Buch lesen: «Salammbo», Seite 14

Alhaalta hämärästä kuului kirkas huuto, sama, jonka hän oli jo kuullut galeeriportaiden juurella; ja kumartuessaan alas hän tunsi Shahabarimin palvelijan, joka talutti yhteen sidottuja ratsuja.

Hän oli koko yön harhaillut molempien vallitusten välillä; sitten tulipalon säikyttämänä hän oli palannut takaisin koettaen tarkastaa, mitä tapahtui Mathon leirissä; ja kun hän tiesi tämän paikan olevan lähinnä hänen telttaansa, niin hän, noudattaakseen papin määräyksiä, ei enää ollut liikahtanut paikaltaan.

Hän nousi seisomaan toisen hevosen selkään. Salammbo liukui häneen asti, ja he pakenivat täyttä laukkaa ja ajoivat punilaisen leirin ympäri löytääkseen jostain aukon.

Matho oli palanut telttaansa. Käryävä lamppu valaisi sitä heikosti, hän luuli Salammbon nukkuvan. Hiljaa siveli hän kädellään palmupuuvuoteella olevaa leijonantaljaa. Hän huusi, kukaan ei vastannut; hän repäisi teltan seinästä kankaan kappaleen irti päästääkseen päivää sisään; zaimph oli kadonnut.

Maa vapisi monilukuisten jalkojen poljennasta. Ilmassa kaikui huutoja, hirnuntaa, aseiden kalsketta, ja torvet puhalsivat hyökkäykseen. Kuten rajuilma pauhasi hänen ympärillään. Sokean vimman vallassa hän syöksyi ottamaan aseensa ja riensi ulos.

Pitkinä riveinä laskeutuivat barbarit juoksujalkaa vuorta alas ja punilaisten neliöt lähestyivät heitä raskaasti ja säännöllisesti lainehtien. Auringon säteiden hajoittama usva muodosti pieniä häilyviä pilviä, jotka vähitellen nousivat ilmaan, ja liput, kypärit ja peitsien kärjet tulivat näkyviin. Joukkojen nopeasti liikkuessa näytti siltä kuin vielä varjossa olevat kohdat seutua siirtyisivät yhtenä kappaleena; toisin paikoin olisi luullut virtojen juoksevan ristiin, ja niiden välillä seisoi liikkumattomia, suuria, piikkisiä lohkareita. Matho erotti päälliköt, sotilaat, airueet ja takimmaiset kuormarengitkin, jotka olivat nousseet aasien selkään. Mutta sen sijaan, että olisi pysynyt paikallaan ja suojannut jalkaväkeä, Narr' Havas kääntyikin äkkiä oikealle ikäänkuin tahtoisi antaa Hamilkarin murskata joukkonsa.

Hänen ratsumiehensä ajoivat hitaasti eteenpäin liikkuvien norsujen ohitse; ja kaikki hevoset, päitsettömät kaulat ojossa, nelistivät niin hurjaa vauhtia, että niiden vatsat näyttivät hipaisevan maata. Sitten lähestyi Narr' Havas päättäväisesti erästä vahtisotilasta. Hän heitti miekkansa, peitsensä, ja heittokeihäänsä maahan ja katosi karthagolaisten joukkojen keskeen.

Numidialaisten kuningas saapui Hamilkarin telttaan; ja hän sanoi, osoittaen kädellään etäämmäksi pysähtyneitä miehiään:

– "Barkas! minä tuon heidät sinulle. He ovat sinun käskettävinäsi."

Sitten hän heittäytyi maahan orjuuden merkiksi ja, todistaakseen uskollisuuttaan, hän kuvaili menettelyään heti sodan alusta alkaen.

Ensiksi hän oli estänyt Karthagon piirityksen ja vankien surmaamisen; sitten hän ei laisinkaan ollut käyttänyt hyväkseen Hannosta saamaansa voittoa Utican tappion jälkeen. Mitä tyrilaisiin kaupunkeihin tulee, niin olivathan ne aivan hänen kuningaskuntansa rajalla. Lopuksi hän ei ollut ottanut osaa Makarin taisteluun; hän oli tahallaan poistunut, jotta hänen ei tarvitsisi taistella suffeettia vastaan.

Oikeastaan Narr' Havas oli halunnut laajentaa aluettaan punilaisten alusmaiden kustannuksella ja voiton mahdollisuuden mukaan vuoroin auttanut ja pettänyt palkkasotureita. Mutta nähdessään, että Hamilkar lopulta oli jäävä voitolle, hän oli nyt tullut hänen puolelleen; ehkä hänen luopumiseensa oli myöskin syynä kateus Mathoa kohtaan, joko tämän saavuttaman ylijohdon tai vanhan rakkautensa johdosta.

Suffeetti kuunteli keskeyttämättä häntä. Mies, joka siten liittyi armeijaan, jonka koston hän oli ansainnut, ei ollut mikään halveksittava apulainen; Hamilkar ymmärsi heti, mikä hyöty hänellä olisi suuria aikeitaan toteuttaessaan tällaisesta liittolaisesta. Numidialaisten avulla hän suoriutuisi libyalaisista. Sitten hän kokoisi lännen kansat Iberian valloittamiseksi; ja kysymättä, miksei hän aikaisemmin ollut saapunut, tai ottamatta häntä valheista kiinni, hän suuteli Narr' Havasta painaen kolmasti oman rintansa hänen rintaansa vasten.

Saadakseen lopun aikaan ja epätoivoissaan hän oli sytyttänyt libyalaisten leirin. Tämä armeija tuli kuin jumalien lähettämänä apuna; salaten iloaan hän vastasi:

– "Baalit sinua suosikoot! Minä en tiedä, mitä tasavalta sinulle tekee, mutta Hamilkar ei ole kiittämätön."

Melu kiihtyi; alijohtajia saapui telttaan. Hamilkar asesti itsensä puhuen samalla:

– "No niin, palaa väkesi luo! Aja ratsuväelläsi heidän jalkaväkensä sinun ja minun norsujen väliin! Rohkeutta! tuhoa heidät!"

Ja Narr' Havas aikoi rientää pois, kun Salammbo ilmestyi.

Hän hyppäsi nopeasti alas hevosensa selästä. Hän avasi laajan viittansa ja ojentaen kätensä hän levitti zaimphin.

Nahkateltasta, jonka kulmat olivat nostetut ylös, näkyi koko sotilaitten peittämä vuoristo, ja kun teltta oli keskellä, niin joka taholta näki Salammbon. Suunnaton huuto kaikui, riemun ja toivon kiljahdus. Liikkeellä olevat seisahtuivat; kuolevat nojautuivat kyynärpäihinsä ja kääntyivät siunaamaan häntä. Kaikki barbarit tiesivät nyt, että hän oli ryöstänyt zaimphin takaisin; etäältä he joko näkivät hänet tai luulivat hänet näkevänsä; ja uudet huudot, mutta raivon ja koston huudot kaikuivat karthagolaisten riemua uhmaillen; nuo viisi vuoristoon asettunutta armeijaa polki jalkaa ja karjui siten yhdessä Salammbon ympärillä.

Hamilkar, voimatta sanoa sanaakaan, kiitti häntä nyökäyttämällä päätään. Hänen silmänsä osuivat vuoroon zaimphiin ja tyttäreensä, ja hän huomasi, että ketjut olivat poikki. Silloin hän vavahti ja kamala epäluulo heräsi hänessä. Mutta pian palasi hänen kasvoilleen entinen rauhallinen ilme, hän vilkaisi Narr' Havakseen kääntämättä kasvojaan häneen.

Numidialaisten kuningas seisoi syrjässä vaatimattoman näköisenä; hänellä oli otsallaan hiukan tomua, joka oli jäänyt hänen kumartuessaan Hamilkarin eteen maahan. Vihdoin suffeetti astui häntä kohden ja sanoi juhlallisesti:

– "Palkinnoksi minulle tekemistäsi palveluksista, Narr' Havas, annan sinulle tyttäreni." Hän jatkoi: "Ollos poikani ja suojele isääsi!"

Narr' Havas teki suurta hämmästystä ilmaisevan liikkeen, sitten tarttui hän suffeetin käsiin ja peitti ne suudelmilla.

Salammbo, tyynenä kuin kuvapatsas, ei näyttänyt ymmärtävän mitään. Hän punastui hiukan, silmäluomet painuivat alas; hänen pitkät, kaarevat silmäripsensä loivat varjon hänen poskilleen.

Hamilkar tahtoi heti yhdistää heidät purkamattomalla kihlauksella. Salammbon käsiin pantiin peitsi, jonka hän ojensi Narr' Havakselle; heidän peukalonsa sidottiin yhteen härännahkaisella hihnalla, sitten kaadettiin viljaa heidän päänsä päälle ja jyvät pudotessaan alas rapisivat kuin rakeet maasta poukkuessaan.

XII
VESIJOHTO

Kaksitoista tuntia myöhemmin ei palkkasotureista ollut enää muuta jälellä kuin röykkiö haavoittuneita, kuolleita ja kuolevia.

Kun Hamilkarin oli onnistunut äkillisen liikkeen kautta päästä laakson pohjalta, niin hän oli asettunut läntiselle, Hippo-Zarytuksen puoliselle rinteelle, ja kun pinta-ala oli täällä laajempi, niin hän oli houkutellut barbarit sinne. Narr' Havas oli saartanut heidät ratsuväellään; samalla aikaa suffeetti löi heidät takaisin ja murskasi heidät. Zaimphin kadottamisen kautta he olivat jo edeltäkäsin voitettuja; nekin, jotka eivät olleet siitä välittäneet, tunsivat ahdistuksen ja heikkenemisen hiipivän sieluun. Hamilkar, joka ei pitänyt minään kunnianaan saada taistelukenttää haltuunsa, oli vetäytynyt hiukan loitommalle vasempaan, ylängölle, josta hän voi vallita vihollisiaan.

Leirien paikat tunsi kallellaan olevista paaluvarustuksista. Laaja, musta tuhkakerros höyrysi libyalaisten alueen kohdalla; pöyhitty maa muodosti kuten aallon harjanteita, ja teltat siekaleisine seinineen näyttivät epämääräisiltä, puoliksi kalliosärkkiin hukkuneilta pursilta. Panssareja, hankoja, torvia, puun-, raudan- ja kuparinpalasia, jyviä, olkia ja vaatteita oli hajallaan ruumiiden keskellä; siellä täällä paloi vielä sammumaisillaan tulinuoli jotain muonastokasaa vastaan; paikoittain maa aivan peittyi kilpien alle; hevosten haaskat muodostivat jatkuvia kukkularivejä; kaikkialla näki jalkoja sandaaleja, käsivarsia, panssaripaitoja ja päitä, joissa leukahihna vielä piteli kypäriä ja jotka vierivät kuin pallot; hiuksia riippui orjantappuroissa; keskellä verilaimiskoja norsut vatsat puhkaistuina korisivat maaten kaatuneiden torniensa vieressä; kaikkialla jalka luiskahti johonkin liukkaasen, ja vaikka ei ollutkaan satanut, niin maassa oli suuria lokaläisköjä.

Tämä sekava ruumisalue ulottui ylhäältä alas, pitkin koko vuorta.

Vielä elossa olevat liikkuivat yhtä vähän kuin kuolleetkin. Kyyryllään eri ryhmissä he katselivat kauhuissaan toisiaan ja olivat ääneti.

Etäämpänä, pitkän ruohokentän päässä välkkyi Hippo-Zarytuksen järvi laskevan auringon valossa. Sen oikealla puolella kohosivat yhteen ahdistuneet valkoiset talot niitä ympäröivän muurin yläpuolitse; sen takana aukeni rajaton merenulappa; – ja nojaten leukaansa käteensä barbarit huokasivat ajatellen kukin isänmaataan. Harmaa tomupilvi painautui alas.

Illan tuuli puhalsi; silloin kaikkien rinnat laajenivat; ja sen mukaan kuin viileys lisääntyi, näki syöpäläisten hylkäävän kylmenevät ruumiit ja juoksevan kuumalla hiekalla. Suurien kivien päällä istui korppeja liikkumattomina katsellen kuoleviin päin.

Yön tultua hiipi barbarien keskeen keltakarvaisia koiria, noita saastaisia eläimiä, jotka seurasivat armeijoja. Ensiksi ne nuoleskelivat verta vielä lämpösistä silvotuista jäsenistä; mutta pian alkoivat ne syödä ruumiita penkoen ensin kuolleiden vatsaa.

Pakolaisia alkoi ilmestyä yksitellen kuten varjoja; naisetkin uskalsivat palata, sillä niitä oli vielä jälellä varsinkin libyalaisilla vaikka numidialaiset olivatkin panneet heidän joukossaan sellaisen kamalan verilöylyn toimeen.

Muutamat ottivat köyden päitä, sytyttivät ne ja käyttivät niitä soihtuina. Toiset pitivät keihäitä ristissä. Niille pantiin ruumiita, ja kannettiin ne syrjään.

Niitä makasi selällään pitkissä riveissä, suu auki, peitsiensä vieressä; toiset viruivat päällekkäin sikin sokin ja löytääkseen jonkun puuttuvan täytyi usein purkaa kokonainen röykkiö. Sitten valaistiin hitaasti soihdulla heidän kasvojaan. Kamalat aseet olivat iskeneet heihin sekasortoisia haavoja. Vihertäviä lihansiekaleita riippui heidän otsastaan; muutamat olivat hakatut kappaleiksi tai luita myöten murskatut, käyneet kuristuessaan sinisiksi tai norsun hampaat olivat viiltäneet ammottavia haavoja. Vaikka he olivat kuolleet melkein yhtaikaa, niin mätänemisessä huomasi eroitusta. Pohjoismaitten miehet olivat lyijynkarvaisia ja pöhöttyneitä, jota vastoin sitkeämmät afrikalaiset näyttivät palaneilta ja alkoivat jo käpertyä. Palkkasoturit tunsi heidän käsissään olevista tatueerauksista: Antiochuksen vanhoilla sotureilla oli varpushaukka; Egyptissä palvelleilla apinan pää, Aasian ruhtinaiden sotilailla piilukirves, granaattiomena tai vasara; Kreikan tasavallassa olleilla linnoituksen kuva tai arkontin nimi; muutamien käsivarret olivat aivan täynnä tällaisia erilaisia merkkejä, jotka sekoittuivat vanhoihin arpiin ja uusiin haavoihin.

Latinalaisrotuisia, samniumilaisia, etruskilaisia, campanialaisia ja brutiumialaisia varten laadittiin neljä suurta roviota.

Kreikkalaiset kaivoivat miekkansa kärjellä hautoja. Spartalaiset riisuivat punaiset viittansa ja käärivät niihin kuolleensa; athenalaiset asettivat heidät lepäämään kasvot nousevaa aurinkoa kohden; kantabrialaiset peittivät omansa pienistä kivistä ladotun röykkiön alle; nasamonit taivuttivat omansa kahtia ja köyttivät härännahkahihnoilla yhteen, ja garamandit menivät hautaamaan omaisensa rannalle, jotta aallot taukoamatta kostuttaisivat heitä. Mutta latinalaiset surivat sitä, etteivät saaneet koota heidän tuhkaansa uurnoihin; paimentolaiset kaipasivat polttavaa hiekkaa, joka muuttaa ruumiit muumioiksi, ja keltit kolmea hakkaamatonta kiveä sateisen taivaan alla pieniä saaria täynnä olevan merenpoukaman rannalla.

Kuului pitkää kiljuntaa, jota seurasi syvä hiljaisuus. Siten tahdottiin pakoittaa sieluja palaamaan. Sitten huuto uusiintui, säännöllisten väliaikojen päästä, taukoamatta.

Pyydettiin kuolleilta anteeksi, ettei heitä voitu kunnioittaa kaikkien pyhien menojen mukaan, sillä heidän täytyi, tämän jäädessä täyttämättä, harhailla loppumattomia aikoja kautta kaikellaisten kohtaloiden ja eri muotojen; heitä mainittiin nimeltä ja kysyttiin, mitä he toivoivat; toiset syytivät heille solvauksia siitä, että olivat antaneet voittaa itsensä.

Suurien rovioiden loimu teki siellä täällä aseiden sirpaleiden päällä makaavat verettömät ruumiit entistään kalpeammiksi; ja kyyneleet kiihottivat yhä runsaampiin kyyneleihin, nyyhkytykset tulivat yhä sydäntä särkevämmiksi, etsittyjen löytäminen ja syleilyt intohimoisemmiksi ja hurjemmiksi. Naiset heittäytyivät ruumiin yli, suu suuta, otsa otsaa vasten; heitä sai lyödä, jotta he poistuisivat ruumiita mullalla peitettäessä. He mustasivat poskensa; leikkasivat hiuksensa poikki; he avasivat suonensa ja pirskoittivat vertaan hautaan; he raatelivat ruumistaan matkien kuolleiden saamia haavoja. Valitushuutoja kuului symbaalien pauhinan läpi. Muutamat riistivät taikaesineet rinnaltaan ja sylkivät niihin. Kuolevat vääntelehtivät verisessä loassa purren raivosta silvotuita nyrkkejään; ja neljäkymmentäkolme samniumilaista, kokonainen pyhä kevät, surmasi toinen toisensa kuten gladiaattorit. Pian alkoi olla puute puista polttorovioita varten, liekit sammuivat, haudoille ei enää ollut tilaa; – ja väsyen huutamiseen, heikontuneina, horjuen he nukahtivat kuolleiden veljiensä viereen, toiset jotka vielä tahtoivat elää, rauhattomina, toiset toivoen vaipuvansa ikuiseen uneen.

Aamun hämärässä ilmestyi barbarien leirin reunaan sotilaita, jotka kulkivat kantaen kypäriään keihäiden nenässä; he tervehtivät palkkasotureita ja kysyivät, eikö heillä ollut mitään viestiä vietävänä kotimaihinsa.

Muutamat lähestyivät, ja barbarit tunsivat heistä muutamat entisiksi tovereikseen.

Suffeetti oli tarjonnut kaikille vangiksi saaduille luvan astua hänen joukkoonsa palvelemaan. Muutamat olivat häikäilemättä hyljänneet ehdotuksen; ja kun hän oli päättänyt olla elättämättä heitä ja luovuttamatta Suuren Neuvoston käsiin, hän oli päästänyt heidät pois kieltäen heitä taistelemasta enää koskaan Karthagoa vastaan. Mutta niille, jotka kidutuksen pelko oli tehnyt myöntyväisiksi, jaettiin vihollisen aseita; ja nyt he näyttivät itseään voitetuille, eivät niin paljon houkutellakseen heitä joukkoonsa, kuin tyydyttääkseen ylpeyttään ja uteliasuuttaan.

Ensiksi he kertoivat suffeetin hyvästä kohtelusta; barbarit kuuntelivat katein mielin, samalla halveksien heitä. Mutta kuullessaan ensimäisen moittivan sanan nuo pelkurit joutuivat raivoihinsa; etäältä he näyttivät heille heidän omia miekkojaan, haarniskojaan, ja vaativat loukkaavin sanoin heitä tulemaan ottamaan ne pois. Barbarit sieppasivat kiviä; kaikki pakenivat; eikä vuoren kukkulalla näkynyt muuta kuin keihäiden kärjet vallituksen reunan takaa.

Silloin barbarit valtasi suru, joka painoi heitä enemmän kuin nöyryyttävä tappio. He ajattelivat, miten hyödytöntä heidän rohkeutensa oli. He tuijottivat eteensä purren hammastaan.

Heissä heräsi sama ajatus. He riensivät meluten karthagolaisten vankien kimppuun. Sattumalta suffeetin sotilaat eivät olleet niitä löytäneet, ja kun Hamilkar oli poistunut taistelukentältä, niin olivat he vielä entisessä syvässä kuopassaan.

Heidät pantiin riviin tasaiselle paikalle. Vartijat muodostivat kehän heidän ympärilleen, ja naiset päästettiin sisään, kolme- tai neljäkymmentä kerrallaan. Voidakseen käyttää hyväkseen saamaansa lyhyttä aikaa he juoksivat toisen luota toisen luo epävarmoina ja vimmasta läähättäen; sitten, kumartuen noiden raukkojen puoleen he löivät heitä kämmenillään kuten poukunpesijättäret poukkuja; karjuen miestensä nimiä he repivät heitä kynsillään; he puhkoivat heidän silmänsä hiusneuloillaan. Sitten tuli miesten vuoro, ja he kiduttivat heitä alkaen jaloista, jotka he hakkasivat nivelien kohdalta poikki, otsaan asti, josta ne nylkivät nahkaseppeleitä pannakseen oman päänsä ympäri. Saastaisten-ruokien-syöjät olivat erittäin kekseliäitä julmuuksissaan. He myrkyttivät haavat ajaen niihin tomua, etikkaa ja ruukunsiruja; toiset odottivat heidän takanaan vuoroaan; veri virtasi ja he iloitsivat kuten viininkorjaajat höyryävien sammioiden ääressä.

Matho istui sillä aikaa yhä vielä maassa, samalla paikalla, jonne hän oli jäänyt taistelun päätyttyä, kyynärpäät polvien nojassa ja pää käsien välissä; hän ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, ei ajatellut mitään.

Joukon ilosta kiljuessa hän kohotti päätään. Hänen edessään tankoon kiinnitetty kankaan kaistale, joka valui maahan asti, peitti puoliksi koreja, mattoja, leijonan taljan. Hän tunsi oman telttansa; ja hänen silmänsä tuijottivat siihen kohtaan aivan kuin Hamilkarin tytär hävitessään olisi vaipunut maan alle.

Repeytynyt kangas liehui tuulessa; toisinaan sen pitkät kaistaleet hipaisivat hänen huuliaan, ja hän näki punaisen aivan kuin kädellä painetun kuvion. Se oli Narr' Havaksen käsi, heidän liittonsa merkki. Silloin Matho nousi. Hän otti maasta hehkuvan kekäleen ja heitti sen halveksien teltan jätteisiin. Sitten lykkäsi hän kothurninsa kärjellä hajallaan olevat esineet loimuaviin liekkeihin, jotta mitään ei jäisi jälelle.

Äkkiä ilmestyi Spendius, eikä kukaan voinut aavistaa, mistä hän ilmaantui.

Entinen orja oli sitonut reiteensä kaksi peitsen pirstaa; hän ontui surkeasti ja valitellen.

– "Heitä nuo vain pois", sanoi Matho hänelle, "tiedänhän minä, että sinä olet sankari!" Sillä jumalien vääryys oli hänet niin masentanut, että hän ei tuntenut itsessään kyllin voimaa suuttuakseen ihmisiin.

Spendius viittasi hänelle ja johti hänet erään yksinäisen kukkulan luolaan, jossa Zarxas ja Autharitos olivat kätkössä.

Molemmat olivat paenneet samoin kuin orjakin, vaikka toinen oli julma ja toinen urhoollinen. Mutta kuka olisi voinut odottaa, sanoivat he, Narr', Havaksen kavallusta, libyalaisten leirin paloa, zaimphin menettämistä, Hamilkarin äkillistä hyökkäystä, ja varsinkaan hänen sotatemppuaan, jonka avulla hän pakoitti heidät palaamaan rotkon pohjalle suoraan karthagolaisten iskujen alaisiksi? Spendius ei tunnustanut pelänneensä ja pysyi siinä väitteessään, että hän oli taittanut jalkansa.

Nuo kolme päällikköä ja shalishim tuumivat nyt, mitä heidän oli päätettävä.

Hamilkar sulki heiltä tien Karthagoon; he olivat joutuneet hänen sotilastensa ja Narr' Havaksen maakuntien väliin; tyrilaiset kaupungit liittyivät varmaankin voittajiin; heidät tungetaan merta kohden ja silloin heidät tuhotaan yhteisvoimin. Se on ehdottomasti heidän kohtalonsa.

Ei siis tarjoutunut mitään keinoa välttääkseen sotaa. Heidän täytyi siis pakostakin sitä jatkaa. Mutta miten voi saada kaikki nuo rohkeutensa menettäneet miehet, joiden haavat vielä vuotivat verta, ymmärtämään, että sellainen loputon taistelu oli välttämätön?

– "Minä pidän siitä huolen!" sanoi Spendius.

Kaksi tuntia myöhemmin Hippo-Zarytuksesta päin tuleva mies juoksi vuoristoa pitkin. Hän heilutti vahatauluja kädessään, ja kun hän huusi kovasti, kerääntyivät barbarit hänen ympärilleen.

Sardiniassa olevat kreikkalaiset sotilaat olivat lähettäneet nuo taulut. He neuvoivat niissä Afrikassa olevia tovereitaan vartioimaan tarkkaan Giskoa ja muita vankeja. Samolainen kauppias, eräs Hipponax, joka oli tullut Karthagosta, oli kertonut heille, että valmistettiin salaliittoa heidän pakoon auttamisekseen, ja barbareja kehoitettiin senvuoksi ryhtymään varokeinoihin; tasavalta oli voimakas.

Spendiuksen juoni ei alussa luonnistunut hänen toiveittensa mukaan. Uuden vaaran tieto ei yllyttänytkään raivoa, vaan herätti pelkoa; he muistivat Hamilkarin sanoman, jonka hän kerran vuodalle kirjoitettuna oli heittänyt heidän keskeensä, he aavistivat jotain odottamatonta, joka samalla olisi kamalaa. Yö kului suuressa pelossa ja kauhussa; useat heittivät jo pois aseensakin lepyttääkseen suffeettia hänen saapuessaan.

Mutta seuraavana päivänä, kolmannen vartion aikana, tuli toinen viestintuoja, vielä enemmän läähättäen ja mustana tomusta. Kreikkalainen sieppasi hänen käsistään papyruskääryn, joka oli täynnä foinikialaista kirjoitusta. Siinä kehotettiin palkkasotureja olemaan kadottamatta rohkeuttaan; Tuniksen sankarit olivat tulossa suuren apujoukon kera.

Spendius luki ensin kirjeen kolme kertaa perätysten; ja kahden kappadokialaisen olalla istuen hän antoi kuljettaa itsensä paikasta toiseen, ja luki sen yhä uudelleen. Hän puhui seitsemän tuntia taukoamatta.

Hän muistutti palkkasotureille Suuren Neuvoston lupauksia; afrikalaisille voutien julmuuksia; kaikille barbareille Karthagon tekemiä vääryyksiä. Suffeetin lempeys oli vain juoni saadakseen heidät valtaansa. Ne, jotka antautuivat, myydään orjiksi; voitetut saavat kuolla kidutuksiin. Minne he pakenisivat, mitä tietä? Ei ainoakaan kansa halunnut ottaa heitä vastaan. Jos he sitä vastoin jatkoivat ponnistuksiaan, niin saavuttivat he samalla vapauden, koston, ja rahaa! Eikä heidän tarvinnut kauvaa odottaa, sillä Tuniksen miehet, koko Libya riensi heidän avukseen. Hän näytti heille avattua kääryä: – "Katsokaahan! lukekaa! tässä ovat heidän lupauksensa! Minä en valehtele."

Koiria juoksenteli mustat kuononsa aivan punaisina verestä. Päivä paahtoi paljaisiin päihin. Ilettävä löyhkä nousi huonosti haudatuista ruumiista. Useat näkyivät vatsaa myöten haudastaan. Spendius kutsui heitä todistamaan hänen sanojansa tosiksi; sitten nosti hän nyrkkinsä Hamilkarin leiriin päin.

Hän tiesi Mathon pitävän häntä silmällä, ja peittääkseen raukkamaisuuttaan, hän teeskenteli vihaa, joka vähitellen sai hänet valtaansa. Pyhittäen itsensä jumalille hän syyti kirouksia Karthagon yli. Vangittujen surmaaminen oli lapsenleikkiä. Miksi he siis niitä säästivät ja suotta kuljettivat mukanaan noita tarpeettomia olentoja! – "Ei! tästä on tehtävä loppu! heidän aikeensa ovat tulleet ilmi! yksi ainoakin heistä voi aiheuttaa turmiomme! pois sääli! Oikeamieliset meistä tuntee jalkojen nopeudesta ja lyöntien voimasta!"

Silloin he palasivat vangittujen luo. Muutamat elivät vielä; heidän päivänsä päätettiin painamalla kantapäällä vasten suuta, tai lävistämällä heidät peitsen kärjellä.

Sitten muistivat he Giskon. Häntä ei näkynyt missään; levottomuus valtasi heidät. He tahtoivat samalla saada varmuuden hänen kuolemastaan ja ottaa siihen osaa. Lopulta kolme samniumilaista paimenta löysi hänet viidentoista askeleen päässä paikasta, jossa ennen oli ollut Mathon teltta. He tunsivat hänet hänen pitkästä parrastaan ja huusivat toiset koolle.

Viruen selällään, käsivarret sivuissaan kiinni ja polvet yhdessä, hän näytti kuolleelta, joka oli valmis haudattavaksi. Mutta hänen laihat kylkensä nousivat ja laskivat, ja suuret silmät aivan avoinna kesken kalman kalpeita kasvoja tuijottivat sietämättömän terävästi.

Barbarit katsoivat ensin häneen suuresti hämmästyneinä. He olivat melkein unohtaneet hänet siitä asti, kun hän oli elänyt kuopassa; vanhat muistot vaivasivat heitä, he pysyivät etäällä eivätkä uskaltaneet tarttua häneen.

Mutta takana olevat mutisivat ja tyrkkivät toisiaan eteenpäin, kunnes eräs garamantilainen tuppautui joukon läpi; hän heilutti viikatetta; kaikki tajusivat hänen aikeensa; heidän kasvoilleen levisi puna ja häveten raukkamaisuuttaan he karjuivat: "Niin! niin!"

Käyräaseinen mies lähestyi Giskoa. Hän tarttui tämän päähän, laski sen polveaan vastaan ja leikkasi sen muutamalla nopealla liikkeellä irti; pää putosi alas; kaksi suurta verivirtaa loi reijät hiekkaan. Zarxas sieppasi pään ja nopeammin kuin leopardi juoksi karthagolaisten leiriä kohden.

Kun hän oli kavunnut liaksi kolmannesta vuoren rinnettä ylös, veti hän Giskon pään poveltaan, tarttui sen partaan, heilutti nopeasti käsivarttaan usean kerran ympäri, – ja siten heitetty pää teki pitkän kaaren ja katosi punilaisten vallituksen taakse.

Kohta ilmaantui vallituksen harjalle kaksi ristiin pantua lippua, se oli sovittu merkki ruumiiden noutamisesta.

Silloin neljä airutta, joiksi oli valittu laajarintaisimmat miehet, astui suurine torvineen esiin ja puhuen pronssisuppiloihin selitti, että tästä lähin ei karthagolaisten ja barbarien välillä ole oleva uskoa, ei sääliä, ei jumalia, että he jo edeltäkäsin hylkäsivät kaikki neuvottelut ja että välittäjät lähetetään kädet katkottuina takaisin.

Heti sen jälkeen lähetettiin Spendius Hippo-Zarytukseen hankkimaan ruokavaroja; tyrilainen kaupunki lähetti niitä jo samana iltana. He söivät ahnaasti. Sitten, ravittuaan itsensä, he nopeasti kokosivat tavaroittensa jätteet ja katkenneet aseensa; naiset asettuivat joukon keskeen ja välittämättä jälelle jätettyjen haavoittuneiden itkusta he lähtivät meren rantaa kohden, nopeasti kuin poistuva susilauma.

He kulkivat Hippo-Zarytukseen päin lujasti päättäen valloittaa sen, sillä he tarvitsivat kaupunkia.

Nähdessään heidät etäällä, Hamilkar joutui epätoivoon, vaikka hän ylpeilikin nähdessään heidän pakenevan hänen tieltään. Heihin olisi pitänyt hyökätä heti uusin joukoin. Vielä yksi sellainen päivä, ja sota olisi päättynyt! Jos taistelu lykkääntyi, niin barbarit palasivat entistään voimakkaampina; tyrolaiset kaupungit liittyivät heihin; hänen lempeydestään voitettuja kohtaan ei ollutkaan ollut mitään hyötyä. Hän päätti olla säälimätön.

Samana iltana hän lähetti Suurelle Neuvostolle dromedarin, jolla oli kantamuksena kuolleiden käsivarsista otettuja rannerenkaita, ja käski heitä kamalasti uhaten lähettämään hänelle uuden armeijan.

Kaikki olivat jo kauan sitten luulleet hänen olevan hukassa; siksi he kuullessaan voitosta tunsivat hämmästystä, joka samalla oli melkein pelkoa. Zaimphin palauttaminen, josta huhu kertoi, täydensi ihmeen. Jumalien mahti ja Karthagon voima näytti siis nyt olevan hänen käsissään.

Ei kukaan hänen vihamiehistään uskaltanut lausua valitusta tai syytöstä häntä vastaan. Ja toisten innostuksen ja toisten, pelkuruuden vuoksi oli viiden tuhannen miehen suuruinen armeija ennen määräaikaa valmiina.

Se asettui heti Utican luo suojatakseen suffeettia selän puolelta, samalla kun kolme tuhatta miestä parasta väkeä nousi laivoihin lähteäkseen Hippo-Zarytukseen, lyödäkseen siltä puolelta barbarit takaisin.

Hanno oli ottanut ylijohdon käsiinsä; mutta hän uskoi maa-armeijan alipäällikkönsä Magdassanin huostaan johtaakseen itse maallenousujoukkoja, sillä hän ei enää sietänyt kantotuolin sysäyksiä. Hänen tautinsa, joka oli syönyt huulet ja sieramet häneltä pois, oli muodostanut hänen kasvoihinsa suuren, mustan aukon; kymmenen askeleen päästä näki aivan hänen kurkkunsa pohjaan, ja hän tiesi olevansa niin inhottavan näköinen, että hän verhosi naisten tavoin kasvonsa hunnulla.

Hippo-Zarytus noudatti yhtä vähän hänen vaatimuksiaan kuin barbarienkaan; joka aamu asukkaat laskivat koreissa näille ruokavaroja, ja huutaen torneista puolustivat itseään tasavallan vaatimuksilla ja rukoilivat heitä poistumaan. Merkkien avulla he tekivät samoja vakuutuksia karthagolaisille, jotka olivat merellä.

Hanno tyytyi sulkemaan sataman uskaltamatta tehdä hyökkäystä. Mutta hän taivutti Hippo-Zarytuksen tuomarit majoittamaan luokseen kolme sataa sotilasta. Sitten hän kääntyi Rypäleitten niemeä kohden ja teki pitkän kaarroksen saartaakseen barbarit, toimenpide, joka oli tarpeeton jopa vaarallinenkin. Kateus esti häntä rientämästä suffeetin avuksi; hän pidätti hänen vakoilijansa, häiritsi häntä hänen aikeissaan, paljasti kaikki hankkeet. Lopulta Hamilkar kirjoitti Suurelle Neuvostolle ja vaati sitä vapauttamaan hänet Hannosta, ja Hanno palasi Karthagoon raivoissaan vanhimpien halpamaisuudesta ja virkaveljensä hulluudesta. Siis niin monien toivojen jälkeen oltiin entistään surkeammassa asemassa; mutta kaikki koettivat olla sitä ajattelematta, siitä puhumattakaan.

Ikäänkuin onnettomuutta ei jo olisi ollut kylliksi yhdeksi kertaa, saatiin tietää että Sardiniassa olevat palkkasoturit olivat ristiinnaulinneet johtajansa, anastaneet linnoitetut paikat ja kaikkialla surmanneet kananeanrotuiset miehet. Rooman kansa uhkasi nousevansa heti sotaan tasavaltaa vastaan, ellei tämä maksanut tuhattakahtasataa talenttia ja luovuttanut koko Sardinian saarta. Se oli suostunut liittoon barbarien kanssa, ja lähetti heille matalapohjaisia laivoja täynnä jauhoja ja kuivattua lihaa. Karthagolaiset ajoivat heitä takaa ja ottivat viisisataa miestä vangiksi; mutta kolme päivää myöhemmin Bysacenasta tuleva laivasto, joka toi ruokavaroja Karthagoon, kärsi myrskyssä haaksirikon. Jumalat nousivat silminnähtävästi tasavaltaa vastaan.

Silloin Hippo-Zarytuksen asukkaat aiheettoman hälyytyksen avulla houkuttelivat Hannon kolme sataa miestä muureille; sitten hyökäten heihin takaa tarttuivat heidän jalkoihinsa ja heittivät heidät äkkiä muurin reunan yli alas. Muutamia, jotka eivät kuolleet, ajettiin takaa ja ne hukkuivat mereen.

Utica kärsi sotilaista, sillä Magdassan oli tehnyt samoin kuin Hanno ja piiritti hänen käskystään kaupunkia kuulematta Hamilkarin rukouksia. Näille annettiin mandragoralla sekoitettua viiniä, ja sitten ne unessa kuristettiin. Samaan aikaan saapuivat barbarit, Magdassan pakeni, kaupungin portit avattiin; ja siitä alkaen molemmat tyrilaiset kaupungit osoittivat uusille ystävilleen järkähtymätöntä uskollisuutta ja vanhoille liittolaisilleen selittämätöntä vihaa.

Tämä luopuminen punilaisista oli kehotuksena, esimerkkinä muille. Vapautuksen toiveet virkosivat eloon. Tähän asti arkailevat kansakunnat eivät enää epäröineet. Kaikki alkoi horjua. Suffeetti sai sen kuulla, eikä hän enää odottanut mitään apua. Hän oli nyt ehdottomasti tuomittu perikatoon.

Hän päästi heti luotaan Narr' Havaksen, jonka tuli varjella kuningaskuntansa rajoja. Hän itse päätti puolestaan palata Karthagoon, koota uusia sotajoukkoja ja alkaa sodan uudestaan.

Hippo-Zarytuksen luo asettuneet barbarit näkivät hänen armeijansa laskeutuvan vuoristosta alas.

Minne karthagolaiset aikoivat mennä? Nälkä epäilemättä ajoi heitä; ja kärsimyksistään raivoissaan ja heikkoudestaan huolimatta he aikoivat ryhtyä taisteluun. Mutta he kääntyivätkin oikealle: he siis pakenivat. Heidät voi ennättää, tuhota kokonaan. Barbarit riensivät ajamaan heitä takaa.

Virta pidätti karthagolaisia. Se oli tällä kertaa paisunut, eikä länsituuli ollut puhaltanut. Toiset kulkivat sen yli uimalla, toiset kilpensä varassa. He jatkoivat matkaansa. Yö saapui. Heitä ei enää näkynyt.