Buch lesen: «Hedelmällisyys», Seite 27

"Oh, tuolla on Maurice!"

Siellä tuli sisään hänen poikansa, jumala, hänen kaiken hellyytensä ja ylpeytensä esine, kruununprinssi, josta huomenna tulisi kuningas, joka pelastaisi uhatun kuningaskunnan ja antaisi hänen istua sivullaan kimaltelevassa sädekehässä. Hänen mielestään oli poika kaunis, iso, vahva, voittamaton kuin satujen ritari. Kun Maurice kertoi, että hän oli edullisella tavalla sopinut eräästä ikävästä kaupasta, johon hänen isänsä oli taitamattomasti sekaantunut, oli Constance jo näkevinään hänen korvaavan tappiot ja voittavan voittoja. Ja hänen riemunsa tuli täydelliseksi kun hän kuuli Mauricen lupaavan, että puimakone on valmis lopulla viikkoa.

"Sinun pitäisi juoda kuppi teetä, rakkaani. Sinä väsytät liiaksi aivojasi, ja tee tekisi sinulle hyvää."

Maurice suostui ja lisäsi sitten iloisesti:

"Tiedätkö, eräs omnibus oli äsken ajaa minun päälleni Rivolikadulla."

Constance tuli kalman kalpeaksi ja hänen täytyi panna kuppi kädestään. Suuri Jumala, voisiko satunnainen tapaus murskata hänen onnensa? Taaskin tunsi hän luissaan ja ytimissään saman jääkylmän, salaperäisen pöyristyksen…

"Hupsu", sanoi Beauchêne, "sehän oli poika, joka näytti omnibukselle pitkän nenän, koska hän nyt on tässä kertomassa asiasta. Maurice parka, sinulla on kovin omituinen äiti. Mutta minä tiedän, kuinka vankaksi olen tehnyt sinut, ja minä olen levollinen sinun puolestasi, kuten näet."

Rouva Angelin ja Mathieu istuivat samassa vaunussa kotimatkallaan Janvilleen; he olivat kahdestaan. Rouva Angelin purskahti ilman mitään näkyvää syytä itkuun, pyysi sitten anteeksi ja sanoi uneksivalla äänellä:

"Kun ihmisellä kerran on lapsi ja hän menettää sen, niin senhän täytyy olla hirmuisen surullista. Mutta hänellä on kuitenkin ollut lapsi, joka on kasvanut, joka on vuosikaudet tuottanut verratonta, sanomatonta onnea. Mutta kun lasta ei ole koskaan … oi, sellaista kärsimystä, sellaista surua! Ennen mitä tahansa kuin tällaista tyhjyyttä!"

Chantebledissa Mathieu ja Marianne yhä rakensivat, loivat ja synnyttivät lapsia. Ja niinä kahtena vuotena, jotka nyt taas olivat kuluneet, voittivat he elämän taistelussa kuolemaa vastaan perheen alituisen lisääntymisen ja viljavan maan avulla, joka oli koko heidän elämänsä, heidän ilonsa ja voimansa. Intohimo puhalteli kuin kuuma tuuli, tämä jumalallinen intohimo teki heidät hedelmällisiksi, sillä he osasivat rakastaa, he osasivat olla hyviä ja terveitä, ja heidän tarmonsa sai aikaan muun, heidän toimeliaisuutensa, heidän tyyni kestäväisyytensä siinä välttämättömässä työssä, joka luo ja järjestää maailman. Mutta näinäkään kahtena vuotena eivät he ilman ainaista taistelua voittoa voittaneet. Mutta voitto tuli yhä suuremmaksi ja varmemmaksi aina sen mukaan kuin valloitettu alue laajeni. Ensi ajan pienet murheet olivat kadonneet, nyt oli vaan ohjattava kaikkea ymmärryksellä ja oikealla tavalla. Pohjoisessa, ylämaalla, Mareuilin ja Lillebonnen talonpoikaistalojen välillä oli kaikki maa ostettu, siellä ei ollut kantoakaan, joka ei olisi kuulunut heille; siellä oli noin kahden sadan hehtaarin suuruinen metsä, joka muodosti aaltoilevain viljapeltojen lisäksi satavuotisia puita kasvavan puiston. Mathieun mielestä ei sitä ole jätettävä käyttämättä hyödyksi ja pidettävä ainoastaan koristuksena; hän yhdisti sentähden aukinaiset kentät toisiinsa teillä ja päästi sinne karjansa, ja karjanhoito menestyi erinomaisesti. Elämän arkki siellä kohisi, se lisääntyi sadoilla elukoilla, jotka pian etsivät majansa mahtavain puitten siimeksessä. Nyt sai syntyä kuinka monta lasta tahansa, maito kohisi koskina, lukemattomat elukat vaatettaisivat ja elättäisivät heidät. Kypsien viljapeltojen vieressä suhisivat synkät metsät vavahdellen siitä ikuisesta kylvöstä, joka nousi idulle sen siimeksessä sädehtivän auringon alla. Ja ostamatta oli ainoastaan yksi maakappale, viimeiset nummet itäpuolella, ja silloin olisi kuningaskunta täydellinen. Siinä oli palkka entisistä kyynelistä, ensimäisen vaikean ajan hivuttavista murheista.

Sillä välin kuin Mathieu täydensi valloitustaan, oli Mariannella ilo naittaa ensimäisen lapsensa, ja hän itse oli raskaana ja lähellä synnytystään. Niinkuin maa, oli hänkin hedelmällinen, vieläpä hedelmäin kypsymisen aikanakin, jolloin hänestä itäneet vesat vuorostaan alkoivat tehdä siementä. Yhdeksäntoista vuotiaan Blaisen naiminen hurmaavan, kahdeksantoista vuotiaan tytön kanssa – heidän rakkautensa, raitis kuin toukokuun aamu, oli herännyt Chantebledin kukkaisilla metsäteillä heidän ollessaan kahdentoista vuotiaita – muodostui ääretöntä toivoa täynnä olevaksi rakkaaksi juhlaksi. Kahdeksan muuta lasta oli läsnä: suuret veljekset, Denis, Ambroise ja Gervais, jotka olivat lopettamaisillaan lukunsa, Rose, vanhin neljäntoista vuotias sisar, josta näkyi tulevan kukoistava kaunotar, Claire, joka vielä oli lapsi, Grégoire, joka juuri oli alkanut koulunsa, ja molemmat nuorimmat lapset, Louise ja Madeleine. Lähikylistä kokoontui sinne kansaa katsomaan tuota iloista siskoparvea, joka seurasi isoa veljeään pormestarin luokse. Siinä oli kaunis kulkue, kukkia, keväänraittiita kasvoja, onnea, joka liikutti kaikkein sydämiä. Väliin kun Fromentin perhe läksi johonkin kylään markkinoille, oli teillä sellaista liikettä, ratsain, vaunuilla, polkupyörillä ja lisäksi vielä kaikuvaa naurua ja liehuvia hiuksia, että kansa pysähtyi katsomaan tätä kaunista näytelmää ja sanoi: "Nyt tulee sotajoukko!" aivankuin kaikki olisivat arvelleet, että heitä ei voi kukaan vastustaa, että koko seutu kuului valloittajan oikeudella heille, koskapa heitä syntyi aina yksi lisää joka vuosi. Ja näitten kahden viimeisen vuoden kuluttua synnyttikin Marianne taas tyttären, ja tämä hänen kymmenes lapsensa kastettiin Margueriteksi. Ja kun Mathieu näki hänen parantumisensa jälkeen hymyilevänä ja pieni tyttösensä sylissään, suuteli hän innokkaasti häntä tuntien voitonriemua kaikkien huolien ja tuskien jälkeen. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta voimaa maailmaan, uusi sarka kynnetty huomista varten.

Hedelmällisyyden suuri ja hyvä työ levisi yhä, kiitos siitä maalle ja naiselle, voittaen kuoleman, luoden elinehtoja jokaiselle uudelle lapselle, taistellen, tehden työtä, yhä synnyttäen enemmän elämää ja enemmän toivoa.

V

Oli kulunut kaksi vuotta. Näitten kahden vuoden kuluessa saivat Mathieu ja Marianne vielä lapsen, pojan. Samalla kertaa kuin perhe lisääntyi, laajeni myöskin Chantebled kaikilla niillä nummimailla, jotka olivat itäpuolella, aina Vieux-Bourgin kylään asti. Mutta nyt olikin viimeinen pala ostettu, koko maatilan valloitus oli vihdoinkin loppuun saatettu: noitten useitten satojen ennen viljelemättömäin maitten, jotka Séguinin isä ensin oli ostanut rakentaakseen sinne ruhtinaallisen linnan. Nyt olivat nämät maat päästä päähän hedelmälliset, ihmisten loppumattomat ponnistukset olivat synnyttäneet sinne ennen aavistamattoman hedelmällisyyden, ja ainoastaan Lepailleurin pieni alue, jota tämä ei suostunut myymään, oli kivisenä ja surumielisenä, kuivana kohtana tällä viheriällä kentällä. Elämä tunki voitonrikkaana eteenpäin, hedelmällisyys laajeni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen kaikista esteistä huolimatta, korvasi tappiot ja vuodatti joka hetki maailman suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Blaise, jolla nyt oli pieni, kymmenen kuukauden vanha tyttö, oli viime talvesta asti asunut konetehtaan piirissä, samassa sivurakennuksessa, jossa hänen äitinsä oli synnyttänyt Gervaisin maailmaan. Charlotte, hänen vaimonsa, oli hurmannut Beauchênen perheen vaaleanverevällä, nuorekkaalla kauneudellaan, niin että Constance itse oli ehdottanut, että he rupeisivat niin läheisiksi naapuruksiksi. Rouva Desvignes oli todellakin kasvattanut molemmat tyttärensä Charlotten ja Marthen hyvin viehättäviksi naisiksi. Kun hänen miehensä oli kuollut jättäen hänet huonoihin varoihin, oli hän muuttanut takaisin kotiseudulleen Janvilleen ja antautunut siellä tykkönään tyttäriensä opettamiseen. Koska hän tiesi, että he olivat melkein ilman myötäjäisiä, oli hän antanut heille mitä huolellisimman kasvatuksen siinä toivossa, että tämä auttaisi heitä pääsemään naimisiin, mikä todellakin oli jo toteutunut toiseen tyttäreen nähden. Ystävälliset suhteet oli solmittu hänen ja Fromentin perheen välillä, lapset leikkivät yhdessä, ja se lapsellinen rakkausromaani, joka johti Blaisen ja Charlotten avioliittoon, oli alkanut näistä leikeistä. Kun Charlotte oli kahdeksantoista vuotiaana mennyt naimisiin, oli hänen neljäntoista vuotias sisarensa tullut Rose Fromentin erkanemattomaksi ystävättäreksi, ja Rose oli yhtä kaunis kuin Marthekin ja yhtä tummaverinen kuin Marthe vaaleanverinen. Charlotte oli hyvin taitava pienten muotokuvain maalaamisessa – hätäkeino, jos joutuu köyhyyteen, sanoi hänen äitinsä – ja hän oli maalannut kauniin medaljongin Constancesta, ja se ystävällisyys, jolla Constance kohteli häntä, oli suureksi osaksi seurauksena hyvästä kasvatuksesta, jonka Charlotte oli saanut.

Blaise, joka oli perinyt Fromentien luomishalun ja työinnon, oli pian tullut hyväksi avuksi Mauricelle sittenkuin tämä – oltuaan pienen aikaa Morangen opissa – oli ryhtynyt liikehommiin. Maurice, jota hurjisteleva isänsä aina vähemmässä määrässä auttoi, oli vaatinut, että nuori pari saisi asua sivurakennuksessa, jotta hän voisi milloin tahansa tavata Blaisen, ja äiti, joka kaikessa teki poikansa tahdon mukaan, oli kunnioittavasti alistunut noudattamaan hänen toiveitaan. Constancella oli rajaton luottamus poikansa suurenmoisiin lahjoihin. Huolimatta sairaalloisuudestaan nuorempana oli tämä poika kuitenkin suoriutunut erittäin hyvin opinnoissaan, sillä vaikka hänellä tosin oli hieman hidas ajatuksen juoksu, oli hän sen sijaan hyvin ahkera. Hän puhui vähän, ja sentähden kuvitteli äiti häntä itseensä sulkeutuneeksi neroksi, jonka teot vihdoin saavat maailman hämmästymään. Ja kun Maurice oli viidentoista vuotias, sanoi Constance häntä katsellen ja ihailevalla äänellä: "Oi, miten hyvä pää hänellä on!" Ja Blaise otettiin luonnollisesti liikkeesen ainoastaan välttämättömäksi sijaiseksi, halvaksi palvelijaksi, kädeksi, joka täyttää kaikkitietävän ja kaikkivaltiaan isännän tahdon. Maurice oli nyt niin vahva, niin huomiota herättävä, ja hän yritti kohottaa liikettä siitä rappiotilasta, johon isä sen oli saattanut; hän oli tulossa tuoksi jumalalliseksi "ainoaksi pojaksi", josta Constance oli uneksinut ja jota hän itsekkäässä suuruudessaan oli niin monta vuotta valmistellut!

Mutta sitten tuli salaman isku. Blaise ei ollut ilman epäröimistä suostunut muuttamaan tuohon sivurakennukseen, sillä hän tiesi, että häntä aijottiin käyttää tottelevaisena hammasrattaana. Mutta kun hänen tyttärensä oli syntynyt, teki hän rohkean päätöksen ja ryhtyi taisteluun aivankuin isänsäkin ajatellen, että ehkä hänellekin tulee suurilukuinen perhe. Eräänä aamupäivänä, kun hän meni saamaan määräyksiä Mauricelta, sai hän itse Constancelta tietää, että tämä oli estänyt poikansa nousemasta vuoteesta, koska hän oli väsynyt unettoman yön jälkeen. Constance ei kuitenkaan näyttänyt liiaksi levottomalta, sillä olihan Maurice vaan hieman väsynyt, sillä molemmat nuoret miehet olivat viime viikkoina tehneet työtä kuin orjat saadakseen suoritetuksi erään suuren tilauksen, joka sai aikaan paljon puuhaa koko tehtaassa. Toiselta puolen oli Maurice ollut niin varomaton, että oli jäänyt illalla erääsen vetoiseen suojukseen, jossa koeteltiin uutta konetta. Illalla tuli häneen ankara kuume, ja heti lähetettiin noutamaan tohtori Boutania. Levotonna taudin nopeasta kiihtymyksestä, tahtoi Boutan pitää seuraavana päivänä lääkärien neuvottelun, kaksi muuta lääkäriä saapui paikalle, ja heidän mielipiteensä oli sama kuin Boutaninkin. Mauricella oli ankara keuhkokuume. Beauchêne oli poissa matkoillaan kuten tavallista. Huolimatta lääkärien vakavista kasvoista ja omasta yhä kasvavasta levottomuudestaan, toivoi Constance kuitenkin itsepintaisesti, että hänen poikansa, sankari, jumala, joka oli hänelle välttämätön omaa elämäänsä varten, ei ole vaarallisesti sairastunut eikä kuolinvuoteessaan. Mutta kaksi päivää tämän jälkeen kuoli Maurice äitinsä syliin, samana yönä, jolloin sähkösanomalla kutsuttu Beauchêne saapui. Tämä kaikki oli kuitenkin vaan voimattoman veren viimeinen heikkoneminen, veren, joka oli heikonnettu jo lähteessään, keskinkertaisilla luonnonlahjoilla varustetun ihmisen äkkinäinen katoaminen, ihmisen, joka terveestä ulkonäöstään huolimatta oli jo lapsesta asti ollut sairas. Mutta millainen isku tämä oli äidille, millainen isälle, joitten kaikki suunnitelmat nyt menivät myttyyn! Ainoa perillinen, teollisuuden ruhtinas, josta he itsepintaisessa itsekkäisyydessään olivat niin paljon uneksineet, meni pois kuin varjo, ja heidän kätensä syleilivät tyhjyyttä. He olivat lapsettomat.

Blaise oli yhdessä vanhempain kanssa Mauricen vuoteen pääpuolessa, kun tämä kello kahden aikaan aamulla kuoli, ja niin pian kuin hän voi sen tehdä, sähköitti hän kuolemasta Chanteblediin. Jo kello yhdeksän tuli Marianne kalpeana ja liikutettuna pihalle ja huusi Mathieutä.

"Maurice on kuollut! Herra Jumala, ainoa lapsi … ihmisparat!"

He olivat molemmat syvästi liikutettuja, he olivat tuskin tietäneet hänen olevan sairaanakaan.

"Minä menen pukeutumaan", sanoi Mathieu, "ja sitten matkustan minä kymmenen junalla Pariisiin. Minun täytyy osoittaa heille osanottavaisuuttani."

Marianne päätti seurata mukana, vaikka hänellä oli kahdeksas kuukausi menemässä. Häntä olisi vaivannut, ell'ei hän olisi voinut osoittaa sukulaisilleen osanottavaisuuttaan; hehän olivat joka tapauksessa olleet hyviä Blaiselle ja hänen nuorelle rouvalleen. Ja tämä onnettomuus teki todellakin surullisen vaikutuksen Marianneen. Kun aviopuolisot olivat sijoittuneet junaan, äkkäsivät he Lepailleurin puolisot ja heidän poikansa Antonin, jotka matkustivat samassa vaunussa.

Mylläri luuli, että Fromentit matkustaisivat johonkin juhlatilaisuuteen, koska he matkustivat noin yhdessä, mutta kun hän sai tietää, että kysymyksessä oli surun ilmaisu, sanoi hän:

"No, sittenhän se on ihan päinvastoin. Mutta joka tapauksessa on hauskaa päästä täältä ihmisten joukkoon…"

Aina siitä asti kuin Mathieun oli onnistunut saada koko suunnaton maatila viljelykseen, kohteli Lepailleur tätä herrasmiestä jonkinlaisella kunnioituksella. Mutta vaikka hän ei voinutkaan kieltää saavutettuja tuloksia, ei hän kuitenkaan antanut perään, hän näkyi virnistelevän nyt salaisesti ja odottavan jonkinlaista maanjäristystä, joka saisi hänen ennustuksensa toteutumaan. Hän ei tahtonut myöntää olleensa väärässä, hän sanoi aina tietävänsä jotakin ja että vielä jonakin kauniina päivänä saadaan nähdä maanviljelijän ammatin olevan viheliäisintä kaikista ammateista, sittekuin maa, se lutka, oli niin tyhjiin imetty, ett'ei se enää tahtonut antaa mitään itsestään. Muuten saihan hän kostaa sillä, että piti omanaan tuon laihan, viljelemättömän maapalstan, aivankuin vastalauseena sen ympärillä olevia viljamaita vastaan. Tieto tästä teki hänen pilkalliseksikin.

"Niin", sanoi hän kerskuvalla äänellä, "me matkustamme myös Pariisiin … me saatamme tätä nuorta herraa sinne."

Hän osoitti poikaansa Antoninia, punatukkaista kahdeksantoista vuotiasta nuorukaista, jolla oli isänsä pitkulaiset kasvot, vaikka veltommat, ja leuka muutamain harvain, värittömäin partakarvain peittämä. Hän oli puettu kuin kaupungin herra: silinterihattu päässä, käsineet ja sininen kaulaliina. Saatuaan Janvillen ihmettelemään koulussa saavuttamaansa edistystä, oli hän nyt alkanut ilmaista sellaista vastenmielisyyttä kaikkeen ruumiilliseen työhön, että isä oli päättänyt tehdä hänestä pariisilaisen, kuten hän sanoi.

"Vai niin, te olette nyt siis tehnyt päätöksenne", sanoi Mathieu, joka tunsi asiat.

"Niin, minkätähden minä pakoittaisin hänen orjan työhön otsansa hiessä ilman pienintäkään toivoa koskaan rikkaaksi pääsemisestä? Ei isäni enkä minäkään ole koskaan voinut säästää soutakaan tuon kirotun myllyn käyttämisestä. Ja meidän viheliäisillä pelloillamme on enemmän kiviä kuin viljaa. Ja koska hän nyt on lukumies, niin onhan parasta, että hän saa pitää tahtonsa ja koetella onneaan Pariisissa. Ainoastaan kaupungissa voi edistyä."

Rouva Lepailleur, joka ei voinut irroittaa silmiään pojastaan ja ihaili tätä nyt yhtä paljon kuin hän ennen oli ihaillut miestään, sanoi nyt vuorostaan autuaallisen näköisenä:

"Niin, hän on saanut apulaisen paikan asianajaja Rousseletin luona. Me olemme vuokranneet hänelle pienen huoneen, minä olen pitänyt huolta huonekaluista ja liinavaatteista, ja tänään on suuri päivä, sillä illalla panee hän ensi kerran maata siellä, sittenkuin me kaikki kolme ensin olemme syöneet päivällistä jossakin hienossa ravintolassa. Oi, miten iloinen minä olen, kun hän nyt pääsee alkuun!"

"Ja hänestä tulee ehkä vielä ministeri", sanoi Mathieu hymyillen. "Kuka tietää? Kaikki on mahdollista."

Siinä näkyi taas maaseutuväestön tavallinen tulviminen kaupunkiin, heidän kuumeentapainen kiihkonsa saada äkkiä kootuksi itselleen rikkautta; itse vanhemmatkin riemuitsivat lähdöstä ja saattoivat karkuria kappaleen matkaa ylpeässä innossaan saada hänen kauttaan kohota askeleen. Tämä riemukulku sai hymyilemään Chantebledin omistajan, herrasmiehen, joka päinvastoin oli muuttunut talonpojaksi: myllärin poika meni Pariisiin, jotavastoin hän itse oli palannut maan, kaiken voiman ja kaiken uudestisyntymisen äidin turviin.

Antonin purskahti nauruun.

"Ministerikö! Ei, se virka ei minua juuri puoleensa viekoittele, se on liian vaikea. Mieluimmin tahdon minä ansaita miljoonan saadakseni sitten levätä."

Lepailleurit nauroivat ääneensä tuolle suurelle sukkeluudelle. Oh, se poika menee vielä pitkälle, se on varma!

Marianne, joka oli istunut ääneti ja ajatellut surutaloa, jonne hän aikoi mennä, tahtoi kuitenkin sanoa pari sanaa hänkin ja kysyi sentähden, minkätähden ei pikku Thérèse saanut olla mukana juhlassa. Lepailleur vastasi yrmeästi, että hän ei ollenkaan tahdo vaivaa kuusivuotisesta penikasta, joka ei vielä ole edes oppinut ihmisten tapoja. Tuo tyttö olisi mielellään saanut jäädä sinne, missä hän oli, sillä hän oli saanut koko talon ylösalaisin. Kun Marianne oli toista mieltä ja sanoi, että hän harvoin on nähnyt niin iloista ja hyvälahjaista pikku tyttöä, vastasi rouva Lepailleur hiljaisella äänellä:

"No niin, kyllä hänellä päätä on, mutta tyttöjä ei voi kuitenkaan missään tapauksessa lähettää Pariisiin, ne täytyy vaan naittaa, ja siitä on paljon suruja ja se maksaa paljon rahaa. Mutta älkäämme puhuko siitä nyt, sillä tänään on ilon päivä!"

Pariisin pohjoisella rautatienasemalla nieli kansan joukko Lepailleurit, ja he katosivat.

Kun vaunut olivat pysähtyneet Orsaykadulle Beauchênen talon ulkopuolella, huomasivat Mathieu ja Marianne Séguinin vaunut jalkakäytävän vieressä. Lucie ja Andrée istuivat vaaleissa puvuissa vaunujen ikkunan ääressä odottamassa. Kun Fromentit lähestyivät porttia, näkivät he Valentinen tulevan ulos kiirehtivän näköisenä. Mutta kun hän oli tuntenut Fromentit, muuttuivat hänen kasvonsa surullisen näköisiksi ja hän lausui:

"Mikä kauhea onnettomuus … ainoa lapsi!"

Ja sitten tuli sanoja tulvimalla.

"Te olette niinkuin minäkin kiirehtineet tänne, se on luonnollista. Ajatelkaahan, minä sain hetki sitten sattumalta tietää onnettomuudesta. Ja sellainen onni sitten, tyttäreni olivat jo puetut ja minä pukeuduin parhaallaan mennäkseni vihkiäisiin … ystävämme Santerren orpana menee naimisiin erään diplomaatin kanssa. Tätä tilaisuutta varten olin varannut koko aamupäiväni. Vaikka vihkiminen toimitetaan neljännestä yli yhdentoista, en minä epäillytkään, vaan ajoin tänne, ennenkuin lähdemme kirkkoon ja minä kävin luonnollisesti yksin sisällä, minun tyttäreni istuvat vaunuissa odottamassa. Me tulemme vähän liian myöhään vihkiäisiin. Saatte nähdä … nuo surulliset vanhemmat ruumiin vieressä, joka vielä on sängyssä … kaikki on hyvin kauniisti järjestetty … se on sydäntäsärkevää."

Mathieu katseli häntä ja ihmetteli, ett'ei hän ollut enemmän vanhentunut; näytti siltä kuin hän olisi kuivannut kiihdyttävän elämänsä liekissä. Mathieu oli kuullut puhuttavan siitä hajoomistilasta, missä hänen kotinsa nyt oli. Séguin eli nyt julkisesti yhdessä Noran, entisen opettajattaren kanssa, joka oli katsonut parhaaksi, että Séguin varusti hänelle oman pienen kodin, ja siellä asui hän nyt siitä asti kuin elämä Antinkadun varrella oli tullut häirityksi. Rakastajattarensa luona oli Séguin päättänyt ottaa vastaan Mathieunkin, kun tämä tulisi allekirjoittamaan kauppakirjaa koko Chantebledistä. Ja siitä asti kuin Gaston oli ruvennut kadetiksi Saint-Cyrin sotakouluun, oli Valentinella kotona suuressa talossaan ainoastaan molemmat tyttärensä, ja hävitys tuli siellä yhä täydellisemmäksi.

"Parasta on", sanoi Valentine, "että Gaston pyytää lomaa ollakseen läsnä hautajaisissa, sillä minä en ole varma, onko hänen isänsä silloin Pariisissa. Ystävämme Santerre lähtee myöskin huomenna pienelle matkalle. Eivät ainoastaan kuolleet lähde pois; se on hirveätä, miten paljon eläviäkin ihmisiä katoo. Eikö totta, rouvani, että elämä on hyvin surullista?"

Hänen kasvonsa vavahtelivat. Monta kuukautta oli hän jo huomannut, että välit rikkoutuvat, sillä Santerre oli ollut viekkaissa valmisteluissa, hän hautoi salaista suunnitelmaa, jota Valentine ei vielä tuntenut. Mutta sitten teki hän syvää uskonnollisuutta ilmaisevan liikkeen ja sanoi:

"Me olemme Jumalan hallussa."

Marianne, joka hymyili molemmille vaunuissa istuville tytöille, vaihtoi puheenainetta.

"Mitenkä he ovat kasvaneet ja voimistuneet! Andrée on hurmaava. Kuinka vanha on Lucie? Hän on varmaankin pian naimisiin kelvollinen."

"Vielä mitä!" huudahti Valentine. "Hyvä on, ett'ei hän kuullut teitä, sillä silloin olisi hän sulannut kyyneleiksi. Hän on seitsentoista vuotias, mutta ymmärrykseltään on hän vasta kahdentoista. Tiedättekö, aamulla itki hän ja kieltäytyi tulemasta näihin vihkiäisiin, hän sanoi, että hän tulee sellaisesta sairaaksi. Hän puhuu aina päätöksestään mennä luostariin. Kolmentoista vuotias Andrée on paljon enemmän naismainen. Mutta hän on yksinkertainen kuin pieni karitsa. Väliin hän ihan hermostuttaa minua."

Hän nousi vaunuihin ja pusersi juuri Mariannen kättä jäähyväisiksi, kun hän huomasi Mariannen olevan raskaana.

"Oh, miten ajattelematon minä olen, minähän en edes kysy, kuinka te voitte. Teillä on kahdeksas kuukausi, eikö ole? Ja siitä tulee teille yhdestoista lapsi. Se on hirmuista, hirmuista! Mutta koska se on välttämätöntä teidän terveydellenne, niin… Ah, noita ihmisparkoja tuolla, heidän kotinsa tulee todellakin sitä ikävämmäksi!"

Kun vaunut olivat vierineet pois, tulivat Mathieu ja Marianne ajatelleeksi käydä sivurakennuksessa, ennenkuin menevät Beauchênen luokse, sillä voisivathan heidän lapsensa siellä antaa heille joitakin tietoja. Mutta ei Blaise eikä Charlotte ollut kotona. He tapasivat ainoastaan palvelijattaren, joka hoiti Bertheä, pikku tytärtä. Hän ei ollut nähnyt herraa sittenkuin eilen, herra oli ollut tuolla ylhäällä ruumiin luona. Rouva oli myöskin aamulla mennyt sinne, ja hän oli antanut määräyksen, että Berthe on tuotava sinne kahdentoista aikaan saamaan rintaa, niin että hänen ei itse tarvitsisi tulla alas. Mariannen kummasteleviin kysymyksiin vastasi palvelijatar:

"Rouva otti mukaansa värilaatikon. Minä luulen, että hän maalaa muotokuvan nuoresta herrasta, joka on kuollut."

Kun Mathieu ja Marianne kulkivat tehtaan pihamaan ylitse, ahdisti heitä se haudan hiljaisuus, joka nyt vallitsi tässä suuressa työn kaupungissa, missä muulloin oli niin paljon pauhinaa. Kuolema oli äkkiä tehnyt vaikutuksensa sinnekin, ja kaikki toiminta oli kerrassaan pysähtynyt, koneet olivat kylminä ja mykkinä, työpajat hiljaisina ja autioina. Ei ääntäkään, ei ihmissieluakaan, ei höyrypilveäkään, joka muuten oli kuin tämän talon hengitystä. Kaikki oli kuollutta isännän kuoltua. Ja heidän ahdistuksensa lisääntyi vielä enemmän, kun he tulivat suureen rakennukseen; kaikkialla oli autiota, portailla synkkä hiljaisuus, ja tuolla ylhäällä olivat kaikki ovet avoinna aivankuin asumattomassa, aikoja sitten hylätyssä talossa. Eteisessä eivät he tavanneet ainoatakaan palvelijaa. Salonki näytti tyhjältä ja pimeältä, kirjaillut musliiniuutimet peittivät tykkänään ikkunoita, nojatuolit olivat asetetut puoliympyrään aivankuin vastaanottopäivinä, jolloin odotettiin paljon vieraita. Vihdoin kohtasivat he ihmisolennon, tumman miehen, joka käveli hitaasti edestakaisin huoneessa. Se oli Morange, joka oli saapunut tänne saatuaan kuulla kauhean uutisen. Hän näytti luulevan olevansa kotonaan, hän oli tullut aivan tylsäksi ja päästään pyörälle ainoan pojan kuolemasta, se muistutti häntä luultavasti oman tyttärensä hirveästä kuolemasta. Hänen haavansa olivat auenneet, hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, hän tallusteli ehtimiseen edestakaisin, unehtui sinne, otti kaiken surun omakseen.

Mutta kun hän näki tulijat, lausui hänkin samat sanat, jotka olivat kaikkein huulilla:

"Tällainen hirveä onnettomuus … ainoa lapsi!"

Hän likisti heidän käsiään, hän kuiskaili, puheli, että surun murtama rouva Beauchêne oli hetkeksi poistunut, ja Beauchêne ja Blaise olivat joissakin puuhissa tuolla alhaalla. Sitten alkoi hän taas kävellä edestakaisin aivankuin houruinhuonelainen kopissaan ja viittasi seuraavaan huoneesen, jonka ovet olivat auki.

"Hän makaa tuolla, sängyssä, jossa hän kuoli."

Se oli Mauricen makuuhuone. Paksut uutimet oli laskettu alas, jotta olisi tullut pimeä. Vuoteen vieressä paloi vahakynttilöitä, jotka levittivät lempeää valoansa vainajan kalpeille, vakaville kasvoille. Hän ei ollut muuttunut, ainoastaan laihempi. Kädet olivat ristissä, ja niitten välissä ristiinnaulitun kuva. Ruusuja oli siroteltu peitteelle. Niiden tuoksu yhteydessä palaneen vahan hajun kanssa oli tukahduttava. Huone oli muuten hiljainen ja pimeä, ainoastaan vuode oli valaistu, eikä ilman löyhähdyskään pannut vahakynttiläin korkeita, suoria liekkejä värähtelemään.

Kun Mathieu ja Marianne olivat tulleet sisään, huomasivat he erään verhon takana miniänsä Charlotten, joka istui siellä piirustuslauta polvillaan ja piirusti pienen lampun valossa vainajan ruusujen keskellä lepäävää päätä. Charlotte oli noudattanut vainajan äidin palavaa toivomusta, vaikka tämä olikin kolkkoa työtä kaksikymmen vuotiaalle nuorelle rouvalle. Hän oli istunu siellä jo kolme tuntia ja työskennellyt ahkerasti, sillä hän tahtoi suorittaa hyvin tehtävänsä. Kun Mathieu ja Marianne lähestyivät, ei hän tahtonut puhutella heitä vaan kumarsi ainoastaan keveästi päätään. Mutta hänen poskensa muuttuivat värikkäimmiksi, hänen silmänsä leimusivat, ja kun Mathieu ja Marianne palasivat takaisin salonkiin katseltuaan hetken surullisina vainajaa, jatkoi hän työtään, yksinään kuolleen kanssa, ruusujen ja palavain vahakynttiläin keskessä.

Salongissa käveli Morange yhä vaan edestakaisin kuin eksyksiin joutunut varjo. Marianne, joka ei saanut väsyttää itseään istahti oven luokse. Ei kukaan lausunut sanaakaan, he odottivat vaan surullisina pimeäin huoneitten tukahduttavassa hiljaisuudessa. Kymmenen minuutin kuluttua tuli uusia vieraita, eräs herra ja nainen, joita he eivät ensin tunteneet. Morange kumarsi heille tylsän näköisenä. Kun nainen ei päästänyt herran kättä, vaan johti häntä kuin sokeaa huonekalujen välitse, jotta hän ei kompastuisi niihin, huomasivatkin he ne Angelineiksi. Nämät olivat talvella myyneet Janvillessä olevan talonsa ja muuttaneet Pariisiin, kun heille ensin oli tapahtunut uusi onnettomuus; he olivat nimittäin menettäneet melkein kaiken pienen omaisuutensa erään suuren liikkeen vararikossa. Rouva oli hakenut itselleen paikkaa ja päässyt yleisen lastenkodin tarkastajaksi, jolloin hänen oli käytävä niitten äitien luona, jotka saivat avustusta, pitää silmällä heidän lapsiaan ja laatia kertomukset niistä; ja kaikkien näitten pienokaisten kaitseminen oli, niinkuin hän itse surullisesti hymyillen sanoi, jonkinlaisena lohdutuksena hänelle, jonka hedelmättömyyttä ei nyt enään voinut epäillä. Kipeäsilmäisen miehen oli täytynyt laata kaikesta työnteosta, hän eli nyt ainoastaan surrakseen mennyttä elämäänsä.

Lyhyillä askelilla, aivankuin olisi johtanut lasta, talutti rouva Angelin miehensä Mariannen luokse ja pani hänen istumaan nojatuoliin Mariannen viereen. Angelinilla oli vielä jälellä reipas musketöörin käytös, mutta hänen kasvoillaan asui levottomuus, ja neljänkymmenen neljän vuotiaana oli hän jo harmaahapsinen. Ja minkälainen muisto oli tämä niille, jotka muistivat tuon nuoren, kauniin avioparin, joka surutonna retkeili Janvillen metsäpoluilla vapaine rakkauksineen!

Pitäessään Mariannen käsiä omissaan ei rouva Angelinkaan löytänyt muita sanoja kuin nuo synkät:

"Mikä kauhea onnettomuus … ainoa lapsi!"

Ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä eikä hän voinut istua, ennenkuin oli ollut hetken sisällä vainajan ruumiin luona. Kun hän tuli takaisin, tukahutti hän nenäliinalla itkuaan ja vaipui sitten nojatuoliin Mariannen ja miehensä väliin, joka istui siinä liikkumatta silmäparat jäykkinä. Ja sitten syntyi taas tässä kuolleessa talossa hiljaisuus, eikä sinne kuulunut enään hälinää sammuneesta, autiosta ja jääkylmästä tehtaastakaan.

Vihdoin tuli Beauchêne Blaisen seurassa sisään. Hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta sen iskun johdosta, joka häntä oli kohdannut. Näytti siltä kuin taivas olisi äkkiä sortunut hänen päälleen. Ylpeässä itsekkäisyydessään ja huviensa pyörteessä ei hän ollut hetkeäkään ajatellut sellaisen sortumisen mahdollisuutta. Hän ei ollut koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että Maurice oli sairaalloinen, sellainen ajatus oli kuin murhayritys hänen omaa terveyttään vastaan, hänen omaa varmaa vakaumustaan vastaan siitä, että hän voi olla ainoastaan voimakkaan lapsen isä. Hän luuli, ett'ei onnettomuus voi häntä voittaa. Ja ensi isku oli näyttänyt kuitenkin hänen olevan heikon kuin nainen, säännötön elämä ja sielunvoimain vähitellen tapahtunut tylsistyminen oli heikontanut hänen ja vienyt häneltä kaiken vastustusvoiman. Hän oli poikansa ruumiin ääressä itkenyt kuin lapsi kaikkein kunnianhimoisten unelmainsa ja tyhjiin rauenneitten suunnitelmainsa perikatoa. Salama oli iskenyt alas, ja nyt oli kaikki mennyttä. Yksi ainoa hetki oli riistänyt häneltä elämän, koko maailma tuli mustaksi ja autioksi. Ja nyt oli hän kuin pelon lamauttama, hänen paksut kasvonsa olivat turvonneet itkusta ja hänen silmälautansa raskaat ja punaiset.