Buch lesen: "Kuolema"
Konrad Lehtimäki
Kuolema
Novelleja
Julkaisija – Good Press, 2022
EAN 4064066349684
Sisällysluettelo
ISÄ
TYÖN UHRI
JUHANNUSYÖ
JOULUYÖ
VIIMEINEN TYÖPÄIVÄ
PIENI SOITTAJA
ELÄVÄLTÄ HAUDATTU
ENSIMÄINEN KERTOMUS
TOINEN KERTOMUS
ISÄ
Sisällysluettelo
I
— Pidäppäs nyt kiinni, ettet putoa! Tämän niityn mitan annamme mennä oikein huimaa vauhtia!
— Anna mennä vain. Kyllä me Matin kanssa mukana pysymme!
He istuivat rinnakkain somassa reessä, ja heidän kolmiviikkoinen esikoisensa nukkui rauhallisesti nuoren vaimon sylissä.
Kuu loisti suurena, ihmeellisen kirkkaana; tuhannet tähdet näyttivät iloisesti hymyilevän heille, ja edessä levisi niitty jäätyneenä, tasaisena kuin lattia… Jäätä peitti vain ohut lumikerros, ja koko lakeus hohti ja kimalteli kuutamossa, kuin olisi ollut peitetty lukemattomilla pikku timanteilla…
Nuori mies hellitti hymyillen hiukan ohjaksia, ja silmänräpäyksessä hänen nopeudestaan kuuluisa hevosensa aivankuin kyyristyi; sen nuoret, sirot jalat jännittyivät kuin teräsvieterit, jäänaulat iskeytyivät rouskahtaen jäähän kuin jonkun tuntemattoman eläimen kynnet — ja silloin se alkoi! Lumitupru ja jääsirut sinkoilivat pyrynä heidän silmilleen, lumivalkea harja hulmusi korkealla… Kuuran peittämät yksinäiset pensaat pakenivat hurjaa kyytiä vastakkaiseen suuntaan, kuin salaperäiset, valkopukuiset, peikot… Ja valkeat metsät näyttivät liukuen siirtyvän sijoiltaan…
Mies kääntyi vaimonsa puoleen, ja hänen silmänsä loistivat omituisesti, kun hän puhui:
— Oletko kuullut sen tarinan kuolleesta miehestä, joka tulta huokuvalla hevosella tuli keskiyön aikana noutamaan morsiantaan…? Ja kun he sitten kalpeassa kuutamossa pyörryttävää vauhtia ajoivat kuolemaa kohti, huomasi tyttö, että hänen vieressään istui kuollut… ja tämä alkoi mutista ontolla äänellä:
"Kuu paistaa heleästi.
Kuolo ajaa keveästi…
Etkö pelkää, tyttöseni…?"
— Kyllä muistan… — vastasi vaimo.
— Niinhän mekin nyt menemme… Katsoppas, miten koko maailma on valkea ja hohtava… Pelkäätkö?
— En… — kuiskasi nuori nainen hiljaa ja nojautui miestään kohti, ja mies tunsi kuinka hänen vartalonsa värisi hiukan.
Mutta katsahdettuaan hänen silmiinsä näki hän niiden loistavan ihastuksesta… Hän hymyili, ja raikas viima oli nostattanut hänen vielä kalpeille poskilleen vienon punan — hän oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen…
Mies kietoi käsivartensa vaimonsa hennon vyötärön ympäri ja sanoi hellästi ja leikillisesti:
— Vai et pelkää? Odotappas!
Samassa hän laski ohjat kokonaan irralleen ja komensi terävällä, kaikuvalla äänellä:
— Noppe!
Juoksijan korvat höristyivät; se muisti, että nyt saa mennä niin kovaa kuin ikinä pääsee — ja se lähti pyyhältämään ihan hirveätä vauhtia…
Heidän korvissaan suhisi ja vinkui. Hohtava jääkenttä tuntui vimmattuna pakenevan heidän altaan… Kummallakin puolen suitsusi juoksijan kuuma huounta vaaleana savuna, ja keskellä leiskui lumivalkea, kiiltävä harja kuin salaperäinen, kalpea tuli — niinkuin he todellakin olisivat kiitäneet sadun yliluonnollisella hevosella, jonka suusta ja sieraimista tuli ja savu suitsusi…
Kun hevonen teki pienen mutkan, alkoi reki liukua hurjasti sivulle, ja silloin kalpeni nuori äiti.
Mutta mies huomasi, että jää oli aivan tasainen, joten mitään vaaraa ei ollut; hän puristi vain lujemmin vaimonsa vartaloa vastaansa ja kysyi hellyydestä värähtävällä äänellä:
— Joko nyt pelkäät?
— En, en sinun kanssasi…
Ja nuo yksinkertaiset, tuskin kuuluvat sanat merkitsivät heille enemmän kuin hehkuvimmatkaan rakkaudentunnustukset.
Mies tunsi taaskin, että tuo hento vartalo vapisi, ja hän katsoi taas vaimoansa silmiin — ja kokonainen maailma rakkautta ja hellyyttä tulvahti häntä vastaan noista sinisistä, kauniista silmistä… Niin, hän tiesi, ettei rakastettunsa värissyt pelosta, vaan kenties enemmän onnesta ja nopean vauhdin tuottamasta hurmauksesta.
— Nukkuuko Matti?
— Nukkuu…
He katsahtivat molemmat pieneen vaatemyttyyn, sitten toisiinsa, ja hymyilivät — ja tuhannet sanat eivät olisi voineet selittää enempää kuin tuo lyhyt silmäys ja hymyily… Ja niinkuin pyörremyrsky syöksyi yhä nuori juoksija eteenpäin…
Lähestyttiin kuitenkin jo niityn rantaa, ja mies alkoi lyhyin vihellyksin maanitella virmaa juoksijaansa hiljentämään vauhtia.
Hevonen kyllä kuuli vihellykset ja tiesi, mitä ne merkitsivät, mutta sillä ei ollut pienintäkään halua hiljentää. Sehän on sulaa kiusantekoa, ettei anneta mennä, kun kerran on päässyt lämpenemään…
— Noppe, hiljennäppäs nyt hiukan… — puheli mies ja alkoi yhä viheltäen hiljalleen tiukentaa ohjaksia.
Juoksija katsahti taakseen, pudisti päätään ja päristi äkäisesti — aivankuin syvästi harmissaan huvinsa pilaamisesta… Mutta täytyihän hänen lopulta hiljentää, kun ohjaksia yhä kiristettiin… Niitty loppui, ja he ajoivat tasaista ravia peltotietä myöten metsänreunaa kohden. Ja siellä, kauniilla, korkealla töyräällä, tuuheiden kuusien ympäröimänä, hohti valkeine seinineen ja lumisine kattoineen heidän uusi torppansa…
Samassa he jo olivatkin pihalla. Mies sitoi juoksijansa kuuseen ja auttoi nuoren äidin lapsineen reestä ja talutti sisälle.
— Miten kaunista täällä on! — huudahti nuori nainen ihastuneena ja jäi katselemaan liikutettuna ja hämmästyneenä ympärilleen.
Ja kaunista siellä olikin… Vastaveistetyt seinät ja höylätty lattia hohtivat kellertävänvalkeina, ja ilmassa tuntui kuivan hongan raikas, suloinen tuoksu… Ja muuri, valkea kuin lumi! Ja astiakaapit, penkit, tuolit, ämpärit — kaikki — uutta, puhdasta ja valkeata…
Ja kamari sitten! Siellä oli uusi piironki, sänky, kehto…
Ja kaikki tämä oli Antin työtä!
Ellin täytyi taaskin katsahtaa Anttiin, kun hän siinä seisoi voimakkaana, uljaana ja hymyilevänä, silmät loistaen sydämellisestä ilosta, nähdessään miten ihastunut vaimonsa oli.
— Ja sinä et mitään ennen selittänyt…
Hän oli moittivinaan, mutta hänen äänessään soi vain rakkaus ja kiitollisuus, se värähti niin vienona ja hellänä kuin kevyt, suloinen hyväily…
Mutta Antti ei vastannut — hän vain hymyili onnellisena.
Elli alkoi varovasti aukaista pikku Matin kääröä ja asetti hänet kehtoon.
Mutta Matti heräsikin makeimmasta unestaan ja ilmaisi äänekkään paheksumisensa moista häiritsemistä vastaan.
— So, so, pikku matkamieheni. Älähän nyt suutu… älä suutu! — viihdytteli äiti hellästi.
— Kai sinun täytyy antaa hänelle ihan ensimäiseksi illallista…
Tokkopa hän vähemmästä leppyy…? — puheli mies hymyillen.
Elli antoi pojan Antille, riisui palttoonsa, istuutui tuolille ja aukaisi puseronsa, paljastaen valkean, vielä neitseellisen rintansa… Ja kun nuori esikoinen taas pääsi äidin syliin, oli se täydellisesti hyvitetty; se lakkasi huutamasta ja alkoi ahnaasti imeä…
Oi, miten kaunis olikaan tuo ryhmä! Miten hellästi ja kauniisti katsoikaan nuori äiti imevään lapseensa! Antin valtasi kummallinen, outo tunne — aivankuin jonkunlainen heikkous… Hän ei olisi voinut sitä selittää, hän ei voinut lausua ainoatakaan sanaa — mutta jos hänen olisi tarvinnut astua kuolemaan noiden kahden puolesta, olisi hän sen empimättä tehnyt!
Hänen vaimonsa, hänen pieni poikansa…
Ja kun nuori nainen nosti kasvonsa, olivat hänen silmänsä niin omituisen sädehtivät ja kosteat… Hänen suunsa puoliavoimine, punaisine huulineen muistutti aukeavaa kukkaa… Ja hän kuiskasi hiljaa:
— Antti…
Antti ei voinut nytkään mitään sanoa. Hän asteli vain vaimonsa viereen, laski suuren, voimakkaan kätensä hänen hienoille, vaaleille hiuksilleen ja silitti hiljaa hyväillen hänen päätänsä.
Mutta vaimo tarttui äkkiä miehensä käteen ja painoi tuon työssä kovettuneen käden hienohipiäistä poskeansa vasten… Ja hänen rinnoillaan imi pitkin siemauksin heidän pieni poikansa… Välillä se levähti hetkisen, hengittäen voimakkaasti ja katsoen ylös äitinsä kasvoihin kirkkain, sinisin silmin…
Antti tunsi olevansa niin sanomattoman onnellinen. Hän ei voinut ymmärtää, miksi häntä aivankuin ahdisti tuo suuri onni… Ikäänkuin se ei voisi olla todellista…
Hän sammalsi hiljaa, liikutuksesta väräjävällä äänellä:
— Niin, Elli… — Minä menen nyt viemään Nopen talliin…
Kun hän tuli pihalle, hirnahti Noppe iloisesti, kuopien malttamattomasti lunta. Ja kun Antti meni sen luokse, alkoi se tuttavallisesti hieroa päätään hänen takkiinsa.
Antti oli vieläkin aivankuin huumaantunut. Että Elli vihdoinkin, kaikkien vaikeuksien jälkeen, oli täällä! Hänelle, köyhän torpan pojalle, ei oltu aiottu suuren talon tytärtä antaa… Kaikki keinot ja ansat oli viritetty esteeksi, mutta heidän rakkautensa oli voittanut kaikki — ja nyt oli jo oma kotikin. Hänet valtasi niin väkevä onnentunne, että hän, tietämättä mitä teki, tarttui tuon kasvattamansa hevosen päähän ja painoi kasvonsa hienokarvaista kaulaa vasten…
Kun hän oli vienyt hevosensa talliin, seisahtui hän pihalle. Hän ei mene vielä juuri sisään, hän tahtoo hetken ajatella, nauttia siitä, että vihdoinkin on täysin onnellinen…
Miten hiljaista! Tuulenhenkäyskään ei häiritse hiljaisuutta. Ja miten ihmeellisen kirkasta ja valoisaa on tänä iltana. Hän näkee tuossa vihertävässä, satumaisessa valossa koko suurenmoisen maiseman kukkuloineen, metsineen, soineen… Ja kaukana korvessa häämöttää sinertävää taivasta vasten mahtavan Kolkkisvuoren valkea laki — aivankuin suunnaton jättiläinen, joka järkähtämättömänä ja ankarana vartioi seutua. Ja tähdet…
Ah — heidän tähtensä!
Tuolla ne nyt pilkottivat niin kirkkaina ja sädehtivinä — aivankuin olisivat hänelle ystävällisesti vilkuttaneet silmää…
Antin mieleen muistui niin elävästi se ilta, kun he Ellin kanssa olivat omiin nimiinsä omistaneet kaksi lähekkäin olevaa tähteä länsitaivaalla… Elli katsoi niihin aina suurella hellyydellä, niinkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joista heidän onnensa riippui… Ja kerran oli hän liikutetulla äänellä sanonut säälivänsä niitä, kun ne eivät milloinkaan päässeet lähemmäksi toisiaan…
Sellainen pieni, herttainen hupakko!
Mitä se oli?
Hän ei ensin erottanut, mutta sitten hän kuunteli tarkempaan…
— Uu — uu!
Kaukaa korvesta kuului yksinäisen suden pitkäveteinen, valittava ulvonta… Se oli niin kaukana, ettei siinä erottanut mitään vihaa eikä raivoa — siinä soi vain syvä alakuloisuus ja suru; se kuului niin haikealta, kuin olisi susi nälkään nääntymäisillään tai kuolettavasti haavoittunut ja vielä viimeisillä voimillaan ulvoen rukoilisi apua… Joskus se alkoi tuskallisena ja hurjana kuin kidutetun ihmisen vihlova, sydäntäsärkevä huuto, mutta sitten se aleni ja loppuikin pitkään, nyyhkytyksentapaiseen valitukseen — niinkuin olisi jossakin toivottomasti ja haikeasti itkenyt nainen, jonka koko maailma on hyljännyt…
Oli hän ennenkin kuullut susien ulvontaa, mutta nyt se vaikutti hänen herkistyneeseen mieleensä omituisen tuskallisesti ja kaameasti.
Merkitseekö se jotain? Ei — mitäpä se merkitsisi?
Mutta miksi kuvastuu tuossa ulvonnassa sellainen suru ja alakuloisuus? Mitä mahtaa ajatella ja ikävöidä tuo yksinäinen peto synkeässä metsässään…?
Jospa se ei olekaan susi, vaan eksynyt ihminen?
Hän alkoi kuunnella tarkemmin. Ja kummallista! Se kuului nyt paljon lähempää. Tai ehkä oli susi vain kääntänyt kuononsa tätä ilmansuuntaa kohden… Ja nyt siinä erotti villiä, nälkäistä raivoa ja uhkaa, säälimätöntä uhkaa…
Kauan hän seisoi siinä mökkinsä edustalla. Suuret kuuset loivat valkealle lumelle sinertäviä, jättiläismäisiä varjoja. Ja tuossa kalpeassa, aavemaisessa valossa, tuossa syvässä, onnettomuutta ennustavassa hiljaisuudessa, jossa ei kuulunut muuta kuin tuo kaukainen, valittava ulvonta, alkoi hänestä tuntua yhä kammottavammalta.
Häntä alkoi värisyttää, ja hänen sieluunsa hiipi outo, epämääräinen pelko, salainen aavistus jostakin kauheasta onnettomuudesta…
Ja kaukaa korvesta kuului taas pitkäveteisenä, pahaenteisenä, kaameana:
— Uu — uu! — Uu — uu!
II
Antti asteli reippaasti kotiaan kohden erästä metsäpolkua myöten. Lumi narskui ja kiljui vihaisesti saappaitten alla, pakkanen paukkui aidoissa ja pyrki väkisin nipistelemään hänen kasvojaan kylmillä hyppysillään. Hänen olallaan pyssynpiipulla riippui jaloista yhteensidottuina teeri ja kaksi suurta koirasmetsoa; hän hyräili hiljalleen, ja hänen mielensä oli niin sanomattoman kevyt ja iloinen — odottihan siellä kotona nuori, herttainen vaimo ja pikku Matti, joka oli jo kolmivuotias!
Oi, miten paljon hän piti tuosta pikku veitikasta! Ja miten ymmärtäväinen, sukkela ja kekseliäs hän oli! Antin täytyi hymyillä muistellessaan, miten Matti eilen puoliväkisin tahtoi päästä ratsastamaan Nopella — sellainen pikku vekara! Ja kun ei tähän annettu lupaa, meni hän vähin äänin pihalle ja aikoi ratsunaan käyttää suurta, mustaa tallipässiä! Tämä ei kuitenkaan ollut hänen kanssaan samaa mieltä, vaan nakkasi nuoren ritarin hankeen, niin että lumi pölähti!
Oh, kyllä hänestä vielä tulee reipas mies! — ajatteli Antti.
Kun hän läheni kotiaan, muuttuivat hänen askeleensa varovaisemmiksi ja hän hymyili taas hiljaa itsekseen.
Nyt se varmaan ilostuu, kun saa näin suuria, kauniita sulkia!
Varpaillaan hiipi hän eteiseen, raotti hiljaa ovea ja huusi sisään iloisesti ja hellästi:
— Matti!
Ei vastausta.
— Onko isän pikku Matti mennyt piiloon? Arvaappas mitä isällä on?
Ei vastausta.
Mutta hän muisti, että pienokainen usein juoksi hänen tullessaan jonnekin piiloon ja istui siellä äänettömänä kuin pieni hiiri. Kun mies sitten löysi hänet sängyn alta tai muusta piilopaikasta, purskahti häntä vastaan niin kirkas ja sydämellinen nauru, hän kohtasi niin loistavat ja sädehtivät sinisilmät, että hänen täytyi silmänräpäyksessä nostaa pikkuinen syliinsä ja painaa huulensa pientä, punaista suuta vasten, joka oli täynnä hohtavanvalkoisia hampaita… Mies astui siis sisään, vilkaisi kaikki tutut piilopaikat, kurkistipa vielä uunillekin — mutta poika ei ollutkaan sisällä.
— Ahaa, hän on mennyt äidin kanssa navettaan…
Kiireesti hän riensi navettaan, jossa vaimonsa juuri laittoi haudetta lehmälle, ja kysyi iloisesti ovea avatessaan:
— Täälläkö se pikku Matti piileskelee?
— Ei, Matti on sisällä, — vastasi vaimo.
Mies seisoi hetken aivankuin jähmettyneenä.
Sanaakaan hän ei kyennyt sanomaan, sillä kamala aavistus valtasi hänet. Hän valahti kalpeaksi kuin liina, kylmä hiki pusertui silmänräpäyksessä hänen otsalleen, ja hänen täytyi tarttua karsinan aitaan, jottei olisi kaatunut.
Sudet… sudet! Nehän olivat syöneet useita lapsia näillä tienoin…
Niinkuin jonkun hirviön takaa-ajamana ryntäsi hän ulos.
Kauhistuneena hän tuijotti tuoreisiin sudenjälkiin äskensataneella lumella…
Kuin sumun läpi hän näki jäljistä, että pienokainen oli seissyt eteisen kynnyksellä — ja siitä oli susi hänet siepannut ja sitten pitkin loikkauksin kadonnut metsään.
Epätoivoinen parahdus pääsi miehen suusta. Hän juoksi tupaan, sieppasi seinältä pyssyn ja syöksyi vimmatusti sudenjälkiä myöten metsään.
Juostessaan hän käsitti, että onnettomuuden oli juuri täytynyt tapahtua, ja se antoi siivet hänelle; koko nuoren ruumiinsa voimalla ja nopeudella hän syöksyi eteenpäin, ja hänen silmänsä tuijottivat jäykästi ja itsepäisesti sudenjälkiin — noiden pitkien, raskaiden hyppyjen jälkiin…
Mitä? Pieni kenkä lumella… Matin kenkä… hänen poikansa pieni kenkä…
Oliko hän koettanut ponnistella irti suden otteesta — vai miten se oli irtaantunut…? Juostessaan hän sieppasi sen ja juoksi, juoksi, juoksi… Hiki alkoi virtana vuotaa, hänen rintansa läähätti ja kurkkuaan kuivasi, mutta hän juoksi yhä vähentymättömällä vauhdilla, tuijottaen jäykästi kamaliin sudenjälkiin.
Vihdoin hän seisahtui kuunnellakseen…
Ensin hän kuuli vain sydämensä kumean jyskinän, mutta sitten hän erotti hyvin kaukaa lapsensa vaikeroivan ja hätäisen avunhuudon:
— Isä… isä… isää!
Ja viimeinen parahdus tuntui siltä, kuin olisi pienokainen ollut tukehtumaisillaan…
Raivoisa tuskanhuuto parahti miehen kuivasta kurkusta — huuto, joka muistutti ärsytetyn pedon karjuntaa — ja hän lähti uudelleen juoksemaan. Nyt hän käsitti senkin, että hänen olisi pitänyt huudoillaan koettaa pelottaa sutta, ja katui katkerasti, ettei ollut sitä heti muistanut. Kuin korvatakseen laiminlyöntiään huusi hän juostessaan kerran toisensa jälkeen, ja hänen huutonsa kävivät yhä käheämmiksi… ja kohottaen pyssynsä ilmaan laukaisi hän senkin sutta pelottaakseen.
Taas hän kuunteli. Ja suuri jumala! Hän kuuli — tai ainakin oli kuulevinaan — taas tuon sydäntäsärkevän huudon: isä, isä… Hän ei enää tuntenut väsymystä eikä tiennyt sitäkään, etenikö vai eikö — hän vain juoksi..
Kauhistuen näki hän jäljistä, miten metsästä oli tullut toinen susi, miten saaliista — hänen pienestä poikaraukastaan — oli syntynyt tappelu. Ankarasti oli temmelletty valkealla lumella. Tuossa oli pieni kenkä harmaine sukkineen… pienet housut, jotka hänen vaimonsa oli paikannut polvien kohdalta… ja hiukan edempänä pieni, verintahrattu paita… Ja lähellä paitaa hän huomasi lumessa kädenjäljen — kädenjäljen, jossa pienet sormet olivat epätoivoisesti harallaan…
Oih! Tuosta pienestä jäljestä hän näki, että pienokainen oli vielä äsken ollut elossa… Hän miltei näki silmissään, miten tämä ponnisteli epätoivoisesti petoja vastaan, miten hän pienillä sormillaan koetti irroittaa kuristavia, karvaisia leukoja, joista valui kellertävä, kuolainen vaahto… ja aina väliin tukehtumaisillaan huusi apua isältä… Ja kun susi vihaisesti ja nautinnonhimoisesti muristen on upottanut suuret, terävät hampaansa hentoon, valkeaan kaulaan, on hänen kätösensä epätoivoisesti kuolemantuskassa haparoiden sattunut lumeen ja jättänyt siihen nuo pienet, pienet sormenjäljet…
Käheä, miltei eläimellinen huuto tunkeutui taas miehen kuivasta, kirvelevästä kurkusta. Ja verestävillä silmillään hän havaitsi edelleen, miten verta oli roiskunut ympäri: pedot olivat siis aikoneet syödä pojan tässä, mutta hänen huutojensa tai pyssynlaukauksen pelottamina lähteneet uudelleen. Hän käsitti, että hänen olisi pitänyt ampua, voidakseen pelottaa susia, ja seisahtui jo kerran ladatakseen pyssynsä, mutta huomasi, ettei hänellä ollutkaan ruutia. Siksi hän vain juoksi ja huusi yhtämittaa käheästi.
Samalla tavalla läähättäen ja rinta kolisten juoksi hän yhä edelleen. Hiki valui virtana hänen otsaltaan, tunkeutuen silmiin ja kirvellen, aivankuin niihin olisi kaadettu kirpeätä suolavettä. Hänestä kaikki näytti hämärältä… Hänen ymmärryksensäkin alkoi omituisesti sumeta. Hänestä tuntui, että hänen kurkkunsa pienenee hetki hetkeltä, että hän auttamattomasti tukehtuu pian ja että hänen sentähden täytyy huutaa — huutaa epätoivon voimalla niin kauan kuin voi, saadakseen poikansa pelastetuksi. Mutta se oli turhaa; jokaisella huudolla tuli hänen kurkkunsa yhä ahtaammaksi, huutonsa yhä käheämmäksi ja korisevammaksi, kunnes se lopulta muistutti kuolettavasti haavoitetun hirven viimeisiä kuolonkorahduksia…
Juostuaan näin kauan — tunnin tai kaksi, sitä hän ei tiennyt — saapui hän vihdoin paikalle, jossa hänen lapsensa oli syöty. Jäljellä oli vain muutamia verisiä riekaleita, murskatuita luita ja verta… Mutta olipa muutakin: hänen pieni päänsä vaaleine kutreineen oli todellakin jäänyt sinne hangelle kasvot alaspäin…
Mies käänsi pään ja näki kuin mustan sumun lävitse sulkeutuneet silmät, avoimen, hiukan vääristyneen suun. Hän läähätti raskaasti ja tuijotti kauan mielettömin, hurjin katsein noita rakkaita, lumivalkeita kasvoja, mutta viimein hän kumartui, pujotti sormensa kellertäviin, silkinhienoihin hiuksiin ja painoi epätoivoisesti huulensa vääristynyttä, kylmää suuta vasten… suuta, jossa tuntuivat pienet terävät hampaat…
* * * * *
Hitaasti kulki mies kotiinpäin kantaen sylissään omaan takkiinsa käärittyä poikansa päätä, muutamia pieniä luita ja revityitä lapsen vaatteita. Hän oli jo kauan kulkenut, sillä hän oli joutunut kauaksi kotoaan, mutta hän ei kiirehtinyt eikä välittänyt miten matka edistyi, sillä ei hänellä enää kiirettä ollut…
Hän ei huomannut, että oli avopäin ja paitahihasillaan, ei tuntenut, että pureva pakkanen kylmäsi hänen äsken hiestä märän ruumiinsa, eikä sitä, että ruumiinsa värisi vilusta ja alkavasta kuumeesta — hän laahusti vain hiljaa eteenpäin, toisinaan horjahdellen ja kompastellen, puristaen noita rakkaita jätteitä rintaansa vasten…
Ei pienintäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, eikä ainoakaan kyynel vierähtänyt hänen poskilleen, isku oli niin ankara, että hän oli vielä aivankuin huumaantunut — ja kerran välähti hänen mieleensä, että kaikki onkin vain hirveätä unta… Mutta sitten hän tunsi käärön rinnallaan ja ymmärsi, ettei enää koskaan saa nähdä poikaansa elävänä… Ei milloinkaan saa kuulla hänen iloista, heleätä nauruaan… Ei milloinkaan…
Päivä alkoi painua mailleen. Hänen edessään pilkotti puiden välistä hehkuva taivas — niinkuin olisi suuri öinen metsäpalo uhmaten viskannut punaisen kajastuksensa taivaalle… Mutta takaa hiipi hiljaa harmaa hämärä… Ei, hän oli kuulevinaan varovaisia, hiipiviä askeleita takanaan, ja hänestä tuntui, että jos hän nyt kääntyy, on häntä vastassa muodoton, harmaa, varjomainen olento…
Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä, seisahtui ja kääntyi — eikä nähnyt mitään. Metsä vain oli muuttunut entistä pimeämmäksi ja salaperäisemmäksi. Ja oli niin hiljaista, hiljaista, ettei kuulunut pienintäkään ääntä… ei risahdusta…
Kuni kaukainen, ilkeä uni välähti hänen sekavassa muistissaan samanlainen aavemainen hiljaisuus… Kuu valaisee kalpealla valollaan valkean, aivankuin käärinliinoihin peitetyn maiseman, ja kaukaa kuuluu pitkäveteinen, valittava ulvonta…
Kun hän vihdoin saapui kotiin, oli hän kauhean näköinen. Hänen märkä paitansa oli jäätynyt kovaksi kuin rautapelti, hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, tukka kokonaan paksun kuuran peitossa, ja korvat olivat paleltuneet lumivalkoisiksi — hän näytti haudasta karanneelta vainajalta…
Horjuen asteli hän tuvan perälle, laski käärönsä pöydälle ja retkahti istumaan raskaasti kuin juopunut — ja jäätyneitten kulmakarvojen alta tuijottivat hänen verestävät, kuumeesta kiiluvat silmänsä kuin vangitun villieläimen.
Vaimo aavisti sanoittakin kaiken, hän valahti kalpeaksi kuin liina… hän tahtoi mennä katsomaan kääröä, mutta ei uskaltanut. Hän katsahti kuin apua anoen mieheensä — mutta tämä tuijotti jäykästi eteensä, niinkuin ei olisi nähnyt mitään.
Vihdoin nuori äiti ei voinut itseänsä hillitä — hän syöksyi kuin mielipuoli käärön luo ja alkoi vapisevin käsin kopeloida sitä auki… mutta peräytyi kauhistuneena, sillä ensimäiseksi tuli esille pieni, verinen paita…
Uudelleen hän heittäytyi käärön yli. Vain epäselvästi hän havaitsi, että sieltä vierähti jotain… Hän tarttui rintaansa ja kirkaisi, niinkuin olisi häneen isketty suuri puukko… Sitten hän lyyhistyi maahan kuin riepu ja alkoi sydäntäsärkevästi itkien huutaa:
— Matti… Matti… Lapseni… lapseni…
Mutta mies ei ymmärtänyt häntä, tuskin kuulikaan hänen huutojaan. Hänen ruumiinsa alkoi hirveästi vavista, hänen hampaansa kalisivat kuin vilutautisen ja raju, nouseva kuume ja suru tekivät hänet miltei mielettömäksi… Hän kiinnitti tuijottavat silmänsä vaimoon, kysyen hitaasti ja ankarasti kähisevällä, puistatuksista katkonaisella äänellä:
— Miksi hänet päästit ulos?
Vaimo ei vastannut. Hän oli polvillaan lattialla — ja niinkuin olisi saanut ammottavan haavan, josta hänen verensä vuotaa kuiviin, ja koettaisi vielä hetkisen sitä tyrehdyttää, puristi hän rintaansa vasten pientä paitaa ja vaikeroi sanomattomassa tuskassa:
— Lapseni… lapseni… lapseni…
Mies korotti ääntänsä.
— Siinä hän nyt on! Se on sinun syysi!
Vaimo kohotti kyyneleiset, tuskanvääntämät kasvonsa ja katsoi hetken mieheen kuin mielipuoli. Ja niin määrättömän surkeana ja epätoivoisena parahti hänen kalpeilta huuliltaan:
— Minun…?
— Niin! Sinun, sinun! Kuuletko?! — Mies nousi horjuen seisomaan, vesi valui hänen sulaneesta tukastaan, ja hän näytti todellakin mielipuolelta. Ja niinkuin hän nyt olisi löytänyt syyllisen poikansa kuolemaan ja tahtoisi tappaa tämän sanoillaan, huusi hän vieläkin, korostaen joka tavua vihlovalla tuskalla ja epätoivolla:
— Se oli sinun syysi!
Vaimo jäykistyi ja kalpeni yhä enemmän ja lysähti tunnottomana lattialle; hänen silmänsä jäivät kauhistuksesta selälleen, leuka longahti muutaman kerran — ja sitten hän oli liikkumaton. Mies tuijotti kauan tylsästi häneen ja sekavilla aivoillaan alkoi hämärästi käsittää, että oli tehnyt väärin vaimolleen… Eihän lasta voinut sisään teljetä… ja olihan pojalla lupa mennä portaille asti yksinkin… Hän polvistui vaimonsa viereen, hokien käheällä äänellä:
Die kostenlose Leseprobe ist beendet.
