Buch lesen: «Salammbo», Seite 10

VIII
MAKARIN TAISTELU

Heti seuraavana päivänä hän otti syssiteiltä kaksisataa kaksikymmentä kolme kikaria kultaa ja määräsi jokaisen Rikkaan maksamaan neljätoista shekeliä veroa. Naisetkin suorittivat veroa; maksettiin lapsista ja, ennenkuulumaton teko karthagolaisten käsitteiden mukaan, hän pakoitti pappiskunnatkin maksamaan rahaa.

Hän vaati itselleen kaikki hevoset, kaikki muulit, kaikki aseet. Muutamat koettivat salata rikkauksiaan; heidän omaisuutensa myytiin, ja peloittaakseen toisten ahneutta hän antoi kuusikymmentä asevarustusta ja tuhat viisisataa gommoria jauhoja, omasta puolestaan yhtä paljon kuin Norsunluuyhtiö yhteensä.

Hän lähetti Liguriasta värväämään sotilaiksi kolmetuhatta vuoristoasukasta, jotka olivat tottuneet taistelemaan karhujen kanssa; heille maksettiin kuuden kuukauden palkka etukäteen, neljä minaa päivältä.

Mutta hän tarvitsi armeijan. Siitä huolimatta hän ei hyväksynyt kaikkia kaupungin asukkaita kuten Hanno. Hän hylkäsi ensin istuvassa työssä olleet miehet, sitten ne, joilla oli liian suuri vatsa tai jotka olivat pelokkaannäköisiä; mutta hän hyväksyi kunniattomat, Malquan roistoväen, barbarien pojat ja vapautetut orjat. Palkaksi lupasi hän uusille karthagolaisille täydet kansalaisoikeudet.

Hänen ensi huolenaan oli legionan uudestaan muodostaminen. Noilla kauniilla nuorilla miehillä, jotka pitivät itseään tasavallan sotaisen voiman esikuvana, oli itsehallinto. Hän erotti heidän upseerinsa; hän kohteli heitä ankarasti, pakoitti juoksemaan, hyppäämään, kiipeämään yhdellä hengähdyksellä Byrsan jyrkännettä ylös, heittämään heittokeihäitä, taistelemaan ruumis ruumista vastaan, nukkumaan öisin torilla. Heidän omaisensa kävivät heitä katsomassa ja säälittelemässä.

Hän tilasi lyhempiä miekkoja ja vahvempia jalkineita. Hän määräsi palvelijoiden luvun ja vähensi kuormaston; ja kun Molokin temppelissä säilytettiin kolmeasataa roomalaista pilumia, niin hän otti ne ylimmäisen papin vastustuksista huolimatta.

Uticasta palanneista ja yksityisten omistamista norsuista muodosti hän falangin, jossa oli seitsemänkymmentä kaksi norsua ja varusti ne. Hän antoi niiden kuljettajille vasaran ja taltan, jotta he voisivat puhkaista niiden kallon, jos ne taistelun tuoksinassa alkaisivat pillastua.

Hän ei sallinut Suuren Neuvoston valita alijohtajia. Vanhimmat koettivat huomauttaa hänelle lain määräyksiä, hän polki ne; kukaan ei uskaltanut enää vastustaa, kaikki taipuivat hänen voimakkaan neronsa alaisiksi.

Hän yksinään huolehti sodasta, hallituksesta ja raha-asioista, ja välttääkseen syytöksiä pyysi hän tiliensä tarkastajaksi suffeetti Hannon.

Hän korjautti ulkomuuria, ja kun kiviä tarvittiin, hävitti hän vanhat sisämuurit, jotka nyt oli tarpeettomia. Mutta varallisuuden eroavaisuus, joka oli astunut rotu-arvoasteikon sijaan, erotti voitettujen pojat valloittajien pojista; patrisiot katsoivat myös karsain silmin raunioiden hävittämistä, jota vastoin rahvas, tietämättä oikeastaan miksi, iloitsi siitä.

Aseellisia joukkoja kulki aamusta iltaan kaduilla; joka hetki kuuli torvien toitotuksia; kärryillä kuljetettiin kilpiä, telttoja, keihäitä; pihat olivat täynnä naisia, jotka liinaa riipivät; innostus tarttui toisesta toiseen; Hamilkarin sielu täytti koko tasavallan.

Hän oli jakanut sotilaansa tasalukuisiin riveihin, ja pitänyt siitä huolen, että rintamassa seisoi rinnatusten vahva ja heikko mies, jotta heikompaa tai arempaa miestä kaksi samalla vei eteenpäin. Mutta kolmestatuhannesta ligurialaisesta ja Karthagon paraimmasta miehistöstä saattoi hän muodostaa vain yksinkertaisen falangin, johon kuului neljätuhatta yhdeksäkymmentäkuusi hopliittia, joilla oli pronssikypärit, ja neljätoista kyynärää pitkät saarnikeihäät.

Kahdellatuhannella nuorella miehellä oli lingot, tikari ja sandaalit. Hän vahvisti heidän joukkonsa kahdeksallasadalla soturilla, jolla oli pyöreä kilpi ja roomalainen miekka.

Raskaan ratsuväen muodosti tuhat yhdeksänsataa miestä, loput legionasta, ja he olivat kuten assyrialaiset klinabarit kullattuihin pronssilevyvarustuksiin puetut. Sitäpaitsi oli hänellä neljäsataa ratsastavaa jousimiestä, jollaisia kutsuttiin tarentinilaisiksi; niillä oli kärpännahkaiset päähineet, kaksiteräinen piilukirves ja nahkamekko. Lopuksi tuhat kaksisataa karavaanikorttelin neekeriä yhdessä klinabarien kanssa sai juosta ratsujen vieressä nojaten toisella kädellään hevosen harjaan. Kaikki oli valmiina, eikä Hamilkar kuitenkaan lähtenyt liikkeelle.

Usein poistui hän yksin yöllä Karthagosta ja kulki laguunia etäämmälle Makar-virran suulle asti. Aikoiko hän liittyä palkkasotureihin? Mappalioihin majoitetut ligurialaiset ympäröivät hänen taloaan.

Rikkaiden arvelut näyttivät oikeutetuilta, kun eräänä päivänä nähtiin kolmesataa barbaria lähestyvän muureja. Suffeetti avasi heille portit; he olivat karkulaisia; he saapuivat sotaherransa luo joko pelon tai, uskollisuuden ajamina.

Hamilkarin paluu ei ollut lainkaan hämmästyttänyt palkkasotureita; heidän mielestään ei sellainen mies voinutkaan kuolla. Hän saapui täyttämään lupauksensa, eikä siinä toivossa ollut mitään järjetöntä, sillä niin syvä oli kuilu Isänmaan ja Armeijan välillä. Sitäpaitsi he eivät laisinkaan pitäneet itseään syyllisenä; juhla oli unohtunut.

Kiinniotetut vakoilijat selittivät heille toisin. Se herätti riemua vimmastuneissa; miedotkin miehet joutuivat raivoihinsa. Molemmat piiritykset tuntuivat heistä ikäviltä, ei päästy sen pitemmälle; parempi oli taistella! Monet miehet erkanivat joukoista ja harhailivat pitkin seutua. Kuultuaan Karthagon varustuksista he palasivat; Matho hypähti ilosta. "Vihdoinkin! vihdoinkin!" huusi hän.

Suuttumus, jota hän tunsi Salammbota kohtaan, kääntyi nyt Hamilkariin. Hänen vihansa löysi nyt määrätyn uhrin, ja kun koston mahdollisuus näytti helpommalta, niin oli hän jo pitävinään sen käsissään ja iloitsi siitä. Samalla yhä suurempi hellyys sai hänessä vallan, yhä kiihkeämpi himo kalvoi häntä. Vuoroin hän oli näkevinään itsensä sotilaiden keskellä heiluttaen keihään nenässä suffeetin päätä, vuoroin purppuravuoteisessa kammiossa sulkevinaan immen syliinsä, peittäen hänen kasvonsa suudelmillaan ja käsillään sivellen hänen pitkää mustaa tukkaansa; tämä ajatus, jonka hän tiesi mahdottomaksi toteuttaa, tuotti hänelle tuskia. Hän vannoi, koska toverinsa olivat hänet valinneet shalishimiksi, johtavansa sotaa; ja vakaumus, ettei hän siitä koskaan palaa, sai hänet tekemään sen täydelliseksi tuhosodaksi.

Hän saapui Spendiuksen luo ja sanoi hänelle:

– "Kokoa sinä väkesi! Minä tuon omani tänne! Ilmoita

Autharitokselle! Me olemme hukassa, jos Hamilkar hyökkää kimppuumme!

Ymmärrätkö! Nouse!"

Spendius hämmästyi tätä käskevää ääntä. Matho antoi tavallisesti johtaa itseään, ja jos hän joskus olikin yltynyt, niin oli se pian tasaantunut. Mutta tällä hetkellä näytti hän tyynemmältä ja pelottavammalta; ylpeä tahto säihkyi hänen silmistään kuten uhritulen liekit.

Kreikkalainen ei kuunnellut hänen perustelmiaan. Hän asui karthagolaisessa helmihetaleisessa teltassa, joi jäähdytettyjä juomia hopeamaljasta, leikki kottabosta, antoi hiustensa kasvaa ja johti piiritystä hitaasti. Sitäpaitsi oli hän hankkinut itselleen kaupungista erityisiä tiedonantajia, eikä tahtonut lähteä, sillä hän oli varma siitä, että kaupunki kohta avaisi porttinsa.

Narr' Havas, joka kuljeskeli kaikkien kolmen armeijan välillä, oli silloin paraillaan hänen teltassaan. Hän tuki hänen mielipidettään, jopa moittikin libyalaista, joka huimapäisenä tahtoi tehdä heidän alkamansa yrityksen tyhjäksi.

– "Lähde pois jos pelkäät!" huusi Matho; "sinä lupasit meille pikeä, rikkiä, norsuja, jalkaväkeä ja hevosia! missä ne ovat?"

Narr' Havas muistutti tuhonneensa Hannon kohortit; – mitä norsuihin tulee, niin niitä pyydystettiin paraillaan metsissä, jalkaväkeä asestettiin, hevoset olivat matkalla; ja numidialainen siveli olalle laskeutuvaa kameelikurjensulkaa, pyöritti silmiään kuin nainen ja hymyili ärsyttävällä tavalla. Matho seisoi hänen edessään eikä osannut mitään vastata.

Mutta eräs tuntematon mies astui sisään, hiestä märkänä, kauhistuneena, jalat verissä ja vyö auki; hän läähätti niin että olisi luullut hänen laihojen kylkiensä pakahtuvan, ja haastaen sekavaa murretta hän tuijotti ikäänkuin kertoen jostain taistelusta. Kuningas syöksyi ulos ja kutsui ratsuväkensä koolle.

Ne järjestyivät tasangolle muodostaen piirin hänen ympärilleen. Ratsun selässä istuva Narr' Havas painoi päänsä alas ja puri huuliaan. Lopulta hän jakoi joukkonsa kahtia ja käski toisen puolen odottaa häntä; ja käskevällä liikkeellä antaen merkin lähtöön hän katosi toisen puolen kanssa taivaan rantaa kohden vuoristoon päin.

– "Valtias!" mutisi Spendius, "en pidä noista odottamattomista seikoista, suffeetin paluusta, Narr' Havasin poistumisesta."

– "Mitä siitä?" sanoi Matho halveksivaisesti.

Tämä syy joudutti vain yhtymään Autharitoksen kanssa, jotta ennätettäisiin ennen Hamilkaria. Mutta jos kaupunkien piiritys heitetään sikseen, niin niiden asukkaat lähtevät liikkeelle, hyökkäävät heihin takaapäin ja edessä ovat karthagolaiset. Pitkän keskustelun jälkeen päätettiin ryhtyä seuraaviin toimenpiteisiin, ja pantiinkin ne heti täytäntöön.

Spendius lähti viidentoistatuhannen miehen kanssa Makarin yli rakennetun sillan luo, kolmentuhannen askeleen päähän Uticasta; sillan kulmat vahvistettiin neljällä korkealla katapulteilla varustetulla tornilla. Puunrungoilla, kallionlohkareilla, orjantappurakimpuilla ja kiviröykkiöillä tukittiin kaikki vuoristotiet ja solat; kukkuloille koottiin ruohoja, jotka voitaisiin sytyttää merkkituleksi, ja loitos näkemään tottuneita paimenia sijoitettiin sinne tänne niiden viereen.

Nähtävästi Hamilkar ei kulkenut kuten Hanno Kuumienlähteiden vuorten yli. Hänen täytyi otaksua, että Autharitos, joka piti sisämaan hallussaan, telkee häneltä tien. Sitäpaitsi heti sodan alussa saatu tappio tuhoisi hänet, jota vastoin voitto voitaisiin uudelleen helposti saada, kun palkkasoturit olivat joutuneet kauvemmaksi. Hän saattoi kyllä laskea maihin Rypäleiden niemelle ja sieltä marssia jompaakumpaa kaupunkia kohden. Mutta sitten joutuisi hän molempien armeijoiden väliin, ja siihen ajattelemattomaan tekoon ei hän voinut vähälukuisella joukollaan ryhtyä. Hän saattoi siis vain kulkea ariadnelaisen vuoriston reunoitse, kääntyä sitten vasemmalle välttääkseen Makarin suuta ja marssia suoraan siltaa kohden. Siellä Matho olisi häntä odottamassa.

Hän valvoi yöllä soihtujen valossa kaivoksien luojia. Hän riensi Hippo-Zarytukseen tarkastamaan töitä vuoristossa, palasi eikä levännyt. Spendius kadehti hänen voimiansa; mutta vakoojien opastuksessa, vartijoiden valinnassa, koneiden rakentamisessa ja kaikissa puolustuskeinoissa kuunteli Matho nöyrästi toverinsa neuvoja; eivätkä he enää puhelleet Salammbosta, – toinen ei häntä enää muistanutkaan ja häpy sulki toisen suun.

Usein hän kulki Karthagoon päin nähdäkseen Hamilkarin joukot. Hän kiinnitti katseensa taivaan rantaan, ja makasi suullaan ja suoniensa sykkiessä luuli kuulevansa armeijan astun taa.

Hän sanoi Spendiukselle, että jollei Hamilkar kolmen päivän kuluessa saavu, niin hän menee kaikkine miehineen häntä vastaan haastaakseen hänet taisteluun. Kului vielä kaksi päivää. Spendius pidätti häntä, kuudennen päivän aamuna hän läksi.

Karthagolaiset odottivat yhtä kärsimättöminä kuin barbaritkin sotaa. Teltoissa ja taloissa vallitsi sama toive, sama rauhattomuus; kaikki kyselivät itseltään, mikä saattoi Hamilkaria viivyttää.

Tavan takaa hän nousi Eshmunin temppelin kupukatolle, kuun ilmoittajan viereen, ja tarkasteli tuulta.

Eräänä päivänä, se oli kolmas päivä Tibbykuuta, nähtiin hänen kiireellisin askelin laskeutuvan Akropoliilta. Mappalioissa syntyi suuri hälinä. Pian syntyi liikettä kaduilla, ja kaikkialla sotilaat alkoivat varustautua keskellä itkeviä naisia, jotka heittäytyivät heidän rintaansa vasten; sitten he juoksivat nopeasti Khamonin torille asettuakseen riveihin. Heitä ei saanut seurata, ei edes puhutella, eikä lähestyä vallituksia; muutaman minuutin ajan oli kaupungissa hiljaista kuten suuressa haudassa. Sotilaat nojautuivat miettivinä peitsiinsä, ja toiset taloissa huokailivat.

Auringon laskiessa lähti armeija lännenpuoleisesta portista; mutta sen sijaan että se olisi kulkenut Tuniksen tietä tai pyrkinyt vuoristoon Uticaan päin, niin se jatkoikin matkaansa meren rantaa pitkin; pian saavuttivat he laguunin, jossa pyöreät, kokonaan valkoisella suolalla täyttyneet paikat kuulsivat kuin suuret rannalle unohtuneet hopeavadit.

Sitten ilmestyi yhä tiheämpään vesilätäkköjä. Maa kävi yhä pehmeämmäksi, jalka vajosi siihen. Hamilkar ei kääntynyt takaisin. Hän kulki yhä etunenässä; ja hänen hevosensa, joka oli keltatäpläinen kuin lohikäärme, sylki vaahtoa suustaan ja kulki kannuksien pakoittamana yhä pitemmälle liejuun. Tuli yö, pimeä yö. Muutamat huusivat heidän joutuvan perikatoon; hän riisti niiltä aseet ja antoi ne palvelijoille. Muta tuli yhä syvemmäksi. Täytyi nousta vetojuhtien selkään; toiset takertuivat hevosten häntään; voimakkaimmat auttoivat heikompia, ja ligurialaisten joukko ajoi jalkaväkeä peitsien kärjillä eteenpäin. Pimeys yhä karttui. Oli eksytty tieltä. Kaikki pysähtyivät.

Silloin suffeetin orjat kulkivat edeltä etsien paaluja, joita hänen käskystään oli sijoitettu välimatkojen päähän. He huusivat pimeässä, ja etäällä armeija seurasi heitä.

Vihdoin tuntui taas vankka maa jalan alla. Sitten näkyi hämärästi valkohohtava käyrä uoma, ja he olivat Makarin rannalla. Kylmästä ilmasta huolimatta tulia ei sytytetty.

Keskiyöllä nousi tuulenpuuskia. Hamilkar herätti sotilaansa, mutta ainoakaan torvi ei soinut: johtajat löivät heitä hiljaa olkapäähän.

Eräs pitkä mies astui veteen. Se ei ulottunut vyöhön asti; virran yli voi siis kulkea.

Suffeetti määräsi, että kolmekymmentäkaksi norsua oli asetettava virtaan sata askelta ylemmäksi, jota vastoin muut norsut asetettiin alemmaksi pidättämään virran viemiä miesriviä; ja kaikki, kantaen aseitaan ylhäällä päänsä päällä, kulkivat Makar virran yli kuin kahden muurin välitse. Hän oli huomannut, että länsituuli, puhaltaessaan hiekkaa, tukki virran ja muodosti siihen poikittain luonnollisen padon.

Nyt hän oli vasemmalla rannalla vastapäätä Uticaa ja avoimella kentällä, joka oli edullinen norsuille, hänen armeijansa päävoimalle.

Tämä nerokas temppu sai sotilaat haltioihin. Heihin palasi ehdoton luottamus häneen. He tahtoivat heti syöksyä barbarien kimppuun; suffeetti antoi heidän levätä kaksi tuntia. Heti auringon noustua järjestyttiin tasangolle kolmeen riviin: ensiksi norsut, sitten kepeä jalkaväki, ja ratsuväki heidän taakseen ja sitten falangi.

Utican luo majoittuneet barbarit ja sillan luona olevat viisitoistatuhatta miestä näkivät hämmästyksekseen maan etäällä aaltoilevan. Vinhasti puhaltava tuuli lennätti hiekkapilviä; ne nousivat kuin maasta irti, kohosivat suurina, kellertävinä siekaleina, hajaantuivat ja muodostuivat uudelleen peittäen palkkasotureilta punilaisen armeijan. Kypäreiden reunaan kiinnitettyjen sarvien vuoksi luulivat muutamat näkevänsä härkälauman; toiset, liehuvien viittojen pettäminä, väittivät näkevänsä siipiä, ja ne, jotka olivat paljon matkustelleet, kohottivat olkapäitään ja selittivät kaiken kangastukseksi. Mutta jotain suunnatonta läheni yhä lähemmäksi. Pienet höyrypilvet, kepeät kuin suusta tuleva henkäys, kiisivät pitkin erämaan pintaa; ylemmäksi noussut aurinko loisti kirkkaammin, räikeä, värähtelevä valo työnsi taivaan edemmäksi, ja ikäänkuin tunkien esineiden läpi loi välimatkan mittaamattomaksi. Ääretön tasanko leveni silmäkannon taakse joka taholle; ja tuskin huomattavat maapinnan epätasaisuudet ulottuivat äärimäiseen taivaanrantaan asti, joka päättyi siniseen pitkään viivaan, jonka tiesi mereksi. Molemmat teltoistaan lähteneet armeijat katselivat; Utican asukkaat kiipesivät valleille paremmin nähdäkseen.

Vihdoin erottautui useita poikkipäin olevia rivejä, joista kohosi tasaisia kärkiä. Ne tulivat vähitellen pitemmäksi ja tiheämmiksi; mustia kukkuloita liikahteli; sitten näkyi äkkiä neliskulmaisia pensaikkoja; ne olivat norsuja ja peitsiä; yksi ainoa kiljahdus kuului: – "Karthagolaiset!" ja, odottamattakaan käskyä riensivät Utican sotilaat ja sillalla seisovat sikin sokin eteenpäin syöksyäkseen Hamilkarin kimppuun.

Spendius vavahti tämän nimen kuullessaan. Hän sanoi läähättäen: "Hamilkar! Hamilkar!" ja Matho oli poissa! Mitä hänen tuli tehdä? Ei ollut mitään keinoa päästä pakoon! Tämä äkkinäinen tapaus, suffeetin pelkonsa ja varsinkin nopean päättämisen välttämättömyys sai hänet päästä pyörälle; hän näki jo itsensä tuhansien miekkojen lävistämänä, teloitettuna, kuolleella. Mutta kaikki huusivat häntä; kolmekymmentätuhatta miestä odotti hänen määräyksiään; hänessä heräsi raivo omaa itseään vastaan; hän takertui taas voiton toivoon, sehän lupasi hänelle kaiken mahdollisen onnen, ja hän luuli itseään Epaminondasta rohkeammaksi. Peittääkseen kalpeuttaan hän värjäsi kasvonsa cinnoberilla, sitten hän sitoi sääryssuojukset kiinni, otti haarniskan ylleen, siemasi pikarillisen puhdasta viiniä ja kiisi joukkonsa jälestä, joka riensi liittymään Utican joukkoon.

Ne kohtasivat niin pian toisensa, että suffeetilla ei ollut aikaa edes järjestää miehiään sotarintamaan. Hän hidastutti vähitellen marssin vauhtia. Norsut pysähtyivät; ne heiluttivat raskasta kameelikurjen sulilla koristettua päätään ja löivät kärsällään niskaansa.

Aukkojen kautta näkyivät kevytalaisten kohortit, edempänä klinabarien suuret kypärit, päivässä välkkyvät miekat, asepaidat, sulkatöyhdöt, liehuvat liput. Mutta karthagolaisten armeija, jossa oli yksitoistatuhatta kolmesataa yhdeksänkymmentäkuusi miestä, ei näyttänyt niin suurelta, sillä se muodosti pitkän suunnikkaan, jolla oli kapeat sivut ja jossa sotilaat seisoivat hyvin lähekkäin.

Kun barbarit näkivät heidät niin heikkoina valtasi heidät aivan mieletön ilo; Hamilkaria ei näkynyt. Hän oli ehkä jäänyt Karthagoon? Mitä se muutoin heitä liikutti! Heidän rohkeuttaan lisäsi se halveksiminen, jota he tunsivat noita kauppiaita kohtaan; ja ennenkuin Spendius oli antanut käskynsä, niin olivat kaikki sen jo ymmärtäneet ja suorittivat sen.

He muodostivat pitkän suoran rivin, joka ulottui punilaisen armeijan siipien sivuitse, voidakseen täten kokonaan saartaa sen. Mutta kun he olivat kolmensadan askeleen päässä heistä, niin norsut, sen sijaan että olisivat astuneet eteenpäin, peräytyvätkin; sitten tekivät klinabarit kokokäännöksen ja seurasivat niitä; ja palkkasoturien hämmästys kasvoi kun näkivät kaikkien jousimiesten ja linkomiesten juoksevan heidän jälestään. Karthagolaiset siis pelkäsivät, pakenivat! Pelottava pilkkahuuto kuului barbarien joukosta, ja dromedarinsa selästä huusi Spendius: – "Tiesinhän minä sen! Eteenpäin! eteenpäin!"

Yht'aikaa lensi nyt peitsiä, heittokeihäitä, linkokuulia läpi ilman. Norsut alkoivat juosta nopeammin nuolien osuessa heidän selkäänsä; suuri tomu pilvi nousi ja ne katosivat kuin varjot pilveen.

Mutta taempaa kuului kovaa jalanastuntaa, jonka yli vimmalla kaikuvien torvien räikynä kajahti. Tuo barbarien edessä oleva paikka, joka oli täynnä tomua ja liikettä veti kaikkia kuin pyörre puoleensa; muutamat syöksyivät siihen. Jalkaväkikohortit astuivat esiin; ne liittyivät jälleen yhteen; ja samalla muut näkivät jalkaväen ja ratsuväen rientävän saapuville.

Hamilkar oli nimittäin käskenyt falangia avaamaan rivinsä; norsujen, kepeiden joukkojen ja ratsuväen tuli tästä aukosta peräytyä ja viipymättä järjestyä molemmille sivuille, ja hän oli niin tarkoin laskenut välimatkan, että kun molemmat rintamat syöksyivät yhteen, niin karthagolaisten armeija muodosti yhtäpitkän suoran rivin kuin palkkasoturienkin.

Keskellä seisoi falangi, joka oli muodostettu syntagmeista eli täysneliöistä, jonka joka sivulla oli kuusitoista miestä. Jokaisen joukkueen etumaiset miehet seisoivat pitkien terävien kärkien välissä, jotka eri pitkälle ulottuivat heidän eteensä, sillä kuusi ensimmäistä miesriviä pujotti keihäänsä ristiin tarttuen niihin keskeltä kiinni, ja kymmenen taempaa riviä nojasivat niitä edessään olevien tovereittensa olkapäihin. Kaikkien kasvot peittyivät puoliksi silmiristikon taakse; pronssiset säärisuojukset suojelivat oikean jalan; suuret, puoliliereät kilvet ulottuivat polviin asti; ja koko tämä pelottava, neliskulmainen ryhmä liikkui kiinteänä kokonaisuutena eteenpäin, näytti elävän kuin peto ja toimivan kuin kone. Kaksi norsukohorttia suojasi säännöllisesti heidän sivujaan; pudistaen ruumistaan pudottivat ne mustaan nahkaansa tarttuneita nuolensiruja. Indialaiset, jotka kyyryllään istuivat niiden niskassa kameelikurjensulka-töyhtöjen keskellä, pidättivät niitä harppuunin väkäkoukulla ja norsujen selässä olevista torneista näkyi hartioihin asti piilossa olevia miehiä, jotka suurilla jousilla lennättivät palavilla rohtimilla kiedottuja rautavärttinöitä. Norsujen oikealla ja vasemmalla puolen liikkuivat linkomiehet, linko vyöllään, toinen päässään ja kolmas oikeassa kädessään. Sitten tulivat klinabarit, joiden jokaisen vieressä oli neekeri, ja pistivät peitsensä hevostensa korvien välistä esiin; ratsut olivat kullalla verhotut kuten ratsastajatkin. Heidän viereensä olivat ryhmittyneet kepeäaseiset; heillä oli ilveksennahkaiset kilvet, joiden yli pisti esiin heittokeihäät, joita kantoivat vasemmalla kädellä; ja tarentinilaiset, jotka kuljettivat varahevosta ratsunsa vieressä päättivät kummallakin sivulla tämän sotilasmuurin.

Sitävastoin barbarien armeija ei ollut voinut ylläpitää järjestystä. Sen liian pitkään rintamaan oli muodostunut mutkia, aukkoja; kaikki läähättivät hengästyneinä juoksusta.

Falangi lähti raskaasti liikkeelle pistäen kaikilla keihäillään; tämän suunnattoman painon alla barbarien liian heikko rintama alkoi piankin keskeltä painua.

Nyt ojentautuivat karthagolaisten siivet saartaakseen heidät; norsut seurasivat jälestä. Viistoon asetetuilla peitsillään kikkasi falangi barbarien rintaman kahtia; molemmat jättiläispuolikkaat liikkuivat kiivaasti sinne ja tänne; mutta karthagolaisten siivet ajoivat heidät jälleen falangia vastaan. Päästäkseen tästä ahdingosta olisi tarvittu ratsuväkeä; mutta heillä oli ainoastaan kaksi sataa numidialaista, jotka hyökkäsivät klinabarien oikeanpuolista ratsujoukkoa vastaan. Muut olivat saarretut eivätkä päässeet vastustajan riviä väistämään. Vaara oli uhkaava ja nopeaa päätöstä tarvittiin ehdottomasti.

Spendius käski hyökkäämään yhtaikaa falangin molempiin sivuihin murtaakseen sen sillä tavoin. Mutta sen kapeammat rivit astuivat pitempien taakse ja palasivat paikalleen, ja falangi oli yhtä peloittava suunnatessaan barbareja vastaan sivunsa kuin äsken eturintaman.

He koettivat miekoilla katkoa keihäiden varsia, mutta takana oleva ratsuväki herpaisi heidän hyökkäystään; ja norsuihin nojautuen falangi supistui ja laajeni, muodosti neliön, keilan, vinokaiteen, trapetsin, pyramiidin. Kaksinkertainen sisäinen liikunta tapahtui taukoamatta sen etu- ja takarivien välillä; sillä ne, jotka seisoivat joukkueen takaosassa, tunkeutuivat taukoamatta eturiveihin, ja toiset joko uupuneina tai haavottuneina väistyivät taemmaksi. Barbarit tungettiin falangia vastaan. Falangin oli mahdotonta päästä eteenpäin; olisi luullut näkevänsä meren, jossa lainehtivat punaiset kypäritöyhdöt ja pronssiset panssarisuomukset, samalla kun kirkkaat kilvet vyöryivät kuten hopeinen vaahto. Toisinaan kulki äärestä toiseen leveitä virtauksia, ne palasivat jälleen, ja keskellä raskas ryhmä pysyi hievahtamatta. Peitset laskivat ja nousivat vuorotellen. Sitäpaitsi heilui paljaita miekkoja niin vinhaan, että niiden kärjet vain näkyivät, ja ratsuväen hyökkäykset tekivät joukkoon laajempia kehiä, jotka taas pyörteisinä sulkeutuivat niiden jälkeen.

Johtajien huutojen yli kaikui torvien ääni ja lyyrojen helske, lyijykuulat ja savi pallot kiisivät vinkuen ilman halki, lennättivät miekat käsistä ja puhkoivat päitä. Haavottuneet panivat kilven suojakseen päälleen ja ojensivat kalpojaan tukien niiden kahvaa maata vasten, ja toiset keskellä verilaimiskoita kääntyivät iskeäkseen hampaansa vihollisten nilkkoihin. Kihermä oli niin tiheä, tomu niin taaja, melu niin ankara, että oli mahdotonta mitään eroittaa; pelkurien ääntä, kun ne tahtoivat antautua, ei kuulunutkaan. Kun aseet olivat hukkuneet taisteltiin ruumis vasten ruumista; rinnat rauskuivat panssareita vastaan ja kuolleiden päät riippuivat kuristavissa käsivarsissa taapäin. Polvikinteret lujasti jännitettyinä, peitsi silmien edessä, järkkymättöminä ja hampaitaan purren kuusikymmentä umbrialaista pakoitti kaksi syntagmaa yhtaikaa peräytymään. Epirolaiset paimenet juoksivat klinabarien vasemmanpuolisen ratsujoukon kimppuun, tarttuivat hevosten harjaan ja heiluttivat sauvojaan; hevoset heittivät ratsastajansa selästään ja pakenivat pitkin tasankoa. Sinne tänne hajaantuneet punilaiset lirikomiehet tulivat neuvottomiksi. Falangi alkoi järkkyä, päälliköt juoksivat hääntyneinä, taemmat rivit lykkäsivät sotilaita eteenpäin ja barbarit olivat jälleen järjestyneet; he palasivat hyökkäämään; voitto kääntyi heidän puolelleen.

Silloin kuului kiljahdus, kamala kiljahdus, tuskan ja raivon karjunta: seitsemänkymmentäkaksi norsua hyökkäsi kahdessa rivissä eteenpäin, sillä Hamilkar oli vaan odottanut sitä hetkeä, jolloin palkkasoturit olivat kasaantuneet yhteen paikkaan, ajaakseen ne heidän kimppuunsa; indialaiset olivat pistäneet niitä niin kovin, että veri virtasi niiden suurille korville.

Norsujen mönjällä maalatut kärsät olivat pystyssä kuin punaiset käärmeet; niiden rinnassa oli pitkä piikki, selässä panssari, hampaat jatketut miekan tavoin käyristetyillä rautaterillä, – ja saadakseen ne raivoisemmiksi, olivat ne huumatut pippurin, puhtaan viinin ja suitsutuksen sekaisella juomalla. Ne ravistivat kulkus-kaulanauhojaan ja karjuivat; ja ohjaajat painoivat päänsä alas välttääkseen tulinuolia, jotka alkoivat sataa heidän ylitseen torneista.

Paremmin vastustaakseen syöksyivät barbarit niitä vastaan tiheänä joukkona; mutta norsut heittäytyivät raivoissaan heidän keskeensä. Rinnassa olevat piikit jakoivat kuten laivan keula kohortteja, jotka väistyivät suurina kiherminä. Kärsällään ne kuristivat vastustajansa, tai nostivat ne maasta ylös ja heittivät ne ylhäällä tornissa oleville sotilaille; hampaillaan ne puhkoivat sotilaita, heittivät ne ilmaan, ja suolet riippuivat niiden pitkissä hampaissa kuin köydet mastosta. Barbarit koettivat puhkoa niiden silmät, hakata poikki niiden polvikinteret; toiset ryömivät niiden alle ja pistivät miekkansa kahvaa myöten niiden vatsaan ja murskautuivat niiden alle; uhkarohkeimmat tarrautuivat niiden hihnoihin; tulinuolien, kuulien ja peitsien lennellessä ne leikkasivat hihnat poikki ja pajusta punotut tornit sortuivat kuin kivitornit. Äärimpänä oikealla olevista pillastui neljätoista haavoistaan ja syöksyi toista riviä kohden; indialaiset sieppasivat vasaransa ja talttansa ja pannen sen kallon liitteen kohdalle löivät voimiensa takaa.

Suuret eläimet horjahtivat ja kaatuivat toistensa päälle. Siitä syntyi kuten vuori; ja keskellä haaskojen ja aseiden kukkulaa Baalin raivo niminen jättiläissuuri norsu, jonka jalka oli takertunut kahleisiin, karjui nuoli silmässä iltaan asti.

Mutta toiset voittajien tavoin, jotka iloitsevat tuhosta, kaatoivat, murskasivat, tallasivat ja repivät ruumiita ja raunioita. Häätääkseen lippukuntia, jotka kehässä niitä saarsivat, pyörivät ne takajaloillaan yhä vain tunkien eteenpäin. Karthagolaiset tunsivat voimiensa karttuvan ja taistelu alkoi uudestaan.

Barbarit väsyivät; kreikkalaiset hopliitit heittivät aseensa, kauhu valtasi toiset. Spendiuksen nähtiin kumarassa dromedarinsa selässä kannustavan sitä kahdella peitsellä juoksuun. Silloin kaikki syöksyivät siiville ja juoksivat Uticaan päin.

Klinabarit, joiden hevoset olivat uupuneet, eivät koettaneetkaan heitä ajaa takaa. Janoon nääntyvät ligurialaiset huusivat haluavansa päästä virralle juomaan. Mutta keskellä syntagmeja olevat karthagolaiset, jotka olivat vähimmin kärsineet, polkivat levottomina maata ja vaativat taistelun jatkamista nähdessään vihansa esineiden pääsevän pakoon; he jo riensivät ajamaan palkkasotureita takaa; Hamilkar ilmestyi.

Hän pidätti hopeaohjaksilla täplikästä, vaahtoavaa hevostaan. Hänen kypärinsä sarviin kiinnitetyt nauhat lieskehtivät tuulessa hänen takanaan, ja hän oli vasemmalle reidelleen kiinnittänyt soikean kilpensä. Kolmikärkisen peitsensä viittauksella hän pysäytti armeijan.

Tarentilaiset hyppäsivät nokkelasti hevoseltaan vararatsulle ja ajoivat oikealle ja vasemmalle virtaa ja kaupunkia kohden.

Falangi tuhosi tyyneesti ne, jotka barbareista olivat jääneet jälelle. Kun miekat lähenivät, niin he ojensivat kurkkunsa sulkien silmänsä. Toiset puolustautuivat vimmoissaan; ne tapettiin etäältä heittämällä kiviä kuten raivoisat koirat. Hamilkar oli käskenyt ottamaan vankeja. Mutta karthagolaiset tottelivat häntä vastenmielisesti, sellaisella nautinnolla he tahtoivat pistää miekkansa barbarien ruumiisen. Kun heidän tuli liian kuuma, he alkoivat paljain käsivarsin huitoa kuten niittomiehet; ja kun he hetkeksi taukosivat hengittääkseen, niin he katselivat, miten kentällä ratsumies ajoi juoksevan sotilaan jälestä. Hän tarttui toisen tukkaan, piteli hetkisen siitä kiinni, sitten iski hänet tapparallaan kuoliaaksi.

Yö saapui. Karthagolaiset ja barbarit olivat kadonneet. Pakoon lähteneet norsut vaelsivat etäällä tuleen syttyneet tornit selässään. Ne paloivat hämärässä siellä täällä kuten puoliksi usvaan peittyneet majakat; eikä tasangolla huomannut muuta liikettä kuin virran laineet; se oli tulvillaan ruumiita ja kuljetti niitä merta kohden.

Kaksi tuntia myöhemmin Matho saapui. Hän näki tähtien väikkeessä pitkiä epätasaisia kasoja maassa.

Ne olivat barbarien rivejä. Hän kumartui; kaikki olivat kuolleita.

Hän huusi; kukaan ei vastannut.

Samana aamuna hän oli lähtenyt Hippo-Zarytuksesta sotilaineen marssiakseen Karthagoa kohden. Kun hän saapui Uticaan, oli Spendiuksen armeija juuri poistunut ja kaupungin asukkaat alkoivat polttaa piirityskoneita: Kaikki olivat taistelleet vimmatusti. Mutta kun sillan luota kuuluva pauke käsittämättömällä tavalla kasvoi, niin Matho oli rientänyt lyhintä tietä, vuoriston yli, ja kun barbarit pakenivat tasankoa pitkin, niin ei hän tavannut ketään.