Buch lesen: «Laakson lilja», Seite 9

– Onnettomuudeksi, sanoin minä hänelle, herra de Chessel'illa on vieraita, ei olisi sopivaa, että he rupeaisivat tiedustelemaan poissaoloni syytä, mutta päivällisen jälkeen minä tulen.

Kreivi läksi ulos minun kanssani, ja saattoi minut alaportille asti sanomatta sanaakaan; sitten hän seurasi minua Frapesle'en asti tietämättä, mitä hän teki. Lopuksi, perillä minä sanoin hänelle: – Taivaan nimessä, herra kreivi, antakaa hänen ohjata taloanne, jos se häntä miellyttää, ja älkää häntä enää kiduttako.

– Minulla ei ole pitkiä aikoja elettävänä, sanoi hän minulle vakavan näköisenä; vaimoni ei tarvitse kauvoja kärsiä minun tähteni, minä tunnen, että pääni halkeaa.

Ja hän jätti minut vastentahtoisen itsekkyyden vallassa. Päivällisen jälkeen minä palasin kuulemaan uutisia rouva de Mortsauf'ista ja tapasin hänet jo paremmin voivana. Jos hänen avioliittoilonsa olivat tällaisia, jos tämäntapaiset kohtaukset usein uudistuivat, kuinka saattoi hän elää? Mikä pitkä, rankaisematon murhayritys! Tuona iltana minä ymmärsin, millä kuulumattomilla kidutuksilla kreivi hermostutti vaimoansa. Mille tuomioistuimelle oli tällaisia riitakysymyksiä esitettävä? Nämä ajatukset hämmensivät minua, minä en voinut sanoa mitään Henriettelle. Mutta minä vietin yöni kirjoittamalla hänelle. Kolmesta tai neljästä kirjeestä, jotka minä kirjoitin, on minulle jäänyt tämä alku, johon minä en ollut tyytyväinen; mutta jos se minusta näytti mitään ilmaisemattomalta tai liiaksi minusta itsestäni puhuvalta, silloin kun minun piti käsitellä yksinomaan häntä, saatte te siitä kuitenkin tietää minun sieluni tilan.

'Rouva de Mortsauf'ille.

Kuinka paljon minulla olikaan saapuessani sanottavana teille asioita, joita minä matkan varrella olin ajatellut ja jotka minä unhotin teidät nähdessäni. Niin, heti kun minä teidät näen, rakas Henriette, eivät sanani enää tunnu minusta olevan sopusoinnussa teidän sielunne säteiden kanssa, jotka suurentavat teidän kauneuttanne. Teidän lähellänne minä tunnen niin ääretöntä onnea, että nykyhetken tunne hävittää edellisen elämän tunteet. Joka kerta minä synnyn rikkaampaan elämään ja olen kuten matkustaja, jolle, hänen noustessaan jotain korkeata vuorta, joka askeleella avautuu uusi näköpiiri. Lisäänhän minä jokaisella uudella keskustelulla suunnattomiin aarteisiini uuden aarteen. Tässä on luullakseni pitkien, ehtymättömien kiintymysten salaisuus. Minä en siis voi puhua teille teistä itsestänne muutoin kuin etäällä teistä. Teidän läsnäollessanne minä olen liiaksi häikäisty nähdäkseni, liiaksi onnellinen tutkiakseni onneani, liiaksi teidän täyttämänne ollakseni oma minäni, teidän kauttanne liiaksi kaunopuhelias puhuakseni teille, liiaksi kiihkeä tarttumaan kiinni nykyhetkeen muistellakseni mennyttä. Ottakaa siis huomioon tämä pysyvä hurmaus voidaksenne antaa minulle anteeksi sen aiheuttamat erehdykset. Teidän lähellänne minä olen pelkkää tunnetta. Kuitenkin rohkenen teille sanoa, rakas Henrietteni, etten koskaan ole tuntenut niissä lukuisissa ilon hetkissä, joita te olette minulle tuottanut, onnea, jota voisi verrata siihen riemuun, joka täytti minun sieluni eilen, kun te, tuon hirveän myrskyn jälkeen, jossa te taistelitte pahaa vastaan yliluonnollisella rohkeudella, palasitte vain minun luokseni puolihämärässä huoneessanne, jonne tuo onneton kohtaus minut johti. Minä yksin tiedän, millä loisteella voi säteillä nainen, kun hän saapuu kuoleman porteilta elämän kynnykselle ja kun uuden elämän aamurusko värittelee hänen otsaansa. Kuinka teidän äänenne oli soinnukas! Kuinka sanat, vieläpä teidänkin, näyttivät minusta pieniltä silloin, kun teidän jumaloidussa äänessänne tuli esille menneen surun hämärät jälkimainingit yhtyneinä jumalallisiin lohdutuksiin, joilla te olette minut lopultakin rauhoittanut antaessanne minulle siten ensimäiset ajatuksenne. Minä tunsin teidät kaikilla inhimillisillä kirkkauksilla loistavana; mutta eilen minä sain nähdä uuden Henrietten, joka olisi minun omani, jos Jumala niin tahtoisi. Eilen minä näin olennon vapaana aineen kammitsoista, jotka estävät meitä kohentamasta sielun tulta. Sinä olit kaunis alennuksessasi, majesteetillinen heikkoudessasi. Eilen minulle ilmeni jotakin kauniimpaa kuin sinun kauneutesi, jotakin suloisempaa kuin sinun äänesi; kirkkauksia, sinun silmiesi kirkkautta säihkyvämpiä, tuoksuja, joille ei ole sanoja; eilen sinun sielusi oli näkyvissä ja käsin kosketeltava. Minä olen paljon kärsinyt siitä, etten ole voinut avata sinulle sydäntäni, jotta sinä olisit sieltä saanut voimaa. Eilen vihdoin minä jätin kunnioittavan pelon, jota sinä minussa herätit, tuo pyörtymyskohtaus lähensihän se meitä toisiimme. Silloin minä tiesin, mitä oli hengittäminen, hengittäessäni yhdessä sinun kanssasi, sitten kun taudin käänne salli sinun hengittää meidän ilmaamme. Kuinka paljon taivaaseen kohotettuja rukouksia yhtenä ainoana hetkenä! Jos minä en heittänyt henkeäni noilla matkoilla, joita minä tein mennäkseni pyytämään Jumalaa jättämään sinut vielä minulle, johtui se siitä, että ilosta ja surusta ei kuolla. Tuo hetki on jättänyt minulle muistoja, jotka ovat haudatut sieluni pohjalle ja jotka pinnalle noustessaan aina tuovat silmiini kyyneleitä; jokainen ilo laajentaa niiden uomaa, jokainen suru syventää sitä. Niin, se pelko, joka eilen liikutti sydäntäni, tulee olemaan mittapuuna kaikille tuleville suruilleni, kuten ne ilot, joita sinä olet minulle ylenpalttisesti tuhlannut, sinä ajatusteni ijankaikkisesti rakastettu, tulevat hallitsemaan kaikkia niitä iloja, joita Jumalan käsi näkee minulle hyväksi suoda. Sinä olet saattanut minut ymmärtämään jumalallista rakkautta, tuota pettämätöntä rakkautta, joka voimassaan ja kestävyydessään ei tunne epäilyksiä eikä luulevaisuutta.'

* * * * *

Syvä raskasmielisyys hivutti minun sieluani, tuon perhe-elämän näkeminen haavoitti sydäntä, joka oli nuori ja herkkä kaikille inhimillisille vaikutuksille; astuessani maailmaan täytyi minun nähdä tuo kuilu, tuo pohjaton syvyys ja kuollut meri. Tuo hirveä onnettomuuksien yhtymä herätti minussa lukemattomia ajatuksia, ja minulla oli ensi kertaa yhteiskuntaelämään astuessani suunnaton mitta, johon verrattuna kaikki muut tapahtumat eivät voineet olla muuta kuin pieniä. Surumielisyydestäni saattoivat herra ja rouva der Chessel päättää, että rakkauteni oli onneton, ja täten intohimoni onneksi ei vähintäkään vahingoittanut suurta Henrietteäni.

Seuraavana päivänä astuessani saliin tapasin minä kreivittären siellä yksinään; hän katsoi minuun hetkisen ojentaessaan minulle kätensä, sitten hän sanoi: – Onko ystäväni siis alati liian hellä? Hänen silmänsä kostuivat, hän nousi ylös ja sanoi minulle epätoivoisen rukouksen sävyllä: – Älkää kirjoittako minulle enää sillä tavoin!

Herra de Mortsauf oli huomaavainen. Kreivitär oli saanut jälleen takaisin rohkeutensa ja kirkkaan otsansa, mutta hänen kasvojensa väri ilmaisi edellisen päivän kärsimykset, jotka olivat tyynnytettyjä, mutta ei sammuneita. Hän sanoi minulle illalla kävellessämme syksyn kuivuneilla lehdillä, jotka kahisivat askeltemme alla:

– Suru on ääretön, ilolla on rajansa. Lause, joka ilmaisi minulle hänen kärsimyksensä hänen verratessaan niitä pian haihtuviin onnen hetkiinsä.

– Älkää soimatko elämää, sanoin minä hänelle: te ette ota huomioon rakkautta, sillä on iloja, jotka säteilevät taivaisiin asti.

– Vaietkaa, sanoi hän, en tahdo tietää siitä mitään. Minä olen rauhallinen ja onnellinen teidän lähellänne, minä voin sanoa teille kaikki ajatukseni; älkää hävittäkö minun luottamustani. Miksi ei teillä olisi papin hyveellisyys ja vapaan miehen viehätys?

– Teidän tähtenne voisi tyhjentää myrkkymaljoja, sanoin minä hänelle vieden hänen kätensä sydämelleni, joka löi kiihkeästi.

– Taaskin! huudahti hän vetäen pois kätensä, ikäänkuin hän olisi tuntenut jotain suurta tuskaa. Te ette siis tahdo suoda minulle surunsekaista iloa saada ystävän käden avulla pysähdyttää haavojeni veri! Älkää lisätkö minun kärsimyksiäni, te ette tunne niitä kaikkia! Salaisimmat niistä ovat kaikkein vaikeimpia tukahduttaa. Jos te olisitte nainen, te ymmärtäisitte, mikä inhon sekainen melankolia valtaa ylevän sielun, silloin kun se huomaa itseensä kohdistettavan huomaavaisuuksia, jotka eivät paranna mitään ja joilla luullaan kaikki voitavan korjata. Muutamien päivien mielistelyllä tahdotaan minut saada antamaan anteeksi kärsimäni vääryys. Kaikkein järjettömimpiinkin toivomuksiin voisin minä silloin saada suostumuksen. Tuo alennus, nuo hyväilyt, jotka lakkaavat heti, kun luullaan minun kaiken unhottaneen, nöyryyttävät minua. Kiittää herransa suosiosta hänen vikojansa…

– Hänen rikoksiansa, sanoin minä kiihkeästi.

– Eikö se ole hirveä elämisen tila? sanoi hän hymyillen minulle surumielisesti. Sitäpaitsi minä en osaa käyttää tätä hetkellistä valtaani. Tällä hetkellä minä muistutan ritareja, jotka eivät anna iskuja kaatuneelle vastustajalle. Nähdä maassa hänet, jota meidän pitäisi kunnioittaa, kohottaa hänet ylös saadakseen häneltä uusia iskuja, kärsiä hänen lankeemuksestaan enemmän, kuin hän itse siitä kärsii, pitää itseänsä kunniattomana, jos käyttää hyväkseen hetkellistä vaikutusvaltaa, vaikkapa hyödyllistäkin tarkoitusta varten; kuluttaa voimansa, tyhjentää sielunsa aarteet noissa alhaisissa taisteluissa, hallita ainoastaan hetkellä, jolloin saa kuolettavia haavoja! Parempi kuolla. Ellei minulla olisi lapsia, heittäytyisin minä tämän elämän pyörteeseen; mutta mitä heistä tulisi ilman minun salattua tahdonlujuuttani? Minun on elettävä heidän tähtensä, kuinka surullinen se elämä lieneekin. Te puhutte minulle rakkaudesta?.. Ystäväni, ajatelkaahan, mihin helvettiin minä joutuisin, jos minä antaisin tuolle olennolle, joka on säälimätön kuten kaikki heikot ihmiset, oikeuden halveksia minua? Minä en kestäisi epäluuloa! Elämäni puhtaus on minun voimani. Siveydellä, rakas lapsi, on pyhiä vesiä, joihin saa kastaa itsensä ja joista noustaan jälleen vahvistuneina Jumalan rakkaudessa.

– Kuulkaa, rakas Henriette, minulla ei ole enää kuin viikko täällä oltavana, tahdon että…

– Ah! te jätätte meidät, sanoi hän keskeyttäen minut.

– Mutta täytyyhän minun saada tietää, mihin ratkaisuun isäni minuun nähden on tullut. Kohta on jo kolme kuukautta…

– En ole laskenut päiviä, vastasi hän minulle liikutetun naisen avomielisyydellä. Hän kokosi ajatuksensa ja sanoi minulle: – Tulkaa, menkäämme Frapesle'en.

Hän kutsui kreivin ja lapset ja pyysi suojahuivinsa; sitten kun kaikki oli valmista, tuli häneen, joka muuten oli niin hiljainen ja rauhallinen, pariisilaisnaisen eloisuutta, ja me menimme joukolla Frapesle'en vierailulle, jota kreivitär ei ollut velkaa. Hän pakottautui puhumaan rouva de Chessel'ille, joka onneksi oli hyvin pitkäveteinen vastauksissaan. Kreivi ja herra de Chessel keskustelivat asioistaan. Minä pelkäsin, että herra de Mortsauf kehuisi ajoneuvojansa ja valjakkoansa, mutta hänen käytöksensä oli täysin tahdikasta; hänen naapurinsa kyseli häneltä töistä, joihin kreivi oli, ryhtynyt Cassine'ssa ja Rhetorière'ssa. Kuullessani kysymyksen minä silmäilin kreiviä luullen että hän karttaisi keskustelun aihetta, jonka muistot olivat hänelle niin turmiokkaita, niin viiltävän katkeria. Mutta hän osoitti, kuinka innokas hän oli parantamaan maanviljelyksen asemaa paikkakunnalla, rakentamaan kauniita vuokratiloja terveellisille paikoille; sanalla sanoen hän esitti kunniakkaasti vaimonsa aatteet ominaan. Minä katsoin kreivitärtä punastuen. Tuo hienouden puute miehessä, joka muutamissa tilaisuuksissa osoittautui niin säädylliseksi, tuo kuolettavan kohtauksen unohtaminen, noiden aatteiden omaksuminen, joita vastaan hän niin väkivaltaisesti oli noussut, tuo itseluottamus, kivetyttivät minut.

Kun herra de Chessel sanoi hänelle: – Luuletteko voivanne saada kulunkinne korvatuiksi?

– Paljon ylikin! lausui hän vakuuttavalla liikkeellä.

Tällaisia kohtauksia ei selittänyt muu kuin sana mielipuolisuus. Henriette, taivaallinen olento, oli säteilevä. Näyttäytyihän kreivi järkeväksi, hyväksi tilanhoitajaksi, oivalliseksi agronomiksi. Kreivitär silitteli ihastuksella Jacques'in hiuksia, onnellisena tyttärensä, onnellisena poikansa tähden! Mitä hirvittävää komiikkaa, mikä ilkkuva draama! Minä olin siitä hämmästynyt. Myöhemmin, kun yhteiskuntanäyttämön esirippu kohosi minun edestäni, kuinka monta Mortsauf'ia minä näinkään, vielä vähemmän rehtiä ja hurskasta kuin tämä ajoittain oli. Mikä kummallinen ja raateleva voima tuo, joka alituisesti antaa hullulle enkelin, totiselle ja runollisesti rakastavalle miehelle huonon naisen, suurelle pienen ja tuolle rumalle ihmiselle ihanan ja ylevän olennon? Olen etsinyt kauan tämän arvoituksen ratkaisua, myönnän sen teille. Olen penkonut esille paljon salaisuuksia, olen paljastanut useiden luonnonlakien perustuksen, selittänyt monia jumalallisia hieroglyfejä. Tästä ainoastaan minä en tiedä mitään, minä tutkin sitä alati kuten indialaisen sotanuijan kuvaa, jonka symbolisen merkityksen ainoastaan bramaanit tietävät. Tässä pahuuden henki on liian selvästi päätekijänä, ja minä en uskalla syyttää Jumalaa. Ketä huvittaisi tahallaan syöksyä onnettomuuksiin, joita ei voi parantaa? Onko Henriettellä ja hänen "tuntemattomalla filosofillaan" siis oikein? Sisältäisikö heidän mystiikkansa ihmisarvoituksen ratkaisun?

Viimeiset päivät, jotka minä vietin tällä paikkakunnalla, olivat lehdettömän syksyn päiviä, päiviä, joita pilvet synkensivät. Ne peittävät joskus Tourainen taivaan; joka tänä kauniina vuodenaikana tavallisesti on alati niin kirkas ja niin lämmin. Päivää ennen lähtöäni rouva de Mortsauf vei minut päivällistä odotettaessa puutarhapengermälle.

– Rakas Felix, sanoi hän minulle käveltyämme hetkisen äänettöminä lehdettömien puiden alla, te tulette astumaan suureen maailmaan, ja minä tahdon ajatuksissani seurata teitä sinne. Ne, jotka ovat paljon kärsineet, ovat paljon eläneet; älkää luulko, että yksinäiset sielut eivät tiedä mitään tuosta maailmasta, he arvostelevat sitä. Jos minun pitää elää ystävässäni, tahdon minä elää sekä hänen sydämessään että hänen omassatunnossaan. Taistelun kestäessä on hyvin vaikea muistaa kaikkia sääntöjä, sallikaa minun antaa teille muutamia äidin ohjeita pojalle. Lähtöpäivänänne minä annan teille, rakas lapsi, pitkän kirjeen, josta te löydätte minun naisenajatukseni maailmasta, ihmisistä ja tavasta kohdata vaikeuksia tuossa suuressa etujen kiistassa; luvatkaa minulle, ettette lue sitä ennenkuin Pariisissa? Pyyntöni on ilmaus noista tunteen haaveiluista, joita vain me naiset ymmärrämme. En luule mahdottomaksi ymmärtää sitä, mutta mahdollisesti me tuntisimme mielipahaa tietäessämme sen ymmärretyksi. Jättäkää minulle nuo pienet polut, joilla nainen mielellään käy yksin.

– Lupaan sen teille, sanoin minä hänelle suudellen hänen kättänsä.

– Ah! sanoi hän, minun on vielä pyydettävä teiltä eräs lupaus, mutta sitoutukaa edeltäkäsin myöntymään siihen.

– Tietysti, sanoin minä luullen, että oli kysymys uskollisuudesta.

– Kysymys ei ole minusta, jatkoi hän katkerasti hymyillen. Felix, älkää pelatko missään; en tee poikkeusta kenenkään pelisalonkiin nähden.

– En pelaa koskaan, vastasin minä.

– Hyvä, sanoi hän. Olen keksinyt teille paremman tavan käyttää aikaa, jonka tuhlaisitte pelissä; te tulette näkemään, että siellä, missä toiset ennemmin tai myöhemmin häviävät, te alati voitatte.

– Millä tavoin?

– Kirje sanoo sen teille, vastasi hän, ja leikillinen ilme hänen kasvoillaan poisti hänen varoituksiltaan sen vakavan sävyn, joka seuraa vanhempien ohjeita.

Kreivitär puhui minulle melkein tunnin ajan ja osoitti minulle kiintymyksensä syvyyden paljastaessaan minulle, millä huolella hän oli minua tutkinut näiden kolmen viimeisen kuukauden aikana. Hän tunkeutui salaisimpiin sydämeni sopukoihin, koettaen sovittaa tunteensa minun tunteisiini; hänen äänensä sointu oli vaihteleva ja vakuuttava, hänen sanansa vuotivat äidillisiltä huulilta, ja ne ilmaisivat niin hyvin sävyn kuin sisällyksen puolesta, kuinka monet siteet meitä jo kiinnittivät toisiimme.

– Jos te tietäisitte, sanoi hän lopettaen, millä ahdistuksella minä seuraan teitä teidän tiellänne, millä ilolla, jos käytte oikeaa, millä kyynelillä, jos syöksytte kareihin! Uskokaa minua, kiintymykseni teihin on ilman vertaa; se on samalla kertaa sekä tahdotonta että tietoisesti valittua. Ah! tahtoisin nähdä teidät onnellisena, voimakkaana, kunnioitettuna, teidät, joka olette minulle kuin elämän saanut unelma.

Hän sai minut itkemään. Hän oli yhtä aikaa sekä suloinen että peloittava; hänen tunteensa tuli ilmi liian rohkeasti, se oli liian puhdas salliakseen vähintäkään toivoa nautintoa janoavalle nuorelle miehelle. Korvaukseksi lihallisesta ihmisestäni, joka oli hänen sydämessään palasiksi revitty, hän vuodatti minuun tuon jumalallisen rakkauden turmeltumatonta ja lakkaamatonta loistetta, joka ei tyydytä muuta kuin sielua. Hän nousi korkeuksiin, jonne minun rakkauteni siivet eivät voineet minua kantaa; päästäkseen hänen lähellensä olisi ihmisellä pitänyt olla serafin valkeat siivet.

– Kaikissa asioissa, sanoin minä hänelle, tulen minä ajattelemaan: Mitä on minun Henrietteni sanova?

– Hyvä, minä tahdon olla tähti ja pyhäkkö, sanoi hän viitaten minun lapsuuden-unelmiini ja koettaen tarjota minulle mahdollisuutta niiden toteuttamiseen pettääkseen minun pyyteeni.

– Te olette minun uskontoni ja minun valoni, te olette kaikki, huudahdin minä.

– Ei, vastasi hän, minä en voi olla teidän nautintojenne lähteenä.

Hän huokasi ja katsahti minuun salaisten tuskien hymyllä tuollaisella hetkeksi kapinaan nousseen orjan hymyilyllä. Tästä päivästä alkaen hän ei ollut minun rakastettuni, vaan minun kaikkein rakkaimpani. Hän ei ollut minun sydämessäni kuten nainen, joka tahtoo siellä sijaa, joka juurtuu sinne uhrautumuksen tai suuren nautinnon takia, ei, hän oli koko minun sydämeni ja jotain välttämätöntä minun elämälleni. Hän tuli siksi, mitä florentinilaisen runoilijan Beatrice, mitä venetsialaisen runoilijan puhdas Laura oli, suurten ajatusten äidiksi, pelastavien päätöksien tuntemattomaksi vaikuttimeksi, tulevaisuuden tueksi, valoksi, joka loistaa pimeydessä kuten lilja synkissä lehdoissa. Niin, hän saneli nuo korkeat säädökset, jotka terästävät kohtalon iskuja vastaan, jotka pelastavat vaarasta, hän on antanut minulle Coligny'n järkähtämättömyyden voittaakseni voittajat, uudistuakseni tappioista, väsyttääkseni voimakkaimmatkin taistelijat.

Seuraavana päivänä syötyäni aamiaista Frapesle'ssa ja lausuttuani hyvästini isäntäväelleni, joka oli niin hyväntahtoisesti suhtautunut rakkauteni itsekkäisyyteen, minä läksin Clochegourde'en. Herra ja rouva de Mortsauf olivat päättäneet seurata minua Tours'iin, josta minun piti yöllä matkustaa Pariisiin. Matkalla oli kreivitär painokkaan vaitelias, hän väitti ensiksi päätänsä kivistävän; sitten hän punastui tästä valheesta ja korjasi sen äkkiä lausuen, että hän tunsi mielipahaa minun lähdöstäni. Kreivi pyysi minua tulemaan heidän luokseen, kun milloin Chessel'ien poissaollessa haluaisin nähdä Indre'n laaksoa. Me erosimme sankarillisesti ilman näkyviä kyyneleitä; mutta kuten moniaat sairaloiset lapset, joutui Jacques liikutuksen valtaan, joka sai hänet vuodattamaan kyyneleitä, sillä välin kun Madeleine naisellisesta vaistosta puristi äitinsä kättä.

– Rakas poju! sanoi kreivitär suudellen kiihkeästi Jacques'ia.

Kun minä olin yksin Tours'issa, valtasi minut päivällisen jälkeen selittämätön raivokohtaus, jommoisia ei koeta kuin nuorella iällä. Minä vuokrasin hevosen ja ajoin viidessä neljännestunnissa Tours'in ja Pont-de Ruan'in välin. Täällä, häveten näyttää hulluuttani, minä juoksin jalkasin tietä pitkin ja saavuin kuten vakooja hiljaa hiipien puutarhapengermälle. Kreivitär ei ollut siellä. Minä kuvittelin, että hän kärsi. Minä olin säilyttänyt pienen portin avaimen ja astuin sisälle. Kreivitär laskeutui tällä hetkellä portaita alas kahden lapsensa kanssa tullakseen hengittämään, surumielin ja hitaasti, tämän seudun vienoa kaihomielisyyttä auringon laskiessa.

– Äiti, tuolla on Felix, sanoi Madeleine.

– Niin, minä olen täällä, sanoin minä hiljaa kreivittärelle. Kysyin itseltäni, miksi minä olin Tours'issa, kun minun vielä oli helppo nähdä teitä. Minkätähden en täyttäisi toivetta, jota viikon perästä en enää voisi toteuttaa?

– Hän ei jätä meitä, äiti, huusi Jacques hypähdellen.

– Ole hiljaa, sanoi Madeleine, sinä saatat tänne kenraalin.

– Tämä ei ole viisasta, jatkoi kreivitär, mikä järjettömyys!

Tuo kyynelin lausuttu sointu, minkä korvauksen se antoikaan tuosta, jota pitäisi kutsua rakkauden tuottavaisuus laskuksi!

– Unohdin jättää teille tämän avaimen, sanoin minä hänelle hymyillen.

– Te ette siis enää palaa? sanoi hän.

– Mekö jättäisimme toisemme? kysyin minä luoden häneen katseen, joka sai hänet laskemaan alas silmäluomensa verhotakseen äänettömän vastauksensa.

Minä läksin muutamien onnellisessa tyrmistyksessä vietettyjen hetkien perästä. Tuollainen tila valtaa sielut, jotka ovat saapuneet sinne, missä innostus loppuu ja missä mieletön hurmaus alkaa. Minä kävelin hitain askelin kääntyen alinomaa. Kun minä ylängön huipulta silmäilin viimeisen kerran laaksoa, valtasi minut se vastakohta, jonka se minulle tarjosi verratessani laaksoa siihen, mitä se oli ollut silloin, kun minä sinne ensi kerran tulin. Vihersihän se silloin, liekehtihän se silloin, kuten liekehtivät ja vihersivät minun haluni ja toiveeni! Nyt, minulla oli tiedossani erään perheen synkät ja surulliset salaisuudet, minä jaoin kristityn Nioben tuskat, olin surullinen kuten hän ja minun tummentuneesta sielustani tuntui kuin laakso olisi ollut sopusoinnussa ajatuksieni kanssa. Tällä hetkellä niityt olivat paljaat, poppelien lehdet varisivat ja ne, jotka vielä pysyivät, olivat ruosteen värisiä; viiniköynnökset olivat kuivuneet, metsien huipuilla lepäsi raskaana tuo tummanruskea väri, jota kuninkaat muinoin käyttivät puvuissansa ja joka kätki valtapurppuran surujen tummalla verholla. Alati sopusoinnussa ajatuksieni kanssa laakso, jossa viileän auringon keltaiset säteet kuoleutuivat, tarjosi minulle elävän kuvan sielustani. Ero rakastetusta naisesta on kunkin luonteen mukaan joko hirveää tai helppoa; minusta tuntui kuin minä olisin äkkiä joutunut vieraaseen maahan, jonka kieltä minä en ymmärtänyt; en voinut ryhtyä mihinkään nähdessäni asioita, joihin sieluni ei enää tuntenut kiintymystä. Silloin rakkauteni avaruus selvisi minulle ja rakas Henrietteni kohosi silmiini kaikessa ylevyydessään tuossa autiomaassa, jossa minä elin ainoastaan hänen muistonsa avulla. Hän oli niin uskonnollisesti jumaloitu olento, että minä päätin pysyä salaisen jumalattareni läsnäollessa tahrattomana ja puin itseni ajatuksissani leviittain valkeaan vaatteeseen jäljitellen siten Petrarcaa, joka ei koskaan näyttäytynyt Lauralle muuten kuin täysin valkeaan puettuna. Millä kärsimättömyydellä minä odotin ensimäistä yötä, jolloin minä isäni luokse saapuneena saatoin lukea tuon kirjeen. Minä koskettelin sitä matkan kestäessä kuten saituri tunnustelee setelirahasummaa, jota hän on pakotettu kantamaan mukanaan. Yön aikana minä suutelin paperia, jolle Henriette oli ilmaissut tahtonsa, josta, minä olin saava lukea hänen kätensä kirjoittamat salaperäiset ajatukset, josta hänen äänensä korostukset kaikuivat tarkkaavaiseen mieleeni. En ole koskaan lukenut hänen kirjeitänsä muulla tavoin kuin luin hänen ensimäisen kirjeensä, vuoteella, täydellisen hiljaisuuden vallitessa; kuinka voisikaan lukea muulla tavalla kirjeitä, jotka rakastettu henkilö on kirjoittanut. Kuitenkin on miehiä, jotka eivät ansaitse rakkautta, miehiä, jotka sekoittavat päivän toimiin kirjeidensä lukemisen, heittävät sen ja ryhtyvät siihen jälleen vihattavalla tyyneydellä. Tässä, Natalie, tuo jumalainen ääni, joka äkkiä soinnahteli yön hiljaisuudessa, tässä tuo ylevä olento, joka kohoutui osoittamaan minulle oikeata tietä risteyksessä, johon minä olin tullut:

* * * * *

'Mikä onni, ystäväni, saada koota teitä varten kokemukseni hajanaiset ainekset, jättää ne teille ja asestaa teidät niillä vaaroja vastaan maailmassa, jonka läpi teidän on taitavasti kuljettava. Minä olen tuntenut äidillisen kiintymyksen luvallisia iloja työskennellessäni muutaman yön ajan teidän hyväksenne. Kirjoittaessani tätä lause lauseelta, siirtäessäni itseni edeltäkäsin elämään, jota te tulette viettämään, minä joskus menin ikkunan luokse. Nähdessäni siitä Frapesle'n kuun valaisemat tornit minä sanoin usein itselleni: "Hän nukkuu ja minä valvon hänen tähtensä!" Lumoavia vaikutelmia, jotka muistuttivat minulle elämäni ensimäisiä onnen hetkiä, silloin kun minä katselin kätkyeeseensä nukkunutta Jacques'ia ja odotin hänen heräämistänsä ruokkiakseni häntä. Olettehan te iso lapsi, jonka sielun pitäisi tulla vahvistetuksi muutamilla ohjeilla, joita te ette ole voinut saada noissa hirvittävissä kouluissa, joissa te olette niin paljon kärsinyt. Meillä naisilla on etuoikeutena tarjota niitä teille. Nämä mitättömät pikkuasiat vaikuttavat teidän menestykseenne, ne valmistavat sitä ja lujittavat sitä. Eikö sen järjestelmän muodostaminen, jota miehen tulee noudattaa elämänsä toimissa, ole henkistä äitiyttä, äitiyttä, jonka lapsi hyvin ymmärtää? Rakas Felix, sallikaa minun, vaikkapa tekisin siinä muutamia virheitäkin, korostaa ystävyytemme pyyteettömyyttä, joka on sen pyhittävä: jättää teidät maailmalle, onhan se sama kuin luopua teistä. Mutta rakastan teitä tarpeeksi paljon voidakseni uhrata iloni teidän kauniille tulevaisuudellenne. Kohta lähes neljän kuukauden ajan te olette saattanut minut kummallisesti miettimään lakeja ja tapoja, jotka hallitsevat meidän aikakauttamme. Keskustelut, joita minulla oli tätini kanssa ja joiden sisällys kuuluu teille, teille, joka olette hänen sijaisenansa! hänen elämänsä vaiheet, jotka herra de Mortsauf on minulle kertonut; sanat, joita lausui minun isäni, hän, joka oli niin perehtynyt hovielämään, kaikkein suurimmat samoin kuin kaikkein pienimmätkin seikat, kaikki on kokoontunut minun muistiini tuon lapsen hyväksi, jonka minä olen ottanut omakseni ja jonka minä näen olevan valmiin heittäytymään ihmisten keskelle melkein yksin, valmiin ohjaamaan neuvonantajitta kulkunsa maahan, jossa useimmat sortuvat hyvien ominaisuuksiensa harkitsemattoman käyttämisen vuoksi, jossa jotkut onnistuvat huonojen, mutta hyvin käytettyjen ominaisuuksiensa nojalla.

Ennen kaikkea miettikää sitä lyhyttä ilmaisua, jonka minä olen antanut mielipiteelleni yhteiskunnasta sen kokonaisuuteen katsoen, sillä teidän kanssanne ei tarvita paljon sanoja. Minä en tiedä, ovatko yhteiskunnat jumalallista alkuperää, vai ovatko ne ihmisen keksimiä, olen samoin tietämätön niiden liikkeelle panevasta voimasta; se, mikä minulle on varmaa, on niiden olemassaolo. Heti kun te otatte ne vastaan, sen sijaan että eläisitte niistä erillään, on teidän sitouduttava noudattamaan niiden perussäädöksiä. Teidän ja niiden välille syntyy huomenna jonkinlainen sopimus. Onko nykyajan yhteiskunta ihmiseen nähden enemmän palveluksia vaativaa kuin hyötyä tuottavaa? Luulen niin. Mutta saako ihminen siitä enemmän vaivaa kuin etuja tai ostaako hän liian kalliisti hyödyn, jonka hän siitä saa, nämä kysymykset koskevat lainsäätäjää eikä yksilöä. Minun mielipiteeni mukaan teidän tulee siis kaikessa totella yleistä lakia katsomatta siihen, loukkaako se vai edistääkö se teidän etujanne. Niin yksinkertaiselta kuin tämä periaate voi teistä näyttääkin, on se vaikea sovittaa käytäntöön. Se on kuin ydinneste, jonka pitää tunkeutua hienoimpiinkin hiuspilleihin elävöittääkseen puuta, säilyttääkseen sen vehreyden, kehittääkseen sen kukkia ja kasvattaakseen sen hedelmät niin erinomaisesti, että se herättää yleistä ihmettelyä. Ystävä rakas, kaikki lait eivät ole kirjaan kirjoitettuja; myöskin tavat luovat lakeja, kaikkein tärkeimmät ovat kaikkein vähimmin tunnettuja. Ei ole professoreja, ei tutkielmia eikä koulua tuota oikeutta varten, joka hallitsee teidän toimianne, teidän keskustelujanne, ulkonaista elämäänne, tapaa, jolla esittäydytte maailmalle tai tavoittelette onneanne. Näiden salaisten lakien rikkominen merkitsee pysymistä yhteiskunnan aliasteilla, sen sijaan että sitä hallitsisi. Vaikkakin tämä kirje useissa kohdin ollee sopusoinnussa teidän ajatuksienne kanssa, sallikaa minun kuitenkin ilmaista teille minun naisellinen politiikkani.

Selittää yhteiskunta toisten vahingoille taitavasti rakennetun yksilöllisen onnen kannalta, on turmiollista oppia, jonka johtopäätökset vakavasti tehtyinä saattavat ihmisen uskomaan, että kaikki se, minkä hän salaisesti itselleen omistaa, ilman että laki, maailma tai yksilö huomaa vahingon, on oikein ja kohtuudella omistettua. Tämän teorian mukaan sukkela varas on rankaisematon, nainen, joka salassa lyö laimin velvollisuutensa, on onnellinen ja viisas; tappakaa ihminen siten, ettei oikeus saa ainoatakaan todistusta teitä vastaan; jos te voitatte sillä tavoin itsellenne jonkin Macbeth'in diadeemin, olette te tehnyt hyvin. Teidän etunne tulee ylimmäksi laiksi, kysymyksessä on vain todistajitta ja todistuksitta syrjäyttää ne vaikeudet, joita lait ja tavat asettavat teidän ja teidän pyrkimyksenne välille. Sille, joka näkee yhteiskunnan tässä valossa, muodostuu onnen saavuttamisen problemi peliksi, jonka panoksena on miljoona tai kaleeriorjuus, poliittinen asema tai häpeä. Vihreän pelipöydän ääressä ei sitäpaitsi ole tilaa kylliksi kaikille pelaajille, ja vaaditaan nerokkuutta heiton suunnittelemisessa. En puhu teille uskonnosta enkä tunteista; tässä on kysymyksessä kulta- ja rautakoneen pyörät, joiden välittömiä tuloksia ihmiset hartaasti vaarinottavat. Rakas sydämeni lapsi, jos te minun tavallani tunnette kauhua tätä rikosten teoriaa kohtaan, ei yhteiskuntaa selvitä teille muu kuin se, mikä terveelle järjelle näyttää oikealta, velvollisuuksien teoria. Niin, kaikki, myöskin te lukuunotettuna, ovat toinen toisillensa velkaa tuhansissa eri muodoissa. Minun mielestäni herttua ja pääri ovat paljon enemmän velkaa käsityöläiselle tai köyhälle kuin köyhä ja käsityöläinen ovat velkaa herttualle ja päärille. Molemminpuoliset velvollisuudet kasvavat rinnan niiden etujen kanssa, joita yhteiskunta tarjoaa ihmiselle tätä peruslauselmaa seuratessa, joka pitää paikkansa niin hyvin kauppaan kuin politiikkaan nähden. Palvelukset ovat alati suhteessa hyötyjen suuruuteen. Kun meidän Rhetorière'mme köyhä palkkalainen asettuu levolle töistänsä uupuneena, luuletteko, ettei hän ole täyttänyt velvollisuuksiansa? Varmasti hän on täyttänyt omansa paremmin kuin moni korkeassa asemassa oleva henkilö. Tarkastettaessa tältä kannalta yhteiskuntaa, jossa teidän on saatava kykyjenne ja älynne mukainen asema, on teidän otettava perusohjeeksenne tämä sääntö: älä salli itsellesi mitään, mikä on vastoin omaatuntoa ja yleistä mielipidettä. Vaikkakin minun horjumaton mielipiteeni saattaa näyttää teistä tarpeettomalta, rukoilen teitä, niin, teidän Henriettenne rukoilee teitä tarkoin punnitsemaan näiden kahden ohjeen merkitystä. Näöltänsä vähäpätöisinä merkitsevät ne, rakas ystävä, että oikeus, kunniallisuus, rehellisyys ja kohteliaisuus ovat teidän menestyksenne varmimmat ja nopeimmat välikappaleet. Tässä itsekkäässä maailmassa on joukko ihmisiä, jotka sanovat teille, ettei tunteilla pitkälle päästä ja että liiaksi huomioonotetut siveelliset näkökohdat hidastuttavat heidän kulkuansa. Te tulette näkemään ihmisiä, jotka ovat huonosti kasvatettuja, raakoja tai kykenemättömiä arvostelemaan tulevaisuutta, ihmisiä, jotka loukkaavat heikompiaan, jotka ovat epäkohteliaita vanhalle naiselle, jotka eivät hetkeäkään tahdo ikävystyttää itseään jonkun kunnon vanhuksen seurassa, sentähden että kaikesta tästä ei ole heille mitään hyötyä. Myöhemmin te näette näiden ihmisten tarttuvan orjantappuroihin, jotka eivät ole heille piikittömiä, ja jäävän onnestaan osattomiksi mitättömän pikku seikan takia, sillävälin kun hyvissä ajoin velvollisuuksien teoriaan harjaantuneet ihmiset eivät kohtaa mitään esteitä. Mahdollisesti näiden onni ei tule niin pian, mutta se on pysyväistä ja säilyy silloin, kun toisten onni katoaa.

Kun minä teille sanoin, että tämän opin käytäntöön sovittaminen vaatii ennen kaikkea tapojen tuntemista, näyttää teistä ehkä siltä kuin lainoppineisuuteeni vaikuttaisi jonkun verran hovi ja ne opetukset, joita minä olen saanut Lenoncourt'in perheessä. Oi ystäväni! minä pidän mitä tärkeimpänä tätä opetusta, niin vähäpätöiseltä kuin se näyttääkin. Ylhäisen seurapiirin tavat ovat teille yhtä välttämättömiä, kuin voivat olla ne laajat ja monipuoliset tiedot, jotka te omistatte; jälkimäiset ovat usein täydennyksenä edellisille. Muutamat todellisesti vähätietoiset henkilöt, joilla kuitenkin on ollut luonnollinen järki ja jotka ovat tottuneet pitämään järjestyksessä ajatuksiansa, ovat kohonneet suuruuteen, johon monet heitä ansiokkaammat eivät ole päässeet. Olen tutkinut teitä tarkoin, Felix, saadakseni tietää, onko teidän kasvatuksessanne, jonka olette kouluissa yhteisesti muiden kanssa saanut, mitään mennyt teiltä hukkaan. Jumala tietää, mitä iloa minä tunsin huomatessani, että voitte hankkia itsellenne sen vähän, mitä teiltä puuttuu! Monilla henkilöillä, jotka ovat kasvatetut näiden vanhojen sääntöjen mukaisesti, ovat tavat jotain puhtaasti ulkonaista; sillä hienoinkin kohteliaisuus, kauneimmatkin tavat tulevat sydämestä ja personallisen arvon suuresta tunteesta, siinä syy, miksi muutamilla aatelisilla, huolimatta heidän kasvatuksestaan, on moitittava käytös, kun sitävastoin muutamilla porvarillista syntyperää olevilla henkilöillä on luonnostaan hyvä aisti, niin että heidän tarvitsee vain ottaa muutamia oppitunteja saavuttaakseen väärästä jäljittelemisestä vapaan hienon käytöksen. Uskokaa naisparkaa, joka tulee alati pysymään laaksossaan, kaikki tuo jalous, tuo miellyttävä yksinkertaisuus, mikä ilmenee sanoissa, liikkeissä, asennossa ja vieläpä kodissakin, perustuu fyysilliseen runouteen, jonka viehätys on vastustamaton; kuinka suuri onkaan sen voima silloin kun se saa alkunsa sydämestä! Kohteliaisuus, rakas lapsi, on itsensä unohtamista toisten takia. Hyvin monilla se ilmenee yhteiskunnallisena irvikuvana, joka paljastuu, niin pian kun hyötynäkökohdat tulevat kysymykseen. Ylhäinen tulee silloin alhaiseksi. Mutta, ja tahdon, että olisitte sellainen, Felix, todellinen kohteliaisuus sisältää kristillisen ajatuksen; se on kuin laupeuden kukka, ja se perustuu todelliseen itsensä unohtamiseen. Henrietten muiston nimessä, älkää siis olko vedetön lähde, olkaa henkevä ja hieno! Älkää pelätkö pettymyksiä, joita tämä yhteiskunnallinen hyve teille usein tuottaa, ennemmin tai myöhemmin te poimitte hedelmän niin monista näöltänsä tuuleen siroitetuista siemenistä. Isäni teki kerran sen huomion, että yksi loukkaavimpia väärän kohteliaisuuden menettelytapoja on lupauksien väärinkäyttäminen. Kun teiltä pyydetään jotakin, jota ette tule tekemään, kieltäkää, älkääkä antako mitään turhia toiveita; hyväksykää nopeasti se, minkä tahdotte myöntää; te saavutatte siten sekä kieltäytymisen että hyvän teon miellyttäväisyyden, kaksinkertaista kunnollisuutta, joka kohottaa erinomaisesti luonnetta. Ja ennen kaikkea, ystäväni, – nämä pikku seikat ovat erikoisesti minun alaani kuuluvia ja minä voin nojautua siihen, mitä minä luulen tietäväni – älkää olko liian tuttavallinen, arkipäiväinen älkääkä tungettelija: kolme karia! Liian suuri tuttavallisuus vähentää kunnioitusta, jokapäiväisyys tuottaa halveksimista ja into asettaa meidät alttiisti toisten käytettäväksi. Ja ensiksikin, rakas lapsi, teillä ei tule olemaan elämänne varrella enempää kuin kaksi tai kolme ystävää, joilla on koko teidän luottamuksenne; jos te suotte sen useammille, onhan se heidän pettämistänsä! Jos te liitytte toisiin ihmisiin lähemmin kuin toisiin, olkaa silloin pidätteliäs omaan itseenne nähden, olkaa alati varuillanne, aivan kuin jos tietäisitte heidän jonakin päivänä olevan teidän kilpailijoitanne, vastustajianne tai vihamiehiänne; elämän sattumukset vaativat sitä. Ottakaa siis itsellenne käytös, joka ei ole kylmä eikä kiihkeä, koettakaa löytää keskitie, jota mies voi käydä asettamatta mitään alttiiksi. Niin, uskokaa, että kohtelias mies on yhtä kaukana Philinte'n pelkurimaisesta kaikkien miellyttämisestä kuin Alceste'n [henkilöitä Molièren draamassa Le "Misanthrope". Suom. muist.] synkästä hyveellisyydestä. Komediain runoilijan nero tulee loistavana ilmi juuri oikean keskitien ilmaisemisessa, jota ylhäiset katselijat seuraavat. Varmasti kaikki ovat enemmän taipuvaisia hyveen naurettaviin puoliin kuin tuohon rajattomaan halveksimiseen, joka on kätketty itsekkyyden hyväntahtoisuuteen. Mutta teidän on osattava varjella itsenne niin toisesta kuin toisesta. Mitä jokapäiväisyyteen tulee, niin jos se saattaa jonkun tyhmyrin teistä sanomaan, että te olette ihastuttava mies, mutta ihmiset, jotka ovat tottuneet tutkimaan ja punnitsemaan ihmisen inhimillisiä kykyjä, oppivat pian tuntemaan heikkoutenne, niin kunnioitus teitä kohtaan katoaa nopeasti, sillä jokapäiväisyys on heikkojen ihmisten turva. Heikot ihmiset ovat huonossa huudossa yhteiskunnassa, joka pitää jokaista jäsentään välikappaleena; mahdollisesti se on oikeassa, luonto tuomitsee heikot olennot kuolemaan. Myöskin naisen liikuttava huolenpito on mahdollisesti syntynyt nautinnosta, jota hän tuntee taistellessaan sokeaa voimaa vastaan, saattaessaan sydämen viisauden voittamaan aineen raakuuden. Mutta yhteiskunta, joka on enemmän äitipuoli kuin äiti, jumaloi lapsia, jotka imartelevat sen turhamielisyyttä. Mitä liialliseen intoon tulee, tuohon ensimäiseen ja ylevään nuoruuden erehdykseen, joka löytää todellisen tyydytyksen voimien tuhlauksessa ja joka alkaa siten, että nuori ihminen on sen itsensä pettämä, ennenkuin hän tulee muiden pettämäksi, säästäkää se teidän vastattuja tunteitanne varten, säilyttäkää, se vaimoanne ja Jumalaa, varten. Älkää tuoko maailman turulle, älkääkä poliittisen keinottelun markkinoille aarteita, joiden vastineeksi te saatte lasirihkamaa. Teidän pitää uskoa ääntä, joka teitä kehoittaa aateluuteen kaikissa asioissa, milloin se rukoilee teitä, ettette tuhlaisi hyödyttömästi voimianne; sillä ihmiset ikävä kyllä arvostelevat teitä teidän hyödyllisyytenne mukaan ottamatta lukuun teidän arvoanne. Käytän kuvaa, joka piirtyy teidän runolliseen mieleenne: kirjain, olkoonpa kuinka suuri tahansa, kullasta piirretty, lyijykynällä kirjoitettu, ei ole koskaan muuta kuin kirjain. Eräs tämän aikakauden miehiä on sanonut: "Älkää koskaan olko intoilija!" Liika into saa petoksen kukkimaan, se aiheuttaa sortuneita toiveita. Ette koskaan tapaa teitä ylemmissä henkilöissä kiihkoa, joka olisi sopusoinnussa teidän omanne kanssa: kuninkaat kuten naiset uskovat, että kaikki on heille tuleva. Niin surullinen kuin tämä periaate onkin, on se tosi, mutta se ei heikennä ollenkaan sielua. Sijoittakaa tunteenne luoksepääsemättömiin paikkoihin, jossa niiden kukkia intohimoisesti ihaillaan, jossa taiteilija rakkautta henkien uneksii pääteostaan. Velvollisuudet, ystäväni, eivät ole tunteita. Tehdä sitä, mihin on pakotettu, ei ole samaa kuin tehdä sitä, mikä miellyttää. Miehen on mentävä kylmästi kuolemaan isänmaan edestä, ja hän voi onnellisena uhrata elämänsä naisen tähden. Yksi tapojen tieteen tärkeimpiä sääntöjä on melkein ehdoton vaikeneminen teihin itseenne nähden. Jos te jonakin päivänä näyttelette komediaa puhumalla teistä itsestänne tuttavillenne, jotka eivät ole teihin lähemmässä suhteessa, jos te puhutte heille kärsimyksistänne, iloistanne tai asioistanne, saatte te pian nähdä välinpitämättömyyden tulevan teeskennellyn osanoton sijalle; sitten, kun ikävystyminen alkaa ja jollei talon emäntä teitä kohteliaasti keskeytä, jokainen poistuu jonkun taitavasti haetun tekosyyn nojalla. Mutta jos te tahdotte saavuttaa kaikkien myötätunnon, niin olkaa rakastettava, henkevä, tottunut seuramies. Keskustelkaa heidän kanssansa heistä itsestään, etsikää jokin keino saada heidät näyttämölle, vaikkapa tehden kysymyksiä, jotka näköjään eivät ole sopusoinnussa asianomaisten henkilöiden kanssa. Päät kumartuvat, huulet hymyilevät teille, ja kun te olette mennyt pois, lausuu jokainen teistä ylisteleviä sanoja. Omatuntonne ja sydämenne ääni sanoo teille rajan, missä alhainen imartelu alkaa ja kohtelias keskustelu loppuu. Vielä sana keskustelusta yleensä. Ystäväni, nuoruus on aina taipuvainen jonkinlaiseen arvostelun nopeuteen, joka on sille kunniaksi, mutta joka voi sitä vahingoittaa; tästä johtui tuo ennen muinoin nuorison kasvatuksessa niin tärkeänä pidetty vaikeneminen. Suurten seurassa nuoret tekivät palvelusta tutkien tänä aikana elämää; sillä muinoin aateluudella kuten taiteellakin oli oppipoikansa, paashinsa, jotka olivat heitä elättävien mestariensa käskynalaisia. Nykyajan nuorilla on epäterveellinen kasvihuonesivistys, joka saattaa heidät arvostelemaan ankarasti tekoja, ajatuksia ja kirjoituksia, he leikkaavat säikeitä sielusta, joka ei vielä ole palvelustaan suorittanut. Olkaa te vapaa tästä epäkohdasta. Teidän arvostelunne voisivat loukata monia henkilöitä ympärillänne, ja kaikki antavat ehkä vähemmän anteeksi salaisen loukkauksen kuin vääryyden, jonka te julkisesti teette. Nuorilla ihmisillä ei ole kärsivällisyyttä, sillä he eivät tiedä mitään elämästä ja sen vaikeuksista. Vanhojen arvostelu on hyväntahtoinen ja lievä, nuorten armoton. Edelliset eivät tiedä mitään, jälkimäiset tietävät kaikki. Muutoin kaikkien ihmistoimintojen pohjalla on monisokkeloiset perussyyt, joiden lopullisen arvostelun Jumala on pidättänyt itsellensä. Älkää olko ankara muita kuin itseänne kohtaan. Teidän onnenne on teidän edessänne, mutta ei kukaan tässä maailmassa voi saavuttaa onneansa ilman apua; käyttäkää siis hyväksenne minun isäni taloa, pääsy sinne on teille hankittu, suhteet, joita siellä saatte, ovat teille hyödyksi tuhansissa tilaisuuksissa. Mutta älkää väistykö askeltakaan äitini edestä, hän musertaa sen, joka antautuu, ja ihailee sen ylpeyttä, joka häntä vastustaa; hän muistuttaa rautaa, joka taottuna voi liittyä toiseen rautaan, mutta joka musertaa kosketuksellaan kaiken, millä ei ole sen kovuutta. Seurustelkaa siis äitini kanssa; jos hän tahtoo teille hyvää, vie hän teidät noihin saleihin, joissa te opitte tärkeän suuren maailman tuntemuksen, taidon kuunnella, puhua, vastata, esitellä itsenne, mennä pois; te opitte täsmällisen kielen, tuon selittämättömän jonkin, joka ei merkitse sen suurempaa ylemmyyttä, kuin mitä puku merkitsee nerolla, mutta jota vailla kauneintakaan kykyä ei oteta milloinkaan vastaan. Tunnen teidät tarpeeksi ollakseni varma siitä, etten tee mitään harhakuvitelmia nähdessäni teidät edeltäkäsin sellaisena kuin toivoisin teidän olevan: yksinkertaisena tavoissanne, hillittynä käytöksessänne, ylpeänä ilman pöyhkeyttä, kunnioittavaisena vanhusten seurassa, palvelukseen alttiina ilman orjamaisuutta ja ennen kaikkea vaiteliaana. Antakaa älynne tulla näkyviin, mutta älkää koettako huvittaa toisia; sillä tietäkää, jos teidän etevyytenne vaikuttaa masentavasti keskinkertaiseen mieheen, vaikenee hän, sitten hän sanoo teistä: "Hän on hyvin huvittava!" – halveksumista osoittava lause. Olkoon teidän ylemmyytenne aina leijonan ylemmyyttä. Älkää muutoin koettako miellyttää miehiä. Suhteissanne heihin minä suositan teille kylmyyttä, joka voi mennä välinpitämättömyyteen asti, josta he eivät voi suuttua; kaikki miehet kunnioittavat sitä, joka heitä halveksii, ja tämä halveksiminen tuottaa teille kaikkien naisten suosion; he pitävät teitä arvossa sen vähäksymisen johdosta, jota te miehille osoitatte. Älkää koskaan suvaitko lähellänne ihmisiä, joita ei pidetä arvossa, ei edes silloinkaan, kun he eivät ole ansainneet huonoa mainettansa, sillä maailma vaatii meiltä samalla tavalla tiliä sekä ystävistämme että vihamiehistämme. Tähän katsoen olkoot teidän päätöksenne kauan ja kypsästi harkittuja, mutta peruuttamattomia. Kun miehet, jotka olette työntänyt pois luotanne, antavat teille oikeutuksen siihen, pidetään teidän ystävyyttänne arvokkaana; te herätätte siten tuota kunnioittavaa äänettömyyttä, joka miesten keskuudessa suurentaa miestä. Te olette siten asestettu nuoruudella, joka miellyttää, viehätyksellä, joka lumoaa ja viisaudella, joka osaa säilyttää valloitukset. Kaikki, mitä minä teistä olen tässä sanonut, sisältyy lyhyesti tuohon vanhaan lauseeseen: aateluus velvoittaa!

Sovittakaa nyt nämä ohjeet käytännölliseen elämäntoimintaanne. Te kuulette useiden henkilöiden sanovan, että viekkaus on menestyksen ehto, ja että pitää kyynäspäillään raivata itselleen tietä joukon läpi. Ystäväni, nämä periaatteet olivat hyviä keskiajalla, jolloin ruhtinailla oli kilpailijoita, jotka oli toinen toisensa kautta saatava tuhotuiksi; mutta nykyään tapahtuu kaikki julkisuudessa, ja tämä järjestelmä tekisi teille sangen huonoja palveluksia. Todenteolla, te tulette kohtaamaan milloin rehellisen ja oikeamielisen miehen, milloin petollisen vihamiehen, miehen, joka käyttää aikeisiinsa viekkautta, panettelua, konnankoukkuja. Tietäkää silloin, että teillä ei ole voimakkaampaa apulaista kuin hän itse; tuo mies saa omasta itsestänsä vihamiehen itsellensä; te voitte taistella häntä vastaan rehellisillä aseilla, ennemmin tai myöhemmin hän saa osakseen halveksumisen. Mitä ensinmainittuun mieheen tulee, teidän suoramielisyytenne hankkii teille hänen kunnioituksensa, ja jos teidän etunne ovat yhteiset (sillä kaikki voidaan järjestää), auttaa hän teitä. Älkää peljätkö vihamiesten saamista, onneton se, jolla niitä ei ole siinä maailmassa, jonne te olette menossa; mutta koettakaa olla asettamatta itseänne alttiiksi pilkalle tai kunnioituksen menettämiselle. Minä sanoin koettakaa, sillä Pariisissa mies ei aina voi olla oma herransa, hän on kohtalokkaiden olosuhteiden alainen; te ette voi sillä välttää katuojien likaa, ette varoa itseänne putoavalta tiilikiveltä. Siveydellä on katupuronsa, joista kunniattomat ihmiset koettavat pirskoittaa jalojen henkilöiden päälle lokaa, jossa he itse rypevät. Te voitte aina saada itsenne kunnioitetuksi pysyessänne kaikissa piireissä horjumatta lopullisissa päätöksissänne. Tuossa kunnianhimojen ottelussa, keskellä ristiinkäyviä vaikeuksia ryhtykää aina suoraan asiaan, tehkää se päättävästi ja keskittäkää aina kaikki voimanne yhteen kohtaan. Te tiedätte, kuinka suuresti herra de Mortsauf vihasi Napoleonia, kirosi häntä ja vartioi häntä kuten oikeus vartioi rikoksellista. Hän vaati Napoleonilta joka ilta Enghien'in herttuaa, ainoa onnettomuus, ainoa kuolema, joka on saanut hänet vuodattamaan kyyneleitä. Mutta siitä huolimatta, hän ihaili Napoleonia rohkeimpana päällikkönä ja on usein selittänyt minulle hänen taktiikkaansa. Eikö tätä sotataitoa voitaisi sovittaa myöskin etujen sotaan? Se säästäisi siinä aikaa, kuten se toisella alalla on säästänyt miehiä ja tilaa. Miettikää tätä, sillä nainen pettyy usein näissä asioissa, joita me arvostelemme vaistolla ja tunteella. Yhdessä kohdassa minä voin olla horjumaton: kaikki viekkaus, kaikki petos paljastuu ja loppuu onnettomasti käyttäjälleen, kun sitävastoin jokainen muu asema näyttää minusta vähemmän vaaralliselta silloin, kun ihmisellä on rehellisyyden maaperä allaan. Jos minä voisin mainita oman itseni esimerkkinä, sanoisin teille, että minä Clochegourde'ssa olen herra de Mortsauf'in luonteen takia ollut pakotettu ennakolta ehkäisemään kaiken petoksen ja ratkaisemaan välittömästi riidat, jotka olisivat hänelle kuin sairaudeksi, mutta sellaiseksi, joka tuottaisi hänelle mielihyvää. Minä olen aina itse päättänyt kaiken käymällä suoraan solmuun käsiksi ja sanomalla vastustajalle: aukaiskaamme tai leikatkaamme! Teille tulee usein tilaisuutta olla hyödyllinen toisille, tehdä heille palveluksia ja te saatte siitä vain vähän korvausta. Mutta älkää olko niiden kaltainen, jotka moittivat ihmisiä ja kerskuen sanovat tapaavansa vain kiittämättömiä. Eikö se ole samaa kuin asettaa itsensä jalustalle? ja lisäksi, onhan hiukan tyhmää näyttää, kuinka vähän tuntee maailmaa. Mutta tekisittekö te hyvää kuten koronkiskuri tarjoo rahaansa? Teettehän te sitä hyvän teon itsensä tähden! Aateluus velvoittaa! Älkää kuitenkaan tehkö sellaisia palveluksia, joilla pakotatte ihmiset kiittämättömyyteen, sillä nämä tulevat silloin teidän sovittamattomiksi vihamiehiksenne: on olemassa kiitollisuuden velan epätoivo kuten perikadon epätoivo, molemmatkin synnyttävät edeltäpäin laskemattomia voimia. Mitä teihin tulee, ottakaa vastaan mahdollisimman vähän toisilta. Älkää olko kenenkään vasalli, nostakaa itsenne omin voimin. Lausun teille mielipiteeni, ystäväni, ainoastaan elämän pikku asioista. Poliittisessa maailmassa kaikki muuttaa muotoaan, säännöt, jotka hallitsevat teidän persoonaanne, väistyvät suurten etujen edessä. Mutta jos te tulisitte piiriin, jossa suuret miehet liikkuvat, te olisitte, kuten Jumala, ainoa päätöstenne tuomari. Te ette olisi silloin enää ihminen, vaan elävä laki; te ette olisi enää yksilö, teissä olisi kansakunta ruumiillistutettuna. Mutta jos te tuomitsette, tuomitaan teitä myöskin. Myöhemmin te ilmestytte vuosisatojen eteen, ja te tunnette tarpeeksi historiaa antaaksenne arvoa ajatuksille ja teoille, jotka johtavat todelliseen suuruuteen.

Minä tulen nyt erittäin tärkeään kohtaan, teidän suhteeseenne naisiin. Salongeissa, joihin menette, pitäkää periaatteena olla tuhlaamatta voimianne heittäytymällä keimailun joutavaan harjoittamiseen. Yhdellä noista miehistä, joilla edellisellä vuosisadalla oli enimmin menestystä, oli tapana seurustella samoissa iltakutsuissa ainoastaan yhden naisen kanssa ja liittyä niihin, jotka näyttivät enimmin laiminlyödyiltä. Tuo mies, rakas lapsi, hallitsi aikakauttansa. Hän oli viisaasti laskenut, että määrätyn ajan kuluttua kaikki tulisivat häntä jatkuvasti ylistämään. Enin osa nuorisoa menettää arvokkaimman onnensa tekijöistä laiminlyömällä välttämättömän ajan noiden suhteiden rakentamiseen, jotka ovat puolet yhteiskuntaelämää. Kun he omalla personallaan miellyttävät, on heidän helppo saada itsellensä kannattajia; mutta tuo kevät on lyhyt, tietäkää käyttää se hyvin. Pyrkikää sentähden vaikutusvaltaisten naisten tuttavuuteen. Vaikutusvaltaiset naiset ovat vanhoja naisia, he antavat teille tietoja liitoista, kaikkien perheiden salaisuuksista ja oikoteistä, joita myöten voitte päästä nopeammin päämäärään. He tulevat osoittamaan sydämellisyyttä teitä kohtaan; suojelus on heidän viimeinen rakkautensa, elleivät he ole umpiuskonnollisia; he tulevat palvelemaan teitä erinomaisesti, he ylistävät teitä ja saattavat teidän seuranne halutuksi. Paetkaa nuoria naisia! Älkää uskoko, että pieninkään personallinen näkökohta on kysymyksessä tässä, mitä minä teille sanoin! Viidenkymmenen vuotias nainen tulee tekemään kaikki teidän hyväksenne, kaksikymmenvuotias ei mitään; jälkimäinen tahtoo koko teidän elämänne, edellinen ei pyydä teiltä muuta kuin yhden hetken, yhden huomaavaisuuden. Pilkatkaa nuoria naisia, ottakaa heidät kokonaan leikin kannalta, he eivät kykene vakavasti ajattelemaan. Nuoret naiset, ystäväni, ovat itsekkäitä, pikku sieluja, vailla todellista ystävyyttä; he rakastavat vain itseään, he uhraisivat teidät yhden ainoan menestyksen saavuttamiseksi. Muutoin, kaikki he vaativat uhrautumista, ja teidän asemanne vaatii, että teidän hyväksenne uhraudutaan: kaksi sovittamatonta pyrkimystä. Ei ainoakaan heistä välitä teidän eduistanne, kaikki he ajattelevat itseään eikä teitä, kaikki vahingoittavat teitä enemmän turhamielisyydellään kuin hyödyttävät teitä kiintymyksellään; he riistävät teiltä huolettomasti teidän aikanne, saattavat teidät laiminlyömään onnenne ja tuhoavat teidät mitä herttaisimman näköisinä. Jos te valitatte, todistaa kaikista typerin heistä teille, että hänen käsineensä on maailman arvoinen ja ettei mikään ole kunniakkaampaa kuin palvella häntä. Kaikki he vakuuttavat antavansa teille onnen ja saavat teidät unohtamaan kauniin tulevaisuutenne; heidän onnensa on epävakainen, teidän suuruutenne tulee olemaan varma. Te ette tiedä, millä salakavalalla taidolla he toimivat tyydyttääkseen haaveitaan, kääntääkseen ohimenevän kiintymyksen rakkaudeksi, joka alkaa maanpäällä ja jatkuu taivaassa. Sinä päivänä, jolloin he jättävät teidät, sanovat he teille, että sanat en rakasta enää antavat heille siihen oikeutuksen, kuten sana rakastan riitti selittämään heidän rakkautensa ja että rakkautta ei voida pakottaa. Inhottava oppi! Uskokaa se, todellinen rakkaus on ikuinen, loputon, alati muuttumaton; se on tasainen ja puhdas, ilman rajuja osoituksia; valkein hiuksinkin on se alati nuori sydämeltään. Ei mitään tämän kaltaista ole noissa maailmannaisissa, he näyttelevät kaikki komediaa: tämä tässä kiinnittää teidän mieltänne onnettomuuksillaan, hän näyttää maailman vienoimmalta ja vähimmän vaativalta naiselta; mutta kun hän on tehnyt itsensä välttämättömäksi, hallitsee hän vähitellen teitä ja saa teidät taipumaan tahtoonsa; te tahdotte olla diplomaatti mennä, tulla, tutkia ihmisiä, hyötynäkökohtia, maita, mitä vielä, te jäätte Pariisiin tai hänen maa-alueellensa, hän taivuttaa teidät pahanilkisesti tohvelin alle, ja kuta enemmän te uhraudutte, sitä kiittämättömämpi hän on. Tuo toinen tuolla koettaa kiehtoa teidät alistumisellaan, hän on teidän paashinne, hän seuraisi teitä romantillisesti maailman loppuun asti, hän asettaa itsensä alttiiksi säilyttääkseen teidät ja riippuu kuin kivi teidän kaulassanne. Te uppoatte jonakin päivänä, mutta tuo nainen ui pinnalla. Vähimminkin viekkaalla naisella on ansoja loppumattomiin; kaikkein yksinkertaisin viettää voittoja sen nojalla, että hän herättää niin vähän epäluuloa; vähemmän vaarallinen olisi sievistelevä nainen, joka rakastaisi teitä tietämättä miksi, joka jättäisi teidät ilman aihetta ja ottaisi teidät jälleen turhamielisyydestä. Mutta kaikki he vahingoittavat teitä joko nykyisyydessä tai tulevaisuudessa. Jokainen nuori nainen, joka käy maailmaan, joka elää huveista ja turhamielisyyden tyydytyksistä, on puoleksi turmeltunut ja turmelee teidät. Heidän joukossaan ei tule olemaan se puhdas ja ajatteleva olento, jonka sydämessä te tulette aina hallitsemaan. Ah! hän on yksinäinen, hän, jota te rakastatte: teidän katseenne ovat hänen kauneimpia juhliansa, hän elää teidän sanoistanne. Olkoon tämä nainen sentähden koko teidän maailmanne, sillä te olette hänelle kaikki: rakastakaa häntä paljon, älkää antako hänelle suruja eikä kilpailijoita, älkää herättäkö hänessä luulevaisuutta. Olla rakastettu, rakas ystävä, olla ymmärretty on suurin onni; minä toivon, että te saisitte sitä tuntea, mutta älkää asettako alttiiksi sielunne kukkaa, olkaa hyvin varma sydämestä, johon te sijoitatte tunteenne. Tuo nainen ei elä koskaan itseänsä varten, hän ei koskaan ajattele itseänsä, vaani teitä; hän ei väittele teidän kanssanne mistään, hän ei koskaan kuuntele omia etujaan, ja hän vainuaa vaaran, joka teitä uhkaa siellä, missä ette mitään sellaista huomaa, siellä, missä hän unohtaa oman itsensä; jos hän kärsii, kärsii hän valittamatta, hänessä ei ole mitään personallista keimailua, mutta hän ikäänkuin kunnioittaa itsessänsä sitä, mitä te hänessä rakastatte. Vastatkaa tuohon rakkauteen rakkaudella, joka on jotain vieläkin enemmän. Jos te olette kyllin onnellinen saavuttaaksenne sen, mikä aina tulee puuttumaan teidän ystävätär raukaltanne, molemminpuolisen, tasan tunnetun rakkauden, muistakaa, että niin täydelliseksi kuin tuo rakkaus tulleneekin, eräässä laaksossa elää teille äiti, jonka sydämen te olette täyttänyt niin syvällä tunteella, ettette voi koskaan löytää sen pohjaa. Niin, minä tunnen teitä kohtaan kiintymystä, jonka laajuutta ette saa koskaan tietää: jotta se tulisi näkyviin sellaisena kuin se on, pitäisi teidän olla menettänyt tuo suuri älykkäisyytenne, ja silloinkaan te ette tietäisi, mihin asti minun kiintymykseni voisi mennä. Herätänkö epäilystä kehottaessani teitä välttämään nuoria naisia, jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän teeskentelijöitä, pilkantekijöitä, turhamaisia, kevytmielisiä, tuhlaajia; kehoittaessani teitä kiintymään vaikutusvaltaisiin naisiin, noihin kunnioitusta herättäviin leskirouviin, jotka ovat täynnä järkeä, kuten minun tätini oli, ja jotka ovat teille niin suureksi hyödyksi; he puolustavat teitä salaisia syytöksiä vastaan kumoamalla ne, he sanovat teistä sen, mitä itse ette voisi itsestänne sanoa? Kaiken lopuksi, enkö minä ole jalomielinen käskiessäni teidän säästämään jumaloimisenne puhdassydämiselle enkelille? Jos sanat aateluus velvoittaa sisältävät suuren osan minun ensimäisiä ohjeitani, sisältyvät mielipiteeni teidän suhteestanne naisiin myöskin tuohon ritarilauseeseen: palvele kaikkia, mutta rakasta vain yhtä.

Teidän tietonne ovat laajat, teidän kärsimysten suojelema sydämenne on pysynyt tahrattomana; kaikki on kaunista, kaikki on hyvin teissä, tahtokaa siis! Teidän tulevaisuutenne on nyt näissä kahdessa sanassa, jotka ovat suurten miesten sanat. Eikö niin, lapseni, te tottelette Henrietteänne, te sallitte hänen jatkaa niiden ajatuksien lausumista, joita hänellä on teistä ja teidän suhteestanne maailmaan? Minun sielullani on joku silmä, joka näkee teidän tulevaisuutenne samoin kuin lapsienikin, antakaa minun siis käyttää hyväksenne tätä kykyä, salaperäistä lahjaa, joka on antanut rauhan minun elämälleni ja joka ei suinkaan heikonnu, vaan säilyttää voimansa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Minä pyydän teiltä palkinnoksi suurta onnea: minä tahdon nähdä teidän suurentuvan miesten joukossa, ilman että ainoakaan teidän menestyksistänne tuottaa minulle mielipahaa, tahdon, että kohottaisitte nopeasti onnenne nimenne tasalle ja että voisin sanoa itselleni edistäneeni enemmän kuin pelkillä toiveilla teidän suuruuttanne. Tämä salainen myötävaikutus on ainoa nautinto, jonka minä voin sallia itselleni. Minä odotan. En sano teille jäähyväisiä. Me olemme erotettuja, te ette voi viedä huulillenne kättäni; mutta teidän pitäisi hyvin tietää, mikä sija teillä on minun sydämessäni.

Teidän Henriettenne.'