Buch lesen: «Laakson lilja», Seite 7

– Teillä ei siis ole ollenkaan kunnianhimoa? sanoi minulle päivällisillä herttuatar tuiman näköisenä.

– Rouva, vastasin minä luoden häneen vakavan katseen, tunnen itsessäni voiman lannistaa maailman, mutta minulla ei ole kuin kaksikymmentäyksi vuotta ja minä olen aivan yksin.

Hän katseli tytärtään hämmästyneenä. Hän luuli, että hänen tyttärensä, pitääkseen minut lähellään, sammutti minussa kaiken kunnianhimon. Herttuatar de Lenoncourt'in olo Clochegourde'ssa oli yhtämittaista kiusaantumisen aikaa. Kreivitär vaati minulta hillittyä käytöstä, hän pelästyi hellästi lausuttua sanaa ja häntä miellyttääkseni minun täytyi pukeutua teeskentelyn haarniskaan. Suuri torstaipäivä tuli. Se oli ikävystyttävien juhlamenojen päivä, yksi niitä, joita rakastajat vihaavat. He ovat tottuneet huolettoman arkielämän kuherruksiin, näkemään tuolinsa paikallaan ja kartanon valtiattaren omistautuvan kokonaan heille. Rakkaus kauhistuu kaikkea, mikä ei ole sitä itseänsä. Herttuatar läksi iloitsemaan hovin loistosta ja kaikki tuli järjestykseen Clochegourde'ssa. Pieni epäsopuni kreivin kanssa juurrutti minut entistä enemmän Clochegourde'en. Minä saatoin tulla sinne milloin tahansa, herättämättä pienintäkään epäluuloa, ja kuin köynnöskasvi ympäröidä tuon kauniin sielun, joka avasi minulle molemminpuolisten tunteiden lumotun maailman. Joka aika, hetki hetkeltä meidän luottamukseen perustettu veljellinen avioliittomme tuli kiinteämmäksi; me lujitimme kumpainenkin asemaamme: kreivitär verhosi minut elatusäidin suojeluksilla ja puhtaasti äidillisen rakkauden valkeilla vaatteilla, sillävälin kun minun rakkauteni, joka oli taivaallista hänen läheisyydessään, hänestä etäällä tuli jäytäväksi ja janoiseksi kuin tulipunainen rauta. Minä rakastin häntä kaksinkertaisella rakkaudella, josta sinkosi tuhansia intohimon nuolia taivaalle, jossa ne raukenivat läpitunkemattomaan eetteriin. Jos te kysytte minulta, minkätähden minä, joka olin nuori ja täynnä tulisia pyyteitä, pysyin platonisen rakkauden harhaanvievässä uskossa, tunnustan teille, että minussa ei ollut vielä tarpeeksi miestä ahdistamaan tuota naista, joka pelkäsi alinomaa jonkun onnettomuuden kohtaavan hänen lapsiansa, joka alati odotti puolisonsa mielialan myrskyistä vaihtelua; joka oli miehensä vaivaamana silloin, kun Jaques'in tai Madeleinen sairaus ei häntä huolettanut, ja sai istua heidän vuoteensa ääressä, kun hänen puolisonsa salli hänen hiukan levähtää. Liian kiihkeästi lausutun sanan sointi järkytti hänen olemustansa, intohimo loukkasi häntä; hänelle piti rakkauden olla verhottua, hellyydensekaista voimaa, lyhyesti sanoen sitä, mitä hän oli toisille. Lisäksi, sanon sen teille, joka olette niin täysin nainen, tuohon asemaan sisältyi hurmaavaa hiutumista, jumalallisen sulon hetkiä ja tyytyväisyyttä, joka seuraa hiljaisia uhrauksia. Hänen puhtautensa oli tarttuvaa, hänen uhrautumisensa, jolle ei ollut maallista korvausta, vaikutti kestävyydellään; tuo elävä, salainen hurskaus, joka yhdisti hänen muut hyveensä, vaikutti kuin uskonnollinen suitsutus. Lisäksi minä olin nuori, kyllin nuori keskittääkseni olemukseni tuohon suudelmaan, jonka hän niin harvoin salli minun painaa hänen kädelleen; hän antoi minulle aina kätensä yläpuolen, eikä koskaan sisäpuolta, joka hänen mielestään luultavasti oli aistillisten nautintojen rajana. Koskaan ei kaksi sielua ole syleillyt toisiaan kiihkeämmin, koskaan ei ruumista ole urheammin ja voittoisammin lannistettu. Myöhemmin minä opin tuntemaan syyn tuohon täydelliseen onneen. Minun iälläni ei mikään hyötynäkökohta häirinnyt minun sydäntäni, eikä mikään kunnianhimo kääntänyt tuon tunteen kulkua, joka oli päässyt irralleen kuin tulvavirta ja joka hukutti aaltoihinsa kaiken, minkä se vei mukanaan. Niin, myöhemmin me rakastamme naisessa naista, ensimäisessä rakastetussa naisessa me sitävastoin rakastamme kaikkea. Hänen lapsensa ovat meidän lapsiamme, hänen kotinsa on meidän kotimme, hänen etunsa ovat meidän etujamme ja hänen onnettomuutensa meidän suurin onnettomuutemme. Me rakastamme hänen pukuansa ja hänen huonekalujansa; me tunnemme enemmän mielipahaa nähdessämme hänen viljansa laossa kuin jos olisimme kadottaneet rahamme; me olemme valmiita nurisemaan vieraalle, joka saattaa epäjärjestykseen uunin reunustalla olevat pienet korukapineemme. Tuo pyhä rakkaus siirtää meidät toisen ihmisen elämään, kun me sitä vastoin myöhemmin vedämme itseemme toisen elämän, pyytämällä naista nuorilla tunteillaan rikastuttamaan meidän köyhtyneitä tunteitamme. Minä kotiuduin hetikohta taloon ja sain ensimäistä kertaa kokea tuollaista ääretöntä sulon tunnetta, joka on ahdistetulle sielulle samaa kuin kylpy väsyneelle ruumiille; sielu virkistyy silloin joka taholle ja se saa hyväilyjä kaikkein syvimpiin poimuihinsa asti. Te ette voi ymmärtää minua, te olette nainen, ja tässä on kysymyksessä onni, jonka te annatte saamatta koskaan vastaanottaa samanlaista. Mies yksin tuntee tuon herkullisen nautinnon olla vieraan perheen keskuudessa, sen valtiattaren etuoikeuttamana, hänen tunneliikutustensa salaisena keskipisteenä. Koirat eivät enää hauku teitä, palvelijat tuntevat yhtähyvin kuin koiratkin teidän salaiset merkkinne, joita te kannatte; lapset, joissa ei ole mitään turmeltunutta, jotka tietävät, ettei heidän osansa koskaan tule vähentymään ja että heitä suojellaan ja tehdään heille hyvää, nuo lapset omistavat ennustajan kyvyn. He ovat kuin kissanpoikasia, heillä on lempeä itsevaltiutensa, jota he harjoittavat rakastamiaan ja jumaloimiaan olentoja kohtaan; heissä on älykästä herkkätuntoisuutta ja he ovat viattomia rikostovereita; he tulevat teidän luoksenne varpaisillaan, hymyilevät teille ja menevät äänettömästi pois. Teidän tähtenne kaikki kiiruhtavat, jokainen rakastaa teitä ja hymyilee teille. Todelliset intohimot näyttävät olevan kauniita kukkia, jotka tuottavat sitä enemmän iloa, mitä kiittämättömämmässä maassa ne kasvavat. Mutta jos minulla oli ihania etuja tuosta oikeudestani kuulua perheeseen, jossa minä löysin sydämeni mukaiset omaiset, oli minulla myöskin velvollisuuksia. Tähän asti herra de Mortsauf oli hillinnyt itseään minun läsnäollessani; minä olin nähnyt vain, mitä suuria vikoja hänellä oli, mutta nyt minä pian pääsin tuntemaan niiden käytäntöön sovelluttamista niiden koko laajuudessa ja näin, kuinka jalon hyväsydäminen kreivitär oli ollut kuvatessaan minulle jokapäiväisiä taistelukaan. Minä opin tuntemaan tuon sietämättömän luonteen kaikki puolet; minä kuulin nuo hänen alituiset tyhjänhuutamisensa, hänen valituksensa onnettomuuksista, joista ulospäin ei näkynyt mitään merkkejä, minä käsitin tuon luontaisen tyytymättömyyden, joka riisti elämältä sen kukat, ja tuon alituisen itsevaltiuden tarpeen, joka saattoi hänet joka vuosi etsimään uusia uhreja. Kun me kävelimme iltasin, valitsi hän itse tien, mutta mikä tahansa se olikin, hän ikävystyi siihen aina; kotiin palattaessa hän asetti toisten niskoille väsymyksensä kuorman; hänen vaimonsa oli ollut siihen syynä viedessään häntä sinne, minne hän ei tahtonut; unohtaen johtaneensa meitä hän valitti, että hänen vaimonsa hallitsi hänen elämänsä pienimpiäkin yksityiskohtia, ettei hänellä saanut olla omaa tahtoa ja ajatusta ja että hän oli nolla talossaan. Jos nämä tylyt sanat kohtasivat äänetöntä kärsivällisyyttä, suuttui hän tuntiessaan voimansa rajoitetuksi; hän kysyi katkerasti eikö uskonto käskenyt naisen totella miestään ja oliko soveliasta halveksia lapsien isää. Hän lopetti aina koskettamalla vaimossaan jotakin arkaa kieltä, ja kun hän oli saanut sen soimaan, näytti hän nauttivan erikoista iloa näistä hallitsijamitättömyyksistään. Joskus hän teeskenteli synkkää vaitioloa ja sairaalloista alakuloisuutta; se pelästytti äkkiä hänen vaimoaan, jolta hän silloin sai osakseen liikuttavaa huolenpitoa. Muistuttaen turmeltuneita lapsia, jotka harjoittavat valtaansa äidin pelosta välittämättä, hän antoi hemmotella itseään kuten Jacques ja Madeleine, joita kohtaan hän tunsi mustasukkaisuutta. Lyhyesti sanoen minä ajan pitkään huomasin, että kreivi niin pienimmissä kuin suurimmissakin asioissa toimi palvelijoitansa, lapsiansa ja vaimoansa vastaan, kuten minua vastaan lautapelissä. Kun minä viimein olin päässyt perille, mitä juuria ja oksia oli noilla vaikeuksilla, jotka loiskasvien kaltaisina tukahuttivat ja ahdistivat tuon perheen liikkeitä ja hengitystä, kietoivat hienoilla, mutta moninkertaisilla siteillä talouden kulun ja hidastuttivat omaisuuden kasvamista, vaikeuttaen kaikki välttämättömimmät toimet, minä tunsin ihmettelevää kauhistusta, joka hallitsi rakkauttani ja tunki sen sydämeni pohjalle. Hyvä Jumala, mitä olen minä? Kyyneleet, jotka minä olin juonut, synnyttivät minussa ikäänkuin ylevän juopumuksen, ja minä tunsin onnea yhdistäessäni itseni tuon naisen kärsimyksiin. Minä olin äskettäin taipunut kreivin omavaltaisuuteen niinkuin salakuljettaja maksaa sakkonsa; tästä lähtien minä tarjouduin vapaaehtoisesti hirmuvaltiaan iskuille ollakseni lähempänä Henrietteä. Kreivitär ymmärsi minut, salli minun ottaa paikan hänen sivullaan ja palkitsi minut jakamalla tuskansa, kuten muinoin katuva uskonluopio, joka tahtoi päästä taivaaseen yhdessä veljiensä kanssa, sai armon kuolla sirkuksessa.

– Ilman teitä minä en kestäisi tätä elämää, sanoi Henriette minulle eräänä iltana, jolloin kreivi oli ollut, kuten kärpäset hyvin kuumana päivänä, pisteliäämpi, purevampi ja oikullisempi kuin koskaan ennen.

Kreivi oli mennyt levolle. Me vietimme, Henriette ja minä, osan iltaa akaasioidemme alla; lapset leikkivät meidän ympärillämme kylpien laskevan auringon säteissä. Meidän harvat sanamme, jotka olivat pelkästään huudahduslauseita ilmaisivat ne yhteiset ajatukset, joita meillä oli ja joilla me lepuutimme itseämme yhteisistä kärsimyksistämme. Kun puuttui sanoja, palveli äänettömyys uskollisesti sielujamme, jotka niin sanoakseni seurustelivat esteettömästi toistensa kanssa, olematta siihen suudelmalla yllytettyjä. Kumpainenkin nautti ajattelemisen ja uneksumisen viehätyksiä, molemmat laskeutuivat saman unelman laineille, sukeltausivat yhdessä jokeen ja nousivat ylös kuin kaksi nymfiä, mitä likeisimmin yhtyneinä, mutta ilman mitään maallisia siteitä. Me painuimme pohjattomiin syvyyksiin, me nousimme pinnalle kädet tyhjinä, katseella kysyen toisiltamme: – "Onko niin monien päivien joukossa ainoatakaan meitä varten?" Kun aistillisuus poimii meille juurettomina syntyneitä kukkia, minkätähden meidän lihamme on levoton? Huolimatta runollisesti riutuvasta illasta, joka levitti rintanojan tiilille tuon niin rauhoittavan ja puhtaan oranssin värin; huolimatta tuosta hartaasta ilmakehästä, jossa lasten vienot huudot vaimenivat ja joka vaikutti meihin tyynnyttävästi, intohimo kiemurteli minun suonissani kuin ilovalkean liekki. Kolmen kuukauden jälkeen minä en enää tyytynyt osaani, joka minulle oli annettu, ja minä hyväilin hiljaa Henrietten kättä koettaen siten siirtää häneen sitä uhkuvaa tunnetta, joka minussa hehkui. Henriette tuli jälleen rouva de Mortsauf'iksi ja veti pois kätensä; kyyneleitä nousi minun silmiini, hän näki ne ja loi minuun lauhan katseen vieden kätensä huulilleni.

– Tietäkää, sanoi hän, että tämä maksaa minulle paljon kyyneleitä! Ystävyys, joka tahtoo niin suurta suosionosoitusta, on hyvin vaarallista.

Minä laskin tunteeni valloilleen, minä sulauduin moitteisiin, minä puhuin hänelle kärsimyksistäni ja siitä vähäisestä huojennuksesta, jota minä pyysin voidakseni niitä kantaa. Minä rohkenin sanoa hänelle, että jos minun iälläni tunteet olivat pelkkää sielua, oli sielulla myöskin sukupuoli; että tulisin kuolemaan, mutta en sulkeutunein huulin. Hän vaiensi minut luoden minuun ylpeän katseensa, jossa minä luulin lukevani intiaanipäällikön sanat: Ja minä, olenko minä ruusujen päällä? Voi olla, että minä myöskin olin erehdyksissä. Siitä päivästä lähtien, jolloin minä Frapesle'n portin edessä olin väärin koettanut taivuttaa häntä siihen ajatukseen, että haudasta voisi nousta meidän onnemme, minä häpesin tahrata hänen sieluansa loukkaavaa intohimoa sisältävillä toiveilla. Hän otti sananvuoron ja lausui minulle sulohuulin, että hän ei voinut olla kokonaan minun, ja että minun olisi pitänyt se tietää. Sillä hetkellä, jolloin hän sanoi nuo sanat, minä ymmärsin, että minä, ellen mukautuisi hänen tahtoonsa, kaivaisin kuilun meidän välillemme. Minä painoin pääni alas. Hän jatkoi sanoen, että hänellä oli uskonnollinen varmuus siitä, että hän voi rakastaa veljeä loukkaamatta Jumalaa tai ihmisiä ja että oli suloista pitää tuota rakkautta todellisena vertauskuvana jumalallisesta rakkaudesta, joka hänen kunnon Saint-Martin'insa mukaan oli maailman elämä. Jos minä en voinut olla hänelle jotenkin samaa kuin hänen vanha rippi-isänsä, vähemmän kuin rakastaja, mutta enemmän kuin veli, ei meidän pitänyt enää toisiamme nähdä. Hän tulisi kuolemaan kantaen Jumalalle ylijäämän noista viiltävistä kärsimyksistä, joita hän kyynelin ja ahdistuksin sai kestää.

– Minä olen antanut, sanoi hän lopettaen, enemmän kuin minun piti, niin ettei minulla ole enää mitään jäljellä, ja minä olen saanut siitä jo rangaistuksen.

Minun piti tyynnyttää häntä, luvata etten koskaan aiheuttaisi hänelle tuskaa ja että rakastaisin häntä kaksikymmenvuotiaana, kuten vanhukset rakastavat viimeistä lastaan.

Seuraavana päivänä minä tulin sopivaan aikaan. Hänellä ei ollut enää kukkia harmaan salin maljakoihin. Minä kiiruhdin niityille ja viinitarhoihin ja etsin sieltä kukkia laittaakseni hänelle kaksi kukkavihkoa. Mutta koko ajan niitä toisen toisensa jälkeen poimiessani, taittaessani niitä juuresta, ihaillessani niitä, minä ajattelin, että väreillä ja lehdillä oli oma musiikkinsa, runoutensa, joka tulee ilmi katseen tuntemassa viehätyksessä, kuten säveljaksot herättävät tuhansia muistoja rakastavien ja rakastettujen sydämissä. Jos väri on määrätyllä tavalla järjestettyä valoa, eiköhän sillä ole jokin tarkoitus, kuten ilman värinällä säveleessä on omansa? Jacques ja Madeleine auttoivat minua ja me kaikki kolme olimme onnellisia saadessamme yhdessä valmistaa yllätyksen rakastetullemme. Viimeisillä käynneillä ulkoportailla, jonne me olimme asettaneet kukkiemme pääkortteerin, minä ryhdyin järjestämään kahta kukkavihkoa koettaen kuvata niillä tunteitani. Kuvitelkaa itsellenne kahdesta maljakosta aaltoillen ja sekavana ryöppynä kumpuava kukkien lähde ja sen keskelle minun toiveeni, kohoten hopeamaljasta valkeina ruusuina ja liljankukkina. Tämän raikkaan kudoksen yllä välkkyivät sinikaunokit, lemmenkukat ja neidonkielet, kaikki sinisiä kukkia, joiden taivaiset värivivahteet soveltuvat niin hyvin yhteen valkoisen kanssa. Onhan siinä kaksi viatonta, toinen, joka ei tiedä mitään, ja toinen, joka tietää kaiken, lapsen ajatus, marttyyrin ajatus. Rakkaudella on vaakunansa ja kreivitär tulkitsi sen salaisesti. Hän loi minuun yhden noita läpitunkevia katseita, jotka muistuttavat sairaan huutoa hänen haavaansa koskettaessa. Kreivitär oli samalla kertaa sekä häpeissään että ihastunut. Mikä palkinto tuossa katseessa! mikä kehoitus tehdä hänet onnelliseksi ja virvoittaa hänen sydäntänsä! Minä keksin siis uudestaan isä Castel'in teorian rakkautta varten ja löysin sille tieteen, jota ei ole Europassa, jossa mustesäiliön kukat korvaavat sivuja, jotka Itämailla kirjoitetaan tuoksuvin värein. Mikä viehätys ilmaista tunteensa noiden auringon tyttärien, rakkauden säteestä puhjenneiden kukkien sisarten kautta! Minä opin pian ymmärtämään maaseudun kukkien kieltä, kuten eräs mies, jonka minä kohtasin myöhemmin Grandlieu'ssa, oli perehtynyt mehiläisten kieleen.

Kaksi kertaa viikossa Frapesle'ssa oloni loppuaikoina minä ryhdyin tuohon pitkälliseen runoteokseen, jonka täydentämiseen tarvittiin kaikkia ruohokasvilajeja. Minä tutkin niitä perinpohjaisesti, mutta pikemmin runoilijana kuin kasvientutkijana, pitäen enemmän silmällä niiden sielua kuin muotoa. Löytääkseni jonkun kukan sen kasvupaikalta minä usein tein pitkiä matkoja vesien rantamille, laaksoihin, kukkuloiden huipuille, aukeille kankaille, saalistaen ajatuksia kanervametsikköjen keskellä. Näillä retkillä minä tutustutin itseni nautintoihin, jotka ovat tuntemattomia mietelmissään elävälle oppineelle, erikoisalaansa kiintyneelle maanviljelijälle, kaupunkeihin suljetulle käsityöläiselle ja konttoriinsa sidotulle kauppiaalle, mutta joita muutamat metsänvartijat, halonhakkaajat ja jotkut uneksijat tuntevat. Luonnossa on vaikutelmia, joiden merkitykset ovat rajattomia ja jotka kohoavat suurimpien moraalisten aatteiden korkeudelle. Milloin se on ruusutimanttien peittämä kukkiva kanervikko, jossa aurinko välkehtii; äärettömyys katseelle, joka osuu sinne oikeaan aikaan. Milloin sortuneiden kallioiden ympäröimä metsänkolkka, hiekaton, sammalten peittämä ja katajien reunustama; se tekee teihin villin, uhkaavan ja peljättävän vaikutuksen ja sen sisältä kuuluu merikotkan huuto. Milloin kasvullisuutta puuttuva, kivinen, suoraviivainen, kuuma kangas, jonka ääret muistuttavat erämaata; siellä minä kohtasin jalon ja yksinäisen kukan, lehmänkellon, jonka kultaheteille kaartuu violettisilkkinen kupu; se oli liikuttava kuva valkeasta jumalattarestani, joka oli yksin laaksossaan! Milloin suuria vesilammikolta, joiden pinnalle luonto hetikohta luo vihreitä läikkiä, jonkinlaisia kasvin ja eläimen välimuotoja ja joihin elämä syntyy muutamissa päivissä, kasvit ja hyönteiset uiskentelevat siellä kuten maailma eetterissä. Milloin mökki kaalimaineen, viinitarhoineen ja aitauksineen, likalätäkön yläpuolella, muutamien laihojen ruispeltojen ympäröimänä; niin monen vaatimattoman elämän kuva! Milloin pitkä metsätie, joka muistuttaa jotain kirkon laivaa; puut ovat sen pilareita, oksat sen holvikattona; tien päässä on etäällä aukko, josta valo lehtien välitse tulee näkyviin varjokkaana tai iltaruskon värittämänä, se muistuttaa värillistä ikkunaa, johon on kuvattu lintujen laulava kuoro. Tuosta raikkaasta ja tuuheasta metsästä ulos tultaessa aukenee eteen jokin liituinen kesantomaa, jonka kumisevalla ja polttavalla sammaltantereella kylläksi syöneet käärmeet matelevat pesiinsä nostaen siroja, ylpeitä päitään. Lisätkää näihin kuviin milloin auringon valotulvia, jotka vyöryvät kuin elähyttävät laineet, milloin harmaiden pilvien röykkiöitä, jotka ovat järjestyneet rivittäin kuin rypyt vanhuksen kasvoilla, milloin heikosti oranssinvärisen taivaan kylmiä tuntuja, joita vaaleahkot juovat uurtavat, ja kaiken lopuksi, tarkatkaa! te kuulette lukemattomia sointuja tuossa painostavassa hiljaisuudessa. Syys- ja marraskuun aikana minä en pannut kokoon ainoatakaan kukkakimppua, joka ei olisi minulle maksanut kolmen tunnin etsiskelyjä. Niin suuresti minä runoilijoiden suloisella antaumuksella ihailin noita lyhytaikaisia vertauksia, joissa minulle kuvastuivat ihmiselämän vastakkaisimmat muodot, majesteetillisia näkemiä, joista minun muistoni nyt ammentaa. Nykyään minä usein yhdistän noihin suuriin kuviin muiston sielusta, joka oli silloin avoin luonnolle. Minä olen vielä näkevinäni siellä kuningattaren, jonka valkea hame hulmusi vesakoissa ja liehui nurmikoilla ja johon ajatus, kuten luvattuun hedelmään, kohosi jokaisesta rakastavilla heteillä täytetystä verhiöstä.

Ei millään rakkaudentunnustuksella, ei millään mielettömän intohimon näytteellä ollut voimakkaampaa viehätyskykyä kuin noilla kukkien sinfonioilla, joihin minun petetty toiveeni sai minut käyttämään sielunvoimia, joita Beethoven ilmensi nuoteillaan; olihan hänen musiikkinsa syvää kääntymystä omaan itseensä, suunnatonta nousua taivasta kohden. Rouva de Mortsauf ei ollut muuta kuin Henriette katsellessaan kukkia. Hän palasi niiden luo lakkaamatta, hän sai niistä ravintoa, hän otti niistä ne ajatukset, jotka minä olin niihin asettanut, kun hän, kukat vastaanottaessaan nosti päänsä kirjailutyöstään sanoen: – Jumalani, kuinka ne ovat kauniita! Te ymmärrätte tätä kukkakimpun yksityisillä kukilla suoritettua kirjevaihtoa, kuten te ymmärsitte eräästä runokatkelmasta Saadin runot. Oletteko te tuntenut ruohokentillä toukokuussa tuota tuoksua, joka saattaa kaikki olennot rakkauden huumaukseen, joka saa aikaan, että te veneessä ollessanne riiputatte käsiänne vedessä, hajotatte hiuksenne tuulen liehuteltaviksi ja että teidän ajatuksenne viheriöitsevät kuin metsän viidakot? Eräs pieni kasvi, tuoksuva simake, on yksi tuon verhotun sopusoinnun suurimpia aiheuttajia. Ei kukaan voi sitä myöskään rankaisemattomana pitää lähellään. Asettakaa kukkavihkoon noita kuituja, jotka ovat kiiltäviä ja juovikkaita kuin valkea- ja vihreäsäikeinen kudos, ja loppumaton hurmaus värisyttää teidän sydämenne pohjalla olevia ruusunnuppuja, joita häveliäisyys siellä musertaa. Olettakaa porsliinimaljakon reunoille vahva kerros yksinomaan noita valkeita Tourainen viinitarhoissa erikoisesti kasvavia kukkakimppuja. Asettakaa tuo kukkien puhe ikkunan valoon, jotta siitä pääsisivät näkyviin raikkaat yksityiskohdat, viehättävät vastakkaisuudet ja arabeskit, jotta liikutettu valtiatar näkisi siinä yhden enemmän avautuneen kukan, josta vierähtää kyynel. Hän on hyvin lähellä antautumista ja tarvitaan enkeli tai hänen lastensa ääni vetämään häntä pois syvyyden reunalta. Mitä annetaan Jumalalle? tuoksuja, valoa ja laulua, meidän luontomme kaikkein puhtaimpia ilmaisuja. Mutta kaikkea sitä, mikä uhrataan Jumalalle, eikö sitä tarjottu rakkaudelle tuossa valoisassa kukkien runossa, joka lakkaamatta hymisi sydämelle melankolisia laulujaan hyväillen sen kätkettyjä nautintoja, tunnustamattomia toiveita, harhoja, jotka syttyvät ja sammuvat kuin Neitsyt-tähdistön tähdet kuumana yönä?

Nämä huvitukset olivat meille suureksi avuksi vaimentamaan luontoa, joka oli kiihtynyt rakastetun olennon pitkällisestä katselemisesta, noista silmäyksistä, jotka nauttien säteilivät aina toisen sisimpään olemukseen saakka. Ne olivat minulle, en uskalla sanoa hänelle, kuten nuo halkeamat, joista murtamattoman padon sulkemat vedet syöksyvät esiin, ja jotka usein estävät onnettomuuden vähentämällä veden voimaa. Kieltäytymisellä on kuolettavia uupumuksia, joita torjuvat jotkut yksitellen pudonneet murut tuosta taivaasta, joka Dan'ista Saharaan antaa mannaa kulkijalle. Kuitenkin minä olen usein yllättänyt Henrietten seisomassa noiden kukkien edessä kädet riipuksissa ja vajonneena myrskyisiin unelmiin, joiden aikana ajatukset paisuttavat rintaa ja kiihdyttävät otsaa; ne tulevat aaltoina, puhkeavat kuohuina, uhkaavat ja jättävät jälkeensä herpaisevan väsymyksen. En ole sittemmin koskaan tehnyt kenellekään kukkavihkoja! Kun olimme keksineet tämän kielen käytettäväksemme, tunsimme me samanlaista tyytyväisyyttä kuin orja, joka pettää herraansa.

Tuon kuukauden loppuaikana kulkiessani puutarhoja pitkin minä näin joskus hänen kasvonsa ikkunaa vasten painettuina, ja kun minä tulin sisälle saliin, tapasin minä hänet käsityönsä ääressä. Jos minä en saapunut äänettömästi sovittuun aikaan, jota emme muuten koskaan määränneet, näin minä välistä hänen valkean vartalonsa harhailevan terassilla; ja kun minä hänet siellä yllätin, sanoi hän minulle: – Olen tullut teitä vastaan. Täytyyhän viimeistä lasta hiukan viehätellä.

Kiusalliset lautapelit olivat keskeytyneet kreivin ja minun välillä. Hänen viimeiset ostonsa vaativat koko joukon asioilla käyntejä, tutkimuksia, tarkastamisia, rajantekoa ja maanmittausta. Hänen piti antaa määräyksiä ja pitää huolta maatöistä, jotka vaativat isännän silmää ja jotka päätettiin hänen ja hänen puolisonsa kesken. Me menimme usein, kreivitär ja minä, tapaamaan häntä uusille alueille lasten kanssa, jotka matkan kestäessä juoksivat hyönteisten, tamminkaisten ja leppäkerttujen perässä ja tekivät kukkavihkojansa. Kävellä rakastetun naisen kanssa, antaa hänelle käsivartensa! nuo rajattomat ilot ovat riittäviä yhdelle elämälle. Keskustelu on silloin niin tuttavallista! Me menimme yksin ja palasimme kenraalin kanssa, leikillinen pilanimi, jonka me annoimme kreiville, kun hän oli hyvällä tuulella. Nämä kaksi matkan suorittamistapaa antoivat meidän nautinnollemme vaihtelua vastakohdillaan, joiden salaisuuden tuntevat vain yhtymisessään häiriytyneet sydämet. Kotimatkalla sekoittui samoihin onnellisuuksiin, katseeseen, kädenpuristukseen, levottomuutta. Menomatkalla niin vapaa keskustelu sai paluumatkalla salaperäisiä merkityksiä, kun toinen meistä keksi jonkun väliajan jälkeen vastauksen verhottuihin kysymyksiin tai kun alotettu keskustelu jatkui noissa arvoituksellisissa muodoissa, joihin meidän kielemme on niin taipuisa ja joita naiset niin nerokkaasti sepittävät. Kuka ei ole tuntenut tuota nautintoa tehdä itsensä ymmärretyksi ikäänkuin tuntemattomassa piirissä, jossa ajatukset pysyvät erillään muusta joukosta ja yhdistyvät välittämättä tavallisista säännöistä? Eräänä päivänä minulla oli hillitön toive, joka nopeasti hävisi, kun Henriette erääseen kreivin kysymykseen, jolla hän tiedusteli mistä me puhuimme, vastasi kaksimielisellä lauseella, johon kreivi tyytyi. Tämä viaton pilanteko huvitti Madeleineä ja saattoi punastumaan hänen äitinsä, joka ilmaisi minulle ankaralla katseella, että hän saattoi vetää minulta pois sielunsa, kuten hän äskettäin oli vetänyt kätensä, tahtoen pysyä moitteettomana puolisona. Mutta tällä puhtaasti henkisellä yhteydellä oli niin suuria viehätyksiä, että me seuraavana päivänä aloimme taas uudelleen.

Tunnit, päivät ja viikot kuluivat siten täynnä yhä uudistuvia iloja. Tultiin viininkorjuun aikaan, joka Tourainessa on todellista juhlaa. Syyskuun loppupuolella on aurinko vähemmän kuuma kuin elonkorjuun aikana, ja niityillä voi olla tarvitsematta pelätä hellettä ja väsymystä. On helpompi poimia viinirypäleitä kuin leikata viljaa. Hedelmät ovat aivan kypsiä. Sato on korjattu, leipä halventuu ja tämä yltäkylläisyys tekee elämän onnelliseksi. Pelko, jolla odotettiin yhtäpaljon rahaa kuin vaivoja kysyneiden maatöiden tulosta, on hävinnyt täysinäisen vilja-aitan ja täyttymäisillään olevien viinikellarien edessä. Viininkorjuu on silloin kuin elojuhlan iloinen jälkiruoka, taivas hymyilee siihen aikaan alituisesti Tourainessa, jossa syksyt ovat suurenmoisia. Tässä vieraanvaraisessa maakunnassa saavat viininkorjaajat talon puolesta ruuan. Nämä ateriat ovat ainoat, joilla köyhä väki joka vuosi saa ravitsevaa ja hyvin valmistettua ruokaa, ja he ovat niihin yhtä mieltyneitä kuin patriarkaalisissa perheissä lapset vuotuisiin perhejuhliin. He kiiruhtavatkin joukottain kartanoihin, joissa isännät kestitsevät heitä ilman itaruutta. Talo on silloin täynnä väkeä ja ruoka-aineita. Viininpuserrushuoneet ovat yhtämittaa auki. Kaikkia näyttää elähyttävän tynnyrintekijöiden ja iloisilla tytöillä lastattujen vaunujen liikkeet ja väki, joka paremman palkan toivossa laulaa joka hetki. On sitäpaitsi toinenkin ilon aihe, kaikki säätyarvot sekaantuvat: naiset, lapset, isännät ja työväki, koko maailma ottaa osaa tähän viininkorjuu-juhlaan. Nämä eri seikat voivat selittää tuon hilpeyden, joka tarttuu iästä ikään, joka noina viimeisinä vuoden kauniina päivinä puhkeaa esiin ja jonka muisto aiheutti muinoin Rabelais'lle hänen suuren teoksensa baccanaalisen muodon. Jacques ja Madeleine, alati sairaina, eivät olleet koskaan saaneet olla läsnä viininkorjuussa. Minun oli laita samoin, ja heidät valtasi lapsellinen iloisuus, kun he näkivät, että heidän ilonsa oli jaettu. Heidän äitinsä oli luvannut tulla meidän mukaamme katsomaan viininkorjuuta. Meidän piti mennä Villaines'iin, jossa valmistettiin maakunnan korit, tilaamaan niitä oikein kauniita. Oli kysymys, että me neljä korjaisimme sadon muutamista meidän saksillemme säästetyistä lohkoista; mutta oli sovittu, ettei syötäisi liiaksi viinirypäleitä. Syödä viinitarhoissa tourainelaisia paksuja rypäleitä oli jotain niin herkullista, että halveksittiin kauneimpiakin pöydällä olevia rypäleitä. Jacques sai minut antamaan lupauksen, etten ollenkaan menisi katsomaan viininkorjuuta muualla, vaan rajoittuisin Clochegourde'n alueeseen. Nuo kaksi pientä olentoa, jotka tavallisesti olivat kärsiviä ja kalpeita, eivät koskaan olleet verevämpiä, ruusuisempia eivätkä myöskään liikkuvampia ja vilkkaampia kuin tuona aamupäivänä. He lörpöttelivät pelkästään lörpöttelyn halusta, he juoksentelivat, tulivat ja menivät ilman näkyvää syytä; heillä, kuten muilla lapsilla, näytti olevan liiaksi elämää pudisteltavanaan. Herra ja rouva de Mortsauf eivät koskaan olleet nähneet heitä tuollaisina. Minä tulin lapseksi heidän kanssaan, ehkäpä enemmän lapseksi kuin he, sillä myöskin minä toivoin satoani. Me menimme mitä ihanimman sään vallitessa viinitarhoihin ja olimme siellä puolipäivää. Kuinka me kiistelimmekään siitä, kuka löytäisi kauneimmat rypäleet, kuka saisi pikemmin korinsa täyteen! Viinirypäleitä tuli ja meni äidille, ei poimittu ainoatakaan terttua, jota ei olisi hänelle näytetty. Hän alkoi nauraa nuorekkaan heleästi, kun minä, saapuen hänen tyttärensä jäljessä koreineni, sanoin hänelle, kuten Madeleine: – Entäs minun rypäleeni äiti? Hän vastasi minulle: – Rakas lapsi, älä kuumenna itseäsi liiaksi! Sitten vieden kätensä vuorotellen kaulaani ja hiuksiini hän antoi minulle keveän lyönnin poskelle lisäten: – Sinä olet aivan hiessä! Se oli ainoa kerta, jolloin minä kuulin tuon äänen hyväilyn, rakastajien sinä sanan. Minä katselin iloisia punaisten hedelmien ja sinivadelmien peittämiä pensasrivejä, minä kuuntelin lasten huutoja, minä tarkastelin viininkorjaajien joukkoa, tynnöreillä täytettyjä vaunuja ja selkäkoreja kantavia miehiä!.. Ah! minä painoin kaikki muistiini, kaikki aina tuohon nuoreen mantelipuuhun asti, jonka alla hän seisoi raikkaana, värikkäänä, hymyilevänä päivänvarjonsa suojassa. Sitten minä aloin poimia rypäleitä, täyttää koriani ja tyhjentää sitä viinitynnöriin äänettömin ja hillityin ruumiin liikkein, hitain, täsmällisin askelin, jotka jättivät sieluni vapaaksi. Minä tunsin sanomatonta iloa ulkonaisesta työstä, joka ohjaa elämää intohimoa hillitessään. Ilman tätä koneellista liikuntoa olisi intohimo piankin sytyttänyt tuleen kaiken. Minä sain kokea kuinka paljon viisautta yksitoikkoiseen työhön sisältyy, ja minä ymmärsin luostarisäännöt.

Ensi kertaa pitkästä ajasta oli kreivi vailla kärtyisyyttä ja pisteliäisyyttä. Hänen terve poikansa, tuleva Lenoncourt-Mortsauf'in herttua, vaalea, ruusuinen ja rypäleiden tahraama, ilahdutti hänen sydäntänsä. Koska tämä päivä oli viimeinen viininkorjuupäivä, antoi kenraali luvan tanssia illalla Clochegourde'n edustalla Bourbon'ien paluun kunniaksi; juhla oli siten täydellinen kaikille. Palatessa tarttui kreivitär minun käsivarteeni. Hän nojasi minuun tavalla, joka antoi sydämeni tuntea koko hänen painonsa, liikkeellä, jolla äiti tahtoi ilmaista iloansa, ja sanoi korvaani: – Te tuotte meille onnea!