Buch lesen: «Miten Uli-renki tulee onnelliseksi», Seite 19

Johannes rouvineen ei viipynyt silloin kauan Glunggessa. Matkalla poikkesivat he usein vieraisiin ja paljastivat ihan ujostelematta ystävilleen, virkaveljilleen ja – sisarilleen koko jutun, joten huhu heidän tarinainsa kautta vahvistui aivan täydeksi varmuudeksi. "No, veli ja hänen vaimonsa sanoivat itse niin", väitettiin, "ja tottakai ne nyt sen tietävät." Jonkun ajan päästä lähti Uli viemään hevosta kaupaksi markkinoille, mutta pian näki hän ettei hän voinut saada siitä niin hyvää hintaa kuin olisi halunnut. Ja kun oli ruma sääkin, niin vei hän hevosen pois torilta erään ravintolan talliin. Aikoessaan sitten itse mennä tarjoilutupaan, töksähti hän talon nurkalla yhtäkkiä naamakkain entisen isäntänsä kanssa. Rehellisesti riemuiten löi Uli Bodenbauerilaiselle kättä ja sanoi olevansa iloinen kun sai häntä tavata, jotta voi vähän tarinoidakin hänen kanssaan. Mutta isäntä, hän oli nyt entistä jörömpi; sanoi olevan paljon asioita toimitettavana, mutta ehdotti viimein kuitenkin Ulille jotain paikkaa, jossa voisivat rauhassa kallistaa puolikkaan. Sitten kun he istuivat tuolla kätkössään vierailta silmiltä omassa sopukassaan alettiin esipuheet. Johannes kysyi, olivatko glunggelaiset saaneet paljon heinää, johon Uli vastasi myöntävästi; ja isäntä kysyi sitten taas, oliko Glunggessa ruis mennyt lakoon? Heillä oli mennyt jo ensimäisillä tuulilla. "Näyt olevan hyvin hyvällä päällä", jatkoi sitten isäntä puheltuaan hetken yhtä ja toista, "ja mitä minä tässä kuulinkaan, sinustahan kuuluu pian tulevan Glunggen isäntä, sanovat?"

"Vai niin, kuka se niin sanoo?" kysyi Uli.

"Niin kukako? Ihmiset. Puhuvat siitä kaikkialla jo ihan varmana asiana."

"Näkyvät aina tietävän enemmän kuin asialliset itsekään", sanoi Uli.

"No, tottakai siinä nyt jotain perää on", sanoi isäntä.

"Ka, enhän minä nyt sitä väitäkään, ettei siitä joskus voisi jotain tulla, mutta ei siitä nyt vielä ole mainitsemista. Ei ole vielä sovittu ja yhtä hyvin se voi raueta kuin lauetakin."

"Hm", tuumi Johannes, "minun mielestäni siitä on jo liiaksikin sovittu."

"Miten niin?" kysyi Uli.

"Hm, tyttöhän kuuluu olevan jo hyvässä tilassa", vastasi isäntä.

"Se on vietävän vale", sanoi Uli, "minä en ole siihen koskenutkaan. Enpä siltä, etten olisi saanut, mutta en olisi julennut sellaisella konnan koukulla hankkia itselleni rikasta eukkoa."

"Vai niin", sanoi Johannes, "no se on toista kuin mitä minulle on puhuttu. Ja minä jo luulin, että sinä pyytäisit minua puhemieheksesi. Ja siihen en olisi, suoraan sanoen, kernaasti suostunut ja siksi en olisi nyt mielelläni sinua tavannutkaan. Hyvä, jos ei se ole totta; olisin siinä minäkin mekkoni liannut. Harmittavaa se olisi ollut, jos sinä olisit menetellyt niinkuin monet muut lurjukset. Mutta kai siinä nyt jotain perää on?"

"Noh", sanoi Uli, "enhän minä nyt sitä väitäkään, etten luulisi että kyllä se tyttö minut ottaisi ja että kyllä me saataisiin se asia ajetuksi läpi jos oikein haluttaisiin. Ja olenhan minä ajatellut, että kyllä se sellainen olisi minunlaiselleni köyhälle miehelle oikea onnen keikaus. Parempaa kauppaa ei syntyisi missään."

"Sekö se on se kalpea tyttö siellä, jonka läpi ihan kuu paistaa ja joka laputtaa heti tupaan pakoon kun tuuli vain hengähtää ettei se sitä kaataisi?" kysyi Johannes.

"Niin, eihän se niitä kaikkein kauniimpia ole", sanoi Uli, "laihahan se on ja kivuloinen, mutta kuuluisi se siitä kyllä paranevan, kun vaan saisi miehen, kuuluu lääkäri sanoneen. Mutta 50,000 guldenia sillä on."

"No yhäkö se istuu siellä päivät päästään tuvan nurkissa ja uunilla vai joko se puuhaa mitään? Hoitaako se taloutta?" kysyi Johannes.

"Eihän se tee työtä paljoa ja vähänhän se käy keittiössäkin, mutta se osaa neuloa kauniita näpräyksiä ja korallikoristeita. Vaan voisihan sitä sitten kun talo joutuu sille, ottaa vaikka keittäjättären. Kun se vain pitää vähän väkeä silmällä, niin eihän sen itsensä tarvitse kaikkea tehdäkään", tuumi Uli.

"No niinhän se nyt on, jos nyt aineelliseen hyötyyn katsotaan, ja hulluahan olisikin luulla, että kaikki on sillä hyvä, jos vaimo vain häärää itse mukana kaikissa töissä. Voihan rouva esimerkiksi majailla apteekissa neule kädessä, mitäpä sen renkejä tarvitsisi liikuttaa", sanoi Johannes. "Mutta minusta se näytti hyvin pahantuuliseltakin eikä se sanonut kellekään niin hyvää sanaa."

"Onhan siinä vikoja", sanoi Uli, "ja sehän se vasta oikea äkäpussi onkin. Mutta kun se saisi hyvän miehen ja tointa sen verran että se voisi vähän unohtaa, niin kyllä kai se siitä parantuisi. Ja osaahan se toki olla ystävällinenkin. Ja joskus se on ihan ihmeellisen hellä ja jos taloa hoitaa hyvin, niin voi siitä saada aina 10,000 lyhdettä jo pelkässä rukiissa, puhumattakaan ohrasta ja vehnästä j.n.e."

"Se on paljon se", sanoi Johannes, "ja sellaisia taloja ei ole monta koko kantoonissa. Mutta jos minä olisin valitsemassa, ottaako hyvän tilan ja pahan vaimon vai eikö kumpaakaan, niin sata kertaa mieluummin heittäisin molemmat. Hyvähän on rikkauskin, mutta se pelkästään ei tee onnelliseksi. Piru sellaisessa kodissa eläköön, jossa väijyy mokoma häijy, ruma otus, joka aina vain ulvoo ja nyrpistelee nokkaansa. Ja hukassa silloin ollaan jos iloa kerran täytyy mennä hakemaan kodin ulkopuolelta."

"Mutta isäntä", sanoi Uli, "ainahan sinä ennen kehoitit minua säästämään ja kituuttamaan, jotta minusta tulisi kerran oikea mies. Eihän siitä tule mitään, joka ei omista mitään."

"Aivan niin", sanoi isäntä, "niin minä kehoitinkin ja kehoitanpa yhäkin. Onnellisempi on aina säästäväinen mies kuin tuhlari, ja se ei ole mies eikä mikään, joka ei hyvinä päivinään pidä huolta vanhuutensa vuosista. Ei seiso sille lopussa kiitos, jonka työtä ei alku kaunista. Kunnon pojan, jolla on jo rahaakin pussissa, tulee tietysti päästä parempiin naimisiin kuin hulttion ja hänen on katseltava itselleen kunnon vaimoa. Mutta rikas vaimo ei aina ole parahin vaimo. Ja on niitä naisia, joista minä pitäisin pennittöminä enemmän kuin monista 50,000 guldenin omistajista. Sillä ihmisestä itsestään se riippuu. Tee miten paraaksi näet, mutta tuumikin ensin asiaa." "Liisa, kyllähän se on surkea ihminen", sanoi Uli, "mutta kyllähän se voisi muuttua. Moni on nuorena ollut laiha, vanhana pullea. Eikä se ole oikeastaan pahakaan, ei etenkään silloin kun se sattuu olemaan tyytyväinen. Tosinhan se ei aina tiedä mitä se oikein minulle sanoo silloin kun se äkäilee ja haukkuu minua rengiksi ja toisten tyttöjen hännystelijäksi; mutta kun se siitä sitten taas tyyntyy, niin on se aivan kuin toinen ihminen ja oikein hyväsydäminen onkin. Se on jo ostellut minulle lahjoja Jumala ties miten paljon ja olisi ostanut enemmänkin, jos en olisi aina tehnyt tenää."

"Miten paraaksi näet", sanoi Johannes, "mutta sen minä vaan vielä kerran sinulle sanon, että tuumikin tarkoin asiaa ensin! Harvoin tulee hyvää siitä että kaksi niin erilaista rupee yhteen ja yhtä harvoin siitäkään, että renki nai isäntänsä tyttären. Minä muuten pidän sinusta, enkä olisi muille näin paljoa sanonutkaan. Vaan nyt täytyy minun lähteä kotiin. Tule joskus joutoaikana meille, niin puhutaanhan vielä siitä asiasta, – ellei silloin ole jo liian myöhäistä."

Tyytymättömän näköisenä katseli Uli isäntää kun tämä meni. "Enpä olisi uskonut", ajatteli hän, "että tuokin nyt kadehtii minulta sitä onnen potkausta. Mutta sellaisiahan ne ovat kaikki ne vietävän pohatat, yhtä luuta vuohensarvet kaikki. Ei ne ole hyvillään jos renki rupee saamaan taloa. Onhan se Johannes toki heistä paraita, mutta käypä se hänenkin sisulleen, kun hänen entinen renkinsä rupee rikastumaan ja saamaan komeamman talon kuin mitä hänellä on itsellään. Mitäpä se muuten olisi piitannut, onko Liisa kaunis vai ruma? Eikä se hänkään ole pelkästään kauneutta nainut eukkoa ottaessaan. Niistä on kuin mikä synti jos kerran meikäläinen tuumii talollisen tytärtä. Ja monipa niistä kuitenkin olisi hyvillään, kun saisi taloonsa kunnon rengin, ettei itsensä tarvitsisi kaiken ikäänsä taloaan koirana vahtia." Mutta eipä hän annakaan itseään noin vain säikyttää. Tämä asia on jo mennyt liian pitkälle ja levinnyt liiaksi maailmalle jotta siitä voisi peräytyä. Mutta selvittää se nyt vaan pitää ja pian, ajatteli hän, jotta viimeinkin tietää, miten lopultakin käy. Ei ole enää mukavaa seisoa näin käsi oven rivassa.

Ja Uli päätti sanoa Liisalle, että Liisan on puhuttava heti asiasta vanhuksille; ja ennen syksyä täytyy päästä kuulutuksiin, tai hän lähtee joululta talosta. Narrina ei hän rupea olemaan.

YHDESKOLMATTA LUKU

Miten kylpymatka sotkee laskut

Sellaisia päätöksiä teki Uli lasinsa ääressä. Kun hän sitten ratsasti kotiin punaruunillaan, niin meni hän ihan päästä pyörälle aprikoidessaan, että saisikohan hän Glunggen osuudekseen vai heittäisiköhän Johannes jo ravintolansa ja muuttaisi Glunggeen. Viimemainittua ei hän uskonut; hänen mielestään olivat Johannes ja Trinette jo liiaksi tottuneet maailman humuun voidakseen tyytyä yksinäiseen Glunggeen. Ja jos hän saisi lunastaa talon, ajatteli hän, niin ei hänen varmaankaan tarvitsisi maksaa siitä paljoa osuutta pojalle. Johanneshan oli näet jo saanut monia tuhansia ja mikäli Uli tiesi oli Jukalla rahaa korolla yli 40,000 guldenia. – Ja sitten alkoi Uli laskea, miten paljon hän voisi rikastua Glunggessa. Ja ottaen huomioon talousmenot, kulut peltojen, metsän ja karjanhoitoon sekä huonot vuodet, arveli hän, että hän, kohtuuden mukaan laskemalla ja olettaen ettei olisi maksettavana korkoja eikä kiinnityksiä, voisi säästää Glunggessa lähemmä 2,000 guldenia vuodessa. Ja hän laski, että jos Jumala lisäisi vielä hänen ikäänsä vaikkapa ainoastaan 25 vuodella, niin hänellä viidenkolmatta vuoden päästä olisi rahaa pankissa jo koko tilan arvosta. Tulkootpas sitten haukkumaan häntä rikkaan vaimon mieheksi ja nalkuttamaan, että rahat ovat vaimon! Kyllä hän silloin sanoisi, että periä on helppo, mutta ansaita työllä 50,000 guldenia vaikeaa, ja että jos Liisa olisi ottanut jonkun rikkaan, niin ehkäpä ei heillä nyt 25 vuoden kuluttua olisikaan edes mitä suuhunsa pistää vaikka olisivat perineet kahta vertaa enemmän.

Näissä ajatuksissa kului Ulin matka ylen joutuin ja ennenkun hän aavistikaan hirnahti ruuna jo tallin ovella. Ja pianpa oli Liisa taas hänen kimpussaan ostoksia tutkimassa. Uli kaivoi esiin tuomiset: viikunoita, manteleita ja kastanjia, mutta sanoipa samalla, että nyt hänen pitäisi saada tietää varmaan, miten tässä heille käy, siliä ei tätä siedä nyt enää, ihmiset nauravat hänelle jo kaikkialla. Pitää joko tulla häät, tai hän lähtee talosta. Liisa vastasi: "Kas sehän riippuu pelkästään minusta milloin häät vietetään. Kun ne vain kerran rupeavat minulle oikein häijyiksi, niin häät ovat seuraavana sunnuntaina, ja jos veli vain vielä kerran tulee vähänkin minulle motkottelemaan, niin juoksen minä heti paikalla pappilaan ja pappi saa meidät kuuluttaa. Mutta mahdoton on minun nyt näitä asioita ajatella. Äiti on näet luvannut lähteä minun kanssani viikoksi tai pariksi Gurnigeliin, sinne kuuluisaan kylpylaitokseen. Siksi täytyy minun hommata ompelijattaret, räätälit ja suutarit taloon." Ja Liisalla oli niin paljon ajattelemista, että hänen päänsä oli ihan pyörällä, ja hänellä oli juoksentelemista jos joillakin ostoksilla, joten hän ei sanonut lainkaan tietävänsä, mistä aikaa nyt häihin riittäisi. Kunhan hän nyt vain pääsisi tuosta Gurnigelin humusta, niin sittempähän näkisi, mitä sitten tehdään. "Ja nyt saan minä kaksi uutta leninkiä. Saas nähdä, tokkohan nyt sen Frevligenin kääkän nokka venyy pitkäksi." – Ja sanoipa Uli mitä tahansa, niin Liisa vain mukelsi viikunoitaan ja ajatteli Gurnigeliä. Koko päivän hän levitteli kamaansa pöydille ja ajoi niitä taas kätköihinsä takaisin, täytti matkasäkit jo valmiiksi ja aukoi ne uudestaan. Eikä hän ainoastaan ajatellut, mitä suurta huomiota hän Gurnigelissä herättäisi, vaan kehuipa myös jok'ikiselle, kellä oli hetkikin aikaa häntä kuunnella, että varmaan ei Gurnigelissä olisi ainoaakaan tyttöä, jolla on sellaiset vaatteet kuin hänellä. Ja mitähän ne arvelevat ne herrat siellä sitten? Niitä tulee kai sinne hyvin komeita ja rikkaita. Ja jokaiselta hän kyseli, montako kertaa päivässä siellä pitää muuttaa pukua ja kuinka monta pukukertaa sinne pitää ottaa mukaan. Riittäisiköhän viisi vai pitäisiköhän olla kuusi? Ja voisikohan noita eduksia pesettää ja kiilloituttaa siellä Gurnigelissä? Ja kuinkahan oli nyt sen seikan kanssa: onkohan nyt muodissa pukeutua vaaleisiin aamulla vai illallako? Ja mistähän saisi parasta hajuvettä, Bernistäkö vai Burgdorfista? Vai tuottaisikohan sitä aina Neuenburgista? Liisa oli kuullut, että neuenburgilaisella on kaikkein paras haju. – Niin hääräili Liisa kaiken päivää ja äiti sanoi usein: "Kunpa nyt ei olisikaan tullut sille tuosta matkasta mitään virketyksi, tai jospa jo oltaisiin perillä! Tyttöhän tulee ihan hupsuksi; mokomana en ole nähnyt sitä vielä kuuna päivänä." Ja kun äitikin viimein rupesi varaamaan tavaroitaan matkakuntoon, niin ei hänellä ollut enää tuvassa niin jalan sijaa. Liisa näet sullottuaan jo täyteen kaksi matka-arkkua tahtoi vielä saada kompeita mukaansa lisää, vaikkei enää tiennyt, mihin niitä panna. Äiti tuumi tosin, että voisihan niissä hyvin jättää yhtä ja toissa kotiin. Kuutta hattua ei toki Liisa tarvitsisi ja kyllä kai ne kahdet kureliivitkin riittäisivät. Mutta silloinkos tyttö rupesi itkemään eikä suostunut vähentämään kompeitaan, päinvastoin toi vain uutta lisää: yhä enemmän kureliiviä ja hattuja, sekä alusjakkuja luvuttomasti. Jukka virnisteli viimein pilkallisesti tälle touhulle ja kehoitti haettamaan muuttoarkun Bernistä. Niitä saa varmaan sieltä niin isoja kuin tupia. Niihinhän sitä sitten sopisi latoa ei ainoastaan kureliivejä ja alusjakkuja, vaan kaapit ja kirstut kaikki kaluineen kiluineen. Ja siinä ne nyt eivät ainakaan mutistuisi ja rutistuisi. – Sekös oli Liisasta mieleen, ja hän tahtoi lähettää Ulin heti paikalla Berniin sellaista arkkua noutamaan. Mutta äitipä ei siihen suostunutkaan, vaikka Liisa miten itki ja juonitteli. "En tahdo joutua koiranleukojen hampaisiin", sanoi muori, "mitäs ihmiset sanoisivat, kun me sellaista kirstua mukanamme raahaisimme. Ja mihinkäs me sen sitten saisimme sopimaan? Riittäähän tuo jo sekin, että lähden Gurnigeliin mokoman narrin kanssa, vieläkö tälle pitäisi sellainen kirstukin olla. En lähtisi sinne ollenkaan ellei tohtori olisi määrännyt ja jos en pelkäisi, että hupsuksihan tuo tyttö tässä tulee. Ja sinäkin siinä aina latelet ilkeyksiäsi", sanoi hän sitten miehelleen. "Antaisit edes hyviä neuvoja ja hillitsisit tyttöä, etkä aina vain kujeilisi meille. Kyllähän minä sen tiedän, että sinä olisit hyvilläsi, kun me emme sinne lähtisikään. Ethän sinä antaisi minulle mielelläsi niin kreutzeriä, vaikka enhän minäkään tähän tyhjin käsin tullut." Jukka vastasi: "Itsepähän olet tehnyt sen tuollaiseksi. Aina sinä sitä olet puolustellut; tyydykin nyt siihen, minkä siitä olet tehnyt".

"Minkäs minä nyt sille voin! Enhän minä nyt ole ihan kaikkeen syypää minäkään", sanoi emäntä. "Kukas se aina on ostanut sille koreimmat hepennykset ja lähettänyt sen Weltschlandiinkin, josta se tuollaisena palasi? En suinkaan minä! Mutta sehän on selvä, ainahan sinä sälytät viat muiden niskoille, vaan et omillesi, ja kuitenkin aina viimeiseksi suusi avaat ja viimeiseksi sen tukit, jotta saisit vaan vian toisten niskoille." – Sill'aikaa kuin vanhukset läksyttelivät toisiaan, läksytteli Liisa nyt puolestaan Ulia, joka ei ollut oikein mielissään tuosta Gurnigelin retkestä. Ja Ulin piti siinä nyt vielä auttaa Liisaa kun tämä varusti koko vaatevarastonsa Gurnigeliin kuletettavaksi. Ja jos Uli vain sanankin kurahti vastaan, ettei muka nyt tuota tahi tuota kai sentään tarvitsisi ottaa mukaan, niin Liisakos alkoi vetistellä ja häntä soimata. "Tässä nyt jo näkee", itki hän, "millaista minulla tulisi olemaan sinun kanssasi. Nyt jo olet ilkein kaikista" j.n.e. Viimein ei Uli tiennyt muuta neuvoa kuin hankkia suuren suunnattoman matka-arkun, jonka Liisa sitten täytti kompeillaan ja Uli lähetti Liisan osoitteella jo etukäteen Gurnigeliin. Ja Liisa puolestaan lupasi sitten mankua ja kiusata äitiä GurnigeIissä niin kauan kunnes tämän täytyisi suostua heidän liittoonsa; ja ennen Martin päivää heidät kuulutettaisiin.

Ja nyt mahtuivat äidin ja tyttären loput tavarat kahteen suureen arkkuun, kun äiti tyytyi vähiin matkatamineisiin "Lämpimiä vaatteitahan minä vain haluaisin mukaan", sanoi hän, "sillä minä olen monasti kuullut kerrottavan, että siellä sataa lunta usein kesällä niin kuin sydäntalvella." Mutta Liisaa ei voitu hellyttää ottamaan villasukkia mukaan. "Hauskassa paikassa ei minulla ole vielä ikinä ollut kylmä", sanoi hän. Mutta paljon otti muori mukaan myös kahvijauhoja, vaikka tytär nauraa hahattikin ja sanoi, että hän tahtoo Gurnigelissä paljon parempaa herkkua kuin kahvia. "Hyvä kahvi", vastasi äiti "sehän se on aina pääasia ja sellaisissa paikoissa ne polttavat aina pavut pilalle, etenkin ne baselilaiset. Ei siellä saa kunnon kahvia edes haistaakaan. Kahvia kuokkimaankaan tai lainaamaan ei taas sovi mennä ja hyvillään sentään on, kun edes joskus voi jonkun hyvän tutun kanssa maistaa pisaran hyvää kahvikultaakin. Minun mielestäni olisi ollut parempi ottaa tuon vaatepaljouden asemasta mukaan vaikkapa hyvälypsyinen lehmä, jotta olisi edes joskus saatu kunnon kermaa. Olen monasti kuullut, että siellä on kerma vielä taivaansinisempää kuin Liisan hattu."

Kun arkku oli saatu lähetetyksi, niin unohdettiin Uli kokonaan ja häntä harmitti kovasti, kun Liisalla sitten oli aikaa tuskin sanoa hänelle hyvästit ja voi hyvin hänen pidellessään matkaavain rattaille noustessa kiinni hevosta, jolla Jukka sitten lähti saattamaan äitiä ja tytärtä Berniin. – Heidän lähdettyään tuli taloon kuin tyyni myrskyn jälkeen ja kotiväestä tuntui olo nyt oikein hyvältä. Uli sai jutella Vrenelin kanssa tarvitsematta alimiseen vilkua ympärilleen ja ajatella, että jokohan se Liisa nyt taas vaanii häntä jonkun puun takana. Ja vaikka Vreneli ensin olikin Ulille jotensakin kuivakiskoinen, niin ei hän kuitenkaan häntä karttanutkaan tai keskeyttänyt jörösti keskustelua. Vain kerran kun Uli, kysyi, miksi Vreneli näyttää niin huonolta? Hänen mielestään on Vreneli viimeaikoina kovasti laihtunut, käännähti Vreneli kiireesti häneen selin eikä vastannut hänelle sanaakaan. – Muuten oli nyt hauska nähdä miten hyvin Vreneli hoiti taloutta. Kaikki kävi säntilleen kuin kunnon kello ja Uli ajatteli, että enhän minä vielä milloinkaan ole käyttänyt piikoja ulkotöissä niin paljoa kuin nyt ja kuitenkin sujuvat kotityöt moitteettomasti. Mutta Vreneli liikkuikin kuin vietereillä ja vaikka suukin soitti, ahersivat siltä kädetkin. Ja vaikka kädet ahersivat samalla-aikaa kuin suu soitti, niin oli hänellä kuitenkin aikaa tarkastella ja pitää silmällä vielä toistenkin toimia. Aina katseli hän ympärilleen eikä vain työhönsä eteensä ja kuitenkaan ei hän ollut sitä mieltä, että oikean perheen emännän täytyy olla siivoton ja ruma otus jotta voi sitten ihmisille aina valitella, etteihän sitä miten voi arkina pyhäasussa esiintyä kun täytyy ahertaa itse kaikessa mukana. Vreneli oli niitä ihmisiä, jotka aina näyttävät siistiltä ja somilta tehköötpä he mitä työtä tahansa; jota vastoin, onhan niitäkin, jotka aina ovat kuin variksen pelättimiä vaikka he miten koettaisivat itseään tuhrautumasta varjella. Kysymyksillä ja joutavilla lörpötyksillä ei aikaa hukattu. Näytti siltä, kuin olisi tuolla tytöllä aina ylösnoususta saakka iltamyöhään ollut koko päivän työsuunnitelma täsmällisesti järjestettynä muistissa. Hänen ei tarvinnut juoksennella turhaan, hänen ei kuultu tolkkuavan: enhän minä nyt toki sitä luullut, en minä sitä tarkoittanut, ajatellut; mikä sitä nyt kaikkea muistaa kun on niin paljon muistamista. Ulin vallitessa ulko- ja Vrenelin sisätöissä kumpikin mielensä mukaan, toisiaan autellen ja töitä lomikkain sovitellen, kävi kaikki kuin tanssi. Jukka ihan motkotteli, että johan nyt on kumma ja johan nyt menee tässä pää pyörälle tällaisesta touhuamisesta. Sanoi että hyvillään hän on, kun muori taas tulee kotiin, hän ei pidä tällaisesta noidutusta lennosta. Eihän näin ehdi kunnolleen ajatellakaan, milloin ja miten mitäkin on tehtävä. Tämähän on kuin laskisi vuorelta alas täyttä laukkaa ilman ohjaksia tahi kuten nuo uusmuotiset valssit, joissa parit lentävät kuin sudenkorennot ja huiskivat kuin aikoisivat lentää suoraa päätä hornan tuuttiin.

Mutta muori, hän oli nyt Gurnigelissä, jossa Liisa viihtyi erittäin hyvin, vaikka hänen jalkansa olivatkin paleltua kylmän kesän ja hienojen kenkäin ja sukkain vuoksi. Vaivaloista oli matka hänestä ollut. Bernissä oli hän muuttanut pukua ruveten taivaansinisiin, mutta Riggisbergissä pälkähti hänen päähänsä, että hänen olisikin pukeuduttava mustiin, sillä musta puku näyttää muka niin hienolta. Ylhäiset rouvathan matkustavat näet usein täysmustissa silkkipuvuissa. Mutta kyyditsijä ei tahtonut päästää irti nuorista hänen matka-arkkuaan, vaan sadatteli häntä oikein sydämensä pohjasta sanoen, ettei hän nyt ikinä ollut nähnyt mokomaa hassua; rupeappas purattamaan matkakompeitaan Riggisbergissä! Ja kyllä hän nyt oli kulettanut ylhäisempääkin väkeä kuin nämä! Kyyditsijä ei totellut eikä Liisakaan herennyt vaatimasta, ja hän uikutti ja mankui niin kauan kunnes kuski sitten yhtäkkiä seisautti hevoset ja käski neittä astumaan alas rattailta, sillä tässä oli nyt niin jyrkkä mäki, että matkustajain oli kulettava siitä jalan ylös. Mutta Liisapa ei tahtonut totella, vaan yllytteli vielä äitiäänkin pysymään vain rattailla; sillä ajaakseenhan he muka olivat matkastaan maksaneet eivätkä juostakseen ja hyvää se tekisi vain tälle kuskille, joka oli raaka kaupunkilaisjätkä, kun saisi vedättää heitä mäestä ylös. Mutta muori oli liian järkevä emäntä kuullakseen Liisan neuvoja sellaisissa asioissa. "Ikinäni en ole istunut rattailla mokomassa vuoressa ja eiväthän hevoset sille mitä mahda, jos kuski on jätkä", sanoi hän. Ja muori laskeutui alas rattailta, mutta pistipä kuskin kouraan juomarahan jotta hänen tyttärensä saisi ajaa ylös mäestä; sen terveydelle kun oli vaarallista kävellä. Ja yksin vaelteli sitten muori otsa hiessä ja raskaasti läähättäen vuorta ylös usein pysähtyen ja raskaasti huoahtaen.

Gurnigelissäkös syntyi ilo, kun tuo taivaansininen Liisa sinne tulla tupsahti! Rouvat hymyilivät, virnakoivat hänelle ja tuskin jaksoivat hillitä itseään nauruun purskahtamasta edes sen aikaa, että nuo uudet tulokkaat ehtivät heidän näkyvistään sisään. Ja sisällä uudessa asumuksessa viivyttiin kauan, sillä paljon oli nyt matka-arkuista ottamista ja arkkuihin sullomista. Ja sitten kävelyllä nauroivat herrat heille ihan kursailematta. Ja muutamat viiksiniekat tulivat heitä aivan lähi, asettuivat seisomaan heidän eteensä molemmat kädet puuskassa, ellei toinen niistä kierrellyt viiksipiikkiä, ja kekottelivat siinä komeasti selkäkenossa ja iskivät toisilleen sankarillisesti silmää ja kumarrellen jäykin selin toistensa puoleen purskahtelivat nauruun ja lausuivat saksan, ranskan ja hollannin kielellä nerokkaita huomautuksiaan näistä uusista kylpyvieraista.

Kirjani koko, joka jo nyt on tullut paljon laajemmaksi kuin mitä sitä alussa aioinkaan, ei minun salli kertoa tämän merkillisen kylpymatkan yksityiskohdista aivan tarkalleen. Ainoastaan välttämättömimmät seikat mainittakoon.

Liisa herätti Gurnigelissä suurta huomiota ja hän oli ylen onnellinen, niin, hän oli aivan kuin taivaassa. Vain pari seikkaa ei häntä miellyttänyt. Hän ei voinut sietää sitä, että heidät pantiin syömään porvarispöydässä. Kun hän vain olisi saanut käsiinsä ompelijattaren, olisi hän puettanut itsensä oikein hienosti ja jättänyt äidin oman onnensa nojaan ja mennyt syömään herraspöytään. Ja monasti sanoi Liisa äidille, että häneltä menee ihan ruokahalu syödessä noiden raakain ihmisten joukossa, jotka ovat niin epäkohteliaitakin. Ne eivät ota huomioon ollenkaan hänen läsnäoloaan, kukin heistä pitää huolta vain omasta itsestään ja hotkii kuten ei muille saisi jäädä muruakaan. Toiseksi valitteli hän surkeasti, että hänen täytyy nousta niin aikaisin aamulla ylös juomaan terveysvettä. Ja ensimäisinä aamuina jäi mademoiselle sänkyynsä lojumaan. Mutta kun sitten herrat alkoivat häneltä kuulustella, että miksei neiti tule aamulla aikaisemmin ulos, on niin kovin ihana kävellä aamulla Schwartzbrünliin j.n.e., niin ei Liisa enää tahtonutkaan hukata näitä hyviä aamutilaisuuksia, vaan koetti nousta aamulla ajoissa ylös. Mutta vaikeaapa se nousu oli. Paljon pahemmin kuin äskettäin vuorta kavutessaan sai äiti nyt hikoilla koettaessaan saada häntä ajoissa hereille, jalkeille ja ulos.

Koko kylpypaikan miesväki liehi pian ken enemmän, ken vähemmän Liisaa, tutustuttuaan häneen ensimäisenä päivänä tanssiaisissa; sillä tanssitaito, sehän olikin Liisan vahvin puoli. Häntä siis tanssitettiin mielellään ja samalla kujeiltiin hänen kustannuksellaan.

Ensin luulivat herrat, että se on nyt taas kai vain noita tavallisia lukuhassuja, jotka ovat lukeneet liiaksi jos jotain sekamelskaa ja siksi jääneet tunnelmissaan hautumaan. He siis tiedustelivat häneltä ensin, mitä kirjoja hän luki? Pitikö hän Claurenista? Vai tunsiko Kotzebueta, Krameria, Lafontainea? Vai la Motte Fouquéta, Eberhardin Estetikaa ja Stapferin Rakkauden huokauksia? Mutta pianpa huomasivat he, että ei tule tuohesta takkia. Sillä Liisa ei yleensä lukenut mitään; sen jälkeen kun hän oli koulussa jättänyt käsistään katkismuksen ja Weltschlandissa kieliopin, ei hän ollut kirjaa avannut, tuskin allakkaakaan. Voipa epäillä, tokko hän olisi virheettömästi osannut lukea riviäkään. Hänen ajatuksensa ne askartelivat vain vaatteissa; omassa itsessään ne askartelivat, ruuassa ja naimisiin menossa. Hän ei siis noihin oppineihin puheluihin antautunut eikä edes teeskennellyt tuntevansa noita kyseltyjä herroja. Tämä sairaus ei häntä siis vaivannut. Pulassa olivat herrat nyt hetken, kun se valittu puheenaihe ei tepsinyt. Mutta sitten, tapailtuaan ensin jos mitäkin, hoksasivat he viimein, että Liisaanhan menee kehuminen! Ja nytkös he alkoivat häntä kehua. He kehuivat häntä niin julkeasti että heitä itseäänkin oikein hävetti. Mutta Liisa, hän nyt vain hekumoi onnesta ja älykäs emo sanoi hänelle monta kertaa:

"Mutta tyttörukka, miten sinä nyt tuollaista siedät! Hehän pitävät sinua ihan pilkkana. Usko minua, kyllä minä heidän ajatuksensa tiedän. Jos minulle ennen joku olisi tullut puhumaan tuolla tavalla, niin olisin läjäyttänyt häntä korville, läjäyttänyt niin että tuskin enää olisi uskonut päätä hartioillaan olevan!"

Mutta leikkiin tuli uusi käänne, kun saatiin tietää, että tuo rikinkeltainen kuvatus onkin vähintäin 50,000 guldenin perijä. Nyt katseltiin häntä aivan toisin silmin ja häntä melkein kunnioitettiin. 50,000 guldenia, par Dieu, se on paljon, se! Toistensa seurassa ollessa herrat kyllä yhä häntä selän takana pilkkasivat ja joka ilta tiedettiin hänestä kertoa uusia hassuja juttuja. Yhdelle hän oli luetellut, miten paljon hänellä oli eduksia ja alusvaatteita; toinen tiesi, mistä hän oli tilannut hajuvetensä; kolmas lateli kaikki Liisan sairauden tarinat; neljäs oli huomannut, ettei Liisa tiennyt, mistä valtakunnasta hän oli kotoisin. Mutta kun herrat olivat yksinään, niin ajatteli kukin heistä vain noita 50,000 guldenia, asettui peilin eteen, kiverteli viiksiään, tarkasteli itseään mahtavan tutkivasti ja ajatteli: pulska mies vielä, mutta ompa aika jo jotain yrittääkin. – Ja jokainen suunnitteli nyt sotaretkeä noita 50,000 guldenia valloittaakseen. Täällä Gurnigelissä oli liiaksi väkeä, ei täällä sopinut niitä aikeitaan paljastaa. Mutta sittenpähän jälestä näkisi; täällä oli vain ensin kaikki varattava jo hyvälle alulle, koetettava päästä tuttavaksi ja väleihin j.n.e. – Ja kun he sitten tulivat Liisan luokse, niin ei yksikään heistä enää koettanut ilveillä julkeasti hänen kustannuksellaan. Kukin koetti nyt näyttäytyä niin hyvässä valossa kuin mahdollista ja olla mitä kunnokkain mies. Kukin oli nyt onnellinen kun oli tutustunut neitiin ja toivoi tätä seurustelua yhä jatkuvan. "Missähän saisi kunnian neitiä jälleen tavata? Ja suvaitsisikohan neiti, että tulisin luoksenne vieraisille? Ja mitähän isänne ja äitinne sanoisivat, jos kerran tohtisin tulla heille pienelle murkinakeitolle?" j.n.e. Ja Liisa oikein hekumoi onnesta. Uskalsipa joku heistä silloin tällöin tulla laskettelemaan äidillekin koreuksiaan, mutta äitipä soi enintäin paritavuisen sanan heille vastaukseksi. "Se muija, se on une béte", sanoi herra silloin, "sellainen moukka hupsu." Mutta äiti vuorostaan tuumi tyttärelle:

"Kaikkien puheita sinä nyt kuunteletkin! En ikinäni ole nähnyt tuhmempia kuin nuo. Minulle ei heillä ole muuta puhumista kuin kyselevät: mitäs muka arvelen, tuleekohan nyt kaunis ilma, ja joko meillä on tehty heinä. Meidän poikakin toki on vähän älykkäämpi, osaa se nyt jotain muutakin lörpötellä kuin aina vain ilmaa ja puuta heinää. Mutta nämä, ne luulevat, että maalla ollaan niin tuhmia, ettei osata puhua muusta kuin ilmasta ja heinästä! Mokomatkin apinat!"

Sillaikaa kun nämä herrat tekivät näin suunnitelmiaan kaikessa hiljaisuudessa, kukin koetellen avata tulevaisuutensa tietä laiskan kankeasti ja kömpelösti kuten olivat sitä ennenkin tottuneet avaamaan, kukin synnynnäisen itserakkaasti ajatellen: eihän tässä mitä kiirettä ole, kyllähän minä sen aina vielä saan, – sillaikaa menetteli muudan heitä älykkäämpi aivan toisin.

Hän oli Gurnigelissä oleskeleva puuvillakauppias, ja hirveän hieno mies hän olikin. Hänellä ei tosin ollut viiksiä, mutta hän kiilsi puhdasta kultaa, hänen kellonvitjansa kulisivat kuin kulkuset, hän tanssi kuin piru ja säksätti kuin harakka. Ja hänkös nyt osasi sekä äidille että tyttärelle mieliksi sipakoida. Äidille tiesi hän ladella kaikkien puuvillakankaiden ja – lankojen eri lajit, mikä oli hyvää ja mikä oli huonoa. Muori kuunteli hänen juttujaan ihan suu ammollaan. "Kumpa sellainen olisi aina mukana kun tekee ostoksia, niin hätäpäs käsissä", tuumi hän. Sitten puhui kauppias, miten suuret varastot puuvillaa hänellä on, miten monen tuhannen edestä hän sitä ostaa sieltä ja miten monen edestä täältä. Muorilta meni ihan pää pyörälle. "Jos ei tuo nyt ole hirveän rikas tahi kyki puhdasta kultaa, niin empä ymmärrä, mistä se niin paljon rahaa saa! Rikkaitahan me nyt tosin olemme mekin, mutta mistäpä me rahaa yhtaikaa niin paljon kopattaisi ja eihän sitä lainatakaan ilkeäisi, vaikka saisikin" – Liisan kanssa lörpötteli kauppias vaatteista. Hän kiitteli Liisan leninkikangasta ja sen väriä. "Mutta minäpä tiedän", sanoi hän, "mistä saisi vielä parempaa. Ja minä tarjoudun teille tilaamaan millaista ikinä vain haluatte. Ja vakuutan teille, että sellaista mitä minä teille voin hankkia, ei ole yhdelläkään valtuusmiehen rouvalla koko Bernissä. Ja vaikka minulle tarjottaisiin sata louisdoria että hankkisin sitä muillekin, niin pitkälle nenälle saisivat jäädä! Ei se sadalla louisdorilla ole tehty! Sillä minä tahdon, että Elise neito on ainoa koko kantoonissa, jolla on sellainen puku." Hauskapa olisi nähdä, mitä Bernin tytöt sitten tuumivat, kun näkisivät Elisellä sellaisen puvun eivätkä itse voisi sitä kangasta saada. – Ja kauppias osasi puhella Liisalle vielä Weltschlandistakin. Hän tunsi siellä joka paikan missä Liisa oli käynyt, tunsi tyystin joka kiven, kannon ja tiesipä kertoa Liisan sikäläisistä tutuistakin aivan kuin vasta eilen olisi sieltä tänne tullut. Ja Liisasta oli ihan ihme, kuinka hän ei ollut tätä kauppiasta kertaakaan ennen nähnyt siellä Weltschlandissa ollessaan.