Buch lesen: «Kevät ja takatalvi», Seite 29

25

Antero askartelee yliskamarissa, isänsä entisessä, joka nyt on hänen. Hän pueskelee, puhdistelee papin kauhtanaansa, koettelee kaulaansa valkeaa huivia—Emman kutomaa, ompelemaa ja silittämää.

–Minä olen siis pappi, minä olen siis määrätty tänne? Ja tänäänkö ovat siis häämme?

Alhaalta kuuluu yliskamariin hiljaista, alituista haastelun hyminää, ovien käyntiä ja pehmoisten askelien töminää.

Mutta ei toimea Antero pukemaan kauhtanata ylleen, ei saa sidotuksi kaulusta kaulaansa. Hän seisoo vain ikkunassa ja katselee jäälle, josta häävieraita reki toisensa perästä ajaa ylös törmästä pihaan. Toisia ajaa Ilpolaan ja kaikkiin muihinkin kirkonkylän taloihin, kutsutuita ja kutsumattomia,—tahtovat tietysti olla kaikki, jotka vain voivat, joskaan ei häissä Haakmanni vainaan pojan, niin kuitenkin seuroissa Ilpolan suurissa pirteissä niiden jälkeen.

Nyt siinä vihdoin ajaa Helander pihaan, pitkän reslan perässä, selkäkenossa, turkinkaulus kuurassa, silmät tyytyväisinä tähystellen ylös ikkunoihin, suu muhoillen. Hänen vieressään istuu harmaan saalin sisässä joku nainen, Maria kai.—Täytyy joutua…

Toisessa reessä tulee Lauri Heddansa kanssa.

He istuvat nyt niin varmoina, tiukkoina, tyytyväisinä—nuo molemmat ja kaikki muut heränneet, niinkuin tahtoisivat osoittaa: tässä me nyt tulemme—olemme voittaneet, maailma on meidän, maailma—ja taivas! Ja nythän onkin koko Kontojärvi ja Korpivaara ja lähipitäjät heränneitä. On todella ihme, kuinka se niin pian on mennyt, kerran alkuun päästyään … huimaavaa vauhtia se meni käräjäin ja Handolinin kuoleman jälkeen. Ei syyttä istu Helander selkäkenossa—eikä Lauri, hänen auttajansa ja taistelutoverinsa. Toinen toisena pyhänä saarnaa, kappalainen ja rovastin apulainen, usein molemmat samana, ja viikolla pitäjätään kulkevat, herätysseuroja pitäen. Ja minä täällä? Onhan ollut siunausta työllämme. Ja tietysti on meidän syytä siitä iloita, tietysti…

Anterolle tuli kiire pukeutua. Nythän he tulivat, heitähän vain odotettiin. Vieraat ovat jo kauan istuneet siellä penkeillä pitkin seiniä, isännät hänen kamarissaan ja toisessa kamarissa ja naiset salissa ja keittiökamarissa. Tuon tuostakin on virsi veisattu. Karoliina heitä kestittää. On se nyt hauskaa hänelle. On hän sen onnen ansainnut.

Kai on jo Emmakin tullut kotoaan, pikku mökistään … täytyy joutua. Mutta taas takertuu hän ajatuksiinsa ja unohtuu niihin.

Se on nyt meidän pappilamme tämä, meidän kolmen, Karoliinan, Emman ja minun, niinkuin oli sitä haaveiltu. Se on nyt taas Haakmannin pappila. Nyt on täällä taas Haakmanni pappina. He odottavat tästä samaa kotia itselleen kuin isänkin aikana. Tämä on heränneille heidän suurimman ja rakkaimman aatteensa voitto. Ja olkoon se kernaasti heille suotu. Ei ihme, että heidän kasvonsa muhoilevat minua vastaan ja että heidän silmistään loistaa tyytyväisyys ja tyydytys. Tuon tuostakin he sanovat melkein samoilla sanoilla: »On se nyt somasti, että on poika pappansa sijalla.»

Antero on kääntynyt pois ikkunasta, mennyt sinne taas takaisin, häärinyt huoneessaan, siirtänyt kirjoja pöydällään, pannut ne taas takaisin, mutta ei päässyt vielä pukeutumisen alkuun.

Niin, niin, sehän on niinkuin sen pitääkin… Mutta mitä minun taas pitikään…? Ka, eihän minulla ole vielä kaulustakaan kaulassani … olihan se jo, miksi minä otin sen pois? Missä se on? Ka, kädessäni… Emman ompelema ja silittämä…

Hän istui niin kauniisti ja tyynesti kangaspuittensa ääressä aina, kun tulin, ja kutoi niin uskollisesti ja rauhallisesti ja onnellisen näköisenä. Hän on tosikristitty, ei taistelujen kautta kääntynyt, vaan syntynyt kristityksi. Ei ole koskaan mitään toivonut, ei koskaan mistään pettynyt. Kaikki sanovat: »Et olisi koskaan voinut parempaa toveria saada». Ne sanovat aina »toveria». Niille on rakkaus vain toveruutta, ystävyyttä. Ja niinhän sen tietysti tulee ollakin, kun se on sitä oikeaa, sitä viileää sisarellisuutta, äidillisyyttä. Emmehän saakaan elää toisiamme varten, emme itsemme tähden, vaan muiden… Me olemme Emman kanssa niin yhtä mieltä, ettei meillä ole juuri paljon mitään puhumista. Emme ainakaan puhu, jos ehkä olisikin.

Ei koskaan hän ole minulle mistään tyytymätön, ei kertaakaan hän ole näyttänyt pienintäkään pettymystä, vaikken kuukausimääriin hänelle kirjoittanut Helsingistä ja vaikken täällä moneen päivään käynyt häntä tervehtimässä.

Hänessä on sitä, mitä minussa ei ole, ja sentähden tulemme niin hyvin sopimaan toisillemme. Hän tulee pitämään minua siinä, missä minä tahdon pysyä. Naimin kanssa olisin tietysti joutunut takaisin maailmaan, kytkeytynyt sen kahleisiin… Mitä hän mahtoi ajatella minun kirjeestäni, jonka hänelle heikkona hetkenä annoin? En ole hänestä senjälkeen sanaakaan kuullut—enkä tahtonutkaan kuulla.

Voineeko olla toista ihmistä maailmassa niin epäitsekästä, niin uskollista, niin uhrautuvaa kuin tuo Emma? Se on kai se, jota hänessä rakastan. Kuinka hän vastasi Karoliinalle, kun Karoliina kysyi, silloin kun minä menin Naimin häihin: »Miksi on Antero niin alakuloinen?» Hän vastasi ihmeellisesti, vaikka minua silloin jo rakasti:—»Minun on niin sääli sitä Anteroa, ettei hän saanut Naimia.»—Ja hän hoiti minua sitten kuin sairasta, kun sieltä palasin. Hoitiko? En tiedä kuinka, sillä enhän minä oikeastaan ollut sairas—ja kuitenkin tuntui minusta siltä, kuin olisin ollut sairas ja niinkuin hän olisi minua hoitanut. Niinkuin olisi joka kerta tavatessamme tahtonut sanoa: »No, elä nyt enää ole surullinen, enhän sille mitään voi, mutta minä olisin sen niin kernaasti sinulle suonut.» Ehkä minä juuri sentähden aloinkin häntä rakastaa… Sillä hän on jalo ihminen, jaloin, mitä tunnen, syntymästään jalo, ja joka ei ole mitään pahaa nähnyt eikä mitään pahaa tehnyt.

Antero lämpeni, heltyi, tahtoi muistella kaikkea hyvää, mitä oli ollut, voidakseen mennä vihille niin täysin sydämin kuin hän tahtoi sinne mennä.

–»Pidätkö minusta ollenkaan, Emma?» oli hän kysynyt häneltä istuutuen hänen viereensä kangaspuiden penkille.—»Pidänhän minä—toki paljonkin»,—oli hän vastannut, tyynesti ja luonnollisesti, ainoastaan hiukan punastuen, ojentautuessaan niisien yli loimirihmaa sitomaan.

Ja kuitenkin olin minä—en ymmärrä enää miksi—samalla toivonut, että hän olisi vastannut kieltävästi, että olisi ainakin pyytänyt miettimisen aikaa. Toivoinko sitä todella? Toivoin, toivoin, kaduinkin jo, rukoilin yöllä, että hän olisi muuttanut mielensä, että olisi aamulla tavatessamme sanonut: »Elä nyt pahastu, mutta minä luulen, ettet sinä tule onnelliseksi minun kanssani.»—Mutta kun minä kysyin: »Uskotko, että tulemme onnellisiksi?» niin sanoi:—»Uskon, jos sinä kerran uskot.»—Ja niin hän sanoo aina. Aina myöntäen, aina kaikuna säestäen, mutta ei koskaan mitään omaa tunnetta tulkiten, ei koskaan itseänsä antaen. Jos minä olisin sanonut, ettemme ehkä tulekaan onnellisiksi, olisi hän ehkä sanonut samaa.

Mutta se nyt oli vain silloin se epäilys, nyt se on ohi, on jo kauan ollut. Ja hän tahtoi kuvitella kaikki parhain päin. Juuri tätä hän on toivonut, juuri tähän pyrkinyt. Sopivampaa toveria elämänsä tiellä hän ei koskaan eikä mistään olisi voinut saada siinä elämäntehtävässä, joka häntä nyt odottaa, joka hänellä nyt on edessään. Jumala kyllä tiesi, mitä hän minulle antoi. Niin, se on Jumala, joka on minut juuri näille perille tuonut, juuri näin minulle asettanut, näin järjestänyt, näin ohjannut.

–Niin, mutta nyt täytyy minun mennä. Mitä ne ajattelevat, kun ei kuulu sulhasta vihille! No, kas nyt tulevat jo noutamaan.

Hän avasi oven pimeälle ullakolle, kun kuuli avainta haparoitavan. Helander ja Lauri tulivat sisään.

–Hei, hei, täällähän se sulhanen vain … nauroivat he häntä vastaan.

–Käykää sisään, käykää sisään, tervetuloa, mitäs kuuluu?

–Hyvää vain, hyvää vain.

He ovat hyvällä päällä, virkeällä mielellä, molemmat papillisessa puvussa, ja Anterokin rientää nyt vetämään kauhtanan ylleen. Puhuvat puoleksi leikkiä, puoleksi totta. Helander pysähtyy silmälasejaan pyyhkien heidän eteensä.

–Siinä ne nyt seisovat—pappeina molemmat … kukas olisi uskonut?

–Ettäkö meistä pappeja tulisi?

–Sitäkin, sekin on minusta yhä vain vielä ihmettä—mutta että se tämä meidän asiamme on mennyt semmoisella voimalla ja väellä, kuin se on mennyt! Kun minä ajoin ylös tuosta törmästä enkä mennytkään Ilpolaan, niinkuin ennen … se nyt oli sittenkin tämä talo, joka oli se pirun pääkortteeri, jossa hän oikein elämöi! Herra puhdisti tämän kuin omalla kädellään. Tuolla yhdellä ainoalla teollaan hän vaikutti kansan käännyttämiseksi enemmän kuin me saarnoillamme kymmeninä vuosina olisimme voineet. Se on minusta kuin joku ihan suoranainen maailman menoon puuttuminen… Niin, se on vaikuttanut vihollisiinkin … minä olen sen usein huomannut… Niin, niin, kun näen tämän talon täynnä meidän väkeämme, niin on se minusta kouraan tuntuva todistus siitä, että oikeus sittenkin maan perii.—No niin, minä puhun siitä kohta pitemmältä, kunhan ensin saan sinut vihityksi.

–Aiotko puhua … elä huoli…

Helander löi Anteroa olalle.

–Ja minä sanon, että minä en siihen kysy sinulta lupaa. Ja nyt sinä panet kauluksen pian kaulaasi ja tulet alas.

–Jaa, niin…

–Sinähän olet jo hajamielinen kuin mikä vanha rovasti, vaikka et ole vielä kuin virkaatekevä kappalainen.

–No, ja kuinka te siellä Kontolassa? kysyi Antero.

–Siinähän menee, sanoi Lauri.

–Poika saarnaa, ukko hoitaa kansliaa.

Oli kuin olisi ollut joku alakuloisuuden ilme Laurin kasvoilla.

–Eivät tulleet Hanna ja Kaarina? kysyi Antero heidän lähtiessään alas.

–Jaa, niin, sanoi Lauri ovessa. Olivat juuri rekeen nousemassa, kun tuli tieto, että Naimin mies on kuollut.

Kun se sanottiin, oli Antero jo kaitaisissa rappusissa laskeutumassa alas. Lauri ja Helander tunkivat häntä edellään. Hänen jalkansa olivat yht'äkkiä pettää hänet, ja hänen täytyi puristaa käsipuusta estääkseen itseään putoamasta.

Naimin mies on kuollut…

Hän seisoo kamarissaan. Hänen ympärillään noustaan ylös. Hän näkee ikkunasta lumisen pihan ja aitovarsilla hevosia rekineen. Hänelle sanotaan jotain, hän sanoo itse jotain ja nauraa—vaiko itkee?

Hän näkee näyn:—ovi aukee. Emma tulee, viittaa häntä tulemaan porstuaan, vetää syrjään, sanoo: »Naimin mieshän on kuollut—mehän emme nyt siis voi mennä naimisiin.»

Kuka minua jostain tarkastaa? Kuka seivästää minuun tutkivan silmän?– Hän näkee Laurin katsovan häntä porstuasta.

Häntä lyödään reippaasti olkapäälle.

–No, lähdepäs sitten vihille, morsian siellä jo valmiina odottaa,– Helander se yhä leikkiä laskee.

–Elä vain unohda sormustasi … tokko sitä sinulla onkaan?

Sille hyrähdetään, hymähdetään.

Hän seisoo salissa, edessään Helander, välillä vihkimätuoli, vieressään Emma liikkumatonna, palmikko suorana selässä. Ovista työntyy väkeä sisään, toisesta harmaita, toisesta sinisiä—hitaasti, tuskin huomattavasti täyttäen siltaa, piirittäen, puristaen häntä…

–»Rakkaat ystävät, teidän pitää tässä visusti tietämän, että Jumala itse on aviokäskyn säätänyt—ja rakastaman häntä, niinkuin Kristus seurakuntaansa rakasti ja antoi itsensä kuolemaan hänen edestänsä.– Miehen pitää itseänsä vaimoa kohtaan käyttämän niinkuin sen, jonka pitää saaman yhdenkaltaisen perimisen Jumalan valtakunnassa hänen kanssansa.—Miehen ja vaimon pitää keskenänsä toinen toistansa rakastaman ja vielä enemmän kuin isää ja äitiä—sillä raamattu sanoo, että miehen pitää luopuman isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa sidottu oleman.»

Hän kuulee vain katkonaisesti, mitä Helander lukee. Sanat lyövät häntä vastaan kuin kuohut koskessa korkean kiven ympärillä, jonka päällä hän seisoo, ja kohoamistaan kohoavat tulvatyrskyt.

Yhä täyteläisemmin, yhä voimakkaammin tulvivat Helanderin sanat, hän on laskenut alas kirjansa, lukee ulkoa, panee sanoihinsa sieluansa ja sydäntänsä, on liikutettu. Antero huomaa sen, näkee kaikki, samalla kun mieli vaeltaa omia teitään. Hän näkee ja huomaa kaikki, mitä ympärillä tapahtuu; sininen huivi on vähän värjännyt kaulaa;—sen äiti katsoo heitä onnen ja itkun kanssa taistelevin kasvoin;—Karoliina on liikutettu, mutta onnellinen… Ja tämä on totta, tämä on todellisuutta—hän tuntee sormuksen sormessaan ja puristaa sitä toisella sormellaan niin, että tekee kipeää.

Hän ponnistaa kaikki voimansa seurataksensa vihkimälukua, hän tahtoo kuulla joka sanan, hän ei tahdo mitään muuta ajatella, hän tahtoo heittäytyä niiden kuohuihin … niistä pelastusta saadakseen.

–»Sentähden on tarpeellista, että he molemmin puolin rukoilevat Jumalalta senkaltaista puolisoa, jonka kanssa he eläisivät sovinnossa, rakkaudessa ja Jumalan pelvossa—niin heidän avioliittonsa pitää oleman onnellisen ja autuaallisen, jota me myös yhteisesti tälle pariskunnalle sydämestämme toivotamme. Amen.»

Mutta siitä huolimatta, kaikista ponnistuksista huolimatta kuulee hän sisästään: Naimin mies on kuollut … Naimin mies on kuollut… Ja hän oli sitä kerran toivonut, hän oli sitä monta kertaa toivonut.

Nyt se tulee, nyt se on sanottava, nyt ne sanat kohta nousevat hänen eteensä… Hänen täytyy rientää niitä vastaan, vapaaehtoisesti—ja ennenkuin kysymys tehdäänkään, on hänellä siihen jo vastaus valmis.

–»Minä kysyn sinulta, Antero Hagman, pyhän kolminaisuuden nimeen ja Jumalan seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä ottaa tämän Emelia Laukkasen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?»

–Tahdon! hän melkein huutaa; siinä on uhkaa, kiukkua, epätoivon viimeistä yritystä pelastaumaan … hän sitä itsekin säpsähtää ja huomaa kummastusta muidenkin kasvoilla. Laurin ja hänen silmänsä sattuvat yhteen, ja hän luulee näkevänsä, että ystävä käsittää ja ymmärtää kaikki.

Kun hän on sen sanonut, kun se on päätetty, ratkaistu, hän uupuneena kuin nukkuu pois eikä ajattele eikä tunne mitään. Ja niinkuin ylhäältä maan päältä alas hautaan saneltuina kuulee hän:—»Oo Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakopin Jumala, vuodata pyhä henkesi näiden sinun palvelijaisi sydämiin ja täytä heitä kaikkinaisella hengellisellä siunauksella, että he niin eläisivät aviosäädyssä, johon ovat itsensä antaneet, etteivät he millään saastaisuudella sinua vihoittaisi, joka aviokäskyn säätänyt olet, vaan siinä kunniallisesti ja hyvästi eläisivät sinulle kunniaksi ja ylistykseksi ja itsellensä iankaikkiseksi autuudeksi, Jeesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta. Amen.»

* * * * *

Hän on taas ullakolla kamarissaan. Hänet on vallannut hillitön epätoivo, pohjaton tuska. Hän ei ole parantunut, hän ei ole muuttunut. Hän olisi voinut tehdä sen:—jättää, pettää, purkaa, ellei siihen olisi ollut ulkonaista estettä… Ainoastaan pelko esti hänet sitä tekemästä. Jos ei häntä olisi sysätty ovesta sisään, olisi hän kääntynyt takaisin, juossut pois, hypännyt rekeen…

–Herra antakoon minulle anteeksi, Herra armahtakoon minua syntistä, Herra vahvistakoon minua minun kurjuudessani! Mimmoinen minä yhä olen!

Alhaalla veisataan—isä-vainajan virttä—hänen kunniaksensa—tänä hänen suurena kunniapäivänään.

Yht'äkkiä kimpoaa hänessä esiin kapinan, vihan, kiukun tunne.

–Miksi panit sinä minut tämmöiselle koetukselle? Miksi juuri nyt? Miksi juuri nyt lennätit sinä minulle tiedon siitä? Miksi kiusaat minua yli voimieni? Mikä on tarkoitus tällä kaikella? Mikä on tarkoitus? Mikä tarkoitus?

Hän kysyy sitä itseltään kerran toisensa perästä, herkeämättä, ensin uhalla niinkuin nuijalla suljettuun oveen iskien, sitten kolkuttaen kuin pimeästä yöstä sisään pyrkivä matkamies, sitten vähitellen kuin lapsi, joka on jäänyt ulos ja ripaan ylettämättä seisoo oven takana ja kenenkään kuulematta toistamistaan toistaa: avaa, avaa!

Se on yht'äkkiä avautunut, se on selkoselällään, se on tapahtunut hänen tietämättään, hänen huomaamattaan…

Se oli tarkoitus, että minä tarvitsin vielä tämänkin. Herra ei ole minua hyljännyt. Luulin olevani jo perillä, mutta minun taipaleeni ei ollut vielä alullakaan. Minä seison vasta sen suon laidassa, josta oikea retkeni erämaan yli on alkava. Sen hän näytti. Se oli tarkoitus.

Hän lankesi polvilleen ja kiitti ja rukoili. Hän kiitti valaistuksesta, jonka oli saanut, rukoili voimaa, jota hänellä ei ollut. Ja tunsi ensi kerran elämässään seisovansa kuin kasvot vasten kasvoja Herransa kanssa.

Ei koskaan, ei kaukaisimpana aavistuksenakaan ole hänen vaimonsa saava tietää, millä mielellä hän oli seisonut vihillä hänen vieressään! Hän lupasi ja tunsi voivansa vannoa vielä kerran ei vain ihmisten, vaan Jumalansa edessä, että hän tulee olemaan Emmalle, mitä oli luvannut hänelle olevansa.

Hän oli ollut polvillaan hämärtyvässä huoneessa, kun joku raotti ovea ja painoi sen kiinni, ja hiipi alas ja kuiskasi toiselle, mitä oli nähnyt, toinen kuiskasi toiselle ja hän kaikille.

Kun Antero tuli alas, kiilsivät naisten silmät kosteina häntä vastaan, ja miehet katsoivat häntä kuin kunnioittaen ja ihaillen.

–Olet taistellut taistelusi … minä arvaan, minkä, kuiskasi hänelle Lauri.

–Niin, vastasi Antero.

–Saman kuin minäkin?

–Sinäkö?

–Niin, minäkin.

26

Havuinen metsä tuoksahteli jo sulalle, niinkuin aavistuksena keväästä, joka oli vielä kaukana muilla mailla. Aurinkonsa oli etelä jo lähettänyt, mutta tuuliansa ei. Päivä paistoi ja lämmitti, pohjoinen huokui kylmää ja jäätä. Leppoisa lämmin voi hetkeksi keskipäivällä istahtaa etelän puolelle huoneitten seiniä tai ahon paisteiseen kulmakkeeseen, mutta haihtui illan tullen pois kuin hangelle tehty sammuva tuli. Lumi jo oli puista pudonnut, mutta katot olivat vielä sitä kukkurallaan. Nietos oli päivällä nuoskea, mutta hangen kamara karahti kovana jo ennen auringon laskua, ja yli selkien kuului kavion raksutus tyyninä toukokuun pakkasaamuina. Joskin maantie oli keskeltä vähän vaipunut, näyttivät nietokset kahden puolen tietä vain sitä korkeammilta. Ei ollut vielä vähääkään laskenut talvisen lumenpaisumuksen pinta.

Antero ja Helander astelivat Honkaniemestä Kontolan kirkolle päin.

–Mutta onko se mahdollista, mitä sanoit? kysyi Antero.

–Varmana siitä pappilassa ainakin kerrottiin. Thure Hartman sen sanan toi.

–Etteikö saisi suomeksi enää painattaa muita kuin uskonnollisia ja taloudellisia kirjoja? Kumma, että enää niitäkään!

–Kai tulee vielä uskonnonkin vuoro, jos tätä menoaan menee.

Hetken kuluttua sanoi Helander:

–Minusta tuntuu siltä kuin alkaisin nyt katsoa Snellmania ja hänen työtään toisilla silmillä kuin ennen. Hänen herätyksensä ja meidän kulkee ehkä sittenkin yhteen. Meillä ei ole ainoastaan yhteinen vihollinen vastustettavanamme, vaan myöskin yhteiset edut valvottavinamme.

–Niin alkaa minustakin näyttää, sanoi Antero.

He lähestyivät kirkkoa, ja Anteron silmät sattuivat Kokkomäkeen. Sen lumisella laella kohosi musta palamatta jäänyt kokkoriuku. Se oli luultavasti sama, joka oli jäänyt siihen seisomaan sinä ikimuistettavana juhannusyönä. Sen jälkeen ei siinä liene kokkoa poltettu—kukapa olisikaan. Kuinka se oli kaukana se aika! Kuinka toisenlaiset ovat nyt harrastuksemme! Mitä on jälellä siitä, mikä meissä silloin ylinnä kuohui?—Hetkellinen kaiho tuota entistä valtasi hänen mielensä. Miten olikaan innostuttu! Mitä kaikkea olikaan suunniteltu!—ja miksi oikeastaan sitä kaikkea sitten niin turhaksi tuomittu?

–Miten sinä nyt muuten siellä menestyt uudessa toimessasi? kysyi Helander,—isäsi entisessä pappilassa, nuoren emäntäsi kanssa?

–Siinähän menee.

–Emmasi kai hommaa kuin paras pappilan rouva?

–Näkyyhän ne siellä Karoliinan kanssa parastaan koettavan köyhäin ja kärsiväistenkin kanssa.

–Työtä mahtaa olla sinullakin yksinäisenä pappina niin suuressa seurakunnassa—arvaahan sen varsinkin tämmöisenä nälkä- ja kuolinvuonna.

–Onhan sitä, välistä melkein näännyksiin asti, sairaiden kanssa varsinkin. Kun toisen luota tuovat kotiin, niin ovat jo toiset odottamassa.

Hän huomasi sanoneensa sen kuin nurkumalla, niinkuin valittamalla vähän—mutta oikaisi samalla mielentilansa ja vei sen siihen uomaan, jota se jo kauan oli kulkenut varmasti, tyynesti, horjumatta. Ei siinä ollut mitään nurkumista, ei, päinvastoin oli kaikki niinkuin pitikin olla. Olihan hänellä ollut aivan erityinen viehätys joka päivä uudelleen ja aina uudelleen suin päin syöstä niihin tehtäviin, joihin hän oli joutunut. Ei ollut nyt aikaa antautua turhia tunteita hautomaan, ei omiaan ajattelemaan, ei edes omaa autuuttaan, eikä kapalovauvana keinumaan kaikenlaisten sisäisten liikutusten kätten päällä—toisten enemmän kuin toistenkaan. Oli ollut aivan erityinen sisäinen tyydytys tietää, ettei kukaan tiennyt siitä työstä, mitä hän nyt teki, ja ettei hän nyt sitä kaivannutkaan, ei kiitosta, ei tunnustusta—ei edes omalta itseltään. Sillä ei hän nyt enää tuntunut tarvitsevan eikä kaipaavan edes suoritetun työn näkyvien tulostenkaan suomaa palkintoa. Saiko hän jotain aikaan vai eikö mitään—sekin oli hänelle yhdentekevää. Kunhan vain oli toimessa ja teki, mitä voi… Hän oli huomannut vihdoinkin voivansa antaa Herran käteen kaikki, antautua hänen pienimmäksi, halvimmaksi, nöyrimmäksi palvelijakseen, asettua hänen käskettäväkseen kuin sotamies päällikön—ilman omaa tahtoa, ilman omia pyyteitään, valmiina kaikkeen täydellä luottamuksella. Entäpä hän unohtuisikin iäksi päiväksi erämaahan … entäpä hautautuisikin hankien taa … kenties jonkun sieltä suuresta maailmasta tulevan satunnaisen matkamiehen silmään kerran kuitenkin vihertäisi pälvi viljelysmaata, jota hänkin osaltaan oli ollut avaamassa, pieni kulttuurikeskus hänen pappilansa ympärillä.

–Se minun renessanssiaatteeni—

–Mitä sanoit?

–En mitään—ilman vain—

Sillä eihän Helander olisi sitä kuitenkaan käsittänyt, eihän hän ollut siitä hänelle koskaan puhunut, eikä ollut nytkään tarvis. Robert oli sen silloin ymmärtänyt—hän paremmin kuin kukaan muista. »Aina se tuon tuostakin edessäni kangastelee täällä Lapin tuutereilla ajellessani—se sinun haaveesi»—oli hän kerran kirjoittanut.

* * * * *

He olivat kiertäneet sakastin peräitse kirkkomäelle. Kelloluukut olivat auki. Tapulin edustalla oli tie havutettu pappilaan päin.

–Taisteliko Robert kauan kuoleman kanssa? kysyi Antero.

–Kaksi viikkoa sitten hän tuli kotiin. Täytyi kantaa reestä, kun ei enää jaksanut omin voimin nousta. Näytti ensin vähän virkistyvän, mutta sitten otti Herra omansa.

–Millä mielellä hän kuoli?

–Hanna oli koettanut puhua hänelle Jumalasta, mutta hän ei ollut siihen mitään vastannut. Hän oli vapaa-ajattelija, filosofi, ja taisi semmoisena kuoliakin. Eihän voi mitään tietää, mutta ei hän ainakaan sairautensa aikana näyttänyt olevan levoton muusta kuin siitä, voisiko kukaan järjestää hänen papereitaan, vai tulisiko kaikki menemään hukkaan. Ne ne häntä vain huvittivat.

–Niissä lienee paljon arvokastakin?

–En tiedä, voi olla—merkinnevätkö ne semmoiset ansiot sitten mitään siellä?

–Ehkei siellä ansioita kysytäkään. Ehkä kysytään siellä vain sitä henkeä, missä me toimimme: vilpitöntä, kaikesta itsekkäisyydestä vapaata hyvää harrastustamme.

Onko hän siis todellakin poissa, tuo entinen ystävä? Hänen hautajaisiinsako siis mennään? Häntäkö varten havutettua viimeistä tietään, tätä samaa tietä, jota edestakaisin astuttaessa kesäisinä iltoina ja öinä oli oltu niin täynnä innostusta, uskoa ja tulevaisuuden toivoa—Robert enemmän kuin me muut? Hän ei ollut koskaan mitään esteitä nähnyt, ei tahtonut mistään vastuksista tietää. Hänellä oli kaikki, mitä minulta puuttui: hän oli tyyni, varma, selväpäinen, perinpohjainen, tietoinen tarkoituksistaan, hänen intonsa ei palanut tappuratulena, ei haihtunut ilmaan, vaan kyti ja lämmitti sisäänpäin. Mutta nyt se oli kuitenkin polttanut hänetkin poroksi.—Miten oli hän mahtanut minua arvostella? Ei hän silloin sanonut muute kuin: »Sinäkin, Antero», kummastellen, pettyneellä äänellä, peräytyi hänen viereltään ja meni Thuren ja Anetten luo heiltä osanottoa ja ymmärtämystä saamaan. Tässä juuri erosivat tiemme. Ehkä piti hän minua asiamme pettäjänä—ja ehkä minä sitä olinkin. En saanut hänelle kantaani koskaan oikein selitetyksi. Ei tullut siihen Naimin häissä enää tilaisuutta, sen jälkeen kun se häiriö tapahtui. Ja olisivatko selityksenikään häneen mitään vaikuttaneet.

–Kuinka mahtanee ruustinna jaksaa kantaa tämän?

–Kyyneleet vain kuuluvat valuvan aamusta iltaan. Vähän väliä oli hän mennyt kylmälle ullakolle häntä katselemaan. Eilen kuuluu hän pyytäneen Hannalta »Hunajan pisaroita» ja lukeneen niitä koko yön.

–Entä rovasti?

–Hän tuli meille eilen—ensi kerran. Oli niin liikutettu, että tuskin sai ääneen. Pyysi minua, jos sitä voisin, unohtamaan kaiken katkeruuden ja kysyi, enkö tahtoisi, huolimatta kaikesta, mitä meidän välillämme on ollut, tehdä hänelle sitä palvelusta, että siunaisin hänen poikansa haudan. Itse hän ei jaksaisi sitä tehdä. Sanoin, että tietysti tekisin sen mielelläni, mutta minähän olin nyt senaatin juuri langenneen tuomion nojalla erotettu virkani toimittamisesta eikä minulla siis ole oikeutta puuttua minkäänlaisiin papillisiin tehtäviin. Ukko jäi kädet kupeella riippuen ja pää painuksissa siihen avutonna istumaan.—»Siinä sitä nyt ollaan, siinä sitä nyt ollaan. Minä unohdin sen». Sitten oikaisihe hän: »Mutta minä otan itse kaiken edesvastuun päälleni, minä teen sen, erottakoot minut sitten, jos tahtovat—ja—voivat.» Me erosimme pyytäen molemmat toisiltamme anteeksi. Hän on heikko mies, mutta pohjaltaan suora ja jalo mies—suora suruton, niinkuin Paavo hänestä sanoo.—Otonkin kanssa on hän nyt sopinut. Kun häät ovat olleet, niin saa Otto vuokralle pappilan maat ja laamannin talon myös. Tiedät kai, että laamanni on nimitetty senaattoriksi.

He tulivat pappilaan. Siellä oli kuusimaja samalla sijalla, missä aina ennen juhlina ja juhannuksina oli ollut koivumaja. Kirstu oli jo kannettu majasta rekeen, ja saattoväki valmistui lähtemään.

Rovasti tuli pyytämään Anteroa kantajaksi. Hän oli paljon vanhentunut siitä, kun Antero oli hänet viimeksi nähnyt. Hän astui kepin varassa, ja hänen hartiansa olivat kumartuneet. Siinä ne olivat muutkin. Siinä oli Naimi, kokonaan suruharson peitossa, äitiään Laurin kanssa käsipuolesta tukien. Siinä Hanna ja Kaarina, huivit päässä ja suorissa takeissa kuin talonpoikaistytöt, palmikko suorana … he nyökäyttivät hänelle päätä niinkuin haamut jostain kaukaa toisesta maailmasta. He pitelivät kumpikin kädestä pikkuveljeään, jotka uteliain, vähän ihmettelevin silmin katselivat, mitä ympärillä tapahtui. Nämäkö ne ovat ne huolettomat ja iloiset entiset Martinit, joiden kanssa oli vietetty ne innostuksen ja ilon viikot—milloin? Joskus hyvin kauan sitten.

Laamannilaiset seisoivat vähän tuonnempana omassa ryhmässään, tyyninä, arvokkaina, kylminä, jotenkuten kuin vielä ylemmällä pinnalla kuin ennen. Nämä asiat eivät näyttäneet heitä paljon liikuttavan.

Toisaalla seisoivat myöskin omassa ryhmässään Lönnrot ja Thure Hartman. Thure nyökäytti Anterolle päätään vähän vieraasti ja niinkuin välinpitämättömästi, niinkuin he eivät olisi yhteen kuuluneet.

Otto ja Ingrid puuhailivat vielä kirstun ääressä, Otto vielä viimeisiä nauloja kirstuun napauttaen, Ingrid sen laitaharsoja järjestellen. Heidän kasvoissaan ei ollut mitään surun ilmettä, he näyttivät tyytyväisiltä ja onnellisilta, eivätkä koettaneet sitä peittääkään.

Kellot alkoivat soida kirkolla, ja ruumissaatto lähti liikkeelle. Antero joutui kulkemaan Kaarinan kanssa ja pyysi häntä kertomaan Robertin viimeisistä hetkistä.—Viimeiseen asti hän ajatteli vain tutkimuksiaan. Hän selaili ja järjesteli niitä vielä aamulla, kun illalla kuoli. Oli joidenkuiden mielestä niin surkeaa, että hän vain semmoisia asioita ajatteli, mutta minusta oli se niin liikuttavaa ja kaunista, sillä hän ei ajatellut sitä itsensä tähden, vaan olisi tahtonut saada elää ainakin vähän aikaa vielä sentähden, että olisi saanut muistiinpanonsa edes jonkinlaiseenkaan järjestykseen. Tuontuostakin hän sanoi: »Kun tietäisin, onko näissä mitään, mutta kun täällä ei ole ketään, jolta voisin saada sen tietää.» Me lähetimme silloin kiireen kautta noutamaan Lönnrotia. Odottaessaan kysyi hän yhtämittaa: »Eikö häntä jo kuulu?» Kun setä tuli ja katseli niitä papereita ja sanoi, että niissä on paljon uutta, aivan uusia aatteita ja aineita kielentutkimukselle, niin sanoi Robert: »Nyt voin minä kuolla rauhassa.»—Hanna sanoi kerran: »Et ajattelisi noita tuommosia.»—»Mitäs minun sitten pitäisi ajatella?» kysyi Robert kummastuen.—»Ajattelisit kuolematonta sieluasi.»—Robert sanoi: »Minä elän ainoastaan, jos minun työni elää.» Mamma itki: »Voi, voi, että sinun täytyy näin nuorena kuolla.»—Siihen hän taas sanoi: »Enhän minä kuolekaan, jos ei minun työni kuole.» Kun hän jo houraili, niin huusi hän moneen kertaan:—»Aatteet elävät, aatteet elävät!—iankaikkisesti— iankaikkisesti.»—Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Kyllä hän tosin sittenkin jotain puhui, mutta me emme siitä mitään ymmärtäneet, mutta setä Lönnrot sanoi, että se oli lapinkieltä.

Kun he hetken aikaa olivat kulkeneet vaiti, virkkoi Kaarina taas:

–Minulle hän ennen kuolemaansa antoi sen neuvon, pani melkein sen pakon, että minun välttämättä pitää perustaa koulu, ja me olemme päättäneet Hannan kanssa ruveta pitämään sitä täällä tai ehkä Kuopiossa, jonne minä muutenkin olen aikonut lähteä hoitamaan pikkupoikia.

Kaarina oli muuttunut eduksensa, hän oli itsetietoisempi ja varmempi, ja hänen katseensa oli rauhallinen ja kirkas.

–Robert lähetti teillekin terveisiä. »Sano Hagmannille», sanoi hän, »että ihmisen tulee ajatella kansaansa ja ihmiskuntaa enemmän kuin omaa itseään, olkoonpa sitten vaikka omaa autuuttaankin. Heränneissä on se suuri vika, että ne hautovat vain niitä omia haavojaan, joita itse itseensä iskevät, saadakseen niitä sitten hoitaa.»

Anteroa se vähän säpsähdytti, olihan hän sitä samaa itsekin usein ajatellut.

–Hän ei ehkä tuntenut meitä oikein, sanoi hän kuitenkin.

–Niin, ei kai.

–Mutta saattoi hän silti olla jossain suhteessa oikeassa, hyvinkin oikeassa, lisäsi hän hetken kuluttua.

Lähestyttiin kirkkoa. Kellot soivat harvaan ja hitaasti, seisoen kauan kannallaan luukkujen läpi sinertävää taivasta vasten ja siitä sitten heilahtaen alas ja taas kohoten kannalleen takaisin. Tultiin tapulin edustalle, laskettiin arkku maahan reestä. Helander ja lukkari seisoivat ovessa. Niin pian kuin virren ensimmäinen värssy oli veisattu, kannettiin ruumis kellojen soidessa tapulin holvin läpi ja hautuumaalle luotua käytävää myöten suurten kuusien alle joen äyräälle, tyyneen suojaiseen paikkaan.

Helander alkoi siunata ruumista.

Toisella puolen haudan seisoi Naimi, nyt paljain päin, heitettyään hunnun silmiltään. Hän seisoi kuusen alla, kalpeiden kasvojen taustana hautausväen musta pohja. Mitä mahtaa hän ajatella, ketä surra? Mikä on tarkoitus sillä ja mikä seuraus siitä, että hänen onnensa oli ollut niin lyhyt? Mihin Jumala häntä aikoo? Mitä hän on tehnyt, että se hänelle tapahtui, tuolle iloiselle, hyvälle, elämänhaluiselle, joka ei kenellekään, ei ainakaan tahallaan ollut mitään pahaa tehnyt? Miksi oli hänen hääilonsa häiritty? Miksi oli hän orpolapsi povellaan määrätty ajamaan takaisin tänne samaa tietä, jota oli vapautettuna sulhonsa rinnalla rientänyt uuteen maailmaan, uuteen elämään?—Ja miksi on meille muillekin käynyt, niinkuin on käynyt? Laurille, minulle ja Robertille tuossa. Hän putosi kuolleena latvasta maahan, me siipeen satutettuina keväisiltä oksiltamme visertämästä—emme enää koskaan lentoon pääse, eikä yhteinen emo meitä poikasiaan enää kokoon huuda. Mekö hylkäsimme hänet, emomme, vai hänkö ei meitä tarvinnut, koska hänestä jäimme? Ei ainakaan Robert emoansa hylännyt.