Buch lesen: «Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta», Seite 8

YHDESTOISTA LUKU

Lisää Karolina serkusta.

Seuraavana päivänä puhelin Jaakko-enon kanssa Karolinan luku-halusta, ja sanoin, että meidän jollakin tavalla pitäisi koettaman vapauttaa hänet nykyisestä ahtaasta piiristänsä.

Hän katsahti minuun veitikkamaisesti ja sanoi: "Taivahinen kyllä raivaa tien niin kauneille tytöille, kuin Karolina on. Hän on nyt vähän levotoin ja on sentähden saanut päähänsä noita nykyajan liian korkealle pyrkiviä, hulluja tuumia. Seikka on se, että meidän pieni kuntamme on niin erillään muista, ett'ei hän varmaankaan löydä täällä ketään sopivaa miestä itsellensä. Karolinan pitäisi päästä ulos maailmaan, hänen pitäisi ensi kesänä lähteä johonkin kylpylaitokseen, että ihmiset saisivat hänet nähdä. Ei löydy monta, joilla on somempi muoto, kuin hänellä, ja voimmepa olla varmat, että monen silmät kääntyvät häneen. Siten luulen hänen pian pääsevän asemaan, jonka luonto on hänelle määrännyt".

"Mutta ettekö ole eno koskaan ajatelleet, että hän ehkä inhoaa ajatellakin lähteä ulos maailmalle, saadaksensa useita naimis-tarjouksia? Eikö sekin ole epä-naisellista, nöyryyttävää? Minä tiedän varmaan, että hän on liian ylpeä, liian paljon kunniastansa pitävä, lähtemään tuollaiselle matkalle. Ja miksi tuollaisilla luonnonlahjoilla varustettu nainen pakoitettaisiin tukehuttamaan luonteensa, sitomaan sielun-voimansa ja ainoasti odottamaan päästäksensä tilaan ja asemaan, johon varsinaisesti pyrkiminen on yhtä epä-naisellista kuin avio-tarjoukseen suostuminen, joll'ei se tapahdu sydämen tunteen kiihoituksesta".

"Totta puhuen", sanoi enoni, taas veitikkamaisesti katsellen minua, "minun mielestäni olisi Karolina varsin sopiva sinulle – juuri sellaisen vaimon sinä tarvitset – jalon ja nerokkaan, mutta samalla naisellisesti lemmittävän. En tiedä mitään, joka estäisi sinut ottamasta häntä".

Vanhat hyväntahtoiset ihmiset päättelevät väliin erinomaisella varmuudella nuorison asioita – toisinaan varsin lystilliselläkin tavalla. Enonikin vakuutti sellaisella varmuudella, ett'ei mikään estänyt minua ottamasta Karolinaa, että olisi voinut luulla Karolinan kauppatavaraksi, joka vaan oli otettava.

"Mutta puhuttehan te, eno kulta, hänestä ikääskuin hän olisi kultainen omena, jonka saamme ottaa, kunhan vaan ojennamme kätemme", sanoin minä. "Ettekö ole koskaan tulleet ajatelleeksi ett'en minä voisi saada häntä jos kuinkakin haluaisin?"

"Enpä todellakaan", vastasi Jaakko-eno, katsellen minua niin ihailevasti, että olisin voinut rakastua itseheni. "Minulla on omat mietteeni. Eipä hän ole ollut tilaisuudessa nähdä monta sinua etevämpää miestä".

"Mutta otaksukaa että hän ei halua mennä naimisiin?"

Enoni hymyili ilkullisesti ja sanoi:

"Minä epäilen, että sellaisia naisia löytyy".

"Minusta nähden", muistutin minä, "on Karolina luotu lukemaan eikä tavallisia nais-askareita toimittamaan, ja olenpa varma, että ainoastaan erinomainen, personallinen taipumus, hellyys, joka voittaisi kaikki muut tunteet, voisi tehdä koto-askareet hänelle suloisiksi. Hänellä on varsin suuret vaatimukset ja vallan omituinen luonne; tuskinpa siis voitane toivoakaan, että hän koskaan tapaa sellaisen, jota hän oikein saattaa lempiä. Mielestäni on tuo otaksuminen, ett'ei nainen kelpaa muuhun, kuin perheellisiin toimiin, vaikkapa hänellä olisi mimmoiset luonnonlahjat tahansa, yhtä suuri vääryys meidän sivistyneessä aikakaudessamme, kuin tuo tuhma tapa puolisivistyneissä kansakunnissa, joka määräsi, että pojan aina täytyi antautua isänsä ammattiin, vaikk'ei hänellä siihen olisi ollut laisinkaan halua eikä taipumusta. Varsin raskaalta tuntuisi, jos minä esimerkiksi olisin pakoitettu rupeamaan suutariksi, syystä että isäni olisi suutari".

"Mutta", sanoi enoni, "emmehän saata verrata näitä toisihinsa. Vaimona ja äitinä vaikuttaa kodissa, joka on naisen oikea vaikutuspiiri, on pyhä toiminta; – korkeammalle nainen ei voi kohota. Senpätähden kukin nainen, joka antautuu muulle toimelle, on verrattomasti alhaisemmalla kannalla kuin nainen, joka pysyy kotoisissa toimissansa".

"Antakaa minun käyttää toinen vertaus", sanoin minä. "Isäni oli pappi ja minä kunnioitan, melkeenpä jumaloitsen sellaista pappia ja sielunpaimenta, kuin hän oli. Mutta jos minua pakoitettaisiin hänen työtänsä jatkamaan, olisi se varsin raskasta, sillä siihen virkaan ei minulla ole kykyä enkä olisi siihen soveliaskaan. Siinä en siis onnistuisi, jotavastoin voin toisessa toimessa hyvinkin menestyä. Samoin kuin ei miehen pitäisi ruveta papiksi maallisten etujen tähden tahi omaan leipään päästäksensä vaan ainoastaan todellisen, sisällisen kutsumuksen vaikutuksesta, samoinpa ei naisenkaan pitäisi mennä avioliittoon päästäksensä huolesta elättää itseänsä tahi arvoon päästäksensä, vaan ainoastaan tosi lemmen kiihoituksesta. Minun mielestäni olisi yhteiskunta siten järjestettävä, että itsenäisellä naisella olisi yhtä hyvä tilaisuus tietoja hankkimaan ja järkeänsä vaurastuttamaan, kuin miehilläkin ja että yhteiskunta asetuksillansa auttaisi naista omin voimin hankkimaan tavaraa ja sitä suojelemaan, antaen naiselle saman arvon kuin miehellekin. Jos lakien välttämättömästi pitää tehdä eroitus sukupuolien välillä, niin pitäisi niiden pikemmin auttaa, kuin sortaa heikompaa sukupuolta. Olisihan tämä miehellekin eduksi; sillä silloinhan hän voisi olla vakuutettu, että vaimonsa ottaisi hänet ainoastaan puhtaan, korkeimman lemmen kehoituksesta eikä ainoastaan saadaksensa oman kodin, tahi: kun ei enään muu auttanut. Sitten ei naisen enään tarvitsisi pakoittaa sydäntänsä lempimään sitä, jonka hän usein valitsee ainoastaan sen tähden, että hänen täytyy mennä naimisiin, vaan nainen liittyisi lemmittyynsä sydämensä halusta, varmaan tuntien, että tämä oli ainoa, joka hänelle oli kallein kaikista".

"No, no, en minä tahdo olla mikään avio-välittäjä", sanoi enoni, äänellä, joka ilmoitti pettynyttä toivoa, "mutta mielestäni sopisitte sinä ja Karolina varsin hyvin toisillenne; ja olenpa varma, että sinä, jos vaan tahtoisit koettaa, pian karkoittaisit nuot uudet, oudot mietteet hänen aivoistansa ja sydämestänsä ja anastaisit itse niiden sijan".

"Mutta jos minä jo olisin koettanut ja huomannut että se on turhaa?"

"Ethän liene saanut rukkasia häneltä?" kysyi Jaakko-eno, hämmästyen.

"En suinkaan", vastasin minä, "Karolina on yksi näitä naisia, joiden käytös tykkänään estää kaikki tuollaiset kokeet. Uskokaa minua, eno, jos hän rakastaa minua yhtä totisesti ja sydämellisesti, kuin sisar veljeään, niin tekee hän sen ainoastaan sentähden, että minä olen välttänyt väärin käsittää hänen jaloa ystävyyttänsä ja kaikkea sille perustuvaa luuloittelua. Hän on totinen ystäväni, kuni ylioppilastoveri, eikä tarvitse peljätä että tämä tunne muuttuisi miksikään hellemmäksi. Mahdollisesti kyllä löytyy tälle Dianalle joku Endymioni; mutta ei se ole Harry Henderson".

"Hm!" sanoi enoni. "Pahoinpa pelkään vaan, että hänestä tulee vanha-piika; ja täytynethän sinäkin myöntää, että naimatoin nainen aina on kehkeymätöin, epätäydellinen olento".

"Eipä suuremmassa määrässä kuin naimattomat miehetkään", vastasin minä; "sillä, niinkuin tiedätte eno, on löytynyt monta miestä, joiden isän-rakkaus on ollut paljoa suurempi kuin useimmilla avio-miehillä. Fenelon esimerkiksi, oli naimisessa koko ihmiskunnan kanssa ja kukin ihminen, jonka hän tapasi, sai oitis lapsen sijan hänen sydämessänsä. Samoinpa löytyy naimattomia naisiakin, hellemmillä äidin tunteilla, kuin moni äiti. Sellaisia naisia tapaamme noissa monissa laupeuden-siskojen yhtiöissä, joiden toimena on etsiä ja pelastaa onnettomia, hyljätyitä lapsi-parkoja, joiden äideiksi he rupeavat. Näetten siis, eno, että löytyy luonteita, jotka eivät tarvitse avioa kehkeytyäksensä; mutta ne ovat, tosi kyllä, varsin harvinaisia".

"Kaikki tuo voi olla varsin hyvä, mutta ainoastaan poikkeuksena; harmittaisipa se kuitenkin minua suuresti, jos niin pulska tyttö, kuin Karolina on, kuihtuisi pois vanhana piikana".

"Niinpä luulen minä käyvänkin", sanoin minä, "joll'ette te, eno, ojenna hänelle kättänne ja auta häntä, vapaasti seuraamaan sitä uraa jonka luonto itse hänelle näkyy määränneen. Karolina ei koskaan lähde itse miestä hankkimaan. Itse ajatuskin, että hän näyttelisi omaa kaunista itseänsä, siinä epävakaisessa toivossa, että joku häneen mieltyisi, olisi jo kylläksi karkoittamaan hänet kokonansa seura-elämästä. Hänen itsenäinen luonteensa vaatii hänelle oman tien raivattavaksi ja hänen on yhtä tukalata, kuin nuoren miehenkin olla muista riippuvainen. Hän oppii kaikki erinomaisella helppoudella, hän on suuresti huvitettu tieteellisistä tutkimuksista ja haluaa lääkäriksi, joka toimi onkin erinomaittain sopiva naisille, sillä siinä pääsee naisen äidinluonne ihanimmalla tavalla kehkeytymään. Antakaa te, eno, hänelle ensimäiset perusteet ja puhutelkaa sitten hänen isäänsä, että hän suostuisi valmistamaan Karolinalle tilaisuutta oppiansa jatkamaan".

"Totta kyllä on", sanoi enoni, "että Karolina on taitava sairaan-hoitaja; hänellä on vahva ruumis ja suuri kestäväisyys, rohkeutta ja älyä häneltä ei myöskään puutu ja erinomainen on hänen taitonsa sairaita lohduttaa ja rauhoittaa. Järki hänellä samoin on terävä, sen olen huomannut hänen muistutuksistansa moniaista kirjoista, joita hän on minulta lainannut. Mutta kuitenkin on naisen lääkäriksi rupeaminen aina ollut mielestäni niin narrimaista ja mahdotointakin, ett'en ole koskaan häntä siihen yllyttänyt".

"Olkaa vakuutettu, enoni, että Karolina käy vaan yhä viehättävämmäksi, kuta vapaammin ja enemmän oman mielensä mukaan hän saapi toimia sillä alalla, johon luonto näkyy hänet määränneen. Koettakaapa sulkea valkoinen, komea joutsen karjapihaan, ja pianpa käy sen käynti epävakaiseksi, horjuvaksi, se kadottaa luonnollisen iloisuutensa ja kadottaapa vihdoin valkeat höyhenensäkin; mutta laskekaapa se jällensä luonnolliseen vapauteensa, niin pian on se yhtä ihana ja kaunis kuin ennen. Nerokas, ihana nainen, jota joku korkea, jalo aate elähyttää, ei koskaan vanhene; ei hän koskaan lakastu. Päin vastoin käy hän ajan kuluessa yhä enemmän viehättäväksi, saadessansa vapaasti ja kokonansa antautua toimelle, joka häntä enin miellyttää, ja monesti pysyy hänen ihanuutensa kauemmin muuttumattomana, kuin perhehuolista ja äidillisistä velvollisuuksista väsyneen emännän ja äidin".

"No hyvä", sanoi eno, "jahkapa mietin tuota asiaa. Mutta eipä teidän toki pitäisi noilla uusilla mietteillänne noin äkkiä kumoaman meidän, kuusikymmenvuotisien vakuutuksia. Koko nuoruutemme olemme uhranneet ahkeroimisiin vakaantuaksemme tuumissamme ja kun kerran niin pitkälle olemme joutuneet tulee uusi sukupolvi ja kumoaa kaikki. Onpa todellakin ankaraa, että hävitätte rakennuksen, jota valmistaaksemme käytimme koko nuoruutemme, että hävitätte sen juuri nyt, kun me tarvitsisimme lepoa emmekä jaksa enään rakentaa sitä uudestaan".

"Mitä siihen taas tulee", sanoin minä, "niin löytyipä nykyajan mietteet naisista jo vuosituhansia sitten. Eihän kreikkalaisilla ja roomalaisilla ollut yksi ainoa perikuva kaikille naisillensa. Olihan heillä Venus tuo viehättävä, lempivä nainen; Diana tuo kylmä, loistava, vapaa, muista riippumatoin; Minerva tuo puhdas aistillisuuden esikuva, joka ei toivonut eikä etsinyt avioa; Juno, kodin ja kotoisen elämän hallitsijatar, ja Ceres, tuo viljan ja hedelmän lahjoittaja. Sanalla sanoen, nuot muinaiskansat käsittivät naisella olevan monta eri alaa, joissa heidän tulee vaikuttaa, mutta me, me nykyajan ihmiset, me supistamme heidän alansa kiertävän kasvin, orvokki kukan arvoiseksi – ikääskuin kiertoheinällä ei olisikaan yhtäsuuri oikeus kasvaa kuin tähdiköllä.

"Ja kuitenkin", muistutti eno, "on luonto määrännyt eri piirit kummallekin sukupuolelle, lahjoittaen miehille voimaa ja saattaen naisen, heikkoutensa kautta, muista riippuvaiseksi".

"Ei niin, eno, jos me tuossa kohden tarkastamme itse luontoa, niin huomaamme, että eläinkunnan naispuolisessa osassa löytyy suuria, mahtavia vaikkapa lempeitä ja muista riippuviakin eläimiä. Naaras leijonat ja tiikerit ovat paljon vaikeammat kesyttää kuin koirakset. Kreikkalaisien jumaluusoppi oli oiva heijastus itse luonnosta, sillä se varusti naisen sekä mahtavuudella ja voimalla että myöskin suloudella. Kuinka ihanaksi eikö Homero kuvaa Minervaa, kun hän taivaallisessa sota-asussansa johdattaa Kreikkalaisia taisteloon. Kuinka voimakkaaksi ja valtavaksi eikö Diana ole kuvattu, – esikuva naisesta, joka on kyllin voimakas jo itsessään, vapaa kaikista into-himoista, kauhea kun häntä lähestyy hänen ihanuutensa loistossa ja kuolemalla rankaiseva uteliasta, joka uskaltaa saastuttaa hänen pyhän temppelinsä! Tuossa näemme esikuvan mahtavasta naisesta, joka saattaa elää jaloa, itsetyistä elämää miehestä riippumattomana. Tuskinpa roomalaiset ja kreikkalaiset olisivat voineet kuvata tällaisia vaimoja, joll'eivät he olisi joukossansa nähneet samanlaisia naisia ja meidän nykyinen sivistynyt maailma on oleva askelen jalessä, kunnes mekin saamme erityisen vaikutuspiirin tällaisille naisille; maailman kehittämiseksi tarvitaan kaikenlaista väkeä; senpätähden pitäisi löytymän vapaa ura kullekin, – kullekin on annettava arvonsa.

"Varsin oivallisesti lausuttu, nuori herraseni", sanoi eno. "Varmaankin piammiten kirjoitat jonkun leimuavan kirjoituksen johonkin varsin yksipuoliseen sanomalehteen. Mutta te nuoret miehet, jotka tahdotte kiivetä auringon vaunuun, ja itse ohjata virkkuja varsoja, pitäisipä teidän miettimän asian painoa, ennenkuin sytytätte maailman liekkiin. Mitä sinun Dianaasi tulee, niin olenpa varsin iloinen, ett'ei tuollainen nainen ole minun vaimonani ja taitaisipa olla kovin viileätä elää yhdessä Minervasi kanssa".

"Suokaa eno, että lisään pari sanaa; ennen maailman loppua opimme arvostelemaan naisia toisen mitan mukaan kuin tähän saakka, sillä nyt ajattelemme vaan: onko tuo nainen sopiva vaimoksemme tahi ei; ja samoin kuin nyt olemme vakuutetut siitä, että mies kyllä voipi naisettakin kehkeytyä, samoin kerran vielä pidämme naisenkin kehkeytymisen miehen avutta varsin mahdollisena".

"Ihan pakanallisia mietteitähän sinä tuot esiin".

"Suokaa anteeksi", sanoin minä, "mutta luulenpa että Paavali tarkoittaa juuri samaa, sanoessansa että naimaton, joka pyhittäytyy korkeammalle hengelliselle elämälle on avioliitossa, avion puhtaimmassa, ihanteellisimmassa muodossa".

"Sinä seisot vaarallisilla perusteilla ja vajoat pian luostari elämän mahdottomuuksiin".

"Korkeat perusteet ovat aina vaaralliset", sanoin minä, "sillä niistä putoaa helposti rotkoihin ja pohjattomuuksiin. Mutta koska Luoja on rotkoja ja pohjattomuuksia laatinut, niin täytynee niitä tutkia perin pohjin, jospa usein olemmekin vaarassa taittaa oman niskamme. Hyvähän on kutakin asiaa tähystää likeltä ja jatkaa tutkimuksiamme niin pitkälle kuin vaan voimme".

"Tee niin sitten", sanoi enoni, "ja onnea vaan. Auringon vaunusta on laaja näky-ala. Nouse niihin, poikani; matka on todellakin hupaisa ja tekipä minunkin nuorempana mieleni yrittämään; mutta jos et tahdo tehdä samanlaista vaarallista häränpyllyä kuin muinoin Phaëton, niin muistele hänen isänsä neuvoja: 'Jos tahdot ohjata tulevaisuuden virkkuja varsoja, niin muista, ettäs säästät ruoskaa ja pidät lujasti ohjaksista'."

"Mutta eno, loppupäätteenä kaikesta tästä, tahdotteko auttaa Karolinaa?"

"Tahdonpa kyllä, ja teen sen rehellisesti, parhaan taitoni mukaan. Oitis kun sinä olet lähtenyt pois, tahdon mennä tytön luo puhelemaan asiasta".

"Matta muistakaa, eno, jos tahdotte saada hänet mieltymään ehdotuksiinne, niin varokaa ennen kaikkia, ett'ette puhu liian paljon koru-sanoja, koristeita. Tutkikaa häntä tarkasti ja määrätkää ala, jossa hänen sopii vaikuttaa, juuri niinkuin teillä olisi nuori mies edessänne. Siitä hän varmaankin parahiten pitää. Hän on valmis työhön ja ankariin tutkimuksiin; luonto on hänet varustanut taidolla ja halulla perin pohjin tutkimaan kutakin asiaa ja voittepa olla varma, että hän tuottaa kunniata teidän opetuksellenne".

"Mikä vahinko, ett'ei hän ole mies!" huudahti eno, huo'aten.

"Järjestäkäämme asiat ja suhteet niin tässä maailmassa, ett'emme enään saa tilaisuutta huudahtaa naisesta, oi, mikä vahinko ett'ei hän ole mies".

Sittemmin puhelin äitini kanssa samasta asiasta ja kerroin hänelle keskusteluni Karolinan kanssa.

Luulenpa että hän sydämensä sisimmässä oli Karolinan ja minun suhteen toivonut aivan samaa kuin Jaakko-eno. Karolina oli todellakin erinomainen tyttö, oikea tähtyläinen tässä etäisessä maailman kolkassa. Äitini oli kyllin huomannut, että Karolinalla oli luja luonne ja erinomaiset luonnon lahjat, ehkä suurin osa Karolinan ajasta kului koti-puuhissa. Karolinan ja äitini välillä oli tuo äänettömyys aina vallinnut, joka on omituinen kahden herkkä-tuntoisen ujon ihmisen välillä. Karolina kunnioitti äitini siveellistä voimaa niin suuresti että hän melkeen pelkäsi äitiäni ja Karolinan terävä järki teki äitini hieman araksi.

Löytyy henkilöitä, jotka eivät ymmärrä toisiansa ilman tulkitta ja useasti saattaa vaimo uskoutua miehelle ja mies vaimolle paremmin kuin jollekin omasta sukupuolesta, sillä monesti tapahtuu ett'ei samansukuiset ymmärrä toisiansa yhtä hyvin kuin vastaiset sukupuolet. Tässä tapauksessa olin minä metallilankana, joka johdatin myötätuntoisuuden sähkö-kipinät toisesta toiseen.

Luonnoltansa oli äitini ujo ja kaino, ja niin herkkätuntoinen, että veri nousi hänen kasvoillensa, kun hän minullekin selvitti mielipiteitänsä; ja kuitenkin oli hänen luonteensa tuota syvää, miettivää laatua, joka hiljaisuudessa punnitsee ja tuumii kutakin asiaa ja tulee siten aivan omantakeisiin loppu-päätelmiin. Kuinka usein eikö nämät syvämietteiset naiset ole hiljaisuudessa tarkastelleet ja arvostelleet tätä tohuisaa maailmaa, ehk'eivät he usein lausu päätelmiänsä, arvostelujansa. Äidilläni ei ollut minkäänlaisia turhia luuloja; hän luki nykyajan luonteisfilosofisen koulun teoksia tyvenellä uteliaisuudella, tyysti miettien kutakin oivaa muistutusta ja tarkasti punniten kutakin uutta ko'etta, kutakin tosiasiain tutkimista. Hänen uskonnollinen vakuutuksensa oli niin luja, että hän voi antautua näihin tutkimuksiin, yhtä vähän peläten, että nykyajan tieteelliset keksinnöt voisivat hänen uskontoansa häiritä, kuin että aurinko lakkaisi loistamasta, tähteintutkijain eri mielipiteiden tähden.

"Minä olen myöskin aina ollut siitä mielestä, että kullakin ihmisellä on eri vaikutus-piirinsä tässä maailmassa", sanoi äitini, kuunnellessansa puhettani.

"Jospa Karolina olisi tuon tietänyt, niin hän varmaankin olisi uskoutunut sinulle, armas äitini; mutta nyt hän pelkää, että sinä pitäisit hänen tyytymättömyytensä onnehensa ja hänen kokeensa, kohoutua sen yli, vallan jumalattomana".

"Kaukana siitä", sanoi äitini; "minä olen, päin vastoin, aivan samaa mielipidettä, kuin hän. Ihmiset harvoin käsittävät miltä tuntuu, kun sielu hitaasti kuihtuu ja kuolee nälkään, kun se ei saa elatusta, tahi kun sielunvoimat sammuvat harjoituksen puutteesta. Tähän onnettomaan tilaan on isän ankara tahto Karolinan saattanut ja Jumala tiesi jos kenkään saapi hänet tuumistansa luopumaan".

"Sinä kyllä taidat sen tehdä, rakas äiti, siitä olen aivan vakuutettu".

"Mutta minä en luule voivani häntä taivuttaa; koko hänen olentonsa on sitä laatua, että se jäädyttää kaikki lämpimimmätkin kokeeni, ehkäpä hän kyllä kylmällä, omituisella tavallansa pitää hyvinkin paljon minusta. Mutta kaikki kokeet muuttaa hänen mieltänsä ja tuumiansa, tekevät hänet ainoastaan vielä ankarammaksi ja kovemmaksi".

"Tekisikö Karolina väärin, jos hän valitsisi elämänsä uran isänsä suostumuksetta".

Äitini istui hetken ääneti, tuijoittaen yksivakaisesti eteensä; vihdoin lausui hän hitaasti:

"Ei löydy mitään rajaa, joka olisi niin vaikea määrätä, kuin itsensä-kieltämyksen raja on. Juhonkin määrään kohonneena on se avu, avu mitä suurin; mutta löytyy erityis-oikeuksia, joista emme saa luopua. Onnellamme on määrätty paikkansa ja enpä tiedä tarvitsemmeko kärsiä vääryyttä enemmän itseämme kuin muitakaan kohtaan, jos vaan voimme sitä estää. Luulenpa että Luojamme ja yhteiskunta voipi vaatia, että pyrimme niin ylös kuin vaan pääsemme, ja että vaikutamme mitä vaan voimme. Sokea ja väärä käsky, joka tätä estää, asettuupi korkeampaa lakia vastaan".

"Etkö usko äiti sinäkin, että monen jalon luonteen hiljainen itsensä-kieltämys on vaikuttanut paljon pahaa sen kautta, että se on antanut itsekkäisyyden juurtua ja kasvaa ympäristössänsä?"

"Epäilemättä", sanoi äitini. "Moni vaimo tekee miehensä varsin huonoksi ihmiseksi liiallisen nöyryyden ja taudintapaisen itsensä-kieltämisen kautta, joka usein viekoittelee todella jaloja ja hyviä miehiäkin lankeamaan itsekkäisyyden onnettomiin tapoihin".

"Eikö olisi parasta, että Karolina kokoaisi kaiken urheutensa ja suoraan sanoisi isällensä, että hän tarvitsee toisen vaikutuspiirin?"

"Enpä tiedä", sanoi äitini; "hänellä on tapana katkaista kaikki vastenmieliset keskustelut lastensa kanssa siten, että hän lyöpi nyrkkinsä pöytään ja sanoo: 'nyt en salli kuulla enempää siitä asiasta'. Minun kanssani hän myöskin pian lopettaa keskustelun lähtien kiiruusti ulos huoneesta. Minä pahoin epäilen", jatkoi äitini hetken ääneti oltuansa, "että hän pari vuotta sitten, Karolinan vielä ollessa vallan nuori, musersi tykkänään itse elon-hermon hänessä".

"Sinä tarkoitat, että hänellä olisi ollut joku lemmitty, jota hän ei saanut?"

"Niin, mutta minä toivon, että tämä lempi jo on haihtunut tykkänään pois, tahi tukehtunut itsehensä; mahdollisesti niin onkin. Kuitenkin luulen, että Karolina on niitä, joista tuollainen kokemus karkoittaa kaiken mahdollisuudenkin mieltyä johonkin muuhun".

"Ken teille kertoi tuosta asiasta?"

"Ei kenkään; mutta minä itse huomasin sen sattumalta, saman tekevä miten. Minulle ei siitä kerrottu mitään ja varsin vähän minä todellakin tiesin itse asiasta, kyllin kuitenkin ihmetelläkseni sitä voimaa ja sielun jäntevyyttä, jolla hän kohtalonsa kantoi ja sitä lempeyttä, jolla hän täytti ankarat velvollisuutensa.

"Tahdonpa kuitenkin puhua Karolinan kanssa ja tehdä mitä voin; mutta ennen kaikkia, jätä kaikki tuon Kaikkiymmärtävän haltuun, jonka kädessä onnen ohjat ovat", sanoi äitini ja hänen silmistänsä säteili luja vakuutus.

Tämä oli viimeinen ilta kodissani. Kauan istuin vielä ja kirjoitin Karolinalle. Kirjeen jätin äitini haltuun, ja lähdin seuraavana päivänä kotoani, matkustaakseni Europaan.