Buch lesen: «Miten Uli-renki tulee onnelliseksi», Seite 7
KAHDEKSAS LUKU
Rengin kukkaro paisuu ja heti ilmestyy onnenonkijoita
Koko talveen ei Ulilta kulunut melkein yhtään rahaa ja hän kulutti niin vähän vaatteita, että itsekin ihmetteli. Yhden ainoan kerran oli hän käynyt ravintolassa ja silloinkin oli isäntä itse kehoittanut häntä sinne menemään. Pitihän toki hänenkin kerran pistäytyä ottamaan lasi viiniä (noin neljän tai viiden groschenin13 lasi), ettei ihan unohtaisi, millainen ravintola onkaan. Isäntä lupasi tulla sinne itse myöhemmin; he palaisivat yhdessä kotiin. Niin kävikin. Isäntä kustansi hänelle vielä haarikan ja ensi kertaa eläissään pääsi Uli ulos ravintolasta maksamatta enemmän kuin pari batzia ja selvin päin. Uli sanoi isännälle, ettei hän ollut uskonut mokomaa mahdolliseksikaan.
Näytti siltä kuin olisi hän tuon mahdollisuuden tietäessään kasvanut kyynärää korkeammaksi. Kun hän nyt palasi järkevästi kotiin isäntänsä kanssa ja he juttelivat keskenään kuin toverukset, niin valtasi Ulin kaunis toive, että hänkin kerran voi astua isäntänä ulos ravintolasta, jos hän tätä menoa jatkaa. Ja hän näki unta koko yön hoveista, joita hän käy katselemassa ostaakseen, ja rahasäkeistä, joilla hän maksaa nuo hovit. Mutta hän ähki ja puhki niiden säkkien painon alla niin että oli ihan tikahtua; ja kun hän ne laski selästään, niin varkaat veivät ne tai hän ei muuten voinut niitä enää löytää. Silloin lupasi jokin korea tyttö näyttää hänelle missä ne olivat ja se tyttö lähti Ulia opastamaan; mutta Ulilta irtausivat kengät jalasta tytön jälestä juostessa ja kun hän otti kengät käteensä, ei hän tahtonut päästä paikaltaan hievahtamaankaan, jalkansa olivat kuin kytkyessä. Mutta tyttö juoksi yhä kovemmin, Ulin oli yhä vaikeampi saada häntä kiinni, vaikka hän selkä märkänä hikoili. Viimein tyttö hävisi ja Ulin eteen ilmestyi vanha akka luuta kädessä ja akka rupesi rökittämään Ulia siksi että Uli tallasi hänen liinamaataan. Uli koetti paeta, mutta ei päässyt paikaltaan ja hänen täytyi sietää luudan mukitusta ja haukkumasanoja. Viimein kiljaisi hän: "Voi voi, älähän enää, akka pakana!" Silloin hän heräsi ja vierustoverina oleva renki kysyi, mikä hänellä oli, kun hän ei tahtonut herätä vaikka häntä olisi miten nykinyt. Toista oli ihan ruvennut peloittamaan ja hän olisi hakenut ylös isännän, jos ei Uli nyt olisi herännyt. Painajainen, vastasi Uli. – Pitkään aikaan ei hän voinut tätä unta unohtaa, ja ellei häntä olisi hävettänyt, olisi hän mennyt povariakan luo kysymään siihen selitystä, sillä itse oli hän kahdella päällä: merkitsisikö se uni sitä, että hän kerran jaksaa ostaa talon, vaiko päinvastaista; milloin ajatteli Uli sen merkitsevän edellistä, milloin jälkimäistä. Merkillistä oli, että hän aterioituaan ja hyvin nukuttuaan aina piti tätä unta hyvänä enteenä; jotavastoin hänen väsyneenä ja nälissään ollessa ei kukaan olisi saanut hänen päästään ajatusta, että se uni merkitsee sitä että häneltä menee kaikki mitä hänellä on ja mitä saa kokoon, ja että hänestä tulee kaiken maailman hylky.
Mutta varsin hyvin luistivat hänen asiansa. Hän oli isännän apuna kovin ahkerasti, kuten omaa hyväänsä ajaen, ja hän tunsi päivä päivältä yhä enemmän, että hänestä tällä tavoin voi tulla ihka uusi mies, parempi kuin siihen aikaan, jolloin häntä oli hävettänyt olla hyvä renki, jolloin hän oli pitänyt kunnian asiana kavaltaa isäntäänsä ja syödä liian paljon ja tehdä liian vähän työtä. Hän koetti kaikin voimin olla koko vuonna ottamatta etukäteen palkkaansa ja pitää sitä säästössä; ja onnistuikin. Hänestä oli selvä asia, ettei saa hukata nykyisiä, sen vähemmin tulevia ansioita, vaan että tulevat ansiot ovat pelkästään tulevan ajan turva ja että nykyisyydessä pitää elää menneestä s.o. että tarpeisiin pitää käyttää vain jo ansaittua palkkaa. Ja koska tulevana aikana varmaan aina on tarpeita, mutta ei aina varmaan jaksa ansaita, niin täytyy menneisyydestä riittää myös hätävaroja sellaisille tuleville päiville, joista ehkä voi sanoa: nämä ovat kovia.
Mutta ilon päiväpä olikin Ulille se joulu, jolloin isäntä ikäpuolella kutsui hänet pikku tupaan ja laski hänen eteensä pöydälle 30 kruunua ja vielä juomarahaksi ison taalarin. Tuon aikamiehen kädet vapisivat kun hän pisti rahat taskuunsa, sillä niin paljon kilisevää ei hänellä vielä ollut koskaan ennen ollut yhtaikaa. Ja kun isäntä häntä kehui ja kehoitti yhä samaan tapaan jatkamaan, joten hänestä vielä tulisi kunnon mies, niin tuli Ulille vedet silmiin. – Hän alkoi nyt mietiskellä ja harkita, mitä hän noilla rahoillaan tekisi. Vaatteita hän tarvitsisi, etenkin paitoja; mutta puolet tahi ainakin kolmanneksen palkasta hän säästäisi. Hän ei ollut ennen aavistanutkaan, miten iso raha kolmekymmentä kruunua on, kun pitää siitä hyvää huolta. Se näyttää vain kolmeltakymmeneltä pikku rahaselta, mutta sillä voi hankkia varsin paljon, kun vain osaa harkita, miten sitä käyttää. Hän ei ollut ennen uskonut, että rahaa voi likistää niin pieneen tilaan; ennen oli raha ollut hänelle kuten talonpojalle kiireessä ostettu häkki heiniä: kun siitä vain sylillisen kaapaisee, niin se loppuu. Nyt oli Ulista raha kuin omasullomansa, hyvin polettu häkki heiniä: lappoipa siitä miten tahansa, niin eivät heinät näyttäneet vähenevän lainkaan, vaan yhtä paljon niitä näytti olevan kuin ennenkin. Isäntä naureskeli näille Ulin vertauksille, mutta emäntä heltyi ja sanoi Ulille, että Uli on tullut hänestä ihan mieleiseksi ja että kun ompelijatar tulee taloon, ompeluttaa hän Ulille joululahjaksi paidan; vaate siihen on jo varattu. Uli tuumi, että liiaksi se on jo isäntäkin hänelle antanut, ei hän voi kaikkea huolia, hän ei ole ansiollinen saamaan kerrassaan mitään. Isäntä oli tehnyt hänelle jo niin paljon hyvää, että voi vaatia opetuspalkkaakin. Mutta jos emäntä tahtoisi auttaa häntä, niin voisi emäntä olla niin hyvä ja ostaa hänen puolestaan vaatetta noin kolmeksi paidaksi; hän aikoi teetättää yhdellä tiellä useampia niin että ne sitten riittäisivät. Kun niitä osti vain yksitellen, oli aina ilman paitaa ja sai aina kukkaroaan kaivella. Hän itse ei näet ymmärtänyt ostaa kangasta ja häntä oli aina petetty; oli joko otettu liikaa hintaa tai annettu liian ohutta vaatetta, lanka liian löyhää tai haurasta, aina oli ollut joku vika ja pian menivät hänen paitansa hämähäkin verkoksi. Kyllä hän auttaisi, sanoi emäntä, mutta ei ollut takuita siitä, tokko hän saisi kunnollista. Kutojat ja kaupustelijat pettelevät talonpoikaista vaimoihmistä nykyään yhä enemmän ja enemmän. – Ehkäpä sitten emännällä itsellään olisi kangasta antaa hänelle kolmeksi paidaksi, sanoi Uli. Kyllähän, sanoi emäntä, mutta hän ei juuri mielellään rupeisi kauppoihin palvelusväen kanssa. Joskus oli niihin joutunut, siitä oli tullut vain kiusaa. Palkolliset olivat kaupustelijoiden paraita ostajia, ne hyötyivät enimmän palvelijoista, voivat tyrkyttää niille mitä tahansa: juuri sitä, jota ei mikään kunnon ihminen rupeaa ostamaan. Jos emäntä milloin oli myynyt jollekin palkolliselle jotakin, niin heti olivat tulleet kaikki kaupustelijat ja räätälit ja ompelijattaret, – kaikki, jotka pitävät kaupantekoa palkollisten kanssa kultamaanaan kuten varpuset kauraa – ja sanoneet palkolliselle: olisit saanut muualta huokeammalla; ei isäntäväki olisi sitä myynytkään, jos se sille itselleen olisi kelvannut; kehnosti tekevät, kun palvelijalle muka vielä huonon palkan lisäksi tunkevat huonoa tavaraa kalliista hinnasta. "Milloin sanoo räätäli, ettei vaate kestä ommella, milloin ompelijatar, että siihen tulee reikiä kun vain sormiinsa ottaa; ja sitten aletaan myyjää tehdä epäilyksen alaiseksi ja haukkua niin että on hirmuista. Kyllähän minä tunnen isäntäväkeä, joka pettää palvelijoitaan ja houkuttelee heiltä heidän kovalla työllä ansaitsemansa rahat; mutta sellaisia on kuitenkin vähän ja isännät ajattelevat palvelijainsa parasta yleensä enemmän kuin palvelijat uskovatkaan ja kaupustelijat sanovat. Koetan siis, Uli, ostaa jostakin niin hyvää kuin ostaisin itselleni. Käytän oman kankaani itse, niin etteivät kaupustelijat tee minua epäluulon alaiseksi eivätkä räätälit hauku." – Ulillakos oli iloa aarteistaan ja usein hän niitä itsekseen katseli. Mutta pälyivät niitä muutkin. Rahakas poika on muista kuin hunajatippa kimalaisista; jokainen, joka haluaa rahaa eikä sitä itse jaksa ansaita, lipaisisi hänen rahojaan. Milloin tahtoi yksi lainata viisi batzia, kun hänellä ei muka sattunut olemaan rahaa mukana, milloin toinen vain yhden ostaakseen puntin tupakkaa. Renkitoverinsa oli kerran tilaisuudessa tekemään mainion kellokaupan, puuttui vain yksi taalari. Toinen tytöistä tahtoi ostaa kauniin sinisen huivin reppukauppiaalta, joka oli pujahtanut taloon myymään puuvillakankaitaan silkkinä; Ulin täytyi lainata tytölle kolmetoista batzia, kun tyttö ei kehdannut pyytää emännältä. Suutari, joka askaroi talossa, tarvitsi välttämättä neljä kruunua ja lupasi ja vannoi lujasti maksaa ne pääsiäisenä yhden kruunun korolla. Asioitsijan, joka sitten tuli taloon, piti saada neljä taalaria, hän tiesi juuri nyt erinomaiset pellavakaupat ja lupasi jakaa Ulin kanssa voitot. Tämäpäs oli Ulista mainiota, kultaa tulee kuin turkin hihasta. Hän ajatteli, että tuhmapa hän olisi, jos hautoisi rahoja arkussaan, kun voi kerran voittaa noin paljon; ei siis tullut olla narri ja kieltää. Kun hänelle vielä kerran luvattiin sana luja, antoi hän. Niin ei hänellä tosin viimein ollut rahaa lainkaan, mutta korkoja paljon, komeita pääomia: neljä kruunua yhtäällä kuusi kruunua enemmän toisaalla. Parempi antaa näin, ajatteli hän, kuin pieniä parin kolmen batzin eriä, joista ei tule korkoa lainkaan. Ja nyt hän pääsee lainaajista helpolla, ei tarvitse muuta kuin sanoa, ettei hänellä ole rahaa enää, hän on kaikki antanut lainaksi. Hän oli mielestään sangen huomattava velkoja velallisilleen. Mutta isännälleen ei hän näistä asioistaan puhunut. Ei isännän tarvinnut kaikkea tietää, ajatteli hän, ja ehkäpä se olisi ottanut voitot mieluummin itse ja itse antanut asioitsijalle rahat. Ei suinkaan hänenkään nyt tarvinnut aina kaikelle maailmalle kuuluttaa jos mitä yritti. Hän ei vielä ihan voinut olla epäilemättä isäntää. Varsin harvat palvelijat sallivat mielellään isäntänsä tietää miten paljon heillä on rahoja ja vielä vähemmin käyvät he hänen luonaan ripillä ilmaisemassa, miten ovat rahojaan käyttäneet.
Ei ollut pitkään aikaan huolen päivääkään ja Uli laski usein, miten paljon korkoja hän jo oli saapa. Pääsiäinen meni menojaan eikä suutari maksanut, mutta hän pyysi anteeksi painavin syin, oli saanut ylhäisiä kengän teettäjiä, oli pitänyt ostaa saapasvarsia ja maksaa käteisellä; lupasi maksaa korkoja ajan mukaan enemmän. Nyt koetteli Uli laskea, miten paljon viikolta suutarin pitäisi hänelle maksaa, mutta ei päässyt selville vaikka hikoili miten. Muuten ei suutari lainkaan kiirehtinyt, Mikon päivä tuli ja meni eikä Uli nähnyt neljästä kruunusta vilaustakaan. Asioitsijalle kävi sangen harmillisesti. Pellavan hinta oli paremminkin alennut kuin noussut. Asioitsijasta oli nyt parempi antaa osan niistä jäädä varastoon kuin myydä, mutta toisen osan oli hän myynyt luotolla eräälle kauppiaalle, jota ei enää saanut käsiinsä millään markkinoilla. Ei ollut tullut kysyneeksi hänen nimeään eikä kukaan sennäköistä tuntenutkaan, vaikka hän miten tiedusteli, tuumi asioitsija. Silloinpa alkoi Ulia pelottaa. Hän ajatteli, että jos hän nyt saisi rahansa takaisin, olisi hän tyytyväinen silleen eikä enää ajattelisi korkoja ja voittoja. Mutta olipa tosiaan tekemistä rahain takaisin saamisessa! Joka kerta kun hän niitä tahtoi, tuli uusia verukkeita, ja jos hän kiivastui, sai hän sanan sanasta. Eihän sitä rahaa nyt voinut kiven kylestä kiskoa; kuulihan Uli, että hän saisi, jos olisi! Tehköön miten tahtoo ja jos on otettavaa, niin ottakoon. Ei oltu uskottu, että Uli olisi mokoma kiskuri, muuten ei hän hänen kanssaan olisi ruvennut tekemisiinkään. Uli ei tiennyt miten pälkähästä päästä ja hän hoippelehti kuin hullu. Tuo hirveä ajatus, että hän näin hävyttömän petoksen kautta, takaisin saamatta menettää kaiken, mitä on niin kovalla työllä ansainnut, vei häneltä ruokahalun, unen. Ennen, siihen aikaan kun hän oli hulttio, – ajatteli hän – oli hän toki tiennyt mitä teki kun itse tuhlasi rahansa; nyt, kun hän aikoi olla mies ja sai rahaa, kävi hänelle paljon harmillisemmin kuin ennen, ja hän joutui samaan tulokseen kuin kunnottomasti lurjustellessaankin. Sehän oli hirveää, hän oli onnettomin ihminen maailmassa ja kai oli kohtalo säätänyt, ettei hän saa edistyä. Nyt tiesi hän mitä merkitsi hänen unensa ja ne rahasäkit, joita hän ei voinut löytää.
Isäntä ei mitenkään ymmärtänyt mikä Ulia vaivasi. Viimein luuli hän häntä sairaaksi, sillä hän ei keksinyt muuta syytä hänen omituisuuteensa. Isäntä katsasteli Ulia vielä jonkun aikaa; mutta kun Uli näytti yhä huonommalta ja huonommalta, kysyi hän viimein Ulilta, mikä häntä vaivasi, mikä ei ollut tolallaan? Ei tahtonut Uli puhua. Vasta kun isäntä sanoi, että jos Uli on niin hölmö, niin olkoon hänen puolestaan; mutta hän oli toki luullut ansaitsevansa enemmän luottamusta, tiesihän Uli, että hän auttaa Ulia miten vain voi. Ja kun Uli vielä monta kertaa oli sanonut, ettei hän uskalla asiaa puhua, tunnusti hän viimein kuitenkin murheensa ja kertoi miten piru oli vienyt koko hänen viime vuoden säästönsä, josta hän oli ollut niin hyvillään. Hän ei kai saisi siitä niin kreuzeriäkään takaisin.
"Olisit sen jo arvannut", sanoi isäntä, "harvat palvelijat tietävät mihin panna rahansa, he antavat ne houkutella itseltään ja menettävät kaikki. Minä en sekaannu kernaasti toisten asioihin ellei neuvoani kysytä" jatkoi hän. "Muuten ajateltaisiin, että pyrin toista komentelemaan tai ongin rahoja itselleni ja minua alettaisiin epäillä. Voi onnetonta sinua, mutta olisihan sinun pitänyt tietää millaisia miehiä asioitsija ja suutari ovat, olethan kuullut puhuttavan niistä kelmeistä. Mutta ahnauden paholainenpa se sinut vietteli, vai mitä, Uli? Etkös tiedä, että suutari lupasi sinulle kokonaista sata prosenttia, jota vastoin kunnon ihmiset antavat tavallisesti ainoastaan neljä? Ja kylläpä asioitsijakin sinulle lipikoi! Mutta sitenhän hulluilla kynnetään. Pitäisihän sinun arvata, että se joka lupaa liikaa, ei aio pitää mitään, muuten ei hän niin lupaisi." Niin, sanoi Uli, kyllä hän tuota jälestäpäin on ajatellut; mutta vielä pyytäisi hän isäntää, että tämä auttaisi häntä saamaan rahansa takaisin, kyllä hän tämän vasta muistaisi. Isäntä pudisteli päätään, mutta taipui kuitenkin; ja saipas pelastetuksi enemmän kuin luulikaan, sillä suutari ja asioitsija eivät menettäneet mielellään häntä, hyvää ostajaa. Kun isäntä antoi rahat Ulille, sanoi Uli: "Pidä sinä, isäntä, nyt niitä hallussasi ja säilössäsi. Minä en niitä tarvitse ja kun ne minulla on, eivät ne pysy kauan käsissäni; minä olen onneton rahaini tähden: joko minä ne tuhlaan tahi joku minua pettää tai ne varastetaan ja kai hiiret ne söisi, ellei niille muuta vahinkoa tulisi." "Ei", sanoi isäntä, "en minä ota rahojasi, minulla on kyllä huolta omistanikin vaikkei minulla paljoa olekaan. Mutta pane ne säästöpankkiin, se on toista." "Mikä se se on?" kysyi Uli. "Noh, se on paikka, johon voi panna kaikki rahansa, joita ei tarvitse, niin kauaksi aikaa, kunnes niitä tarvitsee ja säästöajalta saa sopivan koron ja sitäpaitse ne ovat niin varmassa tallessa, ettei tarvitse lainkaan pelätä." "Sehän on mukavaa", sanoi Uli; "mutta saako sinne panna niin paljon kuin tahtoo ja eikö siitä leviä tietoa, että on pannut sinne rahoja?" Isäntä vastasi pankin olevan hyvin mukavan siinäkin suhteessa, että sinne saa panna niin paljon tai vähän kuin voi ja milloin vain tahtoo. Mitä taas tiedon leviämiseen tulee, niin siitä ei Ulin pitäisi olla huolissaan. Sillä ainahan ennemmin tai myöhemmin saadaan tietää, kellä on rahoja korkoa kasvamassa. Ja sitäpaitse ei isäntä luullut renkimiestä lainkaan vahingoittavan jos saadaan tietää, että hänellä on rahoja korolla. Päin vastoin isäntä luuli, että tämä seikka tekee hänen hyvän nimensä vielä paremmaksi ja saa ihmiset pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa. Eikä hänen tarvitsisi huolehtia koroistakaan. Vuoden kuluttua lisätään näet aina korko pääomaan uutta korkoa kasvamaan; niin saattoi pääoma, neljän prosentin mukaan, seitsemässätoista vuodessa kasvaa kaksinkertaiseksi. Ja kun Uli tarvitsisi, saisi hän rahat helposti laillisen ajan kuluessa takaisin, ihan varmaan, sillä säästöpankit ovat hyvin taattuja. Niihin sopi palvelijain ylipäätään paraiten panna rahansa, sillä niihin otetaan vähiäkin summia ja koska tahansa; niin ei heidän tarvitsisi varoa juonia, petkutusta j.n.e. eikä pelätä vararikkoa ja asianajajain kanssa tekemisiin joutumista. Sinne he voivat huoletta panna rahansa ja tehdä edelleen työtä, kunnes rahoja tarvitsevat; ja sitten voivat he valehtelematta sanoa lainanpyytäjille: ei ole rahaa. – Silloin surkeili Uli: miks'ei isäntä ollut tätä hänelle ennen sanonut? Jos hän olisi sen ennen tiennyt, ei hänelle olisi tullut vahinkoa. "Olethan sen jo kuullut", vastasi isäntä, "etten minä voi kohdella renkiä kuin pientä lasta. Mutta jos kerran tahdot, että kohtelen sinua kuin lasta, niin ensi ehto on, että luotat minuun ja suvaitset puhua minulle asioistasi. Lapsi tulee isänsä luo ja kysyy neuvoa ja sanoo: Isä, mitäs sinä tästä ajattelet; isä, mitäs luulet?"
Uli tunnusti erehtyneensä ja pyysi isäntää panemaan hänen rahansa säästöpankkiin; noin viisitoista taalaria hänelle kai vielä jäi, tuumi Uli. Se ei tosin paljoa merkitse, tuumi hän, mutta kai olisi varminta sentään ne panna säilöön. "Siltäkö sinusta tuntuu", sanoi isäntä, "juuri tuollainen kärsimättömyys se viekin monilta ihmisiltä omaisuuden. Siitä tulee kelmi tai hutilus, jonka mielestä edistyy liian hitaasti oikealla tiellä. Odotahan vain muutamia vuosia ja lisää yhä, niin saat nähdä, miten paljon sinulla on!"
YHDEKSÄS LUKU
Ulin arvo nousee ja tytöt hullaantuvat
Ja Uli teki niin. Hän pysyi säästäväisenä, tuli yhä nokkelammaksi ja uutterammaksi ja kasvoi samalla viisaudessa ja älyssä ja saavutti Jumalan ja ihmisten suosion. Oli aivan ihmeellistä nähdä miten hän oli ulkonaisestikin muuttunut. Nyt vasta hän oikeastaan esiintyi kuten miehen sopii; jo kaukaa kun hän tuli vastaan näki hänestä, ettei hän ollut mikään Lika-Pirkko; luuli häntä monasti tilallisen pojaksi eikä rengiksi, ei ainoastaan hänen pukunsa ja hopeisten kellonperäinsä, vaan myös hyvän ryhtinsä ja siivon käytöksensä vuoksi. Tilalliset rupesivat kernaasti hänen kanssaan juttusille ja kysyivät: "Mitäs, Uli, sinä tästä arvelet?" Ja hänen sanansa tehosivat. Ja hän itse huomasi, että ne tulivat jollakin tavoin painaviksi; siksi ei hän enää lörpötellen viettänyt päiviään, mutta mietti ensin mitä puhui, punnitsi sanojaan, ja pianpa kuultiin jo sanottavan siellä täällä asioista aprikoitaessa: Bodenbauerin Uli sanoi niin, Bodenbauerin Ulikin arveli näin.
Hän tiesi, ettei hän nyt enää ollut mikään kurja renki, jota kaikkialla katsotaan karsain silmin, vaan että hän oli hankkinut itselleen vaikuttavan aseman, jossa hänen mielellään sallittiin olla. Miten hän vähitellen pääsi tuohon asemaan ja minkämoisten yksityistapausten kautta, ollen isännälleen hyödyksi vahingon asemesta, huomaten vikoja hevosissa, joita hänen isäntänsä aikoi ostaa, valiten hyvällä silmällä virheettömät j.n.e., siitä en rupea kertomaan, juttu kävisi liian pitkäksi. Hän alkoi tuntea, että maanomistaja kulkea teputtaa maallaan aivan toisella tavoin, katselee sitä aivan toisin silmin kuin tyhjän omistaja. Se, joka on säästänyt työnsä hedelmät ja voimainsa tuotteet tulevaisuutta varten ja on huolehtinut tulevien vuosien varoista, tulee käytöksessään jollakin tavoin levollisen varmaksi – mikä varmuus monissa kehittyy väärään suuntaan, typeräksi pöyhkeydeksi. Hän tuntee, että hän ei ole enää aivan kaikkien tuulien, vieraiden ja mielivallan hallussa, hän on itsenäinen, oma herransa. Hän voi kestää muutamia viikkoja sairautta ilman huolta, voi elää muutaman ajan ilman isäntää; siitä tulee hän tyytyväisemmäksi ja levollisemmaksi; hän ei rimpuile enää sinne tänne kuten vaapsahaisten ahdistamana, ja samalla kun sisäinen rauha kasvaa, kasvaa ulkonainenkin ja mikäli hän tulee itseensä tyytyväisemmäksi, sikäli tulee hän tyytyväisemmäksi isäntäväkeensäkin. Ja mitä enemmän hän saa tavaraa, sitä enemmän antaa hän sille arvoa, eikä säästä vain omaansa, mutta karttaa tuhlaamista yleensäkin; säästää siis isäntäväkensäkin omaa, ja sitä tyytyväisempi on isäntäväki häneen. Hän luo nimelleen vakavan arvon: on säästäväinen, ahkera mies.
Mitä tämä nimi merkitsi ja miten jokainen hyvä nimi houkuttelee miestään kiusaukseen kuten joka kukka hyönteisiä ja joka hedelmä toukkia, sen sai Uli pian kokea. Nimi "säästäväinen poika" on kuin teiren kuva, ja tytöt ne rupesivat Ulia kuvastamaan.
Bodenbauerilaisella oli kaksi piikaa, toinen emäntäpiika, toinen alempi. Ensinmainittu oli mörökölli, ei vuoteen kurahtanut monta kunnon sanaa, rumassa, rokonarpisessa naamassa oli haivenisia nystyröitä, silmät olivat punertavat, huulet valkeat ja nenä sininen; mutta hän oli ahkera, säästäväinen ja olisi kaikesta sydämestään tahtonut miestä; vaan hän ei osannut ilmaista rakkauttaan muuten kuin murinalla. Hänen äänensä oli koiran ja kissan äänen tapaista ja hän murisi ja kurisi aina enimmän sille, jota enimmän rakasti. Näyttipä siltä kuten hän joka hetki olisi nipistäen, raapien ja purren karkaamaisillaan rakastettunsa kimppuun. Tämä piika sanoi: sittenpä vasta maksaisi vaivaa tehdä työtä ja säästää kun saisi miehen; sittenpä hän vasta näyttäisi, ettei säästeliäämpää vaimoa ole koko maailmassa.
Mutta toinen oli huikenteleva otus, kevytmielinen luonteeltaan, kasvoiltaan, ruumiiltaan: kauniisti punaiseksi ja valkeaksi maalailtu, hipiä sileäksi hangattu ja silmiäänkös se osasi suloisesti vilkuttaa ja suunsa suloisesti suppoon pistää niin että olisi tahtonut siihen kiinni imeytyä. Hänkös putsaili itseään mielellään, mutta teki työtä sitä vastenmielisemmin: ei puhettakaan säästämisestä, aina mukavuus oli sitä mieluisempi, mutta kaikkein mieluisinta oli saada mies. Miehessä tavoitteli hän onneaan, taivastaan, autuuttaan, kaikkea. Hän ei murissut eikä purrut; hän tekeytyi hempeäksi ja hieroi mielitiettyynsä kuvettaan kuin kissa hyvällä päällä. Hän ajatteli, että jos hänellä olisi mies, rakastaisi hän häntä ylen paljon ja he rupeisivat viettämään oikein hyviä päiviä. Silloin ei pirukaan pakottaisi häntä enää palvelijaksi, silloin hän keittäisi niitä ruokia, joista tykkää, ja nousisi ylös milloin miellyttää.
Molemmat iskivät nyt silmänsä Uliin ja tahtoivat tehdä hänet onnelliseksi; molemmista oli Uli mieluinen. Ensinmainittu ajatteli, että Uli voi auttaa häntä säästämisessä, toinen, että Uli säästää, jotta hän voisi olla Ulin kanssa onnellinen, s.o. ettei hänen tarvitsisi tehdä mitään ja saisi kuitenkin kaikkea mitä haluaa.
Molemmat rupesivat jotenkin samaan aikaan tuota kultapoikaa kuvastamaan.
Stiina torui aina Ulia, kun Uli keittiössä yritti sytyttää piippuaan tulitikulla taikka vain lastullakin: Ulin kynnet eivät muka olleet niin herraskaisia, ettei hän voisi ottaa hiiltä uunista, ei suinkaan ne nyt siitä karstalle palaisi. Hän äkäili Ulille aina kun Uli pani öljyä lyhtyynsä; milloin kaasi poika pesään liian paljon, milloin pirahti pisara syrjään. Kylläpä hänen oli opittava säästämään toisella tapaa, sanoi Stiina. Hänen saappaansa odottelivat usein viikon ajan rasvaamista tuvassa. Stiina ei niihin niin sormellaan puuttunut. Puukengät muka hyvin kelpaisivat rengille kotosalla tallustella; täällä ei saappaita tarvittu. Stiina ajatteli, että Uli pysyy kotosalla, kun hänellä ei ole saappaita. Kun rengit joskus pyhäiltoina istuivat vähänkin myöhänlaiseen penkillä talon edustalla, niin könyytteli Stiina heidät makaamaan. "Eipäs ole ihme", sanoi hän, "jos sinä, Uli, laiskottelet aamulla! Kun et opi ajoissa iltaisella menemään maata, niin ei sinusta ikinä tule mitään." Emännälle puhui Stiina Ulista alinomaa, mutta aina morkaten ja säkättäen, että Uli muka tekee kaikki työt nurin kurin ja useasti emäntä ihan sanoi: "Mutta, Stiina, minä en tosiaan tiedä, mikä vika sinusta on Ulissa, hän ei tee kellekään mitään pahaa milloinkaan ja on pitäjän kunnollisimpia poikia, ja pulskempaa, sitä ei olekaan!"
Ulla oli ihan toisellainen. Hän mairi, pisti suunsa sokerilleen, lähenteli nokan eteen, Ulin parissa oli hänellä aina tekemistä: milloin piti Ulin muka auttaa häntä, milloin Ullan Ulia. Hän härnäili Ulia, kunnes Ulin täytyi häntä koskettaa, hänen kanssaan otella. Milloin tuli Ulla varastamaan hänen nenäliinaansa, milloin kukkaa hatusta, milloin pistämään hänen taskuunsa imeliä omenia tai makehia päärynöitä. Elon leikkuussa tuppautui hän Ulin sitojaksi ja lipakoi aina hänelle somia sanoja ja julisti rakkauttaan alati silmillään. Miestä haluavansa sanoi Ulla usein, ja miehelle olisi hän hyvä, tätä elämäähän oli vain kerta ja tuhmiapa oltaisiin, jos kohdeltaisiin toisiaan pahoin ja oltaisi onnettomia.
Tietysti he naisellisella vaistollaan pian huomasivat olevansa kilpailijoita ja koettivat syrjäyttää toisiaan.
Stiina haukkui mieskönttejä, jotka ajelevat joka letkaa ja katsovat vain naamaan naidessaan, ja sanoi Ulille, että Uli on kaikkein tuhmimpia ja kelvottomimpia kötyksiä, jonka kanssa ei kerrassaan minkään kunnon ihmisen kannata ruveta väleihin. Mokoman, joka katsastelee sellaista kevytmielistä Lika-Pirkkoa kuin Ulla ja rupee hänen peliinsä, mokoman pitäisi vielä saada patukkaa. Mokomain kanssa ei Stiina lyöttäytyisi yhteen. Vaikka hän uskaltaakin näyttää naamansa auringonpaisteessa pelkäämättä että se ruskettuu, niin onhan hänellä toki kaksi tusinaa paitoja ja seitsemän paria pumpulisukkia, (yksi pari oli hävinnyt), neljät liivit, kahdet hiivatin hyvät ja kahdet huonommat, ja rahaakin oli, eipä sanonut, minkä verran. Mutta sen vain sanoi, että sen, jonka kanssa hän rupeisi talosille, ei tarvitsisi huolehtia parisängyistä ja parista lehmästä eikäpä ehkä lampaastakaan. Hän ei ollutkaan sellainen kevytmielinen letus, jolla ei ole rahaa ostaa edes lankaakaan kun aikoo parsia sukkiaan. Oli hänellä vielä muutakin puhumista, mutta ei hän nyt siltä naimisiin; hänellä oli mistä elää muutenkin ja hyvä se oli olla vapaanakin ihmisenä. Muuten hänellä olisikin jo kauan sitten ollut mies, jo kaksikymmentä vuotta sitten olisi hän saanut miehiä jos miten monta, mutta nyt ei maksanut enää vaivaa ryhtyä puuhiin, sadasta pojasta ei ollut niin yhtään älykästä; joka lutti on nyt pojista rakkaampi kuin rahakas kunnon ihminen. Näin puhuttuaan virnisti Stiina tavallisesti niin että villikissat olisivat kauhistuneet ja heristi kynsiään niin että kanahaukat olisivat kadehtineet.
Ulla ei ollut puoliksikaan näin vihainen Stiinalle, vaan nauroi ja ilkkui ja virnisteli, että kyllähän se Stiina mielellään menisi naimisiin, mutta kun se näyttää torahampaitaan kuin metsäsika, niin mikäs poika sitä lähelle uskaltaa: jää niihin roikkumaan. Stiina kuorsaa yöllä jotta sälöt seinistä lentävät ja usein se oikein karjasee keskellä yötä. Ja jos kysyy, mitä se sillä tavoin karjuu, niin se huutaa: "Minä näin unta, ettei se minusta huolinut, vaikka jo luulin sen saavani." Yöllä sen päällä on paita, jota ei kelvon voisi käyttää luutturiepuna, ja liiviksi pujottelee se nuoraan rääsyjä kuten papuja ja sitoo ne ympärilleen ja kehuu sitten miten ne liivit lämmittävät. Kun hän tässä tuonoin aikoi aamulla ottaa Stiinan sukat jalkaansa, ei hän voinut koko yönä nukkua, kun pelkäsi, miten ihmeellä saisi ne jalkaansa, ne olivat näetsen kuin hämähäkin kudetta. Ulla ihmetteli, mihin se Stiina oikeastaan hukkaa kaikki rahansa; ei se niitä käytä mihinkään ja kuitenkaan ei sillä ole niin viiden kreutzerin kolikkaa. Ulla toivoi, että joku antaisi Stiinan petkuttaa itseään ja naisi hänet; luulisi saavansa rikkaan vaimon, mutta kylläpä Ullaa naurattaisi, kun se saisikin hupsun rahojen asemasta. "Uli", sanoi hän, "tuopas sinulle kelpaisi, saisitpas siitä käryä niin ettei nokkasi nuuskaa, tuskin lannankaan hajua enää tuntisi; siinä olisi sinulle eukkoa elinijäksi! En kehu itseäni puoleksikaan niin paljon kuin tuo hupsu; mutta taivainen eropa minusta sentään olisi saadako puhtautta rakastava vaimo vai tuo tunkio, kuonainen kuvatus. Selkäpiitäni oikein varistaa joka ilta kun minun pitää mennä sen kanssa makaamaan ja yököttää aina kun hän keittää ruokia, eikä emäntä."
Niin ottelivat kilpailijat toistensa selän takana; mutta eivät he säästäneet toisiaan vasten naamaakaan ja Stiina haukkui Ullaa ja Ulla pilkkasi Stiinaa. Ja Ulia, joka muuten oli järkevä nuorimies, olisi nytkin luullut järkeväksi. Olisi luullut, ettei hänelle kävisi kuten entiselle aasille kahden heinähäkin välissä: ja kuitenkin kävi Ulille niin, rengille, josta oli tullut järkevä mies. On aivan merkillistä, millainen pölkkypää voi naima-asioissa tulla miehestä, joka muissa maailman suhteissa on älykäs, miten nainen voi kuten tykin sytytysluntulla leiskauttaa liekkiin ihmisessä haluja ja salaisia tai jo ilmenneitä himoja, niin että hän on hulmuavassa tulessa ja ajattelee vain, että tuon kanssa täytyy hänen tulla onnelliseksi ja ettei hänellä koko maailmassa ole mitään muuta kuin tuo vain eikä häntä ilahuta mikään muu kuin tuo vain; sellaista näkee alituiseen ja sille, joka sen on sadasti nähnyt, käy aivan samoin kuin hänen näkemilleen eikä hän muiden vahingosta viisastu. Nähdään solmittavan tuhansia avioliittoja, joista tuhannet tuumivat, että niistä tulee onnettomia niin varmaan kuin 1 ja 1 on 2, ja että seurauksista nähdään, eivätkö he puhu totta; mutta nuo kaksi solmijaa, tai ainakin toinen heistä, ne eivät vain kuule, eivät näe, aavista, vainua mitään. Toisessa on mahtavana taipumuksena, kehittymättömänä voimana jokin himo: nainen lähenee sitä eloa-antavana luonnonmahtina ja heti alkaa hapatus, joka tuhoo harkinnan, hukuttaa tahdon kokonaan kuohuun, sokaisee silmät ja hävittää entiset epäröimiset ja pyrkii nousemaan vain tuon himon määrää kohti. Täten selitän hyvin kouraantuntuvasti nuo monet niin sanotut rakkaudet. Tai selittäköön ken voi muulla tavoin sen miksi mitä vastenmielisimmät otukset naidaan kun heillä vain on satanen kruunua rahoja; mitä laiskimmat letukset, kun heillä vain on kaunis naama; mitä siveettömimmät, julkeimmat lesket, kun vain osaavat kiemailla, vaikka koko heidän entinen elämänsä, – jonka laadun muuten pyydysteltävä useimmiten tietää, – heidän luonteensa, heidän taipumuksensa saarnaavat kanuunan jyrinällä avio-onnea vastaan?
