Buch lesen: «Syrjästäkatsojan tarina», Seite 11

XIV
JUHLA

Niin pian kuin Georgette parani, lähetti madame hänet maaseudulle. Minä olin suruissani; rakastin lasta, ja menettäessäni hänet olin entistäkin köyhempi. Mutta en saanut valittaa. Elin talossa joka oli täynnä pulppuavaa elämää; olisin voinut saada tovereita, mutta valitsin yksinäisyyden. Kaikki opettajat vuoron perään tarjosivat minulle erityistä tuttavuuttaan, ja minä koettelin heitä kaikkia. Erään heistä huomasin olevan kunniallinen nainen mutta ahdasajatuksinen, karkeatunteinen ja itsekäs. Toinen oli pariisitar, ulkonaisesti hienostunut mutta sydämeltään turmeltunut, vailla uskoa, vailla periaatteita, vailla rakkautta. Tunkeuduttuasi tämän luonteen säädyllisen ulkokuoren läpi, näit alla vain kuilun. Hän harrasti intohimoisesti lahjoja, ja siinä suhteessa kolmas opettajatar – toisella tavoin heikkoluonteinen ja mitätön ihminen – muistutti häntä suuresti. Tällä jälkimmäisellä oli toinenkin erikoisominaisuus – hän oli saita. Vallitsevimpana hänessä oli rakkaus rahaan sen itsensä tähden. Kultarahan näkeminen sytytti hänen silmiinsä vihreän kiillon, oudon nähdä. Suosionsa osoitukseksi hän vei minut kerran yläkertaan, avasi erään salaoven ja näytti minulle aarteen – kasan suuria karkeita rahoja – noin viisitoista guineaa viiden frangin kappaleina. Hän rakasti tätä aarretta niinkuin lintu muniaan. Siinä olivat hänen säästönsä. Hän tuli usein puhumaan minulle niistä viehättyneenä ja kuin pysyvän höperyyden vahassa, mikä oli outoa nähdä ihmisessä joka ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä viittä.

Pariisitar taas oli tuhlaavainen ja siveetön (so. taipumuksiltaan, hänen tekojaan en tuntenut). Jälkimmäinen ominaisuus näytti minulle käärmeenpäätään vain kerran, ja silloinkin hyvin varovasti. Väläyksessä minkä näin, se näytti oudonlaatuiselta matelijalta, sen uutuus kiihotti uteliaisuuttani, ja jos se olisi tullut rohkeasti esiin, olisin ehkä filosofin tavoin pitänyt puoliani ja kylmästi tarkastanut tuota pitkää elukkaa kaksihaaraisesta kielestä hamaan suomuiseen pyrstöön asti. Mutta se vain sihisi huonon romaanin lehdillä, ja kohdatessaan pikaisen ja epäviisaan vihanpuuskan se peräytyi ja katosi sähisten. Pariisitar vihasi minua siitä päivästä saakka.

Tämä nainen oli aina velkaantunut, sillä hänen palkkaansa ei tarvittu ainoastaan pukuihin, vaan myös hajuvesiin, kauneusvälineisiin, leivoksiin ja makeisiin. Mikä kylmä ja tunnoton nautiskelija hän olikaan joka suhteessa! Näen hänet vieläkin edessäni. Hänellä oli kapeat kasvot ja hintelä vartalo, kellahtava iho, säännölliset piirteet, virheettömät hampaat, huulet kuin lanka, leveä ulkoneva leuka, avoimet mutta jääkylmät silmät, joiden kiilto oli sekä vaativaa että kiittämätöntä. Hän vihasi yötä koko sydämestään ja rakasti sitä mitä hän nimitti huvitukseksi, joka oli tympeätä, sydämetöntä, älytöntä ajanhukkaa.

Madame Beck tunsi tämän naisen luonteen täysin hyvin. Hän kerran puhuikin kanssani hänestä, sävyssä joka oli lystikäs sekoitus arvostelua, välinpitämättömyyttä ja vastenmielisyyttä. Kysyin miksi hän piti tuota ihmistä laitoksessaan. Hän vastasi suoraan: siksi että se soveltui hänen etuihinsa, ja viittasi erääseen seikkaan jonka olin huomannut, nimittäin siihen että neiti St. Pierre omasi miltei verrattoman taidon saada kurittomat oppilaansa pysymään järjestyksessä. Hänen olemustaan ympäröi eräänlainen kivettävä voima, ja ilman minkäänlaista kiihkoa, melua tai suuttumusta hän hillitsi tytöt kuin tuuleton hallayö kohisevan virran. Itse opetustyössä ei hänestä ollut suurtakaan hyötyä, mutta tarkassa valvonnassa ja sääntöjen noudattamisessa hän oli korvaamaton. "Tiedän kyllä että hänellä ei ole periaatteita eikä kenties tapojakaan", myönsi madame suoraan, mutta lisäsi filosofin tavoin: "Hänen käytöksensä luokassa on aina täysin säädyllistä, vieläpä jossakin määrin arvokasta, ja siinä kaikki mitä tarvitaan. Oppilaat ja vanhemmat eivät katso kauemmas, enkä siis minäkään."

Omituinen, hilpeä, meluisa pieni maailma oli tämä koulu: nähtiin paljon vaivaa jotta kahleet saataisiin kätketyiksi kukkasiin, hieno katolisuuden tuoksu tuntui joka toimenpiteessä, ja sallittua oli laaja aistillinen vapaus (niin sanoakseni) kateellisen henkisen rajoituksen vastapainoksi. Joka henki oli kasvatettava orjuuteen, mutta jottei kenenkään ajatus pysähtyisi miettimään tuota tosiseikkaa, tartuttiin kaikkiin ruumiillisen virkistyksen mahdollisuuksiin ja tehtiin niistä mitä voitiin. Täällä kuten muuallakin KIRKKO pyrki kasvattamaan lapsistaan ruumiillisesti vahvoja, sielullisesti heikkoja olentoja, lihavia, vereviä, raikkaita, mutta samalla tietämättömiä, ajattelemattomia, kyselemättömiä. "Syö, juo ja elä", se sanoo. "Pidä huolta ruumiistasi ja jätä sielusi minun haltuuni. Minä pidän huolta siitä, määrään sen suunnan ja menen takuuseen sen lopullisesta kohtalosta." Kas siinä kauppa jossa jokainen tosi katolilainen pitää itseään voittajana. Lucifer käyttää aivan samaa sanamuotoa: "Kaiken tämän voiman annan minä sinulle ja kunnian siitä, sillä se on jätetty minun haltuuni ja minä annan sen kenelle ikinä tahdon. Jos sinä siis tahdot palvella minua, on kaikki oleva sinun."

Näihin aikoihin – kesän kukkeimman hehkun aikana – tuli madame Beckin oppilaitoksesta niin iloinen paikka kuin koulu suinkin saattoi olla. Kaiken päivää olivat leveät kaksoisovet ja ikkunat selkoselällään, yhtämittainen auringonpaiste näytti kotiutuneen ilmakehään, pilvet purjehtivat kauas merten taa viipyen epäilemättä sellaisten saarimaiden yllä kuin Englanti – se rakas sumujen maa – mutta pysyen kokonaan poissa kuivalta mannermaalta. Asuimme paljon enemmän puutarhassa kuin katon alla. Tunnit pidettiin ja ateriat nautittiin "suuressa lehtimajassa". Sitä paitsi tuntui lähenevä loma-aika ilmassa, ja se muutti vapauden miltei vallattomuudeksi. Pitkään syyslomaan oli enää kaksi kuukautta, mutta sitä ennen odotti viettoaan eräs suuri päivä – tärkeä juhlatilaisuus – ei vähemmän kuin madamen syntymäpäivä.

Juhlan johto lankesi etupäässä neiti St. Pierren osaksi, koska madame itse muka oli asiasta erillään, kainosti tietämätön kaikesta mitä tulisi tapahtumaan hänen kunniakseen. Ennen kaikkea hän ei koskaan tietänyt, ei vähintäkään aavistanut, että joka vuosi pantiin koko koulussa toimeen rahankeräys kauniin syntymäpäivälahjan ostoa varten. Kohtelias lukija jättäköön tahdikkaasti huomioon ottamatta lyhyen salaisen neuvottelun tämän asian johdosta madamen omassa huoneessa.

"Mitä tahdotte tänä vuonna?" kysyi hänen pariisilainen luutnanttinsa.

"Oh, mitä sellaisista! Jättäkää se sikseen. Antakaa lapsiparkojen pitää franginsa." Ja madame näytti suopealta ja vaatimattomalta.

St. Pierre työnsi tällöin leukansa pystyyn; hän osasi madamen ulkoa ja nimitti hänen "hyvyyden" – ilmeitään irvistyksiksi. Hän ei hetkeäkään edes ollut kunnioittavinaan niitä.

"Pian nyt", hän sanoi kylmästi. "Mainitkaa esine. Pitääkö sen olla korutavaraa vai porsliinia, rihkamaa vai hopeata?"

"No niin! Pari kolme hopealusikkaa ja saman verran hopeahaarukoita."

Ja tuloksena oli kaunis rasia, joka sisälsi hopeaesineitä kolmensadan frangin arvosta.

Juhlapäivän ohjelma oli seuraava: lahjan antaminen, välipala puutarhassa, näytelmäkappale, jonka oppilaat ja opettajat esittivät, tanssia ja illallinen. Tämä kaikki tuntui minusta perin suurenmoiselta, kuten hyvin muistan. Zélie St. Pierre ymmärsi tällaisia asioita ja johti niitä taitavasti.

Pääkohta oli näytelmäkappale, jota varten tarvittiin kuukauden valmistuksia. Jo näyttelijäin valinta kysyi taitoa ja huolekkuutta; sitten seurasi lausunnan ja asentojen opetusta sekä lukemattomia väsyttäviä harjoituksia. Kaikkeen tähän St. Pierre tietenkään ei riittänyt: siinä vaadittiin toista johtoa, toista taitoa kuin hänen. Henkilö joka täytti nämä vaatimukset, oli Paul Emanuel, kirjallisuuden opettaja. Minun osalleni ei koskaan langennut päästä kuulemaan herra Emanuelin näyttämöopetusta, mutta näin hänet usein kun hän astui carrén poikki (nelikulmainen eteinen asuinhuoneiden ja luokkahuoneiden välillä). Lämpiminä iltoina kuulin hänen luentonsa avoimesta ovesta, ja hänen nimensä sekä kaskuja hänestä kaikui korviini joka taholta. Varsinkin aikaisempi tuttavamme neiti Ginevra Fanshawe, joka oli valittu esittämään huomattavaa osaa näytelmässä ja joka yleensä lahjoitti minulle suuren määrän vapaahetkistään, höysti puhettaan usein jäljittelemällä hänen sanojaan ja tekojaan. Ginevran mielestä hän oli hirvittävän ruma, ja tyttö tunnusti joutuvansa miltei hysteerisen pelon valtaan kuullessaan hänen äänensä tai askelensa. Hän oli tumma pieni mies, yrmeä ja pisteliäs. Minunkin mielestäni hän oli aika karmea ilmiö – musta lyhyeksi leikattu tukka, leveä kellahtava otsa, laihat posket, suuret värisevät sieraimet, läpitunkeva katse ja hätäinen käytös. Ärtyisä hän oli, sen kyllä huomasi kun kuuli hänen tiuskivan määräyksiään kömpelölle näyttelijäjoukolle. Väliin hän purki kärsimättömyyttään ja kiukkuaan näihin harjaantumattomiin tilapäisnäyttelijättäriin ja pauhasi heidän käsitystensä nurinkurisuutta, tunteittensa kylmyyttä, antaumuksensa heikkoutta. "Kuulkaa!" hän huusi, ja hänen äänensä vyöryi yli äsken mainittujen, ja kun kuuli Ginevran, Mathilden tai Blanchen heikon piipityksen heidän yrittäessään matkia sitä, ymmärsi kyllä miksi tuo samainen piipitys oli saanut palkakseen suuttumuksen kumeata murinaa tai raivon vihaista sähinää.

"Vous n'êtes donc que des poupées?"⁴⁸ kuulin hänen jylistävän. "Vous n'avez pas de passions – vous autres? Vous ne sentez donc rien? Votre chair est de neige, votre sang de glace? Mois, je veux que tout cela s'allume, qu'il ait une vie, une âme!"⁴⁹

Turha purkaus! Ja kun hän vihdoin huomasi että se oli turha, heitti hän äkkiä koko asian sikseen. Tähän asti hän oli opettanut heille suurta murhenäytelmää, nyt hän repi murhenäytelmän kappaleiksi ja toi seuraavana päivänä pienen, kiinteän, tyhjänpäiväisen ilveilyn. Tämän tytöt ottivat vastaan suopeammin, ja sitä hän nyt takoi heidän sieviin pyöreihin päihinsä.

Neiti St. Pierre oli aina läsnä Emanuelin harjoituksissa, ja minulle kerrottiin että hänen kohtelias käytöksensä, näennäinen tarkkaavaisuutensa, tahdikkuutensa ja viehkeytensä oli tehnyt mainittuun herrasmieheen erittäin edullisen vaikutuksen. Hänellä oli todellakin taito jonkin aikaa miellyttää ketä tahtoi, mutta tuo tunne ei ollut kestävä: seuraavassa hetkessä se kuivui kuin kaste, haihtui kuin höytyset.

Päivä ennen madamen juhlaa oli lupapäivä samoin kuin itse syntymäpäiväkin. Se omistettiin kolmen kouluhuoneen siivoamiselle, puhdistamiselle ja koristamiselle. Koko talossa vallitsi mitä iloisin hälinä, ei ylä- eikä alakerrassa voinut hiljainen eristetty henkilö löytää itselleen olosijaa, ja niinpä minä puolestani pakeninkin puutarhaan. Koko päivän vaelsin ja istuskelin siellä yksin, etsin lämpöä auringonpaisteesta, siimestä puiden alta ja jonkinlaista seuraa omista ajatuksistani. Muistan hyvin, että sinä päivänä vaihdoin vain kaksi lausetta elävien olentojen kanssa, mutta en silti tuntenut itseäni yksinäiseksi, nautin vain saadessani olla rauhassa. Syrjästäkatsojalle riitti kun sai kerran tai pari kulkea huoneiden läpi, nähdä mitä muutoksia oli tekeillä, kuinka laadittiin pieni pukuhuone ja näyttelijäinhuone, pystytettiin pieni lava näyttämölaitteineen, kuinka Paul Emanuel yhdessä neiti St. Pierren kanssa johti kaikkea ja kuinka innokas oppilasjoukko hilpeästi puuhasi heidän käskyjensä mukaan.

Tuo suuri päivä valkeni. Aurinko nousi kuumana pilvettömälle taivaalle ja paahtoi iltaan asti. Kaikki ikkunat ja ovet avattiin, mikä teki tunnelman iloisen kesäiseksi ja vapaaksi – ja täydellisin vapaus näytti todellakin olevan päivän tunnussana. Opettajattaret ja oppilaat tulivat aamiaispöytään kampaustakeissa, papiljotteja hiuksissa: odottaessaan illan suurta pukeutumista heistä nähtävästi oli hauskaa viettää aamupäivä ylenmääräisessä huolimattomuudessa – kuten raatiherrat paastoavat ennen juhla-ateriaa. Kello yhdeksän tienoissa aamulla saapui tärkeä toimihenkilö, kampaaja. Tuo jumalaton ihminen asetti päämajansa rukoussaliin, ja siellä, vihkivesimaljan, vahakynttiläin ja ristiinnaulitunkuvan läheisyydessä hän syventyi taiteensa mysteereihin. Joka tyttö kutsuttiin vuoron perään hänen käsiinsä ja tuli takaisin pää sileänä kuin näkinkenkä, valkoinen jakaus virheettömänä ja pään ympärillä kreikkalaiset palmikot, jotka kiilsivät kuin öljyttyinä. Minäkin käytin hyväkseni vuoroani muiden mukana, ja saatoin tuskin uskoa mitä peili ilmaisi, kun jäljestäpäin kysyin sen mieltä. Tuo runsas kruunu aaltoilevaa ruskeata tukkaa kummastutti minua – pelkäsin ettei kaikki ollut omaani, ja sain tunnustella sitä useat kerrat ennen kuin varmasti tiesin pelkoni turhaksi. Tunnustin silloin, että kampaaja oli ensiluokkainen taiteilija, joka pystyi saamaan paljon irti arvottomistakin aineista.

Kun rukoussali oli suljettu, tuli makuuhuoneesta erinäisten – lystikkään huoliteltujen – pesujen, koristelujen ja somistelujen näyttämö. Minulle oli ja tulee aina olemaan arvoitus, kuinka he saattoivat kuluttaa niin paljon aikaa tehdessään niin vähän. Itse toimitus näytti huolelliselta, monimutkaiselta, pitkältä, mutta tulos oli yksinkertainen. Puhdas valkoinen musliinipuku, sininen vyönauha (Pyhän Neitsyen värit), pari valkoisia tai oljenvärisiä kiiltohansikkaita – siinä juhlaunivormu, jonka ottamiseen tuo talontäysi opettajattaria ja oppilaita omisti elämänsä kiitävät tunnit. Mutta täytyy myöntää että asu kaikessa yksinkertaisuudessaan oli virheetön – täydellisen kuosikas, sopiva ja raikas. Joka tukkalaite oli niin ikään soma ja sievä, kiinteydessään aistikas, ja soveltui labassecourilaisten piirteiden täyteläiseen ja lujaan kauneuteen, vaikka se olisikin ollut liian jäykkä notkeammalle ja taipuisammalle kauneuslajille. Yleisvaikutus kaiken kaikkiaan oli kiitettävä.

Katsellessani läpikuultavaa lumivalkoista massaa, muistan hyvin tunteneeni itseni pelkäksi varjotäpläksi valokentällä. Minulla ei ollut rohkeutta panna ylleni läpinäkyvää valkoista pukua, mutta jotakin ohutta minulla täytyi olla, sillä ilma ja huoneet olivat liian kuumat jotta olisi voinut sietää yllään vahvempaa kangasta, ja niinpä olin penkonut ainakin tusinan myymälöitä, kunnes vihdoin löysin jonkinlaista punervanharmaata harsokangasta – väri, sanalla sanoen, oli tiheän sumun, joka leijailee kukkivalla kanervakankaalla. Ompelijattareni oli hyväntahtoisesti tehnyt pukuni niin hyvin kuin suinkin osasi, sillä koska, kuten hän viisaasti huomautti, kangas oli "niin alakuloista, niin himmeätä", oli työn huolellinen suoritus sitä välttämättömämpää. Hyvä oli että hän otti asian tältä kannalta, sillä minulla ei ollut ainoatakaan kukkasta eikä jalokiveä kaunistamassa pukuani, ja mikä pahempi, minulla ei ollut luonnollisia ruusuja poskissani.

Me unohdamme tällaiset puutteellisuudet keskellä arjen yksitoikkoista aherrusta, mutta ne kyllä muistuttavat meille ikävästä olemassaolostaan loistavissa tilaisuuksissa, kun kauneuden pitäisi säteillä.

Oli miten oli, tuossa varjopuvussa viihdyin erinomaisesti, ja siitä edusta en olisi saanut nauttia, jos ylläni olisi ollut jotakin loistavampaa tai näkyvämpää. Myös madame Beck rohkaisi minua: hänen pukunsa oli melkein yhtä huomaamaton kuin omanikin, paitsi että hänellä oli rannerengas ja suuri rintasolki, jossa kulta ja jalokivet välkkyivät. Satuimme kohtaamaan toisemme portaissa, ja hän nyökäytti minulle päätään ja hymyili hyväksyvästi. Ei siksi, että hänen mielestään olin kaunis – sellainen asia ei todennäköisesti voinut kiinnittää hänen mieltään – vaan siksi, että hän piti pukuani "sopivana", "säädyllisenä", ja Sopivaisuus ja Säädyllisyys olivat kaksi tyyntä jumalatarta, joita madame palveli. Hän myös pysähtyi, laski Olalleni hansikoidun kätensä, jossa oli koruommeltu hyvältä tuoksuva nenäliina, ja kuiskasi korvaani ivallisen huomautuksen toisista opettajattarista (joille juuri oli päässyt lausumasta kohteliaisuuksia vasten kasvoja). "Ei mikään ole mielettömämpää", hän sanoi, "kuin että kypsyneet naiset pukeutuvat kuin viisitoistavuotiaat tytöt – St. Pierre ainakin näyttää vanhalta kietanalta, joka leikkii pikkutyttöä."

Tultuani valmiiksi ainakin pari tuntia aikaisemmin kuin kukaan muu, huvittelin lähtemällä – ei puutarhaan, jossa palvelustytöt parhaillaan järjestivät pitkiä pöytiä, asettivat tuoleja ja levittelivät liinoja välipalaa varten – vaan kouluhuoneisiin, jotka nyt olivat tyhjät, hiljaiset, viileät ja puhtaat. Seinät olivat äskettäin maalatut, lautalattiat pestyt ja tuskin vielä kuivuneet, raikkaat kukat maljakoissa koristivat ikkunalautoja ja puhtaat uutimet suuria ikkunoita.

Vetäydyin ensimmäiseen luokkaan, joka sijaitsi pienemmässä ja somemmassa huoneessa kuin muut, valitsin lasiovisesta kirjakaapista, jonka avain oli hallussani, kirjan jonka nimi oli hieman lupaava, ja istuin lukemaan. Tämän "luokan" eli kouluhuoneen lasinen ovi avautui suureen lehtimajaan; akaasiapuun lehvät hyväilivät sen ruutuja kurkottautuessaan toisella puolen ovea kukkivaa ruusupensasta kohti, ja tässä ruusupensaassa hyrisi ahkera ja onnellinen mehiläisparvi. Aloin lukea. Juuri kun turvapaikkani hiljainen hyminä, ympäröivä siimes ja lämmin yksinäinen rauha alkoi karkottaa kirjani sivulta ajatuksen ja silmistäni näkövoiman sekä houkutella minut unelmain polulle, johonkin unimaailman syvään rotkoon – juuri silloin kuului katuovelta kiivain soitto mitä tuo paljon kokenut kone koskaan oli helistänyt, ja tempasi minut takaisin tietoisuuteen.

Nyt oli asia niin, että kello oli kilissyt kaiken aamua, kun työmiehet, palvelijattaret, kampaajat ja ompelijat juoksivat lukemattomilla asioillaan. Lisäksi oli täysi syy odottaa että se soi myös koko iltapäivän, koska noin satakunta ulko-oppilasta oli vielä saapumatta vaunuillaan tai ajurinrattailla, eikä ollut luultavaa että se vaikenisi illallakaan, kun vanhemmat ja ystävät kerääntyivät katsomaan näytelmää. Näissä olosuhteissa oli soitto – vieläpä kiivaskin – ymmärrettävä asia, ja kuitenkin oli juuri tässä helähdyksessä oma omituinen sointinsa, joka karkotti unelmani ja pudotti kirjan polveltani.

Olin kumartunut nostamaan viimeksi mainittua, kun – lujina, nopeina, varmoina – suoraan läpi eteisen – pitkin käytävää, poikki carrén, läpi ensi osaston, toisen osaston, suuren salin – lähestyivät askelet, pikaiset, säännölliset, kärkkäät. Ensi luokan – minun pyhättöni – suljettu ovi ei ollut esteenä; se lensi auki ja aukon täytti päällystakki ja kreikkalainen lakki sekä kaksi silmää, jotka ensin harhailivat sinne tänne, sitten nälkäisinä iskivät minuun.

"C'est cela!"⁵⁰ sanoi ääni. "Je la connais; c'est l'Anglaise. Tant pis. Tout Anglaise, et, par conséquent toute bégueule qu'elle soit – elle fera mon affaire, ou je saurai pourquoi."⁵¹

Sitten hän sanoi jollakin tavoin tuiman kohteliaasti (otaksun hänen arvelleen etten ollut kuullut sanaakaan hänen aikaisemmasta epäkohteliaasta mutinastaan) ja hirvittävimmällä murteella mitä milloinkaan on kuultu: "Meess – teidän pitää näytellä, siitä ette pääse mihinkään."

"Mitä voin tehdä hyväksenne, herra Paul Emanuel?" kysyin, sillä tulija oli Paul Emanuel, sangen kiihtyneessä mielentilassa.

"Teidän pitää näytellä. Minä en tahdo että peräydytte tai rypistätte kulmianne tai teeskentelette kainoutta. Minä luin kasvonne sinä iltana kun tulitte, minä näen lahjanne. Te osaatte näytellä, teidän pitää näytellä."

"Mutta kuinka, herra Paul? Mitä tarkoitatte?"

"Tässä ei ole aikaa hukattavana", hän sanoi, puhuen nyt ranskaa, "ja heittäkää hiiteen kaikki vastahakoisuus, kaikki estelyt, kaikki teeskentely. Teidän täytyy ottaa osa."

"Ilveilyssäkö?"

"Ilveilyssä. Tepä sen sanoitte."

Minä läähätin kauhuissani. Mitä tuo pikku mies tarkoitti?

"Kuulkaa", hän sanoi. "Minä kerron teille asian, ja te vastaatte myöntävästi tai kieltävästi, ja sen vastauksen mukaan olen aina arvosteleva teitä."

Ärtyisän luonteen vaivoin hillitty kiihko hehkui hänen poskissaan, salamoi hänen katseissaan. Varomattomuus ja tympeys, epäröinti, hitaus, teeskentely ja ennen kaikkea itsepintaisuus olisi helposti saanut hänet väkivaltaiseksi ja leppymättömäksi. Vaikeneminen ja tarkkaavaisuus oli paras lääke: minä kuuntelin.

"Koko asia on menossa myttyyn", hän alkoi. "Louise Vanderkelkov on sairastunut – niin ainakin vakuuttaa hänen naurettava äitinsä. Minä puolestani uskon varmaan että hän jaksaisi näytellä jos tahtoisi, puuttuu vain hyvää tahtoa. Hänellä oli näytelmässä osa, niinkuin tiedätte tai ette tiedä, se on yhdentekevää. Ilman tätä osaa ei koko näytelmästä tule mitään. Nyt on enää muutama tunti oppimisaikaa: yksikään tyttö koko koulussa ei tahtoisi kuulla järkeä eikä ryhtyä tehtävään. Totisesti osa ei ole mielenkiintoinen eikä miellyttävä, ja heidän viheliäinen itserakkautensa – tuo alhainen ominaisuus, jota naisissa on niin paljon – kapinoi sitä vastaan. Englannittaret ovat joko sukupuolensa parhaita tai huonoimpia. Dieu sait que je les déteste comme la peste, ordinairement"⁵² (tämän tuo konna mumisi hampaittensa välistä). "Minä turvaudun englannittareen ja pyydän häntä auttamaan itseäni. Mikä on hänen vastauksensa – kyllä vai ei?"

Tuhat vastaväitettä nousi mieleeni. Vieras kieli, ajan lyhyys, suuri yleisö… Halu peräytyi, taito epäilytti, itsekunnioitus (tuo "viheliäinen ominaisuus") vapisi. "Ei, ei, ei!" sanoi tämä kaikki, mutta kun katsoin herra Paulia ja näin hänen huolestuneissa, kiihkeissä ja tutkivissa silmissään jonkinlaisen pyynnön kaikkien uhkausten takana, pääsi huuliltani: "suostun". Hetkiseksi hänen ankara ilmeensä vaihtui tyytyväisyyden värähdykseen, mutta pian hän taas suoristihe ja jatkoi:

"Nopeasti työhön! Tässä on kirja, tässä osanne, lukekaa!" Ja minä luin. Hän ei kiitellyt, ja väliin hän torui ja polki jalkaa. Hän luki minulle, ja minä jäljittelin huolellisesti. Osa oli epämiellyttävä – miehen, typerän narrin. Siihen ei voinut panna sydäntä eikä sielua – minä inhosin sitä. Näytelmän – mitättömän ilveilyn – juonena oli parin kilpailijan ponnistelut kauniin keimailijan käden voittamiseksi. Toista kosijaa nimitettiin "karhuksi", hän oli hyvä ja kunnollinen mutta sivistymätön mies, jonkinlainen jalokivi kuonakasassa, toinen oli perhonen, suunpieksijä ja petturi, ja minusta piti tulla perhonen, suunpieksijä ja petturi.

Minä tein parhaani – mikä tietysti oli huonoa ja ärsytti herra Paulia. Hän alkoi tupakoida. Kävin käsiksi työhön kahta vimmatummin, koetin tehdä parempaa kuin parhaani. Uskon että hän antoi tunnustusta hyville aikeilleni, sillä hän ilmaisi olevansa osittain tyytyväinen. "Se menettelee", hän huusi, ja koska puutarhasta alkoi kuulua ääniä ja puiden välissä vilahteli valkoisia pukuja, hän lisäsi: "Teidän täytyy vetäytyä syrjään, teidän täytyy olla yksinänne oppimassa tätä. Tulkaa kanssani."

Saamatta aikaa ja voimia epäröimiseen huomasin samassa hengenvedossa tulevani temmatuksi kuin tuulispäässä yläkertaan, vieläkin kerrosta ylemmäs, ei, kahta kerrosta ylemmäs, (sillä tämä kiukkuinen pikkumies näytti vaistomaisesti osaavan joka paikkaan). Minut lennätettiin yksinäiselle ja korkealle ullakolle, työnnettiin sisään, ovi lukittiin ja herra Paul pisti avaimen taskuunsa ja katosi.

Ullakko ei ollut mikään miellyttävä paikka. Uskon ettei hän tietänyt kuinka epämiellyttävä se oli, muuten hän ei suinkaan olisi noin vain muitta mutkitta lukinnut minua sinne. Tällaisena kesäpäivänä se oli kuuma kuin Afrikka, talvella taas kylmä kuin Grönlanti. Se oli täynnä laatikoita ja romua, vanhat vaatteet verhosivat sen maalaamattomia seiniä, hämähäkinverkot lakaisematonta kattoa. Tiedettiin varsin hyvin, että siellä asusti rottia, kovakuoriaisia ja torakoita – huhuttiinpa että puutarhan aavemainen nunna oli kerran nähty sielläkin. Osittainen pimeys peitti yhden nurkan, jonka yli oli vedetty, ikään kuin salaperäisyyden lisäämiseksi, vanha tummanruskea uudin verhoksi tummalle riville talvitakkeja, jotka riippuivat kukin naulassaan kuin pahantekijä hirsipuussa. Noiden takkien keskeltä, tuon verhon takaa sanottiin nunnan tulleen. Minä en sitä uskonut, eikä mikään sensuuntainen pelko minua häirinnyt, mutta minä näin hyvin tumman ja hyvin suuren rotan, jolla oli pitkä häntä, liukuvan esiin tuosta likaisesta komerosta, ja lisäksi sattui silmäni moneen kovakuoriaiseen, jotka muodostivat täpliä lattialle. Nämä otukset kiusasivat minua enemmän kuin kenties on viisasta sanoa, ja niin myös paikan pölyisyys, romu ja kuumuus. Viimeksi mainittu häiriö olisi pian käynyt sietämättömäksi, ellen olisi onnistunut avaamaan kattoikkunaa ja siten saanut hieman raikasta ilmaa. Tämän aukon alapuolelle vedin suuren tyhjän arkun, ja nostettuani sen päälle pienemmän laatikon ja pyyhittyäni pölyt molemmista kokosin huolellisesti ympärilleni pukuni helmat (lukija muistakoon että se oli paras pukuni ja niin ollen oikeutettu huolenpidon kohde) ja nousin tälle tilapäiselle valtaistuimelle. Istuttuani kävin käsiksi tehtävääni, ja lukiessani en suinkaan unohtanut pitää ankarasti silmällä kovakuoriaisia ja torakoita, jotka luullakseni herättivät minussa vieläkin kuolettavampaa pelkoa kuin rotat.

Ensi vaikutelmani oli, että olin ryhtynyt tehtävään jota oli suorastaan mahdoton täyttää, ja päätin yksinkertaisesti tehdä parhaani ja alistua epäonnistumaan. Huomasin kuitenkin pian, että yksi osa niin lyhyessä kappaleessa ei ollut enempää kuin mitä muisti saattoi hallita muutaman tunnin harjoituksen jälkeen. Minä luin ja luin, ensin kuiskaten, sitten ääneen. Täysin varmana ettei kukaan inhimillinen olento kuunnellut minua, näyttelin osaani ullakon syöpäläisille. Syvennyttyäni sen tyhjyyteen, kevytmielisyyteen ja vilpillisyyteen kostin ylenkatseen ja kärsimättömyyden innoittamana tuolle narrille tekemällä hänet niin narrimaiseksi kuin suinkin osasin.

Tässä työssä kului iltapäivä: päivä alkoi kallistua illaksi, ja minun, joka en ollut syönyt mitään sitten aamiaisen, alkoi olla ääretön nälkä. Ajattelin välipalaa jota toiset varmasti parhaillaan ahmivat kaukana puutarhassa. Olin nähnyt eteisessä korillisen pieniä pâtés à la crême,⁵³ jotka mielestäni voittivat kaikki muut keittotaidon tuotteet. Piirakka tai kimpale kakkua olisi tällä hetkellä tullut oikein hyvään paikkaan, ja mikäli haluni noihin herkkuihin kasvoi, alkoi minusta tuntua jonkin verran kovalta, että minun piti viettää lupapäiväni paastoten ja vankilassa. Niin kaukana kuin ullakko olikin eteisestä ja katuovesta, kuului ovikellon ikuinen kilinä tännekin heikosti, samoin pyörien alituinen ratina kiusatulla kiveyksellä. Tiesin että talo ja puutarha olivat tulvillaan väkeä ja että tuolla alhaalla oli hauskaa ja iloista; täällä alkoi hämärtää, kovakuoriaiset häipyivät näkyvistäni, ja ajattelin vavisten että ne kenties salaa lähestyivät minua, nousivat valtaistuimelleni näkymättöminä ja valtasivat pukuni liepeet aavistamattani. Kärsimättömänä ja pelokkaana aloin harjoittaa osaani uudelleen vain ajan tappamiseksi. Juuri kun olin päässyt loppuun, kuului korviini avaimen odotettu rapina lukossa – sangen tervetullut ääni. Herra Paul (hämärän läpi saatoin juuri nähdä että se oli herra Paul, erotin hänen lyhyeksi leikatun tukkansa samettimaisen mustuuden ja hänen otsansa kellahtavan norsunluun) kurkisti sisään.

"Hyvä!" hän huusi pitäen ovea auki ja jääden seisomaan kynnykselle.

"Minä kuulin kaiken. Se käy aika hyvin. Uudestaan!"

Minä epäröin hetkisen.

"Uudestaan", hän sanoi ankarasti. "Ei mitään irvistyksiä! Hiiteen kainous!"

Minä luin osani uudelleen, mutta en puoliksikaan niin hyvin kuin yksin ollessani.

"No, ainakin hän osaa sen", sanoi hän hieman tyytymättömänä, "eikä voi olla turhantarkka eikä vaatelias näissä olosuhteissa." Sitten hän lisäsi: "Saatte aikaa vielä kaksikymmentä minuuttia, näkemiin!" Ja hän aikoi lähteä.

"Monsieur", huusin kooten rohkeuteni.

"Mikä on, mademoiselle?"

"Minun on kova nälkä."

"Mitä, onko teidän nälkä! Entä välipala?"

"Siitä en tiedä mitään. Sitä en ole nähnyt, kun olen ollut suljettuna tänne."

"Ah! Aivan niin", hän huusi.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli valtaistuimeni hylätty, ullakko tyhjänä, ja sama tuulenpuuska, joka oli lennättänyt minut ullakolle, toistui nyt päinvastaiseen suuntaan ja vei minut alas – alas – alas hamaan keittiöön asti. Minä luulin joutuvani kellariin. Keittäjättärelle annettiin ankara määräys hankkia ruokaa ja minulle yhtä ankara määräys syödä. Suureksi ilokseni tämä ruoka rajoittui kahviin ja leivoksiin: olin pelännyt saavani viiniä ja makeisia, joista en pitänyt. Kuinka hän arvasi että pidin pienistä kermapiirakoista, sitä en voi tietää, mutta hän meni ulos ja hankki minulle sellaisen jostakin. Minä söin ja join sangen halukkaasti ja säästin petit pâtén viimeiseksi, jälkiruoaksi. Herra Paul valvoi ateriaani ja melkein väkisin ajoi minuun enemmän kuin saatoin niellä.

"Hyvä on", hän huudahti, kun olin ilmoittanut etten todellakaan jaksanut syödä enempää ja kohotetuin käsin rukoillut häntä säästämään minua lisäsämpylältä, jolle hän juuri oli levittänyt voita. "Te kai pidätte minua jonkinlaisena tyrannina tai Sinipartana, joka kiduttaa naisia nälällä ullakolla, mutta itse asiassa en ole sellainen. No nyt, neiti, onko teillä rohkeutta ja voimaa esiintyä?"

Minä sanoin luulevani että minulla oli, vaikka itse asiassa olinkin aivan pyörällä päästä ja tuskin olisin osannut sanoa miltä minusta tuntui, mutta tämä pikkumies oli senlaatuinen ihminen, jota ei saanut vastustaa jollei omistanut niin ääretöntä voimaa, että olisi kyennyt lannistamaan hänet heti.

"Tulkaa sitten", hän sanoi tarjoten kätensä.

Minä annoin hänelle omani, ja hän lähti liikkeelle sellaisella vauhdilla, että minun oli pakko juosta pysyäkseni hänen rinnallaan.

Nelikulmaisessa eteisessä hän pysähtyi hetkeksi; siellä paloivat suuret lamput, luokkahuoneiden leveät ovet olivat selällään, samoin suuret puutarhaovet, puuastiassa kasvavat pomeranssipuut ja suuret kukat ruukuissaan koristivat näitä ovia molemmin puolin, ja joukko naisia ja herroja iltapuvuissaan käveli kukkien keskellä. Sisälle luokkahuoneisiin avautui komea näköala: tungeksivaa ja aaltoilevaa, hälisevää, keinuvaa ja virtaavaa joukkoa, kaikki ruusuista, sinistä ja miltei läpikuultavan valkoista. Katossa paloi kynttiläkruunuja, etäällä taustassa oli näyttämö, juhlallinen vihreä esirippu, rivi kynttilöitä, lavan reunalla.

"Eikö ole kaunista?" kysyi seuralaiseni.

Minun olisi pitänyt vastata myöntävästi, mutta sydämeni nousi kurkkuun. Herra Paul huomasi sen, muljautti minulle rumasti silmäänsä ja antoi minulle pienen ravistuksen vaivoistani.