Buch lesen: «Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta», Seite 18

Oma Evasi.

J. K. Vielä sananen, armas ystävä – oikea tunnon kysymys – olisiko tuo syntiä jos minä liehakoitsisin vähän herra Sydney'n edessä – juuri niin paljon kuin tarvittaisiin harmittaakseni erästä henkilöä? Sydney'n niin kutsuttu rakkaus ei käy syvälle. Hän varmaankin ottaisi minut sentähden, ett'en ole niin aivan helppo saalis, ja että olen jonkun aikaa ollut nuorten miesten lemmikkinä, mutta en usko että herra Sydney'n sydän sortuisi kenenkään naisen tähden. Mutta kun tarkemmin ajattelen asiaa en tahdo kuitenkaan liehakoida, tahdon koettaa toista keinoa.

* * * * *

Keskusteluni rouva van Arsdel'in kanssa murti tykkänään kaikki tuulentupani!

Emme arvaa kuinka kauas kuvittelon kentille olemme joutuneet, ennenkuin heräjämme. Nyt tunsin selvään, että minä lemmin Eva van Arsdel'ia, – lemmin häntä niin suuresti, ett'en enää saattanut nukuttaa omaatuntoani ystävyys sanalla. Tämän olisi minun pitänyt huomaaman jo alusta, ja nyt minä nuhtelin itseäni, ett'en ennen ollut tuota tunnustanut. Ystävänä oli minua kohdeltu perheessä, sen parain aarre oli usein jätetty johtoni alle, ja vaikka tiesin että tämä aarre oli toisen, olin toki niin heikko, että mielistyin siihen. Minä en voinut onnitella häntä toisen morsiamena, ja kun katsahdin takaisin tuohon ystävälliseen suhteesen, joka välillämme oli syntynyt, huomasin, että oli parasta pysyä hänestä erillä, niin paljon kuin mahdollista. Kaksi luonnetta, joilla on aivan samat mietteet, samat tunteet, huomaavat tämän sangen pian ja tuntevat, että he eivät voi elää eroitettuina toisistansa. Selväähän oli, että jos Eva menisi naimisiin Wat Sydney'n kanssa, en voisi vaaratta jatkaa sitä ystävyyttä, josta olin nauttinut näinä viimeisinä viikkoina.

Kullakin kunniallisella miehellä on suuri edesvastaus siitä, jos hän ryhtyy hellempään tuttavuuteen, jonka nuoren naisen kokemattomuus ja viattomuus voipi hänelle tarjota. Miehen luonne, kasvatus ja asema yhteiskunnassa tekee, että hän paremmin, kuin nainen, voipi kyllin korkealle arvostella avioliiton tärkeyttä. Kukin mies tuntee aistin-tapaisesti, että avioliitto tuopi myötänsä yksinomaisen omistusoikeuden aviopuolisoon – mutta miten silloin käypi jos tunteet, ajatus ja koko olemus vaikuttavat, että joku muu henkilö miellyttää enemmän kuin oma puoliso?

Pian huomaa mies henki-heimolaisuutta itsensä ja jonkun naisen välillä; silloin vaatii hänen kunniansa ja omatuntonsa että hän tutkii tunteensa ja päättää, mikä luonnon lakien mukaan on oleva tuon välttämätöin seuraus. Minä olin laimiinlyönyt tuon varovaisuuden, sokeasti antautuessani tämän uuden tunteen suloiselle lumousvoimalle, senpätähden olinkin nyt sellaisessa tilassa, ett'en tietänyt miten voisin astua eteen tahi taaksepäin.

Miten voisin äkkiä lopettaa tämän tuttavuuteni, joka oli niin vaarallinen rauhalleni, selittämättä syytä, miksi sen tein, ja minkä sanoisin syyksi? Voisin kyllä heittäytyä hänen jalkainsa eteen ja tunnustaa kaikki – mutta otaksu, että hän, naisen oman voiton pyytämättömyydellä, ottaisi rakkauteni mieluummin, kuin arvoa ja rikkautta; mitä minä silloin tekisin?

Jos minulla olisi ollut edes puoli Wat Sydney'n rikkaudesta, tahi jos minulla edes olisi ollut vakinainen asema tarjota hänelle, niin olisin häikäilemättä tunnustanut hänelle lempeni ja jättänyt onnemme hänen päätettäväksensä. Mutta minulla ei ollut mitään vakituista asemaa, olin köyhä enkä omannut muuta tarjottavaa, kuin oman itseni, ja kuka on kyllin itserakas, että hän luulee voivansa vastata kaikkia maallisia etuja? Eva oli sitäpaitsi rikkaan miehen tytär ja koko maailma pitäisi minua turhanpäiväisenä onnen-hakijana, eikä minua kenkään uskoisi, vaikka vakuuttaisin, että rakastan häntä ainoastaan oman itsensä tähden. Mutta ennen kaikkia vastusti ylpeyteni minua köyhänä kosijana menemästä rikkaasen perheesen! Jospa tietäisinkin, että Eva rakastaisi minua, niin en sitä sittekään tekisi! Eikö koko maailma sanoisi, että minä käytin tilaisuutta vetääkseni hänet loistavasta asemastansa alas köyhyyteen ja halpaan kotiin? Ja olisiko tuo edes omasta mielestäni oikein tehty häntä kohtaan?

Kun mies tekee työtä tullaksensa toimeen elämässä, oppii hän tuntemaan rahan arvon. Franklin on sanonut: "Jos tahdot oppia tuntemaan rahan arvon, niin koeta lainata rahaa". Minä mieluummin lausuisin: koeta itse hankkia rahaa ja elää ainoastaan sillä mitä ansaitset.

Oma kokemukseni tässä suhteessa saattoi minut vakavammin ajattelemaan tuon suuren edesvastauksen painoa, jonka mies ottaa päällensä, kun hän saattaa hienon, ylellisyyteen tottuneen naisen omaan alhaiseen asemaansa. Sivistys ja hienous ovat tuoneet mukanansa monta tarvetta, ja sanottakoonpa mitä tahansa rakkaudesta ja myötätuntoisuudesta onnellisen avioliiton pääperusteena, varma on kumminkin, että joku määrä aineellista omaisuutta myöskin on tarpeen elämän sulostamiseksi. Mies ja vaimo, jotka ovat aivan väsyneet päivän töistä, eivät jaksa miellyttää toisiansa. Kysyin itseltäni, eikö minun, Evan todellisena ystävänä, pitänyt toivoa, että hän menisi naimisiin jonkun kunnon miehen kanssa, joka saattaisi pitää hänet sillä asemalla, johon hän oli tottunut, tahi pitikö minun, jos voisin, anastaa tuon miehen sijan hänen sydämessänsä.

Kun mies huomaa itsellänsä jonkun onnettoman kiihkon, on kunnon miehellä, kaikeksi onneksi, aina lohdutusta tämän kadotetun ilon sijassa siinä, jota hän toivoo elämässä saavansa toimeen.

Olipa siis onni, että Bolton'in ystävyys juuri tähän aikaan hankki minulle vakinaisen kirjallisen toiminnan.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Uusia toiveita.

"Henderson", kysyi Bolton eräänä päivänä, "kuinka kauaksi olet 'Suuren kansan-vallan' palveluksessa?"

"Ainoastaan tämän vuoden", vastasin minä.

"Tämän kysyn syystä, että minulla on sinulle tarjottavana vielä edullisempi paikka. Hesterman ja kumpp. kutsuivat minut eilen salaiseen kokoukseen. Heidän sanomalehtiensä ja aikakaus-kirjainsa pää-toimittaja lähtee nyt matkalle Europaan ja he pyytävät sentähden minua tuohon toimeen".

"Iloitsen sydämestäni, että saat itsellesi arvollisen paikan, sillä nykyinen vaikutus-alasi on liian vähäinen", sanoin minä. "Otathan vastaan tuon toimen?"

"Otanko tahi en, se riippuu sinusta", vastasi hän.

"En ymmärrä mitä tarkoitat".

"Asia on näetsen aivan yksinkertaisesti se, että tuo toimi on niin vaikea, ett'en minä uskalla siihen ryhtyä, ell'ei minulla ole kanssa-toimittaja, johon voin luottaa, niinkuin itseheni – minä tarkoitan enemmän kuin itseheni", lisäsi hän.

"Sinä olet liian hyvä, Bolton", sanoin minä, "eikä minua mikään miellyttäisi niin suuresti kuin tuollainen työ. Mutta minä melkeen häpeän, kun kuulen miten sinä arvostelet kykyäni. Uskotko, että minä kelpaan tuollaiseen toimeen?"

"Sitä en epäilekään", vastasi hän, "ja tässä tapauksessa olen minä paras tuomari. Tämä paikka tarjoaa sinulle juuri mitä tarvitset – vakavan paikan, vapautta lausua ajatuksesi ja hyvän palkan. Hesterman ja Kumpp. ovat rikkaita ja tietävät kyllä, että ainoastaan runsaalla palkalla saapi hyviä työntekijöitä".

"Mutta sinuahan he ovat toimeensa pyytäneet, eikä minua".

"Niinpä kyllä; minä olen jo vanhastansa tuttu heidän kanssansa, mutta olen puhunut sinustakin heille; huomenna täytyy sinun seurata kanssani sinne, päästäksesi heidän tuttavuuteensa. He ovat antaneet minulle täydellisen vapauden tehdä liiton kanssasi ja jättäneet minulle raha-summan, jota saan käyttää mieleni mukaan. Sanalla sanoen", jatkoi hän hymyillen, "minä rupean pastoriksi ja sinä apulaisekseni. Luonnollisesti tarvitset aikaa, ajatellaksesi ehdotustani. Tässä on suunnitelma ehdoistamme; ota se mukaasi, mieti asiaa ja ilmoita huomenna minulle päätöksesi".

Minä riensin huoneeseni, katselin ehtoja, jotka paperille olivat kirjoitetut ja huomasin, että ne olivat paljon paremmat, kuin olin toivonutkaan. Pää-tulo oli minulle ja ainoastaan vähäinen summa Bolton'ille.

Seuraavana iltana, kun menin hänen luoksensa lausuin:

"Kuules, ystäväni! Nämät ehdot ovat aivan liiallisia!"

"Kuinka niin?" kysyi hän tyvenesti, katsahtaen ylös kirjastansa. "Mikä siinä on liikaa?"

"Annathan minulle koko tulon".

"Odotahan kunnes näet mitä sinulta vaadin; ai'on kyllä käyttää sinua niin paljon kuin maksankin".

"Tuskinpa saat itse mitään",

"Saan niin paljon kuin tahdon, ja siinä on kyllin. Minä olen, kuten tiedät, kirjallinen eräkäs; minulla ei ole muuta perhettä kuin kissani ja Stumpy-parka, minä en siis paljon tarvitse".

Kuullessansa nimeänsä mainittavan pystytti Stumpy korviansa ja heilutti häntäänsä.

"Stumpy-parka", sanoi Bolton, "et tiedä, että olet rumin koira koko Newyorkissa, mutta toki olet hyvänluontoisin kaikista".

Stumpy näytti erittäin onnelliselta tätä kuunnellessansa ja asetti rumat käpälänsä Bolton'in polville.

"Ihminen on niin sanoakseni koirain Jumala", jatkoi Bolton, "enkä minä voi ymmärtää miten ihminen voi olla kova koiraa kohtaan. Koira", lisäsi hän silitellen Stumpy'n takkuisia selkä-karvoja, "on neljällä jalalla kulkeva rakkaus, rakkaus suljettuna karvaiseen ruumiisen, rakkaus, joka mielellänsä menisi vaikka kuolemaan lemmittynsä edestä, mutta jonka ainoa vika on, ettei se taida haastaa – ja sepä onkin kaikkein liikuttavinta! Stumpy'kin mielellänsä puhuisi; sen rinta paisuu tunteista, joita se tahtoisi ilmoittaa, mutta ei taida. Eikö niin Stumpy?"

Stumpy katseli vakavasti Bolton'in silmiin. "Kauniit ovat silmäsi, sitä ei voi kieltää! – Ehkäpä ruma haukuntasi haudan tuolla puolen muuttuu puheeksi – ken tiesi! Tunnustan, että olen samasta luulosta Indianin kanssa, joka luuli tuonelassa tapaavansa koiransa. Miksi noin paljon rakkautta haihtuisi aivan tyhjään. Ei, Stumpy, me tapaamme toisemme tuonelassa, eikö niin?"

Stumpy haukkui hiljaa vastaukseksi. "Sinun pitäisi olla perheen-isä, Bolton. Miksi olet tuollainen eräkäs ja tuhlaat rakkautesi kissoihin ja koirihin?

"Sinun, Harry, täytyy mennä naimisiin ja minä lupaan rakastaa lapsiasi aivan kuin omiani. Senpätähden tahtoisinkin sinulle hankkia vakaan aseman mitä pikemmin. Näetsen, koira kuolee ja se koskee kipeästi sydämeeni. Jos sinulla nyt olisi poika mielistyisin minä häneen".

"Miks'et hanki omaa poikaa itsellesi, jota voisit lempiä?" kysyin minä.

"En, en voi; onni on määrännyt minut vanhaksi pojaksi".

"Älä puhu tuollaisia. Miksi aina pysyt tässä sopessasi, etkä liiku mihinkään? Mikset ota osaa seura-elämään, vaan elät aivan kuin erakko majassaan? Jospa kerran joutuisit maailman tohuun, niin varmaankin mielelläsi jättäisit yksinäisyytesi".

"Etkö luule minun sitä koettaneen? Unohdat, että olen moniaita vuosia vanhempi kuin sinä".

"Sinä olet vielä nuori ja kaunis; pitäisipä sinun käyttää sitä hyödyksesi, Miksi jätät minulle koko palkan tuosta toimesta, etkä itse pidä mitään?"

"Sentähden, että olen laiska – tahi paremmin sanoen, ai'on antaa sinun niskoillesi koko kuorman".

"Miksi sanot olevasi laiska, vaikka rakastat työtä itse työn tähden".

Kysymykseen vastaamatta lausui Bolton:

"Toinenkin syy, jonka tähden iloitsen tästä toimestasi, on se, että toivon sen kautta voivani vaikuttaa jotakin hyvää Jim Fellows'illekin, josta tahtoisin tehdä kunnon miehen. Nyt hän on oikea hulivili, joka seuraa ainoastaan hetken halua ja antaa käyttää itseänsä mihin toimeen tahansa".

"Hän on hauska seurakumppali, mutta järkevää ajatusta ei hän näy tuntevankaan".

"Ja kuitenkin on maailmamme semmoinen, että Jim tulee paljon paremmin toimeen kuin sinä tahi minä. Hänen vilkas narrimaisuutensa huvittaa kaikkialla, ja nyt hän saapi lausua melkeen mitä hän itse vaan tahtoo. Minä en kuitenkaan saata tulla toimeen häntä paitsi ja pidänkin sangen paljon hänestä. Makea nauru on aina mieleeni, ja jospa olisin hyvällä tahi huonolla tuulella saapi hän aina minut nauramaan", sanoi Bolton.

"Se toki on myönnettävä hänen kunniaksensa, että hänellä on hyvä sydän. Ei hän koskaan tahdo loukata muita sukkeluuksillansa ja kiistoissa puolustaa hän aina heikompaa. Vaikka hän onkin noin ylen iloinen ottaa hän aina osaa toisen onnettomuuteen, ja auttaa mielellänsä köyhiä".

"Jim ei laisinkaan pidä väliä, mitä maailma hänestä lausuu", sanoi Bolton. "Mutta", lisäsi hän äkkiä, "emmehän ole vielä keskustelleet mitään serkkusi kirjeestä. Minulla on hänelle tarjolla paikka eräässä viikottain ulostulevassa sanomalehdessä. Tahdotko kirjoittaa hänelle siitä?"

"Suo anteeksi", sanoin minä, "mutta etkö tahdo itse kirjoittaa hänelle, koska olet tuttu hänen kanssansa. Siinähän on syytä kyllin uudistaa tuttavuutenne".

Bolton punastui ja istui hetken ääneti. Vihdoin lausui hän:

"Harryseni, surulliset seikat ovat yhteydessä tuttavuutemme kanssa. En tahtoisi koskaan nähdä häntä jällensä, enkä uudistaa tuttavuuttamme. Vast'edes tahdon sanoa miksi", lisäsi hän.

Seuraavana aamuna oli kirje pöydälläni. Se oli Bolton'ilta ja sisälsi seuraavan:

"Henderson ystäväni!

Arvelematta voit ottaa vastaan toimen, jonka olen Sinulle tarjonnut, sillä jos siinä on etuja on siinä vastuksiakin, joista et ole voinut uneksiakaan; sillä ai'on vaatia Sinulta sellaistakin työtä, jota ei voi rahalla palkita, ja ennenkuin opin sinut tuntemaan, en tuntenut ketään, jolta olisin voinut niitä vaatia. Minä tarvitsen rohkean, tyynen ja rehellisen ystävän, joka saattaa ajatella selvään ja tunnon-mukaisesti, ystävän, joka voipi aina olla itseni sijasta, väliinpä johtajananikin.

Minä arvaan, että suuresti hämmästyt tätä lukiessasi. Mutta minä tunnen Sinut aivan väärin, jos et ole ainoa tuhansien joukossa, johon voin näin täydellisesti luottaa.

Sinä olet usein naureskellut minun eräkäs-tavoilleni, ja minun velttoudelleni. Mutta minä olen aivan kuin murrettu laiva, jolle valkama ja ranta ovat parhaimmat turva-paikat. Minä en enää luota itseheni, omiin voimiini, enkä uskalla lähteä merelle, jos ei ystävän luja käsi ole mukanani, johon saatan luottaa.

Minä astuin ensin elämään suurella itseeni-luottamuksella. Minä olin vilkas luonteeltani, terveyteni oli hyvä ja minä opin kaikki helposti. Ruumiini voimia karkaisin nurjimmalla tavalla. Minä ratsastin, soudin ja painiskelin, ja vaikka olin kaikkien huvien toimeenpanijana, olin toki aina etevimpiä yliopistossa. Minä luulin voimani ja terveyteni olevan loppumattomia. Voimiani lisätäkseni rupesin nauttimaan väkeviä juomiakin. Minä elin juuri kuin se, joka elää rahojensa nojalla, eikä huomaa, että pää-oma kutistuu yhä pienemmäksi. Mutta kun olin kolme vuotta ollut yliopistossa huomasin mitä tällainen elämä vaikutti. Minä kävin voimattomaksi, en voinut enää hillitä itseäni – minä eksyin tieltäni. Minä kävin äreäksi, enkä sallinut kenenkään neuvoa itseäni – vaikka kyllä huomasin kuinka vaivuin vaipumistani. Sisäisen tuntoni ääniä tukahuttaakseni antauin turmiollisiin huveihin ja yliopiston opettajat vihastuivat minuun. Vihdoin jouduin kiini eräästä pienestä kahakasta ja tulin eroitetuksi yliopistosta.

Silloin jouduin Sinun kotiseudullesi lukeakseni ja opettaakseni. Yliopiston opettajat antoivat mielellänsäkin hyviä lauseita opistani, siten hankkiaksensa minulle tilaisuutta jällensä kohoamaan turmiollisesta elämästäni. Nyt päätin muuttua tykkänänsä ja elinkin sentähden erittäin siivosti. Samaan aikaan tutustuin serkkusi kanssa ja silloin vietin pari unhottumatointa kuukautta, nauttien mitä puhtainta onnea eläissäni olen nauttinut. Minä rakastin häntä koko sieluni kiihkolla, rakastin häntä lemmellä, joka ei koskaan kuole. Hänkin rakasti minua, ehkä enemmän kuin hän uskalsi tunnustaakaan, sillä hän oli vielä aivan nuori, ainoastaan kuusitoista vuotta vanha. Mutta ennenkuin ennätimme tunnustaa rakkauttamme toisillemme eroitti hänen isänsä meidät toisistamme. Hän kuului sen koulun johtokuntaan, jossa minä olin opettajana. Meidän välillämme nousi riita, jossa hän kohteli minua niin ylpeästi, ett'en minä sitä voinut kärsiä. Minulla oli oikein ja kun selitin perusteeni muille johtokunnan jäsenille myönsivät he kaikki, että minä olin oikeassa – mutta tätä voittoani ei Karolinan isä voinut koskaan unhoittaa.

Ennenkuin tämä riita alkoi, olin ystävän tavoin käynyt hänen kodissansa. Karolina ja minä saimme aivan vapaasti olla yhdessä. Tavallisesti saatoin häntä kotiin koulusta ja samoin tein mainittuna iltanakin, jolloin olin hänen isänsä kanssa riidellyt. Portilla tuli hän meitä vastaan ja, estäen minua astumasta sisään, sanoi hän äreällä äänellä, ett'ei hän enää kärsi nähdä minua talossansa ja sulki äkkiä portin edessäni.

Joku aika tämän jälkeen jouduin minä keskusteluun hänen kanssansa, jolloin hän moitti minua siitä että petoksella olin pyrkinyt toimeeni, vakuuttaen ett'en koskaan olisi päässyt koulun opettajaksi enkä heidän perheisinsä jos he olisivat tunteneet miten yliopistossa olin elänyt. Turhaa oli puolustaa itseänsä. Minä kyllä tiesin, että olin tuntoni mukaan täyttänyt virkani ja ett'ei oppilailla eikä heidän vanhemmillansa olisi mitään minua vastaan moittimista; mutta joku vihamieheni oli saattanut yliopisto-elämäni hänen korviinsa ja nyt hän mieluummin näkisi tyttärensä haudassa, kuin minun vaimonani.

Seuraavana päivänä ei Karolina tullutkaan kouluun; hänen isänsä oli lähettänyt hänet viidenkymmenen englantilaisen penikulman päähän toiseen kouluun.

Minä en seurannut Karolinaa enkä kirjoittanutkaan hänelle. Mieleni kävi hyvin synkeäksi. Entinen kurja elämäni asettui myöskin nyt eteeni ja saattoi kauheat tuskat sydämelleni. En ollut ennen ajatellutkaan kuinka vaarallista on herättää lemmen tunteita nuoren naisen povessa. Vasta kun Karolinan isä niin ankarasti moitti minua siitä, huomasin kuinka väärin olin tehnyt, mutta tämän vikani ko'in parantaa sillä, että vast'edes pysyin kaukana hänestä, enkä häirinnyt hänen rauhaansa.

Nyt päätin, ett'ei hän saisi kuulla mitään minusta, ennenkuin olisin kyllin vahvalla perusteella, voidakseni tarjota itseni hänen suojelijaksensa. Mutta niinkuin moni muukin huomasin, että olin tehnyt päätöksiä, joita en voinut täyttää. Mies, joka väkevillä juomilla tahtoo virkistyttää voimiansa, ei tiedä kuinka vaarallisella pohjalla hän seisoo, – hän ei koskaan voi luottaa itsehensä. Hän on ottanut palvelijan, joka pian muuttuu hirmu-haltijaaksi. Hän kyllä kokee karkoittaa sen luotansa mutta huomaa, ett'ei hän enää voi tulla toimeen sitä paitsi.

Sanalla sanoen, väkevien juomien käyttäminen hermojen vahvistamiseksi matkaan saattaa taudin, jonka raivotessa ihminen ei voi hallita itseänsä enemmän kuin kuumeen houreissa – taudin, jota ei muut ymmärrä ja jota ei kenkään sääli.

En voi sanoilla selittää sitä kauheata epä-toivoa, joka valtasi minut, kun väliin jouduin tuollaiseen tautiin, jolloin ystäväni ja omatuntoni aina minua soimasivat ja jolloin luulin tulleeni hulluksi. Muistan nuorena poikana lukeneeni kertomuksen eräästä hää-seurasta, joka iloisesti purjehteli Norjan rannalla ja joka vähitellen, mutta auttamattomasti, tuli vedetyksi Mal-virran kurimukseen. Mikä kauhea hetki eikö se lie ollut kun perämies ilmoitti, ett'ei laiva enää tottele peräsintä, ja kuinka kauhea eikö se tunne mahtanut olla, joka anasti koko seuran, kun he huomasivat, että he vastustamatta olivat kuoleman omia! Kirkkaana loisti vielä aurinko siintävältä taivaalta ja ranta, viheriöine puineen, visertelevine lintuineen ja tuoksuvine kukkineen oli aivan lähellä, mutta virta kuljetti heitä kauhealla vauhdilla yhä pienenevissä pyörteissä rannalla seisovain ystäväin, vanhempain, veljien ja sisarien sivutse, jotka varoitellen huusivat, voimatta auttaa heitä. Toivottomina, pelastamattomina veti kurimus heitä syvyyteen, vaikka koti ja ystävät ja kaikki, jotka tekevät elämän suloiseksi, olivat niin lähellä.

Aivan tuollaisia hetkiä olen minäkin saanut kokea, kun minä jo luulin pääseväni toivojeni perille, kun luulin saavani oman kodin, lempivän puolison, suuren maineen ja rikkauksia – mutta jotka kaikki menetin samalla kun tunsin, että kohtaloni kuljetti minua tuon näkymättömän kurimuksen pohjattomuuteen.

Kuta lujaluontoisempi mies on, sitä suuremmat ovat hänen tuskansa; kuta suurempi hänen kunnian-tunteensa on, sitä katkerammat ovat vaivat ja monesti olen kiittänyt Jumalaani, ett'en ole myrkyttänyt naisen elämää, pakoittamalla häntä läheisyydessäni huomaamaan kuinka yhä enenevä synkeys on kietoutunut sieluni ympäri.

Mutta maailma vaatii, että aina pysymme mukana, muutoin jäämme jälkeen. Ainoa, joka minulla nyt oli tehtävänä, oli ryhtyä johonkin työhön, joka poistaisi mieleni heikkouden. Nykyaikaan pidetään ajatusten pukemista sanoihin suurena taitona, josta maksetaan sangen hyvin. Tämän kautta olen minäkin hankkinut itselleni nimen ja sijan maailmassa – vieläpä enemmänkin, sillä toivon tehdä jotakin hyvääkin.

Minä päätin siis parantaa hulluuteni, ja ensimmäiseksi ehdoksi määräsin ankaran työn. Minä toivon, että minussa löytyvä terve puoli vähitellen poistaa kaikki sairaat ja epäraittiit osat, ja luonto on laupias, se antaa vikamme anteeksi ja parantaa kaikki vammat. Siitä saakka kun opit minut tuntemaan olet huomannut, että teen säännöllisesti ja ahkeraan työtä, että vältän kaikkia vietteleviä seuroja, ja ett'en maista mitään väkevää. Omituinen seikka tässä kohden on se, että kauan aikaa olemme aivan vapaat tuosta vaarallisesta halusta, jopa väliin kammoammekin kaikkia väkeviä juomia; mutta tämän petollisen tyyneyden takana on aina vaara valveilla. Pari kolme pisaraa alkoholia lääkkeessä, jonka lääkärit pelkäämättä meille tarjoavat, voivat saada hulluuden uudistumaan. Hetken varomattomuus voipi turmella monen vuoden ankaran työn. Ennenkuin tämän huomasin, jouduin aina uudestaan hulluuteeni, sillä minun kaltaisilleni on maailma täynnä ansoja ja muu ei niitä pelasta kuin pako.

Nyt olen kauan aikaa ollut vapaa taudistani, niin että voisin luulla jo päässeeni siitä kokonaan, ell'en niin usein ennen olisi jällensä langennut tällaisten petollisten luulo-parantumisten jälkeen.

Nuori Hesterman oli kumppalini ja uskottu ystäväni ylioppilas ajalla; myötä- ja vastoin-käymisissä on hän aina ollut ystäväni. Minä olen tahtonut palkita hänen ystävyyttänsä, vaikka voimia väliin on puuttunutkin.

Ainoa syy, jonkatähden nyt otin tämän toimen, oli, että toivon tekeväni tulevaisuutesi vakavammaksi ja luulen voivani auttaa Karolinaa.

Tämän uskallan tehdä ainoastaan siinä toivossa, että saan palkkioksi Sinulta ystävyyttä, joka ei ole tuota tavallista laatua – sanalla sanoen veljellistä rakkautta. Jos kiusaus tulisi päälleni, niin et saa antaa minun turmella sekä itseni, että sinut, vaan Sinun pitää viedä minut johonkin sairas-huoneesen kunnes paranen.

Kun pyydän Sinulta tuollaista ystävyyttä, olen iloinen, että voin palkita Sinua, tarjoamalla Sinulle sellaisen palkan, että tulet muista riippumattomaksi, että voit hankkia itsellesi oman kodon – autuus, jota minä en voi toivoa itselleni. Kerran minäkin pääsen voitolle, sen tunnen sisimmässäni, joko tässä tahi tulevassa elämässä. Minä luotan Jumalan isälliseen rakkauteen ja olen vakuutettu siitä, että hänellä on oma tarkoitus silläkin, kun hän antaa meidän sokeasti hoiperrella elämän läpi, niinkuin me teemme. Minä tunnen, että koko kiusaus on aivoissa ja hermostossa. Tuo aivo-parkakin pääsee kerran rauhaan, levoittuu, kylmettyy ja minä saan vapaasti ajatella miksi minun tuli kamppailla tämä kova taistelu. Niin, kuolemattomuus antaa meille toivon, joka palkitsee elämän selittämättömän katkeruuden.

Nyt ymmärrät miks'en tahdo joutua sen naisen pariin, joka on ainoa, jota olen rakastanut, ainoa, jota voin rakastaa ja jonka rauhaa pelkään häiritä. Suurin iloni on kuitenkin tehdä jotakin hänen eduksensa; mutta ymmärräthän, ett'ei hänen pidä koskaan saaman siitä tietoa.

Suo vielä sanoani, että olet paljon läpikuultavampi, kuin itse luuletkaan. Ystävyyden tarkat silmät pian huomaavat, että Sinä lemmit, mutta että kainostelet ja viivyt, syystä ett'et tahdo tarjota lemmityllesi alhaista asemaasi; mutta etkö pidä sitä kohtuullisena, että annat hänelle tilaisuutta valita miehen ja rikkauden välillä? Ja jos suostut minun ehdotukseeni, niin saat sitä paitse sangen arvollisen aseman yhteiskunnassa ja hyvät tulot. Mene sentähden hänen luoksensa, sano miehen vakavuudella, että lemmit häntä – ja jos hän on sinulle ansiollinen, saat Sinä hänet omaksesi.

Antakoon taivahinen Sinulle oman kodin ja oman lieden, Harry; vanhuksena tahdon minä lämmitellä itseäni koti-onnesi ääressä. Aina olen oma Boltonisi".