Buch lesen: «Syrjästäkatsojan tarina», Seite 25

Kun en tahtonut ruveta Pauliinan varsinaiseksi ja palkatuksi seuranaiseksi, ja kun kuitenkin aloin pitää hänen seuraansa mieluisana ja sopusointuisena, sai hän minut suostumaan siihen, että yhdessä opiskelisimme jotakin, se kun olisi säännöllinen ja vakinainen keino olla yhdessä. Oppiaineeksi hän ehdotti saksankielen, jota hänen niinkuin minunkin oli vaikea oppia hallitsemaan. Päätimme ottaa tuntimme saman opettajan johdolla Rue Crécyn varrella, ja siten jouduimme olemaan yhdessä muutamia tunteja joka viikko. Herra de Bassompierre näytti olevan vallan mielissään: hän hyväksyi täydellisesti sen järjestelyn, että madame Minerva Vakavuus yhdistäisi osan vapaahetkistään hänen kauniin ja rakkaan lapsensa joutoaikaan.

Mutta kun tuo toinen itseoikeutettu tuomarini, Rue Fossetten professori, salakähmäisillä vakoilukeinoilla sai selville että minä en enää ollut yhtä liikkumaton kuin ennen, vaan lähdin säännöllisesti ulos eräiden päivien eräinä hetkinä, otti hän tehtäväkseen panna minut silmälläpidon alaiseksi. Ihmiset sanoivat että Emanuel oli kasvatettu jesuiittain parissa. Olisin helpommin uskonut tähän tietoon, jos hän olisi osannut paremmin naamioida temppunsa. Mutta nyt epäilin sitä. Ei ole maailmassa toista niin peittelemätöntä juonittelijaa, niin suoraa ja avomielistä vehkeilijää. Hänen tapanaan oli tehdä selkoa juonistaan: ensin keksiä monimutkaisia suunnitelmia ja sitten antautua selittelevään kerskailuun niiden taidokkuudesta. En tiedä huvittiko vai ärsyttikö minua enemmän, kun hän eräänäkin aamuna tuli luokseni ja kuiskasi juhlallisesti, että hän "piti minua silmällä", hän ainakin tahtoi täyttää ystävän velvollisuuden eikä jättää minua kokonaan omien oikkujeni varaan. Käytökseni näytti tähän aikaan hyvin epävakaiselta, hän ei tietänyt mitä sille oli tehtävä, hänen mielestään serkku Beck oli erittäin moitittava suvaitessaan moista häilähtelevää huikentelevaisuutta taloonsa kiinnitetyssä opettajattaressa. Mitä tekemistä kreivien ja kreivittärien, hotellien ja linnojen kanssa oli henkilöllä joka oli antautunut vakavaan kutsumukseen, kasvatustyöhön? Hänen silmissään minä olin jo kokonaan "en l'air". Kautta kunniansa hän uskoi, että olin ulkona kuutena päivänä viikon seitsemästä.

Minä sanoin: "Monsieur liioittelee. Tosin olen viime aikoina saanut nauttia pienen vaihtelun hauskuuksista, mutta vasta sitten kun se kävi välttämättömäksi, enkä ole tätä etuani käyttänyt mitenkään liikaa."

Välttämättömäksi? Miten se oli välttämätöntä? Voin kai aivan hyvin, hän arveli? Vaihtelu välttämätöntä? Hän neuvoi minua katsomaan katolisia nunnia ja tutkimaan heidän elämäänsä. He eivät pyydä vaihtelua.

En osaa sanoa mikä ilme viivähti kasvoillani hänen puhuessaan näin, mutta joka tapauksessa se ärsytti häntä, hän syytti minua huolettomaksi maailmanmieliseksi epikurolaiseksi, himoitsin muka suuruutta ja kuumeisesti janosin elämän turhaa koreutta. Minulla ei näyttänyt olevan mitään "antaumusta", ei mitään "hartautta" luonteessani, ei lempeyttä, uskoa, uhrimieltä eikä kieltäymystä. Tuntien kuinka hyödytöntä oli vastata noihin syytöksiin, jatkoin mykkänä englanninkirjoituspinkan korjaamista.

Hän ei voinut nähdä minussa mitään kristillistä: kuten moni muu protestantti mässäsin pakanuuden ylpeydessä ja itsekkyydessä.

Käännyin hänestä hieman pois ja painuin yhä kiinteämmin hiljaisuuden siiven suojaan.

Epämääräinen ääni kuului hänen hampaittensa välistä, se ei tietenkään voinut olla kirous, siihen hän oli liian jumalinen, mutta ihan varmaan kuulin sanan sacré. Surullista kertoa toistui sama sana uudelleen, ja siihen tuli lisäksi ei-kaksimielinen tuhat sitä ja sitä, kun noin kaksi tuntia myöhemmin kuljin hänen ohitseen käytävässä valmiina lähtemään saksantunnilleni Rue Crécyn varrelle. Ei ole toista niin hyvää pikku miestä kuin herra Paul muutamissa suhteissa, mutta ei myöskään ilkeämpää pikku tyrannia toisissa.

Saksan-opettajamme, Fräulein Anna Braun, oli noin neljäkymmentäviisi-vuotias, kunnianarvoinen suorasukainen nainen. Hänen olisi kenties pitänyt elää kuningatar Elisabetin aikoina, koska hän tavallisesti nautti sekä ensimmäiseksi että toiseksi aamiaiseksi olutta ja häränpaistia. Myös näytti hänen koruttoman avomielinen saksalainen luonteensa kärsivän kauheasti siitä mitä hän sanoi englantilaiseksi umpimielisyydeksemme, vaikka luulimmekin olevamme hyvin sydämellisiä häntä kohtaan: mutta me emme taputtaneet häntä olalle, ja jos suostuimme suutelemaan hänen poskeaan, tapahtui se hiljaisesti, ilman mitään pamahtavaa maiskahdusta. Tällaiset laiminlyönnit painostivat ja masensivat häntä huomattavasti; kuitenkin suurin piirtein katsoen tulimme toimeen aika hyvin. Hän kun oli tottunut opettamaan ulkomaalaisia tyttöjä, jotka tuskin viitsivät ajatella ja oppia mitään omin päin, joilla ei ole mitään käsitystä ottelusta vaikeutta vastaan ja sen voittamisesta tarmokkaalla ajattelemisella tai ahkeruudella – näytti edistyksemme, joka itse asiassa oli sangen vaivatonta, suorastaan huumaavan häntä. Hänen silmissään olimme pari jäistä ihmeolentoa, kylmää, ylpeätä ja yliluonnollista.

Nuori kreivitär oli hieman ylpeä, hieman ylenkatseellinen, ja kenties hänen synnynnäinen hienoutensa ja kauneutensa antoikin hänelle oikeuden noihin tunteisiin. Mutta luullakseni oli täydellinen erehdys syyttää minua niistä. Minä en koskaan laiminlyönyt aamutervehdystä, josta Pauliina pujahti vapaaksi kun vain suinkin voi, eikä minun puolustusaseitteni joukossa ollut hiljaisen ylenkatseen pientä tikaria, joka taas Pauliinalla oli aina varalla kirkkaana, hienona ja loistavana, ja jokainen karkea saksalainen kokkapuhe kutsui paikalla esiin sen teräksisen välkkeen.

Kunniallinen Anna Braun tunsikin jossain määrin tämän eroavaisuuden, ja sillä välin kun hän puolittain pelkäsi puolittain jumaloi Pauliinaa kuin somaa metsänneitoa – kuin Undinea – turvautui hän minuun kuin kuolevaiseen olentoon, jonka kanssa on helpompi tulla toimeen.

Eräs kirja, jota mielellämme luimme ja käänsimme, oli Schillerin Balladit. Pauliina oppi pian lukemaan niitä kauniisti, Fräulein kuunteli häntä hymyillen leveätä mielihyvän hymyä ja sanoi että lukijan ääni helkkyi kuin musiikki. Hän käänsi niitä myös helposti ja vuolaasti, sukulaissielun runollisen innon vallassa, hänen poskensa hehkuivat, huulet hymyilivät väristen, kauniit silmät vuoroin syttyivät ja sulivat hänen edetessään. Hän oppi kauneimmat ulkoa ja lausui niitä usein kun olimme kahden kesken. Eräs, josta hän piti paljon, oli "Des Mädchens Klage". Hän toisti mielellään sen sanoja, huomasi niissä valittavaa sointuisuutta, mutta sen sisällystä hän arvosteli. Hän mumisi, kun eräänä iltana yhdessä istuimme tulen ääressä:

/p

 
"Du Heilige, rufe dein Kind zurück,
Ich habe genossen das irdische Glück,
Ich habe gelebt und geliebet."
 

p/

"Elänyt ja rakastanut", hän sanoi, "onko maallisen onnen huippu, elämän loppu – rakastaa? Minä en sitä luule. Se voi olla äärimmäinen, kuolettava onnettomuus, se voi olla pelkkää ajanhukkaa ja hyödytöntä tunteen kidutusta. Jos Schiller olisi sanonut olla rakastettu, olisi hän kenties päässyt lähemmäksi totuutta. Eikö se olekin toista, Lucy, olla rakastettu?"

"Otaksun että niin on, mutta miksi ajatella moista aihetta? Mitä rakkaus on teille? Mitä te siitä tiedätte?"

Hän sävähti punaiseksi, puoleksi harmistuneena, puoleksi häpeissään.

"Kas niin, Lucy", hän sanoi, "tuota en tahdo kuulla teiltä. Saattaa olla hyvä että isä pitää minua vauvana, minusta on melkein parempi että hän näkee minut siinä valossa, mutta te tiedätte ja teidän pitää oppia myöntämään, että kohta käännyn yhdeksännelletoista ikävuodelleni."

"Entä sitten, vaikka kääntyisitte yhdeksännellekolmatta; emme voi ennakolta kokea tunteita väittelemällä ja keskustelemalla niistä, ja siksi emme puhu rakkaudesta."

"Tosiaankin!" hän sanoi kiireisesti ja kuumentuen, "saatte luulla hillitsevänne ja pidättävänne minua niin paljon kuin teitä haluttaa, mutta minä olen puhunut siitä ja kuullut siitä myös ja oikein paljon ja aivan viime aikoina, epämiellyttävästi ja vahingollisesti ja tavalla jota te ette hyväksyisi."

Ja tuo harmistunut ja voitonriemuinen, kaunis ja ilkeä olento nauroi. Minä en voinut käsittää mitä hän tarkoitti, enkä tahtonut kysyä häneltä: olin hämilläni. Nähdessäni kuitenkin hänen ilmeensä äärimmäisen viattomuuden – johon yhtyi ohimenevää pahankurisuutta ja ilkastelua – kysyin vihdoin:

"Kuka puhuu teille epämiellyttävästi ja vahingollisesti sellaisista asioista? Kuka teille läheinen henkilö uskaltaisi tehdä niin?"

"Lucy", vastasi hän pehmeämmin, "on eräs henkilö, joka väliin tekee minut onnettomaksi, ja soisin hänen pysyvän poissa – en tarvitse häntä."

"Mutta kuka se voi olla, Pauliina? Te saatte minut aivan hämmästymään."

"Se on – se on serkkuni Ginevra. Joka kerta kun hänellä on lupa käydä rouva Cholmondeleyn luona, hän käy myös täällä, ja aina kun hän tapaa minut yksin, hän alkaa puhua ihailijoistaan. Rakkautta, kyllä kai! Kuulisitte vain mitä kaikkea hän sanoo rakkaudesta."

"Oh, minä olen kuullut", sanoin aivan kylmästi, "ja itse asiassa on ehkä hyvä että tekin olette kuullut, sitä ei kannata surra, se on niin kuin olla pitää. Mutta eihän Ginevra toki voi vaikuttaa teihin. Te voitte katsoa yli sekä hänen päänsä että hänen sydämensä."

"Hän vaikuttaa minuun hyvin paljon. Hänellä on taito häiritä onneani ja saada mielipiteeni sekaisin. Hän loukkaa minua tunteillaan ihmisiä kohtaan, jotka ovat minulle rakkaimmat."

"Mitä hän sanoo, Pauliina? Antakaa minulle jokin käsitys asiasta.

Ehkä voi vielä tehdä tyhjäksi tapahtuneen vahingon."

"Hän halventaa ihmisiä joita olen kauimmin ja eniten pitänyt arvossa.

Hän ei säästä rouva Brettonia – hän ei säästä… Grahamia."

"Ei, sen tiedän, mutta kuinka hän sekoittaa nämä tunteeseensa ja… rakkauteensa? Hän sekoittaa ne, vai kuinka?"

"Lucy, hän on julkea, ja luulen että hän on vilpillinen. Te tunnette tohtori Brettonin. Me molemmat tunnemme hänet. Hän saattaa olla huoleton ja ylpeä, mutta onko hän koskaan ollut halpamainen orja? Päivä päivältä Ginevra näyttää hänet minulle muka polvillaan hänen jalkojensa juuressa, seuraten häntä kuin varjo. Ginevra karkottaa hänet häpeällisesti, ja hän muka pyytää ja rukoilee Ginevraa aivan mielettömänä. Lucy, onko se totta? Onko siinä mitään totta?"

"Sen verran saattaa olla totta, että hän kerran piti Ginevraa kauniina. Väittääkö Ginevra häntä vieläkin kosijakseen?"

"Ginevra sanoo että hän milloin tahansa voisi mennä naimisiin hänen kanssaan: hän odottaa vain Ginevran suostumusta."

"Nämäkö jutut ovat syynä teidän pidättyvään käyttäytymiseenne Grahamia kohtaan, minkä isännekin huomasi?"

"Ne ovat tosiaan saaneet minut epäilemään hänen luonnettaan. Kun Ginevra puhuu, eivät ne tunnu ehdottomasti tosilta, uskon että hän liioittelee – kenties keksii – mutta tahdon tietää minkä verran."

"Entä jos panisimme neiti Fanshawen koetukselle? Antakaa hänelle tilaisuus käyttää voimaansa, josta hän ylpeilee."

"Voisin tehdä sen huomenna. Isä on pyytänyt muutamia herroja päivälliselle, kaikki tiedemiehiä. Graham, joka myös on tiedemies, kuten isä alkaa huomata – sanovat häntä taitavaksi useassakin tieteenhaarassa – on mukana. Minähän olisin aivan onneton, jos minun pitäisi ilman mitään tukea istua pöydässä tällaisen seurueen keskellä. Enhän osaisi puhua herrojen A: n ja Z: n, Pariisin akateemikkojen kanssa, ja koko uusi seurustelumaineeni joutuisi vaaranalaiseksi. Teidän ja rouva Brettonin täytyy tulla minun tähteni, ja Ginevra tulee mukaan kun sanon vain sanan."

"Hyvä, minä toimitan kutsun perille, ja hän saa tilaisuuden näyttää voiko hänen luonteeseensa luottaa."

XXVII
HOTELLI CRÉCY

Seuraavasta päivästä tulikin vilkkaampi ja touhukkaampi kuin me – tai ainakin minä – olisimme odottaneet. Se osoittautui olevan erään Labassecourin nuoren prinssin syntymäpäivä – luullakseni vanhimman, Dindonneaun herttuan, ja hänen kunniakseen annettiin yleinen lupapäivä kouluille, eritoten tärkeimmälle, "Athénéelle" eli lukiolle. Tämän laitoksen oppilaat olivat myös sepittäneet alamaisen adressin, joka heidän piti esittää, ja sitä tarkoitusta varten heidän oli kokoonnuttava yleiseen rakennukseen, jossa vuositutkinnot pidettiin ja palkinnot jaettiin. Adressin esittämisen jälkeen oli seuraava erään opettajan puhe.

Koska useimmat de Bassompierren tiedemies ystävistä olivat enemmän tai vähemmän tekemisissä Athénée'n kanssa, odotettiin heitä mainittuun tilaisuuteen yhdessä Villetten kunnianarvoisen pormestarin de Chevalier Staasin sekä oppilaiden vanhempien ja omaisten kanssa. Herra de Bassompierre sai ystäviltään kutsun tulla mukaan, hänen kaunis tyttärensä liittyisi tietysti seurueeseen, ja Polly kirjoitti pienen kirjelapun Ginevralle ja minulle pyytäen meitä tulemaan aikaisin, jotta ehtisimme mukaan.

Kun neiti Fanshawe ja minä pukeuduimme Rue Fossetten makuusalissa, hän (neiti F.) purskahti äkkiä nauruun.

"Mitä nyt?" kysyin, sillä hän keskeytti pukeutumistoimituksensa ja tuijotti minuun.

"Minusta tuntuu niin hullunkuriselta", hän vastasi tavallisella, puoleksi rehellisellä puoleksi hävyttömällä välinpitämättömyydellään, "että te ja minä nyt niin paljon olemme samalla tasolla, seurustelemme samoissa piireissä yhteisten tuttavien luona."

"Totta kyllä", sanoin, "minä en suurestikaan kunnioittanut niitä tuttavia, joiden kanssa pääasiallisesti seurustelitte jokin aika sitten: rouva Cholmondeley ja kumppanit eivät olisi miellyttäneet minua ensinkään."

"Kuka olette, neiti Snowe?" kysyi hän niin peittelemättömän ja väärentämättömän uteliaana, että minä vuorostani purskahdin nauramaan. – "Te sanoitte olevanne pientenlasten kasvattaja, ja kun ensiksi tulitte tänne, te todellakin hoiditte talon lapsia: olen nähnyt teidän kantavan pikku Georgettea kuin mikäkin lapsentyttö – harva kotiopettajatar olisi siinä määrin alentunut – ja nyt madame Beck kohtelee teitä kunnioittavammin kuin pariisitarta, St. Pierreä, ja tuo ylpeä kissanpoikanen, serkkuni, tekee teistä sydämenystävänsä!"

"Ihmeellistä!" myönsin, samalla kun hänen kuvitelmansa suuresti huvittivat minua. "Kuka todellakin lienen? Kenties joku valepukuinen henkilö. Vahinko vain etten sellaiselta näytä."

"Minua ihmetyttää ettei tämä kaikki tunnu teistä mairittelevammalta", jatkoi hän. "Otatte kaiken niin kumman levollisesti. Jos todellakin olette se ei-mikään, joksi teitä ensin luulin, mahdatte olla sangen kylmäverinen."

"Se ei-mikään, joksi minua ensin luulitte", toistin, ja kasvoni hieman kuumenivat, mutta en tahtonut suuttua, sillä mitä merkitsi koulutytön kypsymätön tapa käyttää sanoja "ei mikään" ja "joku". Tyydyin sen vuoksi huomauttamaan että olin vain saanut osakseni kohteliaisuutta, ja kysyin näkikö hän kohteliaisuudessa jotakin sellaista, joka voisi saada vastaanottajansa kovin hämmentymään.

"Ei vaan voi olla ihmettelemättä muutamia asioita", intti hän.

"Ihmetelkää omien kättenne saavutuksia. Oletteko vihdoinkin valmis?"

"Olen, sallikaa minun tarttua käsivarteenne."

"Sitä en tahtoisi, kuljetaan vierekkäin."

Kun hän tarttui käsivarteeni, nojautui hän aina minuun koko painollaan, ja koska en ollut herrasmies enkä hänen ihailijansa, en pitänyt siitä.

"Kas siinä taas", hän huudahti. "Kun tarjouduin tarttumaan käsivarteenne, luulin sillä ilmaisevani että hyväksyn pukunne ja yleisvaikutuksenne: tarkoitin sen kohteliaisuudeksi."

"Niinkö? Tarkoititte, lyhyesti sanoen, ilmaista että ette häpeä vaikka teidät nähtäisiin kadulla minun seurassani, vai kuinka? Sitäkö että jos rouva Cholmondeley lellittelee sylikoiraansa jossakin ikkunassa ja eversti de Hamal kaivaa hampaitaan jollakin parvekkeella ja jos he sattuisivat näkemään vilauksen teistä, ette vallan pahasti punastuisi seuralaisenne tähden?"

"Niin", sanoi hän sillä suorasukaisuudella joka oli hänen paras puolensa – joka antoi eräänlaista rehellisyyden sävyä hänen valheilleenkin, kun hän lasketteli sellaisia – joka sanalla sanoen oli suola, ainoa säilyttävä aines luonteessa joka muuten ei ollut luotu pysymään koossa.

Minä jätin ilmeeni tehtäväksi vastata tähän "niin" – sanaan, tai pikemmin kiirehti alahuuleni vaistomaisesti kieleni edelle, ja tietenkään ei hänelle suomassani katseessa ilmennyt kunnioitusta eikä vakavuutta.

"Te vihainen ja ylenkatseellinen olento", hän jatkoi, kun kuljimme suuren torin poikki ja tulimme hiljaiseen hauskaan puistoon, joka oli lyhin tie Rue Crécylle. "Ei kukaan koko maailmassa ole koskaan minua kohtaan ollut sellainen turkkilainen kuin te."

"Oma syynne: jättäkää minut rauhaan, olkaa järkevä ja pysykää vaiti – kyllä minä teidät rauhaan jätän."

"Ikään kuin teidät voisi jättää rauhaan, kun olette niin omituinen ja salaperäinen!"

"Koska omituisuus ja salaperäisyys ovat kokonaan omien aivojenne tuotteita – pelkkää kuvittelua – ei enempää eikä vähempää, niin olkaa hyvä ja pitäkää ne poissa näkyvistäni."

"Mutta oletteko te sitten jokin?" intti hän ja työnsi kätensä vastustelustani huolimatta käsivarteni alle, jolloin tuo käsivarsi painautui epäystävällisen kiinteästi kylkeäni vasten karkottaakseen tungettelijan.

"Olen", sanoin, "olen nouseva henkilö: ennen erään vanhan naisen seuralainen, sitten pientenlasten kasvattaja, nyt opettajatar."

"Kertokaa – kertokaa minulle kuka olette! Minä en sano kenellekään", pyysi hän pitäen hullunkurisen itsepintaisesti kiinni tuosta incognito-ajatuksesta, jonka oli saanut päähänsä, rutisti käsivartta, jonka hän nyt oli saanut kokonaan haltuunsa, ja maanitteli ja vannotti kunnes minun oli pakko pysähtyä keskelle puistoa nauramaan. Koko matkamme ajan hän kehitteli tätä aihetta mitä eriskummallisimmalla tavalla, osoittaen itsepintaisella herkkäuskoisuudellaan tai epäuskollaan kykenemättömyytensä käsittämään kuinka kukaan ihminen, jota ei pidä pystyssä syntyperä tai rikkaus, jota ei tue jokin tietoisuus nimestä tai sukulaisuussuhteista, saattaa säilyttää järkiperäisesti nuhteettoman asenteen. Mitä minuun tulee, riitti mielenrauhalleni täydellisesti, että minut tunnettiin niissä asioissa joissa tahdoin tulla tunnetuksi, muu painoi mieltäni hyvin keveästi! Sukuperä, yhteiskunnallinen asema ja kätketty älyllinen omaisuus pitivät hallussaan suunnilleen yhtä suurta alaa harrastuksistani ja ajatuksistani. Ne olivat kolmannen luokan asukkaitani, joille saatoin myöntää paikan vain pienessä seurusteluhuoneessa ja takimmaisessa makuuhuoneessa, ja jos ruokasali ja salonki sattuivatkin olemaan tyhjinä, en sitä niille tunnustanut, koska vähempikin mukavuus mielestäni sopi niiden olosuhteisiin. Maailma, sen opin pian huomaamaan, arveli toisin, enkä epäile etteikö maailman katsantokanta ole sangen oikea, mutta uskon sentään etten minäkään omassani ole aivan väärässä.

On ihmisiä joita halvempi asema alentaa siveellisesti, joille ylhäisten tuttavien menetys merkitsee itsekunnioituksen menetystä. Eivätkö he ole oikeassa pannessaan etusijalle säädyn ja seurapiirin, joka varjelee heitä alennuksesta? Jos jostakin ihmisestä tuntuu että hän tulisi omien silmiensä halveksimaksi, jos yleisesti tiedettäisiin että hänen esi-isänsä olivat alhaisoa eivätkä aatelistoa, köyhiä eivätkä rikkaita, niin olisiko oikein moittia häntä ankarasti siitä että hän tahtoo pitää nuo tuhoisat seikat salassa, hätkähtää, vapisee ja hämmentyy jos ne uhkaavat tulla ilmi? Mitä kauemmin elämme, sitä enemmän laajenee kokemuksemme ja sitä vähemmän kärkkäitä olemme tuomitsemaan naapurimme käytöstä, kysymään maailman viisautta, ja missä vain huomaammekin puolustuskeinoja, joko suojaamaan kainostelijan hyvettä tai maailmanmiehen kunniallisuutta, siinä niitä ihan varmaan tarvitaankin.

Tulimme hotelli Crécyhin, Pauliina oli valmis, rouva Bretton oli hänen mukanaan, ja hänen ja herra de Bassompierren saattamina meidät pian johdettiin juhlapaikalle, istutettiin hyville sijoille, sopivan välimatkan päähän puhujanlavasta. Athénée'n nuoriso järjestyi eteemme, viranomaiset ja pormestari istuivat kunniapaikoilla, nuoret prinssit opettajineen asettuivat näkyvälle paikalle, ja itse salin täytti kaupungin ylimystö ja paras porvaristo.

En ollut vielä ehtinyt miettiä enkä kysyä kuka olisi se opettaja, joka oli pitävä puheen. Minulla oli epämääräinen aavistus että jokin oppinut oli nouseva pystyyn ja pitävä muodollisen puheen, puoleksi opetusta koulun oppilaille, puoleksi imartelua nuorille prinsseille.

Puhujanlava oli tyhjä kun astuimme sisään, mutta kymmenen minuutin kuluttua se täyttyi. Äkkiä, sekunnissa, ilmestyi punaisen pulpetin yläpuolelle eräs pää, rinta ja käsivarret. Tuon pään minä tunsin, sen väri, muoto, ryhti ja ilme olivat tutut sekä minulle että neiti Fanshawelle. Lyhyeksi leikatun tukan tummuus, otsan leveys ja kalpeus, katseen sinertävä salama, kaikki nuo yksityiskohdat olivat niin kotonaan muistissani ja liittyivät niin moneen eriskummalliseen seikkaan, että niiden äkkiarvaamaton ilmestyminen miltei kutkutti nauruhermoja. Omasta puolestani tunnustankin että nauroin kunnes minun oli aivan lämmin, mutta sitten taivutin pääni ja uskoin hilpeyteni vain nenäliinalleni ja alasvedetylle harsolleni.

Luulen että olin iloinen nähdessäni herra Paulin, luulen että oli ennen kaikkea hauskaa nähdä hänen seisovan siinä, ylpeänä ja rehtinä, mustana ja vilpittömänä, itsepäisenä ja pelottomana, aivan kuin koulussa hallitessaan luokkaa opettajanpöydältään. Hänen läsnäolonsa oli sellainen yllätys, en ollut hetkeäkään ajatellut näkeväni häntä siinä, vaikka tiesinkin hänen hallitsevan kirjallisuuden oppituolia lukiossa. Kun hän oli puhujanlavalla, olin varma ettemme olisi tuomitut kuulemaan muodollisuuksia emmekä imartelua, mutta siihen mitä meille tarjottiin, siihen mikä äkkiä, nopeasti, yhtäjaksoisesti alkoi vuotaa päämme yli – myönnän etten ollut valmistunut siihen.

Hän puhui prinsseille, aatelisille, virkamiehille ja porvareille aivan yhtä helposti, melkein yhtä terävän ja sapekkaan vakavasti kuin hänellä oli tapana saarnata kolmelle luokallemme Rue Fossetten varrella. Hän ei puhunut oppilaille koulupoikina, vaan tulevina kansalaisina ja heräävinä isänmaanystävinä. Niitä aikoja, joita Eurooppa sen jälkeen on kokenut, ei ollut vielä ennustettu, ja herra Emanuelin henki tuntui minusta oudolta. Kuka olisi uskonut että tuo Labassecourin lattea ja viljava maa saattoi tuottaa valtiollisia vakaumuksia ja kansallistunteita, sellaisia kuin nyt niin voimakkaasti ilmaistiin? Hänen mielipiteittensä suunnasta minun ei ole tarvis tässä tehdä tarkemmin selvää, sallittakoon minun kuitenkin sanoa että uskoin pikku miehen olevan yhtä paljon oikeassa kuin hän oli vakava sanoissaan: kaikessa kiivaudessaan hän oli ankara ja järkevä, hän tallasi utopistien teorioita jalkoihinsa, hän hylkäsi hurjat unelmat ylenkatseellisesti, mutta kun hän vastusti tyranniutta – ah, silloin välähti hänen silmissään tuli jota kannatti nähdä, ja kun hän puhui vääryydestä, ei hänen äänessään ollut mitään epävarmaa kaikua, vaan se muistutti pikemmin torvien ääniä, joita illalla kuuluu puistosta.

En usko että hänen jalo innostuksensa yleensä kykeni sytyttämään hänen kuulijakuntaansa, mutta muutamien lukion nuorukaisten mieli leimahti, kun hän kaunopuheisesti sanoi heille minkä tuli olla heidän polkunsa ja pyrkimyksensä oman maan ja Euroopan tulevaisuuden hyväksi. He tervehtivät häntä pitkällä, äänekkäällä, raikuvalla eläköön-huudolla, kun hän lopetti tulisen puheensa. Hän oli heidän lempiopettajansa.

Kun seurueemme lähti salista, seisoi hän oven luona, hän näki ja tunsi minut ja nosti hattuaan sekä pisti kättä ohimennessä ja kuiskasi: "Mitä sanotte?" Kysymys oli suurenmoisen kuvaava ja muistutti minua tänäkin hänen voitonriemunsa hetkenä siitä urkkivasta levottomuudesta, siitä mielestäni tarpeellisen itsehillinnän puutteesta, joka kuului hänen vikoihinsa. Hänen ei olisi tarvinnut juuri siinä kysyä mitä minä ajattelin tai mitä kukaan muu ajatteli, mutta hän välitti siitä ja oli liian luonnollinen salaamaan, liian välitön tukahduttamaan toiveitaan. No hyvä, jos moitin hänen liikaa kiihkeyttään, pidin hänen naiivisuudestaan. Olisin kiittänyt häntä, minulla oli yllin kyllin kiitosta sydämessäni, mutta voi! ei sanoja huulilla. Kenellä on sanat valmiina oikealla hetkellä? Sopertelin pari vaivaista lausetta, mutta olin todella iloinen kun muut ihmiset tulivat vuolaine onnitteluineen ja peittivät minun puutteellisuuteni heidän runsauteensa.

Muuan herrasmies esitti hänet de Bassompierrelle, ja kreivi, joka myös oli erittäin mieltynyt puheeseen, pyysi pikku professoria seuraamaan hänen ystäviään (joista useimmat olivat myös herra Emanuelin ystäviä) ja tulemaan heidän kanssaan päivälliselle hotelli Crécyhin. Hän kieltäytyi päivällisestä, sillä hän oli aina hieman arka isoisten lähentymisen suhteen: hänen lihastensa jännittämisessä oli itsepintaisen riippumattomuuden voimaa – ei tungettelevaa, vaan aika mieluisaa havaita, mikäli edistyi hänen luonteensa tuntemisessa. Hän lupasi kuitenkin pistäytyä kreivin luona myöhemmin illalla ystävänsä herra A: n, erään Ranskan akatemian jäsenen kanssa.

Niillä päivällisillä olivat sekä Ginevra että Pauliina hyvin kauniit omalla tavallaan. Edellinen kenties sai kerskua etusijasta ulkonaisissa suloissa, mutta jälkimmäinen loisti kirkkaampana mitä tulee hienompiin ja henkisempiin viehätyskeinoihin: silmien säteilyyn ja kaunopuheisuuteen, katseen viehkeyteen, ilmeiden miellyttävään vaihteluun. Ginevran tummanpunainen puku korosti hyvin hänen kutriensa vaaleutta ja oli sopusoinnussa hänen ruusumaisen kukoistuksensa kanssa. Pauliinan puku – ruumiinmukainen, virheettömän siro, kangas hohtavan valkoista – sai silmän iloitsemaan hipiän hennoista värivivahduksista, ilmeiden herkästä eloisuudesta, silmien hellästä syvyydestä, ruskean tukan runsaudesta – se oli tummempi kuin hänen englantilaisen serkkunsa, niin olivat myös kulmakarvat, silmäripset, täyteläiset teränkehät ja suuret liikkuvat silmäterät. Luonto oli piirtänyt kaikki nämä yksityiskohdat kevyesti, huolettomalla kädellä neiti Fanshawelle, kun taas neiti de Bassompierrellä se oli kehittänyt ne korkeaan ja hienoon valmiuteen saakka.

Pauliina ujosteli tiedemiehiä, ei kuitenkaan aivan mykkyyteen saakka: hän keskusteli vaatimattomasti, arasti, ei ilman ponnistuksia, mutta niin todella viehkeästi, niin hienon ja terävän älykkäästi, että hänen isänsä useat kerrat keskeytti oman keskustelunsa kuunnellakseen ja kiinnitti häneen ylpeän ihastuneen katseensa. Hänet oli vetänyt keskusteluun eräs kohtelias ranskalainen, hyvin oppinut mutta myös hyvin seurustelutaitoinen mies. Olin ihastunut Pauliinan ranskankieleen, se oli moitteetonta – lauserakenne oikea, sanonnat virheettömät, ääntäminen puhdasta, Ginevra, joka oli elänyt puolet ikäänsä mannermaalla, ei saanut aikaan mitään sen vertaista. Eipä siltä että neiti Fanshawelta koskaan olisi puuttunut sanoja, mutta todelliseen sujuvuuteen ja puhtauteen ei hän ollut päässyt eikä ollut pääseväkään kului sitten aikaa miten paljon tahansa. Tässäkin suhteessa de Bassompierre sai olla tyytyväinen, sillä kieleen nähden hän oli ankara.

Oli toinenkin kuuntelija ja tarkkaaja, eräs joka virkansa vaatimusten tähden oli tullut myöhään päivälliselle. Tohtori Bretton arvosteli hiljaisesti molempia neitejä asettuessaan paikalleen pöytään, ja tuo varovainen tarkkailu toistui useammin kuin kerran. Hänen tulonsa herätti neiti Fanshawen, joka oli tähän asti näyttänyt välinpitämättömältä; hän muuttui nyt hymyileväksi ja suopeaksi, puheli – vaikka se, mitä hän sanoi, osui harvoin paikalleen – tai pikemmin oli nöyryyttävästi alapuolella keskimitan. Hänen kevyt hajanainen lörpöttelynsä olisi aikoinaan ihastuttanut Grahamia, kenties miellytti se häntä vieläkin; ehkä oli pelkkää kuvittelua luulla että vaikka hänen silmänsä ja korvansa saivatkin ravintoa, hänen tarkka makunsa ja vilkas älynsä eivät saaneet yhtä paljon tyydytystä, yhtä hyvää kestitystä. Varmaa on, että niin levottomasti ja vaateliaasti kuin hänen huomiotaan kysyttiinkin, hän kohteliaasti antoi kaiken mitä pyydettiin, eikä hänen käytöksessään tuntunut mielenkarvautta eikä kylmyyttä. Ginevra oli hänen naapurinsa ja häneen tohtori John kohdisti kaiken huomionsa päivällisen aikana. Ginevra näytti tyytyväiseltä ja siirtyi salonkiin varsin hyvällä tuulella.

Mutta tuskin olimme ehtineet tuohon turvapaikkaan, kun hän taaskin muuttui veltoksi ja välinpitämättömäksi. Hän heittäytyi sohvalle ja selitti että niin puhe kuin päivällinen olivat olleet typeriä, ja kysyi serkultaan kuinka tämä jaksoi kuunnella noita proosallisia kirjatoukkia, joita hänen isänsä kokoili ympärilleen. Mutta heti kun herrat kuuluivat lähtevän liikkeelle, hänen panettelunsa lakkasi, hän hyökkäsi pystyyn, lensi pianon luo ja iski siihen ponnekkaasti. Tohtori Bretton, joka astui sisään ensimmäisten joukossa, istahti hänen viereensä. Luulin ettei hän kauan pysyisi siinä; takkavalkean ääressä oli toinen paikka, jonne odotin näkeväni hänen mielittelevän, mutta hän vain tarkasteli sitä silmillään, ja kun hän katseli, valtasivat toiset sen. Pauliinan viehkeys ja henkevyys miellytti ajattelevia ranskalaisia: hänen kauneutensa hienous, hänen käytöksensä vieno kohteliaisuus, hänen lapsellinen mutta oikea ja synnynnäinen tahdikkuutensa viehätti heidän luontaista makuaan. He kokoontuivat hänen ympärilleen, ei puhumaan tieteistä, mikä olisi tehnyt hänet mykäksi, vaan koskettelemaan erinäisiä aiheita kirjallisuuden, taiteen ja nykyajan elämän alalta, ja keskustelussa kävi piankin ilmi että hän oli sekä lukenut että ajatellut. Minä kuuntelin. Olen varma että vaikka Graham seisoi taempana, hän myös kuunteli: hänen kuulonsa kuten näkönsäkin oli hieno, nopea, tarkka. Tiesin että hän kuuli keskustelun, tunsin että tapa millä sitä suoritettiin, miellytti häntä tavattomasti – miellytti miltei tuskallisesti.

Pauliinassa oli enemmän voimaa – sekä taiteen että luonteen – kuin useimmat ihmiset olettivat – kuin Graham itse kuvitteli – enemmän kuin hän koskaan näytti niille jotka eivät halunneet sitä nähdä. Puhuakseni totta, lukija, ei ole mitään verratonta kauneutta, ei mitään täydellistä suloa eikä luotettavaa hienostusta ilman yhtä verratonta, yhtä täydellistä, yhtä luotettavaa voimaa. Yhtä hyvin voisit odottaa näkeväsi hyviä hedelmiä ja kukkia juurettomassa ja mehuttomassa puussa, kuin kestävää viehätystä heikossa ja veltossa luonteessa. Hetkisen aikaa voi kukoistava näennäiskauneus rehottaa heikkouden ympärillä, mutta se ei voi kestää tuulenpuuskaa, se katoaa pian, selkeimmässäkin päivänpaisteessa. Graham olisi hämmentynyt jos jokin viisas henki olisi kuiskannut hänelle siitä jäntevyydestä ja voimasta, joka piti yllä tuota hentoa luonnetta, mutta minä, joka olin tuntenut hänet lapsena, tiesin tai aavistin kuinka hyvät ja väkevät juuret kiinnittivät hänen sulonsa todellisuuden lujaan maaperään.