Buch lesen: «Homo sum: Romaani», Seite 6

SEITSEMÄS LUKU

Sitten kun seuraavan päivän aurinko oli jo käynyt alemmaksi puolipäivän korkeutta, ja ilma alkoi tulla viileämmäksi, niin Hermas ja Paavali veivät Stephanon hänen toivonsa mukaan ulos, kun hän alkoi tuntea itsensä voimakkaammaksi.

Erakot istuutuivat toistensa viereen matalalle kiviharkolle, jonka Hermas oli laittanut pehmeäksi lepo-istuimeksi isällensä, panemalla sen päälle paksun, tuoreen ruohokerroksen.

Molemmat erakot katselivat nuorukaista, joka nuolella ja jousella varustettuna astui vuorta ylös pyytämään vuorikaurista, koska Pietari oli määrännyt voimakasta ruokaa sairaalle.

He eivät vaihtaneet sanaakaan keskenänsä, ennenkuin metsästäjä oli kadonnut näkyvistä. Silloin Stephano sanoi:

"Kuinka hän on muuttunut sen jälkeen, kun sairastuin! Eihän ole perin pitkää aikaa siitä, kun viimeksi näin hänet päivän valossa, ja sillä välin näyttää pojasta tulleen mies. Hänpähän astuskeli niinkuin mies, joka tuntee arvonsa".

Paavali jupisi, maahan käännetyin kasvoin, muutamia suostumuksen sanoja.

Hän muisti diskuskiekon heitännän ja ajatteli: "Varmaankin palestra kytee hänen mielessään; hän on kylpenytkin, ja kun hän eilen palasi kosteikosta, niin hän astuskeli niinkuin nuori atleetti".

Silloin vasta ystävyys on todellinen, kun ystävät molemmin puolin saattavat iloita toistensa seurasta, vaikkeivät keskenänsä puhu sanaakaan.

Stephano ja Paavali olivat vaiti, ja kuitenkin heidän kesken oli näkymätöin ajatusten vaihto, kun he auringon painuessa laskuansa kohti katselivat länteen päin.

Syvällä heidän alapuolellaan loisti tumman sinivihreänä Punaisen meren kapea juomu paljasten kullankeltaiselta loistavien rannikkovuorten rajoittamana. Aivan heidän vieressään kohosi jättiläisvuoren piikkinen huippu, jota, auringon laskettua sen taakse, ympäröitsi ikäänkuin loistava rihma hohtavia rubiineja. Leimuava puna valoihen läntiselle taivaan rannalle, keveitä utuhuntuja alkoi liehua rannikkovuorten ympärillä, kirkkaan taivaan hopeapilvi muuttui värilleen, pukeutui vastapuhjenneen ruusun vienoon punahan ja rantakunnaat kimmelsivät amethistin kuulakassa orvokinsinessä.

Ei tuulonenkaan käynyt, ei ainoakaan ääni häirinnyt illan juhlallista hiljaisuutta.

Vasta silloin kun meri alkoi muuttua yhä synkemmän näköiseksi, kun vuorten huippujen ja lännen rusko sammui, ja yö alkoi levittää varjojansa korkeutten ja syvyytten yli, vasta silloin Stephano eroitti ristiin pannut kätensä ja mainitsi hiljaa kumppaninsa nimeä.

Paavali säikähti niinkuin se, joka äkkiä herää unesta ja tuntee itsessään, että toisen puhe on jäänyt häneltä kuulematta: "Sinä olet oikeassa", hän sanoi; "tulee pimeä ja kylmä ja sinun pitää mennä takaisin luolaan".

Stephano ei vastustanut, vaan antoi Paavalin viedä hänet hänen vuoteellensa.

Levittäessään lammasnahkaa sairaan päälle Paavali huokasi raskaasti.

"Mitä liikkuu sielussasi?" vanhus kysyi. "Se on – se oli; sitä ei voi auttaa", Paavali huusi syvästi liikutettuna. "Me saimme äsken nähdä Luojan ihanimman ihmeen, mutta häpeällisessä epäjumalan-palveluksessa näin edessäni Helion vaunut kiiltävine, tulta pärskyvine, siivekkäine hepoineen ja Helion itsensä Hermaan muodossa, kullan kiiltävine hiuksineen, ja karkelevat hoorit ja hämärän kultaiset portit. Kirottua daimoniroskaa!.."

Erakon keskeytti tällöin Hermas, joka astui luolaan näyttäen miehille nuorta tunturivuohta, jonka hän oli tappanut, ja virkkoi: "Pulskea poika, ja vaan yhden nuolen se on minulta vienyt. Heti sytytän valkean ja paistan parhaat palat. Vielä on monta vuohta vuorellamme, ja minä osaan niitä löytää".

Tuntia myöhemmin isä ja poika söivät vartaassa paistetut lihanviipaleet; Paavali kieltäytyi aterioimasta heidän kanssansa, sillä kun hän diskuksenheitännön jälkeen, täynnänsä epäilystä ja katumusta ruoski itseänsä luolassa, niin hän oli myös määrännyt itselleen ankaran paastoamisen. "Ja nyt", huudahti Hermas, kun hänen isänsä, jota tämä kauvan kaivattu voimallinen ravinto näkyi hyvin maittavan, sanoi olevansa kylläinen, "ja nyt tulee paras herkku. Tässä pullossa on vahvistavaa viiniä, ja kun se on tyhjennetty, niin se jälleen täytetään".

Stephano otti puupikarin, jonka hänen poikansa hänelle tarjosi, joi vähäsen ja sanoi, vielä kerran kielellään koetellen jalon nesteen hyvää makua:

"Se on tosiaankin hyvää! Syrian viiniä! Maistappas vaan, Paavali".

Tämä otti maljan käteensä, hengitti koetellen kultajuoman hajua ja jupisi sitten kostuttamatta sillä huuliaan: "Se ei ole Syrian viiniä; egyptiläistä se on; tunnen sen hyvin; minä pitäisin sitä mareotilaisena!"

"Siksi Sirona sitä sanoi", Hermas huudahti. "Ja sinä tunnet sen jo hajusta! Hän sanoi sen olevan erittäin terveellistä sairaalle".

"Niin se onkin", Paavali vakuutti; mutta Stephano kysyi kummeksien:

"Sirona? Kuka on Sirona?"

Luolaa valaisi himmeästi sen suulle sytytetty tuli, niin ett'eivät erakot saattaneet huomata, että Hermas kovasti punastui vastatessaan: "Sironako? Galliatar Sironako? Etkö sitä tiedä? Hän on kosteikossa asuvan centurionin puoliso".

"Kuinka sinä tulit hänen luoksensa?" isä kysyi,

"Hän asuu Pietarin talossa", nuorukainen vastasi, "ja kun hän sai kuulla, että sinä olet haavoitettu…"

"Kiitä häntä minun puolestani, kun aamulla menet sinne", Stephano virkkoi, "häntä ja hänen miestänsä. Onko hänkin Gallialainen?"

"Luullakseni hän on; ei, hän on varmaan", Hermas vastasi. "Häntä nimitetään Leijonaksi, ja hänkin on kotoisin Galliasta".

Nuorukaisen lähdettyä luolasta, vanhus laskeusi levolle, ja Paavali valvoi hänen vieressään hänen poikansa vuoteella.

Mutta Stephano ei saattanut nukkua, ja kun hänen ystävänsä lähestyi häntä antaakseen hänelle rohtoja, niin hän sanoi:

"Gallialaisen miehen vaimo on osoittanut hyvyyttä minua kohtaan, ja kuitenkin viini olisi hyödyttänyt minua enemmän, joll'ei se olisi tullut Gallialaiselta".

Paavali katsoi häneen kysyväisesti, ja vaikka luolassa vallitsi täydellinen pimeys, niin Stephano kuitenkin tunsi tämän katseen ja jatkoi:

"En pidä vihaa ketäkään vastaan, vaan rakastan lähimmäistäni. Kova häväistys on minua kohdannut, mutta olen antanut anteeksi, kaikesta sydämestäni anteeksi. Yksi ainoa on elämässä, jolle soisin pahaa, ja tämä on eräs Gallialainen".

"Anna hänellekin anteeksi", Paavali pyysi, "äläkä häiritse untasi katkerilla ajatuksilla".

"En ole väsynyt", sairas huusi, "ja jos sinua olisi se kohdannut, mikä on minun osalleni tullut, niin se olisi häirinnyt sinunkin öittesi levon".

"Tiedän sen, tiedänhän sen", Paavali rauhoitteli häntä. "GalIialainenhan vietteli vaimo parkasi hylkäämään sinun huoneesi ja oman lapsensa".

"Ja kuinka rakastin Glyceraa!" sairas huokasi. "Kuin ruhtinatarta pidin häntä, ja kaiken, mitä hän toivoi, ymmärsin antaa, ennenkuin sanat vielä olivat hänen kieleltänsä kerinneet. Sata kertaa hän sanoi, että minä olin liian hyvä ja liian hento, ja ett'ei hänellä enää ollut mitään kaivattavaa. Silloin Gallialainen tuli huoneesemme, ihminen, mies tuima kuin hapan viini, mutta sulokielinen, hehkuvasilmäinen. En tiedä kuinka hän kietoi Glyceran pauloihinsa, enkä tahdokkaan tietää. Helvetissä hän on sovittava rikoksensa. Tuon kadotetun vaimo paran edestä rukoilen yöt ja päivät. Hän vaipui lumoukseen, ja hänen sydämensä, jäi vielä kuitenkin huoneeseni, sillä siellähän oli hänen lapsensa, ja hän piti Hennasta sangen rakkaana ja sydämellisesti hän oli minuunkin rakastunut. Mutta kuinka voimakas lieneekään se ihastus, joka tekee tyhjäksi itse äidinrakkaudenkin! Minä poloinen! Minä poloinen! Oletko koskaan rakastanut naista, Paavali?"

"Sinun pitää nukkua", tämä kehoitti. "Kukahan olisi elänyt milt'ei puolen vuosisataa tuntematta rakkautta! Nyt en puhu sanaakaan enää; mutta sinä nautit tämän juoman, jonka Pietari on sinulle lähettänyt".

Senaattorin rohdot olivat voimallisia, sillä sairas nukkui, ja heräsi vasta silloin, kun täysi päivänvalo valaisi luolaa.

Paavali istui yhä vielä hiljaa vuoteellansa ja tarjosi hänelle, sitten kun he yhdessä olivat rukoilleet, ruukun, jonka Hermas, ennen kosteikkoon lähdettyänsä, oli täyttänyt raikkaalla vedellä.

"Tunnen itseni vahvistuneeksi", vanhus virkkoi. "Rohdot ovat hyviä, olen makeasti maannut ja nähnyt kaunista unta, mutta sinä näytät kovin kalpealta ja valvoneelta".

"Minäkö?" Paavali kysäisi. "Minähän olen levännyt tässä vuoteella. Anna minun hetkeksi mennä ulos". Näin sanoen hän meni ulos luolan edustalle. Heti kun hän oli mennyt pois Stephanon näkyvistä, niin hän hengähti syvästi, ojenteli jäseniään, hieroi polttavia silmiään, sillä tuntui siltä, kuin hiekkajyväsiä olisi kokoontunut hänen silmäluomiensa alle, joiden hän ei ollut kolmeen vuorokauteen sallinut sulkeutua.

Sitä paitse vaivasi häntä ankara jano, sillä yhtä pitkään aikaan hänen huulensa eivät olleet koskeneet juomaan eivätkä ruokaan.

Jo alkoivat hänen kätensä vapista, mutta heikkous ja tuska, jonka hän tunsi, täytti hänet hiljaisella ilolla, ja mielellään hän olisi mennyt takaisin omaan luolaansa ja antautunut, niinkuin useita kertoja ennenkin, siihen katkeran suloiseen mielikuvitukseen, että hän riippui ristillä ja että hänen verensä samoin kuin Vapahtajankin valui viidestä haavasta.

Mutta Stephano huusi häntä, ja viivyttelemättä hän meni hänen luoksensa ja vastasi hänen kysymyksiinsä.

Puhuminen tuntui hänestä huokeammalle kuin kuunteleminen, sillä hänen korvissaan suhisi ja kohisi, ja kilisi ja kihisi, ja hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi päihtynynnä tulisesta viinistä.

"Kunhan ei Hermas vaan unhottaisi kiittää Gallialaista", Stephano virkkoi.

"Kiittää, meidän tulee aina kiittää", toinen vastasi sulkien silmänsä.

"Minä olen uneksinut Glycerasta", alkoi vanhus uudelleen puhua. "Sanoit eilen, että rakkaus on sinunkin sydämessäsi liikkunut; ethän kuitenkaan koskaan ole ollut naimisissa? Sinä olet vaiti. Vastaahan!"

"Minäkö? Kuka on minulle puhunut?" Paavali jupisi ja katsoi kysyjään tuijottavin katsein.

Tämä säikähtyi, ja kun hän huomasi, että Paavalin kaikki jäsenet vapisivat, niin hän nousi pystyyn ja tarjosi hänelle Sironan viinipullon, jonka toinen, voimatta enää itseään hallita, tulisesti tempasi hänen kädestään ja tyhjensi sen sammuttaaksensa polttavaa janoaan.

Tulinen juoma virvoitti hänen uupuneet voimansa, punasi hänen poskensa ja loi hänen silmihinsä omituisen loisteen. Sitten hän sanoi hengähtäen ja painaen käsiänsä rintahansa: "Kuinka hyvältä se tuntui!"

Stephano rauhoittui täydelleen ja toisti kysymyksensä, mutta hän melkein katui uteliaisuuttansa, sillä Paavalin ääni soi hänen korvissaan aivan oudolta, kun hän vastasi: "En, minä en ole ollut naimisissa, mutta kuitenkin olen rakastanut ja minä kerron sinulle kaiken alusta loppuun asti, mutta sinä et saa keskeyttää minua, et kertaakaan! Minä olen niin kummallisella mielellä. Ehkäpä viini on sen tehnyt. Isoon aikaan en ollut juonut mitään; minä olin jo paastonnut aina siitä – siitä – mutta sehän on saman tekevä. Ole ääneti, aivan ääneti, ja anna minun kertoa".

Paavali istuutui Hennaan vuoteelle. Hän taivuttihen taaksepäin, nojasi takaraivonsa luolan kallioseinään, jonka suusta tunkeusi sisään täysi päivän valo, ja hän alkoi, katsellen tuijottavin silmin avaruuteen, kertoa:

"Millaiselta hän näytti? Kuka voipi häntä kuvata? Korkea hän oli ja kookas kuin Hera, eikä hän kuitenkaan ollut ylpeä, ja hänen jalot kreikkalaiskasvonsa olivat vielä herttaisemmat kuin kauniit.

"Hän ei saattanut enää olla aivan nuori, mutta hänellä oli kuitenkin ystävällisen lapsen silmät. Muistan nähneeni hänet aina kovin kalpeana. Hänen kapea otsansa loisti kuin norsunluu hänen mustien hiustensa alta. Valkoiset niinkuin hänen otsansakin olivat myöskin hänen, kauniit kätensä, hänen kätensä, jotka sielullisten olentojen tapaan osasivat puhua omaa kieltänsä. Jos hän hartaasti pani ne ristiin, niin jo ne itsessään tuntuivat lausuvan rukouksen. Hän oli notkea kuin nuori palmu, kun hän taivutti itseään, ja samassa hänellä oli kuitenkin jalon-arvoinen ryhti, silloinkin kun hänet ensi kerran näin. Se tapahtui hirveässä paikassa, Rhakotiin kamalassa vankihuoneessa. Hänellä oli yllään ainoastaan kulunut puku, joka ennen oli ollut kallis; ja niinkuin ahne rotta seuraa vangittua kyyhkystä, niin seurasi häntä eräs rietas nainen ja herjasi häntä häpäisevillä puheilla. Hän ei vastannut sanaakaan, mutta raskaat, suuret kyyneleet vierivät verkallensa alas hänen kalpeilta poskiltansa hänen käsillensä, jotka hän piti ristissä povellansa. Kärsimystä ja tuskaa puhuivat hänen katseensa, mutta ei mikään äkillinen vavahdus rumentanut hänen kasvojensa piirteiden sopusuhtaisuutta. Herjauksiakin hän saattoi kauniisti kärsiä, ja millä sanoilla tuo villitty akka vainosikaan häntä!

"Minä olin jo aikoja sitte kastettu, ja minulle, rikkaalle Menanderille, Pompejo prefektin langolle, olivat avoinna kaikki vankilat, joissa Maksiminon aikana niin monta kristittyä piti käännytettämän uskostaan. Mutta hän ei kuulunut meikäläisiin. Hänen katseensa kohtasi minun katsettani, minä ristin silmiäni, mutta hän ei vastannut tähän pyhään tervehdykseen. Vahdit veivät pois akan, mutta hän vetäytyi pois pimeään nurkkaan, asettui siellä maahan ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Minun sieluni valtasi erinomainen sääli tuota onnetonta naista kohtaan; minusta tuntui, kuin hän olisi minun ja minä hänen, ja minä luotin häneen vielä silloinkin, kun vanginvartia raaoilla sanoilla kertoi, että nainen oli asunut erään Roomalaisen kanssa akan luona ja oli tältä kavaltanut paljon rahaa.

"Seuraavana aamuna minua jälleen halutti mennä vankihuoneesen, sekä hänen että itseni tähden. Minä löysin hänet samasta nurkasta, jonne hän edellisenä päivänä oli paennut. Hänen vieressään oli koskemattomana hänen vankiruokansa, vesimalja ja leipäpala.

"Lähestyessäni häntä, näin, että hän taitti palasen itselleen ohukaisesta leivänkannikasta ja sitten kutsui luokseen pienen kristityn pojan, joka oli seurannut äitiään vankeuteen, ja antoi hänelle lopun leivästä. Poika kiitti häntä siivosti, mutta nainen otti hänet kiinni ja suuteli häntä sydämellisen hellästi, vaikka poika näytti kipeältä ja rumannäköiseltä.

"Joka noin rakastaa lapsia, ei ole turmeltunut', sanoin itsekseni ja tarjousin auttamaan häntä voimieni mukaan.

"Hän silmäili minua melkein epäillen ja vastasi, että hänelle tapahtui hänen ansionsa mukaan ja että hän tahtoi kärsiä sen.

"Ennenkuin saatoin oppia häntä lähemmin tuntemaan, häiritsivät meitä kristityt. Nämät olivat kokoontuneet arvoisan Ammonion ympärille, joka neuvoi ja lohdutti heitä ylentävillä sanoilla. Nainen kuunteli tarkkaavaisesti vanhusta, ja seuraavana päivänä tapasin hänet keskustelemassa sen pojan äidin kanssa, jolle hän oli antanut leipää.

"Eräänä aamuna tulin vankilaan tuoden muassani hedelmiä virvoittaakseni niillä vankeja ja erittäinkin häntä. Nainen otti omenan, nousi ylös ja sanoi: 'Minä pyydän nyt sinulta toista lahjaa. Sinä olet kristitty; lähetä pappi minua kastamaan, joll'ei hän pidä minua mahdottomana, sillä minun syntikuormani on raskas, raskaampi kuin kenenkään muun naisen'.

"Jälleen täyttyivät hänen suuret, suloiset lapsensilmänsä raskailla hiljaisilla kyyneleillä; minä puhuttelin häntä sydämellisesti ja neuvoin, niin hyvin kuin saatoin, häntä turvaamaan Lunastajan armoon.

"Vähää jäljemmin Ammonio kastoi hänen salaisesti, ja hän pyysi, että häntä nimitettäisiin Magdalenaksi. Niin tapahtuikin ja tästä lähin hän kokonaan luotti minuun.

"Hän oli hyljännyt puolisonsa ja lapsensa erään perkeleellisen viettelijän tähden, jota hän oli seurannut Aleksandriaan ja joka oli siellä jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Yksinäisenä, ystävättömänä, puutteen-alaisena ja velallisena hän jäi erään kovasydämisen, ahnaan emännän luo, ja tämä saattoi hänet viimein tuomarin eteen ja vankeuteen.

"Mihinkä syvimmän sieluntuskan kuiluun tämä paremman kohtalon arvoinen nainen soi minun katsoa! Mikä on naisella jalointa? Hänen rakkautensa, hänen äidin velvollisuutensa, hänen arvonsa. Ja Magdalena! Kaikki nämät kolme seikkaa hän oli menettänyt ja hukannut omasta syystänsä.

"Ylivaltaisen sallimuksen iskut ovat helposti kestettäviä, mutta voi sitä, joka itse turmelee elämänsä!

"Hän oli syntinen, hän tunsi sen tuskallisesti katuen ja kielsi järkähtämättömästi, kun tarjousin lunastamaan hänet vapaaksi.

"Hän odotti rankaistusta, niinkuin kuumetautinen katkeraa juomaa, joka jäähdyttää hänen verensä.

"Ristiinnaulitun nimessä! Minä olen syntisten joukossa löytänyt enemmän jaloa ihmisyyttä, kuin monessa hurskaassa, joka käypi papillisessa puvussa.

"Magdalenan kautta vankila muuttui minulle jälleen pyhäksi. Minä olin ennen usein lähtenyt siitä äärettömän halveksimisen tunteilla, sillä vangittuin kristittyin joukossa oli paljo laiskehtivaa roistoväkeä, jotka rohkeasti olivat tunnustaneet Vapahtajaa, elääkseen uskolaisten rakkauden antimista; siellä minä olin nähnyt, kirottuja pahantekijöitä, jotka toivoivat marttyyrikuolemalla voittavansa menetetyn autuutensa; siellä olin kuullut pelkurien valitushuutoja, jotka yhtä paljon pelkäsivät kuolemaa kuin luopumista Korkeimmasta. Sydäntä viiltäviä näköjä sain täällä nähdä, mutta myöskin mitä ylevimmän mielenjalouden kuvia. Minä näin miehiä ja naisia, jotka hiljaisen onnellisina menivät kuolemaan, ja joiden loppu todellakin oli jalompi, kuin Kodron ja Decio Mus'in paljon ylistetty kuolo.

"Ei yhtäkään vaimoa eikä miestä ollut koko vankijoukossa, joka olisi ollut kohtaloonsa tyynemmin valmistunut ja tyytyväisempi, kuin Magdalena. Lause: 'Pitää ilo oleman taivaassa yhdestä syntisestä, joka hänensä parantaa, enämmin, kuin yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä hurskaasta' – vahvisti häntä ihmeellisesti, ja hän on tehnyt parannuksen, todellakin hän on sen tehnyt. Entä minä! Jumala on minun todistajani, ettei mikään semmoinen halu, joka viettelee miestä naisen luo, saattanut minua hänen tykönsä, enkä minä kuitenkaan voinut häntä jättää, vaan olin päivät hänen luonansa ja yöllä sieluni ikävöitsi häntä, ja ihanimmalta kaikesta tuntui minusta saada kuolla hänen kanssansa.

"Tämä tapahtui neljännen vainoomisdekreetin aikaan, muutamia kuukausia ennen ensimmäisen toleranssi-ediktin antamista.

"Jokainen joka uhraa, sanottiin siinä, pääsee rankaistuksesta vapaaksi; se, joka vastustelee, sitä on kaikin neuvoin pakoitettava uhraamaan. Se, joka osoitaksen uppiniskaiseksi, rankaistaan kuolemalla. Kauvan aikaa oli sääliväisesti menetelty, vaan nyt tahdottiin kauhistuttaa vankia sen kautta, että heille uudestaan luettiin tuo lakisääntö. Silloin monet piiloutuivat voihkaten ja valitellen, toiset taas rukoilivat ääneensä, mutta useimmat odottivat syvästi huoaten ja kalpein kasvoin, miten käypä oli. Magdalena pysyi täydelleen tyyneenä.

"Nyt kristittyjen vankien nimet huudettiin ja keisarin legionaarit veivät heidät kaikki yhteen paikkaan.

"Ei minun eikä hänen nimeänsä mainittu; sillä minä en ollut vankien joukkoa, eikä häntä taas oltu vangittu uskonsa tähden.

"Jo virkamies kääri luetteloansa kokoon, niin Magdalena nousi ylös, astui kainosti esiin ja lausui levollisen arvokkaasti: 'Minäkin olen kristitty'.

"Jos olisi enkeli, jolla olisi ihmisen muoto, niin sen kasvot varmaankin näyttäisivät sellaisilta, kuin hänen kasvonsa sillä hetkellä. Roomalainen, joka oli tyyni ja arvokkaan näköinen mies, katseli tutkivaisesti, mutta hyväntahtoisesti häntä, pudisti päätänsä ja sanoi lujaan, osoittaen kirjakääryänsä: 'Minä en löydä tästä sinun nimeäsi'. Tähän lisäsi hän hiljaa: 'enkä tahdokkaan sitä löytää'.

"Silloin Magdalena astui likemmäksi häntä ja sanoi ääneen: 'Suo minullekin tilaa uskolaisteni joukossa ja kirjoita näin: Magdalena, kristitty, kieltäypi uhraamasta'.

"Minun sieluni tuli kovin liikutetuksi ja iloisella mielin minä huusin: 'Pane sinne minunkin nimeni ja kirjoita: Menander, Herophilon poika, kristitty, kieltäytyy samoin'.

"Roomalainen teki tehtävänsä.

"Aika ei ole mielestäni haihduttanut hetkistäkään näistä päivistä.

"Tuossa oli alttari ja sen vieressä toisella puolella pakanallinen pappi, toisella puolella taas keisarin virkamies. Kaksittain meidät vietiin esiin. Magdalena ja minä olimme viimeiset. Täällä tuotti yksi ainoa pienoinen sana elämän ja vapauden, mutta toinen kiduttavan kuoleman.

"Kolmesta kymmenestä vangista ainoastaan neljä rohkeni kieltäytyä uhraamasta; arkamieliset taas valittelivat, ristivät silmiänsä ja rukoilivat Herraa vahvistamaan muiden mieltä.

"Sanomattoman puhdas ilo täytti minun sieluni, ja minusta tuntui, kuin olisimme ruumiittomina, keveiden pilvien kantamina leijailleet ylä-ilmoihin.

"Hiljaa ja tyynesti kieltäysimme uhraamasta, kiitimme keisarin virkamiestä, joka meitä lempeästi siihen kehoitti, ja kun me samassa paikassa ja yhtä haavaa jouduimme kiduttajan käsiin, niin Magdalena loi silmänsä ylöspäin, minä vain häneen, ja keskellä julmimpia tuskia minä näin edessäni Vapahtajan viittaavan minua ja enkelien ympäröivän häntä leijaellen keveillä ilma-aaltosilla, jotka silmään näyttivät pelkältä valon loistolta ja korvaan kuuluivat ihanalta soitannolta.

"liikahtamatta hän kärsi kauheita tuskia; vain kerran hän huusi poikansa nimeä, Hermeiasta.

"Silloin loin silmäni häneen ja näin kuinka hän vavahtelevin huulin ja avonaisin silmin katseli taivaasen päin, hän vielä eli, mutta oli jo kuitenkin Vapahtajan luona, hän oli kidutuslavalla ja kuitenkin autuas.

"Minun ruumiini, joka oli vahvempi, jäi vielä tomun kahleisiin; hän pääsi niistä vapaaksi jo kiduttajan ensikertaa häntä ahdistaessa.

"Minä suljin hänen silmänsä, ihanimmat silmät, joissa koskaan taivas on kuvastellut, minä otin sormuksen hänen verisestä, rakkaasta, valkeasta kädestänsä, ja täällä, täällä, tämän karkean nahan alla minä säilytän sitä, ja minä rukoilemistani rukoilen… Oi sydämeni! Voi, jospa aika tulisi! Voi, jospa kuitenkin loppu…!"

Paavali painoi kätensä otsaansa ja vaipui uupuneena ja voimattomuuden valtaamana vuoteelleen.

Sairas oli jännitettynä, tuskin hengittäenkään seurannut hänen kertomustansa.

Jo ennemmin hän oli noussut pystyyn ja toisen huomaamatta langennut polvilleen.

Sitten hän ryömi hehkuen ja vavisten tunnottoman luokse, heittäytyi hänen päällensä, riisti lammasnahan hänen rinnaltaan, kopeloi kiireestä vapisevin käsin sormusta, löysi sen ja tuiotti siihen ikään kuin olisi tahtonut sulattaa sen katseillaan, painoi sen kerran toisensa perästä suullensa, sydämelleen ja taas huulilleen, peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Vasta Hermaan kosteikosta palattua hän ajatteli uupumukseen joutunutta ystävätänsä ja saattoi hänet poikansa avulla jälleen virkoamaan.

Paavali ei kieltäytynyt nauttimasta ruokaa ja juomaa, ja kun hän voimistuneena ja jo uudelleen virkistyneenä illan viileässä istui Stephanon rinnalla luolan suulla ja sai kuulla ukolta, että Magdalena oli ollut hänen vaimonsa, niin hän sanoi, näyttäen Hermasta: "Nyt ymmärrän, mistä se rakkaus tulee, jota alusta alkaen olen tuntenut tätä poikaa kohtaan".

Vanhus puristi hiljaa hänen kättänsä, sillä hän tunsi, että uusi side yhdisti hänet hänen holhoojaansa, ja hiljainen onnellisuus täytti hänen sydämensä, kun hän varmaan tiesi, että hänen vaimonsa, jota hän yhä vielä rakasti, hänen poikansa äiti, oli kuollut kristittynä ja marttyyrina ja niinmuodoin ennen häntä päässyt taivaasen.

Rauhallisesti kuin lapsi vanhus nukkui seuraavan yön, ja kun aamulla lähettiläitä tuli Raithusta pyytämään Paavalia lähtemään vuorelta ja rupeemaan heidän johtajaksensa ja vanhimmaksensa, niin Stephano virkkoi: "Seuraa pelkäämättä tätä kaunista kutsumusta, jonka sinä ansaitsetkin. Minä en sinua todellakaan enää tarvitse; minä parannun jo ilman sinun avuttasikin".

Mutta Paavali, paljoa enemmän levottomana kuin iloisena, pyysi lähettiläiltä seitsemän päivää ajatus-aikaa ja rienteli sill'aikaa rauhatonna toisesta pyhästä paikasta toiseen ja viimein kosteikkoon kirkossa rukoillaksensa.