Buch lesen: «Liput liehumassa», Seite 11

YLEISESIKUNTA

Nyt ajattelee ymmärtäväinen lukija: tästä tulee koulun kuvailu. Ja sitä mieltä olen minäkin, että niin pitäisi.

Mutta elämän päättely ei aina ole sama kuin meidän, ja meidän on noudattaminen edellisen säädäntää.

1
Suuri puhe ja pieni kaupunki

Jo samana iltana tiesi Tomas, niitä rovasti Green ajatteli; Karl tuli tuoden sen viestin.

Tomas tuli ulkona häntä vastaan nähtyään hänet puistokujassa, ja he tekivät pitkän kävelyn sisämaahan vasemmalle päin.

Rovasti Green oli edellyttänyt, että kun Tomas aikoi esittää opetussuunnitelmansa, oli tosiaankin kysymyksessä opetussuunnitelma eikä mitään oleellisesti toista; hän ei ollut silmänräpäykseksikään ajatellut sitä mahdollisuutta, että siitä muodostuisi ohjelmapuhe suurin piirtein, opetussuunnitelman jäädessä vain vihjaukseksi.

Kenties voidaan sellainen puhe sellaisesta aiheesta jo nykyään pitää maassamme, mutta siinä tapauksessa ainoastaan parissa suurimmassa kaupungissamme; pienissä tuskin kymmenenkään vuoden kuluttua. Ja puhujan tulee olla vapaana liikkuva mies. Mies, joka tahtoo perustaa koulun sellaisen puheen nojaan, – niin, mitään järjettömämpää yritystä ei vanha herra voinut ajatella. Karl oli saanut toimekseen ilmoittaa tämän hänelle sananmukaisesti; Tomasin ei nimittäin pitäisi olla harhatoiveissa siitä, mitä nyt seuraisi. Jos koulu tämän jälkeen pysyi pystyssä, niin se oli yksinomaan sen arvonannon ansiota, jonka hänen äitinsä oli sille hankkinut. Tuollaisen haasteen jälkeen koulua tuomittaisiin – ei opetuksensa mukaan, ei, vaan jokaisen koulusta jo tänä vuonna pääsevän tytön mukaan sitä tuomittaisiin. Jos hän astahtaisi harhaan, saisi koulu sen viakseen. Rovasti kuuli puheesta, että tätä pelkäsi Tomas itsekin; miksi ihmeessä ei hän ollut siis pysynyt vaiti? Nyt voisi sattuma kukistaa koulun.

On mahdotonta kuvata Tomasin mielenahdistusta. Hän tunsi Karlin kertoessa, että Karl jo oli yhtä mieltä rovastin kanssa. Hän tunsi, että hänen äitinsäkin siirtyisi sille puolelle, että kaikki siirtyisivät! Hän oli tehnyt suuren hulluuden.

He eivät tulleet kotiin ennen puoltayötä. He eivät voineet puhua äidin kanssa sinä iltana. Kaikki olikin aivan hiljaista heidän saapuessaan huoneisiinsa.

Tomasilla oli vanha suojansa, kylpyhuoneen takana, mutta se oli nyt hänen kotiintulokseen korjailtu uuteen kuntoon. Karlilla oli nyt huoneensa tämän vieressä, kulmakamari. Kuten kaikki kartanon huoneet olivat nämäkin pitkänomaiset, joten kaihdinta, joka eristi sen osan huonetta, missä sänky oli, tuskin huomasi.

Heidän illallisensa odotti heitä, mutta siinä määrin he olivat alakuloisia, että he eivät siihen kajonneet.

Vielä Karlin mentyä levolle Tomas istui hänen vuoteensa reunalla. Ja näin ei käynyt ainoastaan sinä yönä.

Seuraavana aamuna varhain – sunnuntaina – rouva Rendalen pistäysi alas Nils Hansenin perheeseen; hän tahtoi tapansa mukaan käydä suoraan päin.

Hän palasi samaan aikaan, kuin ihmiset menivät kirkkoon; Karl näki hänet puistokujalle antavasta ikkunastaan ja ilmoitti Tomasille, itse hän oli lähdössä kirkkoon. Tomas seurasi häntä ulos äitinsä luo, joka näytti olevan murheissaan. Ei siis edes Nils Hanseninkaan väki – ?

Ei; Nils Hansen itse oli sanonut, ettei hänen tehnyt mieli "tulla kirkossa haukutuksi". Mitä hän sillä tarkoitti? Sitä, että hän meni julkisiin esitelmiin oppiakseen jotakin tai huvikseen, ei tullakseen karkeasti puhutelluksi tai kuullakseen muita niin puhuteltavan.

Rouva Rendalen oli hänelle vastannut, että esitelmöitsijän piti saada osoittaa ihmisten vikojakin. – "Niin, mutta ei tarvitse kutsua ihmisiä tulemaan vikojansa kuulemaan." – Entäs rouva Hansen?

Laura ei uskonut Tomasin ehdotusta oikeaksi; "lasten ei sovi tietää kaikkea". Tätä vastaan oli kuitenkin suutari väittänyt, että hänen talonpoikaiskokemuksensa ilmaisi toista. Maalla tiesivät lapset pienestä pitäen kaikki, ja jos siveettömyyskin oli maalla varsin suuri, ei vika ollut siinä, vaan siinä, että maallakin oli koko asia laiminlyöty. Itse hän oli kasvanut ahtaan kujan varrella, missä molemmat sukupuolet kävivät samaa koulua ja ottivat osaa samoihin leikkeihin, kunnes olivat täyskasvuisia; he olivat selvillä kaikesta, mutta hän muisteli sitä aikaa turvallisesti.

Tätä oli Nils Hansen sanonut niin usein ennenkin, että Tomas ihmetteli, miksi äiti nyt kertasi sen. Toinen tekikin sen ainoastaan voittaakseen aikaa.

Rouva Emilie Engel oli nimittäin sairastunut; vaunuista oli hänet illalla kannettu suoraan vuoteeseen. Tohtori oli ollut siellä eilen, yöllä jälleen, ja tuli sieltä juuri nyt; rouva Rendalen oli kohdannut hänet. Hän hyrähti itkuun. Jos Emilie nyt tähän menehtyisi, olisi se rouva Rendalenin syy. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, ettei Emilie sietänyt puhuttavan miesten uskottomuudesta oman miehensä istuessa hänen vieressään, – Emilie oli niin heikko ja herkkä! Rouva Rendalenin olisi pitänyt hinnalla millä hyvänsä estää Tomas tekemästä sellaista. Sen sijaan hän oli ollut iloinen siitä, että hänen poikansa teki sen! Se johtui siitä, että hän ja muut Tomasin ympäristössä aina tulivat yksimielisiksi hänen kanssaan, – olivatpa sitä tai ei, sillä tietysti Tomas oli mennyt liian pitkälle; tohtorikin oli sitä sanonut.

Mitä hän oli sanonut? – Hän oli sanonut, että siinä työskentelivät "nuo kirotut hermot", – "Kurtien kohtuuttomuus toisella tavalla". Rouva Rendalen alkoi uudestaan itkeä.

Ja kuin olisi tahtonut paikalla näyttää hänelle, että tohtori ja hän olivat oikeassa, Tomas suuttui silmittömästi. Kamalaa oli olla taas kotona näin viheliäisissä oloissa, joutua työskentelemään häilyvien ja raukkamaisten ihmisten keskellä, jotka säikkyivät kukin taholleen heti, kun joku parannus kohtasi vastustusta.

Ei ollut kysymyksessä parannus itse, vaan tapa – !

Tapa? Parannusta ei voinut varkain toimittaa käytäntöön; sen täytyi tulla näyttäytymään oikeassa karvassaan. Eilen illalla, kun hän oli väsyksissä, tunsi hänkin tämän jäävuorikylmyyden; häntä puistatti. Mutta nyt asia toki kävi liian hulluksi. Jos kaikki väistyisivät, niin hän kuitenkin seisoisi. Tosin hän oli ajatellut, että hänen äitinsä oli vakaampi kuin olikaan, sillä hänen omia kokemuksiaanhan totisesti olivat useimmat niistä, joita hän eilen esitti. —

Tämä sanottiin sunnuntaina aamupäivällä kasvismaalla. Tiistaina päivällä kannettiin kaupungin sanomalehti, Tilskueren, tilaajillensa. Isoa kysymysmerkkiä otsakkeenansa käyttäen halusi joku lähettäjä tietää, saattoiko tosiaankin olla mahdollista, että eräässä kaupungin suuressa koulussa oli enin osa lapsia vaipunut siveettömyyteen. Siitä huolimatta, että johtaja itse oli sen sanonut useille sadoille ihmisille, rohjettiin kuitenkin epäillä. Ettei häntä todellakaan ollut väärin ymmärretty, siitä oli takeena se, että hän oli toistanut sanansa. "Tämä" (siveettömyys nimittäin) "on sääntönä", oli hän sanonut; "muu on poikkeuksena".

Kyhäelmä oli allekirjoitusta vailla; se sytytti mykän kuohunnan, tyytymättömyys leimahti ilmiliekkiin. Kukaan ei puhunut muusta. Koulutyttöjä painosti seuraavana päivänä valju kauhistus. Aamurukouksiin kerääntyivät kaikki kuin rangaistukseen, oppilaat ja opettajattaret. Myöskin Karl Vangen oli ahdistuneella mielellä eikä voinut kunnolleen toimittaa rukouksia. Päivän työ kävi hiljaisesti ja haluttomasti. Rendalen ei näyttäytynyt.

Hän vastasi pannen nimensä julki seuraavassa numerossa, torstaina, että jos tuo "väärinymmärrys" oli tahallinen, niin se oli halpamielinen; jos se oli tarkoittamaton, olisi siihen joka taputuksessa pitänyt yrittää saada selvitys yksityistä tietä. Ei ollut sanottu mitään vähääkään tuohon tapaan. Oli vain sanottu, että kehityskausi lapsesta aikaihmiseksi oli niin vaikea ikäkausi useimmille, että se oli vaarallinen; siksi se vaati valppautta.

Ja se, mitä puheessa oli sanottu koulun johtajattaren havainneen, että lapset siinä iässä muuttuivat olemukseltaan, menettivät ahkeruutensa, järjestyksenhalunsa; "että tämä oli sääntönä; muu oli poikkeuksena". Saattoiko kukaan sisällyttää tähän mitään niin kauheata, kuin nyt väitettiin? —

Vastaus oli hyvä, mutta se ei pätenyt; kiihtymys oli jo niin suuri, etteivät sanat mitään vaikuttaneet. Miksi oli kehitysikä vaarallinen, – he arvelivat, – ellei sen takia, josta hän nyt tahtoi kiemurrella erilleen?

Heti Rendalenin vastauksen alla oli samassa numerossa uusi kysymys, yksi ainoa lause, allekirjoituksena "Eräs äiti." – Minkätähden oli niin kovin tärkeätä pienten lasten oppia, millä tavalla suvun jatkuminen tapahtuu?

Tämä kysymys ilmaisi erään toisen puolen siitä pahennuksesta, joka täytti kaupungin.

Ja sen kysymyksen alla vielä yksi, osoitettu "Hra kandidaatti ja koulunjohtaja Tomas Rendalenille". Kysymys oli esitetty "kunnioittavasti"; se sisälsi yksistään, eikö hän tahtonut painattaa viime lauantaina tyttökoulun uudessa voimisteluhuoneistossa pitämäänsä puhetta. Niiden, jotka olivat sen kuulleet, pitäisi saada nauttia siitä toistamiseen, ja niiden, jotka eivät olleet niin onnellisia olleet, ei sopisi menettää tilaisuutta oppia tuntemaan esitelmää, joka oli niin ainoalaatuinen. Allekirjoituksena: "Terveen ja oikean valistuksen ystävä."

Seuraavassa numerossa (lauantaina) Rendalenin vastaukset. Lapset opiskelivat jo nyt luonnonhistoriaa, siis myöskin lajien jatkamisen ehtoja; minkä tähden heidän täytyi tätä opiskella, siihen oli jokainen johtaja tai rehtori yhtä läheinen vastaamaan kuin hänkin. Uutta ei hänen ehdotuksessaan laisinkaan ollut tämä ja se koski ala-astetta ainoastaan siinä määrin, kuin aineen laajuus ja opetustapa salli.

Toiseen kysymykseen hän vastasi, että esitelmä, jota kuulemaan ainoastaan lasten vanhemmilla oli pääsy, ei tietystikään soveltunut julkisuutta varten.

Harvat katsoivat nämä vastaukset tyydyttäviksi. Hän vain kiemurtelihe erilleen. Vähintään kolmesataa ihmistä oli kuullut esitelmän, joten sitä varsin hyvin voitaisiin sanomalehdistössäkin käsitellä.

Kolme uutta kyhäelmää samassa numerossa.

Ensimmäinen ilmaisi iloa siitä, että vastaukset saatiin niin nopeasti. – Eikö hra Rendalen nyt myöskin tahtoisi selittää, millä tavoin nuorten ihmisten syntinen vaisto voidaan mikroskoopeilla tyrehdyttää?

Tämä sukkeluus tunnettiin oitis Dösenistä lähteneeksi.

Toisen allekirjoittajana oli Arithmeticus, ja tämä laskeskeli, mitä maalle maksaisi, jos jokainen koulu tästä lähtien saisi opettajakseen lääkärin. Hän sai yksistään täksi ainoaksi menoeräksi miljoonan kruunua vuodessa. Jos jokaisella koululla olisi myöskin pappi, koituisi siitä toinen mokoma. Summittaisen arvion mukaan Rendalenin suunnitelmaan tarvittavat välineet ja muut ainekset maksaisivat tuskin vähempää kuin satatuhatta kruunua vuodessa. Maan yleistä menoarviota koululaitokselle rasitettaisiin siis noin kahden miljoonan sadantuhannen kruunun vuotuisella lisäerällä.

Hän kysyi, oliko tämä järjellistä. —

Sitten oli julkaistuna kirjelmä "Hra Tomas Kurtille, myöskin Rendaleniksi nimitetylle".

Eräs kaupungin lapsi oli "häväissyt" oman pesänsä. Jos tämä kaupunki oli huonompi kuin muut kaupungit, mitä lähettäjä epäili, niin esitelmöitsijän oma suku oli varmasti eniten syypää siihen. Ja sekä vanhalta että uudelta ajalta. Hän oli siis se mies, jonka pitäisi puhua kaikkein viimeisimpänä.

Lähettäjä käytti nimimerkkinään "Suum cuique" [Latinaa, = kullekin osuutensa. Suom.]. —

Samana päivänä Rendalen piti toisen esitelmänsä, ja tähän, joka oli ilmoitettu yksinomaan teknilliseksi luennoksi, oli – opettajattaret mukaan luettuina – saapunut 20, kaksikymmentä, ihmistä; kymmenen tuli lisää esitelmän aikana. Saattoi nähdä Tomasista, rouva Rendalenista, Karlista, että nämä kahdeksan päivää olivat olleet heille raskas koetus. Tomas alkoi puheensa tänään kuin toinen ihminen, – hiljaisesti, voimattomasti, hapuillen; hänen hermostuksensa oli kasvanut kahdellakymmenellä prosentilla. Nenäliina vaelteli taskusta taskuun, vesikarahvi tyhjentyi, tukka pöyhistyi, kädet tempoilivat, jalat liikkuivat kuin urkujen polkimilla.

Mutta ehdittyään koulun opetussuunnitelmaan ja alettuaan näytellä aineistoaan, kojeitansa sekä niitä selitellä, elpyi hän ja oli pian entisellään. Hänen oivallinen kykynsä tehdä kaikki selväksi ja herättää harrastusta oli palannut.

Mikroskooppi ja sen alle asetettu lehti kiersi ympäri hänen puhuessaan; herkeämättä hän osoitti heille jotakin uutta, joko kokonaisia keräelmiä tai myöskin suuria värikuvia tai vieläpä täydellisesti suoritettuja jäljennöksiä, joita voitiin irroittaa liitoksistaan ja tutkia pienimpiäkin osiaan myöten, esim. ihmisen rinnan, vatsan, kaulan, pään. Muutamat hienommat osat olivat suurennetussa mittakaavassa tehtyjä. Heidän maassaan, kertoi hän itse, ei ollut koskaan kerätty näiden aineksien vertaista; me saimme kiittää suuren maailman harrastusta siitä, että meidänkin pienessä ja etäisessä sopessamme saatiin nähdä sellaista ja että hänen oli ylipäätään ollut mahdollista hankkia kokoelmaansa; osaksi siinä oli hänelle lahjoitettuakin.

Ne harvat, jotka olivat esitelmää kuulemassa, olivat erinomaisen tyytyväisiä. He arvelivat, että koulusta kyllä voisi tulla hyvä, joskin hän oli pitänyt onnettoman puheen.

Mutta tätä hyväntahtoisempaa käsitystä edustivat liian harvat voidakseen saada aikaan vastavirtausta.

Tiistain numerossa kysyi joku lähettäjä "Suum cuique" – nimimerkin käyttäjältä, merkitsikö se: jokaiselle sialle [latinaa, sus = sika. Suom.]?

Jos tämä kysymys olikin eduksi Rendalenille, niin oli seuraava kyhäelmä ehdottomasti pahin, mitä oli häntä vastaan julkaistu. Lähettäjä aloitti pahoittelemalla, kuinka röyhkeätä oli nuoren miehen, joka päälle päätteeksi oli tuskin lainkaan ollut kotona täysikasvuiseksi tultuaan, kuitenkin pauhaavan ylväästi morkkailla tämän kaupungin tapoja.

Lisäksi hän puhui kuin olisi tuntenut kaikki maan laivurit! Kuin hän olisi seurannut heitä ympäri maapallon ja kuulustellut heitä. Ja kokonaan hävyltä pään puraistakseen hän puhui, kuin hän tuntisi koko maailman kauppiassäädyn!

Niin nenäkäs, niin kevytmielisiä puheentapoja syytelevä mies ei voinut olla kasvatuslaitoksen opettaja, kaikkein vähimmin johtaja.

Näin ollen pitäisi viipymättä julkaista kehoitus uuden koulun perustamiseksi. Tiedettiin, että ystävällinen kääntyminen koulun entisen johtajattaren puoleen, jotta hän jatkaisi edelleen ilman herra Rendalenin apua, oli ollut turha. No niin, siispä lähettäjä tahtoi vaatia arvossapidettyjä kansalaisia asettumaan uuden koulun perustamiseksi julkaistavan kehoituksen etunenään. Se saisi yleistä kannatusta.

Kaupungissa kummailtiin, kuka tämä lähettäjä saattoi olla. Kerhossa pohdittiin ehdotusta vielä samana iltana, mutta sielläkään hän ei paljastautunut. Yksimielisesti päätettiin odottaa konsuli Engelin vuoksi. Ei epäilty sitä, että hän tahtoisi olla mukana, – tiedettiinhän varsin hyvin, mitä seurauksia Rendalenin puheella oli ollut konsulin perheessä; mutta ei käynyt päinsä puhua hänelle suunnitelmasta juuri nyt. Rouva Engel oli vaarallisesti sairaana.

Vaikka neuvottelua kesti vain muutamia minuutteja, olivat kaikki heti yksimielisiä. Neuvottelun päätyttyä ei kello ollut enempää kuin yhdeksän, joten sen passiivisena kuulijana ollut tohtori Holmsen lähti suoraan kerhosta, torin laidalta, ylös puistokujaa kartanoon ja kertoi Tomas Rendalenille kaikki. Mitä pikemmin hän sai sen tietää, sen parempi, arveli Holmsen. Piru nyt enää olkoon tässä lemmon luolassa kauemmin; se oli hänen neuvonsa. Tomas vei tohtorin mukanaan äitinsä luo ja kertoi jutun siellä, heti lisäten, että hän ehdottomasti tahtoi matkustaa pois.

Karl tuli samassa kotiin; asia kerrottiin taas hänelle, eikä hänkään uskonut hyödyttävän jatkaa sen jälkeen, mitä hän oli sinä päivänä kaupungilla kuullut.

Mutta rouva Rendalen ei tahtonut mitenkään väistyttävän. Mieluummin painatettakoon koko koulusuunnitelma ja sen perustelu kirjaksi ja vedottakoon kaupungista koko maahan. Täytyihän toki Norjassa olla siksi monia ymmärtäväisiä vanhempia, että he saisivat täyden koulun! Tämä, hän sanoi, ei ollut hänen ehdotuksensa, se oli Tomasin, jonka siis piti se täytäntöönkin panna!

Hänpä tunsi Tomasin; tarvitsi vain suoriutua erinäisistä repeloivista vaikutelmista, niin hän oli kyllä mies puolestaan. Sinä iltana ei erottu ennen kahtatoista ja silloin he olivat yhtä mieltä jatkamisesta.

Koulutyö vahvisti Rendalenia. Hän oli verraton koulumies ja sai siitä eheän ilonsa. Ja nyt hän pani kaiken sielunsa työhön. Hän teki hauskimpia ja opettavaisimpia kokeita, mitä tiesi, ja kertoi ja selitti ja luennoi.

Vanhimman luokan hän oli aina kotiintulostaan asti ottanut yhtenä viikon iltana erityiseen kokoukseen rouva Rendalenin huoneeseen. Hän oli tutustuttanut heitä suureen naiskysymykseen, sellaisena kuin tämä kuohutti mieliä yli koko sivistyneen maailman – hän lueskeli heille ja pani toimeen soitannollisia illanviettoja heidän kanssaan. Tähän aikaan näillä kokouksilla oli tietenkin erikoinen merkitys hänelle. Hän ei sanallakaan kajonnut päivän kiistaan, mutta luettavaa ja keskustelunaihetta, jopa musiikkikappaleitakin valitessaan hän ehdottomasti tuli valaneeksi niihin uskoaan suuren asian voittoon, kiihkoaan, kun hänen herkkä mielensä oli tulvillaan. Ylin luokka luotti häneen horjumattomasti, ja sillä oli suuri vaikutus toisiin. Pian hän otti haltuunsa koko koulun laulunopetuksen, harjoitti isompia kuoroja ja hilpeitä numeroita – sekin loi yhteistuntoa.

Mutta kaikesta huolimatta näyttäytyi kapinan oireita. Että nämä joka kerta tukahtuivat, siitä sai kiittää erittäinkin Karl Vangenin aamuhartaushetkiä oppilasten ja opettajain kanssa.

Karl ei ollut mikään etevälahjainen henki mutta hänellä oli yksi ominaisuus, joka vastasi paljoa henkevyyttä: hän ei ollut milloinkaan puhunut muuta kuin totta. Hän sanoi asian tarkalleen siten, kuin sen sielussaan tunsi; kukaan ja mikään ei saanut häntä siitä siirtymään. Ja kun hänen elämänsä oli surun vihkimä ja sitten muuttunut iloksi, oli hänellä ilmauksia molempia varten äänessäänkin. Se tehosi.

Hän rukoili niin hartaasti Jumalalta koulurauhaa; älköön ulkopuolella riehuva riita tunkeutuko näiden portaiden sisäpuolelle. Me täällä, mehän tarkoitimme vain hyvää toisillemme; eikö niin? – Ei enempää tarvittu, kun jo muutamat alkoivat itkeä. Eräänä kertana hän lisäsi saaneensa valtuuden sanoa, että se, joka vähimmässäkin määrässä epäili koulua, saisi lähteä milloin tahansa; sääntöjen edellyttämää eroamisaikaa ei tarvinnut noudattaa. Tämän he kaikki saisivat mainita vanhemmilleen; heidän tuli kertoa näille, olivatko tyytyväisiä täällä oloonsa vai eivätkö, tarkalleen niinkuin asia oli.

Olivatko koulun viholliset saaneet selville, mikä valta Karl

Vangenilla oli tuolla ylhäällä? Nyt suunnattiin nimittäin hyökkäys häneen. Tilskuereniin ilmestyi kyhäys "Rovastinapulaiselle Karl

Vangenille"!

Hänen siveellisiä periaatteitaan kuten hyvää tahtoansakin pidettiin arvossa; siksi ihmeteltiin mitä suurimmassa määrin, että hän saattoi liittyä sellaisiin mielipiteisiin, kuin koulussa oli lausuttu. "Kukaan, joka ei ollut aivan vähälahjainen tai liian herkkäuskoinen" (sananmukaisesti), ei voinut erehtyä siitä, että kysymyksessä oli uskonnon syrjäyttäminen ja luonnontieteiden toimittaminen vallitsevaan asemaan.

Tämä saattoi liikkeelle kokonaisen vyöryn. Noista sepityksistä mainittakoon yksi ainoa.

"Se, joka nämä rivit kirjottaa, ei voi olla ilmaisematta suruaan siitä, mitä hän sai kokea, nimittäin että kun eräs röyhkeä ääni kysyi kateederista Tyttökoulun Voimistelusalissa, eikö asia ollut sillä tavalla, että ainoastaan ani harvat ovat taipuisia saamaan pysyväisen uskonnollisen herätyksen, silloin jäi 4 – neljä – pappia istualleen! Sanoivatko he tähän pilkkaavaiseen puheeseen sydämessänsä: jaa?

"Eikö siis Jeesuksen suuri sanoma ole käynyt ulos 'kaikille kansoille?' (Ks. Matt. 28:19, Mark. 16:15, Luuk. 24:47, Ap. Teot 10:42-43, Koloss. 1:23.)

"Siinä määrin se kävi ulos 'kaikille', että sen ensi sijassa voivat ymmärtää yksinkertaiset. (Ks. Matt. 11:25, Luuk. 10:21, 1 Kor. 1:19-27, Room. 1:21-22.)

"Jos eivät ehdottomasti kaikki ole taipuvaisia pysyväisesti heräämään Jumalalliseen totuuteen, niin mitä hirveitä johtopäätöksiä voitaisiinkaan tästä tehdä?

"Niin, voisiko Raamattu silloin ylipäätään olla Jumalallinen totuus?

"Se mies, joka kysyi niin julkeasti, elää Kirkon opettajien keskessä, niin, on heidän ystäviänsäkin. Sentähden rohkenen myöskin sanoa, että se on epäuskon ääni, meidän keskestämme lähtenyt. (Ks. 1. Joh. 2:19, Ap. Teot 15:24 ja 20:30, Gal. 2:4.)

"Missä olivat ne neljä Siionin vartijaa? Minä olin siinä ja siinä nousemaisillani, mutta minä odotin heitä. Minä sanon tämän jälleen ja surulla: missä he olivat?

"Eiväthän kai nukkuneet? (Ks. Matt. 24:42-43 ja 25:5, Mark.13: 33, Luuk. 21:36, 1. Kor. 15:33-34, 1. Tess. 5:6, Ef. 5:14.)

"Jos nimeni asettaisin alle, ei se ilmaisisi mitään, mikä saisi jonkun ajattelemaan. Sentähden asetan seuraavat pyhät sanat ja luvut:

"Davidin psalmit 80:7."

Koko kaupunki selasi esille Davidin psalmin 80:7 ja luki:

"Sinä olet meidän pannut riidaksi meidän läsnä asuvaisillemme; ja meidän vihollisemme pilkkaavat meitä."

Viittaus ilmaisi sen suuttumuksen, jota kaikki tunsivat siitä, että kaupunki oli heidän riitansa johdosta joutunut naapurien pilkaksi.

Sillä kateellisten naapurikaupunkien sanomalehdet olivat nälkäisinä syöksyneet tähän häväistysjuttuun käsiksi! Sateli pisteliäitä selostuksia ja paljasteluja. Kaupunki ei ollut milloinkaan ollut jumalisuudestaan kuulu, yhtä vähän kuin siveellisyydestään tai hyveistään yleensä. Sitä enemmän rikkaudestaan, rennosta elämästään ja yritteliäisyydestään. "Roskakaupunkien" lehdissä oli alituiseen luettavana mitä häpeämättömimpiä ylistyksiä tästä äkillisestä kääntymyksestä, suurenmoisesta siveellisestä vakavuudesta, joka ihan ihmetyönä oli vallannut "pikku Babylonin".

Pari päivää takaperin oli muuan noita nalkuttajia aloittanut viivanalaisen, joka oli ilmeisesti omassa kaupungissa kirjoitettu. Se olikin päivätty "Kurtevigissa", ja kaupungin chronique scandaleuse kertoiltiin siinä hyvin sukkelasti – tietysti tekaistuin nimin, mutta jokainen ihminen tunsi jutut. Se päättyi huomautukseen, että oli helppo käsittää, minkä tähden kävi "Kurtevigin" pyhäksi velvollisuudeksi ehkäistä uudistusta kaupungin tavoissa.

Kun tämä oli ainoa Rendalenin uuden koulun puolustukseksi painettu, uskottiin – niin sokeaan kiihkoon oli jouduttu – Rendalenin, jos ei kirjoittaneen pakinaa, ainakin antaneen siihen aineksia.

Nyt merimiesyhdistys kutsui isoin kirjaimin kokouksen "urheata merimiessäätyämme vastaan eräältä taholta singottujen syytösten johdosta".

Kokouksessa oli se erikoista, että siellä oli tuskin kolmea merimiestä saapuvilla. Puhetta johti eräs laivaveistämön omistaja, joka ei ollut milloinkaan purjehtinut merillä. Pääpuhuja oli kaupungin satamakapteeni, joka tosin oli aikoinaan ollut laivurina, mutta siitä oli hyvin kauan. Hän pauhasi hirmuisesti. Hän oli myös laatinut kirjallisen vastalauseen, joka ilmaisi "merimiesten halveksimisen" sellaista puhetta kohtaan. Vastalauseen jäljennös lähetettiin heti kokouspaikalta Tomas Rendalenille. Sikäli kaikki kävi kuten pitikin; mutta punssin tultua ja siihen alusta asti riuskasti kiinni käytyä elvyttiin piankin liian innostuneiksi. Silloin ainoa saapuvilla oleva laivuri Kasper Johannesen suvaitsi väittää, että "Tomas Rendalen, pahus vieköön, oli sentään hiukan oikeassa".

Siitäpä jyty nousi! Satamakapteeni esitti viimein, että "tämä uusi häpäisijä" viskattaisiin ulos. Kasper Johannesenin ei tehnyt ollenkaan mieli hyväksyä "ulosviskaalikseen" miestä, joka "itse oli ottanut prosentteja!" Tunsihan hän ihmisiä, jotka olivat hänen kanssaan purjehtineet! Laivaveistämön omistaja tahtoi sovittaa jupakan arvokkaasti, mutta Kasper Johannesen käski hänen vain "mennä helvettiin"; eivätkö he kaikki tienneet, että hän oli rikastunut kelvottomilla aluksilla? Eikö itse merivakuutusyhtiön asiamies ollut sitä sanonut? "Koreata huolenpitoa merimiehistä se, perhanassa!" J.n.e., j.n.e. Tämä päättyi katutappeluun.

Päättyi? Se ei päättynyt koko kesänä, ei koko syksynä. Kaupunki ei enää puhunut koulusta. Viikkokausiin ei kukaan puhunut muusta kuin liikeasioistaan ja siitä, kutka olivat rehellisiä ja kutka prosenttivarkaita; liikeasioistaan, ja kutka laivurit olivat suorastaan suurvarkaita ja kutka vain pikku näpistelijöitä; liikeasioistaan, ja kutka laivurit olivat ihan rehellisiä; – liikeasioistaan, ja laivuri N.N: stä, jonka nyt kelpasi vetäytyä yksityiselämään ja ryhtyä johonkin hommaan maissa! Laivojen syksymmällä kotiuduttua joutuivat laivurit itse mukaan. Muutamia erotettiin; nämä antoivat ilmi toisia, jotka olivat säästyneet. Perämiehet, matruusit eivät tahtoneet olla todistajina, mutta heidät pakotettiin siihen. Mitä rajuimpia vihavälejä pääsi alkuun – tai taisteltiin loppuun paikalla. "Laivurisota" pelasti koulun. Kaupunki ei ollut kyllin iso pitämään kahta polttavaa kysymystä käynnissä yht'aikaa, ja näistä kahdesta tuli se, joka koski raha-asioita, tietenkin ajan mittaan tärkeämmäksi.

Mutta jos "laivurisota" pelastikin koulun, ei se pelastanut Rendalenia. Hän saattoi odottaa tilintekoa minä hetkenä tahansa.

Hän ei mielellään pistäytynytkään alas kaupunkiin, eikä missään tapauksessa iltaisin.

Hän sai taas muistutuksen tilanteen kireydestä, kun hänen vähän jälkeen sodan syttymisen oli eräänä sunnuntaiaamuna aivan varhain lähdettävä vaunuilla alas tullivajalle; hän meni vastaan miss Hallia, joka saapui englantilaisessa höyrylaivassa. Lauluseuran ja voimisteluseuran piti tehdä retki; siellä oli siten parisataa nuorta ihmistä koolla varhaisesta ajasta huolimatta. Noiden kaikkien keskessä Rendalen ei tuntenut itseään turvalliseksi. Täpärällä oli, että he jättivät hänet henkilökohtaisesti rauhaan; sisukkaita katseita ja uhkaavia viittauksia sinkoili häneen. Hänen astuessaan veneeseen heitettiin köysi sillä tavoin irti, että se löi hatun häneltä päästä ja roiskautti ryöpyn hänen niskaansa – epähuomiossapa tietenkin.

Käsitettiin, minkä tähden hän oli tänne vaunuineen tullut, tietystikin noutamaan kaupungin uutta hyveenvartijaa, amerikkalaista lääkärimissiä. Englantilaisen höyrylaivan jyhkeä keulapää kohosi ihan vastapäätä; ihmiset lykkäsivät oman matkansa, kunnes oli saatu nähdä missi. Tuolla peri Rendalen hänet ja hänen tamineensa veneeseen, hän oli ainoa matkustaja. Täytyihän noin merkillistä katsella.

Ja se olikin sitten lapsi! Pieni, laiha, ripeä nainen, joka ylös hypähtäessään epäsi kaiken avun. Hän kapaisi heti alas portaita takaisin, sillä veneessäolijat koettivat nopeasti penkoa esiin hänen laukkuaan, eikä hän osannut esittää ohjeitaan norjaksi; hän palasi vireästi ylös laukku kädessään, – sitten vaunuille, sitten ylös vaunuihin, yksi, kaksi, kolme, kepeästi, hymyillen. Mutta istuuduttuaan hän kummastellen silmäili taaksensa tuohon painostavaan, epäluuloiseen laumaan. Suuren silmäparin pitkällinen, tutkiva katse lipui yli väkijoukon; Rendalen järjesteli sillä välin matkatavarat ja laitteli ohjaksissa jotakin kuntoon, ennenkuin nousi vaunuihin.

Sitä aikaa käyttivät tämän naisen lääkärinsilmät. Ne olivat saaneet selkeän, kylmän huomiokyvyn; ne eivät enää harhailleet pitkin, vaan valitsivat muutamia kasvoja sieltä täältä nuorison parvesta, ripeästi, varmasti. Ne, joita katse kohtasi, tunsivat sen sydämeensä asti. Eikä laiturilla seisovista kahdestasadasta nuoresta miehestä yksikään epäillyt sitä, että nuo silmät voivat havaita yhtä ja toista.

Laivurisodan kehityttyä hiukan pitemmälle, kesäloman lopulla nimittäin, levisi kaupungilla tieto, että lääkärit olivat menettäneet kaiken toivonsa rakastettavasta Emilie Engelistä, kaikkien köyhien ystävästä, kaikkien ihmisten ystävästä.

Rouva Rendalenilla oli muun lisänä ollut kärsittävänään yhä yltyviä tunnonsoimauksia rouva Engelin tähden; nyt viesti kohtasi häntä kuin pyörryttävä isku. Koulun oppilaista ei ollut – aina Augusta Hansenin päivistä asti – kukaan ollut sellainen kuin Emilie Engel: niin kunnokas, niin ymmärtäväinen ja hyvä. Rouva Rendaleniin hän oli kiintynyt kuin äitiin, oli myös antanut hänelle (ja yksistään hänelle) luottamuksensa, kun tuli onnettomaksi rakastaessaan sitä, joka petti häntä. Koko kaupunki oli kauan tiennyt, mitä hän vasta viime vuosina sai tietää. Emilien kärsimys se enemmän kuin mikään muu oli tehnyt rouva Rendalenin niin iloiseksi siitä, että Tomas "otti kaiken mukaan", kuten äiti sanoi.

Ja nyt?

Rouva Rendalen ja Tomas tiesivät heti, että kaikki tahtoivat tulkita Tomas Rendalenin raakamaisuudellaan surmanneen hänet. Katkeruus heräsi yhä voimakkaampana. Rouva Rendalen ei ollut saanut lääkäriltä lupaa puhutella sairasta; tohtori Holmsen oli järeään tapaansa sanonut, että hän oli "liian läheistä sukua esitelmälle". Lausuma oli tullut muidenkin tietoon.

Emilie Engel kuoli aikaisin aamulla; ehtoopäivällä ajoi kartanoon hänen sielunpaimenensa, vanha Green. Hän toi terveiset vainajalta ja antoi rouva Rendalenille Emilien säästöpankkikirjan; siihen oli Emilie suurin, vapisevin kirjaimin kirjoittanut: "Koululle. Teidän E." Rovasti ilmoitti, että tämä tapahtui hänen miehensä suostumuksella. Talletus oli 5,000 kruunua.

Rouva Rendalenin liikutus ja ilo, – suru ja kiitollisuus olivat niin kiihkeät, että hänen täytyi poistua vanhuksen luota, eikä hän enää näyttäytynytkään. Tomas saapui samassa kotiin ja kohtasi rovastin, juuri kun tämän piti palvelijan avulla astua alas isoja portaita. Vanhus pyysi häntä menemään äidin luo, tämä varmaankin halusi häntä puhutella. Tomas säikähti, mutta hillitsi itsensä ja auttoi rovastin vaunuihin.

Rouva Rendalen oli makuuhuoneessa, missä hän hillittömästi itkien asteli edestakaisin. Tomasin nähdessään hän heittäytyi poikansa kaulaan, ja Tomas pyysi häntä Luojan nimessä sanomaan, mikä oli hätänä. Toinen sai vihdoin edes viitatuksi talletuskirjaan; Tomas näki ja otti sen.

Samassa silmänräpäyksessä hän tunsi, että tämä oli pelastus. Nyt kävi ilmi, mitä hän oli kärsinyt: hän puhkesi itkuun hänkin.

Seuraavan päivän aamuna kiersi oppilaiden vanhempien luona kirjelmä, jossa rouva Rendalen tiedusti, saisivatko lapset luvan koulun puolesta kunnioittaa rouva Engelin muistoa. Siinä tapauksessa tulisi kaikkien hautauspäivänä kokoontua valkopukuisina kirkkomaan portille Lapset kävelisivät kirstun edellä, kaikkein pienimmät sirotellen kukkia, toiset veisaten virttä, ja haudalla laulaisi lapsikuoro.

Jos he saisivat luvan, olisi kokoonnuttava koululle samana päivänä kello 12.