Buch lesen: «Talismani», Seite 17

"Onko siis todellakin niin? Ovatko veljemme niin suurella vaivalla ottaneet huomataksensa syntyperäistä kiivauttamme ja sitä hillitsemätöntä, tulista intoa, joka joskus on vietellyt meitä käskyjä antamaan, kun aika ei myöntänyt neuvoston kokoonkutsumista? En olisi voinut ajatella että niin sattumalta ja epähuomiosta tehdyt loukkaukset, kuin minun, olisivat voineet niin syvälle juurtua liittolaisteni sydämiin, että he minun tähteni tahtoisivat luopua pyhimmästä yrityksestä ja hellittäisivät kätensä aurasta niin lähellä vaon päätä; että he minun tähteni väistyisivät syrjään siltä suoralta tieltä Jerusalemiin, jonka heidän miekat ovat heille aukaisseet. Olin kyllä turhamielinen uskomaan, että vähäiset palvelukseni korvaisivat ne erehykset, jotka pikaisuudessani olin tehnyt; että jos muistettiin, että minä ryntäyksissä tunkeusin eturintaan, ei myöskään unhotettaisi, että paluumatkalla aina olin viimeinen; että, jos lippuni pystytin voitetulle sotatantereelle, se myös oli ainoa etu jonka etsin, kun muut jakoivat saaliin. Olen ehkä nimittänyt voitetun kaupungin nimelläni; mutta muitten omaksi sen annoin. Jos olen ollut itsepäinen rohkeita tuumia päätettäissä, en luule säästäneeni omaa enkä väkeni veriä pannakseni ne yhtä rohkeaan täytäntöön, ja jos marssin tai tappelun kiireessä olen ottanut toisten sotilaita komentaakseni, on heitä aina pidetty niinkuin omiani kun minun rahani heille hankkivat ne muonavarat sekä lääkkeet, joita heidän omat herransa eivät voineet hankkia. – Mutta minua hävettää muistuttaa teitä asioista, jotka kaikki paitsi minä itse näkyvät unohtaneen. Kääntykäämme siis mieluummin miettimään niitä toimia, joihin meidän tulevaisuudessa on ryhtyminen, ja uskokaa minua veljet", hän jatkoi, innostuksesta hehkuvilla kasvoilla, "että Richardin ylpeys, eli viha, eli kunnianhimo ei konsanaan tule olemaan minään loukkauskivenä eikä kiusankappaleena sillä tiellä, jolle uskonto ja kunnia pääenkelin torvella kutsuvat teitä. Ah, ei, ei! Minä en kauvemmin voisi elää, jos minun täytyisi ajatella, että minun vikani ja puutteeni olivat se syy, joka särki tämän urhoollisen ruhtinasten veljeskunnan. Vasen käteni hakkaisi oikean käteni poikki, jos sillä voisin vilpittömyydestäni teitä täydellisesti vakuuttaa. Vapaatahtoisesti luovun armeijan ylipäällikkyydestä, vieläpä omien sotajoukkojeni komennosta. Heitä johtakoot ne ruhtinaat, jotka Te valitsette, ja heidän kuninkaansa, joka aina on ollut kovin taipuva vaihtamaan komentajan sauvaa seikkailian keihääseen, on sotiva temppeliherrain seassa Beau Seant'in lipun alla – niin, taikka Itävallan alla, jos Leopold nimittää urhokkaan miehen joukkojensa johtajaksi. Taikka jos itse olette tähän sotaan kyllästyneet ja jos haarniskat rasittavat arkoja ruumiitanne, niin jättäkää ainoastaan kymmenen eli viisitoista tuhatta miestä Richardille lupauksenne täyttämiseksi, ja kun Zion on vallotettu", huudahti hän heiluttaen kättään, ikäänkuin levitellen ristin lippua Jerusalemin ylitse, "kun Zion on vallotettu, piirrämme sen porteille, ei Richard Plantagenet'n, vaan niitten jalojen ruhtinasten nimet, jotka jättivät hänelle keinot sen vallottamiseen".

Sotaisan kuninkaan teeskentelemätön ja voimakas kaunopuheliaisuus herätti kerrassaan ristiretkeläisten uupuneen rohkeuden ja viritti jälleen heidän uskonintonsa, ja kiinnittäen heidän huomionsa sodan pääaineeseen, sai useimmat heistä häpeämään siitä, että olivat ottaneet ohjetta niin vähäisistä syrjäsyistä, kuin ne joilla äsken olivat mieltänsä kiusanneet. Silmä sai silmältä tulta, ääni loi rohkeutta ääneen. He nostivat yksimielisesti sen sotahuudon, jolla Pietari Erakon saarnaan vastattiin, ja huusivat voimansa takaa: "johdata sinä meitä, urhoollinen Leijonasydän – kelvollisempi johtaja kuin kukaan, jota urhokkaat miehet seuraavat! Vie meitä eteenpäin – Jerusalemiin – Jerusalemiin! Se on Jumalan tahto – se on Jumalan tahto! Siunattu olkoon, joka käsivartensa puututtaa siihen työhön!"

Tämä niin odottamaton ja yksimielinen huuto kuului neuvottelutelttaa saartavien vartiain ulkopuolelle ja tunkeusi armeijan sotilaisiin saakka, jotka toimettomina ja taudeista sekä ilmanalan kuumuudesta alakuloisina, olivat joutuneet horjuvamielisiksi samoin kuin heidän päällikkönsä; mutta Richardin palaaminen uudistuneilla voimilla ja tuo hyvin tunnettu sotahuuto, joka kuului ruhtinasten kokouksesta, sytytti äkkiä uudelleen heidän intonsa, ja tuhansilta ja kymmeniltä tuhansilta kaikui sama huuto vastaan: "Zion, Zion! – Sotaan, sotaan! – Viipymättä tappeluun uskottomia vastaan! Se on Jumalan tahto – se on Jumalan tahto!"

Nuo suostumuksenhuudot ulkopuolelta enensivät vuorostaan sitä innostusta, joka teltassa vallitsi. Ne, joihin ei tuli todella ollut syttynyt, eivät uskaltaneet, ainakaan tällä hetkellä, näyttäytyä penseämmiltä kuin muut. Nyt ei enään ollut kysymystä muusta kuin uskaliaasta marssista Jerusalemia vastaan välirauhan loputtua ja niistä toimista, joihin sillä aikaa oli ryhtyminen armeijan varustamiseksi muonavaroilla ja lisäväellä. Neuvoskunta erosi, ja kaikkia sen jäseniä näytti sama innostus elähyttävän, joka kuitenki pian laimentui useimmissa ja jota ei toisissa koskaan ollut löytynyt.

Jälkimäiseen luokkaan kuului markiisi Konrad sekä temppelikunnan suurimestari, jotka yhdessä kulkivat kortteereihinsa, pahoilla mielin ja päivän tapahtumaan tyytymättöminä.

"Minä olen aina sinulle sanonut", sanoi jälkimäinen kolkolla, pilkallisella äänellään, joka oli hänelle omituinen, "että Richard katkaseisi ne heikot ansat, jotka sinä hänelle virittelet, yhtä helposti kuin leijona repii hämähäkinverkon. Näethän, että hänen vain tarvitsee puhua, ja hänen henkensä panee nuo epävakaiset narrit liikkeelle, helposti kuin vihuri tarttuu siellä täällä makaaviin lastuihin ja korsiin ja lakaisee ne läjään taikka levittää ilmaan mieltänsä myöten."

"Kun vihurin voima on ohitse", Konrad vastasi, "laskeutuvat ne lastut, joita se pyöritteli, taasen maahan."

"Mutta etkö muuten tiedä", sanoi temppeliherra, "että joski tämä uusi ryntäämisen aie hyljätään ja raukeaa tyhjään, ja jokainen näistä mahtavista ruhtinaista taas vapaasti saa heittäytyä omain heikkojen aivojensa johtoon, niin näyttää kuitenkin siltä kuin Richard joutuisi Jerusalemin kuninkaaksi suostumisen jälkeen ja tekisi rauhan sulttanin kanssa niillä ehdoilla, jotka sinä niin varmaan luulit hänen ylenkatseella hylkäävän?"

"No, Mahometin ja Termagauntin kautta, sillä kristityitä kirouksia ei enään ole tapa käyttää", sanoi Konrad, "arveletko että ylpeä Englannin kuningas yhdistäisi sukunsa pakanallisen sulttaanin kanssa? Minun politiikini heitti siihen tuon maukkeen, jotta koko sovinto tulisi hälle inhottavaksi. – Meille on yhtä paha, jos hän herraksemme joutuu sovinnon taikka voiton kautta".

"Sinun politiikisi on huonosti laskenut Richardin ruuansulatusvoimaa", vastasi temppeliherra; "arkkipispa on korvaani kuiskannut sanan hänen mielipiteistään." – Ja sitten mestariteokses tuon lipun suhteen! Se on tapahtunut suuremmatta huomiotta, kuin pari kyynärää kirjailtua silkkivaatetta ansaitsikin. Markisi Konrad, nerosi rupeaa ontumaan – minä en tahdo enään luottaa hienosti kudottuihin tuumiis, vaan tahdon koettaa omiani. Tunnetko sitä ihmislajia, joita saracenit kutsuvat charegiteiksi?"

"Kyllä", vastasi markisi; "ne ovat hurjia, innostuneita haaveksijoita, jotka uhraavat elämänsä uskonnon edistämiseksi – melkein temppeliritarien kaltaisia – vaikka sillä erotuksella, ettei heidän koskaan ole kuultu pysähtyneen kesken kulkuansa".

"Älä laske leikkiä", vastasi munkki karsaalla silmäyksellä; "tiedä, että eräs näistä miehistä on juhlallisella lupauksella sitoutunut tappamaan tuon saarelaiskuninkaan, mahomettilaisen opin päävihollisena".

"Erinomaisen järkevä pakana", sanoi Konrad. "Antakoon Mahomet hälle paratiisinsa palkinnoksi".

"Eräs asekantajamme otti hänen kiinni leirissä, ja yksityisessä tutkinnossa hän minulle suoraan tunnusti lujan ja vahvan aikomuksensa", sanoi suurimestari.

"No Jumala armahtakoon niitä, jotka estivät tämän vallan järkevän charegitin aikomusta!" sanoi Konrad.

"Hän on minun vankini", lisäsi temppeliherra, "eikä, kuten hyvin käsität, saa puhutella ketään muuta paitsi minua – mutta linnain muureja on särjetty —

"Kahleita jätetty lukitsematta ja vankeja karannut", keskeytti markiisi. "Vanha sananlasku sanoo, ettei löydy yhtään varmaa vankilaa paitsi hauta".

"Jos hän pääsee vapaaksi, lähtee hän entiselle polullensa", jatkoi soturipappi; "sillä näitten verikoirain luonnossa on, etteivät koskaan heitä sen saaliin jälkeä, josta kerran ovat hajun saaneet".

"Minun ei tarvitse enempää kuulla", sanoi markiisi. "Aikeesi kyllä hoksaan – se on kauhea, mutta hätä on suuri".

"Minä tahdon vain sinulle tästä ilmottaa", sanoi temppeliherra, "että tietäisit olla varoillasi, sillä siitä tulee nousemaan kauhea meteli eikä voi arvata, kenen päälle englantilaiset purkavat hirmunsa. – Niin, ja löytyy vielä toinen vaara – hovipoikani tietää tämän charegitin aikomuksen, ja sitäpaitsi hän on itsepäinen viisakas narri, josta mielellään soisin pääseväni erilleen, koska hän vaivaa minua sillä että uskaltaa katsella asioita ei minun, vaan omilla silmillänsä. Mutta pyhän veljeskuntamme säännöt jättävät käteeni oikeuden päästä tuommoisesta kiusasta. Taikka odota – saraceni voipi löytää oivan aseen vankihuoneessaan, ja minä lyön vetoa siitä, että hän sitä käyttää karkuun lähtiessään, joka tapahtunee niin pian kuin hovipoika tuopi hänelle ruokaa".

"Se voipi asian muuttaa", sanoi Konrad, "mutta kuitenki – "

"*Kuitenki* ja *mutta*", sanoi temppeliherra, "ovat houkkien sanoja – järkevät miehet eivät epäile eivätkä peräy – ne päättävät ja panevat toimeen".

Kahdeskymmenes luku

 
Kun leijonata johtaa kaunotar,
Se iloissaan voi tuskin harjaa puistaa
Ja kynsiään ei näyttää ensinkään.
Niin Herkules värttinäks kartun väänti
Ja kehräs rakkaudesta Omphaleen.
 

Anonymous.

Sitte kun Richard, tuon viime luvun lopulla kerrotun mustan petoksen pahaa aavistamaton esine, oli saanut ristiretken ruhtinaalliset päälliköt päättämään sodan jatkamista uudella innolla, oli hänen lähimpänä huolenansa perustaa rauha jälleen oman perheensä keskuudessa; ja nyt, kun hän suuremmalla maltilla saattoi asiaa punnita, halusi hän tarkasti tutkia niitä asianhaaroja, jotka olivat saaneet lipun katoamisen aikaan, sekä sen tuttavuuden laatua ja hellyyttä, joka oli olemassa hänen sukulaisensa Edithin ja maanpakolaisuuteen tuomitun skotlantilaisen seikkailian välillä.

Kuninkaatarta ja hänen seuruettaan säikäytti sen johdosta Tuomas de Vaux'n tulo, joka käski lady Kalista de Montgaillardia, kuninkaan ensimäistä hovineitoa, heti tulemaan kuninkaan luokse.

"Mitä minun pitää sanoa, madame?" sanoi vapiseva tyttö kuninkaattarelle. "Hän tappaa meidät kaikki!"

"Ei, älkää peljätkö, neiti", sanoi de Vaux. "Hänen majesteetinsa on säästänyt skotlantilaisen ritarin hengen, vaikka hän oli pää-rikoksellinen, ja antanut hänen arapialaiselle lääkärille – hän luultavasti ei tule olemaan ankara vaimonpuolta vastaan, jos tämä on jotain rikkonutki".

"Rakentele joku juttu kokoon, tyttö", sanoi Berengaria. "Mieheni ei jouda niin tarkkaan urkkia totuuden perään".

"Kerro tapahtuma, niinkuin se todella on tapahtunut", sanoi Edith, "taikka minä kerron sen sinun sijaan".

"Teidän majesteetinne armollisella luvalla", sanoi de Vaux, "saan sanoa lady Edithin neuvon viisaaksi; sillä joski kuningas Richard suvaitsee uskoa kaikkea, mitä teidän majesteetinne näkee hyväksi hänelle kertoa, epäilen kuitenkin että hän uskoo lady Kalistaa, varsinki tässä asiassa".

"Lord Gilslannilla on oikein", sanoi lady Kalista, aivan kauhistuneena ajatellen sitä tutkintoa, jota nyt tultaisiin pitämään, "ja sitäpaitsi, jospa pystyisinki sepittämään uskottavan jutun kokoon, en tottamaar luule, että rohkenisin sen kertoa".

Näin päättäen puhua kaikki suoraan, lähti lady Kalista, de Vaux'n seurassa, kuninkaan tykö ja teki, päätöksensä mukaan, todenperäisen tunnustuksen siitä viekkaudesta, jota oli käytetty onnettoman Leopartin ritarin houkuttelemiseksi vahtipaikaltaan; kokonaan vapauttaen lady Edithin kaikesta, koska hän tiesi hyvin että tämä muuten tekisi sen itse, ja sysäten kaiken syyn kuninkaattaren päälle, jonka osallisuuden tuohon kujeeseen hän ymmärsi Leijonasydämen silmissä olevan enin anteeksi annettavan. Richard oli tosiaan hyvä – melkeinpä heikko aviomies. Vihansa ensimäiset kuohumat olivat jo aikaa asettuneet, eikä hänen tehnyt mieli ankarasti moittia mitä ei enään voitu auttaa. Viekas lady Kalista, joka aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli tottunut hovin juonia tutkimaan ja varteen ottamaan pienintä hallitsian mieliteon merkkiä, kiirehti nopeaan kuin hyyppä kuninkaattaren tykö sillä ilmotuksella, että kuningas kohta kävisi hänen luonaan, johon hän omain havaintojensa nojalla lisäsi sen arvelun, että Richard vain aikoi osottaa niin suurta kovuutta, kuin tarvittiin saamaan hänen puolisoansa tarpeelliseen katumiseen ilveestänsä, ja sitte suoda hänelle ja kaikille muille asiassa osallisille armollisen anteeksi-antonsa.

"Puhalteleeko tuuli siltä suunnalta, tyttöseni?" kysyi kuninkaatar, suuresti hoivattuna tästä sanomasta; "usko minua että niin suuri sotaherra kuin Richard onkin, ei hänen ole helppo tällä kertaa voittaa meidät sukkeluudessa; sillä niinkuin isänmaani Navarran pyrenealaiset lampaanpaimenet sanovat: moni lähtee ulos villan nountiin ja tulee kerittynä kotiin".

Kun Berengaria kuninkaatar oli tiedustellut kaikkea mitä Kalista saattoi hänelle kertoa, pukeusi hän kauniimpaan pukuunsa ja odotti täydellä luottamuksella sankarimielisen Richardin tuloa.

Tämä tuli ja oli melkein samassa tilassa, kuin ruhtinas, joka saapuu kapinallisen maakuntaan siinä luulossa, että hänellä vain on nuhteita annettavia ja alamaisuuden osotteita vastaanotettavia, ja arvaamatta huomaa sen olevan täyden niskottelevaisuuden ja kapinan vallassa. Berengaria tunsi kovin hyvin suloutensa kaikkivallan sekä Richardin hellyyden määrän, varmaan tietääksensä, että hän kunnialla tästä pelistä pääsisi, kun hänen miehensä ensimäinen hirmuinen vihan puuska oli ilman onnettomuudetta mennyt ohitse; ja vähääkään kuulematta niitä hyvin ansaittuja nuhteita, joita kuningas aikoi hänelle antaa hänen kevytmielisestä käytöksestänsä, hän peitteli, niin puollusti viattomana leikintekona mitä oli tapahtunut. Syvimmällä tavalla hän kielsi käskeneensä Nectabanusta houkuttelemaan ritaria etemmäs kuin sen kunnaan juurelle, jolla hän oli vahtia seisomassa – ja tässä olikin sen verran totta, että hän ei ollut aikonut laskea sir Kennethiä telttaansa. Mutta jos kuninkaatar itseään puolustaessaan osotti puheliaisuutta, ei hän osottanut sitä vähemmin alkaessaan soimata Richardia kovuudesta, hän kun oli voinut hänelle kieltää niin halpaa pyyntöä, kuin hengen jättämistä onnettomalle ritarille, joka hänen ajattelemattoman leikkinsä kautta oli joutunut sotalakien ankaruudelle alttiiksi. Hän itki ja nyyhki valitellessaan miehensä julmaa kovuutta tässä kohden, joka vähällä oli tehnyt hänen onnettomaksi koko elinajaksi, niin usein kuin hän olisi tullut ajattelemaan, että hän tahtomattansa oli ollut etäisenä syynä tuommoiseen murhenäytelmään. Tuo onneton uhri olisi hätyyttänyt häntä unissakin – niin, ei voinut tietää sillä semmoista ennenkin oli tapahtunut – jos ei ritarin haamu olisi asettunut hänen unettoman vuoteen ääreen. Kaikkien tämmöisten sieluntuskain alaiseksi hän olisi voinut joutua sen miehen ankaruuden kautta, joka, vaikka väittäen arvelematta tottelemalla hänen vähintä viittaustansa, ei tahtonut luopua huonon kostonhimon pyynnöstä, jos kohta hän sen kautta tekikin vaimonsa aivan onnettomaksi.

Koko tätä naisellisen kaunopuheliaisuuden virtaa seurasi tavalliset todistuskappaleet, huokaukset ja kyyneleet, ja se tuli esiin äänellä ja katsannolla, joka näytti osottavan, että syynä kuninkaattaren harmiin ei ollut ylpeys eikä nurjamielisyys, vaan suru siitä että hänellä oli vähempi valta miehensä yli, kuin hän oli ajatellut.

Siivo kuningas Richard oli aivan hämillään. Hän koki turhaan selittää asiaa vaimollensa, jota itse se mustasukkaisuus, jolla hän vaati miehensä hellyyttä yksistään itseänsä varten, esti järjellisiä syitä kuulemasta eli hyväksymästä, eikä Richard hennonnut kovuutta käyttää olentoa vastaan, joka ajattelemattomassa mielipahassaanki oli niin kaunis. Hänen täytyi siis tyytyä omaan puollustukseensa ja hän koki sentähden siivosti nuhdella häntä hänen epäluuloistaan ja viihdyttää hänen mielipahaansa, muistutellen hänelle, että hänen ei tarvinnut omantunnon vaivoilla eikä yliluonnollisella pelvolla ajatella entisyyttä, koska sir Kenneth eli ja jaksoi hyvästi sekä oli jätetty mainiolle arapialaiselle lääkärille, joka epäilemättä parhaiten kaikista ihmisistä ymmärsi miten häntä hengissä pitää.

Vaan tämä näytti kaikkein enimmän loukkaavan kuninkaatarta, jonka suru uudestaan kiihtyi siitä ajatuksesta, että lääkäri ja saraceni oli saanut suosionosotteen, jota hän mieheltänsä turhaan oli pyytänyt avopäin ja notkistunein polvin. Tästä uudesta syytöksestä alkoi Richardin kärsivällisyys loppua ja hän sanoi totisella äänellä: "Berengaria, lääkäri pelasti minun henkeni. Jos sillä on mitään arvoa silmissäsi, ei sinun pidä häneltä kadehtia suurempaakaan palkintoa, kuin sitä ainoaa, minkä olen voinut saada hänen vastaanottamaan".

Kuninkaatar huomasi osottaneensa teeskenneltyä suuttumusta niin isossa määrässä, kuin hän pelkäämättä saattoi tehdä.

"Oma Richardini", hän sanoi, "miksi et tuonut tuota viisasta minun luokseni, että Englannin kuninkaatar olisi saanut näyttää, kuinka suuressa arvossa hän piti sitä, joka oli pelastanut ritariston valon, Englannin kunnian sekä Berengaria raukan hengen ja toivon sammumasta".

Sanalla sanoen, tuo aviollinen riita oli lopussa; vaan että oikeus saisi jonku uhrin, päättivät kuningas ja kuninkaatar yksimielisesti sysätä kaiken syyn lähettiläs Nectabanuksen niskoille, joka – koska kuninkaatar jo tähän aikaan oli sydämestään väsynyt hänen oikkuihinsa – kuninkaallisen puolisonsa Genevran kera tuomittiin ajettavaksi hovista pois, ja kääpiöparka pääsi piiskasaunasta ainoastaan kuningattaren vakuutuksen kautta, että hän jo oli rangaistu.

Lisäksi päätettiin, että koska lähettiläs ensi tilassa oli toimitettava Saladinin luokse hänelle ilmottamaan neuvoston päätöstä sodan jatkamisesta niin pian kuin välirauha oli päättynyt, ja kun Richard aikoi sulttanille lähettää jonku kalliin lahjan osottaakseen kiitollisuuttansa siitä suuresta hyödystä, joka hänellä oli El Hakimin palveluksista ollut, nuo molemmat onnettomat olennot pantaisiin harvinaiskaluina lahjaa seuraamaan, koska he, peräti naurettavan näkönsä ja mielipuolisuutensa kautta, erittäin hyvin soveltuivat semmoiseksi lahjaksi, joita hallitsiat tapaavat toiselleen lahjotella.

Richardilla oli vielä samana päivänä riita kestettävä toisen vaimonpuolen kanssa, mutta hän kävi sitä vastaan enemmän huoletonna kuin edellistä vastaan; sillä vaikka Edith oli kaunis ja korkeassa määrässä nautti kuninkaallisen sukulaisensa kunnioitusta – niin, vaikka hän Richardin loukkaavien epäluulojen kautta todella oli sen vääryyden uhri, josta Berengaria vain oli ollut valittavanaan, ei hän sentään ollut Richardin vaimo eikä lemmitty, ja tämä pelkäsi vähemmin niitä nuhteita, joita Edith hänelle tulisi tekemään, jos kohta ne olisivat enemmän perustetuita kuin kuningattaren vihat ja kummalliset syytökset. Pyydettyään kahden kesken saada Edithiä puhutella, saatettiin Richard hänen huoneeseen, joka oli kuninkaattaren huoneen vieressä, ja jossa kaksi koptilaista naisorjaa puheen kestäessä makasi polvillaan etäisimmässä nurkassa. Edithillä ei ollut minkäänlaisia vaimonpuolten koristeita päällään, ja musta hiilakka linnikko peitti suurilla laskuillansa korkeasukuisen neidon pitkää, ihanaa vartaloa. Richardin sisäänastuessa hän syvästi kumartaen nousi istuimeltansa, jolle hän kuitenki kuninkaan kehotuksesta uudestaan asettui, ja kuin kuningas istui hänen viereensä, odotti hän sanaakaan sanomatta hänen enempiä käskyjänsä.

Richard, joka oli tottunut seurustelemaan Edithin kanssa sillä tuttavalla tavalla, johon heidän sukulaisuutensa häntä oikeutti, tunsi tätä vastaanottoa jokseenki kylmäksi niin että hän vähän sanoja tavotellen alkoi puhettaan.

"Kaunis orpanamme", hän viimein sanoi, "on meille suutuksissa; ja meidän täytyy myöntää, että vaikeuttavat asianhaarat ovat saattaneet meitä syyttömästi luulemaan, että hän olisi käyttänyt itseään toisin, kuin hän koskaan ennen on tehnyt. Mutta vaeltaessaan tässä mailman sumuisessa laaksossa ihminen usein erehtyy varjon ja tosiolennon välillä. Eikö kaunis orpanamme voi suoda anteeksi vähän tuittupäiselle sukulaiselleen Richardille?"

"Kuka voipi *Richardille* anteeksiantoa kieltää", sanoi Edith, "jos Richard voipi saada anteeksi *kuninkaalta*?"

"Kas niin, orpanani", vastasi Leijonasydän, "tämä on kovin juhlallista. Pyhän neitsyen kautta, nuo surulliset kasvot ja tuo väljä, musta linnikko voisi saattaa siihen luuloon, että juuri olisit leskeksi jäänyt taikka ainaki olisit kadottanut kihlatun sulhosi. Rohkaise mielesi – epäilemättä olet kuullut, että sinulla ei enään ole todellista aihetta suremiseen – miksi siis murhepukua pitää?"

"Sentähden että Plantagenet'n kunnia on kadonnut – sentähden että arvo on isäni huoneesta hävinnyt".

Richard rypisti otsaansa. – "Kunnia kadonnut! Arvo huoneestamme poissa!" kertoi hän suuttuneena; "mutta orpanani Edith voipi rankaisematta puhua noin. Minä olen tuominnut häntä kovin pikaisesti, ja hänellä on siis oikeus tuomita minua kovin ankarasti. Mutta sano ainaki mikä rikokseni on!"

"Plantagenet'n", sanoi Edith, "olisi pitänyt joko jättää loukkaus anteeksi taikka rankaista se. Hänen ei sovi määrätä vapaita miehiä, kristityitä ja rohkeita ritareita uskottoman orjiksi. Hänen ei sovi tinkiä ja helpotella, eli lahjottaa henki vapauden menettämisellä. Tuon onnettoman tuomitseminen kuolemaan olisi ollut kovuutta, vaan se olisi ainaki voinut näyttää oikealta; hänen langettaminen orjuuteen ja maanpakolaisuuteen on peittämätöntä hirmuvaltaisuutta".

"Minä näen, kaunis orpanani", Richard sanoi, "että sinä olet niitä hempukoita, jotka pitävät poissa-olevaa rakastajaa samana kuin ei yhtään eli kuin kuollutta. Rauhotu; puoli kymmentä keveätä ratsumiestä voivat hänen vielä saavuttaa ja oikaista erehyksen, jos rakastajallasi on joku salaisuus, joka tekee kuoleman hänelle soveliaammaksi kuin maanpakolaisuuden".

"Herkeä noin sopimatonta leikkiä laskemasta!" Edith vastasi kovasti punastuen. "Ajattele pikemmin, että kostosi tyydyttämiseksi olet katkaissut oivallisen jäsenen tästä pyhästä liittokunnasta, riistänyt ristiltä yhden sen parhaimmista puollustajista ja antanut totisen Jumalan palvelian pakanain käsiin; olet lisäksi ihmisille, yhtä luulevaisille kuin itse tässä seikassa olet näyttänyt olevasi, antanut jonku oikeuden sanomaan että Richard Leijonasydän ajoi urhoollisimman ritarin leiristään, että tämän soturimaine ei kohoaisi hänen omansa vertaiseksi".

"Minä – minä!" huusi Richard, nyt todenteolla mielen liikutuksessa. – "Tarvitsiko minun kadehtia toisten mainetta? Minä soisin että hän olisi täällä, semmoista yhdenvertaisuutta väittämässä! Kruununi ja arvoni laskisin alas, turnauskentällä häntä kohdatakseni ja näyttääkseni onko Richard Plantagenet'llä syytä peljätä kuolevaista taikka kadehtia hänen mainettansa. Kas niin, Edith, sinä et tarkota mitä sanot. Älä anna suuttumisen taikka kaihon kultasi poissaolosta saattaa itseäs kohtuuttomaksi sukulaistasi vastaan, joka, kaikesta pikaisuudestasi huolimatta, pitää sinun hyvää ajatustasi yhtä suuressa arvossa kuin kenenkään kuolevaisen".

"Kultani poissa-olosta?" lady Edith sanoi. "No niin – hän kutsuttakoon kernaasti kullakseni, hän joka niin kalliisti siitä nimestä on maksanut! Vaikka semmoista harrasta palvelusta ansaitsematta, olin minä hänelle ikäänkuin valo, joka johdatti häntä eteenpäin ritarillisuuden jalolla tiellä; mutta että minä olisin arvoni unhottanut, taikka hän pyrkinyt omansa ulkopuolelle, se ei ole totta, jospa kuningaski sen sanoisi".

"Kaunis orpanani", Richard sanoi, "älä pane sanoja suuhuni, joita en ole koskaan lausunut. Minä en ole sanonut että te olisitte hänelle suoneet muuta suosionosotusta, kuin minkä jokainen urhokas ritari, oli hän mitä sukua tahansa, voipi prinsessalta saada. Mutta pyhän neitsyeen kautta, minä tunnen hiukka tuonlaiset rakkaudenseikat – ne alkaa äänettömällä kunnioittamisella ja kaukaisella ihailemisella, mutta kun tilaisuus eteen sattuu, enenee tuttavuus, ja niin – mutta turha vaiva on puhua sille, joka pitää itseänsä koko mailmaa viisaampana".

"Sukulaiseni neuvoa kuuntelen aina mielelläni", sanoi Edith, "kun ne eivät sisällä mitään arvoani ja luonnettani solvaisevaa".

"Kuninkaat, kaunis orpanaiseni, eivät neuvo, he pikemmin käskevät", sanoi Richard.

"Sulttanit tosin käskevät", sanoi Edith; "mutta se tulee siitä, että heillä vain on orjia hallittavina".

"No, no, sinun tulisi oppia vähemmin sultaneja halveksimaan, kuin niin korkeassa arvossa pidät skotlantilaista", sanoi kuningas. "Minä pidän Saladinia enemmän sanassansa pysyvänä kuin tuota Skotlannin Wilhelmiä, joka, Jumala paratkoon, välttämättä vaatii itselleen Leijonan nimeä – hän on ilkeästi pettänyt minun, kun hän ei lähettänyt niitä apujoukkoja, jotka hän oli luvannut. Salli minun sanoa sinulle, Edith, että kerran kenties tulet pitämään rehellistä turkkilaista parempana kuin kavalaa skotlantilaista".

"En – en koskaan!", Edith vastasi, "vaikkapa Richard itse kääntyisi siihen väärään uskontoon, jota karkottaakseen Palestinasta hän on purjehtinut meren poikki".

"Sinä tahdot saada viimeisen sanan", sanoi Richard, "ja sinä sen saat. Ajattele minusta mitä tahansa, Edith kulta, minä en koskaan ole unhottava, että sinun isäsi oli minun setä".

Näin sanoen hän kohteliaasti jätti hyvästi hänelle, vaikka ei isosti tyytyväisenä käymisensä päätökseen.

Oli neljäs päivä siitä kuin sir Kenneth oli leiristä lähetetty pois, ja kuningas Richard istui teltassaan nauttien läntisen iltatuulen henkäyksistä, joka tuoden harvinaista viileyttä siivillänsä, tuntui tulevan iloisesta Englannista virvottamaan sen retkeilemisiin mieltynyttä hallitsiaa, kun hän vähitellen kokoili ne täydet voimat, jotka hän jättiläis-suurten hankettensa toimeenpanemiseen tarvitsi. Hän oli ypö yksin, sillä de Vaux oli lähetetty Ascalonista noutamaan lisäväkeä ja sotatarpeita, ja useimmat muusta palveliakunnasta tekivät eri tahoilla valmistuksia sotatointen pikaiseen alottamiseen sekä suureen ristiretkeiliäin armeijan tarkastukseen, joka tulisi tapahtumaan seuraavana päivänä. Kuningas istui kuunnellen toimeliasta hälinää sotilaisten joukosta, kalsketta pajoista, joissa hevosenkenkiä taottiin, sekä aserautioiden teltoista, joissa rautapaitaa tehtiin. Edestakaisin kulkevain soturein äänetkin olivat korkeat ja iloiset ja niiden kaiussa ilmaantui kiihkeän, tulisen rohkeuden takaus sekä lähestyvän voiton varma ennustus. Kun Richardin korva parastaikaa mielihyvällä kuunteli näitä ääniä, ja kun hän vaipui niihin voiton ja kunnian unelmiin, joita ne hänessä synnyttivät, ilmotti eräs tallimestari, että sanansaattaja Saladinilta odotti ulkona.

"Laske hänen heti sisään", sanoi kuningas, "ja tarpeenmukaisella kunnialla, Josceline".

Englantilainen ritari saattoi siis sisään henkilön, joka ei näyttänyt olevan muuta kuin nubialainen orja, vaikka hänen ulkonäkönsä oli erittäin silmään pistävä. Hän oli komea, jalosti rakettu mies, ja hänen käskeväiset, vaikka pikimustat kasvonjuonteensa eivät osottaneet mitään neekerintapaista. Sysimustilla hivuksillaan oli hänellä maidonvalkea turbani ja hartioilla samanvärinen lyhyt levätti, joka edestä ja hihojen kohdalta oli aukinainen ja jonka alta näkyi muokatuista leopartin nahoista tehty ihokas, joka ulettui polviin saakka. Muut osat hänen jäntevistä jäsenistään, niin käsivarret kuin sääret, olivat paljaat, paitsi että sandalit oli sidotut hänen jalkoihinsa ja että hänellä oli hopioiset kaulavitjat ja rannerenkaat. Hänen vyötäisiltään riippui suora, leveä miekka, jonka kahva oli puksipuusta ja huotra päällystetty käärmeennahalla. Oikeassa kädessään hän piti lyhyttä jahtikeihästä leveällä, kiillotetulla vaaksanpituisella teräskärjellä, ja vasemmalla hän talutti suurta, kaunista susikoiraa punotusta silkistä ja kullasta tehdyllä nuoralla.

Sanansaattaja lankesi alas kasvoilleen samalla osaksi paljastaen hartiansa nöyryyden osotteeksi, ja otsallaan koskettuaan laattiaan, nousi sen verran ylös, että jäi toiselle polvelleen, kun hän kuninkaalle ojenti silkkisen huivin, sisältäen toisen huivin kultakankaasta, jonka sisässä oli kirje Saladinilta. Se oli arapian kielellä kirjotettu, vaan sitä seurasi käännös normandian engelskaksi, joka meidän kielellä kuuluisi näin:

"Saladin, kuningasten kuningas, Melek Ricille, Englannin leijonalle. Koska me viimeisen sanansaattosi kautta olemme tulleet tietämään, että olet valinnut sodan rauhan sijaan ja vihollisuutemme ystävyytemme sijaan, pidämme sinua sokaistuna tässä asiassa ja toivomme kohta, tuhansien heimokuntaimme voittamattoman voiman avulla, saattavamme vakuuttaa sinua erehyksestäsi, kun Mahomet, Jumalan profeeta, ja Allah, profeetan Jumala, tulevat ratkaisemaan riidan välillämme. Kaiken muun suhteen pidämme suuressa arvossa sinua sekä myös niitä lahjoja, jotka meille lähetit, ja noita kahta kääpiöä, jotka ovat kummalliset kuin Ysop kuvattomuudessansa sekä hupaiset kuin Isakin luutu; ja vastineeksi näistä anteliaisuutesi aarre-aitan osotteista, olemme sinulle lähettäneet nubialaisen orjan nimeltä Zohauk, jonka omaisuuksista et saa värin mukaan tuomita, niinkuin mailman houkat tekevät, sillä mustakuorisilla hedelmillä on usein herkullisin maku. Tiedä että hän on väkevä kuin Zablestanin Rustani herransa tahdon täyttämisessä sekä myöski viisas neuvoja antamaan, kun olet oppinut hänen kanssa haastelemaan; sillä puheen herra on halvaantunut äänettömäksi palatsinsa elfenluumuurien takana. Me heitämme hänen sinun huostaas, toivoen ettei se aika voi olla kaukana, jolloin hän tehnee sinulle hyvän palveluksen. Ja niin jätämme sinun hyvästi; luottaen siihen että kaikkein pyhin profeetamme vielä on kutsuva sinua totuuden tuntemiseen; mutta ellei se tapahdu, on toivomme, että kohta varttuisit terveeksi jälleen, jotta Allah tuomitkoon sinun ja minun välillä julkisella taistelutantereella".