Buch lesen: «Syrjästäkatsojan tarina», Seite 20

Kirje! Tuollaisen kirjeen haamu oli kummitellut aivojeni sopukoissa viimeiset seitsemän päivää. Viime yönä olin nähnyt unta kirjeestä. Väkevä magneetti veti minut nyt tuota kirjettä kohti; en kuitenkaan tiedä olisinko uskaltanut pyytää Rosinelta sen vertaa kuin saada kerran vilkaista tuohon valkoiseen kuoreen, jonka keskellä koreili punainen lakkasinetti. Ei, luulen että olisin pujahtanut ohi peläten Pettymystä: sydämeni pamppaili ikään kuin olisin jo kuullut sen lähenevät askelet. Hermostunut erehdys! Ne olivat kirjallisuuden professorin nopeat askelet, jotka mittelivät käytävää. Pakenin hänen edellään. Jospa vain ehtisin kaikessa rauhassa pöytäni ääreen ennen hänen tuloaan, ja saisin oppilaat hiljaisuuteen ja järjestykseen, silloin hän ehkä ei kiinnittäisi huomiota minuun. Mutta jos joutuisin kiinni viivyttelemisestä eteisessä, minua odottaisi varmasti erikoissaarna. Minä ehdin istuutua, pakottaa luokan täydelliseen hiljaisuuteen, ottaa esille työni ja aloittaa sen syvimmän ja mallikelpoisimman äänettömyyden vallitessa, ennen kuin herra Emanuel astui sisään kiivaasti kilahuttaen lukkoa, täräyttäen ovea kuten tavallisesti ja kumartaen syvään, liiotellen, pahaa ennustavasti.

Hän yllätti meidät tapansa mukaan kuin ukkosen isku, mutta sen sijaan että olisi salaman nopeudella kiitänyt ovelta opettajanpöydän luo, hän pysähtyi keskiväliin minun pöytäni eteen. Kasvot käännettyinä minua ja ikkunaa kohti, selkä päin oppilaita ja huonetta hän iski minuun katseen – katseen sellaisen, joka hyvin olisi oikeuttanut minut ponnahtamaan pystyyn ja kysymään mitä hän tarkoitti – karsaan, epäluuloisen katseen.

"Voilà! pour vous",⁷⁰ hän sanoi, veti kätensä liivintaskusta ja asetti pöydälleni kirjeen – juuri sen saman, jonka olin nähnyt Rosinen kädessä – kirjeen jonka emaljinvalkoiset kasvot ja lakanpunainen kykloopinsilmä olivat niin selvinä ja kirkkaina piirtyneet sieluni silmien verkkokalvoon. Minä tiesin sen, minä tunsin että se oli unelmaini kirje, toivoni täyttymys, epäilykseni hälventäjä ja kauhuni lunastus. Anteeksiantamattoman tunkeilevana kuten ainakin oli herra Paul ottanut ovenvartijattarelta tämän kirjeen ja toi sen nyt itse perille.

Olisin voinut suuttua, mutta minulla ei ollut sekuntiakaan aikaa sellaiseen. Niin, kädessäni ei siis ollut vain keveä kirjelappunen, vaan oikea kotelo, jonka täytyi sisältää ainakin yksi arkki: se ei tuntunut ohuelta, vaan lujalta, tukevalta, vakuuttavalta. Ja siinä oli osoite "Neiti Lucy Snowe", selvästi kirjoitettuna siistillä ja tasaisella, päättävällä käsialalla, ja siinä oli sinetti, pyöreä ja täyteläinen, taitavien ja vapisemattomien sormien painama, leimanaan hyvin piirretyt alkukirjaimet "J.G.B.". Minut valtasi onnellinen tunne – iloinen mielenliikutus, joka tulvahti lämpimänä sydämeeni ja virtasi eloisana läpi suonien. Kerrankin oli toive täyttynyt. Pidin kädessäni kappaleen todellista, pysyvää iloa: se ei ollut unelma, ei aivojen harhakuva, ei noita varjomaisia mielikuvituksen lumeita, joita ihmiskunta isoaa mutta joilla se ei voi elää; se ei ollut tuota mannaa, jota hetki sitten alakuloisesti ylistin – joka tosiaankin ensin sulaa kielelle sanomattoman ja yliluonnollisen suloisena, mutta jota sielumme varmasti lopulta inhoaa, mielettömästi ikävöiden luonnollista ja maallista ravintoa, hurjasti rukoillen taivaan henkiä ottamaan takaisin oman aamukasteensa ja mehujuomansa, joka on jumalallista ravintoa, mutta kuolevaisille tappavaa myrkkyä. Ei se ollut sokeriryynejä eikä pieniä makeisia, ei ohuita leivoksia eikä äitelää hunajaa, tuo ruoka, joka äkkiarvaamatta oli osunut eteeni; se oli metsämiehen villiä ja mehuisaa ravintoa, voimakasta ja terveellistä lihaa, metsän ja erämaan kasvattamaa, tuoretta, väkevää ja elähyttävää. Se oli samaa mitä vanha kuoleva patriarkka pyysi pojaltaan Esaulta luvaten palkinnoksi viime hengenvetonsa siunauksen. Se oli Jumalan lähettämää, ja sisimmässäni kiitin Jumalaa, joka oli sen minulle suonut. Ulkonaisesti vain kiitin miestä huudahtaen: "Kiitoksia, kiitoksia, monsieur!"

Monsieur nyrpisti huultaan, vilkaisi minuun ilkeästi kulmainsa alta ja marssi opettajanpöydän luo. Herra Paul ei suinkaan ollut mikään hyvä pieni mies, vaikka hänellä oli hyvätkin puolensa.

Luinko kirjeeni siinä paikassa? Nautinko riistani heti ja kiireisesti, ikään kuin Esaun nuoli lentäisi joka päivä?

Minä tiesin paremmin. Kuori osoitteineen, sinetti ja nuo kolme selvää kirjainta – siinä oli yllin kyllin nautintoa siksi hetkeksi. Pujahdin huoneesta ja etsin avaimen suureen makuusaliin, joka päivällä pidettiin lukittuna. Menin lipastoni luo – kiireesti ja pelokkaana vavisten – saattoihan, madame hiipiä perässäni yläkertaan ja vakoilla minua – avasin laatikon, väänsin auki erään lippaan, otin siitä pienen rasian ja – kestittyäni silmiäni vieläkin yhdellä katseella ja kosketeltuani kunnioituksen, häpeän ja riemun sekaisin tuntein huulillani sinettiä – käärin koskemattoman aarteeni vielä aivan kauniina ja eheänä hopeapaperiin, pistin käärön rasiaan, suljin lippaan ja laatikon, panin lukkoon makuusalin oven ja palasin luokalle, mielessäni sellainen tunne, että sadut ovat totta ja hengetärten lahjat eivät ole pelkkää unelmaa. Outo, suloinen mielettömyys! Ja tuota kirjettä, iloni lähdettä, en ollut vielä lukenut, en tietänyt vielä sen rivien lukumäärää.

Kun palasin kouluhuoneeseen – katso, herra Paul raivosi kuin rutto! Joku oppilas ei ollut puhunut kyllin selvästi tai kuuluvalla äänellä, jotta se olisi kelvannut professorin korville tai maulle, ja nyt tämä tyttö ja kaikki toiset itkivät, ja herra Paul riehui istuimellaan melkein lyijynkarvaisena. Omituista kyllä, kun lähestyin, hän iski vihansa minuun.

Olinko minä noiden tyttöjen opettaja? Luulinko opettavani heitä käyttäytymään hienojen naisten tavoin salliessani heidän – epäilemättä vielä yllyttäessänikin heitä siihen – mongertaa äidinkieltään kurkussaan, jauhaa ja survoa sitä hampaittensa välissä ikään kuin heillä olisi jokin alhainen syy hävetä lausumiaan sanoja? Oliko se muka vaatimattomuutta? Hän tiesi paremmin. Se oli viheliäistä valetunnetta, joka on pahan alkulähde ja edelläkävijä. Mutta hän ei alistu moiseen ensiluokan oppilaiden kuhnusteluun ja murjotukseen, tuollaiseen lepertelyyn ja keimailuun, jalon kielen rääkkäämiseen, yleiseen teeskentelyyn ja inhottavaan uppiniskaisuuteen, ei, ennemmin hän heittää heidät sietämättömien alaopettajattarien haltuun ja rupeaa itse opettamaan aakkosia kolmannen osaston vauvoille.

Mitä osasin sanoa tähän kaikkeen? Itse asiassa en mitään, ja toivoin että hän antaisi minun olla vaiti. Myrsky alkoi uudestaan.

Evättiinkö siis kaikki vastaukset hänen kysymyksiinsä? Näytti siltä että tässä paikassa – tässä pöyhkeilevässä ensi luokan salongissa vaateliaine kirjakaappeineen, kehystettyine taulu- ja karttarojuineen, vihreine pulpetteineen, joutavine kukkatelineineen ja ulkomaalaisine valvojineen, jumaliste! – näytti siltä että täällä oli muodissa ajatella että kirjallisuuden professori ei ollut vastauksen arvoinen! Uusia aatteita ne sellaiset, kotoisin epäilemättä suoraan Iso-Britanniasta – niissä tuntui saarimaan röyhkeyttä ja ylimielisyyttä.

Hetkinen tyventä. Tytöt, joista ainoankaan ei koskaan tiedetty itkeneen kyyneltäkään kenenkään muun opettajan torumisten tähden, sulivat kaikki kuin lumipatsaat herra Emanuelin kohtuuttoman kuumuuden edessä. Minä en ollut vielä kovinkaan järkyttynyt, istahdin ja uskalsin tarttua työhöni.

Jokin seikka – joko jatkuvassa äänettömyydessäni tai ompelevan käteni liikkeissä – teki kokonaan lopun herra Emanuelin kärsivällisyydestä. Hän hypähti alas korokkeeltaan. Pöytäni lähellä oli kamiina, ja hän iski kiinni siihen. Pieni rautaovi oli lentää saranoiltaan, hiilet kirposivat sinne tänne.

"Est-ce que vous avez l'intention de m'insulter?"⁷¹ sanoi hän minulle matalalla raivostuneella äänellä, pirstoessaan valkeata jota muka kohensi.

Oli aika lepyttää häntä hiukan, mikäli mahdollista.

"Mutta monsieur", sanoin, "minä en mistään hinnasta tahtoisi solvaista teitä. Muistan liian hyvin teidän kerran toivoneen että olisimme ystäviä."

Tarkoitukseni ei ollut että ääneni olisi värissyt, mutta se värisi – enemmän luullakseni äskeisen ilon vaikutuksesta kuin senhetkisen pelon tähden. Oli kuitenkin jotakin herra Paulin vihassa – sen intohimoisessa kiihkeydessä – joka oli erikoisesti omiaan nostamaan kyynelet silmiin. En ollut onneton, en pelännyt paljoakaan, ja kuitenkin itkin.

"No, no!" sanoi hän nyt, katsoi ympärilleen ja näki yleisen vedenpaisumuksen. "Totisesti olen aika peto ja lurjus. Minulla on vain yksi nenäliina", hän lisäsi, "mutta jos minulla olisi kaksikymmentä, antaisin teille joka ainoan. Opettajanne saa edustaa teitä. Kas tässä, neiti Lucy."

Ja hän veti esiin ja ojensi minulle puhtaan nenäliinan. Nyt olisi henkilö joka ei tuntenut Paulia eikä hänen puuskiaan, varmaan kursaillut – kieltäytynyt ottamasta vastaan tarjousta – jne. Mutta minä tunsin liiankin selvään että sellainen ei menettelisi: pieninkin epäröinti olisi vaikuttanut tuhoisasti alkavaan rauhanhierontaan. Minä nousin ja menin puolitiehen vastaan, otin nenäliinan kauniisti käteeni ja kuivasin sillä silmäni. Sitten palasin paikalleni, pidin tuota rauhanlippua kädessä polvellani ja varoin tarkasti koko lopputunnin aikana koskemasta neulaan, sormustimeen, saksiin tai musliiniin. Monta kateellista katsetta loi Paul noihin tarvekaluihin; hän vihasi niitä kuolettavasti, ompeleminen kun oli hänen mielestään vain omiaan hajottamaan sitä tarkkaavaisuutta, jonka tuli kohdistua vain häneen itseensä. Hän piti hyvin kaunopuheisen oppitunnin ja oli erittäin kiltti ja ystävällinen loppuun saakka. Ennen kuin hän lopetti, olivat pilvet poissa ja aurinko paistoi kirkkaasti – kyynelet olivat vaihtuneet hymyilyiksi.

Poistuessaan huoneesta hän pysähtyi vielä kerran pöytäni eteen.

"Entä kirjeenne?" hän sanoi, tällä kertaa vähän säyseämmin.

"Minä en ole lukenut sitä, monsieur."

"Ahaa, se on liian hyvä luettavaksi heti, te säästätte sen niinkuin minä poikana säästin kypsimmät persikat."

Arvelu oli niin lähellä totuutta, etten voinut estää äkillistä lämmintä punaa kohoamasta kasvoihini ja ilmaisemasta sitä.

"Varaatte itsellenne hauskan hetken", hän sanoi, "avaatte kirjeen kun olette yksin – n'est-ce pas?⁷² Ah, teidän hymynne vastaa. Niin, niin, ei saisi olla liian ankara, 'la jeunesse n'a qu'un temps'."⁷³

"Monsieur, monsieur!" huusin tai pikemmin kuiskasin hänen jälkeensä, kun hän kääntyi poistuakseen. "Älkää lähtekö erehdyksen vallassa. Se on vain ystävän kirje. Sen voin vannoa vaikka en vielä ole lukenutkaan sitä."

"Je conçois, je conçois: on sait ce que c'est qu'un ami.⁷⁴ Hyvästi, mademoiselle!"

"Mutta monsieur, tässä on nenäliinanne."

"Pitäkää se, pitäkää se kunnes kirje on luettu ja tuokaa se sitten minulle; silmistänne luen kirjeen sisällyksen."

Kun hän oli lähtenyt ja oppilaat jo olivat virranneet kouluhuoneesta lehtimajaan ja sieltä puutarhaan ja pihalle tavalliselle vapaaajalleen ennen päivällistä, seisoin hetken mietteissäni ja solmin hajamielisesti nenäliinan käteni ympäri. Jostakin syystä – ehkä jokin äkillinen väläys lapsuuden kultapäivistä ilahdutti minua ja herätti oudolla tavalla lapsuuden vallattomuuden, ehkä vapaus tunnin päätyttyä sai mieleni hilpeäksi, ja ennen kaikkea riemastutti sydäntäni iloinen tietoisuus aarteestani joka oli rasiassa, lippaassa ja laatikossa tuolla ylhäällä – aloin leikkiä nenäliinalla ikään kuin se olisi ollut pallo, heittelin sitä ilmaan ja sieppasin kiinni kun se putosi. Leikin keskeytti toinen käsi kuin omani – käsi joka pisti esiin päällystakin hihasta ja ojennettiin olkani yli; se tarttui tilapäiseen leikkikaluuni ja vei sen pois. Kuulin samalla yrmeät sanat:

"Näen kyllä että teette pilkkaa minusta ja tavaroistani."

Totisesti tuo pikku mies oli kauhea, oikukas ja kaikkiallaoleva kuin mikäkin velho: ei sitä koskaan tietänyt mistä hän tulla tuiskahti ja mitä hänellä oli mielessä.

XXII
KIRJE

Kun kaikki hiljeni talossa, kun päivällinen ja meluisa vapaahetki olivat ohi, kun oli tullut pimeä, ja hiljainen lukulamppu oli sytytetty ruokasaliin, kun ulko-oppilaat olivat menneet kotiin ja ovien pauke ja kellon kilinä siltä päivältä vaiennut, kun madame varmasti oli asettunut omalle puolelleen äitinsä ja ystäviensä seuraan, silloin hiivin keittiöön, pyysin puolen tunnin ajaksi kynttilää erityiseen tarkoitukseen ja sain pyyntööni myöntävän vastauksen ystävältäni Gotonilta, joka sanoi: "Saatte toki, kultaseni, saatte vaikka kaksi, jos tahdotte." Ja kynttilä kädessä menin ääneti makuusaliin.

Suuri oli harmini kun huomasin että eräs oppilas oli pahoinvoinnin tähden jo mennyt levolle – vielä suurempi kun musliinimyssyn reunuksen alta tunsin Ginevra Fanshawen "kärsivät kasvot". Tällä hetkellä hän tosin näytti nukkuvan, mutta ihan varmaan hän oli heräävä ja ahdistava minua laverteluillaan juuri silloin kun keskeytys olisi vähimmin suotavaa. Tosiaankin, kun katselin häntä, huomasin pienen vavahduksen silmäluomessa, mikä ilmaisi että tuo näennäinen lepo saattoi olla vain sotajuoni ja että hän itse asiassa viekkaasti piti silmällä "Timonin" liikkeitä. Häneen ei ollut luottamista. Ja minä olin niin toivonut saada olla yksin, vain sen verran että ehtisin lukea kallisarvoisen kirjeeni rauhassa.

Hyvä, minun oli mentävä luokkahuoneisiin. Etsittyäni ja löydettyäni aarteen lippaastaan laskeuduin alas. Huono onni vainosi minua. Luokkahuoneita parhaillaan lakaistiin ja puhdistettiin kynttilän valossa jokaviikkoisen tavan mukaan: penkit oli kasattu pulpeteille, ilma oli harmaa tomusta, märkä kahvinporo (sitä käyttävät labassecourilaiset palvelustytöt teelehtien asemesta) peitti lattian, kaikki oli toivotonta sekasotkua. Vetäydyin takaisin nolona mutta en lannistuneena, ja tahdoin yhtä päättävästi kuin konsanaan löytää yksinäisyyttä jostakin.

Otin avaimen sieltä missä tiesin sen olevan, nousin kolmet portaat yhteen menoon, pääsin pimeälle ja hiljaiselle pengermälle, avasin madonsyömän oven ja työnnyin mustalle kylmälle ullakolle. Tänne ei kukaan seuraisi minua – kukaan ei keskeyttäisi – ei edes madame itse. Suljin ullakon oven, asetin kynttilän vanhalle laholle lipastolle, heitin hartioilleni huivin, sillä ilma oli jääkylmä, otin kirjeeni väristen suloisesta maltittomuudesta, rikoin sinetin.

"Onko se pitkä – onko se lyhyt?" ajattelin, ja pyyhkäisin kädellä silmiäni hälventääkseni lauhkean eteläsateen hopeisen himmeyden.

Se oli pitkä.

"Onko se kylmä – onko se ystävällinen?"

Se oli ystävällinen.

Hillitty, hallittu, kuritettu odotukseni piti sitä hyvin ystävällisenä, ikävöivä ja isoava ajatukseni ehkä ystävällisempänä kuin se olikaan.

Niin vähän olin toivonut, niin paljon olin pelännyt, nyt sain maistaa toteutumisen täyttä riemua – sellaista jota kenties monikaan ihmisolento ei saa tuntea koko elinaikanaan. Poloinen englanninopettaja kylmällä ullakolla lukiessaan lepattavan kynttilän valossa kirjettä joka oli vain ystävällinen – ei mitään muuta – vaikka tuo ystävällisyys minusta silloin tuntuikin jumalaiselta, oli onnellisempi kuin moni kuningatar palatsissaan.

Onni jolla oli niin hatara alkuperä, ei tietenkään voinut olla muuta kuin lyhyt, mutta niin kauan kuin sitä kesti, se oli aitoa ja verratonta: pisara – mutta suloinen pisara – oikeata hunajakastetta. Tohtori John oli kirjoittanut minulle pitkälti, hän oli kirjoittanut minulle mielellään, hän oli kirjoittanut hyväntuulisesti, viipyen päivänpaisteisen tyytyväisenä kohtauksissa jotka olivat sattuneet hänen ja minun silmieni edessä, paikoissa jotka yhdessä olimme nähneet, keskusteluissamme, lyhyesti sanoen kaikenlaisissa pikkuseikoissa, jotka kuuluivat viimeisiin rauhan viikkoihin. Mutta riemuni sisin ydin oli varmuus, johon tuo hilpeä ja herttainen sävy niin jalomielisesti antoi aihetta, varmuus siitä että kirje ei ollut tarkoitettu vain minun ilokseni, vaan hänen omaksikin hauskuudekseen. Hauskuus jota hän ehkä ei enää koskaan haluaisi eikä etsisi – sellainen olettamus tuntui joka suhteessa todenmukaiselta – mutta se oli sen ajan murhe. Kuluvassa hetkessä ei ollut mitään tuskaa, ei mitään tahraa eikä puutetta – se oli täysipainoinen, puhdas ja virheetön, ja toi minulle syvää siunausta. Kiitävä enkeli näytti viivähtävän vieressäni, se nojautui sydämeeni ja painoi sen sykintää vasten rauhoittavan ja viileän, parantavan ja pyhittävän siipensä. Tohtori John, sinä tuotit minulle tuskaa jäljestäpäin: kaikki paha annettakoon anteeksi – vapaasti anteeksi – tuon yhden herttaisen, ikimuistettavan hyvän työn tähden.

Onko ilkeitä olentoja, jotka eivät ole ihmisiä ja jotka kadehtivat ihmisonnea? Onko pahoja voimia, jotka kummittelevat ilmassa ja myrkyttävät sen ihmiseltä? Kuka oli lähelläni?

Jokin outo ääni kuului avaralta yksinäiseltä ullakolta. Minusta tuntui kuin ihan varmaan olisin kuullut lattialla hiipiviä askeleita – ikään kuin joku olisi liukunut eteenpäin tuon pimeän nurkan suunnalta, jossa nuo kummitusmaiset pahantekijä-takit riippuivat. Minä käännyin: valoni oli huono, huone pitkä – mutta niin totta kuin elän! Keskellä kummitusmaista huonetta näin haamun, mustaan ja valkoiseen puetun, jonka viitta oli ahdas, suora ja musta, pää hunnutettu, valkoinen.

Sano mitä tahdot, lukija – sano että olin hermostunut tai hullu, vakuuta että kirjeen aiheuttama jännitys oli saanut minut kiihdyksiin, selitä että näin unta, mutta tämän minä vannon: minä näin siinä – tuossa huoneessa – sinä yönä – haamun joka oli kuin – nunna.

Minä kirkaisin, minä kauhistuin. Jos tuo olento olisi lähestynyt minua, olisin varmaan pyörtynyt. Se vetäytyi takaisin, ja minä riensin ovelle. En tiedä miten pääsin portaita alas. Vaistomaisesti vältin ruokasalia ja suuntasin kulkuni madamen seurusteluhuoneeseen. Syöksyin sisään. Sanoin:

"Ullakolla on jotakin – minä olin siellä – minä näin jotakin.

Menkää katsomaan, kaikki tyynni!"

Minä sanoin "kaikki tyynni", sillä huone oli mielestäni täynnä väkeä, vaikka siellä itse asiassa oli vain neljä henkeä: madame Beck, hänen äitinsä madame Kint, joka oli sairas ja nyt käymässä tyttärensä luona, hänen veljensä Victor Kint ja toinen herrasmies, joka keskusteli vanhan rouvan kanssa elikä päin ovea minun astuessani sisään.

Kuolettava pelkoni ja heikkouteni oli varmaan tehnyt minut kalmankalpeaksi. Minua vilutti ja värisytti. Kaikki nousivat kauhuissaan ja ympäröivät minut. Vaadin heitä lähtemään ullakolle; herrojen näkeminen teki minulle hyvää ja rohkaisi minua: tuntui kuin miesten läheisyydestä olisi jotakin toivoa ja apua. Käännyin ovea kohti ja viittasin heitä seuraamaan itseäni. He tahtoivat pysäyttää minut, mutta minä sanoin että heidän piti tulla minun osoittamaani tietä: heidän täytyi nähdä mitä minä olin nähnyt – jotakin kummallista, joka seisoi keskellä ullakkoa. Ja nyt muistin kirjeeni, joka oli jäänyt lipastolle kynttilän viereen. Tuo kallisarvoinen kirje! Ihmisiä tai aaveita oli uhmattava sen tähden. Lensin portaita ylös, riensin sitä nopeammin kun tiesin että toisia tuli perässäni: heidän oli pakko seurata.

Katso! Kun pääsin ullakon ovelle, oli sen takana pimeä kuin säkissä: kynttilä oli sammunut. Onneksi joku – arvatenkin madame, levollisena ja järkevänä kuten ainakin – oli tuonut mukanaan lampun, ja niinpä tunkeutui valo piankin tuohon synkkään pimeyteen. Tuossa oli kynttilä sammuksissa lipastolla, mutta missä oli kirje? Ja nyt minä katselin sitä, enkä nunnaa.

"Kirjeeni, minun kirjeeni!" läähätin ja voihkin miltei suunniltani. Hapuilin pitkin lattiaa väännellen käsiäni. Julma, julma tuomio! Tuo onnenmurunen oli siis yliluonnollisella tavalla temmattu minulta ennen kuin olin ehtinyt sitä kunnollisesti maistaakaan.

En tiennyt mitä toiset tekivät, en voinut katsella heitä: he tekivät minulle kysymyksiä, joihin en vastannut, he tutkivat kaikki nurkat, lörpöttelivät päällystakkien epäjärjestyksestä, kattoikkunan halkeamasta – tiesi mistä kaikesta. "Jotakin tai joku on täällä ollut", pääteltiin viisaasti.

"Oi, he ovat ottaneet kirjeeni!" huusi etsivä ja hapuileva hullu, joka ajatteli vain yhtä asiaa.

"Minkä kirjeen, Lucy? Rakas tyttöni, minkä kirjeen?" kysyi tuttu ääni korvani juurelta. Saatoinko uskoa tuota korvaa? En, ja katsahdin ylös. Voinko luottaa silmiini? Olinko tuntenut äänen? Katsoinko nyt kasvoista kasvoihin tuon saman kirjeen kirjoittajaa? Oliko tuo herrasmies, joka seisoi vieressäni pimeällä ullakolla, John Graham – tohtori Bretton itse?

Oli, hän se oli. Hänet oli samana iltana kutsuttu katsomaan vanhaa madame Kintiä, jolla oli jokin taudinkohtaus, hän juuri oli tuo toinen herra, jonka näin madamen huoneessa kun tulin sisään.

"Oliko se minun kirjeeni, Lucy?"

"Teidän juuri – kirje jonka kirjoititte minulle. Olin tullut tänne jotta saisin lukea sen rauhassa. En voinut löytää toista paikkaa, jossa olisin saanut olla yksin. Olin säästänyt sitä kaiken päivää – en edes avannut sitä ennen iltaa: ehdin tuskin silmäillä sitä loppuun asti, enkä voi kestää sen menettämistä. Voi, minun kirjeeni!"

"Vaiti, älkää itkekö ja tuskaantuko noin hirveästi. Mitä arvoa sillä sitten oli? Hiljaa! Tulkaa pois tästä kylmästä huoneesta; he lähettävät nyt hakemaan poliisia, joka tutkii asian tarkemmin, meidän ei tarvitse jäädä tänne – tulkaa, mennään alas!"

Lämmin käsi tarttui viluisiin sormiini ja talutti minut huoneeseen jossa oli tulta. Tohtori John ja minä istahdimme tulen ääreen. Hän puheli minulle ja tyynnytti minua äärettömän herttaisesti, luvaten minulle kaksikymmentä kirjettä tuon yhden kadonneen tilalle. Jos on sanoja ja tekoja jotka pistävät kuin veitset ja joiden aiheuttamat syvät haavat eivät koskaan parane – jotka myrkkyä tihkuvalla sahanterällään loukkaavat ja herjaavat – niin samoin on lohdutuksen sanoja, joiden sävy on niin hieno, että kuulijan korva halukkaasti säilyttää niiden kaiun ainaisesti, hyväileviä ystävyydentekoja, joita rakastetaan ja muistellaan läpi koko elämän ja jotka säteilevät himmentymättömän kirkkaina läpi senkin synkän pilven, joka käy itse kuoleman edellä. Minulle on myöhemmin kerrottu ettei tohtori Bretton ollut läheskään niin täydellinen kuin miksi häntä luulin, että hänen luonteestaan itse asiassa puuttui se syvyys, korkeus, tasapaino ja kestävyys, jota minä luulin siinä olevan. Minä en tiedä: minulle hän oli yhtä virvoittava kuin lähde nääntyvälle vaeltajalle – kuin aurinko värjöttävälle vangille. Minä muistan hänet sankarina. Sankarina tahdon ajatella häntä tälläkin hetkellä.

Hän kysyi hymyillen, miksi välitin niin kovin paljon hänen kirjeestään. Minä ajattelin mutta en sanonut, että se oli minulle kallis kuin veri suonissani. Vastasin vain että sain niin harvoin kirjeitä joista välitin.

"Olen varma että ette lukenutkaan sitä", hän sanoi, "muuten ette välittäisi siitä vähääkään."

"Minä luin, mutta vain kerran. Tahtoisin lukea sen uudestaan. Olen pahoillani kun se on kadonnut." Enkä voinut olla hyrskähtämättä uuteen itkuun.

"Lucy, Lucy, poloinen pieni kummisisareni – jos sellaista sukulaisuutta on – tässä, tässä on kirjeenne. Miksi ei se paremmin ansaitse noin kuumia kyyneliä ja noin hellästi liioittelevaa uskollisuutta?"

Omituinen, luonteenomainen temppu! Hänen nopea silmänsä oli nähnyt kirjeen lattialla josta sitä etsin, hänen yhtä nopea kätensä oli siepannut sen siitä. Hän oli kätkenyt sen liivintaskuunsa. Jos hätäni olisi ollut hivenenkään laimeampaa ja epätodellisempaa, epäilen olisiko hän tunnustanut sitä oikeaksi ja rauhoittanut minua. Astettakin kylmemmät kyynelet kuin ne, joita minä vuodatin, olisivat vain huvittaneet tohtori Johnia.

Oli niin hauskaa saada takaisin kirjeeni, että unohdin antaa hänelle ansaitut moitteet kiusoittelustaan. Iloni oli suuri, sitä ei käynyt salaaminen; luulen kuitenkin että se näkyi enemmän ilmeestäni kuin sanoista. Puhuin vähän.

"Oletteko tyytyväinen nyt?" kysyi tohtori John.

Vastasin että olin – tyytyväinen ja onnellinen.

"Hyvä", hän jatkoi, "mutta kuinka on ruumiillisen vointinne laita?

Alatteko rauhoittua? Ei juuri, vapisettehan vielä kuin lehti."

Minusta tuntui kuitenkin että olin kyllin rauhallinen, en ainakaan enää ollut kauhun vallassa. Sanoin olevani tyyni.

"Kykenette siis kertomaan minulle mitä näitte? Tiedonantonne oli perin epämääräinen, tiedättekö sitä? Olitte valkoinen kuin muuri, mutta puhuitte vain jostakin, sanomatta mitä se oli. Oliko se ihminen? Oliko se eläin? Mikä se oli?"

"En aio koskaan tarkemmin kertoa mitä näin", vastasin, "jollei joku toinenkin näe samaa – silloin tukisin häntä todistuksellani; muussa tapauksessa minua ei uskota ja sanotaan että olen nähnyt unta."

"Kertokaa minulle", sanoi tohtori Bretton, "minä kuuntelen virkani puolesta. Katselen teitä nyt ammattini kannalta ja luen kenties kaiken mitä te tahdotte salata – silmistänne, jotka ovat oudon eloisat ja levottomat, poskistanne, joilta veri on paennut, kädestänne, jota ette saa vakaantumaan. Kas niin, Lucy, kertokaa minulle kaikki."

"Te nauratte – "

"Jos ette kerro, ette enää saa kirjeitä."

"Te nauratte nyt jo."

"Minä otan takaisin tuonkin ainoan epistolan: koska se on omani, luulen että minulla on oikeus vaatia se itselleni."

Tunsin ilkamointia hänen sanoissaan, se teki minut vakavaksi ja hiljaiseksi, mutta kirjeen taitoin kokoon ja piilotin näkyvistä.

"Piilottakaa vain, kyllä minä sen saan haltuuni milloin vain haluan. Ette tunne taitoani silmänkääntäjäntempuissa. Voisin esiintyä poppamiehenä jos tahtoisin. Äitikin sanoo väliin, että minulla on samanlainen silmä kuin kielikin, mutta sitä ette te ole koskaan huomannut – vai oletteko, Lucy?"

"Tottahan nyt – kun olitte vain poika, huomasin molemmat: paljon paremmin silloin kuin nyt, sillä nyt olette voimakas, ja voima ei tarvitse viekkautta. Mutta on teillä vieläkin, tohtori John, 'un air fin',⁷⁵ kuten tässä maassa sanotaan, ja siitä ei kukaan voi erehtyä. Madame näki sen ja – "

"Ja piti siitä", hän sanoi nauraen, "sillä hänellä itsellään on samanlainen. Mutta Lucy – antakaa minulle tuo kirje – ette te siitä todella välitä."

Tuohon ärsyttävään puheeseen en vastannut. Kun Graham oli naljailutuulella, ei hänen mieltään saanut liiaksi noudattaa. Juuri nyt väreili hänen huulillaan uusi hymy – hyvin miellyttävä, mutta se pahoitti mieltäni jollakin tavoin – uusi valo välähti hänen silmissään – ei vihamielinen mutta ei rauhoittavakaan. Minä nousin lähteäkseni ja toivotin hänelle hyvää yötä hieman surullisesti.

Hänen herkkätunteisuutensa – tuo omituinen, varova, keksivä kyky – tajusi silmänräpäyksessä äänettömän ja tuskin ajatellun moitteeni. Hän kysyi hiljaa, olinko loukkautunut. Pudistin päätäni.

"Sallikaa minun sitten puhua hetkinen vakavasti kanssanne ennen kuin lähdette. Hermonne ovat suuresti kiihtyneessä tilassa. Päättäen ilmeestänne ja käytöksestänne, vaikka hillitsettekin niitä hyvin, uskon varmaan että ollessanne tänä iltana tuolla synkällä hautamaisella ullakolla – tuossa kosteassa, homeelta haisevassa tyrmässä, keuhkotaudin ja katarrin pesässä, jonne teidän ei koskaan olisi pitänyt astua – uskon että näitte tai luulitte näkevänne jotakin joka erityisesti oli omiaan vaikuttamaan mielikuvitukseen. Tiedän että luonnolliset kauhut, rosvojen pelko ym. eivät tepsi eivätkä ole koskaan tepsineet teihin, mutta en ole yhtä varma etteikö aavemainen näky järkyttäisi koko olemustanne. Olkaa levollinen nyt. Näen että tämä kaikki kuuluu hermoihin, mutta määritelkääpä näkynne tarkemmin."

"Ettekö kerro kenellekään?"

"En kenellekään – ihan varmasti. Saatte luottaa minuun yhtä ehdottomasti kuin luotitte isä Silakseen. Tosiaankin saattaa tohtori olla luotettavampi rippi-isä näistä kahdesta, vaikka hänen hiuksensa eivät olekaan harmaat."

"Ettekö naura?"

"Ehkä nauran – se voi tehdä teille hyvää – mutta pilkallisesti en naura. Lucy, minulla on teitä kohtaan ystävän tunteita, vaikka arka luonteenne onkin hidas luottamukseen."

Hän näyttikin nyt ystävältä: tuo kuvaamaton hymy ja silmien välähdys olivat nyt poissa, huulten, sieraimien ja kulmakarvojen pelottavat kaariviivat olivat alentuneet, hänen asentonsa oli rauhallinen, ilme tarkkaavainen ja vakava. Hän oli voittanut luottamukseni, ja kerroin hänelle tarkalleen mitä olin nähnyt. Olin jo aikaisemmin kertonut hänelle tämän talon tarinan – sen kertomisessa oli vierähtänyt hetkinen leppoisaa lokakuun iltapäivää, jona hän ja minä yhdessä ajelimme Bois l'Etangissa.

Hän istui mietteissään, ja sillä välin kuulimme toisten tulevan portaita alas.

"Tulevatko he keskeyttämään meidät?" hän sanoi katsoen harmistuneena oveen.

"He eivät tule tänne", vastasin, sillä olimme pienessä salongissa, jossa madame ei koskaan istunut iltaisin ja jonka uuni aivan sattumalta vielä oli kuumana. He sivuuttivat oven ja menivät ruokasaliin.

"Nyt he puhuvat", hän jatkoi, "rosvoista ja murtovarkaista ja niin edespäin. Antakaa heidän puhua – muistakaa että ette sano mitään, ja pysykää päätöksessänne olla kuvaamatta nunnaanne kenellekään. Se saattaa näyttäytyä teille uudelleen – älkää säikähtäkö."

"Luuletteko siis", sanoin salaisen kauhun vallassa, "että se tuli omista aivoistani, on nyt mennyt sinne takaisin ja saattaa taas tulla näkyviin jonakin päivänä ja hetkenä, kun en odota sitä?"

"Luulen että tässä on harhanäkytapaus, ja pelkään sen johtuvan pitkällisestä henkisestä tuskasta."

"Oi, tohtori John, minua värisyttää pelkkä ajatuskin että olisin altis tuollaiseen harhanäkyyn. Se näytti niin todelliselta. Eikö ole mitään parannusta – mitään ehkäisykeinoa?"

"Onni on parannus, iloinen mieli ehkäisykeino: viljelkää molempia."

Mikään iva maailmassa ei mielestäni koskaan ole kuulunut niin ontolta kuin se, että käsketään viljelemään onnea. Mitä tarkoittaa sellainen neuvo? Onni ei ole mikään peruna, jonka saa istuttaa multaan ja jota voi hoitaa ja höystää. Onni on aurinko joka säteilee meihin kaukaa taivaalta. Se on jumalainen kaste, jonka sielu muutamina suviaamuinaan tuntee lankeavan ylitseen Paratiisin amaranttiniityiltä ja kultaisista hedelmätarhoista.

"Viljelkää onnea!" sanoin tohtorille vain. "Viljelettekö te onnea?

Kuinka menettelette?"

"Olen luonnostani iloinen veikko, eikä onnettomuus ole koskaan vainonnut minua. Vastoinkäyminen rypisti minulle ja äidilleni kulmiaan ja pyyhkäisi meitä ohimennen, mutta me uhmasimme sitä tai pikemmin nauroimme sille ja se meni menojaan."

"Ei se vielä mitään viljelemistä ole."

"Minä en päästä surumielisyyttä lähelleni."

"Vai ette, olen nähnyt teidät kokonaan sen vallassa."