Buch lesen: «Miten Uli-renki tulee onnelliseksi», Seite 14

KUUDESTOISTA LUKU

Uli saa uudet lehmät ja uudet rengit

Eräänä aamuna sanoi Jukka aivan odottamatta Ulille.

"Minä olen nyt asiaa tuuminut ja ehkäpä ei olisi hulluinta, jos tuota karjaa tosiaan vähän uusittaisiin. Huomenna on Bernissä kuukausmarkkinat ja sieltähän niitä lehmiä aina paraiten saa. Ota nyt se Kirjo ja Tähdikki ja lähde viemään niitä Berniin. Yötä voit olla missä haluat, kunhan vain ehdit aamulla ajoissa markkinoille. Jos näet kelvollisia, niin osta; jos et, niin saadaanhan niitä sitten Burgdorfistakin toukokuun markkinoilta."

Uli ei mukissut vastaan, vaikka hänestä tosin tuntuikin kummalliselta se, että hänen nyt on lähdettävä kulettamaan viiden tunnin matkan päähän kahta vanhaa lehmän köpelystä. Sillä kukaties, ei niitä kukaan osta ja mitenkäs hän ne sitten saa takaisin kotiin, kun ne eivät ole navetassa seisoessaan tottuneet tallustelemaan kovalla tiellä!

Oli kuuma toukokuun iltapäivä, lehmät tottumattomat kulkuun ja auringonpaisteeseen. Olipa Ulilla niistä huolta. Mutta onneksi tunsivat lehmät hänet hyvin; ne eivät teutaroineet peloissaan kun hän tuli luokse, vaan kulkivat luottavaisesti ja ilman vitsaa hänen jälestään. Hiljaa vaeltaessaan tietä pitkin katseli Uli maailmaa ympärillään. Joka pellon hän huomasi, arvosteli älykkäästi joka taloa ja talon tapoja. Ja jos ei hänen silmäänsä pistänyt mitään erikoista, niin syventyi hän ajattelemaan miten paljon hän tahtoisi markkinoilla näistä elukoista. Sillä Jukka ei ollut antanut hänelle ohjeita lainkaan; olihan vain sanonut, että Ulin on kuulusteltava käypiä hintoja ja meneteltävä niiden mukaan miten paraaksi näkee. Kauan oli Uli epäröinyt, tokko suostua näin ylimalkaisiin ohjeisiin, mutta viimein oli emäntä sanonut; "No mitäs siinä nyt hakastelet! Kuulethan, että ukko jättää sen asian sinun huoleksesi. Tee parhaasi ja sillä hyvä." Ja isäntä oli antanut Ulille pari louisdoria, jotta hän voisi ostaa kunnollisia lehmiä myytyjen sijaan. Uli oli hyvillään ajatellessaan, että ehkäpä hän saa myydyksi nuo vanhat lehmät ja niiden hinnalla sijaan uusia ja kauniita ja voi antaa Jukalle hänen louisdorinsa takaisin! Mitenhän se ukko silloin ällistynee!

Sinä päivänä ei hän kulettanut lehmiä muuta kuin neljän tunnin matkan päähän, tuumien, että kun ei nyt niitä liiaksi rasita, niin pääsee kulkemaan huomisaamuna kiiruummin. – Ravintolassa, johon hän meni yöksi, ei ollut paljon rauhaa; koko yö siellä kulettiin ja koluttiin. Se oli täynnä kunnon väkeä ja maankiertäjiä, likaisia juutalaisia ja ahnaita kristittyjä, myyjiä ja ostajia, kaikki otsansa hiessä onneaan ajelemassa ja harjoittautumassa huomenisiin otteluihin. Koko yön ne kuleksivat tuvassa, jopa tunkeutuivat makuusuojiinkin. Ne möivät ja tinkivät lakkaamatta ja melusivat kuin tykit ankarassa tappelussa. Ei ollut Ulin hauska jäädä louisdorit taskussa tällaisen väen pariin; hän pani housut päänaluisensa alle, oikaisi toisen lahkeen lavitsalle ja heittäytyi makaamaan sen päällä; mutta ei nukkunut paljoa koko yönä. – Tahtoen päästä erilleen juutalaisista, jotka jo eilisiltana olivat tuppautuneet hänen seuraansa, lähti hän ravintolasta jo aamulla varhain. Aamu valkeni ylen kauniina, kedon kukkaset tuoksuivat hempeästi ja kimalsivat suloisesta kasteesta ja iloisesti vaelsivat Uli ja hänen lehmänsä tuntematonta tulevaisuutta kohti.

Pitkää matkaa ei Uli ennättänyt kulkea kun hänen seuraansa ilmestyi pitkä, laiha mies; Uli ei oikein tiennyt mistä se siihen tuli. Ja heti alkoi se hieroa lehmän kauppoja hänen kanssaan eikä antanut perää ennenkun Uli suostui. Ennenkun ehti Berniin, oli Uli siis myynyt lehmänsä ja saanut niistä, mielestään, vähintäin kaksi louisdoria yli niiden oikean arvon. Mies maksoi lehmät jo kaupungin edustalla ja lähti viemään niitä pois eikä Uli sitten enää häntä tavannut. Ulia alkoi peloittaa: jospa hän olikin ollut liian hätäinen? Ja jospa hinnat ovatkin toiset kuin mitä hän luuli? Mutta pian näki hän, että lehmiä oli markkinoilla paljon ja että ne olivat nyt yleensä hyvin huokeita, sillä näin kuivana kesänä ei toivottu hyvää heinävuotta. "Hyvimpä nyt kävikin", tuumi Uli itsekseen; "onnipa nyt potkaisi." Ja hän jäi odottamaan yläportille lehmänmyyjiä ja katselemaan, miten kaunista nautakarjaa kuletettiin kaupunkiin Freiburgin piiristä ja rikkaista vuoristokunnista. Hänen silmäänsä pisti etenkin eräs suuri, vahvarakenteinen hieho. Sitä talutti pieni, leveämekkoinen mies, jolla oli laajalierinen hattu päässä. – Laiha on tosin elukka ja takkuinen, tuumi Uli itsekseen, eikä se poikine vielä kohtakaan, mutta kyllä siitä kalu tulisi, jos se vaan on terve. – Ja se oli terve; mutta mies löyhki niin hirveän pahalta että lähenijää yökötti kymmenen askeleen päästä ja koko hänen ulkomuodostaan voi päättää, että hän oli syrjäseutulainen, joka ei ollut liioin kokenut maailman huisketta. Nuo syrjäkulmalaiset, kotioloissaankin ne ovat usein omituisia: ne tarttuivat toimeen aina väärästä päästä, ne ovat itaria ja ahertavat työssä henkeen ja vereen asti, mutta eivät kuitenkaan edisty, vaan häilyvät alituiseen elämän ja kuoleman vaiheilla. Kun Uli tarkasteli hiehoa sanoi mies: "Suinatkaa sitä vaan, ei siinä ole vikaa. Minun täytyi ruokkia sitä puoli talvea olilla kun karjaa oli liian paljon enkä oikein olisi raaskinut sitä myydä; ja heiniä ei meikäläinen jaksa ostaa. Ja minä toivoin, että tokihan tuota tullee heinää, mutta eihän tuota nyt näykään tulevan ja nyt tämä pitää kuitenkin myydä. Säälihän se on; mutta mistäpäs sitä sitten talvella saa heinää jos nyt kesällä syöttää ruohon loppuun! Isävainaalla oli aina kolme lehmää ja minä koetan nyt väkipakolla pitää neljää. Ja onhan se pakkokin pitää saadakseen lantaa; mutta eihän se lanta tahdo sittenkään riittää."

Tuo syrjäläis-rukka ei näet tiennyt, että kahdesta hyvin ruokitusta lehmästä saa lantaa ja muutakin hyötyä enemmän kuin neljästä huonosti ruokitusta. Mutta eihän siitä sovi hänelle harmitella, sillä eiväthän suurten kyläin suuret pomotkaan vielä sitä tiedä, koskapa pitävät toista tusinaa lehmiä, mitkä kaikkiaan lypsävät vain kymmenkunnan kannua.

Mies paha melkein itki kun hänen täytyi myydä hiehonsa eikä Uli raaskinut häntä nylkeä kuten varmaan olisi ollut tilaisuudessa: sillä kukaan ei takkuisesta eläimestä piitannut ja tullut kaupoissa kilpailemaan. Huokealla sai Uli hiehon; ja kuitenkin oli mies tyytyväinen ja toivotti onnea ja lykkyä hieholleen ja sen ostajalle ja jäi katsomaan vesissä silmin entisen elukkansa jälestä.

Vielä osti Uli toisenkin lehmän, pian poikivan, jolla oli sirot sarvet ja puhdas karva, perä leveä ja etupuoli suippeneva kuin kiila kuten hyvällä lypsylehmällä ainakin. Ja jo kymmeneltä lähti Uli kulkemaan tullista kotiin ja oli hyvillään, sillä kolme taalaria oli hän voittanut kaupoissa, isännän louisdoreihin koskemattakaan ja uskoipa kuitenkin tuovansa kotiin paljon parempia lehmiä kuin mitä sieltä oli vienyt markkinoille.

Ja mitähän ne ukko ja lypsäjä nyt tuumivat! ajatteli hän. Kyllä kai ne moittivat tämän hiehon laihuutta, mutta moittikoot vain! Saavatpahan nähdä miten pulskaksi se tulee ennen poikimista kunhan sille annetaan vain kyllältä suolaa ja oikeaan aikaan juomaa, ettei parantunut ruoka eritä sen vatsassa ilkeitä happoja ja tee sitä kipeäksi.

Ja noita kolmea taalaria hautoi Uli yhä kourassaan ja hänestä tuntui ihan siltä, kun noiden rahain nyt oikeastaan pitäisi olla hänen. Sillä hänen ansiotaanhan se oli, että myydyistä lehmistä oli saatu näin hyvä hinta ja se, että uudet oli saatu huokealla. Ja monen batzinpa edestä hän oli jo tehnyt Jukalle ylityötä; monipa tilkki oli irtautunut Ulin anturoista, joka vähemmin ahertamalla olisi pysynyt paikoillaan. Ja Ulin mielessä alkoi myös kummitella se suuri lasku, jonka hän oli saanut maksaa ravintolassa toisten palvelijain edestä, etupäässä vain Jukan ja hänen talonsa rauhan vuoksi. Ja Glunggessa ei hänelle oltu lahjoitettu vielä mitään; yli palkan ei kolikkaakaan ja lypsäjä ja tallimies saivat aina harjakaisrahat. Oikein ja kohtuullista ei ollut, että hän, joka aina sai sietää vaikeimman vaivan ja huolen, ei koskaan saanut mitään erikoispalkkiota. Mitäs, jospa nyt pitäisikin itse nuo kolme taalaria? Isännän kohtaloa ei tosiaan siltä olisi syytä surkeilla, sillä huokeat olivat lehmät sittenkin, ja isäntä saisi olla tyytyväinen. Ja eihän Ulin tarvitsisi sanoa saaneensa näin paljoa lehmistä myydessään, hän voisi ilmaista voiton kolmea taalaria pienemmäksikin kenenkään sitä aavistamatta. Hänhän oli näet myynyt lehmät ventovieraalle eikä siinä ollut läsnä juorukelloa minkään näköistä.

Mutta miten tahansa Uli siinä aprikoi, niin jokin salaperäinen ääni hänelle yhä vain sanoi, että rehellinen mies hän ei ole, jos tekee tuolla tavoin. Nuo hänen tuumansa ovat vain paholaisen verukkeita, kauniita koristeita, joilla konnamaisuutta peitetään. Hänen mieleensä tulivat entiset ajat, jolloin hän oli aivan samantapaisilla verukkeilla puolustellut kelvotonta itseään – ja oli huomannut, että hän niillä rikkoo Jumalaa ja ihmisiä vastaan. Ja hän muisti myös kerran ennenkin taistelleensa samantapaisen taistelun ja muisti että rehellisyyden voitto oli silloin ollut hänelle vain hyväksi. Ja yhä enemmän ja enemmän varmistui hän siinä päätöksessä, että hän ei anna kellekään syytä soimata itseään vääryydestä. Hän tahtoo olla puhdas ja moitteeton, jotta sitä paremmalla oikeudella voi opastaa toisia renkiä seuraamaan oikeutta. Ja hän tunsi, että jos hän nyt hairahtuu, niin ei hän voi vaatia muilta yhtä paljoa kuin ennen ja että hänen täytyy ummistaa silmänsä toistenkin lurjusmaisuuksilta kun kerran itsekin on lurjus.. Jos hän tämän tekee, ei hän voi kohdella toisia oikeudenmukaisesti, kun kerran itse on yhtä huono kuin hekin. Ja ilkeäisikö hän sitten enää katsoa ihmisiä silmiin, jos tämä tulisi ilmi! Ja kylläpä muut rengit sitten ilkkuisivat! Ja kyllä hän saisi hävetä! (Uli-parka ei tiennyt, että oikea toisten rikosten anteeksianto johtuu kristillisestä rakkaudesta, eikä pahasta omastatunnosta; – ei koira koiran hännälle pole: tänään kolkkaa rangaistus sinut, huomenna minut.) Ja mitempä hän vastaisi Jumalalle tästä teostaan? Miten voisi hän enää rukoillakaan lapsen tavoin, jos sellainen tahallinen petos painaisi hänen omaatuntoaan?

Ei, enpä teekään niin, ajatteli hän ja solahutti nuo kolme taalaria taskunsa pohjalle ja vihelteli iloisesti, kunnes saapui ravintolan luo. Siellä kytki hän lehmänsä siimeiseen paikkaan ja meni sisään, istahti pöydän taa, tilasi haarikan ja vähän lämmintä ruokaa: kimpaleen lihaa, keittoa ja vihanneksia. Ja odotteli päivän jäähtymistä.

Odottamattoman aikaisin ja hyvällä tuulella tuli hän kotiin. Hänen ostamiaan lehmiä ei liioin kehuttu. – Niin, miten kalliit lienevätkään, sanoi Jukka, ja eihän noista noin laihoista tiedä tokko oikein kalua saa. Taitavat olla jo niin sitkeälihaisia ettei taida maksaa vaivaa enää ruokkia. Mutta eihän huolita puhua vielä mitään, ennenkun kuullaan hinta. Uli kutsuttiin pikkutupaan ja siellä teki hän suoraan ja reilusti tilin kaupoistaan ja löi mukaan annetut ja voitetut rahat pöytään Jukan eteen. Jukka kuunteli kummissaan ja ihmetteli hyvää kauppaa, mutta tuumi kuitenkin, että ehkäpä Uli olisi saanut lehmistä vieläkin enemmän jos olisi vienyt ne Berniin saakka; mutta hyvästihän noista oli nytkin saatu ja ostetut, eivät ole kalliita nekään, mutta eihän tosin vielä tiedäkään, mitä niistä tulee. Harjaisrahat myydyistä lehmistä, – sillä nekin oli Uli antanut isännälle, – saisi Uli jakaa lypsäjän kanssa ja korvata niillä matkakulujaan. Ei, sanoi Uli, ei tämä nyt ole oikeaa menoa, hänen mielestään pitäisi isännän maksaa matkakulut, sillä isäntähän hänet oli matkalle lähettänytkin ja ainahan isännät ne maksavat. "Eipä nyt tullut paljoa hyötyä tuosta pitkästä markkinamatkasta", tuumi Jukka kaivaen kitsaillen ja surren kukkarostaan nuo muutamat batzit. – "Jopa olit taas kehno", sanoi emäntä kun Uli oli mennyt; "taalari olisi hänen pitänyt saada sinun pussistasi ja sinä rupesit vielä nylkemään häneltä matkarahaakin. Siten sinä pilaat kaikki palvelijat; ei ole hauskaa heistä säästää sinun omaisuuttasi." "Luuletkos sinä sitten, että tämä oli hyvä kauppa ja että tämä oli Ulin ansiota? Ehei, eikös mitä! Minäpä paninkin erään miehen ostamaan Ulilta lehmät omaan laskuuni; tahdoin nähdä, tokko se pettää minua." "Kyllä olet ilettävä", sanoi emäntä, "ja nyt äkäilet vielä kun se ei pettänyt! Kyllä, Jumalan nimessä, tuo on jo ihan kelvotonta! Kiittäisit hyvää Jumalaa kun olet saanut kunnon rengin; mutta etpäs, teet hänestä vielä kelmin. Varo sinä itseäsi! Kun hän sen huomaa, niin paiskaa hän sinua pääkuoreen niin että ikipäiväsi muistat."

Jonkun ajan päästä tuli Uli isännältä kysymään milloinka heinän teko alotettaisiin? Hänen mielestään oli jo aika sitäkin ajatella. "No sinä nyt olet se ijänikuinen hätähousu; eihän kukaan ole vielä alottanut heinäntekoa eikä minun mielestäni ole aina hyvä kulkea etunokassa." – "Ei meidän auta katsoa muihin", sanoi Uli, "meillä on tavattoman paljon enemmän heinäntekoa kuin muilla ja jos emme aiota ajoissa, niin jäämme pian takimaiselle pajulle. Kun on jäänyt kerran jälelle, niin ei koskaan ehdi muiden rinnalle ja jälkimäisenä on aina pahin olla. Käy niinkuin sotaväessä: jälkimäisten täytyy aina juosta kiivaimmin, ja jos he hetkenkin vitkailevat, eivät he tavoita toisia lainkaan. Ja jos jää vähemmille tuloille kuin muut, niin ei näytä säästäminen auttavan mitään." Jukka jarrutteli vastaan ja lateli verukkeitaan, mutta ei auttanut muu kuin ruveta tänä vuonna tekemään heinää ensimäisenä koko kylässä.

Uli oli tottunut työskentelemään hyvillä työkaluilla; mutta kun kesätyökaluja tarkasteltiin, olivat ne kaikki mitä kehnoimmassa kunnossa. Talossa ei ollut Ulin mielestä ainoatakaan kelvollista viikatetta. Jukka sanoi ostaneensa viime vuonna neljä uutta, ja haravia, hankoja jos miten monta; hän ei ymmärtänyt, mihin ne nyt kaikki olivat joutuneet. Ja jos ne oli varastettu, niin hassupa hän olisi jos alituiseen ostaisi uusia. Miten vain haluttaa, sanoi Uli, mutta ei suinkaan hän kintuillaan niitä ja kourillaan haravoi; ja jos toivotaan kunnon työtä, niin pitää työkalutkin olla kunnolliset. – Viimein ostikin Jukka uusia työkaluja, mutta niin huokeaa kamaa kuin mahdollista. Ja kukapa ei tietäisi, mihin huonoilla ja huokeilla viikatteilla pystytään. Uli hankki viimein omilla rahoillaan itselleen kunnon aseen. Mutta kun hän sitten rupesi muille esimerkillään opettamaan niittämistä, niin heti hänelle vastattiin: anna parempi ase, tai pidä suusi kiinni!

Uli oli tottunut lähtemään niitylle jo kello kolmelta aamulla. Ensin ei hän tahtonut saada ketään niin aikaisin ylös; tuskalla ja työllä sai hän väen niitylle kello neljän aikaan. Lypsäjä ja tallimies eivät tahtoneet lähteä heinään apumiehiksi vaikka työssä oltiin ihan talon vieressä; ja kun he vihdoin tulivat, niin he vain laiskottelivat tai tuppautuivat Ulin etumieheksi kunnes Uli heille näytti mihin hän kykenee ja jätti heidät tuossa tuokiossa kymmenen askelta jälelleen. Kun hän vihdoinkin oli saanut rengit niitylle, puuttuivat vielä päivätyöläiset. Ne tulivat niin myöhään, etteivät ehtineet ennen suurusta kuin kertaalleen halaista niityn. Yksi oli niittänyt vähän omiakin heiniään, toisen oli pitänyt nitoa viikatettaan, kolmas oli kulettanut eukolleen virtsaa: mutta tästä ei kenenkään mielestä tarvitsisi virkkaa isännälle mitään ja kaikki he kuitenkin vaativat täyttä päiväpalkkaa.

Ei ollut Uli ennen uskonut, miten erilaista on niittää kello kolmelta kello kymmeneen aamulla hyvillä aseilla ja hyvällä päällä kymmenen riuskan pojan kanssa, kuin kymmenen laiskurin parissa, jotka työskentelevät vain tuumien: "päivähän se on huomennakin". Yksi tuossa kuhnii, toinen tuossa kähmii. Ja hän ajatteli, että ihanko nuo ovat noiduttuja vai mikä niitä vaivaa, kun ne alituiseen ruikuttelevat, ettei heiltä muka ole milloinkaan näin sivuja katkottu, eikä heitä ole milloinkaan ajeltu näin orjina. – Aika vastus hänellä oli seistä aamulla, mutta illallapas vasta tuskan lykkäsi! Jos tuli puolen päivän aikaan niitylle viikatteita hiomasta ja varustamasta vankkureita kuntoon, niin ei karheita ollut edes käännelty, sitä vähemmin pantu ruoille suojaan vietäviksi; jos jäi niitylle, niin sai taas odotella vankkureita. Ja jos itse nosti niityllä heiniä vankkureihin ja lähetti osan väestä viemään heiniä vajaan, niin eivät lähetetyt tehneet kelvon mitään; ja vankkureita ei näkynyt, ei kuulunut takaisin ja niityllä olijat saivat odotella niitä puolen tuntia toimettomina. Jos itse lähti häkkiä purkamaan, niin sujui purkaminen hyvin, mutta tallirenki ei taas niityltä lähettänyt heiniä ja vajaan nostajain täytyi hukuttaa aikaa turhaan ja odotella ja loikoa joutilaina varjossa. Ja illalla ei kellään ollut aikaa ruveta haravoimaan heiniä karhelle ja Ulin täytyi haukkumalla pakottaa heidät siihen työhön. Ruolle panosta ei kunnolla puhettakaan; sai tehdä itse jos halutti. Ja Uli juoksenteli ja rääkkäsi itseään kuin hullu aamusta varhain iltaan myöhään saakka; ja naisväki oikein sääli häntä, mutta mitäs se auttoi. Uli aavisti, että nyt tässä taas juonitellaan tahallaan. Ja Jukka katseli vaan päältä, kylmästi, melkein ilkkuen. Naisväki tosin hätyytteli häntä vähän nuhtelemaan miehiä: eikö isäntä näe, että Uli ei mahda niille mitään? Ne härnäävät häntä tahallaan! Mutta silloin Jukka sanoi: "Oo, se on hyvä vain, ettei se saa kaikkia tottelemaan! Jos tässä kaikki sen pillin mukaan tanssisivat, niin kylläpä se tulisi ylpeäksi. Ei uskoisi enää auringon, kuun eikä tähtienkään olevan itseään ylempänä!"

Sinä kesänä olivat vielä sangen oikulliset säätkin. Oli tosin kauniitakin päiviä, mutta myös niin huonoja, ettei heinää voitu lainkaan tehdä. Olisi siis pitänyt ahertaa poudan aikana kahta uhemmin; tuolla ainoalla keinollahan maamies voi parantaa huonoja säitä, ja sen keinon muisti Uli myös. Mutta kymmenittäin, ei ainoastaan tämä yksi, tuli hänen tielleen kompastuskiviä. Kiusallista se oli, sen ymmärtää jokainen. Moisessa tuskassa ihminen joko tukehtuu, läkähtyy sappeensa tahi purkaa sitä ilmi niin että tuli soi, seinät tärisee, hiukset karkaavat pystyyn ja karjunta kuuluu yli seitsemän kuningaskunnan. – Sunnuntaina kirjoitti Uli entiselle isännälleen, ettei hän enää tällaista siedä! Häntä kiukuttaa niin että sappi on haleta! Syödä ei voi enää niin palaa, tuntuu kuin joka nokareeseen tukehtuisi; ja kun hän vain vilkaiseekin yhteenkin noista lorteista, niin alkavat hänen kyntensä syhyä. Ja heillä on heinäntekoa vielä paljon ja huomenna pantava niitetyt vajaan. Ja jos ne vielä vehkeilevät kuten aina ennen ja jos isäntäkin hänelle vain ilkkuu, niin hän antaa hiiden paltun koko talolle ja tulee siekailematta entisen isännän luo! Tämä on hiton elämää, tämä, kun sekä palvelusväki että isäntä ovat vastassa. Emäntä kyllä ymmärtää asian, mutta paljoakos se mahtaa; ja jos se muija olisikin isäntänä, niin olisi talossa aivan toinen komento.

Huomenna oli pouta; ja illaksi uhkasi tulla ukkonen. Jo kello kahdeksan aamulla herkesi Uli niittämästä ja rupesi kouhottelemaan heiniä kuivamaan; ja jo aamulla vietiin kaksi vankkuria suojaan. Murkinalla sanoi Uli kotiväelle, ettei tarvitse varustaa illallista kovin varhain, sillä tänään kai päästään työstä vasta myöhään. Heinä ehtii tänään vielä kuivaa, se on toimitettava kaikki suojaan; tulee iso vahinko, jos sade vielä kerran saa sen kastella.

Iltapäivällä rupesi työ tokeilemaan, oltiin kuin tervassa; seisottiin nokat vastakkain, kättä ei liikautettu. Missä Uli liehui, siellä kävi työ; mutta minne hän tuli, siellä ei tehty mitään. Lypsäjä ei tullut niitylle ja tallimies ohjasi vankkureita niin hitaasti kuin olisi niitä ollut etanapari vetämässä. Ja kun Uli sanoi hänelle: "Ajahan kovemmin, kyllä hevoset jaksavat!" niin kaatoi hän tahallaan kuorman ojaan ja siinä meni tuntikausi ennenkun saatiin se ylös. Ja kun Uli tuli hätään ja sanoi, että kyllä se nyt on umpisokea, joka ajaa kuormansa ojaan, niin sanoi tallimies: "Omapahan on syysi. Isäntärenkihän tässä itse pitää sellaista kiirettä. Kun hän vain ilmestyy niitylle, niin heti käy kaikki hullusti! Ja minä en rupea enää olemaan orjana kuten muut ja jos en osaa ajaa mieliksesi, niin aja itse! Minä en puutu enää piiskan varteen jos ei isäntä itse tule käskemään." Ja tallimies nakkasi piiskansa Ulin jalkoihin ja heittäytyi mukavasti ruolle loikomaan. Uli käänsi jo piiskan tyven kämmeneensä koetellakseen miten kylmä kuumentaa, mutta hillitsi kuitenkin mielensä ja ajoi itse kuorman kartanolle.

Emäntä oli varustamassa illallista, ja kun hän näki Ulin tuovan kuormaa kotiin, niin kysyi hän Vreneliltä, joka tuli ulkoa tupaan: "Mitäs nyt on tapahtunut, koska Uli itse ajaa kuormaa?"

"Kysy itse häneltä, täti", vastasi Vreneli. "Väki juonittelee ja jos ei serkku mene Ulin avuksi, niin ei nyt koidu hyvää! Minä hänenä olisin jo aikaa sitten laputtanut matkaani."

Emäntä nousi ylös, meni pihalle Ulia vastaan ja kysyi:

"Minkätähden sinä itse ajat? Mitäs nyt on tullut?"

Huulet valkeina ja vapisevalla äänellä kysyi Uli: "Missä on isäntä?

Minä tahdon häntä tavata."

"Hyvä Jumala, miten sinä olet oudon näköinen! Tule nyt toki tupaan, siellä se on. Pitäköön nyt joku sillaikaa hevosta."

Uli meni tupaan emännän jälestä ja ripeästi otti emäntä uunin kulmalta kahvikupin, jossa kahvi jo höyrysi valmiina ja sanoi: "Ota nyt pois heti ja juo. Minä varustin sen Vrenelille, mutta juo nyt vaan; saahan se Vreneli sitten vasta. Mutta sanohan nyt heti, mikä sinulle on tullut?"

"Emäntä, minä lähden pois, hetipaikalla; minä en siedä tätä enää! Minä annan piiskan isännän kouraan ja tahdon heti tänään palkkani. Minä en rupea tappamaan itseäni muiden vuoksi. Ja kun vielä ilkutaan!"

"Voi Uli, Uli, kuka sinulle on ilkkunut?"

"Kuka! Juuri isäntä! Ja se se pitää minua vain narrina ja hän ei ole mikään isäntä, muuten se ymmärtäisi mikä on hänen velvollisuutensa ja oma etunsa! Ja siksi minä lähden!"

"Ja mikä se on sitten se minun velvollisuuteni ja etuni?" kysyi Jukka, joka juuri oli tullut ovelle.

"Minä tahdon palkkani heti", sanoi Uli, "ja menen matkaani."

"Ei sinulla ole syytä mitään", sanoi Jukka, "jää pois."

"En, isäntä, minä en jää ja minulla on hyvät syyni. Te otitte minut isäntärengiksi, mutta Te ette auta minua milloinkaan. Te ette määrää itse mitään; mutta menenpäs minä määräilemään! Täällä saa kukin tehdä mitä tahtoo. Teillä ei ole hyötyä mistään isäntärengistä! Te petitte minut pestatessanne, minä en rupee täällä olemaan."

"No mitä sinulla sitten on nurkumista?" Jukka jo vähän arkaillen.

"Mitäkö? Sitä, että te ette ole mikään isäntä. Jos olisitte, niin olisitte tulleet niitylle tänään ja kiirehtineet, käskeneet tahi edes sanoneet, että pitää liikkua vähän ripeämmin. Mutta sen sijaan annatte vain minun yksinäni puuhata, vaikka te olette nähnyt hyvin miten ne vetelehtivät. Lypsäjä ja tallimies eivät tahdo tulla niitylle ollenkaan. Ja siksi minä lähden."

"No älähän nyt riehki noin", sanoi Jukka, "enhän minä joka paikkaan ehdi. Jos olisit vähänkin suutasi avannut, niin olisin tullut ja sanonut niille; mutta kun on niin paljon ajattelemista ja huolta, kuin minulla, niin eihän aina ehdi kaikkea ajattelemaan."

"Olkoon miten on", sanoi Uli, "minä vaan tahdon palkkani, ja en jää!"

"Voi Uli", sanoi emäntä, "juohan nyt toki kahvisi ja maltahan mieltäsi. Me pidämme sinusta niin paljon eikä kukaan meistä ole sanonut sinulle niin pahaa sanaa. Päin vastoin, Vreneli ja minä olemme aina sanoneet keskenämme, että jos näin hyvää menoa jatkuu, niin saadaan talo pian kuntoon ja meillekin tulee kerran hyvä järjestys."

"Niin kauan kun täällä on tuo lypsäjä ja tallimies, ei mistään tule mitään ja heidän kanssaan en rupea olemaan enää niin siunattua hetkeä; joko lähden minä tai lähtekööt he."

"Tjah, tjah", sanoi Jukka, "vihapäissään tekee usein vääryyttä; jos tuumittaisiin asiaa vielä molemmat täänpäivää. Sittempähän huomenna ehtisi päättää."

"Se on jo tuumittu, isäntä", sanoi Uli. "Minä olen jo kyllin kauan hautonut sitä mielessäni; työntäkää heti palkka joko tallimiehelle ja lypsäjälle tai minulle, kummin tahansa."

"En minä anna rengin itseäni komennella!" sanoi Jukka.

"Enhän minä teitä komentelekkaan, vaan saatte valita; mutta jommin kummin sen pitää käydä."

"Ole nyt järkevä", sanoi emäntä Jukalle, "ompahan tässä nyt paljon valitsemista!"

"Niin, niin, mutta mistäpä sitten ottaa uuden tallimiehen ja lypsäjän tällaiseen kiireeseen aikaan, kun tarvitaan töissä joka sorkka? Ei se käy päinsä."

Uli sanoi: "Täällä tullaan ihan yhtä hyvin toimeen olkoot he poissa tai ei. Osaanhan minäkin lypsää ja vedättää heiniä yhtä hyvin kuin hekin. Minä teen aluksi niiden molempien tehtävät ja luullakseni uudet saadaan hyvin pian. Vaan tehkää mitä tahdotte; minä lähden hyvin mielelläni. Minä kirjoitin jo eilen Johannekselle, että minä palaan pian hänen luokseen."

Tämä jo tepsi Jukkaan ja hän taipui kutsuttamaan tallimiehen ja lypsäjän sisään antaakseen heille palkan. Ensin nämä luulivat, että isäntä aikoo heitä vain torua ja alkoivat siis heti hirveästi röyhistellä kuten aikoen koko maailmaa uhmata. Mutta kun Jukka sitten mainitsi palkasta, niin sanoivat he, että kyllä he kernaasti lähtevät; mutta saisipahan isäntä sitten nähdä, miten käy kun Uli on potkinut talosta pois kaikki ne, jotka eivät ole hänestä mieleisiä! Lyököön isäntä rahat pöytään vain, kernaasti heidän puolestaan. Jo aikaa sitten olisivat he muualla voineet saada parempia palkkoja! Jukka alkoi epäröidä, mutta onneksi oli emäntä jäänyt tupaan ohjaamaan näitä lähtövankkureita jos ne rupeisivat tiellä takertumaan tai ojaan kellistymään. Ja emäntä sanoi nyt: "Anna, Jukka, niille palkka vain, mielelläänhän ne sanovat sen ottavansa! Niistä lurjuksista on jo kauan ollut vastusta; hyvä kun niistä viimeinkin pääsee. Toivon, että jo tänään laputtavat matkaansa." – Eivät he mokomaan taloon jääkään niin hetkeksi enää, sanoivat lypsäjät ja tallimies. Saavat heistä nähden tehdä heinäänsä vaikka Martin päivään saakka, hauskaa heistä vain! Ja kuta pikemmin pääsevät, sitä parempi!

Jukka työnsi molemmille rahat eteen.

Ulkona alkoi tuulla; hattarat kiisivät taivaalla, mustat longat, synkeät kuin tulevaisuus huolten raskauttamasta sielusta, kohosivat verkkaan taivaalle, linnut piiloittautuivat pensaisiin, kalat näppivät veden pinnalta hyttysiä, tuulispäät huiskauttivat, tupruttelivat heiniä ja pölyä korkealle ilmaan. Uli koetteli saada ennen sadetta heiniä suojaan niin paljon kuin mahdollista; tuvassa lypsäjä ja tallimies lukivat rahojaan ja hymyilivät ilkkuvasti Jukalle ja sanoivat: "Eikös nyt isäntäkin haluaisi lähteä apumieheksi niitylle? Kyllä nyt miehiä tarvitaan tällaisella heinäpoudalla." Tuuli tempasi heinät hangoista, hevosten harjat huiskivat, kuormat kiisivät rukoja kohti, haravoijanaiset hyppelehtivät kuin vasikat ja juoksuttivat ajajain jälestä helmallisittain heiniä häkkiin. "Hei, tässä!" huudettiin alaalta; väkevät hevoset kiisivät täyttä ravia; hankomiehet jälestä juosten nakkasivat vankkureihin hangollisen heiniä, jotka taitava ajaja otti avosylin polvillaan vastaan. – Suuria pisaroita alkoi ropista, tuuli yltyi, yksi hyppäsi hakemaan kuormaköyttä, nousi keikahtaen kuormalle ja köytti sen kiinni paksuilla nuorilla; touhuten puuhasivat haravoijat kuorman kimpussa ja sukivat siitä rippeet. Silloin tuli myrskypää, rankkasade räiski, jylähtelivät mustat pilvet, pöly pilvenä sadetta pakeni. Väkevät hevoset kiisivät vajaa kohti, täyttä laukkaa, mutta Ulin varma käsi niitä ohjasi. Hangot olalla juoksivat nostajat jälestä ja helmat korvissa hynttyyttivät viimeisinä haravoijat hassut, ja pudistelivat nauraen, pajattaen turvallisen katon alla vettä vaatteistaan. Vesi virtanaan lankesi, pauhasi, pitkäinen läimähteli ja valaisi hämärää, hataraa vajaa, jylinä kattoja kiersi; ja arkana, vakaana seisoi väki vajan suojassa Herran ajaessa jylisevin vaunuin heidän päänsä ylitse.

Päivä pimeni, huudettiin illalliselle, musta oli vielä taivas, mutta sade kohisi jo hiljaisemmin ja ukonjylinä eteni. Silloin tulivat tallimies ja lypsäjä pyhävaatteissaan sanomaan hyvästejä tovereilleen. Toiset ihan ällistyivät. "Mitäs nyt on tapahtunut?" – Kysykööt Ulilta, vastattiin, hän se nyt on isäntä tässä talossa, he lähtevät mieluummin matkaansa kuin ovat yksissä moisen kanssa; he eivät jäisi enää tänne rahasta mistään.

Kun he olivat saaneet tavaransa toisten huomaan ja luvanneet ne sitten haettaa pois jälestä päin; ja kun olivat ennustaneet toisille, etteivät hekään enää kauan täällä voisi olla, lähtivät he pois talosta kuten yölepakot yön selkään, huolimatta illallista, jota heille tarjottiin.

Uli ei nähnyt heidän menoaan, mutta kun hän kuuli, että he olivat lähteneet, putosi kuin leiviskän kivi hänen sydämeltään. Ja se lisätyö, jonka hän nyt sai heidän tähtensä, tuntui hänestä aivan kuin palkalta, ja hän oli iloinen. Poistui aivan kuin kaksi jarrua kunnon koneesta. Vaikka talossa nyt oli kaksi työntekijää vähemmän, saatiin kuitenkin aikaan enemmän kuin ennen. Tosin kyllä Uli ahersikin ihmeellisesti ja tuntui kuin hänellä olisi nyt ollut kahden, kolmen miehen voimat. Hän niitti ja hoiti samalla karjaa ja hioi viikatteet eikä viipynyt kuitenkaan kotona muita kauemmin; mutta hän osasikin sovitella työt hyvin yhteen ja suoritti pari kolme tehtävää melkein yhdellä rutaisulla. Vain noin sivumennen tekaisi hän sivutyön, johon toiselta olisi kulunut toista tuntia. Tästäpä vasta oikein näki, mikä on ero riuskan miehen ja köntyksen välillä. Vasta nyt voi Uli oikein koota työvoimat niin että kunkin työntekijän täytyi auttaa toistaan. Hänen johtonsa alla sai renkipoika aikaan saman kuin täysikäinen renki. Muista palkollisista ja päiväläisistä näytti nyt pahahenki eronneen. He olivat hyvin taipuisia ja toimeliaita. Tuntui melkein kun alkaisivat he jo tehdä työtä omasta innostaan. Ne, jotka ennen olivat juonitelleet pahimmin Ulia vastaan, olivat nyt, juonten saatua näin surkean lopun, kaikkein innokkaimpia työssä. He ihan kehuivat Ulia ja kertoivat hänelle mitä kaikkea se tallimies ja lypsäjä oikein olivat tehneet, sanoneet ja punoneet häntä vastaan. Ja jo monasti he muka olivat niitä varottaneet ja sanoneet, ettei tästä hyvää koidu; mutta mitenkäs he voivat mennä sekaantumaan niiden asioihin! Ja eiväthän he silloin vielä olleet Ulia tunteneetkaan niin kuin nyt.