Buch lesen: «Isät ja lapset», Seite 11

XIX

Bazârow pisti päänsä ulos tarantassista. Arkâdi kurkisti ulos ystävänsä seljän takaa ja huomasi herraskartanon kuistilla kookkaan, laihan miehen, tukka pörröllään, nenä kotkan, ja yllään vanha sotaherran takki levällään. Siinä hän seisoi, jalat haarallaan, silmiänsä siristellen auringon paisteessa ja pitkä piippu suussa.

Hevoset pysähtyivät.

– Viimeinkin! – virkkoi Bazârowin isä, jatkaen polttamistaan, vaikka varsi se hyppi ja keikkui hyppysissä. – Kömmi ulos, kömmi ulos, että päästään suuta antamaan.

Hän rupesi syleilemään poikaansa.

– Jenjûsha! Jenjûsha! – kajahti samassa vapiseva naisen-ääni. Ovi lensi selkoseljälleen, ja kynnykselle ilmestyi pullea, pienikasvuinen eukko, päässä valkoinen tanu ja yllään lyhyt, kirjava sielukka. Hän huudahti, horjahti ja olisi kaiketikin kaatunut, ellei Bazârow olisi saanut hänestä kiinni. Pienet, turpeat kädet kietoutuivat samassa pojan kaulaan, pää painui hänen rinnalleen, ja kaikki vaikeni. Kuului vain katkonnaisia nyyhkytyksiä.

Ukko Bazârow hengitti raskaasti ja siristeli silmiään entistä enemmän.

– Älähän nyt, älähän nyt, Arîsha! Heitä jo valtaan! – puheli hän, vilkaistuaan Arkâdiin, joka seisoi liikahtamatta tarantassin ääressä. Kyytimies se ihan oli päänsä kääntänyt toisaanne. – Mitäs tuo nyt on tarpeen! Lakkaa jo, hyvä ystävä!

– Voi Vasili Ivânowitsh! – sopersi eukko. – Vuosikausiinhan, ajast'aikoihinhan en ole nähnyt poikoani, kultaistani, Jenjûshenkaa… – ja käsiään hellittämättä hän veti kyynelistä märät, rypistyneet, hellämieliset kasvonsa pojan rinnasta, loi häneen tuommoisen onnenautuaan, lystikkään katseen ja painui jälleen häneen kiinni.

– No niin, niin, – puheli Vasili Ivânowitsh, – kyllähän tämä kaikki on sangen luonnollista asiain menoa, mutta eiköhän lähdettäis sisään? Jevgêni on tuonut vieraankin mukaansa. Suokaa anteeksi, – lisäsi hän; kääntyen Arkâdiin ja hiukan raapaisten jalkaa, – naisväen heikkoutta, nähkääs … niin, ja sitten se äidin sydän kanssa…

Itsellään sillä välin sekä huulia vinoon veti että silmäkulmia nyki ja leuka tärisi … mutta hän tahtoi nähtävästikin hillitä itsensä ja esiintyä erittäin tyynimielisenä.

Arkâdi kumarsi.

– Lähdetään vainenkin sisään, äiti, – virkkoi Bazârow, taluttaen hervahtanutta vanhusta sisään.

Laskettuansa hänet mukavaan nojatuoliin, Bazârow vielä kerran pikimmältään syleili isäänsä ja esitti sitten Arkâdin hänelle.

– Erinomaisen hauska tutustua, – puheli Vasili Ivânowitsh; – mutta älkää pahaksi panko: meill' on täällä niin yksinkertaista, kenttäelämää kerrassaan. Arina Vlâsjewna, rauhoituhan toki, rakas ystävä. Mitäs tuo tuommoinen heikkous! Ties mitä arvoisa vieras tässä sinusta ajatteleekaan.

– Hyvä ystävä, – puheli eukko kesken itkujansa; – ei ole minulla kunnia tietää teidän nimeänne ja…

– Arkâdi Nikolâitsh! – kuiskasi Vasili Ivânowitsh puoliääneen, arvokkaasti.

– Älkää moittiko minua, hupakkoa. – Eukko niisti nenäänsä, ja pyyhki vuoroin toista, vuoroin toista silmäänsä, päätään käännellen milloin puoleen milloin toiseen.

– Antakaa minun anteeksi. Niin näet luulinkin, että kyllä maar minusta aika jättää, ennenkuin saan nähdä oman ku-u-u-ltaiseni!

– Mutta saittepas sittenkin, armollinen rouva, – puuttui Vasili Ivânowitsh puheesen. – Tanjúshka! – kääntyi hän sitten erääsen noin kolmentoista vuoden vanhaan paljasjalkaiseen tyttöön, joka arasti kurkisteli ovesta sisään, yllään heleänpunainen kattunaleninki, – Tanjúshka! Tuo rouvalle lasi vettä, mutta tarittimella, kuulithan? Ja teitä, hyvät herrat, – lisäsi hän vanhan-aikuista leikillisyyttä tavoitellen, – sallikaa minun pyytää teitä virkaheiton veteraanin kabinettiin.

– Annahan kun vielä edes kerran syleilen sinua, Jenjûshetshka, – vaikeroi Arina Vlâsjewna. – Bazârow kumartui hänen puoleensa. – Ja kuinka sinusta on tullutkaan soma ja sorea!

– No niin, ei nyt soma ja sorea, – pisti Vasili Ivânowitsh väliin, – vaan mies kuin mies, homme fait, niinkuin sanotaan. Ja nyt Arina Vlásjewna, kun olet kylläiseksi ravinnut äidinsydämen, nyt, toivoakseni, pidät huolta myös kalliitten vieraittesi ravitsemisesta, sillä, niinkuin hyvin tiedät, ei tyhjästä tytyä.

Eukko kohosi tuolistaan.

– Heti paikalla, Vasili Ivânowitsh, heti paikalla on pöytä katettu; itse tästä pistäyn pyörähdän kyökissä ja itse panen samovaarinkin; kyllä minä huolen pidän, kyllä, kyllä. Enhän ole kolmeen ajast'aikaan häntä nähnyt, en syötellyt, en juotellut, onkos tämä laitaa?

– Niinpä katsokin sitten, emäntäiseni, ettes lyö kättäsi poroon; mutta te hyvät herrat, olkaa hyvät ja seuratkaa minua. Kas tuossahan Timofêjitshkin tulee tervehtimään sinua, Jevgêni. Mielissään on kai hänkin, vanha narri. Vai mitä? Olethan mielissäsi, vanha narri? Niin, olkaa hyvä!

Ja Vasili Ivânowitsh astui hätiköiden edellä, laahustaen ja länttäisiä tohveleitaan lapsuttaen.

* * * * *

Hänen pienessä kartanossaan oli kaikkiansa kuusi pikkuruista huonetta. Yksi niistä, se, johon hän vei nuoret herrat, oli nimeltä kabinetti. Kahden akkunan välyksen täytti kokonaan kolmijalkainen pöytä, täyteen ahdettu pölystä mustuneita, melkein kuin savustettuja papereita. Seinillä rippui turkkilaisia pyssyjä, nagaikkoja, miekka, kaksi karttaa, muutamia anatomillisia piirustuksia, Hufelandin muotokuva, hivuksista kierretty seppel mustassa kehyksessä ja diplomi lasin alla. Paikoin kuopille painunut sohva, jonka päällyksessä näkyi siellä täällä reikiä, sijaitsi kahden mahdottoman suuren, visapuusta tehdyn kaapin välissä. Tämän hyllyillä oli epäjärjestyksessä kirjoja, rasioita, täytettyjä lintuja, purkkeja ja pulloja; yhdessä nurkassa seisoi rikkinäinen sähkökone.

– Johan minä sanoin teille ennakolta, arvoisa vieras, – puheli Vasili Ivânowitsh, – että me elämme täällä niin sanoakseni nuotioilla…

– Mitäs sinä nyt tuossa anteeksi pyytelet? – keskeytti Bazârow. – Kirsânow tietää vallan hyvin, ett'emme me ole Kroisoja, ja ett'ei sinulla ole palatsia. Mutta minnekäs tämä vieras pannaan? Siinä kysymys.

– No mutta, Jevgêni! Onhan minulla tuolla sivurakennuksessa sangen kunnollinen kamari; siellä meidän vieras viihtyy varsin hyvin.

– Vai olet sinä jo hankkinut kylkirakennuksenkin?

– Kuinkas sitten? – sekaantui Timofêitsh. – Se justiisa, missä sauna on.

– Se tahtoo sanoa saunan vieressä, – liitti Vasili Ivânowitsh kiireesti. – Nythän on kesäinen aika… Minä pistäyn tästä sinne ja pidän huolta, että panevat sen kuntoon. Ota sinä, Timofêitsh, ja tuo sillä välin kapineet sinne. Sinulle taas, Jevgêni, minä tietysti luovutan oman kabinettini. Suum cuiqve.

– Kas niin! – virkkoi Bazârow heti kuin isä oli mennyt ulos. – Lystikäs äijä kerrassaan ja hyväntahtoinen peräti. Hiukan omituinen, niinkuin sinunkin, vaikka vähän toisella tavalla. Lörpöttää vaan liian paljon.

– Äiti sinulla näyttää myöskin olevan herttainen ihminen, – virkkoi Arkâdi.

– Vilpitön ihminen. Saatpas nähdä, millaiset kelpo päivälliset hän meille laittaa.

– Tänään ei teitä vuotettu, nuori herra, niin sillä viisiä ei tullut hankituksi lihaakaan, – virkkoi Timofêitsh, tuotuaan vast'ikään sisään Bazârowin matkalaukun.

– Tullaan sitä lihattakin toimeen. Kun ei, niin ei. Eikä se köyhyyskään, sanotaan, syntiä ole.

– Kuinka monta maaorjaa sinun isälläsi on? – kysäisi Arkâdi äkkiä.

– Tila ei ole hänen, vaan äidin; viisitoista muistaakseni.

– Kaksi kolmatta yksin lukein, – tokaisi Timofêitsh tuikeasti.

Ulkoa kuului taas tohvelien latsutusta, ja Vasili Ivânowitsh ilmestyi jälleen.

– Muutaman minutin kuluttua on teidän kamarinne oleva valmis vastaan-ottamaan teidät, – huudahti hän juhlallisesti, – Arkâdi … Nikolâitsh … niinhän kai teidän arvoisa isännimi on? Ja kas tässä teille passarikin, – lisäsi hän, viitaten mukana tulleesen keropäiseen poikaseen, jolla oli yllään sininen, kyynäspäistä repaleinen kauhtana ja jalassa vieraat saappaat. – Hänen nimensä on Fétjka. Ja taaskin minä toistan, vaikka poikani kielteleekin, älkää panko pahaksi. Piippuun hän kyllä osaa panna. Poltatteko te?

– Sikareja parhaasta päästä, – vastasi Arkâdi.

– Ja siinä teette varsin järkevästi. Minäkin annan preferenssin sikareille, mutta täällä syrjäisissä seuduin on niitä sanomattoman vaikea saada.

– Älähän enää ruikuta, – keskeytti Bazârow taaskin. – Istu kernaammin tuohon sohvaan, niin että saan katsella sinua.

Vasili Ivânowitsh istahti nauraen. Kasvoiltaan hän oli hyvinkin poikansa näköinen. Otsa vain oli matalampi ja kapeampi ja suu hiukan leveämpi. Sitä paitsi hän liikahteli alinomaa, olkapäitään kohautellen, ikäänkuin takki kainaloista puristaisi, räpytti silmiään, yskähteli ja liikutteli sormiaan, jota vastoin silmiinpistävänä puolena hänen pojassaan oli jonkunlainen välinpitämätön liikkumattomuus.

– Älä muka ruikuta! – toisti Vasili Ivânowitsh. – Älä luulekaan, Jevgêni, että minä tässä aion saada, niin sanoakseni, vieraan sydäntä heltymään: nähkääs muka, millaisessa metsänkorvessa me asutaan. Minä olen päinvastoin sitä mieltä, ett'ei ajattelevalla ihmisellä ole metsänkorpea missään. Minä puolestani ainakin koetan mikäli mahdollista pitää huolta, ett'en niinkuin sanotaan, homehtuisi, ett'en jäisi ajastani jäljelle.

Vasili Ivânowitsh veti esille uuden, keltaisen nenäliinan, jonka oli ennättänyt pistää taskuunsa, käväistessään Arkâdin huoneessa. Sitä nyt huiskutellen hän jatkoi:

– En nyt puhukaan siitä, että minä, jossain määrin tuntuvilla uhrauksillakin olen pannut talonpoikani veronalaisiksi ja antanut heille omat maani kahda-tuloille. Minä pidin sitä velvollisuutenani; siinähän jo pelkkä järkevyyskin on määrääjänä, vaikka moni muu tilan omistaja ei sellaista ole ajatellutkaan. Niin, en minä siitä puhu, vaan minä puhun tieteistä, sivistyksestä.

– Niin, näkyyhän sinulla olevan "Terveyden ystävä" vuodelta 1855, – virkkoi Bazârow.

– Muuan vanha toveri lähettää sen numeroita tänne, – kiiruhti Vasili Ivânowitsh selittämään. – Mutta on meillä esimerkiksi frenologiastakin jonkun verran tietoja, – lisäsi hän, kääntyen enemmän Arkâdin puoleen ja osoittaen kaapin päällä seisovaa pientä, neliskulmaisiin numeroituihin palasiin irti otettavaa kipsipäätä; – eivätkä ole meille aivan outoja Schönleinit eikä Rademacheritkaan.

– Vieläkös täällä maaseuduilla uskotaan Rademacheria? – kysyi Bazârow.

Vasili Ivánowitshia rupesi yskittämään.

– Täällä maaseuduilla… No niin, te, hyvät herrat, tietysti ymmärrätte nämä asiat paremmin; emmehän me teidän jäljissänne pysy. Tehän tulitte vahtivuoroon meidän jälkeemme. Niinhän minun nuoruudessani naurettiin Hoffmanneille, jotka saarnasivat humoralismia, ja BrowneiIle, jotka saarnasivat vitalismia, mutta aikoinaan olivat hekin pitäneet melua. Teillä on nyt joku toinen astunut Rademacherin sijaan, te polvistutte hänen edessään, mutta parinkymmenen vuoden perästä hänellekin kenties nauretaan.

– Sinun lohdutukseksesi, – virkkoi Bazârow, – minä voin sanoa, että nykyaikoina me yleensä nauramme koko lääketieteelle emmekä polvistu kenenkään edessä.

– Mitenkä niin? Tohtoriksihan sinä aiot?

– Niin aion, mutta toinen asia ei estä toista. Vasili Ivânowitsh painoi keskisormellaan pari kertaa piipunpesää, jossa vielä oli kuumaa tuhkaa jonkun verran.

– Saattaa olla, saattaa olla, – puheli hän; – en rupea kiistämään. Ja mokomakin kiistäjä, minä! Virkaeron saanut staabin lääkäri,volatuu,¹² nyt maanviljelijän kirjoissa. Minä palvelin teidän vaarinne brigadissa, – kääntyi hän jälleen Arkâdiin. – Niin, niin! Yhtä ja toista sitä jo olen minäkin ennättänyt maailmassa nähdä! Olen ollut seuroissa jos minkälaisissa ja pitänyt kanssakäymistä ties kenen kaikkien kanssa! Minä, juuri tämä sama minä, jonka nyt suvaitsette nähdä edessänne, minä olen koetellut ruhtinas Wittgensteinin ja Zhukowskin pulssia! Ja ne taas, ne siellä eteläisessä armeijassa, neljännentoista päivän herrat, ymmärrättehän, – Vasili Ivânowitsh puristi huulensa yhteen sangen merkitsevällä tavalla, – ne minä tunsin ihan joka miehen. No niin no, minun toimeni oli ihan poskessa: pidä huolta lansetistasi, mies, ja sillä hyvä! Mutta teidän vaari vainaanne oli sentään kunnon mies, sotilas kantapäästä kireesen.

– Ja aika aasi, san' niin! – lausui Bazârow veltosti.

– Mutta, Jevgêni, millaisia sanoja sinä käytätkään! Hyväinen aika!

Kenraali Kirsânow ei tietysti ollut niitä…

– Heitä, veikkonen, jo koko mies, – keskeytti Bazârow. – Tänne tultaessa minä mielikseni katselin sinun koivikkoasi; kylläpäs ovat puut kasvaneet!

Vasili Ivânowitsh vilkastui.

– Niin, mutta katsopas, millainen minulla on puutarha! Omin käsin on istutettu jok'ikinen puu. Ja hedelmiä on ja marjoja kaikenlaista ja rohtoryytejä. Puhukaa te, nuoret herrat, mitä hyvänne, mutta ukko Paracelsus se sittenkin lausui pyhän totuuden: in herbis, verbis, et lapidibus. Minähän, niinkuin tiedät, olen jo luopunut, praktikasta, mutta pari kertaa viikossa täytyy sentään panna vanha varsa valjaisin. Yks ja toinen tulee vammojaan valittamaan, no eihän niitä henno niskapäästä pellollekaan ajaa. Köyhäkin välisti pyytää apua. Eikä täällä ole lääkäreitä ensinkään. On täällä, tiedän, muuan naapuri, virasta eronnut majori … ihmisiä sekin parantelee. Minä kyselen ihmisiltä: onkos se mies yhtään lääketiedettä lukenut? Eihän se niitä ole lukenut, sanovat, enemmän noin filantroopiasta vain… Ha-ha-ha! Filantroopiasta! Mitäs semmoisesta sanot? Ha-ha-ha!

– Fétjka! Pane piippuun! – virkkoi Bazârow tuikeasti.

– On täällä sentään toinenkin tohtori, – jatkoi Vasili Ivânowitsh melkein epätoivoisena; – saapuu sairaan luokse, kun sairas jo on ad patres. Palvelija ei päästä enää tohtoria sisään: ei tarvitse muka enää. Toinen hämmästyy ja ällistyy ja tiedustelee: "Nikottikos sitä teidän herraa, ennenkuin kuoli?" – "Nikotti!" – "Oikeinko kovasti?" – "Oikein kovasti." – "Jaha, no se on hyvä se!" ja sitten läkkä pois. Ha-ha-ha!

Ukko nauroi yksinään. Arkâdi koetti myhähtää. Bazârow veti vain savua henkeensä.

Keskustelua kesti tähän suuntaan puolen tunnin verran. Arkâdi ennätti sillä välin käväistä katsomassa huonettansa. Se oli saunakamari, mutta muutoin varsin rauhallinen ja puhdas. Vihdoin astui Tanjûsha sisään, ilmoittaen päivällisen olevan valmiin.

Vasili Ivânowitsh nousi ensimmäisenä pystyyn.

– Lähdetään, hyvät herrat! Pyydän nöyrimmästi anteeksi, jos olen ikävystyttänyt teitä. Emäntä kenties paremminkin teidät tyydyttää.

Päivällinen, niin hätäpikaa kuin olikaan laitettu, oli erinomaisen hyvä, jopa runsaskin. Viini vaan oli, niinkuin sanotaan, hiukan suunniltaan: melkein musta sherry, jonka Timofêitsh oli ostanut tuttavaltaan kauppiaalta, maistui – ei ihan vaskelta eikä ihan hartsilta, mutta sillä välin. Kärpäset pitivät peliänsä nekin. Jokapäiväisissä oloissa aina joku renkipoika pantiin huiskimaan niitä lehvällä pois, mutta tällä kertaa Vasili Ivânowitsh oli kieltänyt hänet tulemasta, peljäten nuoren sukupolven moitteita. Arina Vlâsjewna oli ennättänyt koristautua: pannut päähänsä korkean, silkkinauhaisen tanun ja heittänyt hartioilleen sinertävän kuosikkeille kudotun shaalin. Itkuun hän hyrähti taas heti, nähtyään Jenjûshansa, mutta tällä kertaa ei aviopuolison tarvinnut häntä kiellellä: kiiruimman kaupassa hän pyyhkäisi pois kyyneleensä, jott'ei shaali tuhraantuisi.

Nuoret herrat aterioitsivat vain kahden, sillä vanhukset olivat jo aikaa sitten syöneet päivällistä. Pöydässä passaili Fétjka, jonka nähtävästikin oli työläs liikkua oudoissa saappaissa, ja häntä avusteli muuan nais-ihminen, kasvot miehekkäät ja toissilmäinen, nimeltä Afisushka, joka talossa toimitti emäntäpiian ja kanamuorin ja pesuakan virkaa. Vasili Ivânowitsh käveli koko ajan lattiata pitkin, niin peräti onnellisen, melkein autuaallisen näköisenä, haasteli, kuinka huolestuttavia epäilyksiä hänessä on herättänyt Napoleonin politiika, ja kuinka perin sekava Italian kysymys nykyjään on. Arina Vlâsjewna ei kiinnittänyt mitään huomiota Arkâdiin eikä tarjoillut hänelle. Hän istui, nyrkillään tukien pyöreitä kasvojaan, jolloin turpeat, tummanpunaiset huulet ja luomamerkit poskilla sekä silmäkulmissa saivat sangen hyväntahtoisen ilmeen. Semmoisena hän istui, lakkaamatta katsellen vain poikaansa ja yhä huokaillen. Hän olisi niin hirmuisen kernaasti mielinyt saada tietää, kuinka kauan poika aikoo olla kotona, mutta ei uskaltanut kysyä häneltä. "Annas kun sanoo: kaksi päivää", ajatteli hän, ja silloin kouristi sydäntä niin kipeästi. Paistin jälkeen Vasili Ivânowitsh puikahti ulos ja palasi sitten, mukanaan avattu puolikas sampanjaa.

– Kas niin! – huudahti hän. – Erämaassahan sitä eletään, mutta on meillä sentään semmoista, millä saatamme juhlallisina hetkinä sydäntämmekin ilahduttaa!

Hän täytti kolme pokaalia ja ryyppylasin, esitti sitten maljan "verrattomaan vieraitten kunniaksi" ja joi pokaalinsa yhdessä vedossa, sotilaan tapaan, ja pakotti Arina Vlâsjewnankin tyhjentämään lasinsa viimeiseen tippaan.

Tuli sitten sylttien vuoro. Arkâdi, joka inhosi imelää, katsoi kumminkin velvollisuudekseen maistaa neljää vast'ikään keitettyä eri lajia, sitä suuremmastakin syystä, kun Bazârow puolestaan jyrkästi kieltäytyi niistä, sytyttäen sikarin. Ja sitten ilmestyi pöytään teetä kerman ja voin ja rinkelien kanssa, ja sitten Vasili Ivânowitsh vei koko seuran puutarhaan, nauttimaan illan ihanuutta. Penkin ohi kulkiessaan hän kuiskasi Arkâdille: "Tässä minun on tapani vaipua filosofillisiin mietelmiin, katsellessani, kuinka aurinko mailleen menee; niinhän erakon tulee ja sopii. Tuolla kauempana on muutamia minun istuttamiani puita, Horation lempipuita."

– Mitä ne on? – kysyi Bazârow, kuultuaan isän viimeiset sanat.

– Mitäkö? … Akaasioita tietysti. Bazârowia rupesi haukottamaan.

– Taitaapa jo ollakin aika matkamiesten vaipua Morfeon helmaan, – virkkoi Vasili Ivânowitsh.

– Toisin sanoen: panna maata, – liitti Bazârow. – Sangen järkevä ajatus. Aikapa jo todellakin.

Bazârow suuteli äitiänsä otsaan, hyvää yötä sanoessaan. Eukko sulki hänet syliinsä ja sitten salavihkaa, hänen selkänsä takana siunasi häntä. Vasili Ivânowitsh saattoi Arkâdin hänen huoneesensa ja toivotti hänelle "senkaltaista siunauksesta runsasta lepoa, jota minäkin sain nauttia menneinä onneni päivinä." Ja sangen hyvä Arkâdin olikin nukkua saunakamarissaan: siellä haisi mintulle, ja kaksi sirkkaa siellä uunin raossa riksuttivat kilpaa ja niin nukuttavasti. Vasili Ivânowitsh läksi sitten omaan kabinettiinsa ja oikaisihe sohvalle pojan jalkopäähän, valmiina juttelemaan hänen kanssaan, mutta Bazârow lähetti hänet heti pois, sanoen tahtovansa nukkua nyt. Unettoman yön hän kumminkin vietti hamaan aamuun asti. Silmät selkoseljällään hän tuijotti äkeänä pimeyteen: lapsuuden muistoilla ei ollut valtaa hänen ylitsensä, eikä hänen sitä paitsi ollut vielä onnistunut päästä viimeisten kokemustensa katkerista tunnelmista.

Arina Vlâsjewna rukoili ensin kyllältänsä ja haasteli sitten kauan aikaa Anfisushkan kanssa, joka seisoi kuin suolapatsas emäntänsä edessä, katsoa sirristäen häneen ainoalla silmällään ja kuiskimalla ilmituoden kaikki huomionsa ja mielipiteensä Jevgêni Vasiljewitshistä. Äiti paralla oli ilosta, viinistä ja sikarinsavusta pää ihan pyörällä. Vasili Ivânowitsh yritti puhelemaan hänen kanssaan, mutta – kättään vaan huiskasi.

Arina Vlâsjewna oli entis-ajan aatelisrouvia, sitä oikeata maata. Hän olisi ollut omiansa elämään kaksisataa vuotta sitten, muinais-moskovalaisina aikoina. Hän oli erittäin jumalinen ja tunteellinen. Hän uskoi kaikenmoisia tunnustähtiä, povaamisia, manauksia, unia. Hän uskoi mielipuolten yliluonnollisia voimia, tonttuja, metsänhaltijoita, pahaenteisiä kohtauksia, taudinpanentaa, luotti kansan lääkkeisin, kiirastorstain suoloihin,¹³ uskoi, että nyt on maailman viimeiset ajat käsissä. Hän oli vakuutettu siitä, että jos pääsiäis-yönä kynttilät iltakirkossa eivät sammu, niin tattarista tulee hyvä vuosi, ja että sieni lakkaa kasvamasta niin kohta kuin ihmissilmä on sen nähnyt. Hän uskoi, että piru rakastaa asuskella vetten tykönä, ja että jokaisella juutalaisella on veritäplä rinnassa. Hän kammosi hiiriä, tarhakäärmeitä, sammakoita, varpusia, verimatoja, ukkosta, kylmää vettä, läpivetoa, hevosia, pukkeja, punatukkaisia ihmisiä ja mustia kissoja. Tupasirkat ja koirat olivat hänen mielestänsä saastaisia eläimiä. Hän ei syönyt vasikanlihaa, ei kyyhkysiä, ei krapuja, ei juustoa, ei parsaa, ei maapäärynöitä, ei jänistä, ei arbuusia, sillä leikattu arbuusi muistuttaa Johannes Kastajan päätä; ostereista puhuessaan häneltä ihan pintaa karmi. Herkuille hän oli herkkä ja piti ankaraa paastoa; makasi kymmenen tuntia vuorokaudessa eikä käynyt levolle lainkaan, milloin Vasili Ivânowitshilla kivisteli päätä. Ainoa kirja, minkä hän oli lukenut, oli "Aleksisa eli tölli salolla;" kirjeitä hän kirjoitteli yhden, korkeintaan kaksi vuodessa, mutta talouden asiat, hedelmäin kuivaamiset ja sylttien keitännät hän tunsi tarkoin, vaikk'ei omin käsin kajonnut mihinkään, vastenmielisesti muutoinkin liikuskellen.

Arina Vlâsjewna oli sangen hyväsydäminen eikä lainkaan, verrattain sanoen, typerä. Hän tiesi, että maailmassa on herrasväkeä, joitten velvollisuus on käskeä, ja alhaista kansaa, jonka velvollisuus on palvella; senpä vuoksi hän ei vieronut matelevaisuutta eikä polvistumisiakaan edessänsä. Alamaisiansa hän kumminkin kohteli lempeästi ja säveästi, ei päästänyt kerjäläistä kertaakaan ilman almua luotaan eikä panetellut ketään, vaikka juoruilikin toisinaan. Nuorempana hän oli ollut sangen soma, oli soitellut klaveeria ja puhunut vähän franskaakin, mutta monivuotisten vaellustensa aikana miehensä kanssa, jolle hän oli mennyt vastoin tahtoansa, hän oli ennättänyt rapistua ja unohtanut sekä musikit että franskat. Poikaansa hän rakasti ja pelkäsi sanomattomasti. Talonhoidon hän oli jättänyt kokonaan Vasili Ivânowitshin huostaan eikä itse enää puuttunut mihinkään, ja jos ukko joskus rupesi puhumaan suunnittelemistaan reformeista ja uusista aikeistansa, silloin eukko voivottelemaan, nenäliinaansa huiskauttaen ja säikäyksestä kohotellen silmäkulmiansa yhä ylemmäs ja ylemmäs. Epäluuloinen hän myöskin oli, varoi alinomaa jotain suurta onnettomuutta ja hyrähti itkuun heti kuin joku murheellinen asia mieleen muistui…

Sellaiset naiset alkavat meillä jo joutua sukupuuttoon. Jumala ties, pitäiskö siitä olla hyvillään!