Buch lesen: «Syrjästäkatsojan tarina», Seite 38

XXXIX
VANHA JA UUSI TUTTAVUUS

Lumottuna kuin jos olisin nähnyt kolmipäisen lohikäärmeen, en voinut jättää tätä seuraa; maa heidän lähellään näytti sitovan jalkani. Kolmen puun muodostama katos takasi varjoa, yö lupasi kuiskaten suojelusta, kohtelias lamppu sinkautti juuri yhden säteen näyttämään minulle pimeän turvallisen istuimen, ja katosi sitten. Sallittakoon minun nyt lyhyesti kertoa lukijalle kaikki mitä edellisen pimeän viikon aikana olin hiljaisuudessa kulkupuheesta saanut onkeeni Emanuelin lähdön alkusyystä ja tarkoituksesta. Kertomus on lyhyt eikä uusi: sen A: na on mammona, sen O: na omanvoitonpyynti.

Jos madame Walravens oli ruma kuin hindulainen epäjumala, näytti hän myös ihailijainsa mielestä omaavan epäjumalan arvon. Tosiasia oli että hän oli ollut rikas – hyvin rikas, ja vaikkei hänellä tällä hetkellä ollut rahaa hallussaan, oli luultavaa että hänestä kerran tulisi rikas uudestaan. Basseterren Guadaloupessa hän omisti suuren tilan, jonka hän oli saanut myötäjäisiksi kuusikymmentä vuotta sitten ja josta hänen oli täytynyt luopua miehensä vararikossa, mutta nyt sen sanottiin olevan veloista vapaa, ja jos se joutuisi pätevän ja rehellisen isännöitsijän hoitoon, arveltiin että siitä muutamassa vuodessa voisi tulla erittäin tuottava.

Isä Silaksen mieltä kiinnitti tämä mahdollinen vaurastuminen uskonnon tähden ja sen kirkon, jonka harras tytär Magloire Walravens oli. Madame Beck, joka oli kyttyräselkäisen kaukaista sukua ja tiesi hänen olevan ilman omaa perhettä, oli kauan pohtinut mahdollisuuksiaan äidin laskelmoivalla huolenpidolla, ja niin tylysti kuin madame Walravens kohtelikin häntä, ei hän koskaan lakannut liehittelemästä tätä omien etujensa vuoksi. Madame Beck ja pappi olivat rahasyistä siis yhtä innostuneita tuon Länsi-Intiassa sijaitsevan tilan hoitoon.

Mutta matka oli pitkä ja ilmanala vaarallinen. Tuon pätevän ja rehellisen isännöitsijän, jota tarvittiin, täytyi olla työhönsä antautuva mies. Juuri sellaista miestä oli madame Walravens pitänyt palveluksessaan kaksikymmentä vuotta, pilaten hänen elämänsä ja eläen hänen niskoillaan kuin mikäkin vanha sieni. Juuri sellaista miestä oli isä Silas kasvattanut, opettanut ja sitonut itseensä kiitollisuuden, tavan ja uskon siteillä. Sellaisen miehen tunsi madame Beck ja osasi jossain määrin vaikuttaa häneen. "Oppilaani", sanoi isä Silas, "on vaarassa luopua uskostaan, jos hän jää Europpaan, sillä hän on joutunut erään kerettiläisen pauloihin." Madame Beck intti tähän oman yksityisen lisäyksensä ja katsoi parhaaksi pysyttää omassa rinnassaan salaisen syynsä, miksi hän toivoi Paulin maastamuuttoa. Mitä hän itse ei voinut saada, sitä hän ei olisi suonut toisellekaan: pikemmin hän tahtoi tuhota tuon halutun. Madame Walravens taas tahtoi tiluksensa ja rahansa itselleen, ja hän tiesi että Paul voisi, jos tahtoisi, olla mitä parhain ja uskollisin isännöitsijä, ja niinpä nämä kolme oman edun etsijää liittoutuivat ja kävivät ahdistamaan tuota ainoata epäitsekästä. He puhuivat järkeä, vetosivat häneen, rukoilivat, he antautuivat hänen armoilleen ja jättivät etunsa luottavaisesti hänen käsiinsä. He pyysivät vain kahta tai kolmea antaumuksen vuotta – niiden jälkeen hän saisi elää omaa elämäänsä: yksi joukosta ehkä toivoi että Paul sinä aikana kuolisi.

Kukaan elävä olento ei koskaan nöyrästi laskenut etujaan herra Emanuelin jalkoihin tai luottaen jättänyt sitä hänen käsiinsä niin että hän olisi halveksinut tuota luottamusta tai työntänyt sitä luotaan. Millainen kenties oli hänen oma tuskansa tai sisäinen vastenmielisyytensä lähteä Euroopasta – minkälaiset hänen omat tulevaisuudensuunnitelmansa – sitä ei kukaan kysynyt, tietänyt tai ilmoittanut. Kaikki tämä oli tyhjyyttä minulle. Saatoin arvata hänen keskustelunsa rippi-isän kanssa, aavistin mitä osaa velvollisuus ja uskonto oli pantu näyttelemään hänen suostutteluissaan. Hän oli lähtenyt antamatta mitään merkkiä. Siihen tietoni päättyi.

Pää kumarassa, otsa käsien varassa istuin keskellä ryhmittyneitä puunrunkoja ja tiheitä pensaita. Jos tahdoin, voin kuulla kaiken mitä naapurini puhuivat, olin kyllä lähellä, mutta jonkin aikaa ei ollut mitään syytä kuunnella. He pakisivat puvuista, musiikista, juhlavalaistuksesta, kauniista yöstä. Odotin kuulevani heidän sanovan: "Nyt on tyven ilma hänen matkustaa, 'Antiguan' (hänen laivansa) purjehdus on suotuisaa." Mitään sellaista huomautusta ei kuulunut, ei mainittu Antiguaa, ei sen matkaa eikä matkustajaa.

Ehkei tuo kevyt pakina huvittanut vanhaa madame Walravensia enempää kuin minuakaan; hän näytti levottomalta, käänsi päätään puolelle ja toiselle, katseli puiden välitse ja väkijoukkoon ikään kuin odottaen jonkun tuloa, kärsimättömänä viipymisestä. "Ou sont-ils? Pourquoi ne viennent-ils?"¹¹⁸ kuulin hänen mutisevan useammin kuin kerran, ja vihdoin, ikään kuin olisi päättänyt saada vastauksen kysymykseensä, johon siihen saakka kukaan ei näyttänyt kiinnittäneen huomiota, hän sanoi ääneen tämän lauseen – lauseen joka oli kylläkin lyhyt ja yksinkertainen, mutta joka sai minut kovasti hätkähtämään:

"Messieurs et Mesdames", hän sanoi, "oú donc est Justine Marie?"¹¹⁹

"Justine Marie!" Mitä tämä oli? Justine Marie – kuollut nunna – missäkö hän oli? Haudassaan tietenkin, madame Walravens – mitä voit hänestä tahtoa? Sinun pitää mennä hänen luokseen, mutta hän ei tule sinun luoksesi.

Niin olisin minä vastannut, jos vastaaminen olisi kuulunut minulle, mutta kukaan ei näyttänyt olevan minun mieltäni, kukaan ei näyttänyt hämmästyvän, hätkähtävän tai olevan neuvoton. Rauhallisin jokapäiväinen vastaus kohtasi kyttyräselkäisen kummallista, vainajia häiritsevää Endorin noidan kysymystä.

"Justine Marie", sanoi joku, "tulee kohta, hän on kauppakojussa, hän on täällä aivan heti."

Tämä kysymys ja vastaus aiheutti muutoksen juttelussa – jutteluna se vieläkin pysyi, kevyenä, pintapuolisena, tuttavallisena jutteluna. Vihjailuja, viittauksia, selityksiä kierteli nyt läpi piirin, mutta ne olivat kaikki niin katkonaisia, niin riippuvaisia henkilöistä joita ei nimitetty, että niin tarkasti kuin kuuntelinkin – ja nyt minä kuuntelin kohtalokkaan kiihkeästi – en saanut selville muuta kuin että jokin suunnitelma oli tekeillä, joka koski tätä haamumaista Justine Marieta – kuollutta tai elävää. Tämä perhe-salaliitto näytti ottaneen hänet haltuunsa jotenkin, jostakin syystä, oli puhetta joistakin odotetuista häistä, jostakin omaisuudesta, mutta ketä asia koski, sitä en oikein saanut selville – ehkä Victor Kintiä, ehkä Josef Emanuelia – molemmat olivat nuoria miehiä. Kerran luulin viittausten ja leikinlaskujen kohdistuvan nuoreen vaaleatukkaiseen muukalaiseen, joka kuului seurueeseen ja jota sanottiin Heinrich Mühleriksi. Kesken kaiken juttelun madame Walravens väliin tokaisi jotakin käheällä ärtyisellä äänellään. Hänen kärsimättömyyttään kevensi vain Désiréen leppymätön paimentaminen – tyttö ei voinut liikahtaakaan vanhan naisen uhkaamatta häntä kepillään.

"La voilà!" huusi äkkiä eräs herroista, "voilà Justine Marie qui arrive!"¹²⁰

Tämä hetki oli minulle omituinen. Mieleeni johtui maalattu nunnankuva seinälaudoituksessa, ajattelin tuota surullista rakkaustarinaa, näin ajatuksissani näyn ullakolla ja käytävällä ja omituisen ilmestyksen lehtimajassa, aavistin että nyt oli tulossa selvitys. Oi, kun mielikuvitus kerran pääsee valloilleen, mihin silloin pysähdymme? Mikä talvinen puu on silloin niin paljas ja lehdetön, mikä lehtiä pureksiva eläin tien varrella niin vaatimaton, ettei mielikuvitus, kiitävä pilvi tai esiin pyrkivä kuunsäde pue sitä henkisyyteen ja tee siitä aavetta?

Painoin juhlallisen voimakkaasti käden sydämelleni odottaen salaisuuden selviämistä. Tähän asti olin nähnyt tuon haamun vain himmeästi, kuin lasin läpi, nyt olin näkevä sen kasvoista kasvoihin. Minä nojauduin eteenpäin, minä katselin.

"Hän tulee!" huusi Josef Emanuel.

Piiri avautui ikään kuin päästääkseen sisälle uuden ja tervetulleen jäsenen. Tällä hetkellä satuttiin kantamaan ohi tulisoihtua; sen hohde auttoi kalpeata kuuta tekemään oikeutta ratkaisulle, valaisemaan täydellisesti lähenevää selvitystä. Varmaankin ne, jotka seisoivat lähelläni, tunsivat edes hiukkasen samaa jännitystä, jota minä sain kokea niin mittaamattomassa määrässä. Kylminkin tuossa ryhmässä mahtoi pidättää hengitystään jonkin aikaa! Mitä minuun tulee, oli henkeni salpaantunut.

Se on ohi. Hetki ja nunna ovat tulleet. Ratkaisu ja selvitys on saatu.

Tulisoihtu loimuaa vieläkin kyynärän päässä puistonvartijan käden kohottamana, sen pitkä punainen tulenkieleke miltei nuolee odotetun vartaloa – siinä missä hän seisoo näkyvissäni kokonaan! Mitä hän muistuttaa? Mitä hänellä on yllä? Minkänäköinen hän on? Kuka hän on?

Puistossa on tänä iltana paljon naamioita, ja koska hetki on myöhäinen, alkaa kaikkialle levitä niin omituinen vallattomuuden ja salaperäisyyden tunne, että tuskin olisit uskomatta minua, lukija, jos sanoisin että hän muistuttaa ullakon nunnaa, että hänellä on musta vaippa ja valkea huntu, että hän näyttää haudastanousseelta ruumiilta ja että hän on aave.

Väärin, kuvittelua! Emme tahdo kaupitella moista vaatetta. Olkaamme rehellisiä, leikatkaamme kuten ennenkin "totuuden koruttomasta kankaasta".

Koruton on sentään huonosti valittu sana. Se mitä näen, ei oikeastaan ole korutonta. Villetteläinen tyttö siinä seisoo – tyttö joka on tuoreeltaan lähtenyt kasvatuslaitoksesta. Hän on hyvin sievä – sitä laatua kauneutta, joka on luontaista tälle maalle. Hän näyttää hyvin ruokitulta, on vaalea ja lihava. Hänellä on pyöreät posket, kauniit silmät, runsas tukka. Hän on sievässä puvussa. Hän ei ole yksinään, hänen seurueeseensa kuuluu kolme henkilöä – näistä kaksi vanhanpuoleista, ja niitä hän nimittää "sedäkseen" ja "tädikseen". Hän nauraa, hän juttelee, hän on hyväluonteinen, vilkas ja kukoistava – näyttää joka suhteessa kauniilta porvaristytöltä.

Sen verran "Justine Mariesta", sen verran aaveista ja salaisuudesta. Eipä silti että salaisuus olisi selvinnyt – tämä tyttö ei varmaankaan ole nunnani. Se minkä olin nähnyt ullakolla ja puutarhassa, oli hyvän joukon pitempi.

Olemme katsoneet kaupunkilaiskaunotarta, olemme pikimmiten vilkaisseet kunnioitettavaan vanhaan setään ja tätiin. Riittääkö meiltä ohimennen silmäys tämän seurueen kolmannelle henkilölle? Voimmeko säästää hänelle hetken huomion? Sen verran meidän toki pitäisi huomata häntä, lukija, hänellä on vaatimuksia meihin nähden, emme tapaa häntä nyt ensimmäistä kertaa. Likistin käsiäni hyvin kovasti, vedin henkeä hyvin syvään, pidätin huudahduksen, tukahdutin kirkaisun, kielsin hätkähdyksen, en puhunut enkä liikahtanut enempää kuin kivi, mutta minä tiesin mitä katsoin, tunsin hänet läpi sen himmeyden, minkä monen yön itkeminen oli jättänyt silmiini. He sanoivat että hänen piti matkustaa Antiguassa. Madame Beck sanoi niin. Hän valehteli tai oli hän sanonut sen mikä sillä hetkellä oli totta, ja jättänyt sanansa oikaisematta, kun niistä tuli valhetta. Antigua oli lähtenyt, ja tässä seisoi Paul Emanuel.

Olinko iloinen? Suunnaton paino nousi sydämeltäni. Lupasiko tämä tosiasia iloa? Kysy ensin missä olosuhteissa tämä viivytys tapahtui. Minkä verran se koski minua? Eikö ollut toisia joita se saattoi koskea vielä lähemmin?

Ja kuka sitten oli tämä nuori tyttö, tämä Justine Marie? Ei mikään vieras, lukija; minä tunnen hänet ulkomuodolta; hän käy Rue Fossettella, hän on usein mukana madame Beckin sunnuntaikutsuissa. Hän on sukua sekä Beckeille että Walravenseille, hän on saanut ristimänimensä pyhimys-nunnasta, joka olisi ollut hänen tätinsä jos olisi jäänyt eloon, hänen sukunimensä on Sauveur, hän on perijätär ja orpo, ja Emanuel on hänen holhoojansa, muutamien mukaan kumminsa. Perhe-salaliitto toivoo että tämä perijätär menisi naimisiin jonkun kanssa heidän joukostaan – kuka se on? Tuiki tärkeä kysymys – kuka se on?

Olin nyt hyvin iloinen siitä, että makeassa juomassa tarjottu unilääke oli villinnyt minut niin että sänky ja huone tuntuivat sietämättömiltä. Olen aina, läpi koko elämäni, halunnut tunkeutua oikeaan totuuteen, olen mielelläni etsinyt jumalatarta hänen temppelistään, kohottanut verhoa ja uhmannut ylvästä katsetta. Oi sinä titaani jumalatarten joukossa! Kasvojesi peitetyt ääriviivat tekevät katsojan usein sairaaksi epävarmuudellaan, mutta anna meidän nähdä yksikin piirre, näytä meille yksikin viiva selvänä kammottavassa rehellisyydessään; me kenties läähätämme kuvaamattoman kauhun vallassa, mutta siinä läähätyksessä saamme juoda henkäyksen sinun jumalallisuuttasi. Sydämemme vapisee ja sen virrat tulvehtivat kuin maanjäristyksen nostamina, mutta me olemme nielleet voimaa. Pahimman näkeminen ja tunteminen riistää pelolta sen tärkeimmän aseen.

Lukumäärältään enentyneenä Walravensin seurue tuli nyt hyvin iloiseksi. Herrat hakivat virvokkeita kioskista, kaikki istuivat nurmikolle puiden alle, he joivat maljoja ja kilistelivät, he nauroivat ja laskivat leikkiä. Emanuel sai kestää hieman leikinlaskua, puoleksi hyväntuulista, puoleksi ilkeätä, varsinkin madame Beckin taholta. Sain pian selville että hän oli joksikin aikaa lykännyt matkansa omasta tahdostaan, ilman ystäviensä vaikutusta, vieläpä vasten heidän neuvoaan. Hän oli antanut Antiguan mennä ja varannut itselleen paikan Paul et Virginie-nimiseen laivaan, jonka piti lähteä kahta viikkoa myöhemmin. He koettivat nyt kiusata häntä mainitsemaan syytä tähän päätökseen, mutta hän ilmoitti vain epämääräisesti, että syynä oli "erään pienen asian järjestäminen, jonka hän oli pannut sydämelleen". Mikä oli tämä asia? Kukaan ei tietänyt. Tiesi sentään, joukossa oli eräs joka näytti ainakin osittain omaavan hänen luottamuksensa; merkitsevä katse välähti hänestä Justine Mariehin. "Pienokainen auttaa minua, eikö totta?" hän sanoi. Vastaus oli nopea kylläkin, Herra tietää!

"Mais oui, je vous aiderai de tout mon coeur. Vous ferez de moi tout ce que vous voudrez, mon parrain."¹²¹

Ja tämä rakas "kummisetä" tarttui hänen käteensä ja nosti sen kiitollisille huulilleen. Tämän mielenosoituksen aikana näin vaaleaihoisen nuoren saksalaisen, Heinrich Mühlerin, tulevan levottomaksi, ikään kuin hän ei olisi pitänyt siitä. Hän mutisi myös pari sanaa, jolloin Emanuel nauroi hänelle vasten kasvoja ja säälimättömän voitonriemuisena kuin varma valloittaja ainakin veti holhokkinsa lähemmäksi itseään.

Herra Emanuel oli todellakin hyvin iloinen sinä iltana. Edessä oleva olosuhteiden ja toiminnan muutos ei näyttänyt vähääkään painavan hänen mieltään. Hän oli koko seurueen sielu, hiukan itsevaltainen kenties; hän tahtoi olla johtajana ilonpidossa yhtä hyvin kuin työssäkin, mutta hän antoi hetki hetkeltä todistuksia vääjäämättömästä oikeutuksestaan johtajana-oloon. Hänen olivat sukkelimmat sanat, hauskimmat jutut, vilpittömin nauru. Levottoman toimeliaan tapansa mukaan hän ehti palvella jokaista, mutta voi! minä näin kuka oli hänen suosikkinsa. Minä näin kenen jalkain juuressa hän makasi nurmikolla, näin ketä hän huolellisesti suojeli yöilmalta, ketä hän hoiti, vaali ja vartioi kuin silmänsä terää.

Vihjauksia ja leikkipuheita sateli edelleen, ja minä ymmärsin että sillä aikaa kun Paul olisi poissa tehden työtä toisten hyväksi, nämä toiset – ei kokonaan kiittämättöminä – tallettaisivat hänelle aarteen, jonka hän jättäisi Eurooppaan. Tuokoon hän vain heille Intian rikkaudet, he antaisivat hänelle vastalahjaksi nuoren morsiamen ja runsaan perinnön. Mitä tulee hänen pyhään antaumukseensa, hänen uskollisuudenlupaukseensa, unohdettiin se nyt: kukoistava ja viehättävä nykyisyys voitti menneisyyden, ja hänen nunnansa oli vihdoin todellakin haudattu.

Niin sen täytyi olla. Selvitys oli tosiaankin tullut. Aavistus ei ollut pettänyt välittömyydessään: on eräänlaista aavistusta, joka ei koskaan petä; minä se vain olin ensi hetkessä erehtynyt. Ymmärtämättä oraakkelin oikeata tarkoitusta olin luullut sen mumisevan aaveista silloin kun sen ennustus itse asiassa koski todellisuutta.

Olisin voinut viipyä kauemmin näkemässäni, olisin voinut miettiä ennen kuin tein johtopäätökseni. Muutamien mielestä perusteet ehkä olisivat olleet epävarmat, todistukset riittämättömät, muutamat hitaat epäilijät olisivat kylmästi tutkineet asiaa ennen kuin olisivat ratkaisevasti hyväksyneet sitä ajatusta, että tekeillä oli naimiskauppa köyhän ja epäitsenäisen neljäkymmenvuotiaan miehen ja hänen rikkaan kahdeksantoistavuotiaan holhokkinsa välillä, mutta kaukana olivat minusta sellaiset verukkeet ja kaunistelut, kaukana minusta tuollainen nykyisen lykkääminen toistaiseksi, tuollainen pelkurimainen pako pelätyn, nopeajalkaisen, kaikki saavuttavan tosiseikan tieltä, tuollainen heikko ja vilpillinen vastarinta voimalle, jonka tehtävänä on marssia voitollisesti eteenpäin ja valloittaa, tuollainen petollinen luopuminen TOTUUDESTA.

Ei. Minä kiirehdin hyväksymään koko suunnitelman. Minä laajensin otettani ja vedin sen luokseni kokonaan. Vedin sen luokseni eräänlaisella kiireen vimmalla ja kiedoin ympärilleni niinkuin kentälle vaipunut sotilas sitoo maansa värit rintaansa. Kutsuin vakaumusta naulaamaan sieluuni varmuuden, jota kammosin samalla kun omaksuin sen, kiinnittämään sen vahvimmilla nauloilla mitä sen vahvimmat iskut voivat lyödä, ja kun rauta oli hyvin tunkeutunut sieluuni, nousin, niinkuin luulin, uudistuneena.

Hulluudessani sanoin: "Totuus, sinä olet hyvä valtiatar uskollisille palvelijoillesi! Kuinka kärsinkään niin kauan kuin valhe ahdisti minua! Silloinkin kun harhaluulo vielä oli suloinen, vielä mairitteli mielikuvitusta ja lämmitti tunteita, kulutti se minua alituisella kidutuksellaan. Usko että olin voittanut hänen rakkautensa, ei päässyt erkanemaan pelosta että pyörän seuraavalla käänteellä menettäisin sen. Totuus nyhti pois harhaluulot, mairittelut ja odotukset, ja tässä seison – vapaana."

Ei ollut enää mitään muuta tehtävää kuin ottaa vapaus huoneeseeni, viedä se mukanani vuoteeseen ja nähdä mitä voin sillä tehdä. Näytelmä ei tosin vielä ollut aivan lopussa. Olisin voinut odottaa ja seurata pitemmälle tuota lemmenkohtausta puiden alla, tuota metsäistä kuhertelua. Jos tässä näytännössä ei olisi ollut lainkaan rakkautta, oli mielikuvitukseni sillä hetkellä niin antelias, niin luova, että se olisi muovaillut siihen mitä silmäänpistävimmät piirteet ja vuodattanut siihen intohimon syvintä elämää ja korkeinta väriä. Mutta minä en tahtonut katsoa, olin tehnyt päätökseni mutta en tahtonut tehdä väkivaltaa luonnolleni. Ja sitten – jokin repi minua niin julmasti huivini alla, jokin iski niin kylkeeni – kotka jolla oli niin väkevä nokka ja kynnet, ja minun täytyi olla yksin kamppailemassa sitä vastaan. Luulen etten ollut koskaan ollut mustasukkainen ennen kuin nyt. Tämä ei ollut samaa kuin tohtori Johnin ja Pauliinan kuhertelun kestäminen, sillä samalla kun suljinkin silmäni ja korvani ja vedin pois ajatukseni siitä, myönsi sisäinen sopusointuni että siinä oli oma viehätyksensä. Tämä oli loukkaus. Kauneudesta syntynyt rakkaus ei kuulunut minulle, minulla ei ollut mitään yhteyttä siihen, en uskaltanut ruveta tekemisiin sen kanssa. Mutta toinen rakkaus, joka arasti uskaltaa herätä pitkän tuttavuuden jälkeen, joka on tuskan tulessa koeteltu, jolla on uskollisuuden leima, rakkaus jota vahvistaa puhdas ja luja kiintymys, jonka järki on alistanut järjen omiin kokeiluihin ja joka vihdoin on kasvanut omasta voimastaan omaan virheettömään täydellisyyteensä – tämä rakkaus, joka nauraa intohimoa, sen nopeita purkauksia ja kuumaa ja kiireistä sammumista, tämä rakkaus kiinnitti mieltäni, ja mikä ikinä koski sen kehitystä tai häviötä, sitä en voinut välinpitämättömänä seurata.

Käännyin pois puuryhmästä ja sen varjossa juhlivasta "iloisesta seurueesta". Keskiyö oli jo aikoja sitten ohi, konsertti oli päättynyt, väkijoukko alkoi harveta. Seurasin virran mukana. Jätin säteilevän puiston ja hyvin valaistun Haute-Villen (se oli vieläkin hyvin valaistu – sinä yönä ei Villettessä nähtävästi juuri nukuttu) ja hakeuduin himmeihin matalampiin kaupunginosiin.

Minun ei pitäisi sanoa himmeihin, sillä kuutamon kauneus, joka puistossa oli unohtunut, virtasi täällä taas silmieni eteen. Kuu purjehti korkealla ja paistoi tyynenä ja tahrattomana. Musiikki ja juhlan hilpeys, tulet ja lamppujen kirkas välke olivat himmentäneet sen muutamiksi hetkiksi, mutta nyt sen loiste ja hiljaisuus pääsivät taas voitolle. Kilpailevat lamput olivat sammuneet: kuu jatkoi matkaansa kuin valkea kohtalo. Rummut, torvet ja pasuunat olivat raikuneet ja unohtuivat nyt; kuu kirjoitti säteillään taivaalle ja maan päälle muistelmia ikuisia arkistoja varten. Kuu ja nuo tähdet tuolla näyttivät minusta sillä hetkellä kaikkivaltiaan totuuden edustajilta ja todistajilta. Yötaivas valaisi sen valtakuntaa: niinkuin taivaankappaleiden hidas kiertokulku, niin edistyy sen voitto – tuo liike eteenpäin, joka on ollut, on, ja tulee olemaan iankaikkisesta iankaikkiseen.

Nämä kimaltelevat kadut ovat hyvin hiljaiset: rakastan niiden mataluutta ja rauhaa. Porvareita kotimatkallaan kulkee ohitseni silloin tällöin, mutta nämä seuralaiset ovat jalkamiehiä, pitävät vähän ääntä ja katoavat pian. Niin paljon pidän Villettestä tämännäköisenä, etten kernaasti tahtoisi palata katon alle, mutta haluan kuitenkin saattaa omituisen seikkailuni suotuisaan loppuun ja päästä hiljaa vuoteeseeni suureen makuusaliin ennen kuin madame Beck tulee kotiin.

Yksi ainoa katu erottaa minut enää Rue Fossettesta. Kun tulen sille, katkaisee vaunujen ääni ensi kerran tämän kaupunginosan rauhan. Se tulee tätä tietä – tulee hyvin nopeasti. Kuinka kovalta kuuluukaan ratina kivetyllä kadulla! Katu on ahdas, ja minä pysyttelen huolellisesti käytävällä. Vaunut jyristävät ohi, mutta mitä minä näen tai kuvittelen näkeväni, kun ne ovat kohdalla? Ihan varmaan jotakin valkoista liehui tuossa ikkunassa – ihan varmaan käsi heilutti nenäliinaa. Oliko tuo merkki tarkoitettu minulle? Tunnetaanko minut? Kuka voisi minut tuntea? Nuo eivät ole de Bassompierren vaunut, eivät myöskään rouva Brettonin, ja sitä paitsi ei Hotel Crécy eikä La Terrasse ole tuolla suunnalla. No niin, minulla ei ole aikaa arvailla, minun täytyy rientää kotiin.

Tultuani Rue Fossettelle ja päästyäni koululle oli siellä kaikki hiljaista, mitkään ajoneuvot eivät olleet vielä tuoneet madamea ja Désirée'ta. Olin jättänyt suuren oven raolle, olisiko se vielä niin? Ehkä tuuli tai jokin muu sattuma oli paiskannut ovea niin kovasti että vieterisalpa oli mennyt kiinni? Siinä tapauksessa ei ollut toivoa sisäänpääsemisestä; seikkailuni täytyi saada surullinen loppu. Työnsin raskasta ovenpuoliskoa keveästi – antautuisiko se?

Se antautui. Yhtä ääneti, yhtä vastustelematta kuin olisi joku suotuisa henki odottanut eteisessä ja lausunut sesam-loitsun. Astuin sisään huojentuneena, suljin hiljaa ovet, nousin sukkasillani portaita makuusaliin ja pääsin vuoteeni luo.

Voi minua, minä pääsin ja hengähdin taas kerran vapaasti. Mutta seuraavana hetkenä melkein kirkaisin – melkein, mutta en kokonaan, taivaan kiitos!

Kautta makuusalin, kautta koko talon vallitsi tällä hetkellä kuoleman hiljaisuus. Kaikki nukkuivat, ja niin hiljaista oli, että näytti kuin ei kukaan olisi nähnyt unta. Yhdeksällätoista vuoteella lepäsi yhdeksäntoista hahmoa, liikkumattomina ja täydessä mitassaan. Minun vuoteellani – se oli kahdeskymmenes – ei olisi pitänyt olla mitään: olin jättänyt sen tyhjäksi, ja tyhjänä minua olisi pitänyt löytää se palatessani. Mitä siis näen puoleksi eteenvedettyjen verhojen välissä? Minkä tumman anastajan hahmon, pitkän, oudon, huolimattoman? Onko se rosvo joka on pujahtanut sisään avoimesta katuovesta ja makaa täällä väijyksissä? Se näyttää hyvin mustalta – minusta se ei näytä inhimilliseltä. Voiko se olla kulkukoira joka on tunkeutunut kadulta sisään ja ryöminyt tänne makaamaan? Hypähtääkö se, syöksyykö se alas jos lähestyn? Lähestyä minun täytyy. Rohkeutta! Yksi askel! —

Päätäni huimasi, sillä yölampun heikossa valossa näin vuoteellani pitkällään vanhan haamun – NUNNAN!

Huuto olisi tällä hetkellä tuhonnut minut. Oli näky mikä tahansa, en saanut ilmaista kauhua, en parkaista enkä pyörtyä. Sitä paitsi en ollut kovinkaan hädissäni. Hermoni, joita viime tapaukset olivat tyynnyttäneet, halveksivat hysteriaa. Minulla oli vielä tuoreessa muistissa juhlavalot, musiikki ja tungeksivat tuhannet. Uusi onnettomuus oli ruoskinut minut uuvuksiin – en uskonut aaveisiin nyt. Silmänräpäyksessä olin äännähtämättä syöksynyt kummitusvuoteen luo, eikä mikään hypähtänyt siitä ylös, mikään ei liikahtanut, kaikki liike oli minun, samoin kaikki elämä, todellisuus, aine, voima, sen tunsin vaistollani. Revin sen ylös, painajaisen! Pidin sitä korkealla, kummitusta! Ravistin esiin salaisuuden. Ja se putosi maahan – minun ympärilleni – hajosi kappaleiksi, ja minä poljin sitä.

Pitkä nunna osottautui pitkäksi patjaksi, joka oli taidokkaasti puettu pitkään mustaan viittaan ja valkoiseen huntuun. Vaatteet olivat todella, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, oikeita nunnan vaatteita, ja jokin käsi oli ne asettanut saadakseen aikaan harhanäyn. Mistä nämä vaatteet tulivat? Kuka oli tehnyt kepposen? Nämä kysymykset odottivat nyt vastausta. Päähineeseen oli kiinnitetty paperiliuska: siihen oli lyijykynällä kirjoitettu seuraavat ilkamoivat sanat:

"Ullakon nunna jättää Lucy Snowelle perinnöksi pukuvarastonsa. Häntä ei enää tulla näkemään Rue Fossettella."

Ja kuka siis oli kummitellut minulle? Kuka oli nunna jonka olin nähnyt kolme kertaa? Ei kenelläkään naistuttavistani ollut tuon aaveen vartaloa. Hänen kokonsa ei ollut naisen. Enkä voinut hetkeäkään lukea tätä juonta kenenkään tuntemani miehen syyksi.

Olin vieläkin keskellä salaisuuksia, mutta vapauduin äkkiä ja kerta kaikkiaan kaikesta yliluonnollisen ja haamumaisen tunteesta. En myöskään viitsinyt rasittaa aivojani joutavalla joskin ratkaisemattomalla arvoituksella, käärin vain kokoon vaipan, hunnun ja siteet, pistin ne tyynyni alle, menin levolle, tarkkailin kunnes kuulin madamen vaununpyörien äänen, sitten käänsin kylkeä, ja väsyneenä monen yön valvonnasta – ehkä alkoi unijuoma nyt myös vaikuttaa – vaivuin sikeään uneen.