Buch lesen: «Kuninkaan toverit», Seite 11

XIX
Rohkea, hirveä, hurja

Kansa harvoin erehtyy liikanimissä, joita se antaa; näin se on asteettain arvostellut Burgundin herttuan elämää.

Kaarlo Rohkea, niinkauan kuin hän vielä, paljaana Charolais'in kreivinä, ei ollut muuta ehtinyt näyttää, kuin kieltämättömän uljautensa; Kaarlo Hirveä, kun hän päästyään isänsä viisaista varoituksista, vapaasti heittäytyi himojensa ja julmuutensa kuohuvaan pyörteesen; Kaarlo Hurja, kun hän menestyksen ylpeydessä ja kunnianhimon kuumeessa syöksyi silmittömästi, ikäänkuin tahallaan rikoksiensa ansaittua rangaistusta kohden.

Runoilijat ovat myöskin ennustajoita. Tämmöinen ennustus soveltuu kaikkiin itsevaltiaihin ja kaikkiin valloittajiin. Niinpä Villon sen luulikin lukevansa tuon miehen otsalla, jota hän katseli.

Löytyy kaksi oivallista kuvaa Kaarlo Rohkeasta: toinen Juhana Bryggeläisen, toinen Michelet'in maalaama. Kankaalla niinkuin paperillakin hänellä aina on tuo sama kamala ja hirvittävä muoto, nuo punaiset silmät, nuo synkät kasvot, tuo tumma iho, muoto, jonka epäselvät vivahdukset todistavat sitä syntyperän sekanaisuutta, sitä alkuaineiden, aatteiden ja himojen ristiriitaisuutta, joka tässä traagillisessa henkilössä vallitsi. Chastellain, hänen elämäkertansa kirjoittaja, päättää kuvauksensa hänestä näillä sanoilla: "Vahva varreltaan, vahva käsiltään, vahvoilla, tukevilla säärillä, pitkillä käsivarsilla; ankara keihästelijä, valmis syöksemään satulasta kenen tahansa; parta ja iho ruskeat, päässä tuuhea harjastukka."

Hänen uhkaava mielilauseensa: "olen sen suorittanut" kauhistutti kaikkia, hänen ensin ryhtyessään hallitukseen. Hän alkoikin suorittaa, millä menestyksellä, kuinka? – Jumala sen yksin tiesi. Hän oli pyrstötähti, joka näytti antavan paljo aihetta ajatukseen. "Käytin kuvitusvoimaani". Chastellain sanoo, "ja voin uskoa hänestä mitä tahansa… Lopussa kiitos seisoo."

Kaikki hänen ympärillään, samoin kuin tuon vapisevan kansan keskellä, jo kohta muistutti hävittäjästä, tuhoojasta.

Gentiläiset hänen nöyryyttävät; hän sen sittemmin heille kostaa. Lüttich'in hän valloittaa ja kostaa oitis. Hän palaa voittoriemussa Bryssel'iin ja hänen ylpeytensä, kiukkunsa ja raivoutensa hämmästyttää koko tuon levottoman joukon anojia, avunhakijoita ja muiden maiden lähettiläitä, jotka hänen tuloansa odottivat. Muun muassa, Tournai'n vaivaiset asukkaat pyytävät polvillaan anteeksi erästä heidän kaupunkinsa lasten pitämää kujetta; hän ei tahdo kuullakkaan mistään vähemmästä rangaistuksesta, kuin merkitä Burgundin vaakunan kuva tulikuumalla raudalla heidän jok'ainoan otsaansa.

Sitten, täydellinen mielenmuutos. Toivottiin hänestä ritaria, vaan tavataan asioitsija, rahamies ja luvunlaskija. Jos hän käy isänsä aartehistossa, hän sen vain tekee sitä sulkeaksensa. Sittemmin hän sen täyttää tavattoman suurien verojen ja kaikenlaisien säälimättömien kiskomisien kautta. Kaikkialla, tirannimainen säännöllisyys, ankara järjestys. Tuon lempeän Filippo herttuan iloinen hovi muuttuu melkein kuin luostariksi. Ei mitään yhteisiä pöytiä enää, joiden ääressä upseerit ja vasallit hallitsijansa kanssa aterioivat. Hän eroittaa ne, hän istuttaa ne eri pöytien ääreen, ja aterian jälkeen jokaisen täytyy astua herttuan ohitse, joka panee muistoon poissa-olevat; joka on poissa, menettää päiväpalkkansa. Jos joku siitä uskaltaa valittaa, herttua kohta joutuu raivoihinsa. Tarkempi ja toimeliaampi, kuin kukaan muu mailmassa, hän oleskelee alituisesti harjoituksissa ja neuvotteluissa, rasittaen itseänsä ja väkeään säälimättä. Kaiken vapauden, kaikki oikeudet, kaikki kansalliset aatteet hän oitis tukehuttaa, tahtoen yhtenäisyyttä hajanaiseen valtakuntaansa. "Jos olisin heikko, minua halveksittaisiin; tahdon ennemmin olla vihattu." Hän teki itsensä vihatuksi joka paikassa, yksin noiden suuri- ja paksupäisten Flamilaistenkin maassa, joka oli hänen tukevin turvansa. "Meillä Portugalilaisilla," hän heille sanoi, viitaten äitinsä syntyperään, "meillä on tapana antaa tuhannen peeveliä kaikille, jotka eivät tottele meidän tahtoamme!" Dinant, Lüttich, sen pian saattoivat todistaa. Ei mitään jalomielisyyttä, ei mitään ritarillisuutta, ei edes kunniantuntoa. Nesle'ssä, Briey'ssä, ne, jotka olivat hänen kunniaansa luottaneet, surmattiin säälimättä. Ainoastaan väkevämmän oikeudella hän riistää ja raastaa kaikkialla, kun se vaan suinkin sopii hänen tarkoituksiinsa. Oikea rosvo.

Hänen kiihkeissä aivoissaan, joissa järkevyys ei kuitenkaan vedä kunnianhimolle vertoja, liikkuvat täydellisessä epäjärjestyksessä kaikki nuo tuumat, kaikki nuo unelmat, jotka vasta myöhemmin Kaarlo V, hänen tyttärensä poika toteuttaa. Mutta Kaarlo V: llä olikin vaan tekemistä Frans I: sen kanssa; Kaarlo Rohkea törmäsi Ludovik XI: ttä vastaan.

Varrotessaan tuota ratkaisevaa hetkeä, varmana voitostaan, hän venyi siellä, komeassa teltassaan, leijonataljallansa, puettuna purppuraan ja nojaten samettityynyihin.

Hänen ympärillään, määrätyillä paikoilla, tarkassa järjestyksessä ja kunnioittavassa äänettömyydessä, koko hänen huonekuntansa, koko hänen hovinsa. Ei mitään siinä puuttunut, ei edes kääpiö, eikä narrikaan, joka makasi isojen metsäkoirien keskellä, herransa jalkain juuressa; ei esi-lukijakaan, joka par'aikaa komeasta käsikirjoituksesta luki Aleksanteri suuren historiaa.

Aleksanteri suuren historia, paki paraastaan kirjoitettu Lännen suuriherttuaa, Burgundin tulevaa kuningasta varten. Hänen ja hänen ystäväinsä yhtäläisyys Dareion voittajan ja tämän päällikköin kanssa löytyi siinä esitettynä erään hovilaisen kynällä. Ja Burgundilainen näyttikin sitä suosiollisin korvin kuuntelevan. Hänen katseestaan, hänen hymystään oli helppo huomata, että hän, joka itse oli paras imartelijoistansa, kaikessa hiljaisuudessa vertasi itseään tuohon Makedonian sankariin.

– "Pyhän Yrjänän kautta! vannonpa sen", hän äkkiä huudahti, "meillä, myös meilläkin on oleva taistelumme Arbelan luona … ja myöhemmin, ehkä jo hyvinkin pian, kun valtakuntamme ulottuu Pohjanmerestä Välimereen asti, lähdemme koko kristillisen ritariston etupäässä, johtamaan jotain viimeistä ristiretkeä, aukaisemme Gordion solmun, valloitamme Itämaat ja kuljemme voittoriemussa johonkin uuteen Babeliin."

Eräs hovilainen kiirehti vastaamaan:

– "Se on uuden Aleksanterin työ. Jos tunkisimme Libyaan asti, ei epäilemistä, ett'ei Ammon'in oraakeli teitäkin julistaisi Jupiterin pojaksi."

Ja jokainen kumarsi ikäänkuin tervehtiäkseen jotain jumalaa.

– "Olkoon menneeksi!" Villon jupisi, joka tarkalleen oli seurannut tätä kohtausta, "minä olen Diogenes; jos joskus tulisit kolkuttamaan minun tynnyrini suulle, vastaisin sinulle: väistyppäs vähäisen syrjään minun aurinkoni edestä!"

Esi-lukija kysyi, saisiko jatkaa.

– "Ei", herttua sanoi. "Nyt pari sivua Liviosta. Hannibalin historiaa. Niinkuin hän, minäkin menen Alppien yli, niinkuin häntä, ei kukaan minuakaan voi vastustaa."

Eräs ääni hänen keskeytti; tykin ääni.

– "Mitä se on?" hän sanoi rypistäen kulmiansa. "Granson ei siis vieläkään ole antaunut? Haa! minä hirtätän ne joka ainoan!"

Sitten, nousten äkkiä pystyyn, hän kysyi:

– "Missä on Ramswag?"

Tämä astui esiin kumartaen maahan asti.

– "Sinä lupasit minulle, että linna tänään antautuisi", herttua kiukuissaan tiuskasi. "Pyhän Yrjänän kautta! aiotko pitää minua pilkkanasi?"

– "Teidän ylhäisyytenne", Lothringilainen vastasi, "minä toivon vielä voivani pitää, mitä lupasin. Olen sanonut heille heidän omalla kielellänsä, ja hänen ylhäisyytensä Filippo Badilaisen nimessä, että Bern ja Freiburg ovat raunioina, ett'ei kukaan enää voi heitä auttaa, että te ihmettelette heidän miehuuttansa, ja että, aikomatta heitä millään muotoa siitä rangaista, päinvastoin tarjoatte heille kaikkea kunniaa ja kiitosta."

– "No niin! miksi eivät ole antauneet?"

– "Juhana Veiller, yksi päälliköistä, suostui aukaiseen portit. Eräs toinen, Hannu Müller sitä vastusti, julistaen tahtovansa tulla raunioiden alle haudatuksi. Minun täytyy sinne piakkoin palata…"

– "Palaa sinne oitis, ja tarjoo heille uudestaan, vanno heille sielusi, veresi kautta, mitä ikänä vaan tahdot. Tämä vastarinta minua kiukuttaa … sen täytyy loppua!"

Ramswag oli jo lähtemäisillään; muuan vanhus, Badin rajakreivi häneltä sulki tien.

– "Maltas vähän!" tämä sanoi, "minun nimeäni on jo käytetty; sitä aiotaan vieläkin käyttää. Burgundin herttua, minä toivon, ett'en saa sitä katua, ja että pidätte sananne."

– "Epäilemättä … niin … mene! Ramswag, mene!"

Ilkeä irvistys väänsi Lothringilaisen kasvoja; sitten hän katosi.

Villon käytti nyt tilaisuutta lähestyäkseen erästä kamariherraa, ja antoi tälle kirjeensä.

Tämä kiirehti ojentamaan sen herttualle, joka oitis aukaisi sinetin.

– "Vai niin!" hän sanoi, lukiessaan sitä inhoavalla muodolla. "Taasen on kallis serkkumme Ranskassa meitä kirjeellä muistanut. Entä missä on kirjeentuoja?.. Ai! tehän se olette, herra?.. Oivallista … odottakaa."

Jokainen läsnä-olevista oli hiljaa ja varovasti väistynyt syrjään, paitsi Villon, joka tämän viimeisen sanan johdosta jäi paikallensa.

Kumealla äänellä, hampaiden välistä herttua jatkoi:

– "Campobasso! jokin ilmi-anto… Ahaa! kyllä ymmärrän … että muka hyvän palvelijani hylkäisin… Vanha juoni, jolla ei minua petetä. Päin vastoin. Löytyy mar aina sentään yhtä paljo älyä, kun sinullakin, serkkuseni!"

Kylmän ulkomuotonsa alla. Villon itsekseen nauroi ja mietti mielessään:

– "Ilku vaan, Jupiterin poika! Ludovik XI ei ole muuta kuin halpa kuolevainen, mutta kuinka hyvin hän sinun sentään tuntee!"

– "Sveitsiläiset!" herttua jatkoi. "Minäkö myöntyisin? minäkö peräytyisin? Näyttääpä tosiaan siltä, kuin hän luulisi minun olevan oikein vaarassa!.. Minun kunniani häntä jo edeltäpäin kammoittaa. Hän pelkää omaa selkäänsä. Pyhän Yrjänän kautta! onpa hänellä syytäkin."

Samassa Badin rajakreivi astui esiin ja puhui:

– "Kaarlo herttua, lupasittehan vastaan-ottoa Bern'in lähettiläille."

– "Oikein!" herttua huudahti, ikäänkuin ihastuksissaan tarjouvasta tilaisuudesta. "Tulkoot… Ja te, herra lähettiläs Ranskasta, – te saatte kuunnella."

Rajakreivi antoi merkin ja Berniläiset saatettiin sisään. Ne olivat: lempeä Juha, kiivas Kirschoff ja varastonhoitaja Franckli; tämä jälkimäinen johti puhetta.

Jo ensi sanoissa herttua heitä keskeytti, kiljaisten:

– "Polvillenne! Ruhtinasten ja kuningastenkin lähettiläät minua vaan polvillaan puhuttelevat."

Sveitsiläiset tekivät ensin liikkeen loukatusta ylpeydestä, sitten he sentään tottelivat. Vanha Franckli oli sen heille viittauksella käskenyt ja loi heihin rukoilevan silmäyksen.

– "Burgundin herttua," hän sanoi, taipuen itse vuorostaan tähän nöyryyttävään hovitapaan, "meillä on tapana notkistaa polvemme vaan Jumalan edessä. Kun lankeemme teidän eteenne, sen te'emme oikeuden ja isänmaan tähden. Emme ole koskaan teitä ahdistaneet; olemme vaan puolustaneet itseämme. Kun teidän maaherranne Hagenbach hirtettiin, se tapahtui oikean, julkisen tuomion kautta; hän oli sen ansainnut. Kuitenkin, teidän ylhäisyytenne, jos vaaditte rahallista korvausta, puhukaa. Meillä on sitä varten rahoja Bern'in asukkailta, ja suuri summa onkin. He ovat ylpeitä, sentähden että ovat vapaita. Teidän ylhäisyytenne, mitä hyödyttää sota heidän ja teidän välillä? Mitä meistä voittaisitte? Meidän maamme on karkea, köyhä ja hedelmätön; vangit, joita siellä saisitte, eivät voisi mistään maksaa teille kalliita lunnaita. Teidän kannuksissanne ja hevosienne suitsissa on jo enemmin kultaa ja hopeaa, kuin koko Sveitsissä. Vielä viimeisen kerran, ennenkuin ryhdymme taisteluun, pyydämme teiltä rauhaa."

– "Rauhaa!" herttua mörähti, pilkanhymy huulillansa. "Serkkuni Ranskassa neuvoo minulle samaa. Olisipa se kaunis kunnia, jos nähtäisiin minun myöntyvän."

– "Burgundin herttua," Franckli jatkoi, "vihollinen, jonka voittaminen teille suurimman kunnian tuottaisi, olette itse. Minä näen käsissänne useiden maiden kohtalon, monen ihmisen onnen. Jumala teitä katselee tällä hetkellä. Suokoon Hän teille henkensä valon! Me kiitämme teitä, että käskitte meidän langeta polvillemme, sitä Häneltä pyytämään. Nyt kun rukouksemme on päättynyt, ylös! toverit. Bern ei meille antaisi anteeksi pitempää nöyryyttä. Me sitä edustamme täällä."

Ja suoralla, arvokkaalla tavalla kaikki kolme nousivat ylös.

Tähän asti herttua oli hillinnyt itsensä, vaikka tulinen puna lepäsi hänen kasvoillansa ja viha jo säihkyi hänen silmistänsä. Bern'in nimi oli kuin kipinä, joka sytyttää ruudin. Hän joutui äkkiä raivoon ja huudahti:

– "Bern! Bern on minua pilkannut ja häväissyt! En sille antaisi anteeksi, en, vaikka sen kaikki asukkaat, köysi kaulassa, ryömisivät jalkojeni juuressa, anoen julkisesti minulta armoa. Minä tahdon sen muurit raunioiksi, sen kartanot tuhaksi ja nahan sen karhulta matoksi koirilleni!"

– "Kavahtakaa!" kiivas Kirschoff huudahti, "kavahtakaa karhua! sillä on sekä hampaita että kynsiä, millä itseänsä puolustaa."

– "Teidän ylhäisyytenne", Juha tyyneesti lausui, "olette nähneet meidän rukoilevan, olette näkevä meidän taistelevankin."

Herttuan raivo oli yhä kiihtymässä.

– "Olen näkevä teidän pakenevan," hän karjasi, "ja muserran teidät tykkänään, te kapinallisten vasallien sikiöt, te hävyttömät roistot! Ahaa! joko pelkäätte? joko pyydätte armoa? Ei! ei! Jos täytyy ärsyttää Bern'in väkeä, että ne tohtisivat tapella, kyllä siihen aina keinot keksitään: esimerkiksi lähetämme heille teidän kolme päätänne."

Vanha Franckli, rauhoittaen molempia tovereitaan, otti vastataksensa.

– "Teidän ylhäisyytenne, antakaa teloittajan tulla, niin saatte nähdä, ett'ei Sveitsiläinen pelkää mitään, paitsi Jumalan vihaa."

Ja kädet ristissä rinnan yli, tyynellä otsalla sekä uljaalla katsannolla, mutta ilman vähintäkään röyhkeyttä, tuo jalo vanhus näytti vartoovan.

Vähän taempana, hänen sivullaan, hänen molemmat kumppaninsa, samassa asemassa.

Kenties herttua oli aikeessa panna tuomionsa täytäntöön, päälliköidensä ja liittolaistensa liikkeistä ja silmäyksistä huolimatta, vaan silloin joku näistä kuiskutti hänen korvaansa jotakin ja hän jatkoi ivaavalla hymyllä puhettansa.

– "Ei teitä, hyvät herrat lähettiläät! mutta muutama satakunta teikäläisistä, jotka saavat kuolla heti paikalla, teidän silmäinne edessä, niin että voitte saattaa siitä sanoman Bern'iin."

Ei kukaan vielä voinut häntä ymmärtää, mutta kaikki hänen tunsivat ja moni hänen kiihkeimmistä puoluelaisistaankin huomasi vapisevansa.

Herttua sitä vastaan, viittauksella hajottaen joukon, joka seisoi teltan suulla, sanoi:

– "Antakaapa minun katsoa kuka tuolla alhaalla tulee."

Jokainen väistyi syrjään ja katseli.

Ne olivat Granson'in puolustajat, jotka, annettuaan pois aseensa, lähestyivät noin viiden sadan lukuisina, enemmältä osalta kalpeina ja nääntyneinä, pitkän piirityksen vaivoja sekä puutteita kärsittyänsä, jopa jotkut haavoitettuinakin, astuen vaan vaivalla eteenpäin Ramswag'in, tuon Judaksen johtamina, joka nyt tuli heidät herttuan haltuun jättämään.

– "Mitä väkeä nuo ovat?" herttua kysyi te'eskennellen tietämättömyyttä, mutta voimatta peittää pirullista iloansa.

– "Teidän ylhäisyytenne", Ramswag vastasi, "se on Granson'in varustusväki, joka tulee antaumaan teidän tahtonne ja armonne alle."

– "Minun tahtoni," herttua vastasi, "on, että ne hirtetään. Minun armoni on, että saavat juuri paraiksi aikaa sovittaa asiansa Jumalan kanssa."

Jo paljaasta äänestä, jolla tämä tuomio lausuttiin, oli helppo ymmärtää, että se oli peräyttämätön. Joitakuita vastaväitteitä kuitenkin nousi, vaan ne hukkuivat oitis hovilaisten mieltymyshuutoihin, ja muutamat herrat vielä erittäin ilmoittivat suostumuksensa vakuuttaen, että piti aloittaa tämä sotaretki jollakin suurella hirmutyöllä.

– "Peloittakaamme noita porvareita, noita maanmoukkia!" Château-Guyon'in herra sanoi; "pelko on meille avaava heidän linnojensa ja kaupunkiensa portit."

– "Kun ei ketään säästetä", Romont'in kreivi liitti, "sodat aina paljoa pikemmin päättyvät."

Itse Ramswag'kin puuttui puheesen, sanoen, että hän oli kadottanut erään riidan Sveitsiläisten luona, ja että se oli vielä hänellä kostamatta.

Astuivatpa esiin vihdoin Yverdun'in ja Estavayer'in asukkaat, joiden kaupungit olivat tuhkana, ja nämä myöskin kostoon kehoittivat.

Näin rohkaistuna turmiollisessa aikeessaan, herttua antoi käskyn tuomion täyttämisestä.

Mutta vallan toisessa mielessä vanha rajakreivi nyt vuorostaan sekaantui asiaan.

– "Malttakaa!" hän sanoi, "minun kunniani takauksella nuo onnettomat teidän sanaanne ovat luottaneet. Minun kunniani ja teidän omanne nimessä, armon Jumalan nimessä, minä rukoilen, minä pyydän, minä vaadin, että se heille pidetään!"

– "Viekää pois tuo vanhus", herttua käski. "Pitäkää häntä silmällä, siksi kun tahtoni on täytetty!"

– "Pois!" rajakreivi huusi, paljastaen miekkansa. "Turmio sille, joka minuun koskee!"

Sitten, taittaen sen terän polveansa vasten ja heittäen molemmat palaset herttuan jalkoihin, hän lausui:

– "Minä menen nyt ja yhdyn Berniläisiin. Heidän kanssaan, juuri Burgundilaisten veressä tulen pesemään tämän tahran, jolla kunniaani on häväisty!"

Ja pää pystyssä, silmät inhosta säihkyen, hän lähti, eikä kenkään uskaltanut häntä estää.

– "Voitte seurata häntä, te muut", herttua sanoi noille kolmelle Berniläiselle.

– "Ei", Franckli vastasi, "me tahdomme olla täällä, me tahdomme nähdä … että marttiiratkin meidän näkisivät … ja voisivat lukea kasvoistamme, että Bern heitä itkee ja kostaa!"

Tällä välin tuomio oli vangeille julistettu. He kuuntelivat sitä kylmästi, hämmästymättä, vaalenematta.

He olivat melkein kaikki nuoria, uljaita miehiä. Elämä oli heillä ihanimmillaan; vaan ei kukaan heistä kuolemaa kauhistunut. Juhana Veiller, kun riistettiin vaatteet hänen päältänsä, lankesi polvilleen Hannu Müller'in eteen, joka niin kiinteästi oli vastustanut antaumista, ja sanoi tälle:

– "Minun syyni se on! Minä se olen, joka teille turmion olen tuottanut. Suotkos sen, veljeni, anteeksi!"

– "Suon", Hannu Müller vastasi, "omassa niinkuin kaikkein muidenkin nimessä."

Ja, nostaen hänet ylös koko armeijan nähden, hän syleili häntä.

Suuria puita kasvoi siellä täällä. Vähän aikaa jälkeenpäin, kaksi-toista tai viisi-toista ruumista rippui jokaisessa.

Sitten, kun uhrien luku huomattiin liian suureksi, herttua kärsimätönnä huudahti:

– "Jätetään toinen puoli järveä ja upotusta varten huomiseksi. Täytyy säästää huvituksiansa."

Villon'in huuto hänen samassa keskeytti.

Niiden joukossa, joihin nuo teloittajiksi muuttuneet sotamiehet juuri tarttuivat, hän tunsi Troussecaille'n.

Troussecaille'n vieressä oli Bartholomeon vanhin poika, Fritz.

– "Teidän ylhäisyytenne", runoilija huudahti, "onhan tapana Burgundin herttuoilla antaa meille Ranskan lähettilaille jokin lahja; minä pyydän teitä säästämään noita kahta tuolla … kahta muukalaista."

– "Kenties!" herttua lausui; "mutta sillä ehdolla, että jäät tappelun yli tänne, voidaksesi kertoa herrallesi kuinka vähän minä Sveitsiläisiä pelkään ja kuinka syvästi heitä olen nöyryyttänyt."

– "Sen teille lupaan ja puheeni pidän", Villon vastasi kiiruhtaen molempien ystäviensä luo niitä vapauttaakseen teloittajien kynsistä.

– "Tosiaan!" arveli Troussecaille; "en olekkaan luotu hirtettäväksi!"

– "Maltas!" herttua jatkoi; "olet sanonut minulle, että he ovat muukalaisia. Minä armahdan heitä vaan sillä ehdolla. Sveitsiläisiä, en koskaan; en ainoatakaan!"

– "Ranskalainen!" Troussecaille kiirehti sanomaan.

– "Entä sinä?" herttua kysyi Fritz'iltä.

Hänen molempien ystäviensä huulet ja silmäys häntä kehoittivat valehtelemaan. Hän sitä ei tahtonut, ei edes henkensä uhalla. Hän vastasi ylpeästi:

– "Sveitsiläinen!"

– "No, sitten! niinkuin muutkin. Olen sen sanonut, ei ainoakaan ole pääsevä. Pian vaan, köysi tänne!"

– "Armoa, teidän ylhäisyytenne! hän on vain lapsi!"

– "Mies!" Fritz vastasi, "joka tietää kuolla, kuin soturi, miekkaansa!"

Veitsi välähti samassa hänen kädessään; hän painoi sen uljaasti rintaansa.

Kun sitten verta alkoi virtana valua, hän otti sitä käden täyteen, ja heitti herttuan silmiin, huutaen:

– "Kirottu tiranni! mahtanet sinä jo piankin, veljieni voittamana, vuorostasi astua Jumalan eteen, tämä tahra otsallasi!"

Vähän aikaa jälkeenpäin kaikki olivat poissa, paitsi molemmat Ranskalaiset ja tuo poika parka, joka taisteli kuoleman kanssa, yhä kertoen vielä:

– "Turmio sinulle … Burgundin herttua… Voi! niin … turmio! turmio!"