Buch lesen: «Ivanhoe», Seite 22

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

 
»Mitäpä, raukka, sull' ois kertoa
kuin häpeän ja synnin tekoja?
Vikas' on tietyt – tehty tuomios —
kuitenkin kerro – kerro kohtalos.»
 
 
»Ei, toinen suru mua painavi;
raskaampaa vielä kuormaa kantaa saan.
Oi helpottaa mun salli mieltäni,
maltilla valitustain kuule vaan;
jos ystävän vaan sais, ken kuulisi,
en apua hältä anoiskaan.»
 

CRABBE: Oikeustupa.

Ajettuansa huudoillaan ja uhkauksillaan Rebekan takaisin haavoitetun Wilfredin kamariin vei Urfrida vastahakoisesti seuraavan Cedrikin toiseen huoneeseen, jonka oven hän huolellisesti lukitsi. Sitten hän otti kaapista viinikannun ja kaksi pikaria, pani ne pöydälle ja sanoi sävyyn, joka enemmänkin kuului toteavalta kuin kysyvältä: »Sinä olet saksilainen, isäni – älä sitä kiellä.» Ja kun Cedrik ei näyttänyt olevan halukas siihen vastaamaan, lisäsi hän: »Lapsuuteni kielen sävelet ovat suloiset korvilleni, vaikka täällä en useinkaan ole saanut kuulla niitä, paitsi kurjien, halpojen orjien suusta, joilla ylpeät normannit teettävät halvimmat talon askareet. – Sinä olet saksilainen, isäni – vapaa saksilainen, et ole kenenkään kuin Herran Jumalasi orja. Äänesi soi suloiselta minun korvissani.»

»Eikö saksilaisiakin pappeja käy tässä linnassa?» vastasi Cedrik. »Pitäisipä minun mielestäni heidän velvollisuutenaan olla tämän maan omien poljettujen ja hylättyjen lasten lohduttaminen.»

»Eivät ne käy – tai jos käyvätkin, niin mieluummin ne mässäilevät valloittajien pöytäkumppaneina», vastasi Urfrida. – »Se on heistä hauskempaa kuin omien kansalaistensa huokausten kuunteleminen – näin ainakin kerrotaan – itse minä siitä vähän tiedän. Kymmeneen vuoteen ei tähän linnaan ole päässyt yksikään pappi, lukuunottamatta tuota normannilaista kappalaisjuoppoa, joka yökaudet mässäili Front-de-Boeufin kanssa; ja hänkin on jo aikoja sitten lähtenyt tiliä tekemään huoneenhallituksestaan. – Mutta sinä olet saksilainen – saksilainen pappi, ja minä tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa.»

»Saksilainen kyllä olen», vastasi Cedrik, »vaikka totta puhuen en ansaitsisi papin nimeä. Anna minun nyt lähteä – minä vannon, että tulen takaisin tai lähetän toisen veljistäni, joka on kelvollisempi kuulemaan rippiäsi.»

»Viivy vielä vähän», pyysi Urfrida. »Kalma on minulta pian peittävä kuulumattomaksi tämän äänen, enkä minä tahtoisi luontokappaleena vaipua hautaan, niinkuin olen aikani elänyt. – Mutta juo, isäni, niin jaksat paremmin kuulla hirveää kertomustani.» Hän kaatoi viiniä pikariin ja joi itse sen peloittavan ahnaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut saada viimeisenkin tipan kuiville. »Tämä ei anna minulle iloa», sanoi hän selitykseksi katsahtaen ylöspäin, kun pikari oli tyhjennetty, »mutta se huumaa kuitenkin. – Juo sinäkin, isä, niin kykenet kuulemaan kertomustani inhosta maahan vaipumatta.»

Cedrik olisi mielellään ollut ottamatta osaa näihin kamaliin juominkeihin, mutta ämmä viittasi hänelle malttamattomasti ja hurjasti. Valepappi teki sen vuoksi niinkuin toinen käski ja tyhjensi suuren pikarin pohjaan. Tästä myöntyväisyydestä ämmä tuntui tulevan mieliinsä ja aloitti nyt kertomuksensa.

»Minä en ollut, isä», hän sanoi, »syntyessäni sama kurja olento, jonka nyt näet edessäsi. Olin vapaa, onnellinen ja kunnioitettu, minä rakastin ja olin rakastettu. Nyt olen orja, kurja ja halpa – olin herrojen himojen uhrina, niin kauan kuin kauneuttani kesti – nyt, kun se on kadonnut, olen ylenkatsottu, hylätty ja poljettu. – Kummeksitko siis, isäni, että minä vihaan kaikkia ihmisiä, ja kaikista enimmän niitä, jotka ovat saattaneet minut tällaiseksi. Voisiko tämä edessäsi seisova ryppyposkinen, horjahteleva akka, jonka viha voi puhjeta vain voimattomiksi kirouksiksi, unhottaa, että hänen isänsä muinoin oli jalo Torquilstonen taani, jonka kulmakarvojen rypistys vapisutti tuhansia alustalaisia.»

»Sinäkö olisit Torquil Wolfgangerin tytär!» huusi Cedrik peräytyen; »sinä – sinäkö tämän jalon saksilaisen, minun isäni ystävän ja sotakumppanin tytär!»

»Sinun isäsi ystävän!» toisti Urfrida. »Sittenhän edessäni seisoo Cedrik, liikanimeltä Saksilainen, sillä jalolla Herewardilla, Rotherwoodin herralla, oli vain yksi poika, jonka nimi on hyvin tuttu hänen kansalaistensa kesken. Mutta jos olet Cedrik, niin mitä tuo hengellisen miehen puku tarkoittaa? – Oletko sinäkin ruvennut epäilemään maasi pelastusta ja paennut väkivallan tieltä luostarin muurien suojaan?»

»Yhdentekevää, kuka lienenkin», sanoi Cedrik; »jatka, onneton vaimo, kertomusta hirveästä kohtalostasi ja rikoksistasi! – Sillä rikosta siinä varmaankin on – rikostahan on jo se, että elävänä seisot tässä kertomassa.»

»Rikosta siinä onkin», vastasi kurja nainen, »häijy, musta, kadotusta tuottava rikos – rikos, joka painaa niinkuin vuori minun sieluani – rikos, jota eivät kiirastuletkaan koskaan voi valkeaksi polttaa! – Näissä samoissa saleissa, joiden permannolle isäni ja veljieni jalo, puhdas veri vuoti – näissä samoissa saleissa minä elin heidän murhaajansa jalkavaimona, samalla kertaa hänen orjanaan ja ilokumppaninaan – ja kirottua rikosta on näin ollut jokainen hengenvetoni!»

»Kurja vaimo!» huusi Cedrik. »Sinun isäsi ystävät – jokainen uskollinen saksilaissydän, rukoillessaan hänen sielunsa ja hänen urhokasten poikiensa sielujen puolesta, aina myös muisteli murhattua Ulrikaa – ja sillä aikaa kuin me kaikki itkimme ja kunnioitimme sinua kuolleena, sinä olet elänyt niin, että sinua olisi pitänyt inhota ja kirota – elit yhteydessä sen häijyn rosvon kanssa, joka oli murhannut lähimmät, rakkaimmat sukulaisesi – joka vuodatti lapsenkin veren, jottei eloon jäisi ainoatakaan miespuolta Torquil Wolfgangerin jalosta suvusta. – Ja hänen kanssaan sinä olet elänyt yhteydessä, luvattoman rakkauden siteissä!»

»Luvattomissa kyllä, mutta en rakkauden siteissä», vastasi akka; »rakkaus saisi ennemminkin sijan ikuisen lohdutuksen mailla kuin näissä jumalattomissa saleissa. – Ei, siitä kumminkaan en ansaitse moitetta – niinäkin hetkinä, kun suostuin Front-de-Boeufin luvattomaan lempeen, riehui tulinen viha häntä ja hänen sukuansa vastaan aina minun sydämessäni.»

»Sinä vihasit häntä ja kuitenkin pysyit elossa», lausui Cedrik; »sinä kurja olento! Eikö sinulla ollut tikaria, asetta – edes neulaa käsillä! Kiitä onneasi – koska sellainen elämä oli sinulle kallis – että normannilaisen linnan salaisuudet ovat yhtä lujasti lukitut kuin haudan. Sillä jos vain olisin voinut aavistaa, että Torquilin tytär eli täällä häpeällisessä yhteydessä isänsä murhaajan kanssa, niin totta totisen saksilaisen miekka olisi löytänyt sinut, vaikkapa itse armaasi sylistä!»

»Olisitko todella tahtonut näin huuhtoa pois tahran Torquilin nimestä?» sanoi Ulrika, sillä voimmehan nyt jättää pois hänen valenimensä; »sitten oletkin se totinen saksilainen, joksi sinua maine kehuu! Sillä onpa tännekin, näiden kirottujen muurien taakse, missä – niinkuin oikein sanoit – rikos on läpi pääsemättömän salaisuuden verholla peitetty, – onpa tännekin Cedrikin nimi kuulunut, – ja minä, kurja, häpeällä tahrattu olento, olen riemuinnut tietäessäni, että vielä yksi mies oli olemassa, joka kenties voisi kostaa kansamme onnettomuuden. – Mutta koston riemuhetkiä on minulla itsellänikin ollut – minä olen kiihdyttänyt vihollistemme riitoja, ärsyttänyt juopuneita peuhaajia tappeluun ja murhaan – minä olen nähnyt heidän verensä virtaavan – minä olen kuullut heidän rintansa korisevan kuolemanteossa! – Katsele minua, Cedrik – eikö näissä rumissa, kurttuisissa kasvoissa vielä näy jotakin jälkeä Torquilin muodosta.»

»Älä kysy semmoista, Ulrika», vastasi Cedrik tuntien surua, joka oli inhon sekainen; »nuo jäljet muistuttavat minulle isäsi muotoa, mutta sillä tavalla kuin näkisin haudasta nousseen ruumiin, jolle paha henki on antanut elävän näön.»

»Olkoon niin», vastasi Ulrika; »mutta piilipä tämä perkeleellinen muoto taivaan enkelin kauneuden takana, koska sillä kuitenkin oli voimaa sytyttää riitaa molempien Front-de-Boeufien, isän ja pojan välillä! Helvetin pimeydellä pitäisi sitä seuraava tapaus oikeastaan peittää – mutta kosto ei voi olla nostamatta sitä peittoa ja hämärillä sanoilla ilmoittamatta asiaa, joka peloittaisi kuolleetkin hereille haudoistaan, jos sitä kovalla äänellä julistaisin. Kauan aikaa oli eripuraisuuden kipinä kytenyt tyranni-isän ja hänen julman poikansa välillä – kauan aikaa minä olin lietsonut tätä luonnotonta vihaa – ja viimeinpä se eräänä viinavimman hetkenä leimahti ilmituleksi, ja oman pöytänsä ääressä sai sortajani surmansa oman poikansa kädestä! – Sentapaisista salaisuuksista nämä seinät tietäisivät puhua! – Haljetkaa, hajotkaa, te kirotut kattokaaret», hän huusi katsahtaen ylös lakeen, »ja haudatkaa raunioittenne alle kaikki, jotka tietävät siitä inhoittavasta salaisuudesta!»

»Ja sinä, kurja, syyllinen olento», kysyi Cedrik, »mikä sinusta tuli ryöstäjäsi kuoltua?»

»Arvaa, mutta älä kysy. – Täällä – täällä minä elin, kunnes vanhuus, ennenaikainen vanhuus muutti muotoni näin kalman kaltaiseksi – ylenkatse ja soimaukset tulivat nyt minun osakseni, joka olin tottunut käskemään – ja kostoni, joka ennen oli niin korkealle ylettynyt, kutistui tyytymättömän palvelijan pikkumaiseksi kiusanteoksi tai kykenemättömän akan turhiksi kirouksiksi, joista ei kukaan pitänyt lukua. – Minun kohtalonani on ollut istua yksin tornikamarissa ja kuunnella mässäämisen melua, jossa ennen sain olla osallisena, tai uusien uhrien huutoja ja huokauksia.»

»Ulrika», lausui Cedrik, »kuinka sinä uskallatkaan puhua tähän pyhään pukuun puetulle miehelle, kun sydämesi, pahoin pelkään, yhä vielä kaipailee menettämääsi palkintoa rikostesi johdosta sekä niitä tekoja, joilla tuon palkinnon saavutit? Ajattele, kurja nainen, mitäpä voisi itse pyhä Edwardkaan tehdä sinun huojennukseksesi, jos hän nyt seisoisi täällä ilmielävänä? Sillä kuninkaallisella Tunnustajalla oli valta parantaa ruumiin paiseita,²² mutta Jumala yksin taitaa parantaa sielun pitalitautia.»

»Älä kuitenkaan käänny pois minusta, sinä ankara vihan profeetta», huusi vaimo, »vaan virka minulle, mikä lopuksi syntyy noista uusista ja hirveistä tunteista, jotka ahdistelevat minua yksinäisyydessäni? – Miksi nuo kauan aikaa sitten tehdyt teot nyt kohoavat uudestaan eteeni vereksessä, pyörryttävässä kauheudessaan? Mikä mahtaneekaan haudan tuolla puolella tulla sen osaksi, jonka kohtalo maan päällä on ollut niin sanomattoman kurja? Tahtoisinpa kääntyä Odinin, Herthan ja Zernebockin, Mistan ja Skogulan, – kaikkien noiden vanhain jumalien puoleen, joita kastamattomat esi-isämme palvelivat – sekin olisi parempi kuin tuntea kauemmin sitä hirvittävää tulevaisuudenpelkoa, joka viime aikoina ei ole suonut minulle rauhaa päivin eikä öin!»

»Minä en ole pappi», sanoi Cedrik kääntäen inhon väristyksellä silmänsä pois tästä viheliäisestä olennosta, jossa syyllisyys, onnettomuus ja omantunnontuskat raivosivat; »minä en ole pappi, vaikka olen papin puvussa.»

»Olitpa pappi tai maallikko», vastasi Ulrika, »niin kaikista ihmisistä, joita näinä kahtenakymmenenä vuotena olen nähnyt silmieni edessä, olet sinä ainoa Jumalaa pelkäävä, ihmistä säälivä; ja sinä syökset minut nyt toivottomuuteen!»

»Minä kehoitan sinua katumukseen», sanoi Cedrik. »Rukoile ja tee parannus, niin Jumala kenties on ottava sinut armoihinsa! Mutta minä en voi, en tahdo kauemmin viipyä täällä sinun luonasi.»

»Viivy vielä hetkinen!» rukoili Ulrika. »Älä jätä minua, isäni ystävän poika, jotta ei paholainen, joka on koko elämääni ohjannut, kiusaisi minua kostamaan armotonta hylkäämistäsi! – Luuletko kauankin saavasi pysyä hengissä, jos Front-de-Boeuf saisi tietää, että Cedrik on hänen linnassaan tämmöisessä puvussa? – Hän iski jo äsken silmänsä sinuun, niinkuin haukka iskee kyntensä saaliiseen.»

»Tapahtukoon niin», virkkoi Cedrik. »Ennen annan hänen raadella ruumistani nokallaan ja kynsillään, kuin että sallisin kieleni puhua ainoatakaan sanaa, jota ei sydämeni tiedä todeksi. Saksilaisena tahdon kuolla – suorana sanoissani, suorana teoissani – pois tieltä, sen käsken! – Älä koske minuun, älä estä minua! – Ei Front-de-Boeufkään ole silmissäni niin inhoittava kuin sinä, häpeän ja kadotuksen orja!»

»Tapahtukoon niin», sanoi Ulrika väistyen pois hänen edestään; »mene matkaasi ja unhota ylpeänä omasta kunnostasi, että tämä kurja olento oli isäsi ystävän tytär. – Mene matkaasi! – Jos olen onnettomuuteni kautta erotettu ihmiskunnasta – erotettu niistäkin, joiden apua suurimmalla syyllä olisin saattanut toivoa osakseni – niin tahdon myös kostotyössäni olla yksin, erilläni kaikista ihmisistä! – Ei kukaan saa auttaa minua, mutta kaikkien korviin on kuuluva sanoma siitä teosta, jonka minä uskallan tehdä! – Jää hyvästi! – Sinä olet hylännyt minut; sen vuoksi on ratkennut viimeinenkin side, joka vielä tuntui liittävän minut kaltaisteni yhteyteen – se toivo, että onnettomuuteni herättäisi oman kansani sääliä.»

»Ulrika», lausui Cedrik näistä sanoista liikutettuna, »tahdotko sinä, joka olet jaksanut elää niin raskaan kurjuuden ja rikoksen kuorman alla, tahdotko sinä vaipua epätoivoon juuri nyt, kun silmäsi ovat auenneet näkemään syyllisyyttäsi ja kun olisi katumukseen otollisin aika?»

»Cedrik», vastasi Ulrika, »vähänpä sinä tunnet ihmissydäntä. Niihin tekoihin, jotka minä tein, niihin ajatuksiin, joita minä ajattelin, ei ihmistä voi saattaa muu kuin huumaavin huvituksen halu, johon sitten liittyy mitä hurjin kostonhimo ja ylpein oman voiman tunto; nämä kolme ominaisuutta ovat liian väkeviä juomia, jotta ihmissydän voisi pyörtymättä niitä nauttia. Mutta niiden voima on nyt jo aikaa sitten väljähtynyt – vanhuus ei tuota huvitusta, poskien rypyt eivät tuota valtaa, ja kosto itsekin riutuu voimattomiksi kirouksiksi. Sitten rupeavat omantunnon kaikki kyyt kalvamaan, ja kilpaa niiden kanssa kalvaa menneen ajan kaipaus ja tulevan ajan pelko! – Sitten, kun kaikki voimakkaat mielen yllyttimet ovat laimistuneet, tulee ihminen helvetin pahojen henkien kaltaiseksi, jotka saattavat tuntea omantunnon vaivaa, mutta eivät kykene katumaan. – Mutta sinun sanasi herättivät minussa uuden sielun; – oikein sanoit, kun lausuit, että kaikki on sille mahdollista, joka uskaltaa kuolla! – Sinä olet minulle neuvonut kostokeinon, ja minä aion sitä käyttää, ole varma siitä! Tähän asti on kostonhalun täytynyt kärsiä rinnallaan muitakin himoja minun sydämessäni – tästä lähtien se on oleva sydämeni ainoana asukkaana, ja sinäkin saat kerran vielä tunnustaa, että kuinka kurja Ulrikan elämä on ollutkin, hänen kuolemansa sittenkin oli sellainen kuin jalon Torquilin tyttäreltä sopii odottaa. Tuolla ulkona on miehiä, jotka piirittävät tätä kirottua linnaa – joudu, johda ne rynnäkköön, ja kun näet punaisen lipun liehuvan tuolta tornin itäiseltä kulmalta, rynnätkää silloin miehuullisesti päälle – silloin he saavat tarpeeksi puuhaa täällä linnan sisässä, ja te voitte kiivetä muurille pelkäämättä heidän jousiaan tai heittokoneitaan. – Mene nyt, minä rukoilen – käy tietäsi ja jätä minut käymään omaani!»

Cedrik olisi tarkemmin tiedustellut tuota aietta, jonka Ulrika näin hämärin sanoin oli ilmaissut, mutta samassa kuului Front-de-Boeufin ankara ääni huutavan: »Missä tuo pappinahjus viipyy? Suonpa hänelle marttyyrin kunnian, sen vannon Compostellan monikoukeroisen arkun kautta, jos hän täällä viipyy houkutellakseen väkeäni pettureiksi!»

»Aika totinen profeetta», sanoi Ulrika, »onkin paha omatunto! Mutta älä välitä hänestä – joudu ulos väkesi luokse. – Antakaa te saksilaisen sotahuutonne kaikua, ja laulakoot nämä, jos tahtovat, Rolfin²³ sotalaulua; koston soitto on heitä pian pauhinallaan säestävä.»

Näin lausuttuaan hän katosi salaovesta, ja samassa Reginald Front-de-Boeuf astui sisään. Cedrik pakotti väkisin niskansa nöyrään kumarrukseen ylpeälle paronille, joka ei vastannut tähän kohteliaisuuteen muulla kuin vähäisellä päännyökkäyksellä.

»Pitkäpä sinun katuvaisten syntistesi rippi olikin – mutta sitä parempi heille, koska se oli heille viimeinen tilaisuus syntiensä tunnustamiseen. Oletko valmistanut heidät kuolemaan?»

»He odottivat jo pahinta», virkkoi Cedrik kooten kaiken ranskankielen taitonsa, »samasta hetkestä lähtien, jolloin he saivat tietää, kenen valtaan he olivat joutuneet.»

»Mitäs tämä on, munkkiseni», sanoi Front-de-Boeuf, »murtaahan puheesi luullakseni saksiksi?»

»Olen saanut kasvatukseni pyhän Witholdin luostarissa Burtonissa», selitti Cedrik.

»Vai niin», sanoi paroni. »Parempi olisi sinulle, jos olisit normannilainen, ja paremmin sopisi se myös minun tuumiini, mutta hädässä ei saa hyljeksiä keinoja. Tuo Witholdin luostari Burtonissa on huuhkajainpesä, joka olisi hävitettävä. Pianpa se päivä koittaneekin, jolloin munkinmekkokaan ei enää suojele saksilaista paremmin kuin rautahaarniskakaan.»

»Jumalan tahto tapahtukoon!» virkkoi Cedrik vihastuksesta vapisevalla äänellä, jonka värinän Front-de-Boeuf luuli kuitenkin pelosta johtuvan.

»Johan sinä, näen mä», sanoi hän, »taidat olla näkevinäsi meidän soturimme ruoka-aitoissasi ja olutkellareissasi. Mutta anna minulle nyt hiukan apua, niin lupaan, että sinä – kuinka muille käyneekin – saat maata kammiossasi yhtä turvallisena kuin etana kovassa kuoressaan.»

»Käskekää, mitä tahdotte», virkkoi Cedrik hilliten suuttumustansa.

»Seuraa minua siis tätä käytävää myöten, niin päästän sinut linnan pienestä portista ulos.»

Ja astuessaan edellä Front-de-Boeuf selitti, mitä valemunkin piti tehdä.

»Näetkös, munkkiseni, tuon saksilaisen sikolauman tuolla, joka on uskaltanut piirittää tämän Torquilstonen linnan. Kerro heille niin paljon kuin vain osaat valehdella linnan rappiotilasta, tai mitä muuta hyvänsä, joka voi pidättää heidät täällä vuorokauden ajan. Sillä välin viet tämän paperin – mutta maltas – osaatko lukea, pappiseni?»

»En sanaakaan», vastasi Cedrik, »paitsi messukirjaani, ja siitä minä tunnen kirjaimet, koska näet osaan koko pyhän messun ulkoa, kiitos ja kunnia olkoon Pyhälle Neitsyelle ja Pyhälle Witholdille!»

»Sitä paremmin sovit sanansaattajakseni. – Vie siis tämä paperi Filip de Malvoisinin linnaan. Sano sen tulevan minulta ja olevan kirjoitetun temppeliritari Brian de Bois-Guilbertin kädellä; sano, että minä pyydän toimittamaan sen Yorkiin niin kiireesti kuin hevosen kaviot sen voivat sinne saattaa. Sillä aikaa olkoot huoleti, sano se heille; he tapaavat meidät eheinä ja terveinä muuriemme takaa. – Kirottu häpeä se onkin, että meidän näin täytyy piillä karkulaislauman tähden, joka tavallisesti heti pötkii pakoon, nähtyänsä vilahduksen meidän lipustamme ja kuultuansa hevostemme kavioiden kopinan. Kuulepas, pappi, laita jos jollakin koukullasi, että nuo lurjukset pysyvät täällä paikallansa, kunnes ystävämme tuovat peitsensä meille avuksi. Kostonhimoni on herännyt, ja se on haukka, joka ei nuku, ennenkuin sen kupu on mätetty täpötäyteen.»

»Auttakoon minua suojeluspyhimykseni», lausui Cedrik kiivaammalla innolla kuin mitä hänen virkaansa olisi sopinut, »ja auttakoot minua kaikki muutkin pyhät miehet, jotka Englannissa ovat eläneet ja kuolleet, – minä kyllä käskynne täytän! Ei yhdenkään saksilaisen pidä liikahtaa näiden muurien edustalta, jos minussa lienee taitoa ja voimaa pidättämään heitä.»

»Haa!» virkkoi Front-de-Boeuf, »muuttuipa jo äänesi, pappi veikkoseni. Sinähän puhut tulisesti ja rohkeasti, aivan kuin olisi tuon saksilaislauman teloitus sinulle mieleen. Ja itsepä kuitenkin olet noiden sikojen sukua?»

Cedrik ei juuri ollut harjaantunut valehtelija, ja hyvin hän tällä hetkellä olisi tarvinnut avukseen kuiskutusta alati kekseliäältä Wambaltaan. Mutta hätä, niinhän vanha sananlasku sanoo, keksii neuvon. Hän mutisi siis luukkonsa alta muutamia sanoja vastaukseksi selittäen, että puheenalaiset karkurit olivat yhtä paljon kirkon kuin valtakunnankin yhteydestä suljetut.

»Despardieux!» kirosi Front-de-Boeuf, »totta siinä sanoit – enpä muistanutkaan, että nuo lurjukset osaavat ryöstää lihavan abotin paljaaksi yhtä taitavasti kuin heidän virkaveljensä tuolla puolen suolaisen ojan. Eikös se ollut Pyhän Ivesin abotti, jonka he sitoivat tammipuun tyveen kiinni ja pakottivat heille messua veisaamaan, sillä aikaa kun he tyhjensivät hänen kirstujansa ja konttejansa? – Ei, Pyhä Neitsyt auttakoon! Sen sukkelan tempunhan teki Gualthier Middletonilainen, eräs meidän omista sotakumppaneistamme. Mutta saksilaisiahan toki olivat ne rosvot, jotka Pyhän Besin kappelikirkosta ryöstivät kalkin, kynttilänjalat sekä öylättilautasen, eikö niin?»

»He olivat jumalattomia miehiä», vastasi Cedrik.

»Niin kai, ja joivat kuiviin kaikki teidän kelpo viininne ja oluenne, jotka olivat säästetyt yöllisiä juominkejanne varten, jolloin te muka olette täydessä yö- ja aamurukousten veisaamisen touhussa. – Pappi, kuules, sinun velvollisuutesi on kostaa noille kirkonryöstäjille!»

»Kosto on todellakin velvollisuuteni», mutisi Cedrik; »Pyhä Withold tuntee sydämeni ajatukset.»

Heidän näin puhuessaan Front-de-Boeuf oli saattanut valemunkin takaportille. He astuivat yksinäistä lautaa myöten kaivannon yli ja tulivat pieneen ulkovarustukseen, josta vahvasti varustetun hyökkäysportin kautta voitiin päästä ulos kedolle.

»Mene siis! Ja jos tehtyäsi, mitä käskin, tahdot palata tänne, saatpa nähdä saksilaislihaa yhtä huokeassa hinnassa kuin sianlihaa Sheffieldin teurastushuoneessa. Ja kuules, sinä näytät olevan noita iloisia rippi-isiä – tulehan luokseni teurastuksen jälkeen, niin saat juoda sen verran Malvoisier-viiniä, että koko luostarikuntasi voisi siihen hukkua.»

»Minä lupaan varmasti palata takaisin», vakuutti Cedrik.

»Kas, tässä on sinulle vähän käsirahaa», lisäsi normannilainen. Näin sanoen hän pisti Cedrikin vastahakoiseen käteen byzantilaisen kultarahan. »Ja muistakin», hän virkkoi vielä lopuksi, »jollet toimita kunnolla asiaani, niin minä nyljen yltäsi sekä nuttusi että nahkasi!»

»Aivan mielelläni sallin sinun niin tehdä», vastasi Cedrik astuen portista ulos ja rientäen kepein askelin lakealle kedolle, »jollen taas kerran tavatessamme ole parempaa ansainnut sinulta.» – Kääntyipä hän vielä kerran linnaan päin ja paiskasi kultarahan antajalle takaisin huutaen: »Kavala normannilainen, hukkukoon rahasikin yhdessä sinun kanssasi!»

Front-de-Boeuf ei enää voinut kuulla sanoja, mutta teko herätti hänen epäluulonsa. – »Jousimiehet», hän huusi vartijoille, jotka seisoivat ulkomuurin päällä, »lennättäkää nuoli tuon munkin mekon läpi! – Tai, eipäs!» hän lisäsi, kun miehet jo virittivät jousiansa, »se ei käy laatuun – meidän täytyy luottaa häneen, koska meillä ei ole muutakaan neuvoa. Eipä hän toki uskaltane pettää minua – ja jos niin hullusti kävisi, niin onhan minulla toki nuo saksilaiskoirat tässä koppelissani, joiden kanssa voin rauhaa hieroa. – Hoi, Giles, vanginvartija, tuopas tänne Cedrik, Rotherwoodin herra, ja se toinenkin talonpoikais-lurjus, – tuo Coningsburghilainen – tuo Athelstan, vai mikä hänen nimensä lieneekään? Heidän nimensäkin ovat sitä laatua, ettei normannilaisritarin kieli tahdo taipua niitä lausumaan, ja aivan kuin sianläskiltä ne maistuvat suussa. – Tuokaa minulle tuopillinen viiniä, jotta saan sen maun pois huuhdotuksi, niinkuin meidän hauska Juhana-prinssimme kerran sanoi. – Viekää viini asesaliin ja saattakaa vangitkin sinne.»

Hänen käskynsä täytettiin. Astuessaan puheenalaiseen, goottilaistyyliin rakennettuun saliin, missä riippui monta hänen itsensä tai jo hänen isänsä väkevän käden anastamaa asetta, hän näki paksulla, tammisella pöydällä tuopillisen viiniä, ja lähellä pöytää seisoivat myös molemmat saksilaiset vangit, neljän soturin vartioimina. Front-de-Boeuf otti syvän siemauksen ja rupesi sitten haastelemaan vangeillensa. Wamba näet oli vetänyt vaipan kasvojensa peitoksi, salissa oli hämärää eikä paroni tarkoin tuntenut Cedrikin kasvoja – sillä tämä yleensä karttoi normannilaisia naapureitaan ja muutenkin liikkui ani harvoin omain tilustensa rajojen ulkopuolella. Siitä syystä Front-de-Boeuf ei heti huomannutkaan, että arvokkaampi hänen molemmista vangeistaan oli päässyt pakoon.

»No, te uljaat Englannin urhot», virkkoi hän, »kuinka viihdytte tässä Torquilstonen linnassa? – Huomaatteko nyt, mitä seurasi teidän hävyttömyydestänne ja uhkarohkeudestanne, kun uskalsitte tehdä pilaa Anjoun-sukuisesta prinssistä hänen oman pöytänsä ääressä? – Vieläkö muistatte, minkälaista kiitollisuutta te osoititte kuninkaallisen armon, Juhana-herttuan kohteliaisuudesta? Jumala ja Pyhä Dionysius auttakoon! Jollette nyt maksa kelpo lunnaita, niin panetan teidät noiden ikkunoiden rautaristikkoihin jaloistanne riippumaan, siksi kunnes haukat ja häkkiset ovat nokkineet kaikki lihat irti luistanne! – Puhukaa, te saksilaiskoirat – paljonko tahdotte maksaa halvasta hengestänne? – Mitä sinä sanot, Rotherwoodilainen.»

»Enpä äyriäkään», vastasi Wamba-parka, – »ja mitä tuohon jaloista ripustamiseen tulee, niin ovat aivoni olleet nurin narin aina siitä asti, kun narrin lakki ensi kertaa sidottiin päähäni. Kenties ne nyt tulevat paikoilleen, kun minut pannaan ylösalaisin riippumaan.»

»Pyhä Genoveva!» huusi Front-de-Boeuf, »kuka tuo lurjus onkaan?»

Kämmenellään hän veti luukon narrin päästä ja vetäisi kauluksen auki, jolloin orjuuden tunnusmerkki, hopeinen kaularengas tuli näkyviin.

»Giles – Klemetti – te koirat ja konnat!» tiuskaisi vimmastunut normannilainen, »kuka on tämä mies, jonka olette eteeni tuoneet?»

»Luulenpa voivani sen sanoa», virkkoi de Bracy, joka samassa astui saliin. »Tämä on Cedrikin narri, joka turnajaisissa niin urhoollisesti taisteli Iisak Yorkilaisen kanssa kunniasijasta.»

»Sen riidan minä pian aion ratkaista», vastasi Front-de-Boeuf; »minä panen heidät molemmat riippumaan samaan hirsipuuhun, jollei Cedrik ja tuo Coningsburghin sika maksa kelpo hintaa heidän hengestään. Paljas raha ei tässä nyt riitäkään. Hajoittakoot he tuon vaapsahaisparven, joka linnani ympärillä surisee, allekirjoittakoot sopimuskirjan, jossa luopuvat kaikista kehumistaan vapauksista ja etuoikeuksista, ja suostukoot elämään minun orjinani ja vasalleinani. Ja kiittäkööt onneansa, jos heille siinä uudessa maailmassa, joka nyt on alkava, sallitaan sen verran ilmaa, että saavat sieraimensa täyteen. – Menkää», hän virkkoi kahdelle miehistään, »tuokaa oikea Cedrik tänne, niin tällä kertaa annan erehdyksenne anteeksi, varsinkin kun se ei ollut sen suurempi kuin että te luulitte saksilaista hupsua saksilaiseksi vapaatilalliseksi.»

»Saattepa, jalo ritari», tokaisi Wamba, »nähdä, että meitä täällä on useampia hupsuja kuin vapaatilallisia.»

»Mitä se konna tarkoittaa?» tiuskaisi Front-de-Boeuf katsahtaen miehiinsä, jotka vapisten ja vastahakoisesti sammaltaen ilmoittivat, etteivät he tienneet, mihin Cedrik oli joutunut, jollei tämä mies ollut tarkoitettu.

»Taivaan autuaat pyhät!» huudahti de Bracy; »hän on varmaankin päässyt pakoon munkin puvun turvin!»

»Helvetin perkeleet!» kirosi Front-de-Boeuf; »Rotherwoodin karjun minä siis itse saatoin portille asti ja päästin omin käsin ulos! – Mutta sinut», karjahti hän Wamballe, »joka narrinkujeillasi olet petkuttanut meitä viisaita miehiä, niin että olimme sinua vielä hupsummat – sinut minä tahdon vihkiä papiksi – tahdonpa ajaa päälakesi oikein munkin tavoin! Tänne, miehet, nylkekää tukka nahkoineen pois hänen päästään ja syöskää lurjus sitten päistikkaa muurilta alas. – Leikin puhuminenhan on sinun virkasi, osaatko nytkin vielä laskea leikkiä?»

»Te suotte minulle suuremman kunnian, jalo herra, kuin sanoin voin selittääkään», valitti Wamba-parka, jonka leikinintoa ei uhkaava kuolemakaan voinut masentaa. »Jos suotte minulle punaisen lakin, niinkuin lupaatte, niin teettehän siten minusta kardinaalin ettekä vain halpaa munkkia.»

»Tuo narri-parka tahtoo narrina kuoliakin», virkkoi de Bracy. – »Front-de-Boeuf, älä huoli tappaa häntä. Anna hänet minulle vapaakomppaniani huvitukseksi. – Mitäs arvelet, veitikka? Otatko vastaan anteeksiannon ja lähdetkö kanssani sotaan?»

»Miksikäs ei, jos herrani sen sallii», vastasi Wamba, »sillä näettehän, etten minä ilman hänen lupaansa saa pujahtaa ulos kaularenkaastani», hän osoitti kaulassaan olevaa rengasta.

»Ohoo, pianpa normannilaissaha puree saksilaisen kaularenkaan poikki», arveli de Bracy.

»Aivan niin, jalo herra», tokaisi Wamba, »ja siitähän tuleekin sananlasku:

 
»Normannin lusikka Englannin puurossa,
normanni kenossa, Englanti kuurassa,
normanni iloisna, Englanti suree,
normannin saha sen tammea puree.
Hiisi jos kaikki ne neljä veis,
siitäpä Englanti riemuitseis!»
 

»Hupsupa olet itsekin, de Bracy», sanoi Front-de-Boeuf; »tässä seisot ja kuuntelet hupsun jaarituksia, kun surma kita ammollaan odottaa saadakseen niellä meidät. Etkö näe, että he ovat olleet meitä viekkaammat ja että tämä kirjava herra, jonka sinä tahtoisit ottaa aseveikoksesi, on tehnyt tyhjäksi toivomme saada sana saatetuksi ystävillemme. Mitähän meillä on nyt odotettavana muuta, kuin että he kohta rupeavat ryntäämään?»

»Lähtekäämme muureille sitten!» vastasi de Bracy. »Milloin olet nähnyt minun murehtivan taistelukutsua? Kehoita temppeliritaria, että hän oman henkensä puolustukseksi käyttäisi edes puolta siitä taistelutaidosta, jota hän on säätynsä palveluksessa osoittanut. Aseta itse muurille jättiläisruhosi – salli minunkin ponnistaa vähät voimani – niin saavatpa nuo saksilaisrosvot nähdä, että yhtä helppoa olisi rynnäköllä kiivetä pilviin kuin tähän Torquilstonen linnaan. Tai jos tahtonet ruveta karkurien kanssa rauhanhieromisiin, niin miksi et sitten ota sovitusmieheksi tätä arvoisaa vapaatilallista, joka katselee niin syvämietteisesti viinipulloa? – Hei, saksilainen», hän lisäsi ojentaen pikarin Athelstanille, »huuhdo kurkkusi tällä kelpo juomalla ja herätä uinuvaa älyäsi, niin että voit sanoa, mitä tahdot tehdä päästäksesi vapaaksi.»

»Tahdonpa tehdä, mitä syntinen ihminen voi», vastasi Athelstan, »jos se vain soveltuu kelpo miehelle. Päästäkää minut kumppaneineni vapaaksi, niin maksan tuhannen markkaa lunnaiksi.»

»Ja lupaatko sen lisäksi viedä pois tuon roistoväen, joka linnani ympärillä pauhaa vasten Jumalan ja kuninkaan rauhaa?» kysyi Front-de-Boeuf.

»Jos minulla on siihen valtaa», vastasi Athelstan, »niin lupaan viedä heidät pois. Ja toivonpa, että myöskin Cedrik-isä on voimiansa myöten auttava minua siinä.»

»Asia on siis sovittu», sanoi Front-de-Boeuf, »sinä pääset joukkoinesi vapaaksi, ja rauha tulkoon vallitsemaan meidän välillämme tuhannen markan hinnasta. Se on huokea lunnasmaksu, saksilainen, ja saat kiittää minua, kun siihen tyydyn enkä enempää vaadi hengestäsi. Mutta huomaa, tämä sopimus ei ulotu Iisak Juutalaiseen.»