Buch lesen: «Miten Uli-renki tulee onnelliseksi», Seite 16

Vreneli ei virkkanut monta kunnon sanaa vieraiden talossa ollessa. Ja nämä eivät kohdelleet häntä edes kuin piikaa, vaan oikein ylhäisimmästi halveksien; poika enintäin alentui vain laskemaan hänen kanssaan joskus leikkiä, mutta jotensakin kouraan tuntuvalla tavalla. – Ja heitä harmitti aina, kun he koettaessaan jos jotenkin nylkeä vanhuksia, eivät saaneet mielestään heitä kylliksi nyletyksi. Trinette tolkkusi alituiseen, miten paljon hän saa kotoaan ja että jos eivät hänen vanhempansa häntä auttaisi, ei hän voisi tulla toimeen. Ja hän muisti ladella: tämän oli hän saanut isältään, tämän äidiltään. Ja kun he viime kerran olivat käyneet heidän luonaan, oli isä antanut hänelle 6 taalaria ja äiti kymmenen ja molemmat olivat he sanoneet, että tulkoon vain heti uudestaan pyytämään, jos tulee pieninkin puute. – Tietysti ei nyt Glunggen kunnon muori tällaisia puheita kuullessaan malttanut olla pekkaa pahempi ja hän tuhlasi heille melkein yli varojensa saamatta takaisin edes kelvon ystävällistä sanaa.

Lapset tuppautuivat joka paikkaan, tekivät aina ilkeyttä, ja jos heitä vähänkin lykki tieltä, niin alkoivat ne joko ladella hävyttömiä sanoja tai kiljua kuin haavoitetut jääkarhut.

Ravintoloitsija tiesi suuremmoisilla juonilla onkia rahaa Glunggesta. Milloin osti hän ukolta lehmän eikä maksanut sitä koskaan, milloin toi hän isän talliin ramman hevosen ja vei sieltä paraan sanoen lähettävänsä sen takaisin ja noudattavansa omansa pois; mutta unohtikin lähettää takaisin. Tahi lankesi pojan maksettavaksi vekseli, jonkun kunnottoman viiniherran vuoksi eikä sattunut nyt olemaan itsellään taskussa rahoja joten isän täytyi hänelle lainata saamatta koskaan takaisin. – Näitä suoneniskuja sai isä sietää joka kerta kun poika kävi Glunggessa. Ja isäänsä ja äitiään kohteli hän talonpoikais-moukkina, korkeasti halveksien, kuten kahta rahasäkkiä, joista välittää vain sen aikaa kun niissä on rahaa. Frevlingenissä hän oikeana kylänkompana alituiseen kertoi Glunggesta tullessaan, miten hän taas oli "kupannut" isää.

Tällä kertaa oli hän kovin ihmeissään Glunggessa vallitsevasta hyvästä järjestyksestä. Hänen silmäänsä pistivät heti kauniit, soreat hedelmäpuut, joista nuoremmat oli sidottu keppeihin, uhkeat tunkiot, siisteys kaikkialla vaikka olikin elonkorjuu-aika. Ja viedessään totutun tapansa mukaan hevostaan talliin, ihmetteli hän vielä enemmän tallin siisteyttä, kauniita, hyvin hoidettuja hevosia ja harmitteli kun ei tällä kertaa ollut älynnyt tuoda rampaa konia mukaansa. Yhtä suuresti ihaili hän navettaa ja etenkin sitä nuorta lehmää, jonka Uli oli ostanut Bernistä. Se oli piakkoin poikiva ja oli vähintäin kolme louisdoria enemmän arvoinen kuin kolme kuukautta sitten. Niin kovasti oli se vaurastunut. "Isä, mikäs sinulle nyt on tullut vanhoilla päivilläsi?" sanoi poika; "nytkös vasta sinä alat hoitaa tilaasi? Elukat ovat mainiot, ja kaikkialla on oikein sunnuntain siisteys."

"Vai on mielestäsi?" tokaisi Jukka. Mutta äiti ei malttanut olla sanomatta:

"Meillä on nyt erinomainen isäntärenki; hän hoitaa taloa kuten pitääkin ja ymmärtää kaiken kuin tottunut vanha talollinen; ja täällä on nyt oikein ilo elää."

Poika ei virkkanut tähän paljoa mitään, mutta koikkelehti sitä enemmän tiluksilla, katseli miten loppuja eloja kuormattiin ja vietiin suojaan, käveli niityillä, – niin että ukko alkoi tuumia: "En voi nyt ymmärtää, mikä tuolla Johanneksella oikein taas on, se juoksentelee joka paikassa ja syynää kaikkea; luuleekohan se jo pian saavansa talon periä? Mutta enpäs aio vielä keikahtaa. Onpa moni nuori kurki tässä maailmassa kuollut ennenkun suo on sulanut. Eipä siltä, että minä sitä toivoisin, mutta sanompahan vain."

Ja iltahämärissä oli elonkorjuujuhla alkava; mutta olipa pula saada väkeä ajoissa saapumaan kestiin. Vreneli liehui punaisena kuin rapu koko päivän keitetty ään ja paistettuaan ja hän alkoi viimein jo äkäillä ja sanoa: "Mokomatkin, ovat jo koko päivän imeneet sormiaan ja syöneet kätensä ihan olkapäähän saakka, eivätkä nyt tule kuitenkaan ajoissa, joutavaa kuhnivat. Eikä nyt voi tehdä odottaessa mitään ja ei pääse tänä yönä juhlista oikeaan aikaan ja huomisaamuna ei niitä taas saa pöydästä erkanemaan, istuvat siinä kuin tervassa." Täytyi lähettää hakemaan alustalaisia juhliin sieltä täältä, vaikkei ketään juuri tarvinnutkaan korvista kestiin taluttaa.

Pöydässä oli monta vatia sahramilla höystettyä lihakeittoa, vadit niin kukkuralla leipämuhennosta, että niitä olisi voinut käyttää vaikka vihkipalleina. Sitten tarjottiin yllin kyllin raavaan lihaa, tuoretta ja kuivattua, läskiä ja imelää hedelmälohkoa, kolmenlaisia pannukukkoja ja sitä paitsi oli pöydällä viiniä monta pulloa, joista kukin veti kokonaisen mitan. Kantajat olivat ihan pulakassa, miten saada uudet herkut pöydälle mahtumaan. Hyvä lie varpusten kaurassa kuhista, mutta varmaan ne eivät vielä aavistakaan, millainen on elonkorjuujuhlan kestipöytä! Se notkuu kuormansa painosta, sen alla jalat vaivoin pysyvät hiljaa, sillä niidenkin mieli tekisi nousta ylös näkemään, mikä se siellä pöydällä niin suloisesti tuoksuu.

Mutta tähänkään kestitykseen eivät kaikki olleet tyytyväisiä. Liisa ja Trinette eivät voineet sietää näitä raakoja ihmisiä ja näitä kauheita ruokia. Pikkutupaan oli katettu eri pöytä heitä varten. Siellä oli punaviiniä, kastikekalaa ja sokeriherneitä, vasikka- ja kyyhkyspaistia, paistettua kalaa ja lammasta, pannukukkoja, munavehnästä leivän asemasta ja kannu suloista teetä niille, jotka pitivät teestä, ja namusia, emännän säästämiä aina viime elonkorjuukesteistään saakka. Lapset kulkivat pöydästä pöytään kahmien yhtäällä yhtä herkkua, toisaalta vielä uhemmin toista ja tunkivat makonsa niin täyteen ruokaa ja juomaa että heidät viimein täytyi kantamalla viedä sänkyyn pulleina kuin pienet pirut. Liisa ja Trinette kertoivat toisilleen, mitä ruokia he sietävät ja mitä ei; nyrpistelivät nokkaansa kaikelle ja valittelivat toisilleen, mitä kipuja tulee siitä ruuasta ja mitä tästä; yksi turvottaa mahaa, toinen kutistaa; tämä ei anna unta ja tästä saa painajaisen; yksi ampuu silmiin, toinen korviin; toinen tukkee kuin tulpalla ja toinen ryllyyttää. – Mutta kuitenkin söivät he niitäkin ruokalajeja, mitkä tukkesivat kuin tulpalla, ja myös niitä, jotka ryllyyttivät. Kai nuo vastakohdat sitten ehkäisivät toistensa vaikutusta. Ja juomisesta päättäen eivät he kumpikaan olleet kovin kivuloisia.

Ravintoloitsija Johannes ei ollut perhepöydässä kauan, vaan lähti pian väen pariin isoon tupaan ja oli siellä sitten aina aamun sarastukseen saakka, jolloin mentiin nukkumaan. Hän tuppautui etenkin Ulin seuraan, mielitteli häntä juomilla, tarjosi hänelle tupakkaa, puheli hänen kanssaan kaiken maailman asiat, niin että Ulista alkoi melkein tuntua siltä, että eihän tuo Frevlingenin ravintolan herra olekaan niin ylpeä kuin huhutaan. – Mutta vielä enemmän ihmetteli Uli, kun Johannes aamulla aikaisin tuli talliin, missä Uli yksinään jo askarteli toisten renkien yhä nukkuessa.

"Ka, oletkos sinä jo yläällä, ja yksinäsi?" sanoi ravintoloitsija.

"Ka, täytyy", vastasi Uli, "elukoilla ei ollut eilen elojuhlaa, vaan kova työ; pahapa olisi, jos niiden antaisi odotella kauan ruokaansa."

"Sellaisia eivät ole kaikki palvelijat", sanoi ravintoloitsija, "ja siksipä minä aioinkin juuri kysyä sinulta erästä asiaa. Kuulepas! Tule sinä minulle. Minulta saat paikan, jossa saat vähintäin kymmenen taalaria enemmän palkkaa kuin täällä, ja joka päivä saat viiniä ja lihaa."

"Mutta mitäs meidän isäntä sanoo, jos pestaudun Teille?"

"Mitäs se sinua liikuttaa", sanoi ravintoloitsija; "kyllä minä siitä huolen pidän. Et sinä voi täällä kuitenkaan kauan olla; ukkopaha on niin kummallinen ja liian epäluuloinen; ei sillä pysy kukaan. Meillä on toista, meillä; minä olen usein poissa kotoa ja minun eukkoni se on sellainen laiska letus, pitäisi olla renki, jonka huostaan voisi kaikki uskoa. Ja se, joka olisi minusta mieleinen, ei missään koko paikkakunnalla saisi parempaa paikkaa kuin minulla. Saisi elää kuin herra. Tule pois, et tarvitse katua. – Kas tässä, otapas taalari pestiä."

"Pitäkäähän nyt vaan rahanne", sanoi Uli, "eihän tässä nyt olla jäniksen selässä. Nykyään ei minulla ole mitään valittamista; vaikka olikin noin kuukausi sitten toista. Minua kohdellaan nyt hyvin, etenkin emäntä; enkä minä välitä muutella paikkoja, kun kerran entisessäkin on hyvä olla."

Ravintoloitsija houkutteli ja houkutteli. Kuului kolinaa kaivolta; Uli sanoi viimein, että hän tuumii asiaa. Ravintoloitsija vastasi, että Ulin täytyy antaa varma vastaus kahden viikon kuluttua. – Kun he astuivat ulos tallista, kantoi Vreneli ämpärillä vettä tuvalle.

Puolelta päivältä alettiin uudestaan syödä ja juoda; ainoastaan Liisa ja Trinette olivat muka voivinaan pahoin ja uikuttivat jos jotain kipua: eivät muka voineet niin murua nielaista. Mutta ahtoivat kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa aika tavalla makoonsa. – Iltapäivällä matkasivat kyläilijät kotiinsa. Ennen lähtöään oli Johannes vielä pistänyt Ulin kouraan uuden, kauniin viisbatzisen ja iskenyt hänelle merkitsevästi silmää. Muori katseli kauan char à bancin etenemistä ja sanoi sitten viimein: "Kyllähän ne lapset minusta ovat rakkaita, mutta tuhmatapaisia ne vaan ovat, sopimattomasti käyttäytyvät. Kyllä ne täytyisi totuttaa toisille tavoille, jos aina olisi niiden parissa." Sisällä sanoi hän Vrenelille: "Johannes, se se vaan näkyy rupeevan yhä enemmän ja enemmän pöyhistelemään; ajatteleppas, kun se narri antoi Ulille uuden viisbatzisen juomarahaa."

"Kylläpä sillä lie omat tarkoituksensa", sanoi Vreneli.

"Oo, se tahtoo vain olla herraa, näyttää että muka tietää herrastavat, sitä se on", sanoi vanhus.

"Eipäs, täti", vastasi Vreneli, "muutakin se tahtoo – tuskin tohtinen sanoakaan, – mutta häjy se vaan on tuo Johannes! Ei se vienyt tällä kertaa serkulta hevosta eikä lehmää, vaan Ulin se aikoo pestata itselleen. Siksi se antoi sille juomarahaakin."

"Älä nyt, niinkö se hylkiö!" huudahti vanhus. "Eipä ole enää paljon elämästä kun ei voi edes omaan lapseensakaan luottaa. Johannes, Johannes, miten julma olet! Mutta se on hänen vaimonsa juonta, sehän se tekee sen miehen sellaiseksi; ei se ollut ennen tällainen se poika! – Mutta mistäs sinä sen tiedät?"

"Minä? Olin aamulla aikaisin hakemassa vettä kaivolta; piikoja en saanut hereille. Silloin oli Johannes, – vaikka se tavallisesti lojuu vuoteessa aina kello kymmeneen saakka, – jo Ulin luona tallissa. Minusta se oli ihmettä, ja sillaikaa kun vesi juoksi ämpäriin, kuuntelin niitä ja kuulin miten Johannes maanitteli Ulia tulemaan hänelle palvelukseen ja tahtoi tupata Ulille taalarin jo pestiäkin."

"Ja suostuiko Uli?" kysyi muori hädissään.

"Ei, Uli selvisi kelpo lailla, en olisi sitä uskonutkaan. Mutta sitten ne nähtävästi saivat vihiä että olin kaivolla ja lakkasivat puhelemasta; mutta sain kuitenkin vielä kuulla, että Ulille annettiin kaksi viikkoa mietintöaikaa. Vaan minä uskon, että jos serkku tiedustelee häneltä ajoissa, jääkö hän taloon vai ei, niin ei ole hätää mitään."

"Se on monta kertaa ollut tehdä minut ihan hulluksi, se ukko", sanoi muori. "Se ei kysele palvelusväeltä koskaan jäävätkö ne taloon vai eivät. Se kai vain ajattelee, että palvelijan asiahan on kysyä pidetäänkö vai ei. Mutta milloinkahan oikea palvelija tullee sellaista kysymään? Ja sanoo sitten vielä, että ne tekevät muka paremmin työtä kun ei niitä pyytele jäämään. Vaan sitten kun ne taas on pestannut koko vuodeksi ja kun ne ovat vannat paikastaan, alkavat ne muka laiskehtia tuumien että hätäkös tässä nyt taas on elää, on paikkaa koko vuodeksi, tekipä sitten työtä tai ei."

"Niin", sanoi Vreneli, "serkku luulee, että ihmiset kaikki ovat tehdyt samalla lestillä kuin saappaat. Ja hän ei saa koskaan hyviä, siksi – että hän kohtelee hyviä samalla tavalla kuin huonoja."

"Sen pitää heti pestata Uli meille, jo tänään", sanoi muori.

"Mutta älkää vain ilmaisko, että olette kuullut sen minulta", sanoi Vreneli. "Muuten alkaa serkku taas epäillä minua ja luulee, että minä taas punon tässä jotain juonia. Hän ei luota minuun enempää kuin pahimpaan hevoshuijariin."

Emäntä lähti aviopuolisonsa puheille ja purki sisuaan: "Ajatteles, mikä hirveä hylkiö se Johannes on, kun aikoo pestata meiltä Ulin itselleen!" Jukka ei tätä uutista kovinkaan kummastellut, tuumihan vain, että pitäähän sillä Johanneksella aina olla jotain hommaa: jos ei se varasta, niin tokihan se houkuttelee pois renkiä. Sellainenhan se on ollut jo lapsesta saakka. Vaan se ei ole hänen syynsä! Sitten patisteli hän saada tietää, mistä emäntä oli tämän uutisen kuullut. Tietysti tunnusti emäntä nyt kohta, että Vreneliltähän hän. "Se tyttö on minusta jo hyvin vastenmielinen", sanoi Jukka; "se pistääkin nokkansa joka paikkaan ja aina saa vain kuulla: Vreneliltä, Vreneliltä! Se hännystelee Ulia, usko minua, siitä tulee vielä kaunis juttu: ei hedelmä putoa kauaksi puusta! Mitäs sillä muuten olisi ollut niin aikaisin aamulla tallissa tekemistä? Mitäs muuta, meni vain Ulia hännystelemään! Mutta annas olla, se on varma se, että minä ajan sen tytön vielä talosta kun sen yllätän! Se on tuottanut suvulle jo häpeää kylliksi, ei tarvita enää lisää. Mokomakin naara!"

"Sitten saatkin pitää itse huolta taloudesta", sanoi emäntä. "Viattomasti nyt taas Vreneliä syytetään ja vainotaan! Hyväähän Vreneli tarkoitti kun tämän ilmoitti ja nyt maksat sinä hänelle pahalla. Ja sinun on syysi, jos kaikki meidät lopulta hylkäävät ja jättävät. Jos joku tekee sinulle hyvää, niin sinä vain ärhentelet! Älyäisit edes kiittää! Mutta sama minusta! Tee mitä tahdot, hullu se, joka sinun parastasi katsoo."

Jukka aprikoi ja aprikoi asiaa; sekös kaiveli hänen sisuaan kuin kamalapulveri!

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Miten hyvä emäntä parantaa monia pahaa, kääntää monta kieroutta parhain päin

Illalla meni Uli katsomaan kirsikkatarhaan, olisiko siellä vielä kirsikoita noukittavana. Silloin köpitti Jukka yhtäkkiä hänen luokseen ja juteltuaan yhtä ja toista, sanoi:

"Vilja on nyt saatu hyvin korjatuksi ja työt ovat yleensäkin sujuneet joutuin, mutta ei sinun nyt tarvitse kuitenkaan luulla, että sinun aina pitää juoksennella naisväen passarina. Sillä vilja, se on pääasia. Muusta ei sinun tarvitse paljon piitata, kunhan vain pidät huolen viljasta, kuten olet tähän asti pitänyt." Ja tyytyväisyytensä merkiksi sanoi Jukka antavansa Ulille jonkun kolikon ja pisti hänen kouraansa taalarin.

Uli kiitti, mutta sanoi kuitenkin: "Enhän minä nyt siltä, että tahtoisin olla tuon naisväen helmoissa, ja hyvinhän minä tiedän, että viljahan se on pääasia, mutta minun mielestäni täytyy pitää huoli muistakin asioista eikä ole sallittava vahinkoa missään, jos suinkin voi sen estää." – "Ja oli aikomus myös tässä samalla kysyä, aiotko sinä jäädä vielä meille?" sanoi Jukka.

"Enhän tuota nyt oikein tiedä", vastasi Uli. "En minä mielelläni paikkoja muuttelisi, mutta ikävä on olla paikassakin, jossa ei olla tyytyväisiä eikä luoteta minuun. Kun arvaisi, tokko vielä tapahtuu sellaista kuin tässä äskettäin, niin lähtisin heti pois."

"No johan sen kuulit ja kuule nyt, että minä olen sinuun tyytyväinen!" sanoi Jukka, "ja siksipä minä annan sinulle vielä toisen taalarin pestirahaa! Minulla ei muuten ole ollut tapana antaa pestirahaa, silloinkun olen pestannut saman palkollisen toiseksi vuodeksi; mutta enhän nyt tarvitse olla kitsaampi kuin muutkaan. Ja parempihan on, että käytän taalarini omaksi edukseni kuin annan niillä muiden juonitella itseäni vastaan."

Silloin muistui Ulin mieleen se tämän aamuinen, ja hän sanoi:

"No kukas siitä nyt taas on osannut kielitellä?"

"Heh, Uli", sanoi Jukka, "kaikkein vähimmin voi luottaa juuri niihin, jotka edessäpäin enimmän lipikoivat ja mairittelevat. Ovat kuin kavalia kissoja: raapaisevat ennenkun aavistaakaan!"

Ja Jukka alkoi keppineen köpittää Üfligeniin päin, jossa hänellä sunnuntaisin oli tapana ryypätä haarikkansa.

Nuo viime sanat karvastelivat Ulin sydäntä. Tuntui melkein siltä, että parempi olisi ollut, kun ei olisi tätä toista taalaria ottanutkaan. – Kehen tässä ei voi luottaa? Kuka se häntä on raavaissut? Vreneliköhän? Se oli ollut kaivolla, oli hyvin mahdollista kuullut keskustelun. – Uli ei ollut tehnyt kellekään mitään pahaa ja luuli olevansa etenkin Vrenelin kanssa jollain tavoin tuttavallisissakin väleissä, ei tietysti puhumistakaan mitenkään rakkaussuhteista! Sillä useinhan ei pitkään aikaan huomaa, mitenkä kaunis poika ja pulska tyttö, jotka asuvat samassa talossa, alkavat vähitellen toisiaan joko lähennellä tai karttaa. Mutta Vreneli oli kotitöissä samassa huolekkaassa asemassa kuin Uli ulkotöissä: he voivat siis tehdä toisilleen joko paljon hyvää tai paljon vastusta. Ja Uli luuli tehneensä hyvää, sillä olihan isäntäväenkin etua se, että he auttoivat toisiaan ja suorittivat yhteisvoimin yhteiset työt. Uli käsitti selvällä järjellään mihin talo tai valtio joutuu, jos siinä yksi virasto tai mahti kiskoo yhtä köyttä, toinen toista. Riitaisina tekevät ne saman tuhon kuin villit hevoset, joiden häntään rikollinen on sidottu revittäväksi.

Vreneli oli siis häntä kohtaan kavala, kanteli hänen päälleen selän takana! Se koski Uliin. Hän vihasi juoruamista, sillä se milloin sitoo ihmisiä yhteen, milloin tekee nuo eilen yhdistämänsä tänään toisilleen vihollisiksi. Uli ei ollut tottunut kanteluja sietämään!

Kuta kauemmin hän hautoi kaunaa povessaan, sitä enemmän alkoi häntä harmittaa; hän oli jo monasti ihan menemäisillään antamaan pestin takaisin ja lähtemäisillään heti Johanneksen palvelukseen. Tietysti hän nyt myös murjotteli, eikä paistanut naamansa ilosta. Hän oli vähäsanainen ruokaillessaan ja lennätti silloin tällöin vain jonkun letkauksen muille ja usein ei hän ollut kuulevinaankaan mitä hänelle sanottiin. Emäntä kysyi usein:

"Mikähän sillä Ulilla nyt lie, se on niin merkillinen; mikähän sille lie tullut vai liekö joku pahoittanut sen mieltä?"

Mutta kukapa sen arvasi!

Emäntä kysyi Jukalta, oliko Jukka tehnyt taas mitä pahaa Ulille ja oliko Jukka jo pestannut Ulin ensi vuodeksi taloon? Jukka sanoi hymyillä virnistellen:

"Älä sinä ole siitä huolissasi; selvillä ollaan!" Silloin sanoi emäntä Vrenelille: "Mikähän sillä Ulilla nyt lie? Sinun pitäisi oikein mennä puhumaan sen kanssa." Mutta Vrenelikös vastasi:

"Enkä mene! Minä en ole tehnyt sille mitään pahaa ja kuitenkin on se kaikkein häjyin juuri minulle. Jos sille jotain sanoo, ei se ole kuulevinaankaan ja vähä väliä se on vielä pilkkailevinaankin. Enkä ymmärrä, miksi se on minulle tällainen. – Vaan tädin itsensä sopii kaikkein paraiten häntä tutkia. Sillä ikävää tämä vain on ja voisi tämä mökötys jo loppua!"

Kerran lähti muori taas kirkkoon, üfligeniläisten suureksi ihmeeksi; ja paljon oli muoripahalla kirkossa katselemista. Saarnastuoli oli maalattu uudestaan, muutamiin penkkeihin oli laitettu selkänojat, paljon oli kirkossa nuorta ja vanhaa kansaa, jota hän ei tuntenut, – ja saarna loppui ennenkun hän sitä muisti kuunnellakaan. "Minun aikani ei ole ikinä kulunut kirkossa näin joutuin", sanoi hän kotona. "Pitää tosiaan käydä vasta useammin kirkossa. Rovasti on hyvä saarnamies, niin se laskee kuin pumpusta, mutta saarna oli liian lyhyt", tuumi hän. – Kirkosta meni hän kauppapuotiin ja osti yhtä ja toista pikkutavaraa, m.m. silkkisen, koreajuovaisen kaulahuivin.

Kun hän tuli kotiin, oli häntä siellä jo kauan odoteltu ruualle, sillä muoripaha oli viipynyt varsin kauan kauppojaan tekemässä. Puodeissahan oli katselemista melkein vielä enemmän kuin kirkossa; ja samalla piti vielä tehdä kauppoja ja kysellä yhtä ja toista selitystä kirkossa näkemiinsä. Kylläpä olikin hänellä kotona kertomista tämänaamuisista kokemistaan ja kuulemistaan, ja hän sanoi: "Kyllä sitä tosiaan täytyy tästäpuoleen ruveta käymään ahkerammin kirkossa. Kun pappi vain ei olisi niin täsmällinen soitattaessaan aamukelloja, niin kävisihän sitä vaikka joka sunnuntai." – Kun iltapäivällä väki hajosi kotoa, piti emäntä silmällä Ulia ja näki hänen menevän ylistupaan.

Jonkun ajan perästä meni emäntä itsekin ylös Ulin jälestä. Silloin oli Uli lukemassa raamattua. "Ethän sinä edes näekään täällä", sanoi emäntä, "mikset sinä enää tule alas tupaan? Sinä olet ollut pitkän aikaa niin merkillinen, minä en ymmärrä: onko sinulla mikä? Mutta muuten sinä olet niin minun mieleiseni. Sinä olet pitänyt niin hyvää huolta minun pellavastani ja kirsikoistani ja siksi minä tyytyväisyyden merkiksi ostin sinulle kaulahuivin. Mutta minä tahtoisin nyt myös tietää, mikä sinulla oikein on? Onko sinulle joku tehnyt pahaa ja sinua suututtanut? Vai mikä sinulla on?"

"Eihän tätä nyt olisi tarvinnut", sanoi Uli katsellen hyvillään kaulahuivia. "Enhän minä ole tehnyt muuta kuin tehtäväni."

"Mutta mitäs sinä sitten mököttelet, mikä sinulla on?"

"No, sanoisikohan tuon nyt suoraan – näet, minua kaivelee se Vreneli! Ei sen olisi tarvinnut mennä rälläämään ja panettelemaan isännälle, että ravintolan herra tahtoi minua pestata. Enhän minä tosin silloin sanonut ainoaakaan sanaa, jota en nyt uskaltaisi sanoa kelle tahansa, mutta mikä sen Vrenelin tietää, mitä se on valehdellut."

"Kuka sen on sanonut, että Vreneli on sinua panetellut?" kysyi emäntä.

"Se ei ole totta."

"Kaipa tuo lie totta", vastasi Uli, "koskapa isäntä itse sanoi – ei tosin suoraan, vaan noin kautta rantain, päivän selvästi."

"No kyllä se on oikea runtti, se Jukka, Jumala syntini antakoon anteeksi", huudahti emäntä. "Eihän Vreneli ole puhunut Jukalle sanaakaan. Minulle hän kyllä moitti Johannesta, vaan sinua oikein kehui. Mutta hölmö olet sinäkin, kun heti kaikkea uskot! Tiedäthän sinä, millainen se ukko on! Ja pitäisihän sinun nyt jo nähdä, ettei Vreneli tahdo kaivaa sinulle kuoppaa, vaan että sinä olet hänestä hyvin mieleinen."

"Mikäs sen tietää", sanoi Uli, "kukas sitä naisväkeä ymmärtää ja ikävä on, jos ei voi luottaa isäntäänsä."

"Niinhän sinä luulet", sanoi emäntä, "mutta niin minä ajattelen ja niin se on, että helpompi on ymmärtää naisväkeä kuin miehiä. Sellainenhan on sananlaskukin, että miehet ovat hirtehisempiä kuin hirsipuu! Ja sanopas kumpi, mies vai nainenko, Vapahtajansakin petti. Ja älä nyt enää mökötä! Vaan älä sano Vrenelille, mikä sinulla oli, muuten se rupee vielä entistä julmemmin vihaamaan ukkoa ja haukkuu häntä, ja eihän se siitä kuitenkaan parane. Ei se Jukka ole aina ollut tällainen, mutta sitten kun kaikki rupesivat häntä pettämään ja nylkemään, niin tuli se epäluuloiseksi. Se ei usko enää kehenkään, ei edes minuunkaan. Ensin minä sitä toruin niin että oli ihan kieleni mennä sijoiltaan. Sanoin, ettei se kelpaa, ja että minä en voi sitä sietää. Mutta vähitellen täytyi minun siihen mukautua. Nyt saa sitä kokea alituiseen ja eläähän sitä tässä kuitenkin ja, sanonpa vaan, yhtä hyvin kuin ennenkin. Ennen kun ei ollut tätä pahaa, oli muita pahoja, sillä ainahan sitä on ihmisellä vastusta, milloin mitäkin ja se ristihän se tuntuu raskaimmalta, mikä on paraillaan selässä. Täytyy vain osata mukautua! Ja siinäpä sitä kysytäänkin taitoa, osaako taipua siihen mitä ei voi välttää. – Uli, muistahan nyt vain, että joka paikassa on vastuksia, eikä tämä meidän vastuksemme ole kaikkein pahinta. Kun pysyt vain kunnon miehenä, niin mitäpäs sinä Jukasta! Ja itseäänhän ukko pahimmin tällä kiusaa. Minä ajattelen, että itsehän ukko kärsii enimmän omista vioistaan. Ja pitäähän palkollisten vähän antaa anteeksikin isäntäväelleen; kaikkihan me täällä olemme syntisiä. Mutta älä toki vain kerro Vrenelille, että minä olen tällaista puhunut. Se voisi vielä mennä matkaansa tai haukkua ukkoa. Se on muuten kelpo tyttö, mutta tätä se ei siedä, se voisi ruveta niin kauheaksi että oikein hirvittää."

Uli lupasi, ja emäntä mietti portaita alas astuessaan verukkeita, joilla hän pettäisi Vreneliä, jos Vreneli kysyisi, mitä hän oli siellä vinnillä tehnyt.

Ukko ihmetteli kovasti kun tuo hänen virittämänsä ja ihailemansa jöröys katosi Ulista ja sopu palasi taloon. Mutta hän ei kysellyt, miten se sopu oli syntynyt. Eikä emäntäkään puhunut, että hän se oli nuo ukon juonet tehnyt tyhjäksi ja rakentanut rauhaa. – Tällä kertaa oli emäntä niin valtioviisas, että Ludvig Filipkin²² olisi häntä voinut ihailla.

Ja työ kävi taas iloisin mielin, kävi kuin tanssi. Sillä kun ollaan yksimielisiä ja toisiinsa tyytyväisiä, niin käy työ kahta kertaa helpommin kuin riitaisilta. Ja se olikin tarpeen, sillä paljon oli talossa työtä. Mutta kun työtä on niin paljon, että ihminen on siihen ihan korviinsa saakka vajota, niin tulee ihminen usein merkillisen hätäiseksi ja ärtyiseksi. Ja tuo kärsimättömyys, se kohdistuu tavallisesti ympäristöön ja työtovereihin ja toverit suuttuvat ja tulevat vastahakoisiksi ja järjestys siis häiriytyy.

Herra oli siunannut puut niin yltä kyllin hedelmillä, ettei oikein tiedetty mitä niillä tehdä. Paljon oli lantaa, mutta paljon oli maatakin, joka piti lannoittaa Paljon oli siis kylvettävääkin. Viljelemätöntä maata otettiin paljon muokattavaksi. Mutta Glunggessa oli totuttu kouhottelemaan maa aivan kuin maitoa kuorien: kuokittiin vain ruoho pois pinnalta eikä pengottu syvemmälle ja temmattu juuria ylös. Niin ei jyvä saanut pellossa riittävästi mureaa multaa juurtuakseen ja ravinnokseen ja vilja oli aina kasvanut huonoa, vaikka peltoa oli miten lannoitettu. Syvemmältä, perinpohjaisemmin oli siis kynnettävä ja hienommaksi kuokittava, jos toivoi hyvää satoa. – Mutta vaikea oli Ulin totuttaa noita tottumattomia tähän uutuuteen. Jukkaa kiukutti nähdessään kuokkijain sakean jonon pellolla ja nähdessään Ulin valjastavan auran eteen kuusi juhtaa, vaikka niitä ennen oli tarvittu vain neljä.

"Tämähän nyt on vasta typerää", mutisi Jukka itsekseen. "Hyvä maa haudataan piiloon ja huono, laiha käännetään pohjineen ylös. Näin köyhdytetään maa perin pohjin, lanta kuopataan niin syvälle että se juoksee jokina ihan Amerikan puolelle maapalloa. Ja sitten kylvetään huonoon, kelvottomaan keltamultaan. Lapsikin ymmärtää, ettei mokomasta tule hyötyä."

Onneksi lähti ukko matkalle Weltschlandiin ostamaan poikansa kanssa viiniä tai paremminkin sanoen, maksamaan poikansa ostoksia, joten Uli sai rauhassa ahertaa. Ja ukko oli ihan ihmeissään kun hän palatessaan näki nuoren oraan puskevan esiin kauniina voimakkaasta pellosta. "Mutta keväälläpähän näkee, miten käy", tuumi hän; "kyllä siitä varmaan enin osa talvella mätänee."

Ja loppuviljat korjattiin tyydyttävästi, sillä taas oli Glunggessa alotettu työt aikaisemmin kuin muualla. Ei tarvittu korjailla viljaa lumen alta. Aikaa oli pysytellä huonolla ilmalla katon alla ja aina oli myös sisällä ollessa sellaista tekemistä, joka edisti ulkotöitä. "Paljonhan se ilmasta riippuu", sanoi emäntä, "mutta muistanpas minä eräänkin syksyn, jolloin oli ilma vielä kauniimpi kuin nyt, eikä kuitenkaan jouduttu syystöistä läheskään näin aikaisin. Eikä silloin ollut kuitenkaan kylvetty ja lannoitettu näin paljon maata. Siitäpä nyt näkee, että riippuu se tekijästäkin. Eihän sille tosin mitä voi, jos ilmat ovat perin onnettomat (vuonna kuusitoista oli kaura vielä jouluna pellolla), mutta kyllä minä tiedän talokkaita, jotka eivät saa syystöitään suoritetuksi, vaikka syksyä olisi loppiaiseen saakka. Ne tekevät mielestään syntiä, jos eivät jätä talveksi jotain lumen alle, perunoita, nauriita tai edes – hernekeppiä."

Sitten käytiin niittyjen kimppuun. Kaivettiin hautoja, suuria ja pieniä, ja saatu muta vedettiin pois. Vesipohjaisille niityille laitatti Uli salaojia: syviä maanalaisia ojia, johtoja, joiden seinät rakennettiin puusta ja kivestä; mullalla peitettyjä kanavia, jotka kokosivat veden ja imivät sen pois niityiltä, niin että pinta kuivui ja tuli hedelmälliseksi. Sellaisilla johdoilla saatiin monen monta auran alaa niittyjä hyvään kuntoon jo sinä syksynä ja olisi saatu enemmänkin, jos ei Jukka olisi tehnyt tenää. "Ei nyt huolita sentään perkata kaikkea yhtaikaa", sanoi hän, "vuosihan se on tulevakin vuosi. Ja nythän on sitäpaitse jo aika ruveta riihitöihinkin, muuten ei siitä hommasta selviä ennen pääsiäistä. Ja jos on aikaa, niin näkeepähän sitten keväällä, perkataanko lisää. – Mutta en minä nyt tuosta ole hyvilläni, että pohja väännetään noin päälle. Se työ tulee maksamaan paljon eikä tiedä tokko siitä kuitenkaan on hyötyä mitään." Niin puhui Jukka. – Itsekseen hän vielä ajatteli: "ei tarvitse ihmisten luulla, ettei täällä muut pysty mihinkään kuin Uli, ettei täällä tällaiseen työhön olisi osattu ryhtyäkään ilman Ulia. Se poika alkaa minusta jo käydä liian mahtavaksi, se määräilee kaikkea kuin omaansa, kuten ei täällä talonväkeä olisikaan." – Kehaisipa Jukka vielä toisille rengeillekin:

"Mitäpäs olisitte sanoneet, jos olisitte saaneet vielä koko talven kaivaa salaojia? Tuo Ulihan sitä olisi tahtonut, mutta minä toki säälin teitä enkä tahtonut panna teitä sellaiseen työhön, jossa kaikki vaatteetkin pilautuvat. Ei se nyt Ulikaan saa huseerata tässä ihan mielin määrin, isäntähän se olen vielä minäkin talossa. Ja järkevämpi olen sentään kuin moni muu, jonka asia ja velvollisuus olisi katsoa teidän parastanne."

Tietysti oli rengeistä tämä puhe mieleen. Palvelusväestä ovat sivutyöt aina vastenmielisiä: päätyö on näet aina, kaikessa tapauksessa suoritettava ja sivutyö lisää siis vain puuhaa ja vaatii ahkeruutta. Moni renki laputtaa siis tiehensä talosta heti kun näkee joutuvansa sivutöihin. "Tehkööt itse, mutta minä menen pois!" sanoo hän, "minä en ole narri enkä rupea tappamaan itseäni työllä ja tärvelemään vaatteitani. Tehkööt muut, jos haluttaa!" – Ja haluttomuus töihin, joita ei ole tarvittu tavallisesti tehdä, kasvaa palvelijoissa joskus niin suureksi, että he alkavat öykkäillä, motkottaa, kiroilla ja uhkailla lähtevänsä talosta heti kun heitä tahdotaan pienimpäänkin oudompaan tehtävään. Ja tästä johtuu se, etteivät rengit auta hiventäkään talon naispalkollisia heidän töissään, eivät edes emännän käskyjä ja pyyntöjä ole kuulevinaankaan. Eräitä ihmisiä ei saa pikamarssiin, vaikka mitä tekisi, monta on sellaista, joka ei voi eikä tahdo ponnistaa kertaakaan voimiaan, moni kulkee velttona kurjuuttaan kohti ja velttona alistuu kurjuuteensa.

Ikävä totuus on tosin tässäkin palkollisten puolustukseksi mainittava: se, että useat isännät koettavat nylkeä vähistä palvelijoista liikaa etua. Ja kuten kameli, joka ei tahdo nousta maasta silloin kun sen selkään on sälytetty liian suuri taakka, niin tulevat sellaisilla isännillä liiaksi rasitetut palkollisetkin usein niskureiksi ja tekevät väkinäisesti työtä. Heitä ei ole oikeutta soimata. Mutta heistäkös leviää sitten uppiniskaisuus vähitellen toistenkin, hyväin isäntäin palvelijoihin ja koko palvelevaan kansanluokkaan. Ja kun palkollisen selkää vähänkin alkaa hiki lämmittää, niin alkaa hän heti noitua kuin syyttä suomittava ja jos häntä kehoittaa vähän kiiruhtamaan, niin alkaa se pöyhistellä tai pistää pillit pussiinsa!