Buch lesen: «Kolme muskettisoturia: Historiallinen romaani», Seite 31

Tuo rauha osoitti ett'ei d'Artagnan vielä oikein tuntenut mylady'ä.

XL.
Anjou-viini

Sittenkuin melkein toivottomia tietoja oli jonkun aikaa kulkenut kuninkaan tilasta, alkoi parantumisen sanomia levitä leiriin; ja kun hän oli hyvin kiireissään itse päästä piiritykseen, sanottiin että niin pian kuin hän vaan saattoi nousta hevosen selkään, hän lähtisi matkalle.

Sillä välin monsieur, joka tiesi että hän kohdakkoin saisi jättää ylipäällikkyyden joko herttua Angoulême'lle, Bassompierre'lle tai Schomberg'ille, jotka sitä kilvoittelivat, ei tehnyt juuri sanottavasti mitään; hän kulutti aikaa vaan tiedustusretkiin eikä uskaltanut ryhtyä mihinkään tehokkaampaan toimeen englantilaisten karkoittamiseksi Ré'n saarelta, josta ne myötäänsä piirittivät Saint-Martin'in linnoitusta ja La Prée'n varustusta, kun ranskalaiset vuorostaan piirittivät La Rochelle'a.

D'Artagnan oli, niinkuin sanoimme, tullut levolliseksi, niinkuin ainakin vaaran mentyä ohitse. Nyt häntä huoletti vaan yksi seikka, se nimittäin, ett'ei hän saanut mitään tietoja ystäviltänsä.

Mutta eräänä aamuna selkeni hänelle kaikki seuraavasta kirjeestä, joka oli lähetetty Villeroi'sta:

"Herra d'Artagnan!

Herrat Athos, Porthos ja Aramis, vietettyään erään iloisen hetken minun ravintolassani, vallattomuudessaan pitivät semmoista meteliä että linnanvouti, joka on sangen ankara mies, panetti heidät muutamiksi päiviksi arestiin. Mutta minä tahdon kumminkin täyttää heidän käskynsä ja lähettää teille kaksitoista pulloa Anjou-viiniäni, jota he pitävät suuressa arvossa; he toivovat että te juotte heidän maljansa tällä heidän mieliviinillänsä.

Minä olen nyt täyttänyt heidän pyyntönsä, ja olen kaikella kunnioituksella

Teidän nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne

Godeau,

Herrojen muskettisoturien ravintoloitsija."

– Hyvä! huudahti d'Artagnan, he muistavat minua huvituksissansa niinkuin minä muistan heitä ikävässäni; se on tietty että minä juon heidän terveydeksensä ja täydestä sydämmestä; mutta minä en juo yksin.

Ja d'Artagnan kiiruhti kahden henkivartijan luokse, joiden kanssa hän oli lähemmässä tuttavuudessa kuin muiden, pyytääksensä heitä juomaan hänen kanssansa oivallista Anjou-viiniä, joka juuri oli tullut Villeroi'sta.

Toinen henkivartijoista oli pyydetty samaksi illaksi toiseen paikkaan ja toinen huomis-illaksi; illanvietto lykättiin siis ylihuomiseen.

D'Artagnan lähetti palattuansa nuo kaksitoista pulloa henkivartijain ravintolaan, siellä huolellisesti säilytettäviksi; kun juhlapäivä tuli ja juhla-ateria oli määrätty alkamaan kello kaksitoista, lähetti d'Artagnan kello yhdeksän aikaan Planchet'in laittamaan kaikki valmiiksi.

Planchet, ylpeänä siitä että hänet noin oli korotettu ylijärjestäjän arvoon, aikoi valmistaa kaikki mitä parhaimmalla tavalla; sen vuoksi otti hän apulaiseksensa erään Fourreau-nimisen lakeijan, joka oli palveluksessa yhdellä noita hänen isäntänsä kutsumia juhlavieraita, sekä tuon vale-sotamiehen, jonka d'Artagnan oli ollut tappamaisillaan ja joka, kun hän ei kuulunut mihinkään komppaniiaan, oli ruvennut d'Artagnan'in tai paremmin Planchet'in palvelukseen.

Kun pitojen hetki oli tullut, saapuivat molemmat juhlavieraat, jolloin istuuduttiin pöytään ruokailemaan. Planchet tarjoili ruokia, Fourreau aukoi viini-pulloja ja Brisemont – se oli tuon tervehtyvän nimi – täytteli karahviinejä viinillä, joka näytti vähän sekautuneen kuljetettaessa.

Kun ensimäinen pullo oli sekavaa pohjalta, kaatoi Brisemont sakan lasiin ja d'Artagnan salli hänen juoda sen; sillä miesparka oli vielä varsin huonoissa voimissa.

Kun vieraat olivat nauttineet lientä ja olivat juuri kallistamaisillaan ensimäistä lasia huulilleen, pamahti äkkiä kanuunanlaukaus Ludvig'in ja Neuf'in varustuksista; silmänräpäyksessä henkivartijat, jotka luulivat piiritettyjen tai englantilaisten tehneen odottamattoman hyökkäyksen, riensivät aseihin. D'Artagnan tietysti samoin ja kaikki kolme syöksyivät niinmuodoin ulos paikoilleen.

Mutta tuskin olivat he päässeet ulos huoneesta, kun kanuunan paukauksen syy kävi selville. Ylt'ympäri kaikui huutoja: Eläköön kuningas, eläköön kardinaali! ja rummun pärrytystä kuului kaikkialta.

Kuningas oli näet, malttamattomana, niinkuin sanottiin, saapunut henkivartijoineen ja tuonut sitä paitsi mukanansa kymmenentuhannen miehisen apujoukon. Hänen muskettisoturinsa kulkivat hänen edellänsä ja takanansa. D'Artagnan, seisoen komppaniiansa rivissä, tervehti puhuvalla viittauksella ystäviänsä, jotka seurasivat häntä silmillänsä, ja herra de Tréville'ä, joka heti tunsi hänet.

Kun vastaanotto-juhlallisuus oli ohitse, neljä ystävystä kiiruhtivat syleilemään toinen toisiaan.

– Peijakas! huudahti d'Artagnan. Ettepä voineet tulla soveliaampaan aikaan; paisti ei ole vielä ehtinyt hyytyä! Eikös niin, hyvät herrat? lisäsi nuori mies kääntyen niihin kahteen henkivartijaan, jotka olivat hänen päivällisvieraitansa ja jotka hän nyt esitteli ystävillensä.

– Ahaa! näyttääpä kuin tulisimme paraiksi juhlapitoihin, sanoi Porthos.

– Minä toivon, sanoi Aramis, ett'ei juhlapäivällisillesi ole kutsuttu naisia.

– Onkos tässä pesässä juotavaksi kelpaavaa viiniä? kysyi Athos.

– No eihän vaan! teidän viiniänne, ystäväni, vastasi d'Artagnan.

– Meidän viiniämmekö? kysyi Athos kummastuksissaan.

– Niin, samaa mitä lähetitte meille.

– Mekö olemme lähettäneet sinulle viiniä?

– Niin, tiedäthän, tuota Anjou-viiniä.

– En todellakaan tiedä mistä viinistä sinä puhut.

– Siitä viinistä, josta sinä niin paljo pidät.

– Niin todella, ell'ei minulla ole samppanjaa tai chambertin'ia.

– No niin, samppanjan ja chambertin'in puutteessa saatte nyt tyytyä siihen.

– Onko siis hankittu tänne viiniä Anjou'sta, viinintuntijoita kun ollaan? kysyi Porthos.

– Ei suinkaan, vaan se on tuota teidän lähettämäänne.

– Meidän lähettämäämme? kysyivät muskettisoturit yhteen ääneen.

– Oletko sinä, Aramis, sanoi Athos, lähettänyt tänne viiniä?

– En; entäs sinä, Porthos?

– En; entäs sinä, Athos?

– En.

– Ell'ette te, niin teidän ravintoloitsijanne, sanoi d'Artagnan.

– Meidän ravintoloitsijamme?

– Niin tietysti! Teidän ravintoloitsijanne, Godeau, muskettisoturien ravintoloitsija.

– No hiisi vieköön, tulkoon tuo viini mistä hyvänsä, yhdentekevä, sanoi Porthos, maistelkaamme sitä, ja jos se on hyvää, niin juokaamme sitä.

– Ei, sanoi Athos, elkäämme juoko viiniä, joka vuotaa tuntemattomasta lähteestä.

– Sinä olet oikeassa, Athos, sanoi d'Artagnan. Eikö kukaan teistä ole antanut Godeau'lle toimeksi lähettää minulle viiniä?

– Ei! ja onko sitä lähetetty meidän puolestamme?

– Tässä on kirje! sanoi d'Artagnan, ja jätti kirjelipun tovereillensa.

– Tämä ei ole hänen käsi-alaansa! sanoi Athos, minä tunnen sen, sillä minä ennen lähtöämme tein laskut isäntämme kanssa.

– Väärä kirje, sanoi Porthos, me emme ole olleet arestissa.

– D'Artagnan, sanoi Aramis soimaavasti, kuinka olet voinut luulla meidän pitäneen melua?..

– D'Artagnan vaaleni ja suonenvedon tapainen väristys pudisti hänen jäseniänsä.

– Sinä peljästytät minua, sanoi Athos, mitä on tapahtunut?

– Rientäkäämme, rientäkäämme hyvät ystävät! huudahti d'Artagnan, kauhea epäluulo iski minun sieluuni! olisikohan tämä vielä tuon naisen kostopuuhia?

Nyt kalpeni Athos vuorostaan.

D'Artagnan syöksähti ravintolaan; kolme muskettisoturia ja kaksi henkivartijaa kiirehti hänen perässänsä.

Ensimäinen näkö minkä d'Artagnan kohtasi tullessaan ateriasaliin, oli Brisemont, joka kiemuroi lattialla hirveissä kouristuksissa.

Planchet ja Fourreau kalmankalpeina kokivat häntä auttaa; mutta silminnähtävästi oli kaikki apu turha; onnettoman kasvoja vääristelivät jo viimeiset kuolontempaukset.

– Ah! huusi hän nähdessään d'Artagnan'in, ah! tämä on kauheata, te olitte armahtavinanne minua, vaan sitten myrkytitte minut!

– Minä! huudahti d'Artagnan, minäkö, onneton! mitä sanotkaan?

– Sanon että te annoitte minulle tuota viiniä, käskitte minun juomaan sitä ja tahdoitte sillä tavoin kostaa minulle, se on hirveätä!

– Elä toki semmoista minusta usko, Brisemont, sanoi d'Artagnan, elä toki usko! Minä vannon, minä kiellän…

– Oh! mutta Jumala on tuolla ylhäällä! Hän on teidät rankaiseva! Jumalani! kärsiköön hän kerta samaa mitä minä nyt kärsin!

– Sieluni autuuden kautta, huudahti d'Artagnan syöksyen kuolevaista kohden, minä vannon ett'en tietänyt viinin olevan myrkytettyä ja että olin juuri juomaisillani sitä samoin kuin sinä.

– En usko teitä, sanoi sotamies, ja heitti henkensä kauheissa tuskissa.

– Hirveätä, hirveätä! mutisi Athos, jolla välin Porthos särki pulloja ja Aramis antoi vähän myöhänlaisen käskyn mennä noutamaan ripittäjää.

– Oi hyvät ystäväni! sanoi d'Artagnan, te tulitte taas kerran pelastamaan henkeni, ettekä ainoastaan minun, vaan myöskin näiden kahden herran. Hyvät herrat, jatkoi hän kääntyen viimemainittujen puoleen, minä pyydän teitä pitämään salassa tämän kohtauksen, korkeat henkilöt saattaisivat olla osallisina tähän mitä olette nähneet ja kaiken tämän seuraukset voisivat kohdata meitä kaikkia.

– Ah, herra! sopersi Planchet enemmän elävänä kuin kuolleena; ah, herra! minä pelastuin onnellisesti!

– Kuinka, hullu, huudahti d'Artagnan, aioitko siis juoda minun viiniäni?

– Kuninkaan terveydeksi, herra; olisin juuri juonut yhden pienen lasillisen, ell'ei Fourreau olisi sanonut että minua kutsuttiin.

– Oi, voi! sanoi Fourreau, jonka hampaat löivät loukkua kauhistuksesta, minä tahdoin saada hänet pois, juodakseni yksinäni!

– Hyvät herrat, sanoi d'Artagnan kääntyen henkivartijoihin, niinkuin huomaatte, olisi meidän juhlailemisemme sangen surullista tällaisen tapauksen jälkeen; suokaa siis minulle anteeksi, jos ehdottelen että lykkäisimme juhlanvieton toistaiseksi.

Molemmat henkivartijat ottivat d'Artagnan'in anteeksi-pyynnön ystävällisesti vastaan, ja, ymmärtäen että nuo neljä ystävystä halusivat olla yksinään, poistuivat.

Sittenkuin nuori henkivartija ja kolme muskettisoturia jäivät yksin, loivat he toisiinsa silmäyksiä, jotka ilmoittivat että he jokainen täysin käsittivät tilaisuuden tärkeyden.

– Aivan ensiksi, sanoi Athos, lähtekäämme tästä huoneesta; kuollut on ikävä seuratoveri, semminkin tuommoinen, joka on kuollut väkivaltaisen kuoleman.

Planchet, sanoi d'Artagnan, minä jätän tuon kurjan vainajan ruumiin sinun huostaasi. Haudattakoon hänet siunattuun maahan. Hän oli tehnyt rikoksen, vaan hän on tehnyt katumuksen.

Ja neljä ystävystä lähtivät huoneesta, jättäen Planchet'in ja Fourreau'n huoleksi toimittaa Brisemont'in maalliset jäännökset hautaan.

Ravintolan isäntä antoi heille kamarin, jonne hän toi heille keitettyjä munia ja vettä, jota Athos itse nouti kaivosta.

– No niin, sanoi d'Artagnan Athokselle, tästä siis näet että taistelu on elämästä ja kuolemasta.

Athos pudisti päätänsä.

– Niin, niin, sanoi hän, kyllä sen näen; mutta luuletko että se on hän?

– Siitä olen varma.

– Mutta kumminkin täytyy minun tunnustaa että vielä epäilen.

– Vaan entäs tuo liljan merkki olkapäässä?

– Hän on kai englantilainen, joka on tehnyt rikoksen Ranskassa ja saanut siitä rangaistuksensa.

– Athos, hän on sinun vaimosi, sen sanon, lausui d'Artagnan; etkös muista kuinka molemmat tuntomerkit sopivat häneen hyvin?

– Olisinpa kumminkin luullut hänen kuolleen, sillä kyllä toimitin hirttämisen niin huolellisesti.

Nyt d'Artagnan vuorostaan pudisti päätänsä.

– Mutta mitäs on tekeminen? sanoi nuori mies.

– Se on varma tosi ett'ei tässä voi ijän kaiken sietää miekkaa riippumassa päänsä päällä, sanoi Athos, ja että tästä tilasta pitää päästä erillensä.

– Mutta kuinka?

– Kuuleppas, koeta saada tavata häntä ja päästä loppusuoritukseen hänen kanssansa; sano hänelle: Rauha tai sota! aatelis-sanani olkoon takeena siitä ett'en ilmaise teistä mitään enkä koskaan saata teille vahinkoa; mutta te puolestanne vannokaa juhlallinen vala että pysytte aivan puolueettomana minun suhteeni; ell'ette sitä tee, käännyn minä kanslerin puoleen, tai vaikka kuninkaan puoleen, jopa itse pyövelin puoleen; minä yllytän koko hovin teitä vastaan, ilmoitan että te olette pahantekijän merkillä merkitty; nostan kanteen teitä vastaan, ja jos teidät vapautetaan, no niin, silloin tapan teidät, kunniasanani kautta! tapan teidät jossakin syrjäisessä nurkassa niinkuin hullun koiran.

– Minua miellyttää se keino, sanoi d'Artagnan, mutta kuinka saan häntä tavata?

– Aika antaa tilaisuuden, ystäväni, aika tuo ihmiselle voiton tai tappion; kuta enemmän on pantu peliin, sitä enemmän voitetaan, kun vaan maltetaan odottaa.

– Niinpä kyllä, mutta siihen kurki kuolee ennenkuin suo sulaa, sillä salamurhaajat ja myrkyttäjät…

– Pah! sanoi Athos, Jumala on suojellut meitä tähän asti, Hän suojelee meitä tästäkin puoleen.

– Niin, meitä; me olemme muutoin miehiä ja meidän on asia kaikessa tapauksessa panna henkemme alttiiksi; mutta entäs nainen, lisäsi hän hiljemmin.

– Kuka nainen? kysyi Athos.

– Constance.

– Rouva Bonacieux? Ah, se on totta! sanoi Athos; ystävä-parka, minä unhotin että olet rakastunut.

– No niin, puuttui Aramis puheesen, mutta etkös juuri siitä kirjeestä, jonka löysit tuon kaatuneen kurjan taskusta, nähnyt että nainen on eräässä luostarissa? Luostari on hyvä turvapaikka ja niin kohta kuin La Rochelle'n piiritys on päättynyt, lupaan minä puolestani…

– Hyvä! sanoi Athos, hyvä, Aramis veikkoseni! Me tiedämme sinun mielesi palavan luostari-elämään.

– Minä olen muskettisoturi vaan toistaiseksi, sanoi Aramis nöyrästi.

– Kyllä näkee ett'ei hän ole kaukaan saanut sanomia lemmityltänsä, sanoi Athos hiljaa; mutta mitäs siitä, se on meille tuttu asia.

– No, niin! sanoi Porthos, minun mielestäni on tässä varsin helppo keino.

– Mikä? kysyi d'Artagnan.

– Hän on luostarissa, niinhän sanoit? kysyi Porthos.

– Niin.

– No, niin kohta kuin piiritys on päättynyt, me ryöstämme hänet pois luostarista.

– Mutta ensin täytyy tietysti saada selville, missä luostarissa hän on.

– Se on totta, sanoi Porthos.

– Mutta minulle pistää päähän eräs asia, sanoi Athos; etkös sanonut että hänelle on tuon luostarin valinnut kuningatar?

– Niin ainakin luulen.

– No niin, Porthos on meitä auttava tässä pulassa.

– Millä tavoin, jos saan kysyä?

– Onhan sinun markiisittarellasi, herttuattarellasi, vai mikä prinsessa hän onkaan, pitkä käsivarsi.

– Vaiti, sanoi Porthos, painaen kaksi sormea huulilleen, minä luulen häntä kardinaalilaiseksi, eikä hänen siis pidä saaman mitään tietää.

– Silloin otan minä, sanoi Aramis, hankkiakseni tiedon hänen olinpaikastansa.

– Sinäkö, Aramis, huudahtivat kaikki kolme yhtä haavaa, mutta kuinka saat hänestä selvän?

– Kuningattaren hovipapin kautta, jonka kanssa olen hyvä tuttu … sanoi Aramis punastuen.

Tämän vakuutuksen perästä ystävykset, lopetettuaan yksinkertaisen ateriansa, erosivat, luvaten tavata toisiansa samana iltana; d'Artagnan palasi Minimes'iin ja kolme muskettisoturia menivät kuninkaan pääkortteeriin, jossa heidän tuli laittaa asuntonsa kuntoon.

XLI.
Colombier-Rouge'n ravintola

Kuningas, jolla oli ollut niin kiire kohtaamaan vihollista, ja joka vielä paremmalla syyllä kuin kardinaali kantoi vihaa Buckingham'ia vastaan, oli tuskin saapunut leiriin, kun hän jo aikoi ryhtyä valmistuksiin, ensinkin englantilaisten karkoittamiseksi Ré'n saarelta ja sitten La Rochelle'n piirityksen jouduttamiseksi; mutta vasten tahtoansa tuli hän viivytetyksi sen eripuraisuuden kautta, jossa toisella puolella oli Bassompierre ja Schomberg, toisella herttua Angoulême.

Herrat Bassompierre ja Schomberg olivat Ranskan marsalkkoja ja vaativat oikeutta saada kuninkaan ylipäällikkyyden alaisina johtaa armeijaa, mutta kardinaali, joka pelkäsi että Bassompierre, ollen täysiverinen hugenotti, ahdistelisi vaan heikosti uskonveljiään englantilaisia ja rochellelaisia, suosi ja puollusti herttua Angoulême'a, jonka kuningas oli hänen neuvostaan nimittänyt kenraaliluutnantiksi. Siitä oli taas seurauksena, että herroille Bassompierre'lle ja Schomberg'ille oli pakko myöntää kumpaisellekin erityinen päällikkyys, kun muka peljättiin heidän muutoin ehkä karkaavan armeijasta. Bassompierre asettui Laleu'n kaupungin pohjoispuolelle Dompierre'en, herttua Angoulême Dompierre'n itäpuolelle Perigny'yn ja Schomberg Perigny'n eteläpuolelle Angoutin'iin.

Monsieur piti asuntoansa Dompierre'ssa. Kuningas majaili milloin Etré'ssä, milloin La Jarrie'ssa.

Vihdoin, kardinaalin olopaikka oli La Pierre'n sillan luona pienessä talossa, joka ei ollut millään tavoin suojeltuna.

Sillä tavoin monsieur piti silmällä Bassompierre'ä, kuningas herttua Angoulême'a ja kardinaali Schomberg'ia.

Niin pian kuin kaikki oli valmiiksi järjestettynä, oli päätetty ryhtyä karkoittamaan englantilaisia Ré'n saarelta.

Aika ja tilaisuus oli varsin sopiva: Englantilaisilla, jotka ennen kaikkea tarvitsevat kelpo ruokavaroja, ollaksensa kelpo sotilaita, vaan joiden nyt täytyi tyytyä suolaiseen lihaan ja huonoon leipään, oli leirissänsä paljo sairaita; ja meri, joka siihen vuoden aikaan on sangen vaarallinen kaikilla rannikoilla, hävitti joka päivä jonkun laivan, niin että rannalle ilmestyi joka nousuveden aikaan yhä enemmän kaikenmoisia laivan jäännöksiä ja pirstaleita; siitä seurasi että vaikka kuninkaan väki pysyisi aivan toimetonna leirissään, täytyisi Buckingham'in, joka vaan itsepäisyydestä viipyi Ré'n saarella, jonakin päivänä aivan itsestään heretä piirityksestä.

Mutta kun herra de Toirac lähetti sanan että vihollisten leirissä valmisteltiin uutta hyökkäystä, katsoi kuningas parhaaksi päättää tehdä lopun asiasta ja antoi tarpeelliset käskyt siihen suuntaan.

Kun tarkoituksenamme ei ole kirjoittaa tämän piirityksen päiväkirjaa, mutta esittää vaan ne tapaukset, jotka ovat suoranaisessa yhteydessä kertomukseemme, tahdomme vaan parilla sanalla mainita että yritys onnistui kuninkaan suureksi kummastukseksi ja kardinaalin suureksi kunniaksi. Englantilaiset, karkoitettuina askel askeleelta, joutuneina tappiolle kaikissa otteluissa, muserrettuina Loix'in saareen mennessään, olivat pakoitetut peräytymään laivoihinsa, jätettyään taistelukentälle kaksituhatta miestä, niiden joukossa viisi everstiä, kolme everstiluutnanttia, kaksisataa viisikymmentä kapteenia ja kaksikymmentä ylhäistä aatelismiestä, neljä kanuunaa ja kuusikymmentä lippua, jotka Claude de Saint-Simon vei Pariisiin, ja ripustettiin suurella komeudella Notre-Dame'n holvikaariin.

Te Deum'ia laulettiin leirissä ja leveni sieltä yli koko Ranskanmaan.

Mutta rauha oli vaan hetkellinen.

Eräs Montaigu-niminen Buckingham'in lähettiläs oli saatu kiini ja sen kautta päästy perille Rooman valtakunnan, Espanjan, Englannin ja Lothringin keskinäisestä liitosta.

Liitto oli muodostettu Ranskaa vastaan. Siihen lisäksi oli Buckingham'in majapaikassa, joka hänen oli täytynyt jättää pikemmin kuin hän oli voinut arvata, tavattu papereita, jotka vahvistivat tuon liiton todenperäisyyden ja jotka, sen mukaan mitä kardinaalin muistelmat kertovat, pahasti paljastivat rouva de Chevreuse'n ja siis myöskin kuningattaren.

Kardinaalin hartioilla se koko vastuun-alaisuus oli, sillä ilman vastuun-alaisuutta ei olla ylivaltias ministeri; senpätähden olivatkin hänen mahtavan neronsa voimat jännityksissään yöt päivät, ja hän kuunteli vähintäkin huhua, mikä levisi mistäkin Euroopan suurten valtakuntain hovista.

Kardinaali tunsi Buckingham'in jäntevyyden ja erittäinkin hänen vihansa; jos Ranskaa uhkaava liittokunta pääsisi voitolle, koko hänen vaikutuksensa olisi mennyttä; Espanjan ja Itävallan politiikka saisi edustajansa Louvre'n neuvoskamariin, jossa niillä tähän saakka oli vaan puollustajia, hän, Richelieu, Ranskan ministeri ja etupäässä kansallinen ministeri, olisi hukassa. Kuningas, joka totteli häntä kuin lapsi, vaan vihasi myöskin niinkuin lapsi vihaa opettajaansa, jättäisi hänet alttiiksi monsieur'in ja kuningattaren kostolle; hän olisi siis hukassa ja ehkäpä itse Ranska hänen kanssansa. Kaikkea tuota oli hänen koettaminen estää.

Niinpä nähtiinkin pika-sanansaattajia, joiden luku joka hetki karttui, yöt ja päivät toinen toisensa jälkeen käyvän tuossa pienessä talossa La Pierre'n sillan korvassa, johon kardinaali oli sijoittunut asumaan.

Siellä kävi munkkeja, jotka näyttivät niin tottumattomilta munkin kauhtanassa kulkemaan, että oli helppo havaita heidän etupäässä olevan taistelevan kirkon väkeä; naisia, joille hovipojan puku näytti tuntuvan oudolta ja joiden laajat housut eivät voineet kokonaan salata heidän pulleita ruumiinsa muotoja; vihdoin talonpoikia, joiden kädet olivat mustatut vaan jalat olivat niin solakat, että heidät saattoi kohta tuntea säätyhenkilöiksi.

Mutta toisellaisia, vähemmin tervetulleita käyntejä myöskin tehtiin, sillä pari kolme kertaa levisi huhu että kardinaali oli ollut vähällä saada surmansa salamurhaajan kädestä.

Tosin Hänen ylhäisyytensä vihamiehet sanoivat että hän itse palkkasi taitamattomia salamurhaajia, että hänellä, jos niiksi sattuisi, olisi oikeus korvaukseen, mutta eihän tarvitse uskoa mitä ministerit tai heidän vihamiehensä sanovat.

Se ei kumminkaan estänyt Hänen ylhäisyyttänsä, jonka rohkeutta ei pahinkaan vihamies ole kyennyt moittimaan, tekemästä usein öisin pitkiä retkiä, milloin antamaan herttua Angoulême'lle tärkeitä käskyjä, milloin neuvottelemaan kuninkaan kanssa, milloin keskustelemaan jonkun sanansaattajan kanssa, jota hän ei tahtonut päästää luoksensa.

Muskettisotureilla puolestaan ei ollut sanottavasti tekemistä piirityksessä, eikä heitä pidetty tarkalla, vaan saivat mielin määrin viettää iloista elämää. Se olikin heille varsin helppoa, erittäinkin noille kolmelle aseveikolle, jotka olivat herra de Tréville'n erityisessä suosiossa ja saivat sen vuoksi helposti lupaa viipyä ulkona senkin perästä kuin leiri oli suljettu.

Eräänä iltana kun d'Artagnan oli vahdissa juoksuhaudassa eikä voinut olla ystäväinsä seurassa, tapahtui että Athos, Porthos ja Aramis, ratsastaen sotahevosillansa, kenttäkauhtanaansa verhoutuneina ja toinen käsi pistoolin perässä kiini, palasivat kolmen kesken eräästä ravintolasta, jonka Athos pari päivää taaksepäin oli löytänyt La Jarrie'n tien varressa, ja jonka nimi oli Colombier-Rouge. Kun he ratsastivat leiriin menevää tietä ja olivat, niinkuin sanoimme, varoillaan väijytyksen pelosta, luulivat he, noin neljännes-lieu'n päässä Boinar'in kylästä, kuulevansa kavioiden töminää. He pysähtyivät heti, liittyivät lähelle toisiansa ja asettuivat keskelle tietä. Hetkisen kuluttua, juuri kun kuu pilkisti näkyviin pilvien välistä, näkivät he tien käänteessä kaksi ratsumiestä, jotka, heidät nähtyään, myöskin pysähtyivät ja näyttivät neuvottelevan, jatkaisivatko kulkuansa vai pyörtäisivätkö takaisin. Tuo eperoiminen herätti kolmen ystävyksen epäluuloja; Athos ratsasti muutamia askelia eteenpäin ja huusi vakavalla äänellä:

– Ken siellä?

– Ken olette itse? vastasi toinen ratsumies.

– Se ei ole mikään vastaus, sanoi Athos. Ken siellä? vastatkaa, tai muuten käymme kimppuunne.

– Kavahtakaa sitä tekemästä, herrat! sanoi silloin värähtävä ääni, joka tuntui olevan tottunut käskemään.

– Se on kai joku korkeampi upseeri, joka on yötarkastuksellansa, sanoi Athos kääntyen toveriensa puoleen; mitä te aiotte, hyvät herrat?

– Ketä te olette? kysyi sama käskevä ääni; vastatkaa te vuorostanne, tai muutoin voitte saada kärsiä tottelemattomuudestanne.

– Kuninkaan muskettisotureita, vastasi Athos, alkaen yhä varmemmin luulla että kysyjällä oli oikeus puolellansa.

– Mitä komppaniiaa?

– Tréville'n.

– Tulkaa lähemmäksi ja selittäkää mitä te teette täällä tähän aikaan.

Kolme aseveikkoa ratsastivat esiin vähän ala-ujoisina, sillä heille oli nyt selvillä että olivat joutuneet tekemisiin väkevämpänsä kanssa. Sananvalta muutoin jätettiin Athokselle.

Toinen ratsumies, sama, joka oli jälemmäksi ruvennut puhumaan, oli kymmenkunnan askelta toverinsa edellä; Athos viittasi Porthosta ja Aramista jäämään vuorostaan taaemmaksi ja ratsasti yksin esille.

– Anteeksi, arvoisa upseeri! sanoi Athos; mutta me emme tienneet kenen kanssa olimme joutuneet tekemisiin ja te näette että olemme tarkkoja vartijoita.

– Mikä nimenne? sanoi upseeri, joka suojeli osan kasvoistaan vaipallansa.

– Mutta te itse, herra, sanoi Athos, joka alkoi tuskastua tuohon tutkistelemiseen, antakaa minulle todistus siitä että teillä on oikeus minua kuulustella.

– Mikä nimenne? lausui ratsumies toistamiseen siirtäen vaippaa kasvoiltaan niin että kasvot paljastuivat.

– Herra kardinaali! huudahti muskettisoturi hämmästyneenä.

– Mikä nimenne? kysyi Hänen ylhäisyytensä kolmannen kerran.

– Athos, sanoi muskettisoturi.

Kardinaali viittasi tallimestarillensa, joka samassa lähestyi.

– Nämä herrat muskettisoturit seuraavat meitä, sanoi hän hiljaisella äänellä; minä en tahdo kenenkään tietävän minun olleen poissa leiristä; kun he seuraavat meitä, saatamme olla varmat siitä ett'eivät he ilmoita sitä kellenkään.

– Me olemme aatelismiehiä, arvoisa herra, sanoi Athos; meidän sanaamme voitte luottaa. Jumalan kiitos, me osaamme säilyttää salaisuuksia.

Kardinaali loi läpitunkevan silmäyksensä rohkeaan puhujaan.

– Teillä on tarkka korva, herra Athos, sanoi kardinaali, mutta kuulkaapas nyt: minä en epäluulosta pyydä teitä seuralaisikseni, vaan turvallisuuden vuoksi; epäilemättä ovat nuo teidän toverinne herrat Porthos ja Aramis.

– Niin ovat, Teidän ylhäisyytenne, sanoi Athos, jolla välin nuo taaemmaksi jääneet muskettisoturit siirtyivät lähemmäksi, hattu kourassa.

– Minä tunnen teidät, hyvät herrat, sanoi kardinaali, minä tunnen teidät, ja tiedän myös ett'ette ole juuri minun ystäviäni, ikävä kyllä, mutta minä tiedän myöskin että te olette urhoollisia ja rehellisiä aatelismiehiä ja että teihin voi luottaa. Herra Athos, te ja teidän molemmat ystävänne tehnette kai minulle sen kunnian että saatatte minua, ja silloin on minulla vartiosto, joka on herättävä itse kuninkaankin kateutta, jos satumme hänet kohtaamaan.

Kolme muskettisoturia kumarsivat aivan hevostensa kaulaan saakka.

– No niin, kunniani kautta, sanoi Athos, Teidän ylhäisyytenne tekee oikein, ottaessaan meidät mukaansa; me olemme tavanneet pahan näköisiä miehiä tiellä, ja neljän semmoisen kanssa jouduimme me riitaan Colombier-Rouge'n ravintolassa.

– Riitaan, ja miksikä niin? kysyi kardinaali. Minä en pidä riidan rakentajista, sen te tiedätte.

– Juuri sen vuoksi on minulla kunnia ilmoittaa tapauksesta Teidän ylhäisyydellenne, sillä Teidän ylhäisyytenne olisi voinut saada siitä kuulla muilta kuin meiltä ja väärien tietojen nojalla tulla siihen luuloon että syy on ollut meissä.

– Kuinka riita päättyi? kysyi kardinaali rypistäen kulmiansa.

– Ystäväni Aramis, tässä, sai miekanpiston käsivarteensa, mutta se ei ole häntä estävä, niinkuin Teidän ylhäisyytenne voi nähdä, huomenna olemasta osallisena hyökkäyksessä jos Teidän ylhäisyytenne semmoiseen käskee.

– Mutta ettehän te ole niitä miehiä, jotka antavat pistellä itseään; kas niin, olkaa suorat, hyvät herrat! Kaiketi te pistitte takaisin, vai kuinka? Tunnustakaa, tiedättehän minulla olevan oikeuden antaa teille anteeksi.

– Minä, sanoi Athos, en edes paljastanut miekkaani, mutta otin vastustajaani vyötäisistä kiini ja heitin hänet ulos ikkunasta; luulen että hän pudotessaan, jatkoi Athos vähän empien, taittoi reitensä.

– Ahaa! sanoi kardinaali, vaan entäs te, herra Porthos?

– Minä, arvoisa herra, joka tiesin kaksintaistelujen olevan kiellettyjä, otin penkin ja annoin sillä eräälle roistolle semmoisen iskun että luullakseni hänen olkapäänsä musertui.

– Hyvä! sanoi kardinaali, ja te, herra Aramis?

– Minä, arvoisa herra, joka olen hyvin rauhallinen luonnoltani ja sitä paitsi, niinkuin arvoisa herra ehkä tietää, pian aion kääntyä hengelliseen säätyyn, tahdoin tyynnyttää tovereitani, mutta silloin eräs heittiö salavihkaa pisti minua miekallansa olkapäähän; tuosta loppui kärsivällisyyteni ja minäkin paljastin miekkani, ja kun hän uudestaan ryntäsi vastaani, tuntui minusta ikäänkuin hän hyökätessään olisi lävistänyt ruumiinsa minun miekkaani; se ainakin on varmaa että hän kaatui ja minusta näytti että hänet kannettiin pois molempien toveriensa kanssa.

– Peijakas! sanoi kardinaali, kolme miestä tehty kykenemättömiksi taisteluun vaan pelkän kapakkariidan vuoksi! Teidän kanssanne ei ole leikkimistä, mutta mikä oli riidan syynä?

– Heittiöt olivat juovuksissa, sanoi Athos, ja kun saivat tietää että illan suussa eräs nainen oli tullut ravintolaan, tahtoivat he väkisin tunkeutua hänen huoneesensa.

– Tunkeutua hänen huoneesensa, sanoi kardinaali, ja minkätähden?

– Epäilemättä tehdäksensä hänelle väkivaltaa, sanoi Athos; minulla oli jo kunnia ilmoittaa Teidän ylhäisyydellenne että heittiöt olivat juovuksissa.

– Oliko nainen sitten nuori ja kaunis? kysyi kardinaali vähän levottomasti.

– Me emme nähneet häntä, arvoisa herra, vastasi Athos.

– Ettekö nähneet häntä? Ah, hyvä! virkkoi kardinaali vilkkaasti. Teitte oikein puollustaessanne naisen kunniaa, ja kun minä nyt juuri olen menossa Colombier-Rouge'en, saan kyllä siellä tietää, kuinka totta olette puhuneet.

– Arvoisa herra, sanoi Athos ylpeästi, me olemme aatelismiehiä, ja me emme käyttäisi valhetta henkemme pelastukseksikaan.

– En minä epäilekkään teidän sanojanne, herra Athos, en minä epäile silmänräpäystäkään; mutta, lisäsi hän muuttaaksensa puheen ainetta, nainen oli siis yksinään.

– Naisella oli herra seurassaan huoneessa, sanoi Athos; mutta huolimatta metelistä, pysyi herra näkymättömissä, niin että hän varmaan oli aika pelkuri.

– Elkää tuomitko, sanoo evankeliumi, vastasi kardinaali.

Athos kumarsi.

– Ja nyt, hyvät herrat, on kaikki hyvin, virkkoi Hänen ylhäisyytensä; minä tiedän nyt mitä tahdoinkin tietää; seuratkaa minua.

Kolme muskettisoturia asettuivat kardinaalin taakse; hän peitti kasvonsa viittaansa ja lähti ratsastamaan kymmenkunnan askelta neljän seuralaisensa edellä.

Pian saavuttiin hiljaiseen ja yksinäiseen ravintolaan; isäntä epäilemättä tiesi mikä kuuluisa vieras hänelle oli tulossa ja oli sen vuoksi toimittanut pois kaikki liikanaiset henkilöt.

Kymmenen askelta ennen portille tulemistansa kardinaali viittasi tallimestarillensa ja kolmelle muskettisoturille että pysähtyisivät; valmiiksi satuloitu hevonen seisoi ikkunaluukun viereen sidottuna; kardinaali löi kolmasti portille omalla omituisella tavallansa.

Eräs viittaan kääriytynyt mies tuli samassa ulos ja puhui kiireesti muutamia sanoja kardinaalin kanssa; sitten nousi hän hevosen selkään ja ratsasti pois Surgères'iin päin, joka on samaan suuntaan kuin Pariisi.

– Käykää lähemmäksi, herrat, sanoi kardinaali.