Buch lesen: «Muoto- ja muistikuvia I», Seite 11

*****

Tuskin Castrén itsekään enään uutena vuotena (1873) ajatteli parantumista, mutta kumminkin hän toivoi elävänsä kesäksi, jotta voisi matkustaa äitinsä luokse Sotkamoon. Se toivo oli sentään turha, samoin kuin sekin että äiti tulisi Helsinkiin, vaikka siitä oli puhetta ollut. Olen jälestäpäin kuullut äitiä raskaasti painaneen ettei hän matkaa tehnyt, mutta puhumatta hänen varattomuudestaan oli silloin, jolloin Pohjanmaalta tuleva vasta Hämeenlinnassa tapasi rautatien, matkustaminen Sotkamosta Helsinkiin talviseen aikaan liian arveluttava asia 62-vuotiaalle yksinäiselle rouvalle. Ainoan vaihtelun sairaalle tuottivat ystävien käynnit. Heiltä hän sai kuulla uutisia ulkomaailman tapahtumista ja heille hän puolestaan sai puhua mieliaineistaan, kirjallisista ja kansallisista tehtävistä. Eikä hänessä silloin huomattu toivottomuutta taikka pessimististä mielialaa, eikä hän koskaan valittanut kovaa kohtaloansa. Itse asiassa hänen sielunsa nyt näytti oikean, harvinaisen laatunsa; oli kuin se olisi kohonnut, jalostunut ja kirkastunut samassa määrässä kuin ruumis lakastui. Ensi aikoina hän puhui omista aikeistaan, niinkuin Porvoon valtiopäivien asiakirjojen toimittamisesta painoon, elämäkerrallisten tietojen keräämisestä samojen valtiopäivien miehistä (tästä jälkimäisestä asiasta minä hänen pyynnöstään kirjoitin kehotuksen yleisölle, joka Muinaismuistoyhdistyksen toimesta julkaistiin) y.m.s. Sittemmin hän, arvattavasti tuntien että loppu läheni, ehdotti muille tehtäviä ja kehottamalla kehotti, etteivät jättäisi sitä tai sitä tekemättä. Niin hän kehotti minua kirjoittamaan 1808 – 09 vuosien sodan historian nuorisolle, vaikka minä silloin ja myöhemminkin asiaa muistellessani aina olen tuntenut, ettei se kuulunut alaani enkä sentähden ole siihen ryhtynytkään. Sitä vastoin Castrén itse juuri sairautensa aikana kuumeentapaisella innolla entisten tutkimustensa nojassa ja uudestaan toimittamalla ennen ruotsiksi kirjoittamiansa, ylempänä mainitulta "ääripiirustuksia", sepitti kansantajuista kertomusta samasta sodasta. Kun hän ei enää jaksanut istua pöydän ääressä, toi Nervander hänelle Lönnrotin tekemän ja lahjottaman "kirjoituslaudan", jolla sairaan kävi kirjoittaa makaavassakin asennossa. Tämä Castrénin viimeinen teos jäi kumminkin keskeneräiseksi – siitä valmistui vain noin kolmas osa. Joukahaisen VII: een vihkoon on siitä painettu kaksi lukua viehättävän esitystavan näytteenä.

Huhtikuun 8 p. Castrén kirjoitti viimeisen kirjeensä veljelleen. Siinä hän muun muassa vielä pyytää raha-apua välttämättömiin menoihin, sillä edellisestä saattaa aavistaa, että sairas ei säästynyt huolista eikä edes tuskallisista kohtauksista, joiden aiheena oli hänen varattomuutensa ja velkansa, joita hän ei kuolinvuoteellaan voinut suorittaa eikä muutenkaan hoitaa. Otan kirjeestä seuraavat rivit:

"Oma veljeni Renne! Kyllä minä kenties voisin kirjoittaa muutamia riviä musteellakin ja kynällä, mutta näin [se on lyijykynällä] on minun helpompi ja mukavampi. Summa on nyt kuitenkin se, että minä pian lienen kykenemätön käyttämään niin mustetta kuin lyijyä, sillä voimani vähenevät siinä määrässä päivä päivältä. Ja minä uskon, että viimeinen hetkeni samassa määrässä lähestyy. Sentähden tahdon nyt kirjoittaa sinulle, sillä saattaa olla viimeinen kerta, kun voin sen tehdä. Et usko kuinka voimattomaksi minä yht'äkkiä saatan tulla, en jaksa ollenkaan istua, ainoastaan maata horroksissa. Nyt olen sielultani ollut virkeämpi, mutta ruumiin voimat alenevat taukoamatta. – Tämän heikkoustilan syyksi sanotaan kevättä, joka jo on tehnyt kadut paljaiksi ja koliseviksi, tuonut tänne leivosia ja joutsenia, kasvattanut orvokkeja ulkoilmassa ja vetänyt sinisen viivan sataman jään tuolle puolen, sanovat ne, jotka käyvät ulkona – minä en ole ollut ulkona pitkiin aikoihin."

"Äitiä minä en enään odota. Kuinka se sentään olisi ollut hauskaa, huomaan parhaiten nyt kun alan olla niin heikko, etten itse kykene mihinkään. – Minun on ollut niin iloista ajatella, kuinka sinä olet istunut työtä tehden erämaassa omien protokolliesi ääressä, silloin kuin minä olen maannut kykenemättömänä. Toimistotuumakin on mieleeni; on hauskaa nähdä, että sinä niin rohkeasti käyt asiaan käsiksi; eiköhän se sitä paitsi tule tuottavaksi.²⁷ Jatka niin, niin käy hyvin! [Sen jälkeen vielä helliä jäähyväissanoja.] En tiedä parempaa kuin Davidin 103:s salmi. Jumala antakoon meille anteeksi, varjelkoon meitä ja siunatkoon meitä kaikkia. Tällä hetkellä en jaksa enempää." —

Sattui niin että minä olin viimeinen ystävä, joka kävi kuolevan luona. Kerron siitä samoin sanoin kuin eräässä kirjeessä kohta sen jälkeen. – Kuoleman edellisellä viikolla Castrén tuli niin heikoksi, että häntä väsytti jos vähänkään aikaa istui hänen huoneessaan. Sentähden me harvoin menimme sisään, kysyimme vain hoitajalta, miten sairas voi ja lähetimme hänelle terveisiä. Olin muutamina päivinä ollut estettynä käymästä sairaalassa, kun maanantai-iltana yht'äkkiä päähäni pisti mennä sinne. Oli vähän yli klo 8. Hän oli erittäin heikko ja puhui niin hiljaan, että täytyi kallistaa korva hänen suutaan kohti kuullakseen sanoja. Kun hän puhui eräästä harhateille joutuneesta käsikirjoituksesta, pyysin häntä jättämään semmoiset huolet. Kysyin, eikö ystävät nyt saisi valvoa hänen luonaan? Hän epäili sinne tänne ja sanoi vihdoin, että meidän oli jaettava yö keskenämme, niin että kukin valvoisi aikansa. Sitte hän sanoi hoitajan kohdelleen häntä hyvin ja lisäsi: "Jos minä kuolen eikä kukkarossani ole rahaa, niin kerätkää keskenänne hänelle lahja." Sen lupasin. Sitte kysyin haluaisiko hän, että lukisin hänelle jotakin ääneen. – "Lue Daavidin 119:s salmi." Luettuani noin 90 värssyä kysyin, joko häntä väsytti kuulla? – "Onko se vielä pitkä?" – "On kyllä", vastasin. – "Jätetään sitte myöhemmäksi." – Nyt istuin kauan vaiti, lukien itsekseni. Castrén makasi rauhallisesti uinaillen. Silloin hoitaja tuli tekemään valkeaa uuniin. Minä päätin mennä puhuttelemaan ystäviä valvomisesta. Sanoin siis hyvästi, luvaten tulla takaisin. – "Tuleeko"; Castrén silloin kysyi, "hoitaja valvomaan yöllä?" – "Tulee", oli vastaus. – "No tulkaa sitte huomenaamulla, aamuin minun aina on vaikeampi, tulkaa yksitellen." – Kun otin häntä käteen, tuntui se kylmältä. Niin menin pois. – Klo 5 aamulla nousin ja menin sairaalaan. Silloin tapasin ystävämme kuolleena. Sen jälkeen kun illalla menin, hän oli kaksi kertaa pyytänyt juoda. Hengitys oli muuttunut hieman raskaammaksi ja sitten yhä heikommaksi. Mitään sanomatta hän oli ikäänkuin uneen vaipunut. Se tapahtui klo 2 aikana aamulla huhtikuun 22 p.

*****

Castrénin kuolema teki syvän, unohtumattoman vaikutuksen meihin, hänen lähimpiin ystäviinsä. Hänen lahjansa olivat niin suuret ja se mitä hän jo oli tehnyt oli siksi huomattavaa, että me odotimme häneltä paljon. Hänen isänmaanrakkautensa oli niin puhdas ja tulinen, hänen luonteensa niin raitis ja vilpitön, että hän meistä oli suomalaisen nuorukaisen esikuva. Sitte tuo hiljainen ja tyyni kulku kuolemaa kohti, joka ehdottomasti muistutti niitä sodan sankarihahmoja, jotka aina asuivat hänen mielessään ja joiden seikkailuja hän ei väsynyt kuvailemaan. Niiden urhoollisuudessa, kestävyydessä ja kärsivällisyydessä hän näki kansamme parhaita ominaisuuksia, ominaisuuksia, joita hän tahtoi nuoremmissakin polvissa voimaan saattaa. Hänen tulevaisuutensa toivo oli ollut siinä, ja hänen lohdutuksensa kuoleman tiellä oli siinä, että hän näki samat ominaisuudet elävinä kansassa, joka oli hänen omansa ja jonka kuntoon ja kehityskelpoisuuteen hän ehdottomasti uskoi. Hänen sanansa, että yksistään siveelliselle, uskonnolliselle pohjalle perustettu kansallisuustunto antaa kansakunnalle voimaa, ei ollut turhaa teoriaa. Castrén oli sisimmältään uskonnollinen – toisin kuin tietääkseni ehkä useimmat toverinsa – vaikka hän kyllä vapaasti ajatteli monesta uskonkappaleesta. Miten hän olikaan elänyt kaukana lapsuuden kodistaan, hän ei ollut repinyt poikki niitä juurisäikeitä, jotka tässä kohden kiinnittivät hänet alkuperäänsä, ja erittäin äitiinsä, joka myöskin näyttää oheen itsenäinen uskonnollisuudessaan. Tämän päätän siitä, että muuan vanha äidin ystävä kertoo Johanna tädin antaessaan neuvoja uskonnollisissa asioissa ja turvaamisesta Jumalaan varottaneen kenenkään liittymästä mihinkään lahkokuntaan. Vielä on huomattava, että Castrén oli saanut uskonnollisia vaikutelmia setänsä luona, joka perheineen kuului aikansa heränneisiin. Todistuksen Castrénin uskonnon suoruudesta antoi meille hänen haudallaan professori A. W. Ingman, joka oli käynyt häntä tapaamassa sairauden aikana ja siunasi vainajan tomun. Kuoleva ei ollut salannut epäilyksiään, "mutta", herttainen opettaja lisäsi, "minä rauhoitin häntä sanoen, että hänen ei tarvinnut huolehtia uskonkappaleista, vaan vilpittömin sydämin turvata ikuisen rakkauden Jumalaan." —

*****

Päätettyäni tämän kirjoituksen tuntuu helpolta kuin olisin kauan laiminlyödyn velvollisuuden täyttänyt. Kumminkin olen kahden vaiheilla, mistä syystä Kaarlo Castrénin kuva välttämättömästi oli piirrettävä, senkö tähden että hänen nuori hahmonsa kauniisti kuin uusi Vilhelm von Schwerin täydentää vanhempien suomalaisuuden esitaistelijani, rivin, vai senkö että eheät, puhtaat, syvät luonteet, jos niitä aina onkin olemassa, kumminkin ovat niin harvinaisia ilmiöitä jokapäiväisessä ihmisvilinässä, että jokaisen, joka semmoisen on oppinut tuntemaan, tulee parhaimman mukaan saattaa se muittenkin tunnettavaksi. Kenties ovat tietämättäni molemmat syyt minua johtaneet.

*****

Noin kaksi ja puoli vuotta Castrénin kuoleman jälkeen, toverit teettivät hautakiven hänen lepopaikkansa merkiksi. Siihen oli hakattu hänen nimensä sekä syntymä- ja kuolinpäivänsä, ja juurelle sanat: Pohjalais-Osakunta pystytti patsaan. Kiven paljastus tapahtui Porthaninpäivänä, marraskuun 9: ntenä 1875, osakuntalaisten ja muutamien muiden ystävien läsnäollessa. Osakunnan kuraattorina minä silloin lyhyessä puheessa esitin vainajan elämänvaiheet ja luonteenkuvan. – Olen tahtonut tämän mainita ei ainoastaan säilyttääkseni muistoa toverikunnan, laadultaan harvinaisesta kunnianosoituksesta, vaan varsinkin sen vuoksi, että viranomaiset ovat hyväksi katsoneet hävittää muistomerkki Castrénin haudalta. Muistan kyllä aikoinaan osakunnan puolesta suorittaneeni maksun siitä, että hautakivi saisi olla rauhassa paikallaan, mutta kumminkin se on siitä kadonnut. Milloin se on huomattu tarpeeksi kauan palvelleen tarkoitustaan, on minulle kumminkin tuntematonta.

HERMAN FRITHIOF ANTELL

Kuuluisimmaksi koulutovereistani on tullut se mies, josta aikomukseni on tässä kettoa. Enemmän kuin muista on hänestä kirjoitettukin, mutta koska julkisuuteen tulleet tiedot mainiosta lahjottajasta ovat sekä vaillinaisia että (osaksi) vääriäkin, tahdon esittää mitä koulu- ja myöhemmiltäkin ajoilta muistan taikka luotettavista lähteistä olen tietää saanut hänen elämänvaiheistaan.

Antellin isä, kookas, tukeva ja vahva, valkeahapsinen, teräväkatseinen ukko, Korsholman eteläisen, maamme väkirikkaimman kihlakunnan kuuluisa kruununvouti, asessori, sittemmin (erottuaan virastaan 1858) kamarineuvos Herman Rosenberg, oli kouluaikanani Vaasan kaupungin huomatuin "originaali", eriskummaisuus.²⁸ Harald Wieselgren (Ny Ill. Tidn. 1893 n: o 15) sanoo hänen olleen Ruotsalaisen Akatemian vakinaisen sihteerin, mainehikkaan Nils Rosén von Rosensteinin (kirjoitti itse ainoastaan von Rosenstein) avioton poika, mutta se on epäilemättä erehdys, vaikka Antellkin, mikäli kerrotaan, toisinaan, hyvällä tuulella ollessaan, kuuluu niin väittäneen. Vanhain vaasalaisten jutelmien mukaan (jotka Oskar Rancken on julkaissut Vasabladetissa 1893 n: o 33 ja joita tässä kirkonkirjoista saaduilla tiedoilla on oikaistu ja täydennetty) oli hänen isänsä, 1799 Vaasassa 37-vuotiaana kuollut majuri Pehr Herman Aurivillius (aateloituna) Rosén von Rosenstein.²⁹ Äiti taasen oli 25-vuotias Anna Beata Spångberg, jonka isä, hienoseppä ("klensmed") ammatiltaan, sanotaan Ruotsista muuttaneen Vaasaan siihen aikaan, kun hovioikeuden taloa rakennettiin. Sepällä, jota kirjoissa nimenomaan mainitaan hovioikeuden sepäksi ("Hofrättssmed"), oli useita kauniita tyttäriä, jotka joutuivat huonoille teille.³⁰ Mitä erittäin Anna Beataan tulee, niin hän, synnytettyään aviottoman poikansa 22/3 1798, tosin meni naimisiin Oravaisista syntyään olevan työmiehen tai merimiehen Karl Juhonpoika Salinin kanssa ja syntyi siitä aviosta poika Karl Johan, jolle kolme vuotta nuoremmalle velipuolelleen Rosenberg osti talon Maalahdella (Ylimaalahden Viasgrändissä), mutta sittemmin hänellä vielä oli kolmaskin poika, Johan Erik, joka ei ollut nimeltä Salin, vaan samoin kuin ensimäinen käytti sukunimeä Rosenberg, kävi Waasan koulun, antautui lainopilliselle uralle ja oli jo hovioikeudennotaari, kun 1851 ampui itsensä. Äiti asui toisen puolen elämäänsä Maalahdella, ensin poikansa Karl Johan Salinin luona ja sitte (pojan kuoleman jälkeen 1843) erään pojantyttärensä Brita Stinan (hänkin kahden aviottoman pojan äiti) hoitamana Herrgårdin talon maalla Alamaalahden kylässä v: een 1860, jolloin kuoli 87-vuotiaana ja "kunniallisesti" haudattiin kamarineuvos Rosenbergin kustannuksella ja läsnäollessa. – Rosenberg nimi syntyi siten, että isän nimen kahteen ensimäiseen tavuun yhdistettiin äidin nimen toinen tavu. Ranckenin tietoa Rosenbergin isästä todistaa muun muassa se, että hänen täydellinen nimensä oli Petter Herman (siis sama kuin isän), vaikka hän, tuntemattomasta syystä, ei käyttänyt eikä kärsinyt kuulla mainittavankaan edellistä näistä nimistä. – Herman Rosenberg on itse kertonut erään vanhan akan opettaneen häntä lukemaan ja koko koulusivistyksensä maksaneen neljä plootua (!); mutta kun hänellä oli mitä parhaimmat luonnonlahjat, hän raivasi itselleen tien edulliseen virka-asemaan. Palveltuaan juoksupoikana ja kirjurina hän jo 17-vuotiaana tuli v.t. kihlakunnankirjuriksi, 20-vuotiaana (1818) v.t. kruununvoudiksi ja 26-vuotiaana (1824) vakinaiseksi kruununvoudiksi, jommoisena hän pysyi jo ennen mainittuun vuoteen 1858.³¹ Pitkällä virka-ajallaan hän laski perustuksen rikkaudelleen, josta hän vanhempina päivinään oli tunnettu. Rosenberg oli näet kruununvoutina siihen aikaan, jolloin Ruotsin rahaa vielä yleisesti käytettiin, vaikka verot olivat suoritettavat Venäjän rahassa, ja monen muun kantomiehen tapaan hän käytti sitä asiain tilaa edukseen vaihtamalla rahaa enemmän tai vähemmän mielivaltaisen kurssin mukaan. Näin ja viljakaupallakin, jossa hän, niinkuin yleisesti väitetään, myöskin keinotteli kruununmakasiinien jyvävarastoilla, hän kokosi melkoiset varat, joiden hoito ja kartuttaminen oli hänen loppuikänsä päämäärä. Sekä herroille että talonpojille Rosenberg lainasi rahaa kuuden prosentin korkoa vastaan, ja hänen tarkasti valvoessaan rahaliikettään pääoma siten kasvamistaan kasvoi. Tavoiltaan ukko oli säännöllinen ja elämässään säästäväinen, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta vieraanvarainen, vuosittain pitämästä ainakin yhdet suuret ja väliin pienempiä kutsuja, joissa ruuat ja juomat olivat runsaat ja isäntä iloisena ja humoristisena rehenteli, joskus Bellmanin laulujakin laulaa rämähytti. Ruplien ja säästäväisyyden mukaan hän ihmisiä arvosteli. Kun kerrottiin toisen tai toisen suurista tuloista, hänen oli tapa keskeyttää: "älkää puhuko hänen tuloistaan, vaan sanokaa paljonko häneltä vuodessa menee!" Kun hän oli johonkin mieheen ihastunut, saattoi hänen ylistävä arvostelunsa pukeutua seuraavaan muotoon: "hän on kerrassaan kelpo mies – hän on, lempo vieköön, aivan kuin suuri seteli!" Yleensä hän oli, eritoten voimiensa aikana, kova- ja karkealuontoinen, puheessaan jotenkin sivistymätön, jopa törkeäkin, ja monta juttua kierteli siitä, miten hän oli tylysti karkottanut luotaan lainanpyytäjiä, joiden maksukykyä hän epäili. Vanhoina päivinään hän kuitenkin lauhtui. Nälkävuosina 1860-luvun lopulla hän kuuluu antaneen paljon köyhille, muutenkin hän – joskus nimettömästi – lähetti apua puutteenalaisille, ja Kr. Svanljungille, joka usein keräsi apua sotavanhuksille, hän oli kerran kaikkiaan antanut määräyksen merkitä hänen puolestaan "yhtä paljon kuin veli Wolff" ja, tämän kuoleman jälkeen, "yhtä paljon kuin sisar Sundén". Myöskin lainanannossa hän saattoi olla erittäin avulias tunnetusti luotettavia miehiä kohtaan. Kun isäni 1860-luvun alkuvuosina rakennutti pienen talon (uudessa) Vaasassa, Rosenberg lainasi hänelle useita tuhansia ilman mitään takausta ja suostuen siihen, että velka maksettiin vähin erin niinkuin lainanottajalle parhaiten sopi.

Huolimatta siitä että Rosenberg ennen mainitulla tavalla edukseen käytti virka-asemaansa nautti hän erinomaisen kokeneena ja kykenevänä miehenä ehdotonta luottamusta. Taloudellisissa y.m. asioissa maalaiskansa turvasi hänen neuvoihinsa ja niinikään kaupungin viranomaiset usein vaikeissa kunnallisissa pulmissa. Oltuaan väsymätön työntekijä virkamiehenä hän myöhemmin oli huvitettu vararikkojen tehneitten taikka muitten yksityisten, niiden joukossa korkeiden virkamiesten, rappiolle joutuneiden raha-asioiden järjestämisestä. Semmoisiin tehtäviin hän olikin miehiä paras, mutta kyllä hän myöskin häikäilemättömästi kohteli niitä miekkosia, joiden sekavia vyyhtejä hän selvitteli, kelle tahansa jutellen miten sen ja sen asiat olivat – hienotunteisuus näet ei ollut kamarineuvoksen avuja. Vihdoin Rosenbergin kokemusta käytettiin tärkeissä virallisissa toimissa. Niin hän esim. 1860:n vaiheilla oli puheenjohtajana komissionissa, jonka asiana oli suorittaa silloin toimeenpantava ruotulaitoksen tasoitus Etelä-Pohjanmaalla, ja hänelle siitä julkisetkin kiitokset kannettiin, että kaikki sujui hyvin, kansan tyydytykseksi.³²

Elämänsä lopulla erään alempana mainittavan sairauden jälkeen Rosenberg tuli säännölliseksi kirkonkävijäksi. Joka sunnuntaiaamu renki valjasti hevosen ja saatti isäntänsä kirkkoon, missä tämä aina istui samassa penkissä, ja toi hänet sitte kotia. Sitä ennen ei tiedetä ukon olleen jumalisuuteen taipuva, ja vaikka hän kuultiin ääneen papin mukaan lausuvan rukoukset, alkaen tunnustuksesta: "minä vaivainen syntinen ihminen" j.n.e., vanha Aatami ei nytkään tahtonut lähteä. Kerrankin kun tuomarinrouva Leontine Gumerus oli sattunut hänen naapurikseen, ukko muutaman hiljaisen rukouksen aikana, muun kirkkoväen istuessa pää hurskaasti painuneena penkin rintamukseen, puoliääneen kysäisi: "onko totta mitä puhutaan, että Gumerus on myynyt käräjäkappa-jyvänsä – ?" (mainiten alhaisen hinnan). Saatuaan myöntävän vastauksen hän huudahti: "Gumerus olisi asetettava holhouksen alaiseksi!" – Toisen kerran Rosenberg astuessaan kirkosta, jossa oli saarnattu evankeliumin sanoista: Huokiampi on kameelin käydä neulan silmän lävitse, kuin rikkaan Jumalan valtakuntaan sisälle tulla, tapasi tuttavan ja lausui tälle: "jos rikkaitten todella on niin vaikea, kuinkahan sitte – Wolffin käy?" (kauppaneuvos Wolff oli kaupungin varakkain mies). – Tällä loppuajallaan Rosenberg myöskin lahjotti 20,000 markkaa urkujen hankkimiseksi Mustasaaren kirkkoon ja pienemmän summan samaan tarkoitukseen Koivulahden kirkolle. – Kirkkomatkalla vilustumisesta Rosenberg sai sen keuhkotulehduksen, joka vei hänet hautaan.

Antellin äiti oli nimeltä Brita Kaisa Anttila, ja oli hänkin synnyltään avioton. Hänen äitinsä, Liisa Juhanintytär Varala eli Tavast, oli Pirttikylästä (Pörtom) muuttanut Mustasaareen, missä hän joko Tuovilan tai Höstveden kylässä synnytti Brita Kaisan. Sittemmin hän meni naimisiin loismiehen Matti Mikonpoika Anttilan kanssa Höstveden kylästä, joten avioton lapsikin sai sukunimen. Anttila oli kotoisin Vöyrin pitäjästä, ja se selittänee, että Antellin äitiäkin on sanottu vöyriläiseksi. Näistä tiedoista johtuu, että jollei Anttila nimikään, niin kumminkin Varala nimi antaa syytä olettaa, että Antell äidin puolelta oli suomalaista syntyperää.³³

Brita Kaisa Anttila palveli sekä Karjatalolla ("ladugården") että kaupungissa, ja oli hänellä jo ennen ollut yksi avioton lapsi (nimittäin poika Karl August, joka kuoli 10-kuukautisena 1843), kun Herman Frithiof syntyi 28 p. toukok. 1847. Vaikka Rosenberg ei antanut pojalleen sukunimeään, vaan ainoastaan toisen ristimänimistään, on todennäköistä, että hän ei salannut kenen poika oli. Sen päätän siitä, että ristiäisiin 30 p. toukok. oli kummeiksi kutsuttu sangen arvokkaita kaupunkilaisia, nimittäin lukionlehtori Konstantin Törnudd, lehtorin rouva Renvall, alkeisopettaja Grönqvist, rouva Emilia Carlborg, maisteri Ludvig Björkman ja mamselli Natalia Meurman. Syntyneitten kirjassa, mistä nämä nimet on otettu, on äidin nimelle annettu ruotsalainen muoto Antell, joka tuli pojan nimeksi. Pappi oli kappalainen G. H. Schroderus, jonka kaunista messuääntä olen kuullut vanhojen vaasalaisten kiittävän; kun hän messusi saattoi siitä nauttia kirkon ulkopuolellakin, niin heleä ja voimakas se oli. Mutta joskin Rosenberg piti huolta siitä, että ristiäistoimitus oli arvokas, on toiselta puolen oletettava, ettei se tapahtunut hänen kodissaan. Hän oli näet nainut mies, ja miten häikäilemätön hän monessa kohden olikaan, ei hän kuitenkaan ottanut "ottopoikaansa" kattonsa alle ennenkuin oli tullut leskeksi. Rouva Rosenberg oli nimismiehen tytär Katarina Kristina Kaskas Lapualta, miestään puoli vuotta vanhempi (s. 23/9 1797). Mikäli sanotaan ja ymmärtää saattaa, ei sopu puolisojen välillä ollut kiitettävä. Avio oli nimittäin lapseton, ja miehellä oli muitakin rakkaussuhteita kuin Antellin äidin kanssa, ja eläviä todistuksia hänen huikentelevaisuudestaan lienee myöskin ollut useampia olemassa. Toiselta puolen "mutter Rakel", joksi Rosenberg sanoi vaimoaan, kuuluu osanneen pitää puoliaan, niin että ukko ei voinut olla häntä kokonaan lukuunottamatta. Rouva kuoli 24/1 1859.

En ole keltään saanut tarkempia tietoja Antellin varhemmasta lapsuudesta, mutta nähtävästi hän silloin oli äitinsä hoidossa. Tämä elämänjakso ei kuitenkaan ollut seitsemää vuotta pitempi, sillä Brita Kaisa Anttila eli Antell kuoli 9/7 1854 ainoastaan 34 vuoden ikäisenä. Minkälainen hän luonteeltaan oli, on epätietoista. Eräs muistoonpano kirkonkirjassa v: lta 1851³⁴ on näet räikeässä ristiriidassa Wieselgrenin hänelle antamien mainesanojen kanssa "lempeä ja hyvä ruotsikko". Mutta jos hän olikin karkea muita kohtaan, saattoi hän silti hellästi kohdella omaa lastaan. Itse en koskaan kuullut Antellin puhuvan äidistään, mutta ulkomaalaiselle ystävälleen Henrik Bukowskille hän näyttää olleen avomielisempi; Bukowski on minulle kertonut, että hän Antellin puheista oli huomannut hänellä olleen "valoisan muiston" äidistään. Mainittakoon myöskin, että Antell toimitti hautakiven äitinsä haudalle. Mutta kuinka mittaamaton tekijä äidinrakkaus lieneekään, eli pikku Frithiof kumminkin äitinsä luona sivistymättömässä ympäristössä, eikä toisin ollut sen jälkeenkään. Pari viikkoa ennen äidin kuolemaa oli Raastuvanoikeus määrännyt pojan holhoojaksi vanginkuljettaja, sitte kruununmittari Jonas Wiklundin ja tälle, jolla oli jotenkin samanikäinen, leikkitoveriksi sopiva poika, Herman (s. 17/7 1846, Kajaanin pormestari 1871 – 83, kuollut hovioikeudensihteerinä 1894), joutui nyt Frithiof kasvatettavaksi. Wiklundit olivat talonpoikaista väkeä kaupungin lähiseuduilta. Mies oli tavalla tai toisella saavuttanut Rosenbergin luottamuksen, ja häntä kaksi vuotta vanhempi vaimo, Kristina Sofia Fogelklo, synt. Raippaluodolla 1809, lienee palvellut kruununvoudilla, mikä selittänee huhun, että ne kaksi poikaa, jotka yhdessä kasvoivat pariskunnan hoidossa, olivat keskenään läheistä sukua.

Wiklundin talo oli Kauppiaskadun varrella, ensimäisessä kadunkulmassa pohjoiseen päin kirkolta. Koulupoikana kävin siellä monta kertaa enkä muista mitään nähneeni, joka olisi osottanut että oltiin kaupunkilaiskodissa. Pihalta noustiin korkeita portaita päähuoneeseen, joka oli maalaistupa ja keittiö samalla kertaa, oikealla oli kaksi kamaria, joista toisessa Wiklund ja hänen vaimonsa asuivat ja toisessa molemmat pojat. Wiklundit olivat toimeliasta väkeä, mies luonteeltaan sävyisämpi, mutta pitkä, laiha, mustaverinen, velhomainen vaimo ankara kurinpitäjä, joskin hellempi omaa poikaansa kohtaan. Eräs vanhempi toveri, joka jo ennen minua oli tähän kotiin tutustunut, muistaa nähneensä miten "Wiklundska" yllätti Frithiofin kamarissaan, johon tämä salaa oli pujahtanut ottaakseen voileivän ruokakaapista, ja korvat kuumana, kasvot punottavina tuleva miljoonanomistaja oli kohtauksesta suoriutunut, voimatta muuten kuin huudahduksella: "peijakkaan akka!" keventää sydäntään. En tiedä oliko lehmien paimentaminen Frithiofin säännöllisiä toimia, mutta senkin tuo toveri muistaa, että joskus iltasin poika sai käskyn lähteä – "ja joutuun!" – noutamaan lehmät jostakin "Tupakkapellon" tuolta puolen. Silloin oli Frithiofin ollut riisuttava saappaat jalasta ja avojaloin, koivunvarpu kädessä, juostava asialleen. No, eihän se haitannut. Poika oli terve ja pystyi mihin tahansa. Hän tottui ulkoilmaelämään, ja koulupoikana samoin kuin myöhemminkin aikamiehenä hän aina oli huvitettu pitkistä kävelyretkistä. Kasvatuksesta korkeammassa merkityksessä ei tässä kodissa liene puhettakaan ollut, jota paitsi ei tiedetäkään, että Rosenberg alkuansa olisi ajatellut nostaa ottopoikansa ("fosterson"), joksi hän sanoo 1854 ottaneensa orvoksi joutuneen Frithiofin, äidin talonpoikaista säätyä ylemmäksi. Eräistä toimenpiteistä päättäen tapahtui tässä kohden muutos 1856 tai 1857.

Viimemainittuna aikana Rosenbergiä kohtasi pitkällinen sairaus, joka sai hänet ajattelemaan loppuansa. Sairauden syynä sanotaan olleen sen hädän, johon hän joutui kun oli myynyt kruununjyviä ja yht'äkkiä sai määräyksen jakaa siemenjyviä kansalle ja pulmasta selviytyminen jäi riippuvaksi siitä, tulisiko Tanskasta tilattu laivanlasti ajoissa perille. Viime hetkessä laiva saapui, ja kruununvouti pelastui turmiosta, mutta ankara jännitys oli niin järkyttänyt häntä, että hän vuosikausia siitä kärsi. Antellia koskevat toimenpiteet, joihin ylempänä viittasin, olivat seuraavat. Ensiksikin Rosenberg otti Frithiofin pois Wiklundilta ja lähetti hänet maalaispappilaan kasvatettavaksi – josta kohta enemmän alempana – jo toiseksi hän (kesäkuulla 1857) antoi holhoojalle, Wiklundille, pojan omaisuutena hoidettavaksi 40,000 ruplaa. Tämä pääoma, joka vastaa yli puolitoista sataatuhatta markkaa, olisi siis ollut Antellin perintö, jos hänen isänsä olisi kuollut silloiseen tautiinsa. Kumminkin Rosenbergin terveys jälleen parantui, ja elokuulla 1861 hän virallista tietä vaati ei ainoastaan että Wiklund luovuttaisi hänelle Antellin omaisuuden, jota hän arveli voivansa itse edullisemmin hoitaa, vaan myöskin että hän, Rosenberg, määrättäisiin holhoojaksi. Huolimatta Wiklundin vastaväitteistä ensin raastuvanoikeus ja sitte myöskin hovioikeus, johon hän oli valittanut, ratkaisi jutun Rosenbergin mieliksi.

Niinkuin jo mainitsin Rosenberg toimitti Antellin maalle, ja tapahtui se osaksi sentähden että hän oppisi suomenkieltä,³⁵ osaksi sentähden että hän saisi nauttia parempaa kasvatusta kuin Wiklundilla oli tarjona. Molempia seikkoja hän ymmärrettävästi piti tarpeellisena sen vuoksi, että oli päättänyt panna pojan kouluun. Syksyllä 1856 Rosenberg siis vei Frithiofin Isojoen pappilaan (noin 14 peninkuormaa Vaasan kaupungista) kappalaisen, nimipastori Karl Gustav Hjerpen (s. 1812, k. 1882) luokse ja jätti hänet sinne, eikä poika, joka "oli ikäiseksensä enemmän kuin vallaton ja pahankurinen", olisi voinut sopivampaan paikkaan osua. Pastori Hjerpe oli näet juuri semmoinen kasvattaja, jota Frithiof kaipasi. Hän oli "oikeastaan hyväsydäminen mies, mutta niin ankara ja toisinaan karkea sekä tylymäinen pinnaltaan, että sitä oli vaikea havaita, varsinkin kun hän oli tulinen luonteeltaan". Napisematta oli hänen käskyjään noudatettava, ja Antellkin sai oppia ehdotonta kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta sekä nöyryyttä ja kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan. Kuitenkaan hän ei täällä ollut missään julkisessa kasvatuslaitoksessa, vaan suomalaisessa pappilassa ja papin perheessä. Hjerpe oli tosin naimaton, mutta talon emännyyttä hoiti hänen kaksi vuotta vanhempi sisarensa, Lovisa Charlotta Hjerpe, "ystävällinen ja hyvä, vakava vanhan ajan ihminen", eikä lapsiakaan puuttunut, sillä pastori oli avannut kotinsa kahdelle, erään toisen sisarensa lapselle, pojalle ja tytölle, joista edellinen oli Frithiofia vuotta vanhempi ja jälkimäinen puoli vuotta nuorempi. Näistä tulokas sai uskollisia leikkitoveria, ja toinen niistä, nykyinen Vaasan lyseon lehtori Erkki Almberg, on antanut nämä tarkat tiedot Antellin olosta Isojoella. Viipyen koko vuoden maalla tämä oppi tuntemaan ei ainoastaan semmoisia Vaasassa kuulumattomia huvituksia kuin kravustaminen oli, vaan myöskin kaikki maalaiselämän, vuodenaikojen mukaan vaihtelevat puuhat, ja työt sisällä ja ulkona. Jopa hän sai reippaan pojan tapaan yrittää ottamaan niihin osaakin. Muun muassa pojat (luultavasti pastorin tietämättä) olivat katsomassa kun syysteurastus toimitettiin, ja he tahtoivat olla mukana nylkemisessäkin. Antell käytti siinä niin rohkeasti puukkoa, että hän haavoitti varomatonta Almbergia käteen, ja tällä on vieläkin vasemman käden nimettömässä sormessa arpi, joka tapausta muistuttaa. Lasten opettaja, entinen ylioppilas Johan Kaldén, oli sen johdosta ennustanut, että Antellista oli tuleva lääkäri, koska hän muka oli niin taitava veistä pitelemään!

Seurustelua kodin ulkopuolella oli tarjona ainoastaan kanttori Sevonin lapsirikkaassa perheessä, mutta harvoin sinne päästiin. Sitä vastoin tuotti matkustavien vieraitten käynti lapsillekin vaihtelua elämän yksitoikkoisuudessa. Aivan harvinainen ja merkillinen vieras oli Antellin aikana Suomen uusi kenraalikuvernööri, kreivi F. Berg, joka ollessaan tarkastusmatkalla seurueineen, kokkeineen poikkesi Isojoen pappilaan. Ylhäinen herra oli kätellyt lapsiakin, joille hän itse ja suuri seurue, josta Antell kenties ennestään näöltä tunsi Vaasan läänin kuvernöörin Alexander von Rechenbergin, tarjosi paljon katseltavaa. Hätävuosi kun oli, oli pappilan pihalle kokoontunut puutteenalaisia, jotka koettivat herättää kenraalikuvernöörin armeliaisuutta näyttämällä hänelle pettuleipää. Sattuipa silloin että sama pettuleipäpala kulki lainassa kädestä käteen kreivin jakaessa rahalahjoja köyhille. – Kenties vielä suurempaa huvia tuotti pojille venäläisten sotajoukkojen ohimarssiminen, jota sodan jälkeenkin joskus saatiin nähdä. Heihin se vaikutti niin, että äkseerailu ja meluaminen pastorin lahjottamilla rummuilla tuli muotiin ja kesti niin kauan kuin kestivät – rummut.