Buch lesen: «Laakson lilja», Seite 8
Toden teolla, minulle, joka tiesin hänen unettomat yönsä, hänen levottomuutensa ja hänen aikaisemman elämänsä, jossa Jumalan käsi oli häntä tukenut, mutta jossa kaikki oli ollut kuivaa ja väsyttävää, minulle tuo hänen niin rikassointuisen äänensä korostama lause ilmensi iloja, joita ei kukaan nainen maailmassa voinut minulle enää tuottaa.
– Päivieni onneton yksitoikkoisuus on katkaistu, elämä kaunistuu toiveineen, sanoi hän minulle hetken äänettömyyden perästä. Oi, älkää jättäkö minua! Älkää pettäkö koskaan minun viattomia taikauskojani! Olkaa vanhin poika, joka tulee veljiensä huoltajaksi!
Tässä, Natalie, ei ole mitään romaanimaista: havaitakseen siinä syvien tunteiden äärettömyyden tulee nuoruudessaan olla heittänyt luotinauhan noihin suuriin järviin, joiden rannalla on elänyt. Jos monille olennoille intohimot ovat olleet laavavirtoja, jotka ovat vyöryneet kuivettuneiden rantojen välissä, onhan myös sieluja, joissa uskomattoman vaikeasti hillitty intohimo on täyttänyt tulivuoren aukon kirkkaalla vedellä?
Meillä oli vielä toinen samanlainen juhla. Rouva de Mortsauf tahtoi totuttaa lapsiaan elämän toimiin ja antaa heidän tuntea rahan ansaitsemisen vaivaloista työtä. Hän oli sentähden määrännyt heille tuloja, jotka riippuivat maanviljelyksen vaihtelevasta onnesta: Jacques'ille kuului pähkinä-, Madeleinelle kastanjasato. Muutamia päiviä jälkeenpäin meillä oli kastanjoiden ja pähkinöiden poiminta. Mennä lyömään alas Madeleinen kastanjoita, kuulla niiden putoavan maahan, jossa ne kovakuorisina hypähtelivät nuutuneella ja kuivalla nurmella; nähdä pikku tytön vakavan ja tärkeän näköisenä tarkastavan kastanjakasoja ja arvostelevan niitä – niiden arvohan tarjosi hänelle nautintoja, joita hän vapaasti saattoi itselleen hankkia; – taloudenhoitajatar Manetten onnittelut, joka yksin auttoi kreivitärtä lasten hoitamisessa; opetukset, joita tarjosivat ponnistukset noiden sään vaihteluista niin suuresti riippuvien hyödykkeiden kokoamiseksi, se oli näky, jossa lapsuuden viattomat ilot viehättävinä kuvastuivat alkaneen syksyn vakavaa taustaa vasten. Madeleinellä oli oma säilytyshuone, jonne minä tahdoin nähdä hänen kastanjaomaisuutensa suljettavan, ottaen osaa hänen iloonsa. Niin, minä vapisen vielä tänäpäivänä muistellessani jokaisen kastanjakorin synnyttämää melua, kastanjoiden vyöryessä kellertävälle, mullansekaiselle perustalle, jota käytettiin säiliöhuoneen lattiana. Kreivi osti niitä taloa varten; käsityöläiset, palkkalaiset, jokainen Clochegourde'n tienoolla asuva hankki ostajia Lemmikille, jonka ystävällisen lempinimen talonpojat seudullaan suovat kernaasti yksinpä vieraillekin, mutta joka näytti yksinomaan kuuluvan Madeleinelle.
Jacques'illa oli vähemmän onnea pähkinöitä poimittaessa. Satoi muutamia päiviä, mutta minä lohdutin häntä ja neuvoin häntä säilyttämään pähkinänsä ja myömään ne hiukan myöhemmin. Herra de Chessel oli ilmaissut minulle, että pähkinöistä tuli huono sato Brehémont'issa, Amboise'n maakunnassa ja Vouvray'ssa. Pähkinäöljyä käytetään hyvin paljon Tourainessa. Jacques oli saava vähintäin neljäkymmentä penniä jokaisesta pähkinäpuusta, hänellä oli niitä kaksisataa, summa oli siis melko suuri! Hän tahtoi ostaa itselleen varusteet ratsastamista varten. Tämä hänen halunsa sai aikaan yleisen keskustelun, jossa isä koetti saada hänet miettimään tulojen epävakaisuutta ja välttämättömyyttä koota säästöjä niitä vuosia varten, jolloin puut olisivat hedelmättömiä, jotta edes keskinkertainen tulo voitaisiin saada. Minä tunsin kreivittären ajatukset, vaikka hän oli ääneti. Hän oli iloinen nähdessään Jacques'in kuuntelevan isäänsä ja isän saavuttavan jälleen hiukan tuota vanhemman pyhyyttä, jota häneltä puuttui, kiitos tuon ylevän valheen, jonka kreivitär oli edeltäpäin valmistanut. Olenhan tätä naista kuvatessani sanonut teille, että maallinen kieli on voimaton ilmaisemaan hänen piirteitään ja hänen olemustansa. Kun tämäntapaisia kohtauksia sattuu, nauttii sielu niiden herkullisuuksia niitä tutkimatta; mutta millä elävyydellä niiden yksityiskohdat myöhemmin kohoavat muistoon levottoman elämän synkältä pohjalta! Ne säihkyvät timanttien kaltaisina ajatusten keskellä, jotka ovat täynnä kiintymystä ja häipyneen onnen muistoihin hautautuneita katumuksia. Minkätähden nimet Cassine ja Rhetorière, noiden kahden äskettäin ostetun alueen nimet, joista herra ja rouva de Mortsauf'illa on niin paljon huolta, liikuttavat minua enemmän kuin kauneimmatkaan pyhän maan tai Kreikan nimet? Joka rakastaa, sanokoon sen! on La Fontaine huudahtanut. Näillä kahdella nimellä on sellaisten sanojen tenhovoima, joita tavallisesti käytetään henkiä manatessa, ne selvittävät minulle noituuden, ne nostavat hereille nukkuneita henkilöitä, jotka heti liikkuvat ja puhuvat minulle, ne vievät minut jälleen tuohon onnelliseen laaksoon, ne luovat taivaan ja maiseman. Mutta onhan henkien esiinkutsumisessa aina jotain yliluonnollista! Älkää siis ihmetelkö nähdessänne minun kertovan teille kohtauksia, jotka ovat niin tavallisia. Pienimmätkin tuon yksinkertaisen maalaiselämän yksityiskohdat ovat olleet minulle yhtä monia, näöltänsä heikkoja siteitä, jotka ovat yhdistäneet minut lujasti kreivittäreen.
Lasten taloudelliset edut aiheuttivat kreivittärelle yhtä paljon murheita kuin mitä hänellä oli heidän heikon terveytensä takia. Minä opin pian tuntemaan todeksi sen, mitä hän oli minulle puhunut salaisesta osastaan talon asioissa, joihin minä hitaasti perehdyin saaden tietooni maaelämän yksityiskohtia, joita valtiomiehen tulee tuntea. Kymmenen vuoden ponnistusten jälkeen rouva de Mortsauf oli saanut muutetuksi maidensa viljelyksen; hän oli ottanut käytäntöön nelivuoroisen viljelyksen, jota nimitystä käytetään maaseudulla ilmaisemaan uuden menettelytavan tuloksia. Sitä seuraten viljelijät kylvävät peltoon samaa viljaa vain neljänä vuonna, jotta maa pysyisi tuotantokykyisenä. Talonpoikien vastustuksen voittamiseksi oli täytynyt purkaa vuokrasopimukset, jakaa alueet neljäksi suureksi tilaksi ja antaa ne puolinjakovuokralle, vuokraamistapa, joka oli erikoista Tourainessa ja sen ympärillä olevissa seuduissa. Omistaja antaa vuokraajalle asumuksen, viljelykseen tarvittavat huoneet sekä siemenet ja jakaa hänen kanssansa viljelyksen kulungit ja tulot. Tätä jakoa valvoo erityinen henkilö, jonka tehtävänä on eroittaa omistajalle tuleva osa, kallis järjestelmä ja kirjanpitoon nähden mutkikas, jaettavien laatu kun alinomaa vaihtelee. Kreivitär oli herra de Mortsauf'in avulla asettanut viljelyksenalaiseksi viidennen arentimaan, jonka muodostivat Clochegourde'n ympärillä olevat muut maat, niin hyvin viljelläkseen sitä kuin selvillä tosiasioilla näyttääkseen puolinjakovuokraajilleen uuden menettelytavan oivallisuutta. Ollen mestari ohjaamaan maanviljelystä hän oli vähitellen ja naisellisella itsepintaisuudellaan jälleen pannut kuntoon kaksi tuollaista tilaa Artois'n ja Flandre'n mailla.
Kun puolinjakokontrahtien aika oli kulunut loppuun, tahtoi kreivitär muodostaa näistä vuokramaista kaksi kaunista tilaa ja antaa ne rahasta vuokralle toimeliaille ja älykkäille miehille saadakseen Clochegourde'n tulot yksinkertaisemmiksi. Peläten kuolevansa ensiksi hän pyrki jättämään kreiville tuloja, joita olisi helppo valvoa, ja lapsilleen omaisuuksia, joita ei mikään taitamattomuus voisi järkyttää. Tänä hetkenä kymmenen vuotta sitten istutetut hedelmäpuut olivat täynnä hedelmiä. Aitaukset, jotka varjelivat perintöalueita kaikilta tulevilta rajariidoilta, olivat pystytetyt. Poppelit, jalavat, kaikki olivat hyvin kasvaneet. Uusine alueineen ja käyttämällä kaikkialla uutta maanviljelemisjärjestelmää Clochegourde'n maa-alue, jaettuna neljään suureen tilaan, joista kaksi oli vielä rakennuksen alaisina, kykeni tuottamaan kuusitoistatuhatta frangia rahaa, neljätuhatta frangia kustakin arentitilasta; tähän ei vielä otettu lukuun viinitarhoja, kahtasataa auranalaa metsää ja mallitilaa. Näiden neljän tilan tiet saattoivat kaikki yhtyä suureen puistotiehen, joka Clochegourdesta kävi suoraviivaisena haarautuen Chinon'in tielle. Puistotien ja Tours'in väliä ei ollut kuin viisi peninkulmaa, vuokraajia oli kyllä ilmaantuva, etenkin kun koko maailma puhui kreivin aikaansaamista parannuksista, menestyksestä ja hänen maidensa laajennuksista. Kumpaankin äskenostettuun alueeseen hän tahtoi käyttää viisitoistatuhatta frangia muuttaakseen herraskartanot kahdeksi suureksi viljelystilaksi, jotta saisi ne paremmin vuokratuiksi viljeltyään niitä vuoden tai pari. Hän tahtoi asettaa niiden hoitajaksi erään Martineaun, parhaimman ja kunnollisimman palkkalaisensa, joka sattui olemaan ilman paikkaa; sillä hänen neljän vuokralaisensa puolinjakokirjain sopimusaika loppui ja hetki yhdistää ne kahdeksi maatilaksi ja antaa ne rahasta vuokralle oli käsissä. Nämä niin yksinkertaiset, mutta kolmenkymmenen tuhannen frangin kulunkeihin kiedotut aatteet olivat tänä hetkenä kreiville ja kreivittärelle pitkien keskustelujen aiheina: inhottavia riitoja, joissa kreivitärtä ei tukenut muu kuin hänen lastensa etu. Tuo ajatus: "Jos minä kuolen huomenna, miten kävisi?" puistatti häntä. Lempeät ja rauhalliset sielut, joille kiukustuminen on mahdotonta ja jotka tahtovat ympärillään vallitsevan heidän syvän sisäisen rauhansa, he yksin tietävät kuinka paljon voimaa vaaditaan tuollaisiin taisteluihin, mitä runsaita verivirtoja tulvii sydämeen ennen taistelun alkua, mikä väsymys valtaa olemuksen, kun taisteltuaan ei ole mitään saavuttanut. Hetkellä, jolloin hänen lapsensa olivat vähemmän kalpeat, vähemmän laihat ja hilpeämpiä, sillä hedelmien aika oli tehnyt heihin vaikutuksensa; hetkellä, jolloin hän kostein silmin seurasi heitä heidän leikeissään tuntien tyytyväisyyttä, joka uudisti hänen voimiansa virkistämällä hänen sydäntänsä, tuolla hetkellä vaimo parka kesti loukkaavat pisteliäisyydet ja haavoittavat hyökkäykset terävällä vastustuksella. Kreivi, joka oli pelästynyt kaikista noista muutoksista, kielsi niiden edut ja mahdollisuuden tylyllä itsepäisyydellä. Päivänselviin tosiasioihin hän vastasi kuin lapsi, joka saattaa asettaa väittelynalaiseksi esimerkiksi auringon vaikutuksen kesällä. Kreivitär pääsi voitolle. Terveen järjen voitto hulluuden yli tyynnytti kreivittären haavoja, hän unohti loukkaukset. Sinä päivänä hän teki kävelyretken Cassine'en ja Rhetorière'en päättääkseen siellä suunnitelmat. Kreivi kävi yksin edellä, lapset tulivat hänen perässään ja me kaksi olimme takimmaisina kulkien hitaasti, sillä kreivitär puhui minulle tuolla suloisella ja hiljaisella äänellään. Hänen sanansa muistuttivat meren laineita, jotka viihtyvinä hiljaa solahtelevat heleälle hiekalle.
Hän sanoi minulle olevansa varma menestyksestä. Oli muodostumassa kilpaileva ajuriliike Tours'in ja Chinon'in välille. Sen yrittäjä oli eräs toimelias mies, Manetten serkku, joka tahtoi saada itselleen suuren arentitilan tien varrelta. Hänen perheensä oli lukuisa: vanhin poika ohjasi ajoneuvoja, toinen kuormavaunuja, isä, sijoittuneena keskiväliin tienvarrella Rabelaye'n vuokratilalle, saattoi siitä valvoa hevosten vaihtoa ja viljellä hyvin maitaan käyttämällä niihin lantaa, jota hän sai talleistaan. Mitä toiseen haaratilaan, Baude'en tulee, joka sijaitsi lyhyen matkan päässä Clochegourde'sta niin yksi heidän neljästä vuokralaisestaan, kunnollinen, älykäs ja toimelias mies, joka tunsi uuden viljelystavan edut, oli tarjoutunut vuokraamaan sen. Cassine ja Rhetoriére taas olivat seudun parhaimmat tilat; kerran rakennusten valmistuttua ja viljelysten saatua täyden arvonsa, riitti ilmoittaa vain niistä Tours'issa. Kahdessa vuodessa Clochegourde siten tuottaisi korkoja suunnilleen kaksikymmentäneljätuhatta frangia. Gravelotte, Maine'ssa oleva arentitila, jonka kreivi oli saanut takaisin, oli juuri vuokrattu seitsemäntuhannen frangin vuotuismaksusta yhdeksäksi vuodeksi; sotamarsalkan vuosiraha teki neljätuhatta frangia; jos nämä tulot eivät vielä muodostaneetkaan omaisuutta, saattoi niillä kuitenkin hyvin mukavasti elää. Myöhemmin muut taloudessa aikaansaadut parannukset sallisivat hänen ehkä jonakin päivänä mennä Pariisiin valvomaan Jacques'in kasvatusta kahtena vuotena, sitten kun kruununperillisen terveys olisi vahvistunut.
Millä väristyksellä hän lausui sanan Pariisi! Minä olin tuon suunnitelman perillä, hän tahtoi niin vähän kuin mahdollista olla erossa ystävästään. Tuo sana saattoi minut kiihkoon, minä sanoin hänelle, että hän ei tuntenut minua; että minä, hänelle siitä puhumatta, olin ryhtynyt täydentämään kasvatustani tehden työtä yöt ja päivät voidakseni olla Jacques'in opettaja; sillä minä en voisi sietää ajatusta, että hänen talossaan tulisi asumaan joku nuori mies. Näistä sanoista hän kävi vakavaksi.
– Ei, Felix, sanoi hän, siitä ei tule enempää kuin teidän papiksi rupeamisestannekaan. Te olette yhdellä sanalla koskettanut äitiä aina sydänjuuriin asti, mutta nainen rakastaa teitä liian vilpittömästi antaakseen teidän joutua intonne uhriksi. Olisi korvaamaton vahinko, jos käyttäisi hyväkseen tuota uhrautuvaisuutta, enkä minä voisi sitä millään tavalla hyvittää. Ah! ei, en tahdo millään tavalla tulla teille turmiolliseksi. Teistäkö, vikontti de Vandenesse, opettaja? Te, jonka ylevä tunnuslause on: ei myö itseänsä! Vaikka te olisitte joku Richelieu, te olisitte ainaiseksi sulkenut elämänuranne. Te aiheuttaisitte mitä suurimpia suruja perheellenne. Ystäväni, te ette tiedä, miten paljon loukkaavaa sellainen nainen kuin minun äitini osaa asettaa suojelevaan katseeseen, miten paljon nöyryyttävää yhteen sanaan, halveksumista yhteen tervehdykseen.
– Ja jos te minua rakastatte, mitä välitän minä maailmasta?
Hän teeskenteli ikäänkuin hän ei olisi kuullut ja jatkoi:
– Vaikka minun isäni on hyvä ja taipuisa myöntämään minulle sen, mitä häneltä pyydän, ei hän antaisi teille anteeksi sitä, että olette joutunut huonoon asemaan maailmassa, ja kieltäytyisi teitä suojelemasta. En tahtoisi teitä nähdä itse kruununprinssinkään opettajana! Ottakaa yhteiskunta sellaisena kuin se on, älkää astuko mitään harha-askeleita elämässä. Ystäväni, tuo mieletön ehdotus, joka lähtee…
– Rakkaudesta, sanoin minä hänelle hiljaa.
– Ei, armeliaisuudesta, lausui hän pidättäen kyyneleitään; tuo hullu ajatus valaisee minulle teidän luonnettanne. Sydämenne on tuottava teille vahinkoa. Otan tästä hetkestä alkaen itselleni oikeuden opettaa teille muutamia asioita. Jättäkää minun naissilmieni huoleksi nähdä joskus teidän edestänne. Niin, Clochegourde'ni perukasta minä tahdon, äänettömänä ja ihastuneena, seurata teidän menestystänne. Mitä opettajaan tulee, olkaa rauhallinen, me löydämme kyllä jonkun vanhan, kunnon apotin, jonkun vanhan, oppineen jesuiitan, ja isäni on mielellään luovuttava rahasumman sen lapsen kasvatusta varten, joka tulee kantamaan hänen nimeään. Jacques on minun ylpeyteni. Hän on kuitenkin vasta yhdentoista vuotias, sanoi kreivitär hetkisen vaiettuaan. Mutta hänen laitansa on samoin kuin teidän: nähdessäni teidät minä luulin teitä kolmentoista vuotiaaksi.
Me olimme saapuneet Cassine'en, jossa Jacques, Madeleine ja minä seurasimme kreivitärtä, kuten pikku lapset seuraavat äitiään; mutta me olimme hänelle vaivaksi. Minä jätin hänet hetkiseksi ja menin puutarhaan, jossa Martineau vanhempi, tilan kaitsija, tarkasteli Martineau nuoremman, vuokraajan, kanssa puita, oliko ne hakattava maahan vai ei. He väittelivät tästä asiasta aivan kuin heidän omaisuutensa olisi ollut kysymyksessä. Minä näin silloin, kuinka suuresti kreivitärtä rakastettiin. Lausuin sen eräälle köyhälle päivätyöläiselle, joka jalka lapion päällä ja nojaten kyynärpäällään sen varteen, kuunteli noita kahta puutarhatieteen tohtoria.
– Kyllä, herra, vastasi hän minulle, kreivitär on hyvä nainen, eikä ylpeä, kuten kaikki nuo Azay'n riikinkukot, jotka mieluummin näkisivät meidän nälkiintyvän kuin koirien, kuin että maksaisivat penniäkään päälle kuusijalkaisesta ojasta! Sinä päivänä, jolloin tuo nainen jättää paikkakunnan, itkee pyhä Neitsyt ja me samoin. Hän tietää, mikä hänelle kuuluu, mutta hän tuntee meidän puutteemme ja ottaa ne huomioon.
Millä ilolla minä annoin kaikki rahani tuolle miehelle!
Muutamia päiviä jälkeenpäin tuli ponyhevonen Jacques'ille, jota hänen isänsä, oivallinen ratsastaja, tahtoi vähitellen totuttaa ratsastamisen vaivaloisuuksiin. Pikku pojalla oli kaunis ratsupuku, joka oli ostettu pähkinöistä saaduilla rahoilla. Aamu, jona hän sai ensimäisen oppituntinsa isän seuraamana ja Madeleinen hämmästyneenä huutaessa ja hypellessä nurmikolla, jonka ympäri Jacques ajoi, oli kreivittärelle ensimäinen suuri äidillisyyden juhla. Jacques'illa oli äidin kirjailema kaulus, pieni, taivaansininen, kiiltonahkavöinen päällystakki, valkeat, poimuilevat housut ja skottilainen samettihattu, jonka alta vaaleat hiukset valuivat paksuina kiharoina: hän oli ihastuttavan näköinen. Kaikki talon muukin väki ryhmittyi hänen ympärilleen ottaen osaa tähän kotoiseen onneen. Nuori perillinen hymyili äidilleen ajaessaan hänen ohitsensa ja pysyi rohkeana. Tämä ensimäinen miehen toimi tuolta lapselta, jota kuolema niin usein näytti lähestyvän, toivo kauniista tulevaisuudesta, jota hänelle ennusti tuo ratsastusretki, jolla hän näyttäytyi niin kauniina, niin iloisena, niin raikkaana, mikä viehättävä korvaus! Iloitseva isä, joka ensi kertaa pitkästä ajasta oli jälleen nuorekas ja hymyilevä, onni, joka kuvastui koko talonväen silmissä, Lenoncourt'in vanhan tallimestarin huudahdus – hän palasi Tours'ista ja nähdessään tavan, jolla lapsi piteli ohjaksia, lausui hänelle: "Bravo, herra vikontti!" – se oli liikaa, rouva de Mortsauf suli kyyneliin. Hän, joka niin tyynesti kantoi surunsa, oli liian heikko kestämään iloa nähdessään lapsensa ratsastavan tuolla hiekalla, johon hän niin usein ennen oli vuodattanut kyyneleitä kävelyttäessään poikaansa auringonpaisteessa. Tuona hetkenä kreivitär nojautui minun käsivarteeni ilman omantunnon tuskia ja sanoi minulle:
– Minusta tuntuu kuin en olisi koskaan kärsinyt. Älkää jättäkö meitä tänään.
Kun oppitunti oli loppunut, heittäytyi Jacques äitinsä syliin. Äiti otti hänet vastaan ja puristi häntä syliinsä voimalla, jonka ylitsevuotava autuas riemu synnyttää, ja suudelmia ja hyväilyjä riitti loppumattomiin. Minä menin Madeleinen kanssa tekemään kaksi komeata kukkavihkoa koristaaksemme pöydän ratsastajan kunniaksi. Kun me palasimme saliin, sanoi kreivitär minulle: Viidestoista lokakuuta tulee varmaankin olemaan merkkipäivä! Jacques on ottanut ensimäisen tuntinsa ratsastamisessa, ja minä olen saanut valmiiksi ompelukseni.
– Tosiaan, Blanche, sanoi kreivi nauraen, minä tahdon sen sinulle maksaa.
Hän tarjosi vaimolleen käsivartensa ja vei hänet etupihaan, jossa kreivitär näki ajoneuvot, jotka hänen isänsä oli hänelle antanut ja joita varten kreivi oli ostanut kaksi hevosta Englannista. Ne oli tuotu herttua de Lenoncourt'in hevosten mukana. Vanha tallimestari oli laittanut kaikki valmiiksi etupihassa oppitunnin kestäessä. Me otimme vaunut ja menimme katsomaan uutta puistokujan suunnitelmaa, jonka mukaan tien piti kulkea suorassa viivassa Clochegourde'sta Chinon'in tielle. Äsken ostetut maa-alueet tekivät mahdolliseksi tien kulkemisen suoraan uusien alueiden poikki. Palatessa sanoi kreivitär minulle syvällä surumielisyydellä: – Minä olen liian onnellinen, minulle on onni sairautta, se ahdistaa minua ja minä pelkään sen katoavan kuin unen.
Minä rakastin häntä liian intohimoisesti voidakseni olla tuntematta mustasukkaisuutta. Minä, minä en voinut antaa hänelle mitään, ja raivoissani minä etsin keinoa saada kuolla hänen edestänsä. Hän kysyi minulta mitkä ajatukset verhosivat silmiäni. Minä ilmoitin ne hänelle suoramielisesti, ja hän oli siitä enemmän liikutettu kuin kaikesta edellätapahtuneesta. Hän vuodatti palsamia sydämeeni, kun hän, vietyään minut portaille, sanoi korvaani: – Rakastakaa minua, kuten tätini minua rakasti, annattehan te silloin minulle elämänne. Ja jos minä sen siis otan, teenhän minä silloin joka hetki itseni teidän velalliseksenne!
– Oli aika saada käsityöni valmiiksi, jatkoi hän astuen sisälle saliin, jossa minä suutelin hänen kättänsä ikäänkuin uudistaakseni lupaukseni. Te ette ehkä tiedä, Felix, minkätähden minä olen ryhtynyt tähän pitkälliseen työhön? Miehet löytävät elämänsä toimissa keinoja suruja vastaan, liikeasioiden kulku hälventää ne, mutta me naiset, meillä ei ole sielussa ainoatakaan tukikohtaa surujamme vastaan. Voidakseni hymyillä lapsilleni ja miehelleni, silloin kun surulliset mielteet minua painoivat, minä tunsin tarvetta järjestää kärsimystäni ruumiillisen liikkeen avulla. Minä vältin siten velttouden, joka seuraa suuria voimain kulutuksia, samoinkuin kiihtymyksen purkaukset.
Käden säännöllinen nostaminen viihdytti ajatuksiani ja vuodatti sieluuni, jossa myrsky kohisi, vuoksen ja luoteen rauhan, järjestäen siten sen mielenliikutukset. Ymmärrättekö, jokainen piste ompeluksessani tunsi minun salaisuuteni? Tehdessäni viimeistä tuolinpäällystä minä ajattelin liiaksi teitä, niin, aivan liiaksi, ystäväni. Sen mitä te asetitte kukkavihkoihinne, sanoin minä itselleni kuvioillani.
Päivällinen oli iloinen. Jacques, kuten kaikki lapset, joille omistetaan huomiota, hyppäsi kaulaani nähdessään kukat, jotka olin hänelle kunniaseppeleen puutteessa poiminut. Hänen äitinsä teeskenteli minulle suuttumusta tämän uskottomuuden johdosta; voitte ymmärtää, millä sulolla tuo rakastettava lapsi tarjosi tuon leikillä kadehditun kukkavihkon äidilleen. Illalla me pelasimme kaikki kolme erän lautapeliä, minä yksin herra ja rouva de Mortsauf'ia vastaan, ja kreivi oli ihastuttava. Lopuksi päivän laskiessa he saattoivat minut Frapesle'n tielle asti tuollaisena tyynenä iltana, jonka sopusointu korvaa tunteille syvyydessä sen, minkä ne elävyydessä menettävät. Tämä päivä oli ainoa laatuaan tuon vaimoparan elämässä, se oli loistava piste, joka vaikeina hetkinä tuli usein hyväilemään hänen muistojansa. Ratsastamisharjoitukset tulivat pian eripuraisuuden aiheeksi. Kreivitär pelkäsi syystä kyllä isän ankaraa menettelyä poikaa kohtaan. Jacques alkoi jo laihtua, hänen kauniiden sinisilmiensä ympärille tuli tummat renkaat; ollakseen aiheuttamatta surua äidilleen Jacques piti parempana kärsiä hiljaisuudessa. Minä keksin parannuskeinon tätä onnettomuutta vastaan neuvoen häntä sanomaan isälleen, että hän oli väsynyt, silloin kun kreivi alkoi kiivastua. Mutta nämä lievennykset olivat riittämättömiä. Täytyi asettaa vanha tallimestari isän sijalle, joka ei ilman riitaisuuksia antanut riistää itseltään oppilastaan. Riidat ja väittelyt alkoivat jälleen. Kreivi valitsi aiheeksi yhtämittaisiin valituksiinsa naisten vähäisen kiitollisuuden; hän soimasi kaksikymmentä kertaa päivässä vaimoaan ajoneuvoista, hevosista ja palvelijoiden puvuista. Lopuksi sattui yksi noita tapahtumia, joihin tämänkaltaiset luonteet ja tämän lajiset sairaudet mielellään ryhtyvät: kustannukset nousivat puolta suuremmiksi kuin mitä oli arvioitu Cassine'a ja Rhetorière'a varten, joiden huonot seinät ja lattiat murtuivat. Eräs työmies saapui onnettomuudeksi ilmoittamaan tämän uutisen herra de Mortsauf'ille, sen sijaan että hän olisi sanonut sen kreivittärelle. Tämä oli aiheena riitaan, joka alkoi vienosti, mutta joka kasvoi asteettain ja jossa kreivin muutamiksi päiviksi asettunut luulotauti vaati korkojansa Henriette paralta.
Tuona päivänä minä olin lähtenyt Frapesle'sta puoli yhdentoista aikana mennäkseni Clochegourde'en tekemään kukkavihkoa Madeleinen kanssa. Lapsi oli tuonut minulle terassin rintanojalle kaksi kukkamaljakkoa ja minä kiertelin lähistöllä olevissa puistoissa etsien syksyn kukkia, niin kauniita, mutta niin harvinaisia. Palatessani viimeiseltä käynniltäni minä en enää nähnyt pientä ruusuvöistä, nirhalaitaiseen peleriiniin kääriytynyttä luutnanttiani, ja minä kuulin huutoja Clochegourde'sta.
– Kenraali, sanoi minulle Madeleine kyynelehtien, ja hänellä tämä sana ilmaisi vihaa isää kohtaan, kenraali toruu äitiä, menkää häntä puolustamaan.
Minä lensin portaita pitkin ja saavuin saliin kreivin ja hänen vaimonsa minua huomaamatta tai tervehtimättä. Kuullessani hullun kirkuvia huutoja minä menin sulkemaan kaikki ovet, sitten minä palasin; minä olin nähnyt Henrietten yhtä valkeana kuin hänen vaatteensa.
– Älkää menkö koskaan naimisiin, Felix, sanoi kreivi minulle; naisella on paholainen neuvonantajanaan. Hyveellisinkin heistä keksisi pahan, ellei sitä olisi olemassa, he ovat kaikki raivoisia petoja.
Minä kuulin sitten todisteluja, joissa ei ollut alkua eikä loppua. Pöyhkeillen aikaisemmista ehkäisy-yrityksistään herra de Mortsauf toi uudelleen esille turhanpäiväiset verukkeet, joilla maalaiset kieltäytyivät omaksumasta uusia menettelytapoja. Hän väitti, että jos hän olisi ohjannut Clochegourde'a, olisi se kaksi kertaa rikkaampi kuin mitä se oli. Sommitellessaan loukkaavia ja vääriä häväistyksiään hän kiroili, ryntäsi huonekalusta toiseen, saattoi ne epäjärjestykseen ja kolhi niitä; sitten keskellä lausetta hän keskeytti itsensä puhuakseen selkäytimestään, joka häntä poltti, tai aivoistaan, jotka menivät hajalle kuten hänen rahansa. Hänen vaimonsa saattoi hänet perikatoon. Onneton, yli kolmenkymmenen tuhannen koroista, jotka hän omisti, oli hänen vaimonsa tuonut hänelle enemmän kuin kaksikymmentä. Herttuan ja herttuattaren Jacques'ille varattu omaisuus tuotti enemmän kuin viisikymmentä tuhatta frangia korkoja. Kreivitär hymyili ylevästi ja katsoi taivasta kohden.
– Niin juuri, Blanche, huusi hän, sinä olet minun pyövelini, sinä tapat minut; minä olen sinulle vaivaksi… sinä tahdot vapautua minusta, sinä olet tekopyhimys-hirviö. Hän nauraa! Tiedätkö, minkätähden hän nauraa, Felix?
Minä olin vaiti ja annoin pääni painua.
– Tämä nainen, jatkoi hän vastaten kysymykseen, hän riistää minulta kaiken onnen, hän on yhtä paljon minun kuin teidän ja väittää olevansa minun vaimoni! Hän kantaa minun nimeäni eikä täytä ainoatakaan niistä velvollisuuksista, joita jumalalliset ja inhimilliset lait hänelle asettavat, hän valehtelee siten sekä ihmisille että Jumalalle. Hän kiusaa minua antamalla minun juosta asioilla ja väsyttää minut, jotta jättäisin hänet yksin. Minä en miellytä häntä, hän vihaa minua ja panee kaiken taitonsa liikkeelle pysyäkseen neitseenä. Hän tekee minut hulluksi kieltäytymisillä, joita hän minulle aiheuttaa, sillä kaikki nousee silloin minun pääparkaani; hän tappaa minut vähitellen ja luulee olevansa pyhimys, hän käy ripillä joka kuukausi.
Kreivitär vuodatti tuona hetkenä kuumia kyyneleitä nöyryytettynä tuon miehen olemuksesta. Hänen ainoa vastauksensa oli: – Herra! herra! herra!
Vaikkakin kreivin sanat olisivat saattaneet minut punastumaan niin hyvin hänen kuin Henrietten puolesta, liikuttivat ne voimakkaasti minun sydäntäni, sillä ne koskivat niihin puhtauden ja hienouden tunteisiin, jotka ovat ensimäisen rakkauden niin sanoakseni alkuaineksina.
– Hän on neitsyt minun kustannuksellani, sanoi kreivi.
Näihin sanoihin huudahti kreivitär: – Herra!
– Mitä merkitsee, sanoi kreivi, teidän kopea herra sananne? Enkö minä ole valtias täällä? täytyykö minun lopultakin opettaa se sinulle?
Hän lähestyi kreivitärtä kurottaen häntä kohden valkoista sudenpäätänsä, joka nyt oli inhottavan näköinen. Hänen keltaisissa silmissään oli ilme, joka sai hänet muistuttamaan metsästä uloskäyvää nälkiintynyttä petoa. Kreivitär luisui tuolistaan maahan ottaakseen vastaan iskun, jota ei tullut; hän oli vaipunut lattialle tajuntansa menettäneenä ja aivan murtuneena. Kreivi oli kuin murhaaja, joka tuntee uhrinsa veren räiskyvän kasvoilleen, hän pysyi aivan tyrmistyneenä. Minä otin vaimo paran käsivarsilleni, kreivi antoi sen tapahtua, aivankuin hän olisi pitänyt itseänsä ansiottomana häntä kantamaan; mutta hän kävi minun edelläni avatakseen minulle salin viereisen kamarin oven, pyhitetyn kamarin, johon minä en ollut koskaan astunut. Minä asetin kreivittären seisaalleen ja pidin häntä hetkisen toisella käsivarrellani kiertäen toisen hänen vyötäistensä ympäri, sillä aikaa kun herra de Mortsauf otti pois vuoteen päällyksenä olevan haahkanuntuvaisen irtopeitteen; sitten me nostimme ja asetimme hänet pitkälleen vuoteeseen täysin puettuna. Palatessaan tajuntaan pyysi Henriette kädenliikkeellä meitä irroittamaan hänen vyönsä. Herra de Mortsauf löysi sakset ja leikkasi vyön poikki, minä annoin kreivittären hengittää hajusuolaa, hän avasi silmänsä. Kreivi meni pois enemmän häpeissään kuin surullisena. Kaksi tuntia kului syvässä hiljaisuudessa. Henrietten käsi oli minun kädessäni, ja minä puristin sitä voimatta puhua mitään. Aika ajoittain hän kohotti silmänsä sanoakseen minulle katseella, että hän tahtoi pysyä levossa ja hiljaisuudessa; sitten oli hetkinen rauhallista väliaikaa, jolloin hän kohottautui kyynärpäilleen ja sanoi minun korvaani: – Se onneton! jos te tietäisitte…
Hän laski päänsä tyynylle. Menneiden kärsimysten muisto yhdistyneenä hänen nykyisiin tuskiinsa aiheutti hänelle hermo-kohtauksia, joita minä en muulla tavoin saanut tyynnytetyiksi kuin rakkauden vetovoiman avulla; vaikutus, joka oli minulle vielä tuntematon, mutta jota minä vaistomaisesti käytin. Minä käsittelin häntä hellästi hillityllä voimalla, ja tämän viimeisen käännekohdan aikana hän loi minuun katseita, jotka saivat minut itkemään. Kun hermoston kiihtymys lakkasi, korjasin minä hänen epäjärjestykseen joutuneita hiuksiansa, joita minä koskettelin ensimäisen ja ainoan kerran elämässäni; sitten minä otin jälleen hänen kätensä ja tarkastelin pitkään tuota harmaan ja ruskean väristä huonetta, tuota yksinkertaista vuodetta persialaisine uutimineen, antiikkiseen tyyliin koristettua toalettipöytää, halpaa sohvaa pisteompeleisine patjoineen. Mikä runollisuus tuossa huoneessa! Mikä omakohtaisesta ylellisyydestä luopuminen! Hienon hieno puhtaus oli hänen ylellisyytensä. Jalo uskonnollisen aviovaimon kammio, täynnä pyhää alistumista; sen ainoa koristus oli vuoteen vieressä oleva ristiinnaulitun kuva, jonka yläpuolella oli hänen tätinsä kuva; sitten molemmin puolin vihkivesimaljaa hänen kahden lapsensa kuvat, jotka hän itse oli lyijykynällä piirtänyt, sekä vihkonen heidän hiuksiansa siltä ajalta, jolloin he olivat pieniä. Mikä turvapaikka naiselle, jonka ilmestyminen suureen maailmaan olisi saanut kauneimmatkin kateudesta kalpenemaan! Sellainen oli naistenhuone, jossa alati itki kuuluisan perheen tytär, tällä hetkellä katkeruuden tulvan peittämänä ja kieltäytyen rakkaudesta, joka olisi häntä lohduttanut. Salainen, auttamaton onnettomuus! Ja uhri vuodatti kyyneleitä pyövelin tähden ja pyöveli vuodatti kyyneleitä uhrin tähden. Kun lapset ja kamarineiti tulivat sisälle, menin minä ulos. Kreivi odotti minua, hän piti minua jo välittävänä voimana hänen ja hänen vaimonsa välillä; ja hän tarttui minun käsiini huutaen: – Jääkää, jääkää Felix!
