveän arka, ja pahinta kaikesta oli se, että ranteeni olivat turvoksissa. Mutta minä korvasin illallisen tappioni syömällä huikeita annoksia aamiaiseksi, ja kun onnuin tieheni raitiotievaunua tavoittelemaan, minulla oli mukana päivällisruokaa kaksi kertaa enemmän kuin edellisenä päivänä.

Se vasta oli työtä! Koettakoonpa vain juuri kahdeksantoista täyttänyt nuorukainen voittaa kaksi täysikasvuista kivihiilen-kuljettajaa. Se vasta oli työtä! Jo aikoja ennen päivällistä olin syönyt viimeisenkin murusen runsaista päivälliseväistäni. Mutta minä olin päättänyt osoittaa, mitä reipas nuorukainen saattoi tehdä, kun häntä halutti päästä eteenpäin maailmassa. Pahinta oli se, että ranteeni alkoivat paisua ja tehdä tenää. Useimmat kai tietävät, kuinka tuskallista on astua nilkkansa nyrjähdytettyään. Kuvitelkaa siis, kuinka vaikeata oli lapioida kivihiiliä ja vierittää täysiä työntökärryjä molempien ranteiden ollessa pois sijoiltaan.

Se vasta oli työtä! Useammin kuin kerran minä vaivuin hiililäjälle, kun toiset eivät sattuneet näkemään, ja itkin raivosta, masennuksesta, uupumuksesta ja epätoivosta. Tuo toinen päivä oli minusta ankarin, enkä olisi koskaan suoriutunut siitä enkä saanut yövuoron hiilimäärää täyteen kolmentoista tunnin loputtua, ellei päivälämmittäjä olisi sitonut molempia ranteitani leveillä nahkavöillä. Ne pingotettiin niin kireälle, että ne olivat kuin lievästi taipuvia kipsisiteitä. Ne kestivät puserruksen ja painon, joka tähän asti oli rasittanut ranteitani, ja olivat niin tiukat, etteivät lihakset päässeet nyrjähtymään.

Ja tällä tapaa minä opettelin sähköteknikon ammattia. Iltaisin minä onnuin kotiin, vaivuin uneen, ennenkuin olin syönyt ateriani, ja pääsin toisten avulla vaatteistani ja vuoteeseen. Aamuisin onnuin kotoa joka kerta yhä runsaammat päivälliseväät laukussani.

En lukenut enää lainakirjaston kirjoja. En suostunut enää kohtaamaan tyttöjä. Olin oikea työjuhta. Raadoin, söin ja nukuin, ja henkeni nukkui kaiken aikaa. Tein työtä jok'ikinen päivä, sunnuntaisinkin, ja odottelin malttamattomana kuukauden lopussa kajastavaa ainoata lepopäivääni, jolloin päätin virua vuoteessa koko vuorokauden, nukkua pitkälti ja levätä kunnollisesti.

Omituisinta näissä kokemuksissa on se, etten koskaan ryypännyt enkä edes ajatellutkaan ryyppäämistä. Kuitenkin tiesin, että melkein poikkeuksetta miehet joivat ankarasti raataessaan. Olin nähnyt heidän tekevän niin, ja entisinä aikoina olin itsekin menetellyt samoin. Mutta niin täydellisesti olin vapaa alkoholinhimosta, ettei mieleeni koskaan juolahtanut ryypyn tekevän minulle hyvää. Minä tehostan tätä osoittaakseni, ettei minussa ollut vähäisintäkään ennakkotaipumusta juomiseen. Vasta myöhemmin, useiden vuosien kuluttua, sai alituinen seurustelu Tuliliemen parissa lopulta synnytetyksi minussa alkoholinhimon.

Usein olin huomannut päivälämmittäjän tuijottavan minuun omituisella tavalla. Viimein hän puhkesi eräänä päivänä puhumaan. Aluksi hän vannotti minut säilyttämään erään salaisuuden. Johtaja oli kieltänyt häntä kertomasta minulle, ja kun hän nyt teki sen, hän pani alttiiksi paikkansa. Hän kertoi minulle päivähiilenkuljettajasta ja yöhiilenkuljettajasta sekä heidän palkastaan. Minä tein kolmenkymmenen dollarin kuukausipalkasta sen, mistä he olivat saaneet kahdeksankymmentä dollaria. Hän olisi kertonut siitä ennenkin, ellei olisi varmasti uskonut, että minä sortuisin tässä työssä ja jättäisin paikkani. Mutta nyt minä olin tappamaisillani itseni, eikä siitä ollut mitään hyötyä. Minä vain alensin työpalkkoja, hän väitti, ja estin kahta miestä saamasta työtä.

Ollen amerikkalaispoika, vieläpä ylpeä amerikkalaispoika minä en eronnut heti paikastani. Tämä oli typerää, sen tiedän; mutta päätin pitkittää työtä kyllin kauan osoittaakseni johtajalle, että saatoin tehdä sitä taittumatta. Sitten eroisin, ja hän huomaisi, kuinka oivan nuorukaisen hän oli menettänyt.

Kaiken tämän minä suoritinkin uskollisesti ja tyhmänylpeästi. Jatkoin työtäni, kunnes olin kello kuudelta saanut paikalleen yövuoron kivihiilet. Sitten jätin toimen, missä minun oli määrä oppia sähköteknikoksi suorittamalla enemmän kuin kahden miehen työ pojan palkasta, lähdin kotiin ja ryhdyin nukkumaan vuorokauden umpeensa.

Kaikeksi onneksi en ollut pysynyt tässä työssä kyllin kauan vahingoittaakseni itseäni – vaikka minun olikin pakko käyttää nahkahihnoja ranteissani kokonaisen vuoden aika. Mutta sen tämä työhurjastelu sai aikaan, että työ kyllästytti minua. En tahtonut laisinkaan tehdä työtä. Työn ajatteleminenkin tuntui minusta vastenmieliseltä. En välittänyt siitä, vaikka en pääsisi koskaan vakinaiseen toimeen. Suolle kaikki ammatit! Paljoa parempaa oli remuten kierrellä ympäri maailmaa, kuten varemmin olin tehnyt. Ja niin lähdin jälleen seikkailutielle päättäen salamatkustajana pyrkiä rautateitse idän puolelle.