Buch lesen: «Nuori luotsi», Seite 4

VIKLUND (On sulkenut maalilaatikkonsa ja korjannut syrjään muut työkalunsa.) Te olette sentään onnellisia ihmisiä täällä meren karilla!

PERTTULA. Vai niin.

VIKLUND. Mikä on tämän ihanampaa? Tyyni meri, kirkas yö ja aamulla varhain suuri punertava aurinko suoraan merestä.

PERTTULA. Kai, kai.

VIKLUND. Ette näy ymmärtävän, mitä tarkoitan. Olen suuri luonnon ihailija.

PERTTULA. Kai, kai. Kyllähän meilläkin on silmät ja kyllähän meistäkin tämä on kaunista. Onpa niinkin kaunista, että me täällä viihdyttäisi ilman naisseuraakin. – No joko on nuotta meressä? Tuokaa köydet rannalle. Kas noin. Alkakaa vetää, mutta varovasti. Yhäkö se Eero siellä merellä laulelee? Onko se mies ihan päästään vialla.

(Kalastajat vetävät nuottaa maihin ja mereltä kuuluu Eeron laulu.)

 
Merelle, merelle laulelen,
Merelle mieleni halaa,
Koska mun ainut armaani
Toista lempivi salaa.
 
 
Merelle, merelle lähden pois,
Merelle ainiaksi,
Että mun armaani luulisi
Minua vainajaksi.
 
 
Merellä oli minun kehtoni,
Merellä, merellä tuolla,
Merellä olen minä syntynyt
Ja merellä tahdon minä kuolla.
 

ANNIKKI (On laulua kuunnellessa alkanut nyhkyttää ja eronnut nuotanvetäjistä.)

PERTTULA. Vai koski se laulu Annikkiin? Katsokaapa hyvä väki, kuinka tyttöriepu alkoi itkeä.

ANNIKKI. Antakaa minun olla rauhassa! Vetäkää te vain nuottanne maihin.

PERTTULA. Kyllä se meillä on kohta kalliolla. Elä sinäkään jätä nuottaasi mereen. – Mitä kummaa? Mitä ne miehet siellä veneessä tekevät! No onko se Rasi taaskin tuonut viinaa mukanaan? Eivät ne selvät miehet noin veneessä mellastele. Ja Eerokin. No kaikkea sitä saakin nähdä!

EEVASTIINA (Tulee kalamajasta ja puhuu ovelta majaan.) Nouse jo, Matti! Koko kylän väki on jo kalalla ja sinä vaan venyt ja laiskottelet. Eihän meille näin ollen tule mitään Viroon vietävää tänä vuonna. Kuuletko!

MATTI (Tulee unisena.) Hoh, hoi, olisipa se uni vielä maittanut! Mutta täytynee kai ne meidänkin verkot saada vedestä pois, vaikka ei niissä juuri kaloja liene.

EEVASTIINA. Eipä juuri, kun koko talven olet makaillut etkä verkkoja parsinut. Enkä minäkään jouda kaikkea tekemään.

MATTI. Maannutko? Minä? Koko talven? Kudoinhan kokonaisen verkon ja pyydystelin hylkeitä.

EEVASTIINA. Yksi verkko talvessa, se ei ole paljon. Ja hylkeitä et saanut yhtään. Käväsithän vähän jäillä jaloittelemassa, siinä kaikki. Pane airot veneeseen, niin lähdemme. Kas Annikki istuu tuolla ja itkee. Mikä sinun on?

ANNIKKI. Ei mikään, mitä sitä kysytte?

EEVASTIINA. Itkithän.

ANNIKKI. En itkenyt. Väsytti vaan.

EEVASTIINA. Mikset nukkunut yöllä? Kuka käski valvomaan? Tule sinäkin avuksi verkkoja kokemaan.

ANNIKKI. Kokekaa vaan verkot ilman minua. Ei minusta nyt ole siihen.

EEVASTIINA. Kun et tule, ole tulematta. Matista tosin ei ole suurta apua, mutta kai minä jaksan tämän taakkani yksinkin kantaa loppuun saakka. Ovatko airot veneessä? Mennään sitten.

(Matti ja Eevastiina menevät.)

PERTTULA. Vetäkää pauloja tasaisesti. Noin. Perä alkaa näkyä. Vetäkää nopeammin. Noin vaan. Pekka hoi, tarvo kovasti, etteivät pääse ulos perästä. Hyvä on, pian perä maihin. Kas vaan, melkein puolillaan hailia!

VIKLUND. Kas vaan. Ja aivan kuin kirkkainta hopeaa!

PERTTULA. Onhan se joskus onni saarelaisellakin.

VIKLUND (Lähenee toisten hommatessa kalojen kanssa Annikkia.) Mitä sinä itket? Eihän sinulla ole mitään itkun syytä.

ANNIKKI. Eipä ei, mitenkä voin minä katsoa Eeroa?

VIKLUND. Tuota humaltunutta luotsiako. Säästä surusi siksi kuin hän selviää.

ANNIKKI. Ei hän ole humalassa, hän vaan tekeytyy. Kyllä minä hänet tunnen. Ei ole koskaan ennen juonut. Ja jos hän nyt on humalassa, on se minun syyni. Hyvä Jumala, tuolla hän jo tulee veneestään maihin. Katsokaa häntä! Menkää etemmäksi minusta!

VIKLUND (Menee syrjään.) Tämä kohtaus ei näytä hauskalta. Luotsi näkyy ottavan asiat liian vakavalta kannalta.

PERTTULA. Katsokaapa Eeroa! Oletteko miestä ennen nähnyt noin valjuna. Nyt hän tulee tännepäin. – Eero hoi, tuleppa katsomaan Pietarin kalansaalista! Vai onko sinulla muita saaliita kaupungista. Korjatkaa kalat koreihin ja viekää varjoon!

EERO (Tulee humalassa.) Korjatkaa kalat koreihin ja tehkää työtä. Vetäkää nuottaa tyynessä ja myrskyssä, kesällä ja talvella, kunnes joudutte kalojen omaan nuottaan ja saatte suunne täyteen suolavettä. Hikoilkaa kesät, palelkaa talvet ja nähkää nälkää vuosi umpeensa. Sitten on kaikki hyvä! Sitten on kaikki, niinkuin Jumala tahtoo!

ERÄS TYTÖISTÄ. No, no Eero! Hillitse kieltäsi. Ole pilkkaamatta. Ei tässä ole leikille sijaa.

EERO. Vai ei ole leikille sijaa. Luuletteko, että minä leikin. Kyllä vaan! Kun minä teille annan hyviä neuvoja, niin pitäkää hyvänänne. Vetäkää hailija ja syökää luita koko talvi. Kitukaa kesä, että sitä saatte tehdä talvellakin. Jospa tulisi taaskin se suuri myrsky ja pyyhkäisisi yhdellä vedolla kaikki veneet haileineen, ihmisineen meren pohjaan! Sitten ei olisi huolta talvesta, ei kesästä!

ERÄS KALASTAJA. No Eero, oletko sinä vallan vimmattu? Mikä sinua vaivaa?

EERO. Mikäkö minua vaivaa? Ei mikään! Ei Herra paratkoon mikään! Sanon vaan, mitä ajattelen. Kas Annikkikin on täällä? Päivää, päivää neitiseni. Eikö hienot sormet pilaannu nuotan köysistä? Suolavesi on hyvin kovaa. Vai ei vastata. Kysyn, kelpaavatko ne sormet herrojen kosketeltaviksi, jotka nuotan köysistä kovettuvat? Mitä? Vai itketään. Se on turhaa! Onhan sinulla niin suuria tuttavia, että pitäisi iloita.

ANNIKKI (On noussut kiveltä seisomaan.) Oletko sinä Eero? En tunne sinua, sillä se Eero, jonka tunsin, oli vallan toinen mies.

EERO. En tunne minäkään sinua. Se Annikki, jonka minä tunsin, oli vallan toinen tyttö. Vai ehkä tunsinkin väärin!

ANNIKKI. Jos vielä pilkkaat on kaikki loppu. Minä en sääli, jos minua ei säälitä.

EERO. En minäkään. Pilkkaan minkä jaksan, sillä muuta en voi. Juokse vaan muiden perässä ja juokse niille teille ainaiseksi, niin pääset pilkkaa kuulemasta!

ANNIKKI. Hyvä on. Minä tottelen. Kun tahdot, niin teen sen. Minä menen menojani, ja tee sinä samoin. Hyvästi!

(Menee.)

EERO. Annikki, älähän vielä! Tai mene vaan, minä en surusta kuole! En kuolekaan, vaikka ehkä luulet. – Vai oli teillä Pietarin kalansaalis, kolme korillista!

(On tätä lausuessaan lähestynyt Viklundin maalaustelinettä. Katselee hetken Annikin kuvaa ja paiskaa sen telineineen maahan.) Olipa se koko rymäys!

PERTTULA. Eero, miten uskallat? Sen saat maksaa.

EERO. Periköön maksunsa, mistä haluaa. Minusta ei enään ole maksajaksi. Minun rahani menee parempaan.

PERTTULA (Ottaa Eeroa käsivarresta.) Eero, nyt sinä et ole mies etkä mikään, tule pois majaan. Ajattelehan toki, miten huudat ja pauhaat kuin hullu.

EERO. Anna minun olla!

PERTTULA. Annikkiako sinä suret, kun olet noin mieliltäsi? Sano se suoraan! Olenhan vanha ystäväsi.

EERO. Ei minulla ole ystävää.

PERTTULA. Sano vaan, mikä sinua vaivaa, niin ehkä voin sinua auttaa.

EERO. Minuako auttaa? Et voi.

PERTTULA. Sanoinhan, että voin, kun vaan virkat, että Annikkiko sinua surettaa.

EERO. Jos sanoisin, niin mitä sitten?

PERTTULA. Niin kertoisin sinulle, mitä olen nähnyt.

EERO. Oletko jo nähnyt jotain?

PERTTULA. Olen. Heitä se hiiden tyttö menemään menojaan! Hän ei kelpaa sinulle. Näin, kuinka maalari suuteli häntä.

EERO. Vai näit … että … maalari… Minä … arvasin… Päätäni hiukan huimaa… Minä … annan … sen … tytön … mennä … menojaan… Minä menen omia teitäni. Minä en sure … en … valita…

(Menee hoippuen pois.)

PERTTULA. Nyt se Eero asettui, alkakaa potkea uudestaan apajaa! Muuten menee aika hukkaan. Joko nuotta on veneessä?

MUUAN JOUKOSTA. Jo.

PERTTULA. Hyvä on. Alkakaa soutaa. Ehkä hailit vielä kulkevat tässä maiden alla. Soutakaa enemmän oikealle, ettei nuotta tartu kiveen. Hyvä on.

(Eeron laulu kuuluu näyttämön takaa.)

Joko se taas alkoi laulaa. Ja taas surullista.

EERO (Laulaa.)

 
Kenkään ei purjeitta seilaile,
Kenkään ei airoitta souda,
Keltään ei ilman itkua
Lemmitty toiselle jouda.
 
 
Minä voin purjeitta seilailla,
Minä voin airoitta soutaa,
Minulta ilman itkua
Lemmitty toiselle joutaa.
 

(Esirippu.)

KOLMAS NÄYTÖS

Mäntysaaren vahtimajakan tupa. Pienenpuoleinen huone, valkeat seinät. Vasemmalla lattian alta ensi kerroksesta tulevat portaat, oikealla torniin vievät kiertoportaat. Pöytä, penkki ja pari tuolia. Vainio kulkee edestakaisin ja katselee toisinaan ulos. Lokki makailee penkillä. Ulkona sadetta ja tuulta.

VAINIO. Kova ilma, kova ilma!

LOKKI. Onpa niinkin. Ei ole tänä kesänä vielä niin kovasti tuullut. Kun se asettuu pohjoiseen näin kesäaikaan ja taivas pysyy näin pilvisenä, niin kyllä sitä riittää useamman päivän.

VAINIO. Eipä siitä tuulesta nyt ole ollut puutetta. Kunpa vaan kylänmiehet pääsisivät kunnolla Virosta kotia! Kai ne jo ovat matkalla, koska on kaksi viikkoa siitä, kun läksivät.

(Katselee kiikarilla ulos.)

Tuolla näkyy virolaisen mallinen kuunari pyrkivän tänne päin. Kai se Eero kohta näkee, onko sillä luotsilippua.

LOKKI. Niin Eero, yhäkö se vaan uhkaa olla vahdissa?

VAINIO. Ei sitä sieltä alas saa, ennenkuin se maalari Annikin kanssa palaa Kaijaluodolta. Kaikkea sitä sattuukin, vaikka tiesinhän minä, että se niin kävisi. Varoitinhan minä Annikkia, mutta ei siitä ollut apua. Sen teki vaan mieli liehakoida maalarin kanssa, ja kun se toissapäivänä sai Annikin kanssaan tuonne luodolle – piti muka siellä maalata taulu Annikista – ja nousi tämä kova ilma, niin sinnepä jäivät pakostakin. Ei ne heidänlaisensa purjehtijat tässä ilmassa sieltä pois pääse.

LOKKI. Mitä sanoo Eero?

VAINIO. Mitäkö Eero sanoo? Ei mitään! Vaikka kyllä sen näkee, että sillä pojalla on tosi mielessä. Ei suinkaan hän muuten kahta vuorokautta melkein syömättä ja juomatta pitäisi vahtia. Ja jos häntä pyytää lähtemään kotiaan, niin…

(Lähestyy torniin vieviä portaita.)

Hän tulee, paras puhua muista asioista!

EERO. Siellä on taaskin laiva, joka tahtoo luotsia.

(Istuutuu.)

VAINIO. (Katsoo ulos akkunasta.) Lintula on vietävä isolla venheellä laivaan. Ottakaa paljon miehiä soutamaan, että pääsette pian. Se ajaa muuten Harvinmatalaan. Lokki, käy vetämässä lippu ja viemässä sanaa kylään.

(Lokki pukee sadetakin päälleen ja lähtee.)

EERO. Te puhuitte varmaan minusta!

VAINIO. Mekö? Mistä sen näet?

EERO. Miksi en sitä tietäisi. Näinhän teistä, että olitte hämillänne, kun tulin. Mitä te turhaan minusta puhutte, antakaa minun olla rauhassa!

VAINIO. No, no, Eero.

EERO. Niin juuri. Antakaa minun olla rauhassa. En minäkään teidän asioihinne sekaannu. Ja mikä minulla sitten olisi hätänä! Ei mikään! Vai luuletteko ehkä, että suren Annikkia? En rahtuakaan, tietäkää se!

VAINIO. No mene sitten kotiasi lepäämään! Mitä sinä turhaan olet vahdissa, vaikka ei olekaan vuorosi.

EERO (Nousee seisomaan.) En mene! En vaikka luulisitte mitä! Minä olen sanonut, että en lähde täältä vielä, enkä lähdekään. Mutta ehkä kohta! Kyllä huomaatte, kun lähden, olkaa varmat siitä!

(Astuu edestakaisin lattialla hetken ja vaipuu sitten synkkänä istumaan.)

VAINIO. Eero, kuule nyt vanhan miehen puhetta!

(Eero kavahtaa pystyyn.)

EERO. Minä en kuule kenenkään puhetta, olipa se kuka tahansa. En minä ole mikään paitaressu, jonka päätä silitellään.

(Lähtee torniin ja lausuu ylösmennessään.)

Olkaa huoleti, luotsivanhin, tällä kertaa ei tornivahti nuku!

(Menee.)

KANERVO (Tulee.) Tulin tänne torniin katsomaan tätä Herran ilmaa. Eikö Viklundia vielä näy? Yhäkö hän on Annikin kanssa saaressa?

VAINIO. Mitenkäpä he sieltä poiskaan pääsisivät! Ja Eero, hän vaan vahtii tornissa ja odottaa Annikkia. Mikähän tästä lopuksi tuleekaan!

KANERVO. Surkeaahan se on, mutta minkäpä sille mahtaa.

(Katselee ulos akkunasta.)

Hirveä ilma. Ja myrskyävä meri. Kaikessa kauheudessaan on se suurenmoinen. Mutta miltä se teistä saarelaisista näyttää?

VAINIO. Te tahdotte tietää, miltä meri meistä näyttää. Miltäkö meri meistä näyttää? Sepä on ihmeellinen kysymys. En ole koskaan ajatellut, miltä se näyttää, sillä en luule, että täällä karistossa juuri sitä niillä silmillä katsellaan.

KANERVO. No millä silmillä sitten?

VAINIO. Kansa näkee sen kuin lapsi isänsä, mutta ei ajattele, miltä se näyttää. Se tuntee vaan, että sen elämä on merestä riippuvainen, se tuntee, että se on vuoroin kauhea ja vuoroin hyvä kuin oikkuisa nainen, ja se tuntee, että meri sen tekee, että ulkosaarilla ei ruis kypsy. Meri ei anna sille leipää, meri vaatii, että saarikansan tulee olla merelle alamainen! Ja meren kanssa ei ole leikkiminen yhtä vähän kuin niiden kanssa, jotka siitä elävät.

(Viittaa kädellään torniin päin.)

Pitkät talvet, kun jäät kulkevat meren selkää, lyhyet kesät, kun on milloin tyyni milloin myrsky, saarikansa sen pienimpiäkin oikkuja tuska rinnassa tutkii ja on oppinut niitä ymmärtämään. Mutta se, joka ei merestä ja meren kansasta pääse selville, sen ei pidä tulla merisaareen.

KANERVO. Ymmärrän mitä tarkoitatte.

VAINIO. Miksi ette ymmärtäisi, sillä olettehan kansan lapsi!

KAKSI LASTA (Tulee.)

TOINEN LAPSISTA. Äiti lähetti kysymään, näkyykö isän jahtia Virosta tulevaksi?

VAINIO (Huutaa torniin.) Eero, näkyykö Peltolan jahtia?

(Lapsille.)

Sanokaa äidille, ettei näy vielä. Kyllä minä lähetän luotsin sanomaan, kun tulee näkyviin.

TOINEN LAPSISTA. Mutta äiti itkee niin kovasti. Sanoo pelkäävänsä.

VAINIO. Sano äidille, ettei pidä pelätä. Ehkä isäsi on jossain ankkurissa.

(Lapset menevät.)

VAINIO. Kun kerran tuli puhe merestä ja saarelaisista, niin sanottakoon kerta kaikkiaan, että kaikki eivät kelpaa saaren asukkaiksi, sen olen kyllä kokenut. Joka ei täällä ole syntynyt, se älköön tänne asettuko, ellei hän ole sellainen mies, joka johonkin kelpaa.

(Katselee ulos akkunasta.)

Kova on ilma! – Olen katsellut meidän pappejamme täällä saaressa. Kun olin lapsi, oli täällä pappi, joka tuli tänne heti papiksi vihittyä. Hän oli karkea mies, joka oli luotu kalastajaksi, vaikka hänestä erehdyksestä oli tullut pappi; en siltä tahdo väittää, että hän olisi ollut huono pappi, päinvastoin. Mutta kalastajana hän oli parempi. Hän oli aina meidän kanssamme kalalla, kesät ulkoluodoilla verkoilla ja nuottaa vetämässä ja talvet talvinuotalla. Ja hän osasi iskeä reijät jäähän yhtä hyvin kuin kukaan muu ja kulettaa tankoa jään alla. Hän oli oikein mies, sellainen mies, jota me saaressa rakastamme. Sitten hän meni naimisiin. Savosta hän toi tänne vaimonsa, joka oli hento ja hieno kuin lapsi. Muistan selvästi sen päivän, jolloin hän saareen tuli. Minä olin isävainaani kanssa häntä mantereelta tuomassa. Kuinka me kaikki häntä ihmetellen katsoimme, kuinka me hänen kalpeaa hipiäänsä ihmettelimme! – Alussa hän oli vähän ylpeä, sitten hän asettui, kun näki, että me myöskin oltiin sitä. Ja kun hän näki, miten saaren naiset raatoivat, ei hän tahtonut olla muita huonompi. Hän alkoi seurata miestään kalamatkoilla ja kotona ollessa suolata hailia. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä siihen hän ei ollut luotu. Hän kävi huonoksi ja heikoksi, sai pari lasta ja kuoli keuhkotautiin. Ja keuhkotauti, sehän se on saarelaisten tauti!

Pastorikin kuoli samana kesänä, kun oli matkalla sairaan luo. Taas oli suuri suru kylässä, sillä sellaista pappia ei meillä ole ollut eikä taideta saadakaan. Hän ei meille liikoja saarnannut, mutta kun hän saarnasi, osasi hän asettaa sanat niin, että me häntä ymmärsimme, sillä me emme kaikkea ymmärrä.

Sen jälkeen on meillä ollut monta pappia, mutta ne eivät täällä kestä monta vuotta. Ja mikä pahin, he ovat useimmat valittaneet huonoja tulojaan. Niinpä niin, mutta miksi he eivät elä niinkuin me muut, silloin me heitä rakastaisimme. Miksi he eivät kalasta?