Buch lesen: «Hedelmällisyys», Seite 14

KOLMAS KIRJA

I

"Etkö sinä kuule, mitä minä sanon, minä osaan aivan hyvin kylvettää hänen ilman Zoén apuakin", huusi Mathieu suuttuneena. "Makaa sinä vaan vuoteessasi ja nauti lepoa."

"Mutta täytyyhän Zoén panna kylpyamme kuntoon ja kantaa siihen lämmintä vettä", vastasi Marianne.

Hän nauroi, ja Mathieun täytyi myöskin nauraa.

Kaksi päivää sitten olivat he taas muuttaneet takaisin tähän pieneen taloon, jonka he olivat vuokranneet Séguinilta, metsänlaidasta Janvillessä. Heillä oli niin kiire päästä takaisin maalle, että Marianne oli vasten tohtorin tahtoa ollut niin varomaton, että oli antanut tuoda itsensä tänne ulos neljätoista päivää synnyttämisensä jälkeen. Mutta maaliskuu oli tänä vuonna niin päivän paisteinen ja kevätmäinen, että hän tunsi itsensä ainoastaan hieman väsyneeksi matkan jälkeen. Ja nyt sunnuntaina, kun Mathieun ei tarvinnut mennä konttooriinsa ja iloitsi siitä, että saa viettää koko päivän yhdessä vaimonsa kanssa, vaati hän, että Marianne makaisi aina aamiaiseen asti, kello kahteentoista.

"Minunhan täytyy vähän osata katsoa lasta", sanoi hän, "sillä aikaa kuin sinä lepäät. Sinähän pidät häntä sylissäsi aamusta iltaan. Ja jos sinä tietäisit, miten minä nautin siitä, että saan olla tässä huoneessa yhdessä sinun ja pikkulemmikkimme kanssa!"

Hän meni suutelemaan vaimoaan ja tämä vastasi hymyillen hänen suuteloonsa. Sitten kumartui Marianne kehtoon päin, joka oli sängyn vieressä.

"Mutta nuori herra Gervais nukkuu kuin tukki. Katso häntä! Eihän sinulla vaan voi olla sydäntä herättää häntä?"

Molemmat katselivat nyt hetken, mitenkä hän nukkui. Marianne oli pannut kätensä miehensä kaulalle, heidän hiuksensa ja hengityksensä sulivat yhteen, ja he hymyilivät onnellisina kehdolle, jossa pieni, hento olento lepäsi. Hän oli kaunis poika, ja puhtonen ja valkea, mutta täytyy olla isä ja äiti voidakseen päätellä niin paljon tuosta tuskin valmiista ihmisaineesta kehittymättömine piirteineen. Kun hän nimittäin aukasi silmänsä, huusivat he vilkkaasti:

"Hän näki minun!"

"Niin näkikin. Ja minun myös, hän katseli minua, hän käänsi päätään."

"Tuo pikku enkeli!"

Se oli ainoastaan mielikuvitusta. Mutta nuo rakkaat, pienet kasvot sanoivat heille niin paljon, jota ei kukaan muu olisi ymmärtänyt. He löysivät itsensä ja toisensa niissä, he keksivät niin monta yhdennäköisyyttä, että he voivat tuntikaudet keskustella siitä tärkeästä kysymyksestä, kumman näköinen hän enimmän oli. Molemmat väittivät itsepintaisesti että hän oli toisen elävä kuva.

Herra Gervais rupesi luonnollisesti heti huutamaan, kun sai silmänsä auki. Mutta Marianne oli taipumaton: ensin kylpy, sitten aamiainen. Zoé kantoi ylös lämpimän veden ja pani sitten ikkunan luona, päivänpaisteessa olevan kylpyammeen kuntoon. Ja Mathieu kylvetti lapsen, pesi sitä kolme minuuttia hienolla pesusienellä, ja Marianne johti sängystään työtä laskien leikkiä Mathieun liiallisesta varovaisuudesta; näytti siltä kuin Mathieu olisi pidellyt pientä, äskensyntynyttä jumalaa, jonka hän pelkäsi musertavansa sormiensa välissä. He yhä vaan ihailivat häntä. Miten kaunis hän oli vedessä ruusunpunaisine ihoineen, kimallellen auringon paistessa. Ja miten kiltti hän sitten oli, sillä ihme oli nähdä hänen vaikenevan äkkiä ja olevan autuaallisen tyytyväinen heti, kun tunsi hyväilevän, haalean veden kosketuksen. Ei koskaan ollut kelläkään vanhemmilla ollut sellaista aarretta.

"Nyt", sanoi Mathieu, kun Zoé oli auttanut häntä kuivaamaan pojan hienolla liinavaatteella, "nyt me punnitsemme herra Gervaisin."

Se oli vaikea tehtävä, joka tuli vielä vaikeammaksi sen vastenmielisyyden tähden, jota pienokainen osoitti tätä tointa vastaan. Hän tenäsi vastaan ja potkieli vaa'assa, niin että oli mahdotonta saada vaaka suoraan ja määrätä ne grammat, jotka hän oli enentynyt painossa viikon kuluessa. Äidin täytyi sekaantua asiaan.

"Pane vaaka pöydälle minun sänkyni viereen ja anna pienokainen minulle pyyhinliinassa. Sitten me vähennämme pois pyyhinliinan painon."

Mutta nyt tapahtui tuo tavallinen aamuhyökkäys. Nuo neljä lasta, jotka jo alkoivat itse saada päälleen vanhempain auttaessa nuorempia ja Zoén ollessa saapuvilla, hyökkäsivät nyt sisään kuin villi hevoslauma. He olivat jo kietoutuneet isän kaulaan; nyt tekivät he rynnäkön äidin sänkyä vastaan tervehtiäkseen häntä; he ikäänkuin kivettyivät ihmettelystä nähdessään Gervaisin vaa'assa.

"Minkätähden hän nyt taas punnitaan?" kysyi Ambroise, nuorin pojista.

Molemmat kaksoset, Blaise ja Denis, vastasivat yhteen ääneen:

"Olethan sinä kuullut, että sentähden, että oltaisiin varmat siitä, että mammaa ei ole petetty, vaan että he punnitsivat oikein, kun mamma osti hänet torilta!"

Mutta Rose, jonka jalat eivät vielä olleet oikein varmat, laahasi itseään eteenpäin sängyn laitaa pitkin, tarttui vaakaan ja huusi kimakalla äänellään:

"Tahdon nähdä! Tahdon nähdä!"

Hän oli vähällä vetää kumoon kaikki. Lapset täytyi heti viedä ulos, sillä nyt he tahtoivat kaikki neljä olla mukana ja kurkoittivat pieniä käsiään.

"Rakkaani", sanoi isä, "tehkää minulle se palvelus, että menette ulos leikkimään. Ottakaa hattunne, auringon tähden, ja pysykää ikkunan alla, että kuulemme äänenne."

Mariannen onnistui vihdoin saada vaaka seisomaan Gervaisin huudosta ja potkimisesta huolimatta. Ja ajatelkaa, miten hauskaa, hänen painonsa oli lisääntynyt seitsemällä grammalla! Tähän asti oli hänen painonsa ollut aina melkein sama. Mutta nyt hän oli alkanut kasvaa! He olivat jo näkevinään hänen kävelevän suurena ja voimakkaana. Äiti nousi istualleen ja kapaloitsi hänet tottuneilla käsillään vastaten leikillisesti hänen huutoonsa:

"Niin, niin, minä tiedän, että meillä on hyvin nälkä … ruoka on pian valmis, liemiruoka on tulella, me annamme sitä pian, aivan lämpimänä."

Marianne oli pannut komeat hiuksensa suureen solmuun, niin että hänen valkea kaulansa paljastui, hän oli puettu ainoastaan kauniisen valkeasta flanellista tehtyyn aamuröijyyn, joka oli reunustettu pitseillä, ja hänen paljaista käsivarsistaan näkyi ainoastaan pieni osa. Nojaten selkäänsä kahteen tyynyyn nauroi hän yhä vaan ja otti sitten esiin valkean rintansa, ja nälkäinen lapsi, joka ei vielä nähnyt, etsi sitä käsin ja huulin. Kun hän oli löytänyt, mitä etsi, imi hän ahnaasti, aivan kuin olisi tahtonut imeä koko äitinsä, kaiken hänen parhaimman verensä.

Marianne huudahti heikosti, vielä hymyillen.

"Ai, tuota pikku peikkoa, se tekee minulle pahaa!"

Kun Mathieu aikoi vetää eteen ikkunanverhon väittäen, että he saavat liian paljon auringonvaloa, sanoi Marianne:

"Ei, ei, anna meidän pitää aurinko! Se ei meitä häiritse, se täyttää meidän suonemme keväällä!"

Hän tuli takaisin ja vaipui äännetönnä ihailemaan tuota kaunista näytelmää. Se oli terve, kaunis elämä itse, joka kukki siinä kirkkaassa auringon valossa; hän näki ikuisen elämän pyhimmän symboolin: lapsen äitinsä rinnoilla. Se oli raskaustilan jatkoa, äiti uhrasi itsensä vielä monina pitkinä kuukausina, täydensi uuden ihmisolennon luomista, aukasi sen elämän lähteen, joka virtasi hänen sisästään koko maailmaan. Hän oli kivulla synnyttänyt lapsensa painaakseen sitä sitten rintaansa vasten, uutta lempeää asuinpaikkaa vasten, jossa oli lämpöä ja ruokaa. Ei mikään ole sen luonnollisempaa ja välttämättömämpää. Molempain heidän kauneutensa ja terveytensä tähden antoi hän ravintoa annettuaan ensin hengen. Se ilo, se ääretön toivo, joka heistä sädehti, oli ainoastaan tuo luonnollinen majesteettisyys kaikissa niissä, jotka kasvavat terveellisesti ja loogillisesti ja tekevät ihmissadon rikkaammaksi.

Zoé, joka oli siivonnut huoneen ja vienyt kylpyammeen ulos, tuli nyt taas ylös suuri sireenivihko vaasissa ja ilmoitti, että herra ja rouva Angelin olivat alhaalla ja kysyivät, miten rouva jaksaa.

"Käske heidän tulla tänne ylös", sanoi Marianne iloisesti. "Minä voin kyllä ottaa vastaan heidät."

Angelinit olivat se rakastunut pari, joka asui pienessä talossa Janvillessä ja teki pitkiä kävelymatkoja yksinäisillä teillä ja poluilla. Rouva oli ihastuttavan kaunis, pitkä, tummaihoinen, kaunisvartaloinen ja näytti aina iloiselta ja elämänhaluiselta. Mies oli vaaleaverinen ja hartiakas ja näytti musketööriltä. Paitsi niitä kymmentätuhatta, jonka he saivat korkoina ja joka teki mahdolliseksi heidän suruttoman elämänsä, ansaitsi mies vielä vähän rahaa maalaamalla viuhkoihin ruusuja ja kauniitten naisten kuvia. Heidän elämänsä oli tähän asti ollut alituista lemmenkuherrusta. Viime kesän loppupuolella olivat he tulleet ystävällisiin väleihin Fromentein kanssa, jotka he tapasivat joka päivä.

"Eikö ole nenäkästä, jos me nyt tulemme sisälle?" huusi Angelin sointuvalla äänellä alhaalta.

Kun rouva Angelin oli vilkastuneena kävelymatkastaan kevätauringossa suudellut Mariannea, pyysi hän anteeksi varhaista vierailuaan.

"Ajatelkaahan, vasta eilen illalla saimme me tietää, että te olette jo täällä. Emme me odottaneet teitä ennenkuin kahdeksan päivän kuluttua. Kun me kulimme tästä sivuitse, emme voineet vastustaa halua pistäytyä sisälle kuulemaan, miten voitte … annattehan te anteeksi, eikö totta?"

Vastausta odottamatta jatkoi hän taas kuin auringonvalosta juopunut leivonen:

"Vai niin, tuossa hän on, tuo pieni, uusi herra. Poika, eikö niin? Ja kaikki on käynyt hyvin, sen minä näen. Teidän käy aina hyvin. Oi, miten pieni hän on vielä ja suloinen! Katsohan, Robert, miten soma hän on, kun hän imee. Oikea pieni nukke, oo, miten hauska hän on! Häntä on oikein hupainen katsella."

Kun mies näki, että hänen vaimonsa oli niin huvitettu, tuli hänkin lapsen luokse ja yhtyi ihailuun ollakseen vaimolleen mieliksi.

"Oh, hän on todellakin sievä. Minä olen nähnyt toisia, jotka ovat inhoittavia, aina laihoja ja punasinertäviä ja näyttävät kynityiltä kananpojilta. Kun pikkulapset ovat valkeita ja täyteläisiä, niin niitä on hauska katsella."

"Mutta tehän voitte saada samanlaisen, kun vaan tahdotte", huudahti Mathieu nauraen. "Te kun olette molemmat niin terveitä…"

"Ei, ei, siitähän ei voi koskaan olla varma. Ja muuten Claire ei tahdo lasta, ennenkuin hän on tullut kolmenkymmenen vanhaksi. Meillä on vielä viisi vuotta jälellä elääksemme toisiamme varten. Kun Claire täyttää kolmekymmentä, niin saammepa sitten nähdä."

Rouva Angelin oli kuitenkin hyvin ihastunut ja katseli yhä lasta, aivankuin hänen olisi ruvennut tekemään mieli uutta leikkikalua; luultavasti heräsi äidintunne myös äkkiä hänessä. Hän ei ollut paha, päinvastoin oli hänellä hyvä sydän, vaikka hän näytti ajattelevan ainoastaan itseään ja rakkauttaan.

"Oi, Robert", sanoi hän, "jos mulla kuitenkin olisi yksi!"

"Vai niin, minä en enään ole kylliksi sinulle", vastasi mies leikillisesti. "Sinähän tiedät, että me yhdeksän kuukauden raskauden ja viidentoista kuukauden imetyksen aikana emme sitten voisi edes suudella toisiamme. Se on kaksi vuotta ilman pienintäkään hyväilyä."

Mathieu nauroi.

"Se on hieman liioiteltu. Mutta parasta on joka tapauksessa kieltäytyä siitä."

"Kuulethan, Claire, kieltäytyä! Mikä sietämätön sana! Mutta jos minä en voi, jos minä menen toisten luo?"

Molemmat naiset punastuivat, mutta eivät närkästyneet tuosta tavallisesta leikistä tämän mieluisan puheenaineen suhteen. Eikö heille voitu antaa sitä suurta, suloista hellyydentodistusta, että oltaisiin uskollisia ja odoteltaisiin? Mennä toisten luo, sehän on inhoittavaa, vastenmielistä!

"Antaa hänen pakista", sanoi rouva Angelin. "Hän rakastaa minua liian paljon, hän ei edes tiedä, onko muita naisia olemassakaan."

Mutta hän alkoi kuitenkin tuntea jonkinlaista mustasukkaista levottomuutta. Ja kun hän katseli Mariannea, ei hän voinut tehdä ääneensä sitä kysymystä, että eikö raskaudentila pilaa hänen kauneuttaan ja vieroita miestä hänestä. Tämä iloinen, terve nainen lapsi rinnoillaan tässä valkeassa, päivänpaisteisessa vuoteessa … se oli hurmaava taulu. Mutta oli miehiä, jotka inhosivat sellaista. Ja hänen hiljaiset ajatuksensa puhkesivat vihdoin seuraaviin sanoihin:

"Muuten voisinhan minä olla itse imettämättä lastani. Mehän voisimme ottaa imettäjän."

"Luonnollisesti", vastasi mies. "Minä en koskaan antaisi sinun imettää itse, se olisi hulluutta."

Hän katui heti raakaa lausettaan ja pyysi Mariannelta anteeksi. Mutta hän lisäsi, että nykyään ei yksikään äiti tahdo itselleen sellaista vaivaa, että imettäisi itse, jos hän vaan on vähänkin hyvissä varoissa.

"Minä puolestani", sanoi Marianne tyynesti hymyillen, "vaikka saisin sata tuhatta frankia korkoina, imettäisin sittenkin kaikki lapseni, vaikka niitä olisi kokonainen tusina. Ennen kaikkea luulen, että minä tulisin sairaaksi, ell'ei tämä pikku lemmikki vapauttaisi minua runsaasta maidostani. Ja sitten minä kuvittelisin, ett'en ole täyttänyt velvollisuuttani häntä kohtaan, minä tuntisin itseni syylliseksi hänen pienimpäänkin pahoinvointiinsa, niin, tuntisin itseni rikokselliseksi äidiksi, äidiksi, joka ei tahdo uhrata kaikkeansa lapsensa terveyden ja hengen eteen."

Hän käänsi kauniit, hellät silmänsä poikaan, sanomattomalla rakkaudella katseli hän, miten poika imi ahnaasti, onnellisena silloinkin kuin tämä väliin teki pahaa ja imi liian kovasti, ja sitten jatkoi hän unelmoivalla äänellä:

"Lapseni toisen luona, ei, ei koskaan, ei koskaan! Minä tulisin mustasukkaiseksi, minä tahdon, että hän tykkönään muodostuu minusta, syntyy minusta, ja täydentyy minusta. Hän ei silloin olisi minun lapseni, jos toinen hänen valmiiksi loisi. Eikä tässä ole kysymyksessä vaan hänen ruumiillinen terveytensä, minä puhun koko hänen olemuksestaan, hänen järjestään, hänen sydämestään, jotka hänen täytyy saada ainoastaan minun kauttani, minusta yksinään. Rakas, rakas lapseni! Kun hän imee näin voimakkaasti, tunnen minä, että sulaudun tykkönään häneen; se on nautintoa."

Ja kun hän katsoi ylös, huomasi hän vuoteen päässä Mathieun, joka liikutettuna katseli häntä. Ja sitten lisäsi hän iloisesti:

"Sinäkin olet tässä lapsessa…"

"Hän on oikeassa", sanoi Mathieu kääntyen noihin lempiviin aviopuolisoihin, "minä toivoisin, että kaikki äidit olisivat kuulemassa vaimoani ja että Ranskassa taas tulisi muotiin se, että äidit itse lapsensa imettäisivät. Eikö se ole kauniinta maailmassa?"

Angelinit nauroivat kohteliaisuudesta, mutta eivät näyttäneet vakaantuneen asiasta. Ja sitten jättivät he hyvästi.

"Yhdeksänkö kuukauden perästä siis?" kysyi Mathieu veitikkamaisesti.

"Sanokaamme kahdeksantoista", vastasi mies, "niin meillä on yhdeksän kuukautta ajattelemisen aikaa."

Nyt kuului hirveä melu ikkunan alta. Ambroise oli heittänyt pallon, ja se oli takertunut puuhun, Blaise ja Denis koettivat osata siihen kivellä, Rose huusi ja hyppeli korkealle, ikäänkuin hän olisi toivonut ylettyvänsä sinne käsillään. Angelinit pysähtyivät katselemaan.

"Herra Jumala", sanoi Claire, "millaista sitten tulee, kun tusina on täysi?"

"Oh", sanoi Marianne, "talo tuntuisi minusta kuolleelta, ell'eivät he huutaisi. – Jääkää hyvästi, minä käyn tervehtimässä teitä niin pian kuin saan lähteä ulos."

Maaliskuu ja huhtikuu olivat ihania, ja tuossa pienessä, vihannuuteen verhoutuneessa talossa vallitsi alituinen ilo. Varsinkin oli juhla ylinnä sunnuntaisin, kun Mathieun ei tarvinnut mennä konttoriinsa. Muina päivinä läksi hän aamusin ja palasi kello seitsemän, aina paljon työtä mukanaan. Ja vaikka tämä ei häirinnytkään hänen hyvää mieltänsä, alkoi hän kuitenkin tulla hieman levottomaksi tulevaisuuden suhteen. Hän ei tähän asti ollut ollenkaan murehtinut niitten niukkojen olojen tähden, jota hän omaisineen vietti. Hän ei ollut kunnianhimoinen eikä toivonut rikkauksia; hän tiesi, ett'ei hänellä enempää kuin vaimollaankaan ollut muuta käsitystä onnesta kuin saada suurimmassa yksinkertaisuudessa elää terveellistä elämää, joka on täynnä rauhaa ja rakkautta. Mutta hän kysyi väliin itseltään, mitenkä he ollenkaan voivat elää vaikka vaatimattomastikin, jos perhe aina lisääntyisi. Mitä tekisi hän sitten, jos he saisivat vielä useampia lapsia, miten hankkisi hän varoja, jos uusi vesa toisi uusia tarpeita. Sitä mukaa kuin yhä useammat pienet suut avautuvat ja pyytävät ruokaa, sitä mukaa täytyy raivata uusia uria, hankkia elintarpeita, ell'ei tahdo tulla syylliseksi anteeksi antamattomaan kevytmielisyyteen. Ihminen ei voi munia umpimähkään kuin linnut ja jättää poikasiaan Jumalan huomaan tai toisten elätettäväksi. Ja nämät ajatukset saivat yhä suuremman vallan hänessä Gervaisin syntymän jälkeen, kun taloudellinen tila tuli niin huonoksi, että Marianne ei tiennyt, miten hän tulee toimeen kuukauden lopulla, vaikka hän teki ihmeitä säästäväisyydellään. Pienimpiäkin menoja täytyi välttää, lapset eivät saaneet voita leivälleen ja heidän täytyi pitää takkejaan, kunnes ne rikkinäisinä putosivat päältä. Ja he kasvoivat yhä ja maksoivat vuosi vuodelta yhä enemmän. Kolme poikaa oli täytynyt panna Janvillessä erääsen pikkukouluun, joka ei ollut varsin kallis. Mutta ensi vuonnahan heidän piti alkeiskouluun, ja mistä ottaa rahat siihen? Se oli paha probleemi ja aina kasvavana levottomuutena, joka hieman synkistytti ihanaa kevättä.

Pahinta oli, että Mathieu oli tullut vakuutetuksi siitä, että hän jää ijäkseen piirustajaksi Beauchênen tehtaasen. Ja jos hänen palkkansa jonakin päivänä tulisikin kaksinkertaiseksi, ei hän kuitenkaan voisi seitsemällä kahdeksalla tuhannella frankilla toteuttaa unelmaansa suurilukuisesta perheestä, joka kasvoi ylpeässä vapaudessaan kuin runsaskasvuinen metsä ja joka ei voinut ketään muuta kuin hyvää, yhteistä äitiä, maaemoa, kiittää voimastaan, terveydestään ja kauneudestaan. Aina siitä asti kuin hän tuli takaisin Janvilleen, oli maa eriskummallisella tavalla vietellyt häntä puoleensa, ja pitkillä kävelymatkoillaan hautoili hän epämääräisiä ajatuksia, jotka yhä laajenivat. Hän voi useita minuutteja seisoa liikkumatta viljapellon ääressä, metsän laidassa, lammen rannalla, jonka vesi auringossa kimalteli, orjantappurain keskellä kivikkomäellä. Silloin tuli hänen mieleensä kaikenlaisia sekavia suunnitelmia, epämääräisiä unelmia, jotka olivat niin omituisia, ett'ei hän niistä vielä puhunut kenellekään, ei edes vaimolleen. Hänestä olisi ehkä tehty pilaa, hän oli vielä siinä epämääräisessä kohdassa, jolloin keksijä tuntee keksintönsä valmistuvan, ennenkuin aate vielä on saavuttanut määrättyä muotoaan. Miksi ei hän kääntynyt maaemon puoleen, tuon ijankaikkisen imettäjän, miks'ei hän kyntänyt ja kylvänyt näitä suunnattomia kenttiä, näitä metsiä, kankaita, kivikoita, jotka olivat hänen ympärillään hedelmättömiksi heitettyinä? Sehän oli oikeudenmukaista, että jokainen ihminen hankki itselleen osansa rikkauksiin, loi itse elämänsä välikappaleet; miksi ei hän sitten luonut jokaiselle uudelle lapselle uutta hedelmällistä kenttää, joka sen elättäisi ilman että yhteisistä varoista tarvitsisi ottaa lisää? Mutta nämät olivatkin vaan hänen mietteitänsä, kaikki oli vielä vaan kauniina unelmana.

Fromentit olivat olleet maalla enemmän kuin kuukauden, kun Marianne, joka nyt oli aivan terve, meni eräänä iltana Yeusen sillalle lykäten edellään pikku Gervaisin vaunuja odottamaan Mathieutä, jonka piti tulla aikaisin kotiin. Hän tuli jo kuuden aikaan. Ja Marianne sai päähänsä, että kulettaisiin kiertotietä, mentäisiin Lepailleurin myllylle, pienen matkaa virtaa alas, ostamaan tuoreita munia.

"Kernaasti minun puolestani", sanoi Mathieu. "Minä olen, kuten tiedät, aivan ihastunut heidän vanhaan romantiseen myllyynsä. Se ei kuitenkaan estäisi minua repimästä sitä ja rakentamasta uutta, uudenaikaista myllylaitosta sijaan, jos se olisi minun."

Pihalla, vanhan, runollisen, puoleksi muurivihreään peittyneen rakennuksen edessä, jonka sammaltunut ratas lepäsi lumpeenkukkain sylissä, tapasivat he Lepailleurin puolisot: mies punatukkainen, pitkä ja laiha, vaimo yhtä punatukkainen ja laiha kuin miehensäkin, molemmat nuoria ja jäykkäniskaisia. Poika, Antonin, istui maassa ja kaivoi pientä kuoppaa pienillä käsillään.

"Muniako?" sanoi Lepailleurin vaimo. "Kyllä meillä niitä on."

Hän ei ollenkaan kiirehtinyt, vaan katseli Gervaisia, joka nukkuen makasi vaunuissa.

"Vai niin, tämä on viimeinen. Vahva ja kaunis pienokainen!"

Mutta Lepailleur naurahti ja sanoi talonpojan varmuudella herrasmiestä vastaan, joka elää ahtaissa oloissa:

"Se on siis viides. Meillä, köyhillä ihmisillä, ei olisi varaa sellaiseen."

"Miksi ei?" kysyi Mathieu tyynesti. "Teillähän on tuo mylly ja teillä on maata, jonka tuotanto voidaan tehdä kaksinkertaiseksi lastenne työllä."

Nämät sanat olivat kuin ruoskan isku, joka sai Lepailleurin haltioihinsa. Hän päästi taas koko harminsa valloilleen. Hänen vanha myllyrähjänsä ei todellakaan ollut sellainen, että siitä olisi voinut rikastua, ei hänen isänsä eikä isoisänsä olleet sillä mitään ansainneet. Ja mitä tulee hänen maahansa, niin siinähän oli ne kauniit myötäjäiset, jotka hänen vaimonsa oli tuonut mukanaan, maa sellainen, jossa ei tahtonut mitään kasvaa ja jota sai turhaan hiellään kastella, se ei tuottanut edes niin paljon että siitä olisi saanut takaisin rahansa lannasta ja siemenistä!

"Ennen kaikkea", huomautti Mathieu, "pitäisi teidän korjata myllyänne, panna siihen uusi myllylaitos tai vielä parempi hyvä höyrykone."

"Korjata mylly! Hankkia siihen höyrykone! Sehän olisi hullutusta! Mitä se hyödyttäisi? Myllyhän seisoo jo joka toinen kuukausi, kun ihmiset näillä seuduin ovat melkein tykkönään laanneet viljaa viljelemästä."

"Muuten, jos maanne on tuottanut vähemmän kuin ennen", jatkoi Mathieu, "niin on se siksi, että te viljelette sitä huonosti, vanhan tavan mukaan, ajattelemattakaan koneita ja lannoitusta."

"Nehän ovat juuri koneet, jotka ovat saattaneet meidät, pikkuviljelijät vararikkoon! Oh, minä tunnen tuon, ja minä tahtoisin nähdä, mitenkä te menettelisitte hoitaaksenne maata paremmin ja saadaksenne sen tuottamaan, mitä se ei tahdo tuottaa!"

Hän tuli oikein vihaiseksi ja puhkesi taas niihin moitteisiin, jotka aiheutuivat hänen laiskuudestaan ja itsepäisyydestään. Hän oli matkustellut, hän oli tapellut Afrikassa, ei kukaan voine sanoa, että hän olisi sulkeutunut kuoreensa kuin kilpikonna. Mutta kun hän oli palannut rykmentistä, oli häntä ruvennut maanviljelys inhoittamaan, kun hän ymmärsi, ett'ei se koskaan voi antaa hänelle muuta kuin kovan leipäpalasen. Maa oli mennyttä niinkuin meidän Herrammekin, talonpojat eivät enään luottaneet siihen, niin vanhentunut tyhjiin imetty ja laihtunut se oli. Aurinkokin oli joutunut harhateille, nyt oli lunta heinäkuussa ja ukkosta joulukuussa, vuodenajat olivat aivan sekaantuneet, ja se teki kaiken sadon mahdottomaksi.

"Ei, maanviljelys on tykkönään mennyttä kalua. Maata, työtä, niitä ei enään ole olemassa. Talonpoika, joka tekee orjantyötä, ei pian saa edes juomavettään. Sentähden tahdon minäkin mieluummin hukuttaa itseni kuin hankkia lasta lisään; tarpeetonta on hankkia useampia köyhiä lapsiparkoja maailmaan, ja jos Antonin on yksin, jää hänelle ainakin vähän, millä elää meidän kuolemamme jälkeen. Ja sen minä myös sanon, ett'en koskaan pakoita Antoninia maanviljelijäksi. Jos hän tahtoo lukea, jos hän tahtoo Pariisiin, niin minä sanon, että hän on oikeassa ja että Pariisi on ainoa, joka kelpaa kunnon miehelle, joka tahtoo edistyä. Hän myyköön siellä minun puolestani vaikka kimpsuja ja kampsuja ja koettakoon siellä saada rahansa hedelmää tuottavaksi. Siellä se on kuin lantit kasvavat, ja minä kadun vaan, ett'en itse tohtinut ryhtyä sellaisiin puuhiin, kun vielä oli aika."

Mathieu nauroi. Eikö se ollut merkillistä että hän, herrasmies, ylioppilas, lukumies, ihaili palaamista takaisin maahan, kaiken työn äidin luokse, jotavastoin tämä talonpoika ja talonpojan poika sätti ja kirosi maata ja toivoi, että poikansa kääntäisi sille selkänsä? Siinä oli vastakohtia, joilla on suuri merkitys, uusi esimerkki maaseutuväestön tulvaamisesta kaupunkeihin, joka vuosi vuodelta yhä kasvoi ja sai kansan vähäveriseksi ja heikoksi.

"Te olette väärässä", sanoi Mathieu leikillisellä äänellä katkaistakseen kären keskustelulta. "Älkää olko uskoton maaemolle, se on vanha rakastajatar, joka voi kostaa. Teidän sijassanne pakoittaisin minä sen kaksinkertaisella ahkeruudella antamaan niin paljon kuin suinkin. Maaemo on nyt niinkuin ennenkin hedelmällinen puoliso, ja hän antaa yhä vieläkin satakertaisen hedelmän, jos häntä syleilee hedelmällisellä rakkaudella."

Mutta Lepailleur vastusteli ja teki nyrkeillään liikkeitä.

"Ei, minä olen suuttunut siihen lutkaan!"

"Mikä minua enimmän kummastuttaa", jatkoi Mathieu, "on se, että ei kukaan viisas ja urhea mies ole vielä ottanut viljelykseen tuota äärettömän suurta Chantebledin tilaa, jonka vanha Séguin kerran aikoi tehdä oikein suurenmoiseksi. Siinä on suuria, viljelemättömiä maita, metsiä, jotka osaksi pitäisi hakata, kankaita, jotka olisi helppo tehdä hedelmälliseksi. Mikä kaunis työala miehelle!"

Lepailleur jäi suu ammollaan tuijottamaan. Mutta sitten ei hän enään voinut olla nauramatta.

"Ei, kuulkaa nyt, te olette hullu, herrani, antakaa anteeksi, että minä sanon sen! Viljellä Chantebled, kyntää nuo kivikot, hautautua soihin! Vaikka te uhraisitte siihen miljoonan, ette saisi siitä puoltakaan tynnyriä kauroja. Se on kirottua maata, se oli samanlaista minun iso-isäni isän aikana kuin nytkin, ja minun pojanpoikani poika tulee näkemään sen aivan samanlaisena. Minä en ole utelias, mutta kyllä minulla sentään olisi halu nähdä sellaisen mielipuolen, joka yrittäisi tuota hullutusta. Hän keittäisi itselleen varmaankin hyvän sopan."

"Niin, kuka tietää", sanoi Mathieu. "Rakkaus saa aikaan ihmeitä."

Vaimo Lepailleur, joka oli mennyt noutamaan puolen tiu'ta munia, palasi nyt miehensä luokse ja kuunteli ihastuneen näköisenä, miten hyvin hänen miehensä osasi puhua tuolle hienolle herralle. Molemmat olivat he täydellisesti yksimielisiä kiukussaan siitä, ett'eivät voi kasata kokoon tukuttain rahoja ilman kovaa työtä, ja kunnianhimoisissa unelmissaan saada nähdä poikansa herrasmiehenä, koska ainoastaan herrasmies voi tulla rikkaaksi. Kun Marianne otti jäähyväiset pantuaan munat Gervaisin vaunuun, osoitti rouva Lepailleur Antoninia, joka nyt oli saanut kuoppansa valmiiksi ja syleskeli siihen.

"Hänellä on hyvä pää, sen saatte uskoa, hän taitaa jo kirjaimet, ja me panemme hänen pian kouluun. Jos hän vaan tulee isäänsä, niin hänestä tulee vielä teräväpäinen mies, siitä saatte olla varma."

Eräänä sunnuntaina muutamia päiviä tämän jälkeen, kun Mathieu oli kävelemässä vaimonsa ja lastensa kanssa, välähti hänen mieleensä äkkiä ajatus, joka ratkaisi koko heidän elämänsä. He olivat menneet iltapäivällä ulos ja aikoivat nauttia virvoituksia luonnon helmassa. Kun he olivat kulkeneet teitä ja polkuja, istahtivat he metsän reunaan tammen suojaan. Siitä näkivät he koko seutukunnan, vanhasta metsästyspaviljongista, jossa he asuivat, Janvillen kaukaiseen kylään; oikealla oli korkea lammeista rikas ylämaa, josta leveitä, suuria ja hedelmättömiä mäkiä aaltomaisina leveni kauaksi vasemmalle; niitten takana huokuivat synkät metsät siellä täällä kenttien keskeyttäminä, joitten ruohoa ei viikate koskaan ollut niittänyt. Ei ainoatakaan elävää olentoa heidän ympärillään, ainoastaan turmelematon luonto majesteetillisessa rauhassaan kylpien ihanan huhtikuun päivän häikäisevässä auringonvalossa. Kaikki kokoontunut elämänmahla tuntui leviävän yli koko maan; kokonainen meri maanalaista, tuntematonta elämää joka värähteli suurissa puissa, runsaassa vihannuudessa ja mehukkaissa rikkaruohoissa, jotka peittivät maan. Tyydyttämättömän rakkauden tuoksu, voimakas ja tympeä, täytti ilman.

"Älkää menkö liian kauvaksi", huusi Marianne lapsille. "Me istumme tässä tammen alla ja rupeemme pian syömään."

Blaise ja Denis juoksivat jo kilpaa Ambroisen kanssa, ja Rose huuteli heitä tyytymättömänä ja tahtoi että he tulisivat poimimaan kukkia. He olivat huumaantuneina raittiista ilmasta, heinäkasvit ulottuivat aina heidän hiuksiinsa asti, ja he olivat kuin pieniä fauneja, jotka oli päästetty valloilleen viidakkoon. Sitten tulivat he takaisin ja sitoivat kukkavihkoja. Ja sitten taas hyökkäsivät he pois, ja suuret veljet laskivat ravia pikku sisko selässä.

Mutta koko tämän pitkän kävelyajan aikana oli Mathieu ollut hajamielinen ja katsellut miettiväisenä ympäriinsä. Väliin kun Marianne häntä puhutteli, ei hän kuullut; hän seisoi unelmiinsa vaipuneena viljelemättömän kentän ja metsikön ääressä, lähteen rannalla, joka lorisi eteenpäin ja katosi liejuun. Mutta kuitenkin näki Marianne, että Mathieu ei ollut välinpitämätön eikä alakuloinen, sillä niin pian kuin hän tuli vaimonsa luokse, nauroi hän hyväntahtoisella tavallaan. Marianne ikäänkuin aavisti, että hän mietti jotakin tärkeätä, ja hän odotti luottavasti, että miehensä itse alkaisi puhua siitä.

Kun Mathieu seisoi ajatuksiinsa vaipuneena katselemassa laveita, erivärisiä maisemia, huudahti Marianne:

"Katsohan, katso tänne!"

Hän oli pannut Gervaisin vaunun tammen alle korkeaan heinikköön, joka peitti pyörät. Ja kun hän otti esiin hopeamaljan, jota oli aikomus käyttää virvoituksia nauttiessa, huomasi hän, että poika kohotti päätään ja seurasi silmillään hänen kättänsä, jossa auringon valaisema malja salamoitsi. Hän teki uudestaan saman kokeen, ja lapsi seurasi taaskin silmillään tähteä, jonka loisto oli ensi kerran hajoittanut pimeyden hänen silmäinsä edestä.

"Nyt ei voine kukaan sanoa, että se on vaan minun mielikuvitustani! Nyt hän näkee, se on aivan varma! Minun pikku lemmikkini, minun kallis aarteeni!"

Hän kumartui pojan ylitse ja suuteli häntä iloisena hänen ensi katseestaan. Ja sitten saivat he tuntea ensi hymyilyn ilon.

"Katsohan!" sanoi nyt vuorostaan Mathieu, joka oli Mariannen vieressä kumartunut lapsen ylitse. "Nyt hän hymyileekin! Ajattelehan, että niin pian kuin nuo pikkuherrat alkavat nähdä, alkavat he myös nauraa!"

Mariannekin purskahti nauruun.

"Sinä olet oikeassa, hän nauraa! Oo, miten hän on hupainen, ja miten iloinen minä olen!"

Isä ja äiti nauroivat yhdessä hurmaantuneina lapsen vienosta tuskin huomattavasta hymystä, joka muistutti kirkkaan lähteen hienoa väreilyä.

Marianne huusi luokseen nuo neljä muuta lastaan, jotka hyppivät heidän ympärillään nuoressa vihannuudessa.

"Tulkaa nyt, lapset! Nyt on aika ruveta syömään."

He tulivat juosten, ja pöytä katettiin hienolle nurmikolle. Kun Mathieu oli noutanut vasun, joka riippui pienokaisen vaunun edessä, otti äiti esiin voileivät ja alkoi jaella niitä. Syntyi syvä hiljaisuus, kaikki neljä lasta söi yhä kasvavalla ruokahalulla, jota oli oikein hupaista katsella. Mutta nyt kuului huuto, herra Gervais tuli kärsimättömäksi siitä, ett'ei hänelle ensin annettu.