Buch lesen: «Salammbo», Seite 12

Joka päivä aurinko, joka kiersi kukkulaa, katosi muutaman tunnin päästä rotkon pohjalta ja jätti sotajoukon varjoon. Edessä ja takana kohosi maa harmahtavana rinteenä, täynnä sorakiviä, joita paikottain peitti ohut jäkäläpeitto, ja pään päällä kaarteli alati kirkas taivas silmälle kuultavampana ja kylmempänä kuin metallikupu. Hamilkar oli niin suuttunut Karthagoon, että hän tunsi mielensä tekevän mennä palkkasoturien puolelle johtaakseen heitä sitä vastaan. Jo alkoivat kuormarengit, ruokakauppiaat ja orjat mutista, eikä kansa, ei Suuri-Neuvosto, ei kukaan lähettänyt edes pienintä toivoakaan. Asema oli sietämätön, varsinkin kun tiesi sen tulevan vieläkin pahemmaksi.

Tämän onnettoman viestin kuullessaan Karthago oli joutunut aivan suunniltaan suuttumuksesta ja vihasta; suffeettia ei olisi niin paljoa kirottu, jos hän heti alussa olisi joutunut tappiolle.

Mutta uusien palkkasoturien värväämiseen puuttui aikaa, puuttui rahaa. Jos kaupungista olisi otettu sotaväkeä, niin millä se olisi asestettu? Hamilkarhan oli ottanut kaikki aseet! ja kuka niitä johtaisi? Parhaimmat johtajat olivat jo hänen seurassaan! Sillä välin suffeetin lähettämät sanansaattajat saapuivat kaupunkiin ja huusivat kaduilla. Suuri Neuvosto kävi siitä levottomaksi ja toimitti niin, että sanansaattajat katosivat.

Se oli tarpeetonta varovaisuutta; kaikki syyttivät Barkasta velttoudesta. Hänen olisi voiton saatuaan pitänyt tuhota palkkasoturit. Miksi oli hän ryöstänyt heimoja? Olihan jo tehty kylläkin suuria uhrauksia! ja patrisiot valittelivat neljäntoista shekelin suuruista sotaveroaan, syssitit kahtasataa kahtakymmentäkolmea tuhatta kikariaan kultaa; nekin, jotka eivät olleet mitään antaneet, valittivat. Kansa oli kateellinen uuskarthagolaisille, joille hän oli luvannut täydet kansalaisoikeudet; ja kirottiin ligurialaisiakin, jotka olivat niin urhoollisesti taistelleet, ja sekoitettiin heidät yhteen barbarien kanssa; heitäkin kirottiin; heidän rotunsakin luettiin rikokseksi. Kauppiaat kauppojensa kynnyksellä, työmiehet, jotka lyijyinen mittakeppi kädessään kulkivat kaduilla, korejaan huuhtovat suolakastikkeenkauppiaat, kylpyhuoneiden kylvettäjät ja kuumien juomien myyjät, kaikki väittelivät sotasuunnitelmista. Hiekkaan piirrettiin taistelukaavoja; eikä ollut niin pientä katupoikaa, joka ei olisi osannut korjata Hamilkarin hairahduksia.

Se oli vain rangaistus hänen pitkällisestä jumalattomuudestaan, sanoivat papit. Hän ei ollut uhrannut sovitusuhreja; hän ei ollut voinut puhdistaa armeijaa; vieläpä oli hän kieltäytynytkin ottamasta augureja matkalleen; – ja hänen jumalattomuutensa aiheuttama suuttumus lisäsi vain hillityn vihan voimaa ja pettyneiden toiveiden vimmaa. Muisteltiin Sicilian tappioita, hänen ylpeytensä taakkaa, jota niin kauvan oli kannettu! Pappiskunnat eivät antaneet anteeksi ryöstettyjä aarteitaan, ja he vaativat Suurta Neuvostoa lupaamaan, että Hamilkar heti naulitaan ristiin, jos hän palaa.

Elulkuukauden kuumuus, joka tänä vuonna oli erikoisen suuri, oli toinen onnettomuus. Järven rannalta nousi inhoittavia höyryjä; ne sekaantuivat kadunkulmissa poltettujen tuoksuaineiden kanssa ilmaan. Taukoamatta kuului hymnejä laulettavan. Suuria kansanparvia oli temppelien portailla: kaikki seinä t olivat mustien verhojen peitossa; kynttilät paloivat Pataikien otsilla, ja uhriksi teurastettujen kameelien verivirtasi pitkin pengertietä ja muodosti portaille punaiset kosket. Synkkä mielettömyys valtasi Karthagon. Kapeimpien katujen perältä, pimeimmistä sokkeloista tulvehti kalpeita olentoja, käärmekasvoisia miehiä, jotka purivat hampaitaan. Naisten kimakat huudot täyttivät talot ja tunkeutuen ristikoista ulos pakottivat torilla keskustelevat kääntymään. Joskus luultiin barbarien tulevan; heidät oli nähty Kuumien Lähteiden vuoren takana; he olivat leiriytyneet Tunikseen; ja äänet paisuivat, kasvoivat ja sulautuivat yhdeksi ainoaksi huudoksi. Sitten syntyi yleinen äänettömyys, toiset, jotka olivat nousseet talojen harjalle katselivat käsillään varjostaen silmiään etäisyyteen, samalla kun toiset vallien juurella makasivat suullaan maassa ja kuulostivat. Kauhun kadottua sai entinen suuttumus taas vallan. Mutta oman voimattomuuden tietoisuus vaivutti heidät piankin samaan alakuloiseen tunnelmaan.

Tämä alakuloisuus kasvoi suuremmaksi joka ilta, kun kaikki nousivat penkereillä kumartaen päästivät yhdeksän kertaa suuren huudon tervehtiäkseen aurinkoa. Se laski hitaasti laguunin taakse, katosi sitten äkkiä vuorien toiselle puolelle, jossa barbarit olivat.

Odotettiin kolminkertaisesti pyhää juhlaa, jolloin rovion keskeltä nousi ilmaan kotka, uudesta syntyneen vuoden tunnusmerkki, kansan lähetti ylimmän Baalin luo, jota he pitivät jonain liiton merkkinä, muotona, joka uudelleen sitoi heidät auringon kanssa liittoon. Vihan valtaamana kansa nyt kääntyi suorastaan Molok-ihmistuhoojan puoleen, ja kaikki hylkäsivät Tanitin. Todellakin näytti Rabetna huntunsa ryöstämisen jälkeen kadottaneen osan voimastaan. Hän ei enää antanut siunausta tuottavaa sadettaan, hän oli poistunut Karthagosta; hän oli luopio, vihollinen. Muutamat heittivät kiviä hänen päälleen solvaistakseen häntä. Mutta häntä häväistessäkin monet häntä säälivät; ja häntä rakastettiin yhä vielä ja ehkä entistään enemmän.

Kaikki nämät onnettomuudet johtuivat siis zaimphin katoamisesta. Salammbo oli välillisesti ollut siinä osallisena; hän joutui nyt saman suuttumuksen esineeksi; hänen täytyi saada rangaistuksensa. Pian levisi kansaan epämääräisiä ajatuksia jumalalle tehtävästä uhrauksesta. Lauhduttaakseen Baalien mieltä oli niille epäilemättä uhrattava jotain aivan arvaamattoman kallisarvoista, joku kaunis, nuori, neitseellinen, vanhaan sukuun kuuluva olento, jumalien suvusta polveutuva, inhimillinen tähti. Joka päivä tunkeutui tuntemattomia miehiä Megaran puistoihin; orjat pelkäsivät omaa henkeään eivätkä uskaltaneet heitä vastustaa. Ne jäivät kuitenkin galeeriportaiden juurelle. Ne pysyttelivät siellä katsellen ylintä penkerettä kohden; he odottivat Salammbota, ja tuntikausia he huusivat häntä, kuten koirat, jotka ulvovat kuuta kohden.

X
KÄÄRME

Roskaväen huudot eivät pelästyttäneet Hamilkarin tytärtä.

Suuremmat huolet kalvoivat hänen mieltään; hänen suuri käärmeensä, musta python, sairasteli; ja käärme oli karthagolaisille samalla kansallinen ja persoonallinen taikaolento. Sitä pidettiin maan lapsena, koska se mudasta nousee eikä tarvitse jalkoja liikkuakseen sen päällä; sen kulku muistutti jokien kiertelevää juoksua, sen ruumiinlämpö limaista, siemen-runsasta alku-yötä, ja kehä, jonka se muodostaa purressaan häntäänsä tähtien yhtenäisyyttä, Eshmunin sielua.

Salammbon käärme oli jo usean kerran kieltäytynyt syömästä niitä neljää elävää varpusta, jotka sillä tarjottiin täysikuun ja uuden kuun aikana. Sen kaunis nahka, jossa oli kuten; taivaanlaella kultatäpliä aivan mustalla pohjalla, oli nyt keltainen, veltto, ryppyinen ja liian suuri sen ruumista varten, ja villainen home ympäröi sen päätä; jäisen silmäluomien kulmassa huomasi pieniä punaisia täpliä, jotka näyttivät liikkuvan. Tavan takaa lähestyi Salammbo sen hopealangoista tehtyä koria; hän nosti syrjään purppurapeitteen, lotuslehdet ja linnununtuvat; käärme makasi alati yhdessä kiemurassa liikkumattomampana kuin kuihtunut köynnöskasvi; ja kauvan sitä katseltuaan hän tunsi sydämessään kuten kierteen, kuten toisen käärmeen, joka vähitellen nousi hänen kurkkuunsa ja kuristi hänet.

Hän oli epätoivoissaan siitä, että oli nähnyt zaimphin, mutta kuitenkin hän tunsi kuten iloa, salaista ylpeyttä. Sen laskoksiin kätkeytyi suuri salaisuus; se oli jumalia ympäröivä pilvi, kaiken olemuksen salaisuus, ja vaikka hän säikähti omaa itseään, niin Salammbo katui sitä, ettei hän ollut sen reunaa kohottanut.

Melkein aina hän istui kyyryllään huoneensa perällä, kädet taivutetun vasemman polven ympärillä, leuka alas painuneena, katse tuijottaen eteenpäin. Hän muisteli kauhulla isänsä kasvoja; hän tahtoi lähteä Phoinikian vuoristoon, vaeltaa Aphakan temppeliin, jonne Tanit-jumalatar laskeutui tähden muodossa; kaikellaiset mielikuvat heräsivät hänessä ja kauhistuttivat häntä; sitäpaitsi kasvoi päivä päivältä häntä ympäröivä yksinäisyys. Hän ei edes tiennyt, miten Hamilkarin laita oli.

Vihdoin ajatuksiinsa uupuneena, hän nousi, ja laahasi pieniä sandaaliaan, joiden kannat joka askeleella lipsahtivat hänen kantapäätään vastaan, ja harhaili edes ja takaisin suuressa, hiljaisessa huoneessaan. Katon ametistit ja topaasit loivat sinne tänne seiniin ja lattiaan väräjäviä valopilkkuja, ja kävellessään Salammbo käänsi hiukan päätään katsellakseen niitä. Hän tarttui riippuvien maljojen kaulaan; hän jäähdytti rintaansa löyhyttämällä suuria viuhkoja, tai hän huvikseen poltti kaneelia kaiverretuissa helmissä. Auringon laskiessa otti Taanak pois mustat verkaverhot, joilla muurin aukot olivat tukitut; silloin Salammbon kyyhkyset, jotka olivat myskillä sivellyt kuten Tanitin kyyhkyset, lensivät äkkiä sisään, ja niiden ruusunpunaiset jalat lipesivät lasi permannolla ohra jyvien joukossa, joita hän heitti heille täysin kourin kuten kylväjä pellolla. Mutta äkkiä hän purskahti, itkuun, ja virui härännahka-hihnoista tehdyllä vuoteellaan, liikkumattomana, kerraten yhtä ja samaa sanaa, silmät selällään, kalpeana kuin kuollut, tunnottomana, kylmänä; – ja kuitenkin hän kuuli apinain kiljunnan palmujen latvasta, kuuli suuren pyörän yhtämittaisen natinan, kun se kerroksien läpi johti kirkkaan vesivirran porfyyrisammioon.

Joskus hän useiden päivien kuluessa kieltäytyi syömästä. Silloin hän

unessa näki himmeitä tähtiä, jotka kulkivat hänen jalkojensa alitse.

Hän kutsutti Shahabarimin luokseen, mutta hänen saavuttuaan ei

Salammbolla ollutkaan mitään hänelle sanottavaa.

Hän ei voinut elää ilman papin lohduttavaa seuraa. Mutta hänen sielunsa nousi kapinaan tämän valtaa vastaan; hän tunsi pappia kohtaan samalla pelkoa, kateutta, vihaa, ja jotain rakkauden tapaista, joka oli kiitollisuutta siitä omituisesta nautinnosta, minkä papin seura tuotti hänelle.

Kun Shahabarim osasi erottaa, minkä taudin kukin jumala lähetti, niin hän tunsi Rabbetin vaikutuksen; ja parantaakseen Salammbon hän pirskoitti hänen huonettaan rautaruohosta ja naistenhiusyrtistä valmistetulla sekoituksella; joka aamu Salammbo söi mandragoraa; yöllä hänen päänsä lepäsi tyynyllä, joka oli täytetty pappien sekoittamilla tuoksuyrteillä; Shahabarim käytti myös haarasta, erästä tulipunaista juurta, joka ajaa pahat haltijat pohjoiseen; vihdoin kääntyen pohjantähteä kohden hän sopersi kolme kertaa Tanitin pyhän nimen; mutta kun Salammbon kärsimykset jatkuivat, hänen ahdistuksensa tuli yhä syvemmäksi.

Ei kukaan Karthagossa ollut niin oppinut kuin Shahabarim. Nuoruudessaan hän oli opiskellut Mogbedien koulussa, Borsippassa lähellä Babylonia; sitten käynyt Samothrakessa, Pessinuntissa, Ephesuksessa, Thessaliassa, Judeassa, Nabathealaisten temppeleissä, jotka sijaitsevat lentohiekkakumpuun hukkuneina; ja hän oli pitkin Niilin rantaa putouksilta asti kulkenut jalan mereen asti. Kasvoillaan huntu ja soihtuja heiluttaen hän oli heittänyt mustan kukon sandaraktuleen sfinxin, kauhujen isän edessä. Hän oli laskeutunut alas Proserpinan rotkoihin; hän oli nähnyt Lemnoksen labyrintin viidensadan pylvään pyörivän ja nähnyt Tarentiumin valojalustan loistavan, jonka haarukoissa oli yhtä monta lamppua kuin vuodessa on päivää; joskus hän öisin otti vastaan kreikkalaisia kysyäkseen heiltä tietoja. Hän tutkieli yhtä paljon maailman järjestystä kuin jumalien olemustakin, Alexandrian pylväistössä olevien rengaspallojen avulla hän oli tarkastanut taivasta silloin kun yöt ja päivät ovat yhtä pitkiä, ja oli seurannut Kyrenaikaan asti Euergetoksen bematisteja, jotka taivasta mittailevat laskemalla omat askeleensa; – ja siten muodostui hänen sielussaan oma omintakeinen uskonto, jolta puuttui määrätyt uskonsäännöt, ja juuri sen vuoksi olikin sitä mieltä huumaavampi ja kiihkeämpi. Hän ei enää uskonut maan olevan kävyn muotoisen; hän uskoi sen pyöreäksi ja putoavan ikuisesti äärettömyyteen niin huimaavaa vauhtia, ettei sen putoamista huomannutkaan.

Auringon asemasta kuun yläpuolella hän päätti, että Baalilla oli ylivalta, sillä taivaankappale oli vain hänen kajastuksensa ja ennuskuvansa; muuten kaikki, mitä hän maallisessa elämässä näki, pakotti häntä tekemään sen johtopäätöksen, että hävittävä miehinen perusvoima oli korkeinta kaikista. Hän syytti salaa Rabbetia oman elämänsä onnettomuudesta. Eikö hänen nuoruudessaan ylimmäinen pappi ollut vain jumalattaren tähden riistänyt häneltä cymbaalien soidessa kiehuvan vesimaljan ääressä hänen tulevan miehuutensa? Ja alakuloisin katsein hän seurasi miehiä, jotka papittarien kanssa katosivat terebinthien siimekseen.

Hänen päivänsä kuluivat tarkastaessaan suitsutusmaljoja, kultaisia vaaseja, tulipihtejä, haravia, joilla tuhka poistettiin alttarilta, ja kaikkia kuvapatsaiden pukuja siihen pronssiseen neulaan asti, jolla käherrettiin kolmannessa temppelikammiossa, smaragdi-viinipuun lähellä olevan vanhan Tanitin tukkaa. Aina samoina hetkinä hän nosti samojen ovien raskaita verhoja, jotka jälleen laskeutuivat alas; hän seisoi samoissa asemissa kädet levällään; hän rukoili polvillaan aina samoilla kiviliuskoilla ja hänen ympärillään avojalkainen pappislauma kulki ikihämärissä käytävissä.

Mutta hänen tyhjässä elämässään Salammbo kukoisti kuin kukka haudan halkeamassa. Ja kuitenkin hän oli immelle tyly eikä säästänyt rangaistuksia eikä katkeria sanoja. Papin tila muodosti heidän välilleen jonkinmoisen sukupuolien yhdenvertaisuuden, eikä hän ollut immelle katkera niin paljoa sen vuoksi, ettei hän voinut häntä saada omakseen, kuin siksi, että hän oli niin kaunis ja varsinkin niin siveä. Monasti hän kyllä näki, että Salammbo väsyi koetellessaan seurata hänen ajatuksiaan. Silloin hän poistui murheellisempana: hän tunsi olevansa vielä entistään hyljätympi, yksinäisempi, tyhjempi.

Joskus pujahti hänen suustaan outoja sanoja, jotka välkähtivät Salammbon edessä kuin suuret salamat, jotka valaisevat syvyyksiä. Oli yö, he olivat kahden penkereellä katsellen tähtiä, ja Karthago leveni alhaalla heidän jalkojensa juuressa, ja golfi ja aava meri katosivat yön hämärään.

Shahabarim selitti hänelle oppia sieluista, jotka tulevat maan päälle samaa tietä kuin aurinko kulkiessaan eläinkehän läpi. Hän ojensi kätensä näyttäen Oinaassa olevan inhimillisen siitoksen portin ja Kauriissa paluutien jumalien luo; ja Salammbo koetti erottaa ne, sillä hän piti näitä mielikuvia tosiasioina; pelkät vertauskuvat ja sananparretkin piti hän tosina ja todellisina, eikä papillekaan erotus ollut aina aivan selvä.

– "Kuolleiden sielut," sanoi hän, "hajaantuvat kuussa, kuten ruumiit maassa. Heidän kyyneleensä muodostavat kosteuden; se on pimeä olinpaikka täynnä liejua, raunioita ja myrskyjä."

Salammbo kysyi, miten hänen siellä käy.

– "Ensiksi haihdut kepeänä kuin aallon pinnalla häilyvä höyry; ja pitempien koettelemuksien ja tuskien jälkeen menet auringon helmaan, henkivoiman alkulähteesen."

Mutta Rabbetista hän ei puhunut mitään. Salammbo uskoi sen tapahtuneen häpeäntunteesta, kun hänen jumalattarensa oli tullut voitetuksi, ja käyttäen kuusta tavallista nimeä hän alkoi sanella siunauksia hedelmöittävän ja lempeän taivaankappaleen yli. Lopuksi Shahabarim huudahti:

– "Ei! ei! hän saakin tuolta toiselta kaiken hedelmällisyytensä! Etkö näe hänen harhailevan tuon toisen ympärillä kuin rakastunut nainen, joka pellolla juoksee miehen jälestä?" Ja taukoamatta hän ylisteli valon voimaa.

Kaukana siitä että hän olisi tukahuttanut Salammbon salaperäisen kaipauksen, hän sitä vain kiihotti, hänelle näytti olevan melkein mieluista syöstä impi epätoivoon säälimättömän opin perusteilla. Mutta Salammbo takertui niihin kiihkeästi, vaikka hänen rakkautensa Tanitiin kärsikin.

Mutta jota enemmän Shahabarim tunsi epäilevänsä Tanitia, sitä hartaammin hän tahtoi häneen uskoa. Salaiset omantunnonvaivat estivät häntä luopumasta jumalattaresta. Hän kaipasi todistusta, jumalien tahdon ilmausta, ja toivoen sen saavansa keksi pappi tuuman, joka samalla voisi pelastaa sekä isänmaan että hänen uskonsa.

Siitä lähtien hän Salammbon kuullen alkoi valittaa temppelin raiskaamista ja niitä onnettomuuksia, jotka zaimphin ryöstäminen oli aiheuttanut ja jotka ulottuivat taivaan piireihin asti. Sitten hän äkkiä ilmoitti missä vaarassa suffeetti oli, jota kolme Mathon johtamaa armeijaa piiritti; sillä Matho oli karthagolaisten mielestä hunnun ryöstäjänä tavallaan barbarien kuningas; ja hän lisäsi, että tasavallan ja hänen isänsä pelastus riippui Salammbosta yksinään.

– "Minusta!" huudahti hän, "kuinka minä voisin…?"

Mutta pappi vastasi halveksivaisesti hymyillen:

– "Sinä et koskaan suostuisikaan!"

Salammbo rukoili häntä puhumaan. Vihdoin Shahabarim sanoi hänelle:

– "Sinun täytyy mennä barbarien luo noutamaan zaimph takaisin!"

Salammbo lyykähti ebenpuiselle rahille; ja hän jäi istumaan käsivarret suorina polviensa välissä, vavisten kiireestä kantapäähän, kuten uhri teuras alttarin edessä odottaen kuoliniskua. Hänen ohimoissaan suhisi, hän näki tulikehiä ilmassa pyörivän, eikä huumauksessaan ymmärtänyt mitään muuta kuin että hän varmaankin pian kuolee.

Mutta jos Rabbetna pääsee voitolle, jos zaimph saadaan takaisin ja Karthago on pelastettu, niin mitä merkitsee yksi naisen elämä! ajatteli Shahabarim. Ehkä hän saa hunnun haltuunsa eikä kuolekaan.

Hän ei kolmeen päivään palannut; neljännen iltana Salammbo lähetti häntä hakemaan.

Yllyttääkseen hänen sydäntään, kertoi Shahabarim tultuaan kaikki solvaukset, joita Hamilkarista keskellä Neuvoston istuntoa oli huudettu; hän sanoi, että koska Salammbo oli hairahtunut niin täytyi hänen sovittaakin rikoksensa, ja että Rabbetna vaati tämän uhrin.

Toisinaan tunkeutui pitkä huuto Mappalioita pitkin Megaraan.

Shahabarim ja Salammbo riensivät ulos ja katselivat galeeriportailta.

Khamonin torilla seisoi kansaa, joka vaatii itselleen aseita. Vanhimmat eivät tahtoneet niitä heille antaa, sillä he pitivät tätä yritystä tarpeettomana; toiset johtomiehittä lähteneet joukot olivat tulleet tuhotuiksi. Lopulta sallittiin heidän lähteä, ja osoittaakseen kunnioitusta Molokille tai tehden sen epämääräisestä hävityshalusta, he taittoivat temppelin lehdosta suuria sypressinoksia ja sytytettyään ne Kabirien soihduissa tulee kantoivat he laulaen niitä pitkin katuja. Korkeat liekit loittonivat hiljalleen lainehdellen; ne valelisivat temppelin harjalla olevia lasipalloja, jumalankuvien koristeita ja laivojen keuloja, kulkivat penkereiden ohi ja muodostivat kuten kaupungin läpi vieriviä aurinkoja. Ne laskeutuivat alas Akropoliilta. Malquan portti aukeni.

– "Oletko valmis?" huudahti Shahabarim, "vai oletko käskenyt heitä sanomaan isällesi, että jätät hänet pulaan." Salammbo kätki kasvonsa huntuihinsa, ja jättiläisliekit loittonivat läheten yhä enemmän meren rantaa.

Epämääräinen kammo pidätti häntä; hän pelkäsi Molokia, pelkäsi Mathoa. Tuo jättiläiskokoinen mies, jolla oli zaimph hallussaan, vallitsi Rabbetnan samoin kuin Baal ja kajasti Salammbon mielessä samojen salamien ympäröimänä; toisinaanhan jumalat ottivat ihmisen ruumiin asuinsijakseen. Eikö Shahabarim puhellessaan Mathosta ollut sanonut, että Salammbon tuli voittaa Molok? Nämät molemmat liittyivät nyt yhdeksi; hän sekoitti ne yhteen; ja molemmat vainosivat häntä.

Hän tahtoi tietää tulevaisuutensa ja lähestyi käärmettä, sillä enteet laskettiin sen asennon mukaan. Mutta kori olikin tyhjä; Salammbo tuli levottomaksi.

Hän löysi käärmeen riippuvan vuoteen vierestä; se oli kietonut häntänsä hopea-aitaukseen ja hankasi itseään pylvääseen saadakseen vanhan kellertävän nahkansa lähtemään, ja sen loistava ja kirkas ruumis välkähti esiin kuin puoliksi huotrastaan vedetty kalpa.

Seuraavina päivinä, jota enemmän hän alkoi suostua, jota enemmän hän oli halukas auttamaan Tanitia, sitä enemmän käärme parani, kasvoi ja näytti uudestaan voimistuvan.

Silloin varmeni Salammbossa se ajatus, että Shahabarim ilmaisi jumalien tahdon. Eräänä aamuna hän heräsi tehden varman päätöksen ja kysyi, mitä häneltä vaadittiin, jotta Matho antaisi takaisin harson.

– "Vaadi se," sanoi Shahabarim.

– "Mutta jos hän kieltäytyy?"

Pappi katsahti häneen terävästi ja hänen huulillaan oli hymy, jota

Salammbo ei ollut koskaan ennen nähnyt.

– "Niin, mitä silloin teen?" kysyi Salammbo uudelleen.

Shahabarim pyöritteli harastaan olalleen laskeutuvien nauhojen päitä katse maahan luotuna, liikkumattomana. Vihdoin hän sanoi, nähdessään, ettei Salammbo käsittänyt:

– "Sinä joudut olemaan kahden hänen kanssaan."

– "Ja sitten?" kysyi Salammbo.

– "Kahden hänen kanssaan hänen teltassaan."

– "Ja sitten?"

Shahabarim puri huultaan. Hän mietiskeli jotain kiertävää lausetta.

– "Jos sinun tulee kuolla, niin tapahtuu se vasta myöhemmin," sanoi hän, "paljoa myöhemmin! elä pelkää mitään! ja vaikka hän tekee mitä tahansa, niin elä huuda apua! elä kauhistu! Ole nöyrä, ymmärrätkö, ja mukaudu hänen toiveesensa, joka on taivaan tahto!"

– "Entä vaippa?"

– "Jumalat osoittavat sen sinulle," vastasi Shahabarim. Salammbo jatkoi:

– "Seuraatko sinä minua, isä?"

– "En!"

Hän käski Salammbo ta polvistumaan ja nostaen vasemman käden ylöspäin ja oikean eteenpäin, hän vannotti häntä tuomaan Karthagoon Tanitin vaipan. Kauheilla kirouksilla impi vihki itsensä jumalille, ja joka kerta kun Shahabarim lausui sanan, toisti Salammbo sen melkein pyörtyneenä.

Shahabarim määräsi hänelle puhdistusmenoja ja paastoja ja neuvoi, miten hän pääsisi Mathon luo. Sitäpaitsi tuli teitä tunteva mies hänen oppaakseen.

Salammbo tunsi kuin suuresta taakasta vapautuvansa. Hän ei uneksinutkaan muuta kuin mikä onni olisi nähdä jälleen zaimph ja nyt hän siunasi Shahabarimia ja hänen kehoituksiaan.

Oli aika jolloin Karthagon kyyhkyset muuttivat Siciliaan, Eryxin vuorelle, Venuksen temppelin läheisyyteen. Ennen lähtöään ne monta päivää etsivät ja kutsuivat toisiaan liittyäkseen yhteen; vihdoin ne eräänä iltana lähtivät lentoon; tuuli ajoi niitä eteenpäin, ja tuo suuri valkoinen pilvi leijaili ylhäällä taivaalla yli ulapan.

Veripunainen hohde näkyi taivaanrannassa. Linnut näyttivät vähitellen laskeutuvan laineita kohden; sitten ne katosivat aivan kuin olisivat pudonneet itsestään auringon kitaan, ja se olisi ne niellyt. Salammbo, joka katseli niiden lähtöä, painoi päänsä alas, ja Taanak, luullen arvaavansa hänen surunsa, sanoi silloin hänelle lempeästi:

– "Mutta palaavathan ne jälleen, valtiatar."

– "Niin! minä tiedän sen."

– "Ja sinä näet ne uudelleen."

– "Ehkä!" sanoi hän huoahtaen.

Hän ei ollut päätöstään ilmaissut kellekään; voidakseen täyttää sen mahdollisimman salassa lähetti hän Taanakin ostamaan Kinisdon etukaupungista (sen sijaan että olisi pyytänyt taloudenhoitajilta) kaiken, mitä hän tarvitsi: kasvoväriä, tuoksunesteitä, liinaisen vyön ja uudet vaatteet. Vanha orjatar hämmästyi näitä valmistuksia, mutta ei uskaltanut kuitenkaan udella; ja Shahabarimin määräämä päivä koitti, jona Salammbon piti lähteä.

Kahdennellatoista hetkellä huomasi Salammbo sykomorimetsän perällä sokean vanhuksen, joka nojasi toista kättään edessään kulkevan pojan olkapäähän, ja toisella piti kylkeään vastaan mustasta puusta tehtyä kitharantapaista soitinta. Eunukit, orjat, orjattaret olivat huolellisesti syrjäytetyt; kenenkään ei pitänyt saada tietää valmistettavaa mysteriota.

Taanak sytytti huoneen nurkissa olevat strobuksella ja kardemummalla täytetyt kolmijalat; sitten hän levitti suuria babylonilaisia mattoja ja ripusti ne nuorista riippumaan huoneen ympäri; sillä Salammbo ei tahtonut että muuritkaan edes näkisivät hänet. Kinnorinsoittaja jäi kyyrylleen oven taakse, ja nuori poika seisoi hänen vieressään ruokohuilu huulillaan. Etäällä heikkeni katujen pauhina, ja sinipunervia varjoja levisi temppelien pylväistöihin, ja golfin toisella puolen vuorien juuri, oliivilehdot ja keltainen, aaltoileva loppumattomiin ulottuva tasanko peittyi sinertävään usvaan; ei kuulunut ainoatakaan ääntä, selittämättömän painostava tunne täytti ilman.

Salammbo kyyristyi onyxiportaalle sammion viereen; hän hipaisi leveät hihansa syrjään, sitoi ne olan taakse yhteen, ja ryhtyi peseytymisiinsä, sääntöjen mukaan, kuten pyhät määräykset vaativat.

Sitten Taanak toi hänelle alabasteri-pullossa hyytynyttä nestettä; se oli mustan koiran verta, jonka hedelmättömät naiset olivat tappaneet talviyönä hautakammion raunioiden keskellä. Hän siveli sillä korvansa, kantapäänsä, oikean käden peukalonsa ja sen kynsikin jäi hiukan punaiseksi aivan kuin olisi murskahtanut hedelmään.

Kuu nousi; silloin kithara ja huilu yhdessä alkoivat samalla kertaa soida.

Salammbo riisui korvarenkaansa, kaulanauhansa, rannerenkaansa ja pitkän valkoisen pukunsa; hän avasi hiuksiensa nauhat, ja muutaman minuutin ajan hän hiljaa liikutti päätään vilvoittaakseen tukan liikkeellä hartioitaan. Ulkoa kuuluva soitto jatkui; siinä oli vain kolme ääntä, jotka taukoamatta uusiintuivat hurjaa vauhtia; kitharan kielet ratisivat, huilu vinkui; Taanak löi tahtia käsillään; Salammbo lauloi rukouksia huojuttaen koko ruumistaan ja toinen vaate toisensa jälkeen putosi maahan.

Raskas matto vavahti, ja sitä kannattavan nuoran yläpuolelta näkyi pythonkäärmeen pää. Se laskeutui hitaasti kuin pitkin seinää valuva vesipisara, mateli hajallaan olevien vaatteiden lomitse sitten painaen häntänsä lattiaa vastaan se nousi aivan pystysuoraan; ja sen silmät, jotka kiintyivät Salammbohon, loistivat kirkkaammin kuin kiiltokivet.

Hän arkaili ensin peläten kylmää tai ehkä tuntien häpyä. Mutta hän muisti Shahabarimin määräykset ja lähestyi; käärme painui alas ja laskien ruumiinsa keskiosan Salammbon niskalle antoi se päänsä ja häntänsä riippua alas kuten katkaistun helminauhan, jonka molemmat päät ulottuvat maahan. Salammbo kietoi sen kylkiensä ympäri, käsivarsiensa alitse ja polviensa välitse; sitten tarttui hän käärmeen päähän ja vei tuon kolmikulmaisen pienen kidan aivan hampaihinsa asti, ja sulkien silmänsä hän taivutti ruumiinsa taapäin kuun hohteessa. Valkoinen valo näytti verhoovan hänet hopeausvaan, hänen kosteiden jalkojensa jäljet loistivat lattialiuskoilla, tähdet kimaltelivat altaan vedessä; käärme kietoi lujemmalle hänen ympärilleen mustia, kultatäpläisiä renkaitaan. Salammbo läähätti tämän liian raskaan taakan alla, hänen lonkkaluunsa taipuivat, hän tunsi kuolevansa; ja hännällään käärme hiljaa löi hänen reisiään; sitten musiikki vaikeni ja käärme putosi pois.

Taanak palasi Salammbon luo ja kun hän oli sytyttänyt kaksi valojalustaa, joissa tuli paloi vedellä täytetyissä kristallipalloissa, hän hieroi valtiattarensa kämmeniä kermalla, siveli hänen poskensa cinnoberilla, silmäluomet antimonilla, pitensi silmäkulmat kumista, myskistä, ebenpuusta ja survotuista kärpäsen jaloista tehdyllä värillä.

Salammbo istui norsunluujalkaisella tuolilla ja antoi orjattaren hoidella itseään. Mutta nämät värien hieromiset, suitsutusten haju ja kauvan pitämänsä paastoaminen veivät hänen voimansa. Hän kalpeni niin kovasti, että Taanak taukosi työstään.

– "Jatka!" sanoi Salammbo ja voittaen heikkoutensa hän voimistui jälleen äkkiä. Sitten sai levottomuus hänessä vallan; hän kiihoitti Taanakia jouduttamaan työtään ja vanha orjatar mutisi:

– "Kyllä! kyllä! valtiatar! – Eihän sinua kumminkaan kukaan odota!"

– "Kyllä!" sanoi Salammbo, "eräs minua odottaa".

Taanak peräytyi hämmästyneenä askeleen ja kysyi saadakseen lähempiä tietoja:

– "Mitä sinä käsket valtiatar? sillä jos viivyt poissa…"

Mutta Salammbo nyyhkytti; orjatar huudahti:

– "Sinä kärsit! mikä sinua vaivaa? Elä lähde pois! ota minut mukaasi! Kun olit aivan pieni ja kun itkit, niin otin sinut syliini ja rintojeni näpykällä sain sinut taas nauramaan; sinä olet ne ehdyttänyt, valtiatar!" Hän löi kädellään kuivuneesen rintaansa. "Nyt minä olen vanha! en voi enää mitään tehdä sinun hyväksesi! sinä et rakasta enää minua! sinä salaat minulta surusi, sinä halveksit imettäjääsi!" Ja hellyyden ja suuttumuksen kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan tatueerauksen arpia pitkin.

– "En!" sanoi Salammbo, "en, minä rakastan sinua! rauhoitu!"

Taanakin hymy muistutti vanhan apinan irvistystä, kun hän jälleen ryhtyi toimeensa. Shahabarimin neuvon mukaan Salammbo oli käskenyt orjatarta tekemään hänet loistavan kauniiksi; ja tämä koristi hänet barbarisella aistilla, jossa ilmeni sekä harkittua siroutta että luontevuutta.

Ensimäisen ohuen, viininvärisen mekon päälle puki hän toisen, jolle oli päärmätty linnun sulkia. Hänen lanteillaan oli leveä kultasuomuinen vyö, josta laskeutuivat, hänen leveälaskoksiset, siniset, hopeatähdillä kirjaillut housunsa. Sitten puki Taanak hänen ylleen laajan, seriläisestä kankaasta tehdyn hameen, joka oli valkoinen ja viheriä juo vainen. Hän kiinnitti hänen olkapäilleen neliskulmaisen purppurakaistan, jonka alasaumaa sandastrumin siemenet painoivat; ja kaikkien näiden vaatteiden päälle hän pani mustan, pitkäliepeisen viitan; sitten orjatar katseli häntä ja ylpeillen omasta työstään ei voinut olla huudahtamatta:

– "Sinä et ole kauniimpi hääpäivänäsikään!"

– "Hääpäivänäni!" toisti Salammbo; ja nojaten kyynärpäitään norsunluutuoliin hän vaipui haaveiluihin.

Mutta Taanak asetti hänen eteensä kuparipeilin, joka oli niin leveä ja korkea, että Salammbo näki siinä koko kuvansa. Silloin hän nousi ja kepeällä liikkeellä nosti hiuskiharan, joka oli laskeutunut liian alas.

Hänen tukkansa oli kultajauholla sirotettu, otsalta käherretty ja riippui takana pitkinä kiekuroina, joiden jokaisen päässä oli helmi. Lamppujen valo kirkasti hänen poskiensa punamaalia, pukunsa kultaa ja ihonsa kalpeutta; hänellä oli vyöllään, käsivarsissaan, sormissaan ja varpaissaan niin paljon jalokiviä, että peili loisti niiden väikkeestä kuin aurinko; – ja seisoen suorana Taanakin vieressä, joka puolikumarassa häntä katseli, Salammbo nautti hymyillen tästä loistosta.

Sitten hän käveli edes ja takaisin osaamatta ryhtyä mihinkään odottaessaan lähtöhetkeä.

Äkkiä kuului kukon kiekuna. Hän kiinnitti nopeasti hiuksiinsa pitkän keltaisen hunnun, kietoi huivin kaulaansa, pisti jalkansa sinisiin nahkakenkiin ja sanoi Taanakille:

– "Katso myrttilehdosta, onko siellä kahta ratsua taluttava mies."

Tuskin oli Taanak ennättänyt palata, kun hän jo astui galeeriportaita alas.