Buch lesen: «Mitä meidän siis on tekeminen?», Seite 13

XXVI

Mitenkä voi ihminen, joka ei ole kokonaan menettänyt järkeään ja omaatuntoaan, vaikkei hän pitäisikään itseään juuri kristittynä tai sivistyneenä ja humaanisena ihmisenä, elää niin, että hän, ottamatta osaa koko ihmiskunnan taisteluun olemassa olon puolesta, ainoastaan kuluttaa elämän puolesta taistelevien ihmisten työntuotteita, vaatimuksillaan enentäen taistelevien työtä ja tässä taistelussa sortuvien lukumäärää. Ja semmoisia ihmisiä on täynnään meidän niin kutsuttu kristillinen ja sivistynyt maailma. Mutta paitsi sitä, että meidän maailmamme on täynnä semmoisia ihmisiä, on meidän sivistyneen kristillisen maailmamme ihmisten ihanteenakin saada hankituksi niin suuri omaisuus kuin mahdollista, s.o. rikkaus, joka antaa mukavuuksia ja joutilaisuutta, eli vapauttaa elämisen taistelusta ja käyttää niin paljon kuin suinkin hyväkseen tuossa taistelussa sortuvien veljien työtä. Mitenkä ovat ihmiset voineet joutua semmoiseen kummalliseen erehdykseen?

Mitenkä ovat he voineet joutua niin pitkälle, etteivät näe, kuule, eivätkä sydämmessään ymmärrä niin selvää ja epäilemätöntä asiaa?

Eihän tarvitse muuta kuin hetken ajatella kauhistuakseen sitä omituista ristiriitaa, joka on olemassa meidän elämämme ja sen välillä, mitä me tunnustamme – me niin kutsutut humaaniset, sivistyneet ihmiset (en sano kristityt).

Olipa se hyvin tai pahoin tehty, minkä teki se Jumala, tai se luonnon laki, jonka voimasta maailma ja ihmiset ovat olemassa, mutta ihmisten asema maailmassa siitä asti kuin me sen tunnemme, on nyt kerran semmoinen, että ihmiset ovat alastomia, ilman karvapeitettä, ilman luolia, joihin voisivat kätkeytyä, ilman ravintoa, jota voisivat löytää kedolta, niinkuin Robinson saarellaan. Kaikki ovat pakoitetut alituisesti ja väsymättä taistelemaan luonnon kanssa verhotakseen ruumiinsa, suojellakseen itseänsä, saadakseen kattoa päänsä päälle ja tyydyttääkseen omaa nälkäänsä ja työhön kykenemättömien lastensa ja vanhustensa nälkää.

Tarkastelimmepa ihmisten elämää missä ja minä aikana hyvänsä Euroopassa, Kiinassa, Amerikassa, Venäjällä, katselimmepa ihmiskuntaa tai jotakin sen osaa muinaisina aikoina, sen paimentolaiselämän aikoina, tai meidän aikanamme, höyrykoneitten, sähkövalon ja kehittyneen maanviljelyksen aikakautena, niin huomaamme saman asian: että ihmiset, vaikka he herkeämättä ja jännityksellä tekevät työtä, eivät kykene hankkimaan itselleen, lapsilleen ja vanhuksilleen vaatteita, asuntoa ja ravintoa, ja että melkoinen osa ihmisiä sortuu elatusvarojen puutteessa ja ylenpalttisen työn rasittamina.

Elimmepä missä hyvänsä, jos tarkastamme ihmisten elämää sadan tuhannen, tuhannen, tai vaikkapa vaan kymmenenkin neliövirstan suuruisella alalla, niin saamme nähdä siinä: nälkääntyneitä lapsia ja vanhuksia, sairaita ja heikkoja lapsensynnyttäjiä, jotka riittävän ravinnon ja levon puutteessa ennen aikoja kuolevat, saamme nähdä ihmisiä, joita ikänsä kukoistuksessa tappaa vaarallinen ja epäterveellinen työ. Siitä saakka kuin maailma on ollut olemassa näemme ihmisten hirveillä ponnistuksilla, kieltäymyksillä ja kärsimyksillä taistelevan yhteistä hätäänsä vastaan voimatta sitä voittaa. Me tiedämme sitä paitsi, että jokainen meistä, elipä hän missä hyvänsä ja miten hyvänsä, vasten tahtoaankin kuluttaa joka päivä, joka tunti osan ihmiskunnan työn tuloksista. Elipä hän missä ja miten hyvänsä, niin talo, katto hänen päällään ei ole itsestään syntynyt. Puut hänen uunissaan eivät ole itsestään tulleet, ei myöskään vesi, jota hän käyttää, eikä ole taivaasta alas tipahtanut valmiiksi paistettu leipä, päivällinen, vaatteet, jalkineet, vaan kaiken tuon ovat tehneet hänelle ne ihmiset, joita sadottain ja tuhansittain menehtyy ja kuolee turhaan ponnistellessaan hankkiakseen itselleen ja lapsilleen asuntoa, ravintoa ja vaatteita. Kaikki ihmiset taistelevat puutetta vastaan. Taistelevat semmoisella jännityksellä, että heidän ympärillään joka hetki sortuu heidän veljiänsä, isiänsä, äitejänsä, lapsiansa. Ihmiset tässä maailmassa ovat, niinkuin merihädässä olevat laivalla, semmoisessa tilassa, että heidän täytyy tarkasti säästää niukkoja ruokavarojansa ja herkeämättä taistella hätää vastaan. Jokainen pysähdys tässä meidän jokaisen työssä, jokaiselle asialle hyödytön toisten työn kuluttaminen on turmiollista meille itsellemme ja meidän veljillemme. Mitenkäs on tultu siihen, että aikamme sivistyneitten ihmisten enemmistö, itse työtä tekemättä, levollisesti kuluttaa toisten ihmisten heidän elämälleen välttämättömiä työn tuloksia ja pitää semmoista elämää mitä luonnollisimpana ja järjellisimpänä?

Voidakseen vapauttaa itsensä kaikille luontaisesta työstä ja sälyttää se toisten hartioille, pitämättä itseänsä petkuttajana ja varkaana täytyy otaksua:

1) että me, ihmiset, jotka emme ota osaa yhteiseen työhön, olemme joitakin työväestä eroavia olentoja, ja että meillä on yhteiskunnassa erityinen tarkotus, niinkuin mehiläisillä on toinen tarkotus kuin työmehiläisillä, ja 2) että se työ, jota me, elämisen taistelusta vapautetut ihmiset, teemme muitten ihmisten hyväksi, on kaikille niin hyödyllistä, että se varmasti palkitsee sen vahingon, jonka teemme toisille heidän tilaansa raskauttamalla.

Entisinä aikoina toisten työtä hyväkseen käyttävät ihmiset vakuuttivat: 1) että he ovat erityistä rotua, ja 2) että Jumala on heille antanut erityisen tehtävän pitää huolta erityisten ihmisten onnesta, s.o. hallita ja opettaa heitä, jonka vuoksi he vakuuttivat toisille ja itsekin usein uskoivat, että se työ, jota he tekivät, oli tarpeellisempaa ja tärkeämpää kansalle kuin se, jota he käyttivät hyväkseen. Ja tämä puolustus oli riittävä niin kauan kuin ei ollut epäilystä Jumalan välittömästä sekaantumisesta ihmisten asioihin ja rotuerosta. Mutta kristinuskon ja siitä johtuvan kaikkien ihmisten tasa-arvoisuuden ja yhteyden tietoisuuden vallalle päästyä ei tuota puolustusta voitu enään tuoda esiin entisessä muodossaan. Ei voitu enään vakuuttaa ihmisten syntyvän eri rotuisina erilaisilla ansioilla ja eri tarkoituksella, ja vanha puolustus, vaikka sitä jotkut vielä kannattivatkin, vähitellen melkein kokonaan katosi.

Ihmisten rotueroon perustuva puolustus katosi, mutta itse tosiasia, itsensä vapauttaminen työstä ja toisten työn hyväkseen käyttäminen on jäänyt entiselleen, ja olemassa olevalle tosiasialle on aina keksitty uusia puolustuksia, semmoisia, että niitten avulla rotuerotukseen vetoamattakin eräitten ihmisten vapautuminen työstä näyttäisi oikeutetulta. Semmoisia puolustuksia on keksitty hyvin paljon. Niin kummalta kuin se näyttääkin, kaiken sen tehtävänä, jota on nimitetty tieteeksi, on ollut ja on vielä nytkin tuommoisten puolustusten etsiminen. Se on ollut jumaluustieteen, se on ollut lakitieteitten toiminnan tarkotuksena, se on ollut n.k. filosofian ja viime aikoina n.k. kokeellisen tieteen toiminnan tarkotuksena. Kaikilla jumaluustieteellisillä viisauksilla, jotka koettavat todistaa, että nykyinen kirkko on ainoa Kristuksen todellinen seuraaja, jonka vuoksi sillä yksin on täysi ja ikuinen valta ihmisten sielujen ja ruumiittenkin yli, – on pääasiallisesti tämä tarkotus.

Kaikki juriidilliset tieteet: valtio-, rikos-, siviili-, kansainvälinen oikeus tarkottavat ainoastaan tätä. Suurin osa filosoofisista teorioista, erittäinkin niin kauan aikaa vallalla ollut Hegelin teoria, päätelmineen olevaisuuden järjellisyydestä ja siitä, että valtio on persoonallisuuden täydellisentämisen välttämätön muoto, tarkottavat ainoastaan tätä.

Jotakuinkin ala-arvoinen englantilainen sanomalehtimies, jonka teokset ovat kaikki unohdetut ja joita pidetään mitättömistä mitättömimpinä, kirjoittaa tutkimuksen väestösuhteista, keksien luulotellun lain elatuskeinoihin nähden suhteettomasta väestön lisääntymisestä. Tämän luulotellun lain hän esittää matemaatillisesti mihinkään perustumattomissa kaavoissa ja lähettää ulos maailmaan, teoksen kevytmielisyyteen ja mitättömyyteen katsoen olisi otaksunut, että se, herättämättä kenenkään huomiota, olisi unohtunut niinkuin saman kirjailijan kaikki seuraavatkin teokset, mutta käykin aivan toisin. Tuosta sanomalehtimiehestä tulee yhtäkkiä tieteellinen auktoriteetti ja hän pysyy siinä asemassaan miltei puoli vuosisataa. Malthus! Malthuksen teoria – väestön lisääntymisen laki geometrillisessä ja elatuskeinojen aritmeetillisessä progressionissa sekä väestön rajoittamisen luonnolliset ja järjelliset keinot, kaikki tuo on tullut epäilemättömiksi tieteellisiksi totuuksiksi, joita tarkastamatta on käytetty selviöinä uusien johtopäätösten rakentamisessa. Niin ovat menetelleet oppineet, sivistyneet ihmiset. Joutilaitten ihmisten joukko taas on uskonut pyhästi Malthuksen keksimiin suuriin lakeihin.

Mistä syystä on näin käynyt? Nehän olivat tieteellisiä johtopäätöksiä, joilla ei olisi pitänyt olla mitään yhteyttä joukon vaistojen kanssa.

Mutta siltä voi näyttää ainoastaan siitä, joka uskoo tieteen olevan jotain omintakeista, niinkuin erehtymätön kirkko, eikä vaan heikkojen ja hairahtuvien ihmisten mietiskelyä – ihmisten, jotka ainoastaan antaakseen asialleen enemmän pontta käyttävät tuota juhlallista sanaa "tiede".

Ei tarvinnut muuta kuin vetää käytännölliset johtopäätökset Malthuksen teoriasta, nähdäkseen, että tämä teoria oli mitä suurimmassa määrässä inhimillinen, että sillä oli hyvin määrätyt tarkotukset. Tästä teoriasta suorastaan johtuvat johtopäätökset olivat seuraavat: työväen kurja tila ei johdu rikkaitten ja vallassa olevain ihmisten kovuudesta, itsekkyydestä ja järjettömyydestä, vaan se johtuu muuttumattomasta, ihmisistä riippumattomasta laista, ja jos joku on siihen syypää, niin ovat sitä nälkäiset työmiehet itse. Miksi ovat he niin tyhmiä, että syntyvät, vaikka hyvin tietävät, ettei heillä ole mitään syötävää. Ja senvuoksi eivät rikkaat ja vallassa olevat luokat ole laisinkaan syypäitä mihinkään ja voivat kaikessa rauhassa jatkaa entistä elämäänsä.

Tämä joutilaitten ihmisten joukolle suuriarvoinen johtopäätös teki sen, että kaikki oppineet tulivat huomaamaan johtopäätöksien todistamattomuuden, virheellisyyden ja täydellisen mielivaltaisuuden, jota vastoin sivistyneitten, s.o. joutilaitten ihmisten joukko, vaistomaisesti tuntien, mihin nuo johtopäätökset vievät, tervehti teoriaa ihastuksella, antoi sille totuuden s.o. tieteellisyyden leiman ja puhui siitä puoli vuosisataa.

Conte'n positiivisella filosofialla ja siitä johtuvalla opilla, että ihmiskunta on elimistö, Darwinin opilla elämää muka ohjaavasta olemassa olon taistelusta, sekä nykyään niin suosituilla antropologiialla, biologialla ja sosiologialla on ainoastaan tämä tarkotus. Kaikki nämä tieteet ovat tulleet rakkaiksi tieteiksi senvuoksi, että ne kaikki puolustavat muutamien ihmisten vapautumista inhimillisestä työn velvollisuudesta ja toisten työn hyväkseen käyttämistä.

Kaikki nämä teoriat tavallisesti sepitetään pappien salaperäisissä temppeleissä ja epämääräisesti ja epäselvästi ilmaistuina levitetään joukkoihin, jotka ne omistavat. Niinkuin vanhaan aikaan kaikki jumaluusopilliset viisaudet, kirkon- ja valtiomahdin väkivallan puolustukset olivat pappien erikoisalaan kuuluvia, ja joukoissa vallitsivat uskolla omistetut, valmiit johtopäätökset hallitsijain, papiston ja aateliston vallan pyhyydestä, samoin sittemmin n.k. tieteen filosoofilliset ja juriidilliset viisaudet olivat tämän tieteen pappien alaan kuuluvia, ja kansanjoukossa vallitsivat uskolla omistetut johtopäätökset, että yhteiskunnallisten olojen pitää olla semmoisia kuin ne ovat, ja etteivät ne muunlaisia voi olla.

Samoin nytkin ainoastaan pappien epäjumalantemppeleissä tutkitaan elämän ja elimistöjen kehityksen lakeja, jota vastoin kansanjoukossa vallitsevat uskolla omistetut johtopäätökset, että työnjako on tieteen vahvistama laki, että toisten on tehtävä työtä ja kuoltava nälkään, toisten ikuisesti juhlittava, ja että tuo toisten kuolema ja toisten juhliminen juuri onkin ihmiskunnan elämän epäilemätön laki, jonka alle on alistuttava.

Niin kutsuttujen sivistyneitten ihmisten joukoissa nykyään vallitseva puolustus heidän joutilaisuudelleen on seuraava:

Me, jotka olemme vapauttaneet itsemme yleisinhimillisestä velvollisuudesta ottaa osaa taisteluun olemassa olon puolesta, toimimme yhteiskunnallisen edistyksen hyväksi, siten hyödyttäen koko yhteiskuntaa ja palkiten koko sen vahingon, jonka kansalle tuotamme sen työtä hyväksemme käyttämällä.

Tämä väite näyttää meidän aikamme ihmisistä aivan toiselta kuin ne väitteet, joilla itseään puolustivat entiset työstä itsensä vapauttaneet ihmiset, aivan samoin kuin Rooman keisarien ja kansalaisten väite, että ilman heitä sivistynyt maailma joutuu perikatoon, näytti heistä aivan toisenlaiselta kuin egyptiläisten ja persialaisten väitteet, ja samoin kuin keskiajan ritareista ja papistosta näytti heidän väitteensä erilaiselta kuin roomalaisten väite.

Mutta se vaan näyttää siltä, ja jos tarkemmin tutkii meidän aikamme puolustuksen pätevyyttä, niin tulee vakuutetuksi, ettei siinä ole mitään uutta.

Se on vaan jonkun verran muuttanut muotoaan, mutta se on aivan sama, sillä se perustuu samaan. Kaikki, millä ihminen puolustaa sitä, että hän, itse työtä tekemättä, kuluttaa toisten työn tuloksia – Faaraon ja pappien puolustus, roomalaisten ja keskiajan hallitsijain sekä heidän kansalaistensa, ritarien ja papiston puolustus, perustuvat aina kahteen väitteeseen: 1) me käytämme hyväksemme rahvaan työtä senvuoksi, että me olemme erikoisia ihmisiä, jotka Jumala on määrännyt hallitsemaan rahvasta ja opettamaan sille jumalallisia totuuksia; 2) sen työmäärän arvostelijoina, jonka me rahvaalta otamme sille tuottamamme hyödyn palkkiona, eivät voi olla rahvaan ihmiset, sillä, niinkuin jo fariseukset sanoivat, Joh. 7: 49: "Kansa ei tunne lakia – se on kirottu", kansa ei ymmärrä, mikä sen onni on, ja senvuoksi ei voi arvostella omaa hyötyänsä.

Meidän aikamme puolustus, huolimatta näennäisestä erilaisuudestaan, perustuu itse asiassa samoihin kahteen pääväitteeseen: 1) me olemme erikoisia ihmisiä, sivistyneitä ihmisiä – me toimimme edistyksen ja sivistyksen palveluksessa ja siten teemme rahvaalle suurta hyötyä; 2) rahvas on sivistymätön, ei käsitä meidän sille tuottamaa hyötyä, jonka vuoksi se on kykenemätön sitä arvostelemaan.

Me vapautamme itsemme työstä, käytämme hyväksemme toisten työtä, siten vaikeuttaen veljiemme tilaa, ja väitämme sen sijaan tuottavamme heille suurta hyötyä, jota he tietämättömyytensä vuoksi eivät voi arvostella.

Eikö se ole samaa? Erotus on vaan siinä, että ennen oli oikeus toisten työhön Rooman kansalaisilla, papeilla, ritareilla ja aatelismiehillä, nyt eräällä ihmisluokalla, joka nimittää itseänsä sivistyneiksi. Valhe on sama, sillä itseänsä puolustavien ihmisten valheellinen asema on sama. Valhe on siinä, että, ennenkuin ajatellaan työstä vapautettujen ihmisten kansalle tuottamaa hyötyä, eräät ihmiset, Faaraot, papit tai n.k. sivistyneet, asettuvat tuohon asemaan, ylläpitävät sitä ja sitten vasta keksivät sille puolustuksen.

Tämäpä toisia kohtaan väkivaltaa käyttävien ihmisten asema on nyt, niinkuin ennenkin, kaiken perusteena.

Erotus meidän puolustuksemme ja kaikkein vanhimman puolustuksen välillä on siinä, että edellinen on paljoa valheellisempi ja vähemmän perusteellinen kuin jälkimäinen.

Vanhan ajan hallitsijat ja paavit, jos he itse uskoivat ja kansa uskoi heidän jumalalliseen tehtäväänsä, saattoivat yksinkertaisesti selittää, miksi juuri he olivat niitä ihmisiä, joitten piti käyttää hyväkseen toisten työtä. He sanoivat, että heidät oli itse Jumala siihen määrännyt, ja Jumala oli myöskin käskenyt heidän antaa kansalle heille ilmoitettuja jumalallisia totuuksia sekä hallita kansaa.

Ruumiillisesta työstä itsensä vapauttaneet meidän aikamme sivistyneet ihmiset, jos he tunnustavat ihmisten tasa-arvoisuuden, eivät enään voi selittää, minkä vuoksi juuri he ja heidän lapsensa (sillä sivistyskin saadaan ainoastaan rahojen – vallan avulla) ovat niitä valituita onnellisia, jotka ovat kutsutut tuottamaan tuota helppoa hyötyä, eikä toiset, jotka sadottain ja tuhansittain sortuvat kannattaessaan heidän sivistymismahdollisuuttaan.

Heidän ainoa puolustuksensa on se, että he sen pahan sijaan, minkä he kansalle tekevät vapauttaessaan itsensä työstä ja kuluttaessaan sen työn tulokset, tuottavat kansalle sille käsittämätöntä hyötyä, joka palkitsee koko heidän tekemänsä vahingon.

XXVII

Väite, jolla työstä itsensä vapauttaneet ihmiset puolustavat vapautustaan, on yksinkertaisimmin ja täsmällisimmin ilmaistuna seuraava: me, ihmiset, joilla on mahdollisuus, vapautettuamme itsemme työstä, väkivallalla käyttää hyväksemme toisten ihmisten työtä, tämän asemamme kautta tuotamme heille hyötyä, tai toisin sanoin: eräät ihmiset, jotka väkivallalla käyttävät hyväkseen kansan työtä ja siten vaikeuttavat sen taistelua luonnon kanssa, kansalle tekemänsä vahingon sijaan, jonka se tuntee ja käsittää, tuottavat sille hyötyä, jota se ei tunne eikä käsitä. Tämä väite on hyvin omituinen, mutta työkansan hartioilla elävät ihmiset nykyaikaan, niinkuin entisaikaankin, uskovat siihen ja sillä rauhoittavat omaatuntoansa.

Katsokaamme, millä tavalla eri ihmisluokissa, jotka ovat vapauttaneet itsensä työstä, nykyään puolustetaan tätä väitettä.

Minä palvelen ihmisiä valtiollisella tai kirkollisella toiminnallani: kuninkaana, ministerinä, piispana; minä palvelen ihmisiä kauppa- ja teollisuustoiminnallani; minä palvelen ihmisiä tieteellisellä tai taiteellisella toiminnallani. Me kaikki olemme toimintamme kautta yhtä välttämättömiä kansalle, kuin se on välttämätön meille.

Näin puhuvat erillaiset, työstä itsensä vapauttaneet nykyajan ihmiset.

Tarkastakaamme järjestyksessään ne perusteet, joilla he todistavat toimintansa hyödyllisyyttä.

Tunnusmerkkejä toisen ihmisen toiminnan hyödyllisyydestä toiselle voi olla ainoastaan kaksi: ulkonainen – toiminnan hyödyllisyyden tunnustaminen niitten puolelta, joille hyöty tuotetaan, ja sisällinen – hyötyä tuottavan ihmisen toiminnan perustana oleva halu tehdä hyötyä toiselle.

Valtiolliset ihmiset (luen näihin myöskin hallituksen alaiset kirkon miehet) tuottavat hyötyä niille ihmisille, joita he hallitsevat.

Keisari, kuningas, tasavallan presidentti, ministeri, arkkipiispa ja kaikki heidän alaisensa valtion virkamiehet elävät, vapauttaen itsensä ihmiskunnan taistelusta elämän puolesta ja sälyttäen koko taistelun taakan muitten ihmisten niskoille sillä perusteella, että heidän toimintansa sen palkitsee.

Soveltuuko tähän ensimäinen tunnusmerkki: tunnustavatko ne työmiehet, joita välittömästi koskee valtiollisten ihmisten toiminta, tämän toiminnan tuottaman hyödyn?

Tunnustavat. Ihmisten enemmistö pitää valtiollista toimintaa itselleen välttämättömänä, se tunnustaa sen hyödyllisyyden periaatteessa, mutta kaikissa meille tunnetuissa ilmenemismuodoissaan, kaikissa meille tunnetuissa yksityisissä tapauksissa tämä toiminta kohtaa niitten ihmisten puolelta, joitten hyödyksi se tapahtuu, ei ainoastaan sen tuottaman hyödyn kieltämistä, vaan väitteen, että se on vahingollinen ja turmiollinen.

Ei ole semmoista valtiollista ja yhteiskunnallista toimintaa, jota ei hyvin monet ihmiset pitäisi vahingollisena. Ei ole sitä laitosta, jota ei pidettäisi vahingollisena. Tuomioistuimia, pankkeja, kunnallislaitosta, volostihallituksia, poliisilaitosta, papistoa, jokaista valtion toimimiestä korkeimmasta hallitusmiehestä alimpaan poliisiviranomaiseen, arkkipiispasta kirkonpalvelijaan asti pitää toinen osa ihmisistä hyödyllisenä, toinen osa vahingollisena. Ja niin ei ole asianlaita ainoastaan Venäjällä, vaan koko maailmassa, sekä Ranskassa että Amerikassa.

Tasavaltalaisen puolueen toimintaa pitää radikaalinen puolue vahingollisena, ja päinvastoin radikaalisen puolueen toimintaa, jos valta on sen käsissä, pitää tasavaltalainen ynnä muut puolueet vahingollisena.

Mutta paitsi sitä, että valtiollisten ihmisten toimintaa eivät koskaan tunnusta hyödylliseksi kaikki ihmiset, on tämä toiminta vielä sitä laatua, että sen aina täytyy tapahtua väkivallalla, ja että tuon hyödyn saavuttamiseksi tarvitaan murhia, mestauksia, vankiloita, väkivallalla otettavia veroja y.m.

Siis, paitsi sitä, etteivät valtiollisen toiminnan hyötyä tunnusta kaikki ihmiset ja että sen kieltää aina yksi osa ihmisistä, tehdään tätä hyötyä aina väkivallan avulla. Ja niinmuodoin ei valtiollisen toiminnan hyödystä voi sanoa, että sitä tunnustaisivat ne ihmiset, joille sitä tehdään.

Soveltuuko toinen tunnusmerkki? Kysytään itseltään valtion miehiltä, alkaen keisarista viimeiseen poliisimieheen, presidentistä sihteeriin ja arkkipiispasta kirkonpalvelijaan, vaatien vilpitöntä vastausta:

Onko heillä virkojaan hoitaessaan päämääränä ihmisille tuotettava hyöty, vai onko heillä muut tarkotukset?

Mikä on heillä vaikuttimena halussaan olla keisarina, presidenttinä, ministerinä, poliisivirkamiehenä, kirkonpalvelijana, opettajana – hyödyn tuottaminen ihmisille, vai oma etu?

Ja rehellisten ihmisten vastaus on oleva, että päävaikuttimena on oma etu.

Niinmuodoin käy selville, että yksi ihmisluokka käyttää hyväkseen toisten, työn painosta sortuvien ihmisten työtä ja lunastaa tekemänsä vahingon semmoisella toiminnalla, jota monet ihmiset aina pitävät vahingollisena, jota ihmiset eivät koskaan voi ottaa vastaan vapaasti, vaan ainoastaan väkivallalla siihen pakoitettuina ja jonka tarkotuksena ei ole toisten hyöty, vaan tätä toimintaa harjoittavien oma etu.

Mikä sitten puolustaa sitä otaksumista, että valtiollinen toiminta on ihmisille hyödyllinen?

Ainoastaan se, että sitä harjoittavat ihmiset lujasti uskovat sen olevan hyödyllistä, ja se, että tätä toimintaa on aina ollut olemassa.

Mutta olemassa on ollut ei ainoastaan hyvin hyödyttömiä, vaan vahingollisiakin asioita, niinkuin orjuus, prostitutsiooni ja sodat. Teollisuuden harjoittajat, ottaen lukuun kauppiaat, tehtailijat, rautatieläiset, pankkiirit ja maanviljelijät, uskovat tuottavansa hyötyä, joka palkitsee heidän tekemänsä vahingon.

Millä perusteilla he tuota uskovat?

Kysyttäessä, mitkä ja mimmoiset ihmiset tunnustavat heidän toimintansa hyödyn, saattoivat valtion virkamiehet vedota tuhansiin ja miljooniin työmiehiin, jotka periaatteessa tunnustavat valtiollisen ja kirkollisen toiminnan hyödyn. Mutta kehen voivat vedota pankkiirit, tehtailijat, jotka valmistavat paloviinaa, samettia, pronssikaluja, peilejä, puhumattakaan kanuunoista, kehen voivat vedota kauppiaat, maanomistajat, kun heiltä kysytään, tunnustaako heidän tuottamaansa hyötyä yleinen mielipide.

Jos löytyy ihmisiä, jotka tunnustavat karttuunin, rautatiekiskojen, oluen y.m.s. valmistusta hyödylliseksi, niin löytyy vielä enemmän ihmisiä, jotka pitävät noitten esineitten valmistusta vahingollisena. Kauppiasten toimintaa, jotka korottavat tavaroitten hintoja, ja maanomistajain toimintaa ei kukaan edes rupea puolustamaankaan. Sitä paitsi tähän toimintaan on aina yhdistettynä työmiehille johtuva vahinko ja väkivalta, vaikkakin vähemmän suoranainen kuin valtion harjoittama väkivalta, mutta yhtä julma seurauksiensa puolesta, koska teollisuus- ja kauppatoiminta kokonaan perustuu kaikenlaisen hädän hyväkseen käyttämiseen: hädän hyväkseen käyttämiseen pakoittaakseen työmiehiä raskaaseen ja epämieluisaan työhön, edeltäpäin ostaakseen tavarat huokeilla hinnoilla ja myydäkseen ne sitten kansalle kaikkein korkeimpiin hintoihin, ottaakseen suuria korkoja rahoista. Katselipa heidän toimintaansa miltä puolen hyvänsä, niin tulee huomaamaan, että teollisuuden harjoittajain tuottamaa hyötyä eivät tunnusta ne ihmiset, joille sitä tehdään, ei periaatteessa, eikä yksityisissä tapauksissa, ja että sitä useimmiten pidetään vahingollisena.

Jos taas kysymme, mikä on teollisuuden harjoittajain toiminnan vaikuttimena, niin saamme vielä varmemman vastauksen kuin valtion virkamiesten toiminnan suhteen.

Jos valtion virkamies sanoo paitsi omaa persoonallista etuaan ajattelevansa myöskin yleistä hyötyä, niin ei saata olla häntä uskomatta, ja jokainen meistä tuntee semmoisia ihmisiä. Mutta teollisuuden harjoittajalla ei itse toimen laadun vuoksi voi olla tarkotuksena yleinen hyöty. Hän tulee naurun alaiseksi kumppaniensa kesken, jos hän toiminnassaan tavottelee jotakin muuta tarkotusta kuin rikkautensa enentämistä tai ylläpitämistä.

Niinmuodoin eivät työläiset pidä teollisuuden harjoittajain toimintaa itselleen hyödyllisenä.

Tätä toimintaa seuraa väkivalta työmiehiä kohtaan ja sen tarkotuksena ei ole työläisten etu, vaan aina ja yksinomaan oma persoonallinen etu. Mutta – ihmeellistä kyllä – nuo teollisuuden harjoittajat ovat sittenkin niin vakuutetut toimintansa hyödyllisyydestä, että he, tuon kuvittelemansa hyödyn nimessä, häikäilemättä tekevät työläisille ilmeistä vahinkoa vapauttaessaan itsensä työstä ja käyttäessään hyväkseen heidän työtänsä.

Tieteen ja taiteen harjoittajat ovat vapauttaneet itsensä työstä sälyttämällä sen toisten niskoille ja elävät hyvällä omallatunnolla, lujasti vakuutettuina siitä, että tuottavat toisille hyötyä, joka palkitsee kaiken pahan.

Mihin perustuu heidän vakuutuksensa?

Kysytään heiltä, niinkuin kysyttiin valtion virkamiehiltä ja teollisuuden harjoittajilta, tunnustavatko työläiset kaikki, tai vaikkapa vaan enemmistö, tieteen ja taiteen tuottavan heille hyötyä.

Vastaus on oleva sangen nolostuttava.

Valtion ja kirkon miesten toimintaa tunnustavat periaatteessa hyödylliseksi melkein kaikki ja käytännössä enemmän kuin puolet niistä työläisistä, joita se koskee. Teollisuuden harjoittajan toimintaa tunnustaa hyödylliseksi pieni osa työläisistä. Tieteen ja taiteen harjoittajain toimintaa taas ei tunnusta hyödylliseksi kukaan työläisistä. Tämän toiminnan hyödyn tunnustavat ainoastaan ne, jotka ovat sitä tuottavinaan. Työkansa, se kansa, joka hartioillaan kantaa koko elämän työn ja elättää ja vaatettaa tieteen ja taiteen harjoittajia, ei voi tunnustaa näitten ihmisten toimintaa itselleen hyödylliseksi, koska sillä ei voi olla edes mitään käsitystäkään tuosta toiminnasta. Se näyttää työkansasta hyödyttömältä, jopa turmiolliseltakin.

Semmoinen on työkansan yleinen ajatus yliopistoista, kirjastoista, konservatoorioista, taidekokoelmista ja teattereista, jotka ovat rakennetut sen varoilla. Sillä on niin varma mielipide tämän toiminnan vahingollisuudesta, että se ei pane lapsiansa kouluihin, että, saadakseen kansaa sitä vastaan ottamaan, on täytynyt säätää laki yleisestä koulupakosta. Työläinen suhtautuu tuohon toimintaan aina vihamielisesti ja hänen suhteensa siihen muuttuu vasta silloin, kun hän lakkaa olemasta työläisenä sekä vaurastumisen, ja sittemmin n.k. sivistyksen kautta, työläisten luokasta siirtyy toisten niskoilla elävien ihmisten luokkaan. Ja huolimatta siitä, ettei tieteen ja taiteen harjoittajain toimintaa tunnusta, eikä voi tunnustaa kukaan työläisistä, pakoitetaan työläiset kuitenkin uhrauksiin tämän toiminnan hyväksi.

Valtion virkamies suorastaan lähettää toisen mestattavaksi tai vankilaan. Teollisuuden harjoittaja, käyttäen hyväkseen toisen työtä, riistää häneltä kaikki, mitä hänellä on ja jättää hänen valittavakseen nälkäkuoleman tai näännyttävän, työn. Tieteen ja taiteen harjoittaja taas on ikäänkuin mihinkään pakoittamatta, ja ainoastaan tarjoo tavaraansa sitä haluaville, mutta tuottaakseen tuota tavaraansa, jota työkansa ei halua, hän väkisin, valtion virkamiesten kautta, riistää kansalta suuren osan sen työn tuloksista akateemiojen, yliopistojen, koulujen, museoitten, kirjastojen, konservatoorioitten rakentamiseen ja ylläpitämiseen sekä tieteen ja taiteen harjoittajien palkitsemiseen.

Jos taas kysytään tieteen ja taiteen harjoittajilta, mikä on heidän toimintansa tarkotuksena, niin saadaan mitä kummallisimpia vastauksia. Valtion virkamies saattoi vastata, että hänen päämääränsä on yleinen hyöty, ja hänen vastauksessaan oli jonkun verran totuutta, jota yleinen mielipide vahvistaa. Teollisuuden harjoittajan vastaus, että hänen päämääränsä on yhteiskunnan hyvä, oli vähemmän todenmukainen, mutta kuitenkin saattoi senkin todistaa.

Sitävastoin tieteen ja taiteen harjoittajain vastaus suorastaan hämmästyttää todistamattomuudellaan ja julkeudellaan.

Tieteen ja taiteen harjoittajat sanovat, esiintuomatta mitään todistuksia, aivan niinkuin ennen muinoin papit sanoivat, että heidän toimintansa on kaikkein tärkein ja tarpeellisin kaikille ihmisille, ja että ilman tätä toimintaa koko ihmiskunta joutuu perikatoon. He vakuuttavat niin olevan huolimatta siitä, ettei kukaan, heitä itseään lukuunottamatta, ymmärrä eikä tunnusta heidän toimintaansa, ja huolimatta siitä, että tosi tieteellä ja tosi taiteella heidän oman määritelmänsä mukaan ei pidä olla hyödyn tarkotusta. Ja tieteen ja taiteen harjoittajat antautuvat mieluisaan toimeensa huolehtimatta siitä, mitä hyötyä siitä on ihmisille, ja aina uskoen tekevänsä ihmiskunnalle tärkeintä ja tarpeellisinta työtä. Kun siis vilpitön valtion virkamies, tunnustaen persoonallisten tarkotusten olevan toimintansa päävaikuttimena, koettaa mikäli mahdollista olla työläisille hyödyksi, kun teollisuuden harjoittaja, tunnustaen toimintansa itsekkäisyyden, koettaa antaa sille yleisen asian luonteen, – niin tieteen ja taiteen harjoittajat eivät katso tarpeelliseksi olla edes pyrkivinään hyötyä tuottamaan. He eivät edes tunnustakaan hyödyllisyyden tarkotusta – niin vakuutettuja he ovat toimensa pyhyydestä.

Ja niinpä kolmas luokka niitä ihmisiä, jotka ovat vapauttaneet itsensä työstä ja sälyttäneet sen toisten niskoille, harjoittaa semmoista tointa, joka on työkansalle aivan käsittämätöntä ja jota tämä kansa pitää joutavana ja usein vahingollisenakin. Ja se harjoittaa tätä tointa vähääkään ajattelematta ihmisten hyötyä, ainoastaan omaksi huviksensa, kuitenkin jostakin syystä vakuutettuna, että sen toiminta on aina oleva välttämätön työläisten elämälle.

Nämä ihmiset ovat vapauttaneet itsensä työstä elämän ylläpitämiseksi, sälyttäneet sen työn painosta murtuvien ihmisten niskoille ja vakuuttavat, että heidän toimintansa, joka on kaikille muille ihmisille käsittämätön eikä tarkota ihmisten hyötyä, palkitsee kaiken sen vahingon, minkä he heille tuottavat vapauttamalla itsensä työstä elämän ylläpitämiseksi ja käyttämällä hyväkseen toisten työtä.

Valtion virkamiehet, korvatakseen sen epäilemättömän ja silminnähtävän vahingon, minkä he ihmisille tuottavat vapauttamalla itsensä taistelusta luonnon kanssa ja käyttämällä hyväkseen toisten työtä, tekevät ihmisille vielä toista, ilmeistä ja epäilemätöntä vahinkoa – kaikenlaista väkivaltaa käyttämällä.