Buch lesen: «Matkustus Brasiliassa», Seite 10
Pecaari-sikoja (Dicotyles) löytyy Brasiliassa kolme lajia, jotka elävät isoissa laumoissa metsissä ja laittavat niihin polkuja, josta ne ovat saaneet indiaanilaisen nimensäkin. Queixada branca (Dicotyles labiatus Cuv.) on melkein tavallisen sian kokoinen ja muotoinen, vaan se on hännätön, niinkuin muutkin pecaari-lajit. Sitä sekä pyydetään kuopilla että metsästetään, vaan ahdistettuna se on rohkea ja vaarallinen koirille ja metsästäjällekin. Muut pecaari-lajit sitävastoin ovat pienempiä. Ne ovat, samoinkuin apinatkin, Indiaanein tärkeimmät metsästys-eläimet, joita he lihan tähden pyytävät, vaan muutamat Indiaani-heimot inhoavat kaikkea sianlihaa, niinkuin juutalaiset. Pecaarit kesyvät helposti ja seuraavat isäntäänsä niinkuin koirat.
Syötävinä eläiminä tapetaan Brasiliassa myöskin muurahais-karhuja ja vyötäjäisiä, jotka kuitenkin ovat hyvin hyödyllisiä eläimiä, sillä ne hävittävät termiittejä ja muurahaisia, joista siellä on niin paljon haittaa. Sitiossa oli minun tilaisuus useampia kertoja syödä vyötäjäis-paistia, vaan se tuntui minusta sangen ala-arvoiselta, vaikka se oli pehmeätä ja vaaleaa kuin lintupaisti. Luupanssarilla peitettyjä vyötäjäisiä tunnetaan Brasiliassa 6 lajia, joista tatu-été (Dasypus octocinctus L.) on tavallisin ja yli 3 korttelia pitkä häntää lukematta, vaan suurin kaikista lajeista on tatu-canastra (D. gigas Cuv.), joka on puolikasvaneen sian kokoinen. Ne eivät ole niin nopeita, ettei niitä juoksussa saisi kiinni, vaan ne kaivautuvat sukkelasti maahan, ja jos ne puoleksikin ovat tunkeutuneet koloonsa, ei niitä enään saa väkisin siitä vedetyksi. Maan sisästä on niitä vaikea löytää, sillä niiden käytävät ovat hyvin avaroita ja moni-mutkaisia. Tamandua bandeira (Myrmecophaga jubata L.) on suurin muurahaiskarhu-lajeista ja kuonosta hännän päähän yli neljä kyynärää pitkä. Sen selkä on pitkä-karvainen, häntä iso ja tuuhea ja kuono hyvin pitkä ja kapea. Se on jokseenkin hidasjuoksuinen ja ihmiselle vaaraton, vaan tekee koiralle vastarintaa, nousten pystyyn istumaan ja iskien etujalkainsa isoilla kaivin-kynsillä koiraa. Brasilian kaksi muuta tamandua-lajia (M. didactyla ja tetradactyla) ovat pienempiä ja kiipeävät kierteishäntänsä avulla puissa. Laiskiaisia (Bradypus) on Brasiliassa neljä lajia, joista tavallisimmat ovat unao (Bradypus didactylus L.) ja aai (Br. tridactylus L.). Ne oleksivat embauba-puissa (Cecropia), joiden lehdistä ne elävät, eivätkä tule niistä alas muuta kuin juomaan. Ne ovat hyvin sitkeähenkisiä, niin että niihin täytyy ampua useampia laukauksia, saadakseen ne putoamaan alas. Jos hakkaa pois oksan, johon laiskiainen kynsillään on iskenyt kiinni, niin saattaa oksasta kiinni pitämällä kantaa laiskiaisen kotia, ilman että se päästää irti oksaa. – Brasilian petoeläimistä ja apinoista on jo edellä ollut puhetta, jonkavuoksi ohimenemme ne tässä.
Lintu-lajeista on Brasilia tavattoman rikas. Useat niistä, varsinkin pienemmistä lajeista, ovat erinomaisen kaunis-höyhenisiä, jonkavuoksi niitä mielellään ostetaan Eurooppaan koristuksiksi. Rio de Janeirossa ja muutamissa muissa rantakaupungeissa on luonnonesineiden kauppiaita, jotka hyvällä menestyksellä välittävät tätä kauppaa. Lintujen nahkoja, samoinkuin kaunisvärisiä kovakuoriaisiakin, ostavat he maalaisilta sekä varsinkin erityisiltä metsästäjiltä, joiden ainoana toimena on kaupaksi meneväin luonnonesineiden kerääminen ja etenkin lintujen ampuminen ja pyytäminen.
Kauniiden höyheniensä tähden ovat seuraavat lajit mainittavia.
Kolibreista, joita on suuri joukko lajeja, ovat kauniimpia Chrysolampis mosehita Gray, Lophornis magnifica Bonp. ja Calothorax rnbineus Gray, sekä tavallisimpia Lampornis mango Sws. ja Thaumatias albicollis Gould. Tilhin sukuinen kerua (Ampelis cincta Gray) on loistavain sinisten höyheniensä tähden arvossa pidetty lintu. Punainen trebeme (Tanagra Brasilea) ja muutamat muut Tanagra-lajit (varpuislintujen lahkoa) ovat Brasilian kauniimpia pikkulintuja. Koreasti kirjava Galbula kuuluu omituiseen heimoon kiipijä-lintuja, jonka lajit ovat laiskuutensa tähden merkillisiä. Niillä on tapana istua liikkumattomina paikoillaan, odottamassa kärpäsiä, jotka lentävät niiden luokse, ja ne eivät lähde pakoon ihmisenkään lähestyessä, jonkavuoksi niitä saapi kepillä lyödyksi alas oksalta, jolla ne istuvat.
Elävinä hyvin kaupaksi meneviä lintuja ovat papukaijat, joita Finsch luettelee Brasiliasta 85 lajia. Ne elävät isoissa parvissa ja tulevat usein viljelyksiin vahinkoa tekemään. Siellä syövät ne kahvin marjoja ja nakertavat maissin tähkiä, joissa niiden purusta syntyy mätä. Yöksi palajavat ne aina samoihin paikkoihin, metsiin korkeiden puiden latvoihin. Ne munivat taidottomiin pesiin onteloihin puihin kaksi valkoista munaa. Suurimmat lajit ja väriltään komeimmat ovat punaiset ararat (Macrocercus eli Sittace chloroptera) ja pienin laji on vihreä vaivaispapukaija (Psittacula passerina Kuhl) joka on varpusen kokoinen ja Brasilian tavallisimpia lintuja. Hyvänmakuista lihaa on vihreillä maitacas-lajeilla (Pionus), ja puhumaan oppivat paraiten vihreät papageiot (Chrysotis), joita Rio de Janeirossa näkee melkein jokaisen pikkukauppaan oven pielessä. Tukaaneilla (Ramphastos toco), jotka samaten kuuluvat kiipijöihin, on erinomaisen iso ontelo nokka ja hyvänmakuista lihaa.
Syötävistä linnuista mainittakoot vielä seuraavat: Mareco (Anas Brasiliensis L.) ja poturi (A. viduata L.) ovat sangen tavallisia, ja iso sorsa, pato grande (Anas moschata L.), joka kaikista tunnetuista sorsista on suurin, pidetään sangen yleisesti myöskin kesynä. Niitä tavataan sekä sisämaan jokiloissa että rannikon laguuneissa. Kosteilla paikoin oleksii useita haikara-lajeja, joista varsinkin garca socco (Ardea pileata Lath.) on arvossa pidetty hyvänmakuisen lihansa tähden. Pitkäjalkainen ja iso kahlaaja nimeltä siriema (Dicholophus cristatus Illig.) elää erämaissa (sertaos) ja campoksella, jossa se syöpi muurahaisia, toukkia, kärmeitä y.m., ja on maultaan sorsan kalttainen. Amerikalainen strutsi eli ema (Rhea Americana Lath.) juoksentelee pienissä parvissa campoksella, jossa se autiommilla seuduilla on jokseenkin tavallinen. Pyiden kalttaisia lintuja tapaa heinikoissa useampia lajeja, joista mainittakoon capoeira (Odontophorus dentatus Gray) ja injambu-lajit (Tinamus). Valkeasiipinen jaku (lue: schaku) tinga (Penelope pipile Gmel.) y.m. lajit samaa sukua vastaavat Vanhan Maailman fasaaneja ja mutu't (Crax alector L., y.m.) ovat kalkkunain kalttaisia. Indiaanit pitävät niitä myös kesyinä, vaan ne ovat kasvatettavat metsistä löydetyistä munista, sillä ne eivät kesyinä sikiä hyvin.
Muista Brasilian tavallisimmista linnuista mainittakoon tässä myös eräs pääskyis-laji (Hirundo collaris Pr. Max.), jolla on valkoinen juova kaulan ympäri, ynnä papa-arroz (Fringilla pileata Pr. Max.), joka riissiviljelyksissä tekee suuria vahinkoja, sekä musta käen sukuinen anu (Crotophaga), joka usein istahtuu raavaiden selkään toukkia niistä noukkimaan.
Sisiliskoja löytyy Brasiliassa useita isoja lajeja, joista muutamilla on hyvänmakuista lihaa, niinkuin vihreällä iguanilla (Iguana viridis Spix) ja teiu-guaculla (Teius monitor Merr.), joka kasvaa puolentoista kyynärän pituiseksi.
Indiaanit syövät myöskin krokodiilein lihaa, joita Brasiliassa löytyy kaikkiaan 8 lajia alligaattorein eli kaimaanein sukua. Niitä tavataan varsinkin pohjaisemmassa osassa Brasiliaa, jossa ne asuskelevat etenkin isommissa seisovissa likaisemmissa vesissä, jotavastoin mustavetiset virrat ovat niistä vapaampia. Myöskin Rio de Janeiron maakunnassa ovat ne tavallisia. Ne ovat ihmisellekin uidessa vaarallisia ja vetävät saaliinsa veden alle, vaan jos saapi tilaisuutta painaa niiden silmiä, niin ne päästävät irti ja lähtevät pakoon. Rannan läheisyydessä makaavia eläimiä, sikoja, koiria ja siipikarjaa hiipivät ne hiljaa haukkaamaan ja tulevat öisin huoneidenkin luokse. Jacare-guacu (Caiman niger Spix) on 4-6 kyynärää, väliin 4 syltäkin pitkä ja oleksii Amazonissa sekä sen lisäjoissa. Jacare (Caiman fissipes Spix) on 4 tai 3,5 kyynärää pitkä ja tavataan eteläisemmissäkin maakunnissa. Muut lajit ovat vielä vähän pienempiä.
Kymmenes luku.
Brasilian luonnontuotteet
Tulo Rio de Janeiroon. – Pahantekijät. – Kaulahuivin tärkeys. – Kansallis-museo. – Tori-halle. – Brasilian ruoka-kasvit. – Mandiooka. – Hedelmät. – Brasilian päätuotteet. – Kahvipensaan viljelys. – Pumpuli-kasvit. – Sokuri-ruoko. – Kautschu. – Paraguai-tee. – Vilja-lajit. – Lääkintä-kasvit. – Sarsaparilla. – Ipecacuanha. – Coca-kasvi. – Ryyti-kasvit. – Teknilliset kasvit. – Öljykasvit. – Waha-palmu. – Kutomus-kasvit. – Väri-kasvit. – Kauppatorin eläimistö. – Kalankauppiaat.
Ehtoolla toukokuun 13 päivänä saavuin takaisin Rio de Janeiroon, jossa otin asuntoa eräässä ravintolassa Praca d'Acclamacao'n luona.
Seuraavana päivänä kävin venäläisessä konsulaatissa toimittamassa Petropoliksessä asuvalle Venäjän lähettiläälle suosituskirjeen, jonka olin Suomen Kenraalikuvernööriltä saanut. Kiireellisen lähtöni vuoksi Rio de Janeirosta en ollut aikaisemmin saanut tilaisuutta viedä sitä perille, enkä sitä myöskään vielä ollut välttämättömästi tarvinnutkaan, sillä koko matkallani en ollut ollut missään asioissa virkamiesten kanssa. En ollut missään vielä näyttänyt passianikaan, eikä sellaista ole laisinkaan tarpeen Brasiliassa, enemmän kuin Franskassa ja Schweitsissäkään. Brasiliaan otetaan mielellään vastaan mitä väkeä tahansa; minkäänlaisia vaikeuksia ei aseteta heidän pääsöön maahan, vaan sieltä lähtiessä on monta mutkaa, ja ainoastaan kirjallisen luvan saatua poliisilta, pääsee Brasiliasta pois. Pahantekijöitä on senvuoksi paljon keräytynyt Euroopasta ja varsinkin Italiasta Brasiliaan, johon he ovat joutuneet kuin hiiri loukkuun, sillä he eivät pääse sieltä pois ilman selviä papereja.
Sunnuntaina menin kansallis-museoon puolenpäivän aikaan, jolloin se on yleisölle avoinna, vaan jouduin siellä lystilliseen rettelöön. Poliisi, joka seisoi ovella vahtina, kielsi nimittäin minulta sisäänpääsöä, antamatta minkäänlaista selitystä kieltoonsa. Jäin senvuoksi vähäksi aikaa miettimään, miksi minulta oli pääsö kielletty, vaikka kaikenlaista väkeä, sekä varakkaampaa että köyhempää, Neekerejä ja muita, oli ilman minkäänlaista estettä päästetty sisään. Luulin vihdoin, että olin ymmärtänyt väärin poliisin kiellon, jonkavuoksi palasin takaisin ovelle, ja väkijoukossa jouduinkin poliisin huomaamatta ensimäiseen huoneesen, vaan silloin hän havaitsi minut ja tuli lyhyesti ilmoittamaan minulle, että minun piti lähteä sieltä pois.
"Minkätähden? Onhan täällä paljon muutakin väkeä!" – kysyin häneltä.
"Se on vasten ohjetta, jonka olen saanut", vastasi hän.
"Kuinka niin?"
"Teillä ei ole sovelias puku".
"Kuinka? Onhan minulla hyvä puku!"
"On tosin, mutta teillä ei ole kaulahuivia. Meillä on käsky, ettei kukaan pääse museoon, jolla ei ole kaulahuivia".
Katsahdin ympärilleni ja näin, että jokaisella miehellä siellä todellakin oli kaulahuivi. Neekeritkin olivat käärineet jonkunlaisen repaleen kaulaansa. Oli tarkoitus että yleisö tulisi siistissä puvussa museoon, vaan ettei pääsö riippuisi vahtien mielivallasta, oli tahdottu antaa heille tarkka määräys siitä, ja arveltu että miehellä, jolla on kaulahuivi, on myöskin muu puku tarpeeksi siisti.
Rio de Janeiron hiestyttävässä kuumuudessa oli minulla tapana keventää pukuani, jättämällä siitä monasti pois muutamia tarpeettomia osia, joiden joukkoon olin lukenut myöskin kaulahuivin.
Kun asuin vallan lähellä museoa, niin menin kotia ja otin kaulahuivin kaulaani sekä palasin oitis museoon. Toisen kerran, käytyäni museon johtajan L Netto'n luona, sain myös tilaisuutta harjoittaa tutkimuksia museossa niin paljon kuin asiani vaati.
Museo on sekä luonnontieteellinen että etnograafillinen, vaan vielä nuori ja jotensakin pieni. Brasilian luonnon ja kansan esittelemisessä yleisölle kansantajuisella tavalla on sillä kuitenkin erinomainen arvo, mutta vanhemmat tieteelliset lähteet Brasilian luonnon tutkimiseen eivät ole Rio de Janeirossa, vaan hajoitetut Euroopan museoihin.
Sille joka tahtoo oppia tuntemaan Brasilian luonnontuotteita on jonkunlaisen museon arvoinen myöskin Rio de Janeiron praca do mercado eli torihalle, jossa tarjotaan kaupaksi maan monenlaisia ruoka-tavaroita ja muita luonnonesineitä. Varsinkin muukalaisella on siellä paljon katsottavana ja opittavana. Joka kerta kuin siellä kävin, oli minulla siellä aina uutta nähtävänä.
Kaupungin lähistössä olevista fazendoista ja chacaroista (pienemmistä maataloista) oli sinne lähetetty kaupaksi sekä tavallisia eurooppalaisia ruoka-kasveja ja kaaliksia että Amerikalle omituisia lajeja, niinkuin mustia sekä monenlaisia muita papuja (Phaseolus ja Dolichos), herneitä, porkkanoita, rediisejä, retikoita, useita kaali-lajeja, sallaattia, sipuleja, joita kuitenkin pääasiallisesti tuodaan Euroopasta, kurpitseja ja muita vesi-melooneja, kurkkuja, melooneja, tomaatteja (Lycopersicum esculentum), jotka ovat Brasiliasta kotoperäisiäkin, quiabos eli quingombos hedelmiä (Hibiscus esculentus), joista keitetään limaista lihan kanssa syötävää tuuninkia, punaista pimentaa eli Hispanian-pippuria (Capsicum annuuum L.) ja Oayennin pippuria (C. frutescens Willd.), jotka sinapin asemesta ovat hyviä liharuokain kanssa, maamanteleja eli siemeniä kummallisesta herne-kasvista (Arachis hypogaea L.), joka kaivaa palkonsa maan sisään.
Samoin kaupitaan siellä useita lajeja syötäviä juurimukuloita ja juurakkoja, niinkuin bataatteja eli imeliä potatteja (Convolvulus batatas L.), inhameja eli yamseja (Dioscorea triloba Lam., y.m. lajeja), joita viljellään muissakin troopillisissa maissa, tayobaa (Colocasia esculenta Schott.), jonka sekä juurakosta että lehdistä valmistetaan ruokaa, ja mangoritoa (Caladium sagittaefolium L.), jotka molemmat ovat vehka-kasveja (Aroideae heimoa), sekä vielä perunoita, joita tuodaan Brasiliaan kuitenkin pääasiallisesti Euroopasta, vaikka ne vielä nytkin kasvavat villinä Chilissä ja niitä jo ennen Amerikan löytöäkin viljeltiin Länsi-Amerikassa.
Brasilian tärkeimmät vilja- eli oikeammin ruoka-kasvit ovat kuitenkin mandiocat (Manihot), joilla on isoja retikan muotoisia juuri-mukuloita. Niitä viljellään kahta lajia, mandioca mansaa (Manihot aipi Pohl) ja mandioca bravaa (M. utilissima Pohl), joista jälkimäinen on kovasti myrkyllinen ja sisältää syötävissä juurissaan cyankaliumia (Blausäure), samoinkuin raa'at perunat sisältävät solanini-myrkkyä. Ensinmainitun lajin juurimukulat kasvavat hedelmällisessä maassa hyvin isoiksi, 30:n naulankin painoisiksi, ja ovat väriltään valkoisia tai punertavia. Niitä syödään keitettyinä, niinkuin perunoita, ja ne ovat maultaan niitä paljoa paremmat, vaan mätänevät nopeammin. Myrkylliset maniok-juuret, jotka väriltään ovat mustia, ovat syötäviä vasta senjälkeen kuin niistä myrkky on poistettu. Se tapahtuu siten, että ne rouhitaan sahajauhon näköisiksi muruiksi, joista myrkyllinen neste sitten painojen avulla puserretaan pois. Siten saatu jauho (farinha) kuivataan senjälkeen tavallisesti, ja syödään varsinkin liha- ja papu-ruokain kanssa.
Maniok- eli mandioca-kasvit kuuluvat Euphorbiaceae-heimoon ja ovat alkuperäisiä Brasilialaisia vilja-kasveja, joita Indiaanit viljelivät jo ennen Amerikan löytöä. Indiaaneilla onkin niistä kymmenittäin toisintoja, joilla on useita erillaisia omaisuuksia, ja jotka muun muassa myös kypsyvät eri vuodenajalla. Niiden viljeleminen tapahtuu siten, että niiden pensasmainen varsi leikataan pulikoiksi, jotka laidalleen kaivetaan peltoon ja itävät varsiksi ja kasvattavat maanalaisia mukuloita. Kun niiden mukulat paraiten säilyvät pellossa, niin niitä tavallisesti ei oteta yhtaikaa maasta, vaan noukitaan sieltä tarpeen mukaan. Vuotta vanhempina alkavat ne pellossakin mädätä.
Torihallessa kaupitaan myös useita hyvänmakuisia hedelmiä, joista toiset ovat saadut kaupungin lähistöstä, toiset tuotu laivoilla kauempaa. Etusija runsaudessa ja hinnan halpuudessa on banaaneilla, appelsiineilla ja cocos-pähkinöillä. Kalliimpia ovat mangat (Mangifera Indica L.), joita tuodaan varsinkin Bahian puutarhoista, sekä ananas-hedelmät, jotka kasvavat Bahiassa ja Pernambucossa metsissäkin ja ovat Bromeliaceae heimoon kuuluvan Ananassa sativa'n meheviä käpymäisiä tähkiä. Therebinthaceae heimoon kuuluvan mangan arvokkaat keltaiset luumarjat ovat persikan kalttaisia, vaan nyrkinkokoisia ja sisältävät ison litteän luun sekä sen sisässä syötävän mantelin. Omenat ovat myös kalliita ja tuodaan Montevideosta sekä jää-lastien muassa Pohjais-Amerikasta. Samoin myös viikunat tuodaan kuivattuina pääasiallisesti Portugalista, vaikka niitä paljon viljellään Brasiliassakin. American aprikuusit ovat Guttiferae heimoon kuuluvan pensaan (Mammea Americana Jacq.) hedelmiä ja kotoperäisiä varsinkin Antilloissa, vaan saadaan myöskin Brasilian puutarhoista. Abacates ovat laakeri-kasvien heimoon kuuluvan Persea Gratissima'n arvokkaita hedelmiä, jotka ovat 5 tuumaa pitkiä ja 2 tuumaa paksuja, ja kasvavat Pohjais-Brasiliassa metsissä sekä viljeltyinä muuallakin.
Muista viljellyistä lajeista mainittakoot persikat (Amygdalus Persica L.), jotka Rio de Janeiron luona kantavat hedelmiä kaiken vuotta ja puolikypsillä hedelmillä alkavat aina uudestaan kukkia, aprikuusit (Prunus Armeniaca L.), viinirypäleet, marmelot (Gydonia vulgaris Pers., saksaksi Qvitten), joista valmistetaan marmelaadeja, ja granaattiomenat (Punica granatum L.), joiden kukkia naiset mielellään kantavat hiuksissa. Vähemmin viljellään Brasilian puutarhoissa Amerikan läntisten maiden arvokkaita hedelmiä, niinkuin chirimoyaa (Anona cherimolia Lam.), joka Perussa kasvaa 12 naulan painoiseksi, sekä Sapoteae heimoon kuuluvaa abiu'a (Lucuma caimito A. de Cand.), lucumaa (Luouma mammosa Gaertn.) ja sapotaa (Sapota achras Mill.), joista jälkimäinen on tropiikkein paraimpia hedelmiä ja Saksan omenan kokoinen. Monessa paikoin viljellään myös kanelli-omenia (Anona squamosa L.), härän-sydämiä (A. reticulata L.) ja fruta do conde'a (A. muricata L.), jotka ovat Länsi-Indian saarista kotoisin.
Kasvikuntaan kuuluvista Brasilian päätuotteista tapaa useita kuitenkin ainoastaan satunnaisesti praca do mercadossa, sillä niiden kauppaa välittävät isot kauppahuoneet.
Kahvi kuljetetaan kauppiaiden isoihin kahvi-makasiineihin, jotka yhteensä muodostavat melkein erityisen kaupunginosan. Se vaatii paljon tilaa, sillä Brasilia levittää maailmankauppaan vuosittain noin 5 miljoonaa kahvisäkkiä eli yhtä paljon kuin kaikki muut maat yhteensä, ja suuri osa niistä kulkee Rio do Janeiron kautta. Vuonna 1884-1885 tuotti kahvin ulosvienti Brasilialle 152 miljoonaa 433 tuhatta milreissiä ja vuonna 1885-1886 124 miljoonaa 792 tuhatta. Se onkin Brasilian tärkein vienti-tavara ja kahvipensas Brasilian arvokkain viljely-kasvi.
Kahvi-pensasta viljellään Brasiliassa yhtä taidottomasti kuin maissiakin – uudis-pelloilla ilman lannoitusta. Kuitenkin vaatii se hedelmällistä maata, jonkavuoksi kahvi-viljelykseen tavallisesti valitaan metsäisiä päivänpuolisia mäenrinteitä, joista puut hakataan pois. Kun maa on kuokittu pehmeäksi, istutetaan siihen parin korttelin korkuisia pensaita, joita on varjoisilla lavoilla kasvatettu kypsistä kahvipavuista. Pensaasta varistuaan ovat kahvipavut oitis kylvettävät maahan, sillä ne kadottavat hyvin nopeasti itämis-kykynsä. Tavallisesti täytyy kahvi-istutus heittää jo 10 tai 20 vuotisena, ja metsästä, sen ajan kuluttua, jälleen hakata uusi kahvi-halme, sillä maa, jota ei koskaan lannoiteta, laihtuu viimein siinä määrin, ett'ei se enään anna riittävää satoa.
Niin kauan kuin maassa piisaa voimaa, ei kahviviljelys vaadi muuta työtä kuin puhdistamista sinne ilmaantuvista vesoista ja lois-kasveista sekä sadon-korjausta, joka tapahtuu huhti- ja heinäkuun vaiheilla. Jo nelivuotisena antaa se hyvän sadon, vaan runsaimman 7-12 vuotisena. Jokaisesta pensaasta saadaan tavallisesti 2-5 naulaa kahvia vuosittain, vaan joka neljäs vuosi on kullekin kahvi-pensaalle tavallisesti huonompi kahvi-vuosi.
Vaikka Arabiassa annetaan kahvimarjain kypsyä niin että ne ravistaessa pensasta varisevat maahan, poimitaan ne Brasiliassa samoinkuin Indiassakin puolikypsinä. Niiden kuivaaminen vaatii sitten paljon huolta, sillä siitä tavasta, jolla se toimitetaan, riippuu suuressa määrin kahvi-lajin hyvyys. On varominen ett'eivät ne likaannu maasta eivätkä myöskään kastu, vaan kuivavat nopeasti. Niiden kuivaaminen tapahtuu sentähden isommissa fazendoissa kivisillä penkerillä ja pienemmissä maataloissa bambu-ruovoista tehdyillä lavoilla. Hedelmän kuivunut koppi eli kuori poistetaan niistä sitten erityisissä survin-myllyissä, jonka jälkeen ne huuhdotaan puhtaiksi. Niitä valmistetaan kuitenkin eri tavalla sen mukaan minkäarvoista kahvia niistä tahdotaan saada. Puhdistettu ja kauppaan aiottu kahvi asetetaan sitten säkkeihin, jotka sisältävät 60 kiloa eli 141 naulaa, ja maksaa laatunsa mukaan 320-544 reissiä kilolta eli 27-45 penniä Suomen naulalta.
Kahvin jälkeen oli ennen puuvilla Brasilian tärkein ulosvienti-tavara, vaan viimeisinä aikoina on sen viljelys hyvin paljon vähentynyt. Enimmin viljellään pumpuli-kasveja pohjaisissa maakunnissa sekä paljon myös Minas Geraeksessa. Ne kasvavat paraiten kosteilla alangoilla ja vaativat vähemmin hedelmällistä maata, kuin kahvipensas.
Pumpuli-karvoilla peitettyjen siementen keräys tapahtuu tavallisesti loka- ja marraskuussa, 9 tai 10 kuukautta kylvön jälkeen, vaan kun ne eivät aina kypsy yhtaikaa, täytyy niiden korjuun monasti tapahtua useamman kerran vuodessa, ja Gossypium herbaceum L. antaa säännöllisesti 2 tai 3 satoa vuosittain. Pumpulin repiminen siemenistä irti toimitetaan sitten erityisten koneiden avulla.
Paraimpana Brasilian pumpuli-lajeista pidetään Pernambucossa kasvavaa, jota saadaan Gossypium vitifolium Lam. nimisestä pensaasta. Muutoin viljellään Brasiliassa useampia lajeja pumpuli-kasveja ja useita kymmeniä toisintoja niistä. Amerikalla on vähintään yksi omituinen kotoperäinen pumpuli-lajinsa, Gossypium Barbadense L., joka lienee se laji, jota Indiaanit viljelivät jo ennen Amerikan löytöä. Yleinen on myöskin 2 vuotias ruoho Gossypium herbaceum L., joka on Vanhasta Maailmasta kotoisin, vaikka tätä nykyä Pohjais-Amerikassa yleisimmin viljelty laji.
Vuonna 1866 nousi vuotisen pumpuli-viennin arvo 46 miljoonaan milreissiin, vaan vuonna 1884-1885 ainoastaan 10 miljoonaan 944 tuhanteen ja vuonna 1885-1886 6 miljoonaan 475 tuhanteen.
Sokuriruoko (Saccharum officinarum L.) menestyy, samoinkuin kahvikin, suurimmassa osassa Brasiliaa, vaan sen pää-markkinapaikka on rannikko Bahian ja Pernambucon seutuvilla. Isommilla fazendeiroilla on usein tehtaan kalttaisia sokuri-myllyjä ja sokuri-keittimöjä (engenhos), vaan pienemmätkin viljelijät keittävät tavallisesti omiksi tarpeikseen itse sokurinsa. Sillä tavoin saatu jauhomainen ruskea tai valkoinen raakasokuri onkin melkein ainoa laji, jota näkee Brasiliassa käytettävän. Sokuriruovosta valmistetaan myöskin paljon paloviinaa. Vuonna 1866 nousi vuotuisen sokuriviennin arvo liki 20 miljoonaan milreissiin ja vuonna 1884-1885 22 miljoonaan 699 tuhanteen sekä vuonna 1885-1886 14 miljoonaan 85 tuhanteen.
Pienempi, vaikka seuduittaisin sangen tärkeä, on myöskin tupakan ja kaakkaon ulosvienti. Edellinen nousi vuonna 1884-1885 6 miljoonaan 759 tuhanteen milreissiin ja vuonna 1885-1886 7 miljoonaan 274 tuhanteen, ja jälkimäinen mainittuina vuosina 2,375,000-2,170,000 milreissiin. Tupakkaa viljellään varsinkin Bahiassa ja Matto Grossossa, ja kaakkaota lähetetään kauppaan varsinkin Amazonin seutuvilta.
Molempain käytäntö oli jo ennen Amerikan löytöä Indiaaneille tuttu, ja kumpaistakin kasvia viljelivät he jo silloin. Piiput, joita on löydetty haudoista Mexikossa, osoittavat että tupakoiminen oli tunnettu Amerikassa jo hyvin kaukaisessa muinaisuudessakin. Indiaaneistu on se tapa levinnyt koko maailmaan Amerikan löydön jälkeen. Etelä-Amerikassa kuitenkin pääasiallisesti nuuskattiin ja pureksittiin tupakkia ennenmuinoin.
Tärkeä on Pará maakunnassa Amazonin luona myöskin kautschu-kauppa, joka myöhempinä aikoina on kohonnut maan tärkeimpäin elinkeinojen joukkoon. Se tuotti vuonna 1884-1885 10,623,000 ja vuonna 1885-1886 11,432,000 milreissiä. Kautschua (cauuchu tupi-kielellä) saadaan varsinkin seringueirasta (Siphonia elastica Pers.), joka on hyvin korkea, hento, tiuhalehtinen puu Euphorbiaceae heimoa ja kasvaa Amazonin ja sen lisäjokien varsilla olevissa aarniometsissä, jotka osan vuotta ovat tulvalla. Alaveden ajalla, heinäkuusta tammikuuhun, käyvät Indiaanit ja köyhempi sekaverinen väestö keräämässä kautschua, jonka omaisuuksia Indiaanit tunsivatkin jo ennen Amerikan löytöä ja valmistivat siitä varsinkin piipunvarsia. Sen keksiminen ei muutoin ole ollutkaan vaikeaa, sillä se on maitiaisnestettä, joka itsestäänkin valun puusta ja muodostaa hienojen oksain ympäri kautschutorvia sekä paksummista oksista alasroikkuvia monen kyynärän pituisia vaalean harmaita lankoja. Seringuiro't eli kautschun kerääjät kokoavat sitä siten, että puuhun pistetään veitsellä reikiä, joita pienellä kiilalla pidetään auki, ja niiden alle kiinnitetään astioita, joihin maitiaisneste tippuu. Jokaisesta haavasta valuu noin 3 tai 5 lusikallista kautschunestettä, jota sitten joko savustamalla kuivatetaan tai muullakin tavalla säilytetään pahettumasta.
Eteläisissä maakunnissa, varsinkin Rio Grande do Sul'issa, vaan vielä Minas Geraeksessakin viljellään ja kasvaa metsissä congonhaa (Ilex Paraguariensis St.-Hil.), jonka lehdet ovat tunnetut mate'n eli Paraguateen nimellä ja käytetään samoinkuin teetä virkistävän juoman valmistukseen. Congonha (lue: kongonja) on pieni nahkealehtinen pensas Aquifoliaceae heimoa ja sisältää lehdissään koffeinia, vaan useampiakin Ilex lajeja, jotka kasvavat Brasiliassa ja Paraguaissa, käytetään mate'en valmistukseen. Sitä vietiin v. 1866 Brasilian eteläisistä maakunnista 1 miljoonan 800 tuhannen ja vuonna 1885-1886 2 miljoonan 290 tuhannen milreissin edestä ulkomaille. Varsinkin Hispaniassa ja Etelä-Amerikan hispanialaisissa tasavalloissa sekä Etelä-Brasiliassa on mate käytännössä.
Tee-pensastakin (Thea Sinensis L.) viljellään hyvällä menestyksellä varsinkin Sao Paulon maakunnassa, vaan ulosvienti-tavarana ei Brasilialaisella teellä (cha) vielä ole mainittavaa arvoa.
Brasilian viljalajit, mandioca, maissi, feijao (lue: feischaong) eli pavut ja riissi, ovat ulosvienti-tavaroina vähästä arvosta ja kulutetaan pääasiallisesti omassa maassa. Mandiocaa viedään vähempi määrä ulkomaillekin, vaan maissia viljellään pääasiallisesti omain muulien ruuaksi.
Kuitenkin on maissi Amerikassa kotoperäinen kasvi, jota jo ennen Amerikan löytöä viljeltiin La Plata virran seuduilta Mississippi virtaan saakka. Nekin Indiaani-heimot, jotka eivät pitäneet vakinaisia asuntoja, kylvivät maissia väliaikaisten majainsa ympäri. Nopeasti senjälkeen kun Eurooppalaiset olivat Amerikassa tutustuneet maissiin, levisi sen viljelys läpi Vanhan Maailman aina Kiinaan saakka.
Riissiä tosin syödään Brasiliassa paljon, vaan sen viljelys ei vastaa likimainkaan edes maan omiin tarpeisiin. Enimmin sitä viljellään Amazoni ja Sao Francisco virtain luona.
Riissi on Vanhan Maailman kasvi, vaan Rio Negron luona kasvaa kylvämättä myöskin erästä kotimaista riissilajia ruohostoina rantavedessä aningain (Montrichardia arborescens) muodostamain läpipääsemättömäin paalutusten välissä. Pienillä veneillä soutavat Indiaanit riissiruohostoon ja keräävät sen siemeniä, ravistamalla niitä seipäillä veneesen. Useista brasilialaisista metsä-kasveista saadaan lääkkeitä, jotka ovat yleisesti tunnettuja. Sellaisia ovat sarsaparilla, ipecacuanha, kiniini, kopaiva-balsami ja cocaiini.
Sarsaparillaa saadaan liljakasvien heimoon kuuluvasta köynneliäästä varvusta Smilax papyraecea Poir., jonka varresta kasvavat lukuisat ilmajuuret sisältävät hiestyttävää ja verta puhdistavaa lääke-ainetta. Se kasvaa Amazonin lisäjokien varsilla olevissa aarniometsissä, ja sieltä käyvät sarsaparillan kerääjät sitä etsimässä, viettäen monta kuukautta metsissä. Sarsaparilla-juuret lähetetään sitte Parán kautta ulkomaiseen kauppaan.
Cinchonaceae heimoon kuuluvan ipecacuanhan (Cephaëlis ipecacuanha Rich.) juuret sisältävät runsaasti oksetusainetta nimeltä emetin, jonkavuoksi niitä kerätään ipecacuanha-lääkkeen valmistusta varten. Ipecacuanhaa, joka on matala suikertava puolipensas, kasvaa metsissä varsinkin Matto Grosso maakunnassa, ja siellä on seuduittain pääelinkeinonakin sen juurten kokoaminen ja lähettäminen ulkomaille kauppaan. Poaieiros eli ipecacuanhan-kerääjät tunkevat veneillä jokia myöten kauas metsämaille, ja, raivaten jokien varsilta metsiin teitä, etsivät he paikat, joissa ipecacuanhaa kasvaa runsaammin. Kun jokaisesta palasesta juurta, joka jääpi maahan, kasvaa uusia taimia, niin ei kasvi häviä sukupuuttoon, vaikka sitä niin runsaasti kerätään, vaan kolmen tai neljän vuoden perästä saattaa uudestaan palata samoille paikoille sen juuria kaivamaan.
Kiniiniä saadaan useista Etelä-Amerikan Cinchona-lajeista, joista muutamia myöskin kasvaa Brasiliassa sekä metsissä että viljeltyinä. Samanlaista kuumeita parantavaa lääkettä saadaan myös muutamista muista kasveista.
Kopaiva-balsamia saadaan muutamista Amazonin luona kasvavista Copaifera lajeista (heimoa Caesalpinieae).
Cocaiinia sisältävät koka-kasvin (Erythroxylon coca Lam.) lehdet, jotka Indiaaneille Perussa ja Boliviassa ovat tärkeä virvoitus- ja nautinto-aine. Myöskin Neekerit Brasiliassa sekä Amazonin luona asuvat Indiaanit käyttävät kokaa ja viljelevätkin sitä, vaan vähemmin yleisesti, kuin Länsi-Amerikan asukkaat. Koka-kasvi on Malpighiace'ein sukuinen noin sylen korkuinen pensas, ja sillä on pieniä punaisia marjoja ja kiiltäviä lehtiä, joita koka-viljelyksistä riivitään noin kolme tai neljä kertaa vuodessa. Lehdistä lähtevä neste vaikuttaa virkistävästi ja poistaa nälän, niin että Indiaanit saattavat sitä pureksimalla kestää erittäin pitkiä matkustuksia ravintoa nauttimatta. Yhtälailla kuin tupakka on tupakoitsijalle ja viina juopolle himoittavaa ainetta, jota ilman heidän on vaikea tulla aikaan, samoin on myös koka sangen yleisesti Länsi-Amerikan Indiaaneille. Nahkapussi, jossa on koka-lehtiä, ja sen sisässä oleva pieni pullo, jossa on kalkkijauhoa tai potaskaa, ovat heille yhtä välttämättömiä kapineita kuin tupakkakukkaro eurooppalaiselle talonpojalle. Vähintäin kolmasti päivässä vaatii kokan-nauttija koka-purua suuhunsa ja pureksii sitä sitten kalkin tai potaskan kanssa sekoitettuna noin puolen- tai neljännes-tunnin ajan, niellen siitä lähtevän nesteen. Kohtuullisesti nautittuna ei kokan pureksimisen sanota olevan vahingollista vaan sen liiallinen käytäntö vaikuttaa ajanpitkään turmiollisesti sekä ruumiisen että hengellisiin omaisuuksiin ja tuottaa lopulliseksi seuraukseksi täydellisen tylsämielisyyden. Kokannauttijan tunnusmerkit ovat pahanhajuinen hiki ja hengitys, vaaleat huulet ja ikenet, vihreät hampaat ja mustat suunpielet. Myöhempinä aikoina on cocaiini myöskin saanut käytäntöä lääketieteessä, sillä se tekee kokonaan tunnottomaksi sen ruumiinosan, johonka sitä ruiskutetaan.
