Buch lesen: «Kuninkaan toverit», Seite 5

Ja tosiaankin, melun ja huutojen uudestaan remahtaessa, mies, jolla oli jättiläisvartalo ja todellinen valtiaan muoto, astui esiin raastuvan portaille. Hän oli tyven, hän, vaan kalpea ja alakuloinen. Nopeilla ja vakavilla askeleilla hän astui torin poikki ja katosi Nikolaus Diesbacbilaisen taloon.

– "Mitä se merkitsee!" Juha mumisi. "Mitä neuvoa, mitä apua hän menee kuolevalta pyytämään?"

Tällä hetkellä Raatihuoneen kaikki ikkunat aukenivat yht'aikaa.

Vimmaisia naamoja niistä pistäytyi esiin, julistamaan voittoa.

– "Lienevätkö siis voittaneet?" Juha huokasi. "Voi! onnettomuutta! onnettomuutta!"

Se oli pahaksi onneksi totta. Kistler astui raastuvan parvelle ja huusi:

– "Voitto! ystäväni! Sääntö on vahvistettu. Jos sen rikkovat, – sulkekaa heiltä tie! Repikää pois kaikki koristukset! Voimaa la'ille! kunniaa Bern'ille!"

Tuhannet raivokkaat, niiden joukossa Hohenlock ja Kirschoff, taputtivat käsiänsä. Kiihkeä tribuni jatkoi juhlallista puhettaan yhä lisääntyvällä menestyksellä. Kadulla niinkuin neuvostossakin oli hänellä enemmistö, vieläpä enemmänkin, melkein yksimielinen enemmistö. Muutamaa harvaa erimielistä, semmoista kuin Juhaa, lukuun ottamatta, jokainen piti omanaan hänen riitansa, jokainen yltyi raivoon hänen kanssansa. Se oli noita kansan melskeitä, jotka äkkiä kohoavat kuin valtameri, äkkiä musertavat kuin ukkonen.

Yht'äkkiä kellot tuomiokirkon korkeassa tornissa soittivat puolipäivä-messuun.

Torin toisella puolen, aateliskadun päässä, syntyi kova liike.

Sitten alkoi murinaa kuulua ja levisi joka taholle:

– "Tuoss' ovat! tuoss' ovat!"

Ja tehdäkseen tietä läheneville, joukko erkaantui kahteen osaan, päästäen joka askeleelta, jonka se peräytyi, kumeita vihan huudahduksia. Oi! viisas Juha oli kyllä sen arvannut: Bern'in karhu teroitti kynsiänsä; se oli raivoon joutumaisillaan.

Sanokaamme se suoraan, ylhäisö ei ollut mitään laimin lyönyt, saattaakseen tätä raivoa täydelliseksi ja hirveäksi. Aateliset kulkivat eteenpäin rohkean tyynesti, kiellettyyn tapaan tehdyissä, komeissa vaatteissansa. Heidän muassaan vaimot, lapset, koko heidän huonekuntansa, koko heidän tavaransa. Ei milloinkaan vielä tällä niin suuresti loistoa ja ylellisyyttä rakastavalla viidennellä-toista vuosisadalla sellaista rikkautta ja komeutta ollut nähty. Siinä lainehti vaan silkki ja sametti, mitä loistavimmissa väreissä, kirjauksilla ja maalauksilla koristettuna; sotatakit ja vaipat kultakankaasta; sulkatöyhdöt hatuissa, timanttikoristeet päässä, aseet niin komeat, että jokainen niistä oli kuin suuri-arvoinen kalliskivi. Vielä komeammat, vielä loistavammat olivat nuoret miehet hovilaisten ja hovijunkkarien puvuissa. Entä naiset sitten! puettuina väljiin myssyihin ja näädän-nahalla päällistettyihin, suuriin hattuihin liehuvilla nauhoilla, säihkyen timanteista, he kantoivat ylpeästi vaakunoitaan ommeltuina pitkin kalliita hameitansa, joiden suuria laahoja seuralaiset ja palvelijat olivat kantamassa. Tämä taistelu, jota tämmöisellä komeudella käytiin, sehän olikin juuri heidän tehtävänsä.

Raatihuoneen parvelta oli teurastaja Kistler kaukaa nähnyt tuon komean juhlamatkueen lähenevän. Kiukusta vaaleana, hän sille uhkaavasti puristi nyrkkejänsä, ja kiihoitti samalla kertaa huudoilla ja silmäyksillä kansaa syöksemään noiden päälle, jotka sitä näin pitivät pilkkanansa.

Ei kukaan tohtinut.

Kiihkeimmät vihdoin yhtyivät Hohenlock'in johdon alle. Tämä laski jalkansa tuomiokirkon ensi portaalle juuri samassa kuin Adrian Bubenbergilainen, ylimysten johtaja, sille astui.

Taistelun täytyi alkaa.

IX
Nikolaus Diesbachilainen

Tässä taistelussa kolme henkilöä näytti ryhtyvän pääosia toimittamaan.

Toisella puolen Kistler ja Hohenlock, edustaen rahvaan itsevaltaa; toisella taas Adrian Bubenberg, aatelisen vastarinnan arvokas edustaja.

Hän oli varreltaan pitkä, ruumiiltaan roteva, ja vielä nuori, sekä ihmeteltävän kaunis kalliissa puvussansa; hän näytti ruhtinaalta, joka astuu hovinsa etupäässä.

– "Terve Hohenlock, terve", hän sanoi sille, joka sulki tien.

"Väistyppä vähän syrjään."

– "En!" teurastaja vastasi; "en askeltakaan! niin kauan kuin te kannatte noita la'in kieltämiä pukuja."

– "Minkä la'in?"

– "Kiellättekö, että sen tunnette?"

– "En osaa valehdella. Luulinpa, tai ainakin toivoin, että se oli kumottu."

– "Päin vastoin. Se on vast'ikään suuren neuvoston vahvistama. Se, mitä se on kieltänyt, täytyy teidän paikalla heittää. Pois sulkatöyhdöt ja kultavaipat! Pois liehuvat laahot ja heiluvat nauhat! Pois!"

Tämän päätöksen, nämä huudot kertoi koko väkijoukkc, luikaten, kirkuen, nauraen täyttä kurkkua.

Tuon vihamielisen joukon yli, joka seisoi ikäänkuin valmiina kaikkia nielemään, Adrian von Bubenberg antoi silmäyksensä levollisesti liikkua. Hetken päästä hän lausui sointuvalla äänellä:

– "Bern'in kansalaiset, teihin minä vetoon. Olisi vääryys teitä kohtaan, jos tahtoisin eduksemme mainita tehdyt uhrauksemme. Jokainen tekee velvollisuutensa ja voimansa mukaan. Bern ei ole kiittämätön kaupunki. En myöskään luule teidän kadehtivan meidän rikkauttamme; onhan tunnettu asia, että enin osa meistä on velkoja tehnyt isänmaata palvellakseen. Mitä aatelisuuteen tulee, se on omaisuus, joka ansaitaan niinkuin kaikki muukin tavara, ja joka, niinkuin kaikki omaisuus, on pidettävä koskematonna. Se on teidän oma kunnianne ja maineenne. Tahtoisitteko sen hävittää?"

– "Emme koskaan!" muutamat äänet vastasivat.

– "Miksi sitten", Bubenberg jatkoi, "tahdotte näin meitä nöyryyttää? Samallahan itse tulette nöyryytetyiksi. Huomatkaa, Bern'in miehet, niitä on tiranneja kaikkialla, niin alhaalla kuin ylhäälläkin. Vapauden nimessä aiotte harjoittaa teon semmoisen, joka on rikos vapautta vastaan. Oikeuden nimessä aiotte rikkoa oikeutta vastaan. Miks'ei meillä olisi vapautta, niinkuin porvareilla, niinkuin talonpojilla, niinkuin kerjäläisillä, miks'ei meillä olisi lupa elää ja itseämme vaatettaa omalla tavallamme?"

Vilkkaita käsien-taputuksia kuului joka taholta. Aatelisten asianajaja luuli jo voittaneensa.

– "Sen tähden", hän päätti, "väistykää vähän syrjään, mestari Hohenlock, ja laskekaa meitä Jumalaa palvelemaan."

Hiljaisuus seurasi, jonka aikana ei muuta kuulunut, kuin kellojen ääni, joka yhä kutsui uskovaisia Herran huoneesen.

Hohenlock jo astui askeleen ta'apäin, Bubenberg toisen eteenpäin, kun Pietari Kistler äkkiä alkoi puhua:

– "Maltas vähän! Minä se olen, joka sinua vastaan, Adrian von Bubenberg."

Se ei myöskään ollut tavallinen mies, tuo Pietari Kistler.

Hilliten äkkiä vihansa, hän oli ko'onnut ja järjestänyt ajatuksensa; nyt hän ryhtyi vastustajaansa kukistamaan; ja malttaen jo täydellisesti mielensä, yhtä tyynenä kuin aatelinen vastustajansa, hän tälle vastasi:

– "Me emme tahdo teitä nöyryyttää, vaan te tahdotte meidän häviötämme. Ylellisyys herättää ylpeyden; ylpeys kateuden; kateus vihan; viha sisällisen sodan, ja sisällinen sota koko kansan häviön ja onnettomuuden. Mutta, me emme tahdo, että niin on Bern'issä käyvä!"

Raivokkaita hurraa-huutoja kaikui äkkiä, tärisyttäen ilmaa torin neljään kulmaan saakka.

Kistler jatkoi:

– "Vallankumoukset meillä eivät ole sellaisia, kuin muilla kansoilla. Me niiden kautta etsimme vaan yhteistä hyvää, turvallisuutta, arvoa kaikille. Siinäpä se, mitä teiltä pyydetään, mitä teiltä vaaditaan, ei enempää. Minä astun oikeuden rataa vähääkään horjumatta. Ylhäisöllä on omat oikeutensa; vaan myös omat velvollisuutensa. Ja ensimäinen kaikista on la'in kuuliaisuus."

Koko väkijoukossa innostus oli korkeimmillaan. Aateliston riveissä maltti vihdoin loppui. Kistler'in viimeisestä muistutuksesta kaikki nuoret ylimykset ryntäsivät esiin ja vastasivat yhteen ääneen:

– "Ei! ei! ennen kuolema!"

Kaikki he olivat miekkansa paljastaneet.

Tämä oli kuin merkki taisteluun. Koko plebejiläinen nuoriso syöksi heidän päällensä.

Miekat iskivät yhteen; veri alkoi vuotaa.

– "Heretkää!" huusi äkkiä ääni, joka kuului yli kaikkien muiden.

Ääni oli Scharnachthal'in.

Jokainen väistyi hänen tieltään. Hän tuli, hän juoksi, kantaen käsivarsillaan toista miestä, haavoitettua, joka, kalpeana kuin kuolema, äkkiä nousi seisomaan tuomiokirkon avarassa ovensuussa.

Kohta lensi yli koko torin, suusta suuhun, tämä nimi:

– "Nikolaus von Diesbach!"

Se oli hän, se oli todella hän, viime tappelun sankari, Pontarlier'in voittaja, tuo kuolemaisillaan oleva uros, joka sai hengellään maksaa voittonsa.

Esimies Scharnachthal, kun ei muuten voinut estää sisällistä sotaa, joka oli syttymäisillään samaan aikaan kuin ulkonainen sota uhkasi, – esimies Scharnachthal oli turvautunut Diesbach'iin, pyytäen häneltä kovinta ponnistusta, viimeistä palvelusta isänmaalle.

Diesbach oli kohta ymmärtänyt. Vielä enemmänkin, hän oli tahtonut, että hänen viimeiset sanansa olisivat kaikki-voipana kehoituksena yksimielisyyteen, hän oli tahtonut, että hänen ruumiinsa tulisi voittamattomaksi riidan esteeksi, ehkäpä vielä yhdistys-siteeksikin molempien puolueiden välillä, jotka seisoivat valmiina toisiansa turmelemaan.

Jättiläis-kokoinen Scharnachthal oli hänet kantanut käsivarsillaan yhtä helposti, kuin äiti nukkuvan lapsensa. Nyt hän asetti hänet seisomaan kirkon ylimmälle portaalle ja kyykistyen hänen taaksensa kannatti häntä polvillansa, käsivarsillaan, koko ruumiillaan, ja rohkaisi häntä tuon tuostakin äänellänsä.

Tämän näön vaikutusta vielä lisäämään ilmestyi äkkiä kaksi naista, kaksi nuorta tyttöä Diesbach'in sivulle, ikäänkuin kaksi hurskasta vaimoa itkemään uuden Vapahtajan jalkain juuressa.

Toinen hyvin pitkä, hyvin tumma ja miehuullisen kaunis: Bern'in Minerva.

Toinen sorja, vaalea, viehättävä pitkässä ja sievässä hameessaan, joka oli valkoisesta villakankaasta: Göthe'n Margaretha.

Edellinen, seisoalla ja käsi ojennettuna kansaa kohti, huusi kuuluvalla äänellä:

– "Hiljaa! Diesbach puhuu, kuulkaa häntä!"

Jälkimäinen, polvillaan, rukoilevana, paljasti ihanat kyyneleiset kasvonsa.

Hän oli niin ihmeen ihana tämmöisenä, että utelias pyhissä-vaeltaja, kokonaan ihmettelevän kunnioituksen vallassa, ei voinut olla puoliääneen lausumatta:

– "Mutta kuka tuo puhdas taivaallinen olento lienee? Keitä nuo molemmat tytöt ovat?"

– "Diesbach'in kasvatteet", joku hänen sivullaan vastasi.

Paitsi näitä muutamia sanoja, vallitsi nyt yli koko laajan torin syvä hiljaisuus. Kaikki päät olivat paljastetut. Raivokkaimmatkin seisoivat liikkumatonna. Kaikkien silmät tarkastivat samaa paikkaa. Jokainen odotti.

Muutaman sekunnin Diesbach seisoi äänetönnä, silmät ummessa, sinertävä kalpeus kasvoilla. Olisi luullut häntä patsaaksi.

Yht'äkkiä tämä patsas värähti, tointui, oikaisi itsensä. Kääreet, jotka häntä ympäröivät, putosivat, tahrattuina muutamilla veripilkuilla. Hänen haavansa oli auennut.

Hänen silmänsä aukenivat myös, hänen kätensä kohosivat ylöspäin.

Toisessa hän piti muutamia pergamentti-levyjä, muutamia kirjeitä, jotka Scharnachthal siihen oli pistänyt. Ikäänkuin isänmaan rakkauden elähyttämänä tuo haudan partaalla seisova uros vihdoin jaksoi puhua.

Hän lausui:

– "Bern'in kansalaiset, ystäväni, veljeni, lapseni … tänä samana hetkenä, jona te nostatte kätenne saastaiseen taisteluun … Burgundin herttua marssii teitä vastaan kolmenkymmenen tuhannen miehen kanssa… Toiselta puolen italialaiset palkkasoturit, joita Campobasso hänelle tuo, ovat valmiit astumaan St. Bernhard'in yli. Lopuksi, Romont'in kreivi pettää meidät ja aloittaa sotaa Jura-vuorissa… Sveitsiä ahdistetaan joka taholta yht'aikaa… Ei täällä, ei keskenänne ole teidän taisteleminen, vaan rajalla vihollista vastaan."

Sitten kääntyen vuorotellen molempien vastapuolueiden johtajiin:

– "Kistler, uhatun isänmaan nimeen, heitä ylpeytesi!.. Bubenberg, Sveitsi vaatii, että pukeut rautaan eikä samettiin… Eilen vielä saatoit kehoittaa rauhaan ja puolustaa Burgundilaista; tänään se on hän itse, joka kieltää kaiken sovinnon, joka meille julistaa sotaa; sotaa ilman armotta ja säälittä, sotaa viimeiseen hengenvetoon asti… Hän tahtoo meitä sortaa, meitä kukistaa… Hän on niin sanonut, hän on niin kirjoittanut. Tuossa, katso…"

Hän ojensi Bubenberg'ille kirjeet. Tämä tarttui niihin, käänteli niitä kuumeesta vapisevin käsin.

Diesbach oli hetken uuvuksissa. Sitten, ikäänkuin kirkastettuna rakkaudesta isänmaahan ja kenties kuolemankin lähisyydestä, hän astui askeleen eteenpäin ja lausui:

– "Lapset, aseisin kaikki! mutta yhteistä vihollista vastaan! Pelastakaa Bern, pelastakaa Sveitsi! Siihen tarvitaan kaikki kädet, kaikki sydämmet. Vieläpä muutakin, aseiden, ruudin ja tykkien hankkimiseen tarvitaan rahaa, … rahaa kaikilta … tuossa on minulta. Vapauden tähden! Sveitsin tähden ja Bern'in tähden!"

Hän heitti portaiden juureen verisen kääreliinansa. Tälle liinalle hänen molemmat kasvatteensa kaatoivat täysin käsin kuolevan kalleuksia, kultaa, jota hänen käskystään olivat helmassaan tuoneet.

Diesbach oli kääntynyt Bubenberg'iin.

Bubenberg tarttui hänen käteensä. Liikutetulla, masentuneella, hellällä äänellä hän vastasi:

– "Kiitos sinulle, ettäs meitä muistutit velvollisuuksistamme. Sinä tydyt vielä meihin, me te'emme sinulle kunniaa, Diesbach."

Ja riisuen päältään kullasta kiiltävän takkinsa sekä kalliit kaulavitjansa, hän heitti ne yhteen edellisen uhrin kanssa, huutaen vuorostaan:

– "Sveitsin tähden! ja Bern'in tähden!"

Tätä huutoa koko ylhäisö kertoi; tätä esimerkkiä se seurasi, ylimykset kiskoivat irti kultakannuksensakin; aatelisnaiset kukkaronsa ja kalliit kivensä. Kaikki kalliit timantit, kaikki esineet, joilla jotain arvoa oli, makasivat pian yhdessä läjässä, synnyttäen kansallista aarretta, johon joukko joka taholta heitti kulta- ja hopearahoja.

Innostus oli kaikki vallannut. Taputettiin käsiä, huudettiin, itkettiin, syleiltiin molemmin puolin, kaikki oli unohdettu. Ei enää kateellista riitaa, ei vihaa, ei puolueita. Koko kaupungissa oli tällä hetkellä vaan yksi mieli, yksi sydän.

Näin oli asiat, kun teurastaja Kistler vuorostaan astui kansallisten lahjain tulvapaikalle ja, vetäen esiin kukkaronsa, huusi:

– "Ei saa sanoa, että minä olen viimeinen. Tuohon läjään minä heitän myös kaiken riidan, ja ensi pyhänä annan lisäksi hinnan, jonka viikon kuluessa puodissani myydystä lihasta saan. Tehkää näin, muutkin kauppiaat. Eikö niin?"

– "Niin, niin!" kaikki porvarit huusivat, etupäässä Juha, Kirschoff, Hohenlock.

Sitten muutama työmies astui esiin, luvaten itsensä ja tovereinsa puolesta viikon palkan. Sitten maalaiset karjaa sekä ruokavaroja. Sitten molemmat vaeltajat, antaen hekin roponsa. Sitten vanha kassanhoitaja Frankly, ilmoittaen, ett'ei hän milloinkaan ollut vastaan-ottanut tavaroita suuremmalla ilolla. Sitten, vihdoin runoilija Beit-Weber.

Hänen oli ympärillään komea kullalla kirjattu vyö, jonka Freiburg hänelle juuri oli lahjoittanut palkaksi hänen viime laulustaan; hän sen uhrasi ilomielin, lausuen nämä sanat:

– "Minä en tarvitse kuin miekkani, ottaakseni osaa teidän voittoihinne … ja harppuni, ylistääkseni niitä!"

Tällä välin Diesbach oli portaiden päältä viitannut silmillään Kistler'iä luoksensa. Hän tarttui hänen käteensä ja asetti sen Bubenberg'in käteen, sanoen heille kummallekin:

– "Yhdistykööt teidän harrastuksenne, niinkuin kätenne nyt, liittykööt ne yhteen niinkuin lahjanne tuossa!.. Voimakas vastarinta … viimeinen voitto … niin vieraat kuninkaat menettävät kaiken toivon teitä masentaa … oi Jumala! … suojelkaa Sveitsin vapautta!"

Tuskallinen nykäys pudistutti koko hänen ruumistansa. Veri purskahti virtana suusta. Hän horjui, ponnisti hetken vastaan, sai vielä huutaneeksi: "eläköön Bern!"… Ja, ikäänkuin hänen sielunsa olisi lentänyt pois, saattamaan tätä viimeistä toivotusta taivaasen, hän kaatui.

Nikolaus von Diesbach oli kuollut.

Niin torilla, kuin portailla ylhäiset, porvarit, kansa, kaikki lankesivat polvilleen rukoilemaan suuren kansalaisen puolesta, jonka isänmaa oli kadottanut.

Kellot soivat tällä hetkellä täysin äänin, papisto astui kirkosta ja seisahti ruumiin ympäri, jota Scharnachthal siihen asti oli kannattanut.

Tämä lähestyi Bubenberg'ia ja sanoi:

– "Diesbach'in saatamme suurella kunnialla hautaan. Koska lähdemme sotaan?"

– "Jo huomenna!"

Pari askelta sivulla päin tuo nuori valkeaan puettu tyttö oli pyörtynyt vahvemman toverinsa syliin, joka häntä, lempeän sisaren huolella hoitaen, suojeli kirkkoon tulvaavalta väkijoukolta.

Molemmat pyhissä-vaeltajat seisoivat lähellä tätä ryhmää.

– "François ystäväni", toinen sanoi, "vaikk'en mitään ole ymmärtänyt, minusta näyttää, kuin tämä kansa olisi voittamaton."

– "Voittamaton todella!" toinen vastasi. "Ja katso … eikö tuota voisi luulla sen hyväksi enkeliksi?"

Hän osoitti nuorta hermotonna lepäävää tyttöä.

Samassa eräs augustinolais-munkki lähestyi pyörtynyttä ja pani pienen pullon hänen nenänsä alle, josta hän heti näytti virkoovan.

Munkki vetäytyi hätää ta'apäin, mutta pää yhä käännettynä tyttöä kohden, ja silmillään huolellisesti sen kasvoja tarkastaen.

Vaikka hän seisoi köyryssä, hän kuitenkin oli tavattoman suuri mies. Mustan kaapun ja pitkän valkean viitan läpi näkyi laihuus, joka tekee muodon karkeaksi, vaan ei vähennä voimia. Hänellä näytti jäntereet olevan teräksestä. Kun hän tunki joukon läpi, ei kukaan hänelle tehnyt vastarintaa. Pieni sysäys kädellä vaan, niin tukevimmatkin, väkevimmätkin olivat heti poissa hänen tieltään. Mitä kasvoihin tulee, ne melkein kokonaan olivat päähineen peitossa; niistä ei muuta voinut eroittaa, kuin pitkän, vaalean parran ja suuret, lempeät silmät.

Yhä takaperin hiljakseen astuen, hän vihdoin laskeutui polvilleen muurinsyvennykseen, joka vielä oli tyhjä. Nuori tyttö, jota hän ei ollut tauonnut silmäilemästä, oli väentungon tähden vuorostaan myöskin pakoitettu vetäymään samaa paikkaa kohden, vallan hänen viereensä. Tätä hetkeä hän käytti hyväkseen, tarttui tytön valkean hameen liepeesen ja nosti sen huulillensa.

Kun sitten Diesbach'in molemmat kasvatteet vihdoin alkoivat väkijoukkoon kadota, hän, silmät heihin päin kääntyneinä, pani kätensä ristiin ja rupesi rukoilemaan.

Jonkun sattuman kautta hänen päähineensä silloin putosi. Hänen muotonsa tuli hetkeksi näkyviin, kyyneleiden vallassa.

– "Omituista!" se pyhissä-vaeltaja mutisi, jota toinen oli kutsunut François ystäväksi. "Kukahan tuo munkki lienee? … ja mikä syy voi hänessä vaikuttaa niin tulista osanottoa tuon nuoren tytön kohtaloon?"

– "Tuopa ei olekkaan ainoa", hänen toverinsa vastasi, häntä kylkeen sysäten. "Katsoppas tuota sievää aatelisnuorukaista sinervässä takissa ja valkoisella töyhdöllä. Myöskin hän, etenkin hän on koko aian silmillään seurannut tätä Bern'in hyvää henkeä. Ja mitkä silmät! Oi! voisinpa vannoa, että ainakin hän on rakastunut."

– "Mutta kenestä oikeastaan puhut, Troussecaille?"

– "No! sauvani kautta sen vannon! tietysti tuosta nuoresta herrasta, joka seisoo tuolla alhaalla, juuri hänen tiellänsä ja tarjoo hänelle pyhää vettä. Totta tosiaan! sepä on kummallista … luulen hänet tuntevani. Entä sinä?"

François Villon voi tuskin olla huudahtamatta hämmästyksestä.

Tuo ylimys, tuo rakastaja oli Lothringin nuori herttua Renato.

X
Hedwig ja Magdalena

Nämät olivat Diesbach'in molempien kasvatteiden nimet.

Muutamana päivänä hänen kuolemansa jälkeen he istuivat kumpikin hänen talossaan akkunan luona suuressa kamarissa, joka puolikorkeuteen asti oli tammilaudoilla vuorattu ja yläpuolelta verhottu sinervällä sarsi-kankaalla.

Samaa väriä oli kattokin. Tähän aikaan vielä melkein koko Euroopassa sinervä oli surun väri.

Sinervät olivat molempien tyttöjen hameet, alhaalla leveä nauha mustasta sametista. Mustat heidän berniläiset liivinsä sinervällä samettireunuksella. Tämän tavallaan naishaarniskan muotoisen vaatteen yläpuolella oli korkea kaulavaate eli poimuihin vedetty kaulus. Hiat, jotka ulottuivat ranteisin asti, olivat valkoista palttinaa ja hyvin kankeat. Olkapäillä ja käsivarsilla jonkunlainen koristus villasesta ja sametista, puolittain musta, puolittain sinervä. Hienot hopeavitjat kiinnittivät olkakoristeen kauluksen yläpäähän. Hopeisia kirjauksia oli pienessä päähineessä, joka neulottuna kolmesta kappaleesta samaa kahtalaista kangasta ja väriä, verhosi heidän tuuheita hiuksiansa, joiden pitkät palmikot, yhteen punottuina villa- ja sametti-nauhoilla, ulottuivat heidän kantapäihinsä saakka.

Tämä yksivakainen vaatteus sopi yhtä hyvin molempien orpojen vallan erilaiseen kauneuteen.

Magdalena – tuo vanhempi, vahvempi – oli enintäin parinkymmenen vuotias. Hänen korkea vartalonsa, se voima, joka ilmestyi koko hänen olossaan, olisi hämmästyttänyt meidän aikaan. Vaan sitä ei silloin hämmästytty, semminkään Sveitsiläisten, tuon jättiläiskansan keskellä. Muutoin voimme vakuuttaa, että kuvauksemme hänestä on aivan luotettava; Magdalenan kuva päähineineen ja suurine kintaineen pukinnahasta löytyy Bern'in kirjastossa. Se ihastuttaa kauneutensa ja lempeytensä kautta, jotka sointuvat yhteen tuon voimallisen ulkonäön kanssa. Hiukset tuuheat, luonnollisissa suortuvissa, kauniin ruskealla värillä; iho tumma, mutta terve ja raitis; kasvot säännölliset, kuin Kreikan veistoksien; katsanto vapaa ja avonainen, vaan omituisen, luontevan kainouden lieventämä; ulkomuodossa neroa ja hyvyyttä, vieläpä suloa ja viehätystä, Alppi-tunturien viehätystä. Hän oli kuin Jungfrau-kukkula, "neitsyt" tunturien joukossa, – oikea Germanian tyttö. Sellaisia tuli niiden olla, jotka ansaitsivat kunnian olla äitiä ja puolisoja Kaarlo suuren uroille.

Hedwig, hänen toverinsa, oli täydellinen vastakohta. Ei tosin hänkään ollut hento ja pieni. Kenen hyvänsä muun kuin Magdalenan rinnalla, hän olisi ollut iso kyllä. Emme ole häntä ilman syytä edellisessä luvussa verranneet Göthe'n Margarethaan. Hän oli sorja, sievä ja vaaleanverinen, kullankarvaisen vaalea kuin tuleentunut vilja pellolla. Maito ei ole valkeampi, kuin hänen kaunis ihonsa, ja hienot kätensä. Oletteko koskaan tarkanneet ruusupensaita? Sellainen puna hohti hänen poskillansa. Idealistinen maalari, hra Angelico itse, olisi löytänyt hänen kasvoissaan, hänen suurissa, sinisissä, uneksivissa silmissään, hänen taivaallisessa hymyssään todellisen ihanteensa. Ei milloinkaan ole mitään niin täydellistä, niin vienoa, niin puhdasta Luojan kädestä lähtenyt. Siinä oli nuoruus neitseellisen kevään koko loistossa; siinä oli enempi kuin nainen, melkein enkeli, Sveitsin pyhä neitsyt.

Tällä hetkellä istuen pienellä rahilla, käsi Magdalenan polvella, päätään nojaten tämän rintaa vasten, silmät kokonaan kyyneleissä, hän sanoi sisarellensa:

– "Näin siis, serkkuni, olemme toistamiseen yksin mailmassa!"

– "Rohkeutta, lapseni!" toinen hänelle vastasi. "Jumala varjelkoon minua kiittämättömyydestä häntä kohtaan, joka meille on ollut isän sijassa! Minäkin häntä kunnioitin, häntä kaipaan ja itken. Vaan yksinäisyys ei minua hirvitä. Minä tunnen itseni kyllin vahvaksi meitä molempia suojelemaan, sisareni!"

– "Niin, sisareni! Anna minulle se nimitys!" Hedwig vastasi kiertäen molemmat kätensä hänen kaulansa ympäri. "Tiedänhän, että sinä minua rakastat, ja minä rakastan sinua. Vaan sinä, miekkoinen, sinä kumminkin tunsit ne, jotka sinulle elämän antoivat!"

– "Ja uljasta väkeä ne olivatkin!" Magdalena ylpeästi vastasi. "Kun Itävallan herrat viime kerran yrittivät Waldstätten'iä kukistaa, ne lähtivät kumpikin, äiti niinkuin isäkin, Unterwalden'in rajaa puolustamaan. Olin vallan pieni silloin, mutta näen heidät vielä edessäni. Isä, heiluttaen suurta miekkaansa; äiti, viikate kädessä. He tuotiin molemmat meidän majaamme, voittajina, mutta kuolemankourissa, joka heidät oli yht'aikaa saavuttanut. Oi! Se on heidän verensä, joka saa sydämmeni sykkimään. Diesbach oli rientänyt avuksi ja pelastanut meidät. Hän vei minun kanssaan, otti lapseksensa, kasvatti ja rakasti minua, kuin tytärtään. Suokoon lempeä Jesus, että voisin sen kerran palkita hänen pojallensa!"

Hedwig lausui hiljaa:

– "Kilian!"

Magdalena jatkoi:

– "Siinä ne velat ovat, joita mielimme maksaa, me tunturien lapset!"

Hän vapisi koko ruumiiltaan jalosta kärsimättömyydestä ja hänen silmänsä säihkyivät kuin sankarin silmät.

– "Oi! minä rakastan, minä ihailen sinua tuommoisena, urhea ystäväni!" hänen toverinsa sanoi, häntä syleillen. "Mutta minä olen vaan arka tyttö parka, jolla on voimaa ainoastaan sydämmessä. Kiitollisuuteni Diesbach'ia kohtaan sen kokonaan täytti. En ole milloinkaan tuntenut isääni enkä äitiäni. Makasin vielä kehdossa, kuin Diesbach minun otti huostaansa. Missä tämä tapahtui? Kuinka?.. En sitä itsekään tiedä."

– "Sinä saat sen kerran tietää", Magdalena vastasi. "Sinä päivänä, jona joku tulee sinua vaimokseen pyytämään, sinä päivänä voit aukaista tuon lippaan, jonka Diesbach on jättänyt minun huostaani, sillä ehdolla, että säilytän sen avainta siihen asti. Se sisältää epäilemättä tietoja syntymästäsi ja vanhempiesi elämästä."

– "Niin", Hedwig sanoi. "Mutta siinä on kuitenkin jotain lohdutusta kun tietää edes syntymäseutunsa, kun muistaa edes yhden nimen, yhdet kasvot. Sanoithan vast'ikään kertoessasi minulle isästäsi ja äidistäsi: 'Minä näen heidät vielä edessäni.' Minulla ei ole sitäkään onnea. Ja kuitenkin, kuinka usein ovat silmäni ajatuksien avulla ja unissa kokeneet tunkea tuon sumun läpi, joka minua ympäröi! Lakkaamatta pyydän rukouksissani Jumalaa minulle lähettämään jonkun ilmestyksen menneistä aioista, jonkun aavistuksen, jonkun hämärän kuvan. Kiliankin on siitä levoton. Me olemme siitä hyvin usein puhuneet."

– "Kilian parka!" Magdalena huokasi, "kallis ystävämme, jalo veljemme, kuinka suuri hänen surunsa on oleva, kun hän kuulee isänsä kuolleeksi, jota hän niin suuresti rakasti! Hän oli kolme päivää ennen tuota turmion hetkeä lähtenyt… Hän johtaa nuorta väkeämme Vallis'in tienoilta. Voi! pelkäänpä kovin hänen epätoivoaan, kun hän saa tämän surullisen uutisen!"

– "Kilian parka!" Hedwig kertoi, "hän on silloin yksinänsä, kaukana meistä, jotka voisimme häntä lohduttaa. Kyyneleet eivät ole niin katkeria kun voidaan yhdessä itkeä! Vaan, kuka tietää? ehkä hän tuntee tarpeen tulla meidän kanssamme itkemään, ehkä hän tulee?"

– "Jos hänen velvollisuutensa myöntää sen", Magdalena vastasi. "Kilian on Diesbachilainen ja niinkuin kaikki Diesbach'it velvollisuuden orja. Meidän velvollisuutemme on jäädä tänne, meidän velvollisuutemme on odottaa."

Surullinen huokaus oli Hedwigin ainoa vastaus.

Kun sitten siipien räpytystä kuului akkunan ulkopuolelta, hän lausui itsekseen:

– "Taivaan linnut ovat sentään hyvin onnellisia! Laaja avaruus on heille avoinna. Jospa se niin olisi minunkin sydämmelleni, voi! kuinka se rientäisi hänen luokseen!"

Hänen toverinsa ei vastannut. Hän seurasi silmillään Hedwigin liikkeitä ja tuli epäilemättä akkunan läpi nähneeksi jotakin, joka herätti hänen huomionsa ja uteliaisuutensa.

Hän nousi äkkiä pystyyn ja siirsi akkunaverhon sivulle. Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän sanoi:

– "Se on taasen tuo augustinolais-munkki. Näetkö kuinka hän katselee tänne? Se oli hän, joka eilen sinua auttoi ja herätti tainnoksista…"

– "Niin tosiaankin", vastasi Hedwig, joka taasen oli istunut toverinsa syliin. "Huomautithan minua siitä. Mutta väkijoukko tunki meitä samassa alttaria kohden. Minua surettaa, ett'en saanut edes sanoa hänelle: kiitoksia. Miesparka! Minä tunsin hänen kuitenkin; monta kertaa hän jo on sattunut tielleni, aina sama liikutus kasvoissa, sama suojeleva hellyys katsannossa. Eräänäkin päivänä … varmaan kymmenen vuotta sitten, Diesbach'in linnan puutarhassa … hän astui äkkiä eteeni, otti minun syliinsä ja suuteli herkeämättä, ikäänkuin jonkun vastustamattoman kiihko-tilan vaikutuksesta. Diesbach tuli äkkiarvaamatta paikalle ja näytti soimaavan häntä. Minä en oikein ymmärtänyt, olin niin pieni vielä. Munkki heti vetäytyi pois kalpeana, epätoivosta horjuen. Oi! muistan sen vielä hyvin, suuret kyyneleet vierivät hänen poskillensa. Hänen kätensä olivat ristissä ja hän näytti rukoilevan minun puolestani. Katsos! juuri niinkuin nytkin. Tunnenpa itseni vallan liikutetuksi … tuo on niin omituista!"

– "Omituista tosiaan", Magdalena sanoi; "Vaan epäilemättä hän on meidät huomannut. Kas nyt hän menee takaisin kirkkoon."

Samassa kuului askeleita etusalista, ja heti jälkeen vanha naispalvelija astui sisään, ilmoittamaan, että tuomari Scharnachthal, ja kolme muuta ylimystä hänen seurassaan, pyysivät tulla sisälle.

Kaksi näistä ansaitsikin tämän arvonimen. Ne olivat Adrian von Bubenberg ja Lothringin nuori herttua Renato.

Kolmas sitä vastaan oli runoilija Beit-Weber.

– "Diesbach'in kasvatteet", Scharnachthal lausui, "Bern'in vapaa kaupunki, tahtoen jatkaa sen miehen työtä, joka äsken kuoli sen puolesta, ottaa nyt vuorostaan teidät tyttäriksensä. Sen lisäksi, seuraten vanhaa tapaa, joka sallii niiden, jotka haluavat orpoa vaimokseen, jo vaikka seuraavana päivänä isän kuoleman jälkeen tulla tytölle vapaasti ja rehellisesti ilmoittamaan aikomuksensa, kolme kilpailijaa nyt on tarjona teille, Hedwig… Älkää punastuko, älkää panko pahaksenne, lapseni. Niin on tapa. Sanokaa siis sanottavanne, hyvät herrat. Bern'in tytär ja minä, sen edustaja, kuulemme teitä."

Adrian von Bubenberg ensin astui esiin ja lausui:

– "Te tunnette minun, Hedwig. Olen leski, mutta kyllin nuori vielä pyytämään sellaista morsiameksi, kuin te olette. Ensimäinen vaimoni oli onnellinen, kaikki sen teille todistavat. Se on takauksena, että niin on oleva toisenkin laita. Tahdotteko tulla siksi?"

Ja Bubenberg kumarreltuaan siirtyi syrjään, antaakseen sijaa kilpailijoillensa. Hän oli rikas, hän oli ylevä, hän oli kaunis. Koko mailma hänen tiesi arvokkaimmaksi aatelismieheksi, mitä voi löytyä.

Herttua Renato vuorostaan astui esiin. Nuoruus, ylevä sulo, kasvojen kauneus ja sielun kauneus, kaikki avut, jotka neidon sydämmen saavat sykkimään, ne hänelle olivat. Niiden lisäksi kruunu.

– "Neiti", hän sanoi, "en ole tahtonut ennen teille rakkauttani ilmoittaa; mutta äidilleni olen tehnyt tämän ilmoituksen. Hän odottaa teitä, valmiina hän avaa teille helmansa. Tahdotteko olla Lothringin herttuatar?"

Silmät maata kohden, tyynenä ja teeskentelemätönnä Hedwig kuunteli, käsi Magdalenan kädessä, joka hymyili, yhtä ylpeänä sisarensa kunniasta kuin jos se olisi ollut hänen omansa.

Oli jäljellä enää vaan Beit-Weber.

Runoilija-sotilaan suora ja hehkuva olento, neron tuli, joka säihkyi hänen silmistään, kaksinkertainen kunnian loiste hänen otsallaan, siinä ainoat edut, joista hän saattoi kerskata.

Hänen puheensakin oli kaino ja teeskentelemätön. Mutta siinä ilmaantui niin totinen tunne, niin tulinen rakkaus, että kaikki, jotka sen kuulivat, hänen kilpailijansakin, ensi sanoista jo hämmästyivät.