Buch lesen: «Salammbo», Seite 7

Balearilainen linkomies eteni askeleen, asetti linkoonsa savikuulan, heilutti käsivarttaan; norsunluinen kilpi halkesi, ja molemmat armeijat syöksyivät yhteen.

Peitsien kärjillä kreikkalaiset pistivät hevosia kuonoon, ja saivat ne siten kaatumaan ratsastajiensa päälle. Orjat, joiden piti heittää kiviä, olivatkin koonneet liian suuria; ne putosivat heidän viereensä. Punilaiset jalkamiehet, iskiessään pitkillä miekoillaan olan takaa, paljastivat siten oikean kylkensä. Barbarit hajoittivat heidän rivinsä; he löivät heidät miekalla kuoliaiksi; he hapuilivat kuolevien ja ruumiiden yli aivan sokeina verestä, joka roiskui heidän kasvoihinsa. Tämä sekava keihäiden, kypärien, asepaitojen, miekkojen ja ihmisraajojen ryteikkö pyöri paikallaan vuoroin laajeten, vuoroin joustavasti supistuen yhteen. Karthagolaisten joukot hajaantuivat yhä enemmän, heidän sotakoneensa eivät päässeet hiekkaisella maalla liikkumaan; vihdoin suffeetin kanto tuoli (hänen suuri kristallihelyillä koristettu kantotuolinsa), jonka heti taistelun alussa oli nähty kiikkuvan sotilaiden keskellä kuten laivan laineilla, äkkiä vaipui alas. Hän oli epäilemättä kuollut? Barbarit olivat voitolla.

Tomu heidän ympärillään laskeutui ja he alkoivat laulaa, kun samassa Hanno itse ilmestyi norsun selässä. Hän oli avopäin byssuspäivänvarjon alla, jota neekeri hänen takanaan kannatti. Hänen sinisistä levyistä tehdyt kaulaketjunsa hypähtelivät hänen mustan tunikansa kukilla, timanttirenkaat puristivat hänen paksuja käsivarsiaan, ja suu auki heilutti hän suunnatonta keihästä, joka päässä levisi kuin lotus ja kuulsi kirkkaammin kuin peili. Samassa maa vavahti, – ja barbarit näkivät miten heitä kohden juoksi yhtenä ainoana rivinä kaikki karthagolaisten norsut hampaat kullattuina, korvat sinisiksi maalattuina, pronssi varustuksissa ja kantaen purppuraloimiensa päällä nahkatorneja, joissa jokaisessa kolme jousimiestä jännitti suurta joustaan.

Hyvä jos sotilailla oli edes aseensa; he olivat järjestyneet hätimmiten. Kauhu jähmetytti heidät; he seisoivat epäröivinä.

Torneista jo heitettiin heihin heittokeihäitä, nuolia, tulikeihäitä, lyijykappaleita; muutamat päästäkseen sinne ylös kiipeämään tarttuivat loimien hetaleihin. Puukoilla leikattiin heidän kätensä poikki, ja he putosivat taapäin miekkoihin. Liian heikot peitset taittuivat, norsut kulkivat falangien läpi kuin villisiat ruohikossa; ne nyhtivät kärsillään leirin paaluja maasta, kulkivat leirin halki kaataen teltat rintavarustuksillaan; kaikki barbarit olivat paenneet. He piiloutuivat niiden kumpujen taakse, jotka suojasivat laaksoa, jonka kautta karthagolaiset olivat tulleet.

Hanno ilmestyi voittajana Utican porttien eteen. Hän käski soittamaan torviin. Kaupungin kolme tuomaria ilmestyi tornin huipulle muurisakarain väliin.

Utican asukkaat eivät halunneet laisinkaan sijoittaa kaupunkiinsa niin hyvin asestettuja vieraita. Hanno kiivastui. Lopulta he suostuivat ottamaan hänet pienen saattueen kanssa vastaan.

Kadut osottautuivat liian ahtaiksi norsuille. Ne täytyi jättää ulkopuolelle.

Heti suffeetin saavuttua kaupunkiin tulivat sen mahtavimmat häntä tervehtimään. Hän käski kantaa itsensä kylpyhuoneeseen ja kutsui keittäjänsä luokseen.

Kolme tuntia myöhemmin hän loikoi vielä syvällä kaneeliöljyssä, jolla hänen kylpyammeensa oli täytetty; ja siinä kylpiessään hän söi pingoitetun härän vuodan päältä flamingon kieliä ja hunajalla maustettuja unikukan siemeniä. Hänen vieressään seisoi liikkumattomana pitkään keltaiseen pukuunsa verhottuna hänen kreikkalainen lääkärinsä, käski tuon tuostakin uudelleen lämmittää kylpyhuonetta, ja kaksi nuorta poikaa polvillaan ammeen portailla hieroi hänen jalkojaan. Mutta hänen ruumiinsa hellä hoitaminen ei estänyt häntä pitämästä valtion asioista huolta, sillä hän saneli Suurelle Neuvostolle lähetettävää kirjettä, ja kun oli saatu vankeja, niin mietiskeli hän minkä kamalan rangaistuksen hän voisi niille keksiä.

– "Odota!" sanoi hän orjalle, joka seisaallaan kirjoitti kätensä nojassa. "Tuokaa niitä tänne! Minä tahdon ne nähdä."

Ja salin perältä, jossa soihdut loivat valkoiseen vesihöyryyn punaisia täpliä, lykättiin kolme barbaria sisään: samniumilainen spartalainen ja kappadokialainen.

– "Jatka!" sanoi Hanno.

– "Iloitkaa, te Baalin valot! suffeettinne on hävittänyt ahneet koirat! Siunaus tasavallalle! Pankaa rukouksia toimeen!" Hän huomasi vangit ja purskahti silloin nauruun: – "Haha! te Siccan sankarit! Ettepä huuda enää tänään niin kovaa! Minä se olen! Tunnetteko minua? Missä ovat nyt miekkanne? Toden totta, pelottavia miehiä!" Ja hän oli piiloutuvinaan muka peläten heitä. – "Te vaaditte itsellenne hevosia, naisia, maata, ylhäisiä virkoja tietenkin ja papillisia toimia! Miksipä ei? No niin, minä toimitan teille maata, ja siitä ette koskaan pääse pois! Teidät naitetaan aivan uusien hirsipuiden kanssa! Teidän palkkanne? se sulatetaan suuhunne lyijy tankoina! ja minä nostatan teidät hyville paikoille, hyvin korkealle, keskelle pilviä, jotta olisitte lähempänä kotkia!"

Nuo kolme pitkätukkaista ja ryysyihin verhottua barbaria katselivat häntä ymmärtämättä hänen puhettaan. Kun heidän polvensa olivat haavoittuneet, oli heidät köysien avulla vangittu ja heidän käsistään riippuvat pitkien kahleiden päät laahasivat pitkin lattialiuskoja. Hanno suuttui heidän tyyneyteensä.

– "Polvillenne! polvillenne! shakaalit! tomu! kyykäärmeet! loka! Eivätkä he edes vastaakaan! jo riittää! Olkaa vaiti! Heidät saa nylkeä elävältä! Ei! sitten myöhemmin!"

Hän läähätti kuin virtahepo mulkoillen silmiään. Hajuvesillä sekoitettu öljy läikkyi hänen paksun ruumiinsa alla yli reunan, ja tarttuessaan hänen ihonsa rupiin teki se hänet soihtujen valossa ruusunpunaiseksi.

Hän jatkoi:

– "Neljä päivää olemme kovasti kärsineet päivän paahteesta.

Macarin yli mentäessä eksyi meiltä muuleja. Huolimatta asemasta, erinomaisesta rohkeudesta… Ah! Demonades! kuinka minä kärsin!

Kuumentakaa tiilit, ja aivan tulipunaisiksi!"

Kuului hiililapion ja uuninovien ratina. Suitsutus höyrysi entistään vahvemmin suurissa kattiloissa, ja alastomat hierojat jotka hikoilivat kuin sienet, voitelivat hänen niveliään sekoituksella, joka oli tehty vehnästä, rikistä, mustasta viinistä, koiran maidosta, myrrhasta, galbanumista ja styraksista. Häntä vaivasi polttava jano; keltapukuinen mies ei tyydyttänyt hänen kiihkoaan, vaan ojensi hänelle kultamaljan, jossa höyrysi kyykeitos:

– "Juo!" sanoi hän, "jotta auringosta syntyneiden käärmeiden voima tunkeutuisi luittesi ytimiin, ja kokoa rohkeutesi, oi sinä jumalien kuvastus! Tiedäthän sitäpaitsi, että eräs Eschmunin pappi tarkastaa koiratähden ympärillä olevia julmia tähtiä, joista tautisi saa alkunsa. Ne vaalenevat kuin täplät ihossasi, etkä sinä kuole."

– "Oi! niin, eikö totta?" sanoi suffeetti, "enhän minä kuole!" Ja hänen sinertäviltä huuliltaan löyhkäsi henkäys inhottavampi kuin raadosta nouseva lemu. Kaksi hiiltä näytti hehkuvan silmien sijasta, joissa ei enää ollut ripsiä; punertavaa nahkaa riippui hänen otsallaan; hänen päästään ulkonevat korvansa alkoivat pöhöttyä, ja syvät rypyt, jotka muodostivat kaaret hänen sieramiensa kummallekin puolen, tekivät hänet omituisen ja peloittavan näköiseksi, villipedon kaltaiseksi. Hänen luonnoton äänensä tuntui mylvinältä; hän sanoi:

– "Olet ehkä oikeassa, Demonades? Useat ihohaavat ovat todellakin sulkeutuneet. Minä tunnen itseni voimakkaaksi. Kas! katsohan kuinka minä syön!" Ei niin paljon nälissään kuin kerskataksensa ja todistaaksensa itselleen voivansa hyvin, ahmi hän juusto- ja meiramihakkelusta, ruodittuja kaloja, kurbitseja, ostereja, munia, piparjuuria, tryffelejä ja vartaissa paistettuja pikkulintuja. Koko ajan katsellessaan vangittuja iloitsi hän jo edeltäpäin kuvaillessaan heidän rangaistuksiaan. Samalla muisti hän Siccaa, ja kaikkien tuskiensa aiheuttama raivo purkautui solvaussanoihin noita kolmea miestä kohtaan.

– "Ah! kavaltajat! ah! raukat! roistot! kirotut! Ja te minua häpäisitte, minua, minua! suffeettia! Heidän palkkansa, verensä hinta, kuten he sanoivat! Ah niin! heidän verensä! heidän verensä!" Sitten puhellen itsekseen: – "Kaikki surmataan! ei ainoatakaan myydä! Parasta olisi kai viedä heidät Karthagoon! he saisivat nähdä minut!.. mutta minä en ole tainnut tuoda kylliksi kahleita mukanani? Kirjoita: Lähettäkää minulle… Paljoko heitä on? lähettäkää kysymään Muthumbalilta! Pois! ei sääliä! ja korissa tuotakoon minulle heidän poikkileikatut kätensä!"

Mutta outoja ääniä, samalla sekä karkeita että kimakoita kuului saliin, ne kaikuivat Hannon äänen ja hänen eteensä asetettujen vatien kolinan yli. Ne kasvoivat ja äkkiä kajahti norsujen raivoisa karjunta aivan kuin taistelu olisi uudelleen alkanut. Suuri pauhina ympäröi kaupunkia.

Karthagolaiset eivät olleet koettaneetkaan ajaa barbareja takaa. He olivat asettautuneet muurien juurelle kapineineen, palvelijoilleen, koko satraapinseurueineen; ja he iloitsivat helmihetaleisten kauniiden telttojensa suojassa, nähdessään palkkasoturien leirin kentällä yhtenä ainoana rauniona. Spendius oli jälleen rohkaissut mieltään. Hän lähetti Zarxaksen Mathon luo, samoili metsiä, kokosi miehensä (mieshukka ei ollut ollut tuntuva), – ja raivostuneina siitä, että taistelutta olivat tulleet voitetuksi miehet järjestyivät paraillaan riveihin, kun löydettiin maaöljytynnyri, jonka karthagolaiset epäilemättä olivat jättäneet jälkeensä. Silloin Spendius tuotatti sikoja maakartanoista, voiteli ne vuoriöljyllä, sytytti tuleen ja ajoi ne Uticaan päin.

Liekkien pelästyttäminä norsut pakenivat. Kenttä kohosi, niitä kohden heitettiin keihäitä, ne palasivat taapäin; – ja suurilla hampaillaan ja jalkojensa alle puhkoivat ne karthagolaiset, kuristivat, tallasivat. Heidän takanaan laskeutuivat barbarit rinnettä alas; suojaton punilainen leiri oli heti ensi hyökkäyksessä tuhottu, ja karthagolaiset murskattiin kaupungin porttia vastaan, sillä näitä ei uskallettu palkkasoturien pelosta avata.

Päivä nousi; lännenpuolella Mathon jalkaväki näkyi saapuvan. Samassa ilmestyi ratsuväkeä; se oli Narr' Havas numidialaisineen. Hyppien rotkojen ja pensaiden yli ajoivat he pakolaisia takaa kuin jahtikoirat vainoovat jäniksiä. Tämä onnen vaihdos keskeytti suffeettia. Hän huusi auttamaan häntä ylös ammeesta.

Nuo kolme vankia seisoivat yhä vielä hänen edessään. Silloin eräs neekeri (sama, joka taistelussa kantoi hänen päivänvarjoaan) kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa. – "Mitä?.." vastasi suffeetti hitaasti. "Ah! tapa ne!" jatkoi hän töykeästi.

Etiopialainen veti vyöstään pitkän tikarin ja noiden kolmen päät kierivät maahan. Yksi niistä, ponnahtaessaan aterian jätteiden joukkoon putosi ammeesen ja uiskenteli siellä hetkisen suu ammollaan ja silmät auki. Seinän aukoista aamun hohde tunki huoneeseen; noista kolmesta suullaan makaavasta ruumiista valui veri suurina laineina kuin kolmesta lähteestä, ja verivirta valui permannon mosaikille, jolle sinistä hietaa oli siroitettu. Suffeetti pisti kätensä tuohon vielä lämpöiseen nesteesen ja hieroi sillä polviaan: se oli parannuskeino.

Illan tultua hän pujahti seurueineen kaupungista ja kulki sitten vuoristoon liittyäkseen armeijaansa.

Hänen onnistui löytää sen tähteet.

Neljä päivää myöhemmin hän oli Gorzassa, erään rotkon yläpuolella, kun Spendiuksen joukot ilmestyivät rotkoon. Parikymmentä hyvää keihästä olisi hyökkäämällä heidän kolonninsa kärkeen voinut heidät pidättää; karthagolaiset katselivat ällistyneinä heidän ohikulkuaan. Hanno tunsi jälkijoukosta numidialaisten kuninkaan; Narr' Havas kumarsi tervehtiäkseen häntä, ja teki merkin, jota hän ei ymmärtänyt.

Pelon ja kauhun vallassa palattiin Karthagoon. Yöllä vain marssittiin; päivisin piilouduttiin oliivimetsiin. Joka seisahduksen aikana muutamia kuoli; he luulivat usean kerran joutuneensa turmion omaksi. Vihdoin pääsivät he Hermaeumin niemelle, josta purret tulivat heitä noutamaan.

Hanno oli niin väsynyt, niin epätoivoinen, – norsujen menettäminen varsinkin koski häneen, – että hän tehdäkseen lopun kaikesta pyysi Demonadekselta myrkkyä. Sitäpaitsi oli hän tuntevinaan jo riippuvansa ristillä.

Karthagolla ei ollut voimia suuttua häneen. Se oli kadottanut neljäsataatuhatta yhdeksänsataa seitsemänkymmentä kaksi sikliä hopeaa, viisitoistatuhatta kuusisataa kaksikymmentä kolme shekeliä kultaa, kahdeksantoista norsua, neljätoista Suuren Neuvoston jäsentä, kolme sataa Rikasta, kahdeksantuhatta kansalaista, kolmen kuukauden viljan, suuren kuormaston ja kaikki sotakoneet! Narr' Havaksen luopuminen oli päivän selvä, molemmat piiritykset alkoivat uudelleen. Autharitoksen armeija ulottui nyt Tuniksesta Rhadekseen. Akropoliin huipulta näki maaseudulla nousevan korkeita savupatsaita taivasta kohden; ne olivat Rikkaiden palavia tiluksia.

Yksi ainoa mies olisi voinut pelastaa tasavallan. Kaikki katuivat väärin käsittäneensä hänen ansionsa, ja rauhanpuoluekin äänesti poltettavaksi sovitusuhreja Hamilkarin palaamiseksi.

Zaimphin näkeminen oli huumannut Salammbon. Öisin hän oli kuulevinaan jumalattaren astuntaa, ja hän heräsi kauhusta kiljaisten. Hän lähetti joka päivä viemään ruokaa temppeleihin. Taanak uupui täyttämään hänen määräyksiään, ja Shahabarim ei väistynyt hänen luotaan enää.

VII
HAMILKAR BARKAS

Kuunilmoittaja, joka kaiket yöt valvoi Eschmunin temppelin harjalla, ilmoittaakseen torvellaan kuun vaiheita, huomasi eräänä aamuna lännen puolella jotain, joka muistutti suurta, pitkillä siivillään meren pintaa sipaisevaa lintua.

Se oli kolmisoutuinen laiva, sen keulassa oli veistetty hevosen pää. Aurinko nousi; kuunilmoittaja suojasi kädellään silmiään; sitten tarttuen nopeasti torveensa hän lennätti Karthagon yli voimakkaan metalliäänen.

Joka talosta tuli kansaa kadulle; puheita ei tahdottu uskoa, väiteltiin, aallonmurtaja oli täynnä kansaa. Vihdoin tunnettiin Hamilkarin kolmisoutulaiva.

Se läheni ylpeänä ja kiivaasti, raakapuu aivan suorana, purje pullistuen pitkin maston pituutta, vaahdon lentäessä korkealle; sen jättiläissuuret airot painuivat tahdissa veteen; tuon tuostakin näkyi sen kölin pää, joka oli aurankärjen muotoinen, ja keulan päässä olevan puskurin alla norsunluupäinen, etujalkojaan nostava hevonen näytti juoksevan pitkin meren pintaa.

Niemen toisella puolella, tuulen tauottua, laskeutui purje, ja perämiehen vieressä näkyi seisovan avopäinen mies, se oli hän, suffeetti Hamilkar! Hänellä oli rinnan ympärillä rautalevyt, jotka kiilsivät; olkapäille kiinnitetyn punaisen vaipan alta näkyivät hänen käsivartensa; kolme hyvin pitkää helmeä riippui hänen korvistaan, ja hän painoi rintaansa vastaan mustaa takkuista partaansa.

Kulkien keskellä kallioita galeeri kulki aallonmurtajan vieritse, ja sillä seisova kansa seurasi sen kulkua huutaen:

– "Terve! siunaus! Khamonin silmä! oi! pelasta meidät! Se on

Rikkaiden syy! ne tahtovat tappaa sinut. Ole varuillasi, Barkas!"

Hän ei vastannut, aivan kuin valtamerien ja taistelujen pauhina olisi tehnyt hänet aivan kuuroksi. Mutta kun hän oli Akropoliilta laskeutuvien portaiden juurella, nosti Hamilkar päänsä ja käsivarret ristissä rinnallaan katseli Eschmunin temppeliä. Hänen katseensa kohosi vielä korkeammalle, kirkasta avotaivasta kohden; terävällä äänellä hän huusi käskyn merimiehille; laiva hypähti; se sipaisi aallonmurtajan päässä olevaa, myrskyjä torjuvaa jumalankuvaa; ja kauppiasten satamassa, joka oli täynnä jätteitä, puun siruja ja hedelmän kuoria, se töytäsi syrjään toisia, kaatoi toisia aluksia, jotka paaluihin sidottuina kantoivat keulassaan krokodiilin päitä. Kansa juoksi lähemmäksi, muutamat heittäytyivät uimaan. Laiva oli jo sataman perällä, suurilla pitkälle pistävillä nauloilla lujitetun portin edessä. Portti nousi ja kolmisoutu-laiva katosi syvän holvin alle.

Sotasatama oli kokonaan eroitettu muusta kaupungista; kun lähettiläitä tuli, täytyi heidän kulkea kahden muurin välitse, pitkin käytävää, joka päättyi vasemmalle puolelle Khamonin temppelin eteen. Tätä suurta vesiallasta, joka oli pyöreä kuin vati, ympäröi rantalaituri, jolle oli rakennettu katoksia laivojen suojaksi. Ja jokaisen sellaisen edessä oli kaksi pylvästä, joiden päässä oli Ammonin sarvet, näin muodostaen altaan ympärille säännöllisen sarjan portiikkeja. Keskellä satamaa, eräässä saaressa oli talo meri-suffeettia varten.

Vesi oli niin kirkasta että valkoisilla kivillä laskettu pohja näkyi. Katujen pauhina ei kuulunut tänne asti, ja ohi kulkiessaan Hamilkar tunsi ne kolmisoutu-laivat, joita hän ennen oli johtanut.

Niistä oli enää ainoastaan noin parikymmentä jälellä, maalla suojissa kyljellään tai seisoen suorana kölinsä päällä korkeine peräkansineen ja mykevine keuloineen, jotka olivat täynnä kultauksia ja salaperäisiä merkkejä. Kimairat olivat kadottaneet siipensä, Pataikien kuvat käsivartensa, härät hopeiset sarvensa; – ja kaikki olivat puoliksi värinsä kadottaneita, kelvottomia, lahonneita, mutta täynnä muistoja ja tuoksuen vielä matkoistaan; kuten rammat sotilaat herransa nähdessään ne näyttivät sanovan hänelle: "Täällä me olemme! Täällä me olemme! ja sinäkin olet voitettu!"

Ei kukaan muu kuin meri-suffeetti saanut astua amiraalin taloon. Niinkauvan kuin ei selvää todistusta oltu saatu hänen kuolemastaan, katsottiin hänen yhä vielä olevan elossa. Vanhat pääsivät siten yhdestä valtiaasta, eivätkä he Hamilkarinkaan suhteen tahtoneet olla noudattamatta totuttua tapaa.

Suffeetti astui autioihin saleihin. Joka askeleella tapasi hän asepukuja, huonekaluja, tuttuja esineitä, jotka häntä kuitenkin kummastuttivat, ja etusalissa oli vielä maljassa sen suitsutuksenkin tuhka, joka hänen lähtiessään oli sytytetty Melkarthin suosittamiseksi. Täten hän ei ollut toivonut palaavansa! Kaikki, mitä hän oli tehnyt, mitä nähnyt johtui uudelleen hänen mieleensä: hyökkäykset, tulipalot, legionat, myrskyt, Drepanum, Syracusa, Lilybaeum, Etna-vuori, Eryxin kenttä, viisi vuotta taisteluja, – aina tuohon päivään asti, jolloin oli aseista luovuttu ja Sicilia oli menetetty. Sitten hän muisti sitruunalehtoja, vuohia kaitsevia paimenia harmailla vuorilla; ja hänen sydämensä sykähteli kuvitellessaan toista sinne perustettua Karthagoa. Hänen aikeensa, muistonsa kuohuivat hänen päässään, jota vielä huimasi laivan nytkähtelyt; tuska sai hänessä vallan, ja äkkiä muuttuen heikoksi tunsi hän tarpeen lähestyä jumalia.

Silloin hän nousi talonsa viimeiseen kerrokseen; sitten otettuaan käsivarrestaan riippuvasta kultaisesta simpukkakotelosta sakarareunaisen lastan hän avasi oven pieneen soikeaan huoneesen.

Pienoiset mustat pyörylät, jotka olivat muuratut seinään ja kuulsivat kuten lasi, valaisivat heikosti huoneen. Näiden yhtäsuurien rivissä olevien levyjen välillä oli seinään kaivettu koloja, jotka muistuttivat hautakammioiden uurnakomeroja. Jokaisessa niistä oli pyöreä, tumma ja raskaan näköinen kivi. Lahjakkaammat ihmiset ainoastaan palvelivat näitä kuusta pudonneita ihmekiviä. Putoamisensa kautta merkitsivät ne tähtiä, taivasta, tulta; värinsä kautta usvaista yötä, ja lujuutensa puolesta maallisten asioiden kaikkinaista yhtenäisyyttä. Tukahuttava ilma täytti tämän pyhän paikan. Merihieta, jota tuuli epäilemättä puhalsi ovesta, oli vaalistanut hiukan näitä koloihinsa asetettuja pyöreitä kiviä. Hamilkar sormensa kärjillä laski ne toisen toisensa jälkeen; Sitten hän peitti kasvonsa saframinvärisellä hunnulla ja vaipuen polvilleen heittäytyi maahan käsivarret levällään.

Ulkona oleva päivä paistoi mustiin kuultaviin pyörylöihin. Puita, vuoria, pyörteitä, epäselviä eläimiä oli kuvattu niiden läpikuultavaan aineesen; ja valo tuli peloittavana ja samalla rauhallisena, jommoinen se lienee auringon takana olevan vastaisten luomakuntien synkässä avaruudessa. Hän koetti mielestään poistaa kaikki jumalten muodot, tunnusmerkit ja nimet, käsittääkseen paremmin muuttumattoman jumaluuden, jota ulkonaiset seikat estivät näkymästä. Jonkinmoinen tähtimaailmallinen elinvoima valaasi hänet, samalla kun hän tunsi kuolemaa ja kaikkia onnen oikkuja kohtaan järkitietoisempaa ja syvempää halveksumista. Hänen noustessaan vallitsi hänessä tyyni voiman tunne, häntä ei sääli eikä pelko voinut haavoittaa, ja kun hänen rintansa ahdisti, nousi hän torniin, josta koko Karthago näkyi.

Kaupunki painautui laajana kaarena alaspäin kupuineen, temppelineen, kultakattoineen, taloineen, palmuryhmineen siellä täällä, lasipalloineen, joista tuli leiskotti, vallituksineen, jotka olivat kuten jättiläisreunustana tälle runsaudensarvelle, joka avautui häntä kohden. Alhaalla hän näki satamat, torit, pihojen sisustat, katujen verkon, pienet ihmiset, jotka tuskin kivityksestä erottautuivat. Ah! jos Hanno ei olisi saapunut liian myöhään Aegates-saarien taisteluaamuna? Hänen silmänsä kiintyivät etäisimpään taivaanrantaan, ja hän ojensi Roomaa kohden vavahtelevat kätensä.

Kansaa oli kertynyt Akropoliin portaille. Khamonin torilla oli tungos, sillä kaikki tahtoivat nähdä suffeetin astuvan ulos, penkereet tulivat vähitellen tungokseen asti täyteen kansaa; muutamat tunsivat hänet ja tervehtivät; hän vetäytyi syrjään ärsyttääkseen siten vielä kansan kärsimättömyyttä.

Hamilkar tapasi alhaalla salissa puolueensa arvokkaimmat miehet: Istattenin, Subeldian, Hiktamonin, Yeubasin ynnä muita. He kertoivat hänelle kaikki rauhan solmimisen jälkeen tapahtuneet seikat: vanhojen ahneuden, sotilaiden lähdön ja paluun, heidän vaatimuksensa, Giskon vangitsemisen, zaimphin varastamisen, Utican avustamisen ja sitten jättämisen oman onnensa nojaan; mutta kukaan ei uskaltanut kertoa tapauksia, jotka koskivat Hamilkaria. Lopulta erottiin tavatakseen jälleen toisensa Vanhimpien yöllisessä kokouksessa Molokin temppelissä.

He olivat juuri poistuneet, kun ulkona oven luona syntyi hälinää. Palvelijoiden vastustuksista huolimatta pyrki joku sisään, ja kun melua jatkui, käski Hamilkar tuomaan tuntemattoman hänen luokseen.

Tämä oli vanha neekerinainen, raihnainen, ryppyinen, vapiseva, typerännäköinen ja kantapäihin asti verhottu laajoihin sinisiin huntuihin. Hän tuli aivan suffeetin eteen, he katsoivat hetkisen toisiinsa; sitten äkkiä Hamilkar vavahti; hänen viittaustaan noudattaen orjat poistuivat. Sitten käskien käden liikkeellä naista varovasti astumaan, talutti hän hänet etäiseen huoneesen.

Neekerinainen heittäytyi maahan, suudellakseen hänen jalkojaan;

Hamilkar nosti hänet tylysti ylös.

– "Minne olet jättänyt hänet, Iddibal?"

– "Sinne, valtias;" ja heittäen hunnun syrjään hieroi hän hihallaan kasvojaan; musta väri, jäsenten vapiseminen, kumara vartalo, kaikki katosi. Hän olikin tanakka vanha mies, jonka iho näytti hiekan, tuulen ja meren parkitsemalta. Päälaella törrötti valkoinen hiustukko kuten linnun töyhtö; ja ivallisella silmäyksellä hän osoitti maahan pudonnutta valepukuaan.

– "Sinä toimit oikein, Iddibal! Aivan oikein!" Sitten aivan kuin lävistäen hänet terävällä katseellaan: "Eikö kukaan vielä epäile?.."

Vanhus vannoi Kabirien kautta, että salaisuus oli hyvässä turvassa. Eiväthän he loitonneet majastaan, joka sijaitsi kolmen päivämatkan päässä Hadrumetumista kilpikonnarannikolla, jossa särkillä kasvoi palmuja. – "Ja käskyjäsi noudattaen, oi valtiaani, olen häntä opettanut heittämään keihästä ja johtamaan valjakkoa!"

– "Hän on voimakas, eikö olekin?"

– "On valtias, ja pelvoton myöskin! Hän ei kammoa ei käärmeitä, ei ukkosta, eikä kummituksia. Hän juoksentelee avojaloin kuin paimen jyrkänteiden reunalla."

– "Jatka! jatka!"

– "Hän keksii ansoja villipedoille. Viime kuussa, voitko sitä uskoa, hän sai kotkan kiinni; hän laahasi sitä mukanaan, ja linnun ja lapsen veri singahteli ilmaan suurina pisaroina kuten tuuleen heitetyt ruusut. Raivoisa petolintu pieksi häntä siivillään, mutta hän painoi sen poveaan vastaan, ja sen mukaan kuin kotkan kuolinkamppailu heikkeni nauroi poika yhä kovemmin, kirkkaammin ja ylpeämmin, ja se kuului yhteen kimmahtavien kalpojen kalskeelta."

Hamilkar painoi päänsä näiden vastaisen suuruuden tunnusmerkkien häikäisemänä alas.

– "Mutta jo jonkun aikaa on rauhattomuus vaivannut häntä. Hän katselee etäällä ohi kiitäviä purjeita; hän on alakuloinen, lykkää leivän luotaan, tiedustelee jumalista ja tahtoo oppia Karthagon tuntemaan."

– "Ei, ei! ei vielä!" huudahti suffeetti.

Vanha orja näytti käsittävän, mikä vaara Hamilkaria kauhistutti, ja hän jatkoi:

– "Millä minä häntä pidätän? Minunhan täytyy nyt jo tehdä hänelle lupauksia, ja minä tulinkin Karthagoon ostamaan hänelle tikaria, jossa on hopeinen, helmillä kirjailtu kädensija." Sitten hän kertoi, miten hän nähtyään suffeetin penkereellä oli satamanvartijoille sanonut olevansa Salammbon orjanainen, päästäkseen siten hänen luokseen.

Hamilkar seisoi kauvan mietteisiinsä vaipuneena; vihdoin hän sanoi:

– "Huomenna sinä saavut Megaraan, päivän laskiessa, purppuratehtaiden taakse, ja matkit kolme kertaa shakaalin kiljuntaa. Jollet minua näe, niin palaat jokaisen kuun ensimäisenä päivänä jälleen Karthagoon. Elä unohda mitään! Rakasta häntä! Nyt voit hänelle kertoa Hamilkarista."

Orja puki valepukunsa jälleen ylleen, ja he poistuivat yhdessä talosta ja satamasta.

Hamilkar jatkoi jalan kulkuaan ilman saattojoukkoa, sillä Vanhimpien kokoukset olivat aina erikoisissa tapauksissa salaisia ja niihin mentiin mahdollisimman salavihkaa.

Ensin sivuutti hän Akropoliin itäpuolen, kulki sitten vihannestorin poikki, Kinisdon pylväistöjen läpi ja suitsutusten kauppiaiden etukaupungin halki. Harvat vielä palavat valot alkoivat sammua, leveämmät kadut hiljenivät, sitten liukui varjoja hämärässä eteenpäin. Ne seurasivat häntä, uusia liittyi heihin, ja kaikki suuntasivat kulkunsa kuten hänkin Mappalioita kohden.

Molokin temppeli oli rakennettu kammottavalle paikalle, jyrkän rotkon juurelle. Alhaalta näki vain loputtoman korkeiden muurien kohoavan suunnattoman haudan seinien lailla. Yö oli synkkä, harmahtava sumu näytti raskaana painuvan merelle. Aallot löivät kuten korahdellen ja nyyhkyttäen rantaa vastaan; ja varjot vähitellen katosivat aivan kuin kulkien muurien läpi.

Mutta heti portin takana aukeni laaja neliskulmainen piha, jota pylväskäytävät ympäröivät. Sen keskellä oli tasasivuinen kahdeksankulmainen rakennusmöhkäle. Sen päällä kohosivat kupukatot, jotka ympäröivät toista kerrosta; tämä kannatti rotundanmuotoista rakennetta, jonka keskeltä kohosi sisäänpäin kupertuva kartio, jonka päässä oli pallo.

Tuli paloi metallilankakudoksista tehdyissä lieriöissä, jotka olivat kiinnitetyt miesten kantamiin tankoihin. Liekit leiskahtelivat tuulen leyhyessä ja loivat punertavan hohteen kultakampoihin, jotka niskassa pitivät koossa lyhtyjä kantavien miesten punottuja hiuksia. Ne huutelivat toisilleen ja juoksivat ottamaan Vanhimpia vastaan.

Siellä täällä kiviliuskaisella lattialla lepäili sfinxien tavoin kookkaita leijonia, kaikki-nielevän auringon eläviä tunnuskuvia. Ne torkkuivat silmäluomet puoliksi ummessa. Mutta herättyään ääniin ja askeleihin ne nousivat hitaasti, tulivat Vanhimpia kohden, jotka he tunsivat heidän puvuistaan, hieroivat ruumistaan, heidän lanteisiinsa köyristäen selkäänsä ja haukotellen äänekkäästi; niiden hengyksestä syntyvä höyry kohosi soihtujen valossa. Melu kasvoi, ovet suljettiin, kaikki papit riensivät pois, ja Vanhimmat katosivat pylväistöön, joka muodosti temppelin ympärille syvän eteisen.

Pylväät olivat niin järjestetyt, että ne sisäkkäin olevien kehiensä kautta kuvasivat saturnilaista ajanjaksoa siten, että vuodet sulkivat kuukaudet ja kuukaudet päivät sisäänsä. Sisimmän pyhätön muurin luona ne liittyivät yhteen.

Täällä Vanhimmat laskivat narvalisarviset sauvat käsistään, – sillä vanhoista ajoista noudatettu laki rankaisi kuolemalla jokaista, joka saapui istuntoon jonkinmoinen ase mukanaan. Useilla oli puvun liepeessä purppuranauhaan päättyvä halkeama, jonka piti osoittaa että he omaistensa kuolemaa surressaan eivät säästäneet pukuansa; samalla tämä surun tunnusmerkki esti halkeamaa suurenemasta. Toisilla parta oli suljettu sinipunaisesta nahasta tehtyyn pussiin, joka kahdella nauhalla oli korviin kiinnitetty. Kaikki syleilivät toisiaan rinta rintaa vasten. He ympäröivät Hamilkarin toivottaen hänelle onnea; olisi luullut veljien tavanneen veljensä.

Suurin määrä näistä miehistä oli lyhyttä tanakkaa väkeä, heillä oli käyrät nenät kuten assyrialaisilla kuvapatsailla. Mutta muutamien ulonevammat poskipäät, kookkaammat vartalot ja kapeammat jalat ilmaisivat heidän olevansa afrikalaista alkuperää ja polveutuvan paimenkansoista. Taukoamatta kauppahuoneissaan asuvien miesten kasvot olivat kelmeitä; muutamissa oli erämaan ylhä leima, ja oudot jalokivet kimaltelivat heidän kaukomaiden auringon helteen paahtamien käsiensä jokaisessa sormessa. Merimiehet erotti heidän huojuvasta liikunnastaan, ota vastoin maata viljelevät miehet haisivat viinipusertimilta, kuivilta heiniltä ja muulien hieltä. Nuo vanhat merirosvot viljelivät maatiloja, nuo koronkiskurit varustivat laivaa, noilla maatilojen omistajilla oli orjia, jotka harjoittivat eri käsitöitä. Kaikki tunsivat tarkoin uskontomenot, olivat kaikkiin juoniin harjaantuneita, säälimättömiä ja rikkaita. He näyttivät pitkien huolien uuvuttamilta. Heidän leimuava silmänsä loivat epäluuloisia katseita, ja tottumus matkoihin, valheisiin, kauppaan ja käskemiseen antoi heidän koko olemukselleen viekkauden ja kiivauden leiman, jotain salattua ja suonenvetoista julmuutta. Sitäpaitsi synkensi heitä nyt jumalan huoneen vaikutus.

Ensiksi he kulkivat munanmuotoisen holvisalin kautta. Seitsemän ovea, jotka vastasivat seitsemää kiertotähteä, muodosti sen seinille seitsemän eriväristä neliötä. Käytyään vielä pitkän huoneen läpi saapuivat he toiseen samallaiseen saliin.

Kokonaan siselöidyilä kukilla verhottu valojalka loisti perällä, ja jokaisessa sen kahdeksasta kultahaarukasta oli timanttikuvussa byssussydän. Se seisoi niiden pitkien portaiden ylimmällä astimella, jotka veivät suurelle alttarille, jonka kulmat päättyivät vaskisarviin. Kaksi sivuporrasta johti alttarin ylimmälle tasolle; alttarin kiviä ei enää näkynyt; se oli kuin kasaantunut tuhkavuori, ja sen huipulla jotain epämääräistä kyti hitaasti. Sitten sen takana, korkeampana kuin valojalka ja paljoa korkeampana kuin alttari, kohosi Molok, kokonaan raudasta tehtynä; sen ihmisrinnasta ammotti aukkoja. Molokin levällään olevat siivet painuivat pitkin seinää, pitkät riippuvat kädet ulottuivat maahan asti; kolme mustaa keltaisen reunan ympäröimää kiveä muodosti kolme silmää sen otsaan, ja peloittavalla ponnistuksella nosti se härkäpäätään aivan kuin mylviäkseen.