Buch lesen: «Homo sum: Romaani», Seite 18

YHDESKOLMATTA LUKU

Taistelu oli loppunut, ja pyhän vuoren taakse mailleen menevä aurinko oli valaissut monen Blemmyiläisen ruumiin.

Tähdet tuikkivat jo kirkkaalta taivaalta kosteikon yli.

Kirkosta kaikui ylistyslauluja, ja sen vieressä mäen alla, jonka rinteelle se oli rakennettu, paloi tulisoittoja, luoden punertavan valonsa paaririville, joilla pakanoita vastaan taistellessaan kaatuneet urhot lepäsivät viheriäin palmun-oksain peitossa.

Jo vaikeni ylistyslaulu, Herran huoneen ovet aukenivat, ja Agapito vei seurakuntansa kuolleiden luo.

Äänetönnä seurakunta kokoontui puolipiiriin, kangistuneiden veljiensä ympärille ja kuunteli siunausta, jonka heidän paimenensa lausui näille jaloille uhreille, jotka pakanoita vastaan taistellessaan olivat verensä vuodattaneet.

Amenen jälkeen astuivat kunkin kuolleen luo ne, jotka olivat elämässä ollet häntä lähinnä, ja moni kyynel vieri äidin tai vaimon silmästä hiekalle, moni huokaus kohosi isän rinnasta taivasta kohti.

Niiden paarien vieressä, joilla vanha Stephano lepäsi, olivat toiset vähemmät paarit, ja näiden molempain välissä oli Hermas polvillaan ja itki.

Hän kohotti kasvonsa, sillä syvä, ystävällinen ääni oli maininnut hänen nimeänsä.

"Pietari", nuorukainen sanoi ja tarttui käteen, jonka senaattori hänelle ojensi. "Voi kuinka olen halunnut maailmaan ja pois isäni luota, ja nyt hän on ainaiseksi erinnyt, – kuinka mielelläni soisin, että hän olisi minut luonansa pidättänyt!"

"Hän on kuollut kaunihin kuoleman taistellen veljeinsä puolesta", senaattori sanoi lohduttaen.

"Paavali oli hänen luonaan, kun hän kaatui", Hermas vastasi. "Linnoitusta puolustaessa hän oli syössyt muurilta alas; mutta katso, tämä tyttö, tämä lapsi rukka, joka oli sinulla lampaita kaitsemassa, hän on kuollut suurena sankarina. Hurja Mirjam raukka, voi kuinka hyvä olisin sinulle, jos vielä eläisit!"

Näin lausuessaan Hermas silitti paimentytön käsivartta, painoi keveän suudelman hänen pieneen kylmentyneesen käteensä ja laski sen varovasti hänen toisen kätensä kanssa ristiin hänen rinnallensa.

"Kuinka tyttö joutui miesten taisteluun?" Pietari kysyi. "Mutta sen saatat kertoa minulle kotona. Ole siellä vieraanamme, niin kauvan kuin sinua haluttaa ja siksi kuin lähdet maailmalle. Me olemme kaikki sinulle kiitollisuuden velassa".

Hermas punehtui ja väisti kainosti kiitosta, jota hänelle, kosteikon pelastajalle, joka taholta lausuttiin.

Kun itkijävaimot tulivat näkyviin, niin hän laski vielä kerran polvilleen isänsä pään puolelle, katsoi viimeisen kerran rakkaasti Mirjam'in levollisiin kasvoihin ja seurasi sitten vieraanvaraista isäntäänsä.

Mies ja nuorukainen astuivat yhdessä kartanolle. Hennaan katse lensi väkisinkin siihen ikkunaan, jossa hän oli monesti nähnyt Sironan, ja hän sanoi viitaten centurionin huonetta: "Hänkin on kaatunut!"

Pietari nyökäytti päätänsä ja avasi huoneensa oven. Valaistussa esihuoneessa Dorothea rouva tuli heitä vastaan ja kysyi hätäisesti: "Eikö vielä mitään Polykarposta?"

Hänen miehensä pudisti kieltäen päätänsä, mutta Dorothea virkkoi: "Kuinka se olisikaan mahdollista! Hän ei kirjoita ennenkuin Klysmasta taikka ehkäpä vasta Aleksandriasta".

"Niin minäkin luulen", Pietari vastasi katsoen maahan. Sitten hän kääntyi Hermaan puoleen ja vei hänet puolisonsa luokse.

Dorothea otti nuorukaisen vastaan lämpimällä osanotolla. Hän oli kuullut, että hänen isänsä oli kuollut, ja kuinka kiitettävällä tavalla hän itse oli kunnostanut itseänsä.

Illallis-ateria oli valmis, ja Hermas kutsuttiin siihen osaa ottamaan.

Emäntä antoi tyttärelleen merkin, että hän pitäisi vieraasta huolta, mutta Pietari pidätti Marthanaa sanoen: "Hermas asettukoon Antonion sijalle. Hänellä on vielä tekemistä muutamien työmiesten kanssa. Missä Jethro viipyy talon orjien kanssa?"

"He ovat jo syöneet", Dorothea sanoi.

Molemmat aviopuolisot katsoivat toisiinsa, ja Pietari sanoi sumeamielisesti hymyillen: "He ovat, luulen ma, vuorella".

Dorothea pyyhki kyyneleen silmästään ja vastasi: "Ja siellä he varmaan kohtaavat Antonion. Jospa he löytäisivät Polykarpon! Ja kuitenkin, en sano tätä vain lohduttaakseni sinua, on varmaankin todennäköisintä, ett'ei häntä vuoren solissa ole onnettomuus kohdannut, vaan että hän on mennyt Aleksandriaan päin, paetaksensa muistoja, jotka häntä täällä joka askeleella vainoten seuraavat. Eikö tuolla ovea avattu?"

Hän nousi nopeasti, katseli kartanolle Pietarin kanssa, joka oli häntä seurannut, ja sanoi syvästi huoahtaen ja kääntyen Marthanaan, joka tarjotessaan Hermaalle lihaa ja leipää seurasi katseillaan vanhempiaan: "Se oli vain Anubis orja".

Hyvän aikaa tuskallinen äänettömyys vallitsi tässä suuressa pöydässä, jonka ääressä tänään oli niin niukalta aterioitsijoita.

Vihdoin Pietari palasi vieraansa luo ja sanoi: "Sinä aioit kertoa, miten Mirjam paimentyttö kuoli taisteluun. Hän oli karannut meiltä – "

"Vuorelle", Hermas puuttui täydentäen puheesen".vuorelle hän meni, ja niinkuin tytär hän hankki isä paralleni vettä".

"Katsoppas, äiti", Marthana keskeytti häntä, "hän ei ollut paha; sitä minä olen aina sanonut".

"Tänä aamuna", Hermas jatkoi ja nyykäytti neidolle päätään surullisesti, ja kuitenkin myöntävästi, "tänä aamuna hän seurasi isää linnoitukseen, ja heti hänen kaaduttuansa – niin Paavali kertoi minulle – tyttö oli juossut sieltä pois, kuitenkin vaan minua etsiäkseen ja tuodakseen minulle tuon surullisen sanoman. Me olimme jo kauvan tunteneet toisemme, sillä jo vuosia hän on juottanut sinun vuohiasi meidän lähteestämme, ja kun minä vielä olin poika ja hän pieni tyttönen, niin hän kuunteli tuntikausia, kun minä pajupillilläni soittelin lauluja, joita Paavali oli minulle opettanut. Niin kauvan kuin soitin, hän oli aivan hiljaa; mutta kun minä lakkasin, niin hän halusi kuulla, enempää ja aina enempää, kunnes soittaminen minusta kävi pitkäksi ja minä tahdoin mennä tieheni. Silloin hän usein vihastui ja, joll'en tehnyt hänelle mieliksi, niin hän sätti minua pahoilla sanoilla. Mutta hän tuli aina takaisin, ja kun ei minulla ollut muutakaan toveria, ja hän oli ainoa, joka tahtoi minua kuulla, niin oli minulle mieluista, että hän piti meidän lähdettämme muita parempana. Sitten me kasvoimme suuremmiksi, ja minä aloin pelätä häntä, sillä hän saattoi puhua niin jumalattomasti, ja hän on pakanana kuollutkin. Paavali, joka kerran oli meitä kuunnellut, varoitti minua hänestä, ja koska minä jo aikoja sitten olin heittänyt huilun mäkeen ja tavoittelin joutsellani metsän riistaa, niin usein kuin isä sen salli, niin olin aina vähemmän aikaa hänen luonansa, käydessäni lähteellä vettä ottamassa, ja me vieraannuimme toisistamme yhä enemmän; taisin usein olla kovakin häntä kohtaan. Ainoasti kerran sen jälkeen, kun olin palannut pääkaupungista, tapahtui minulle jokin seikka hänen kanssaan, – mutta sitä en teille kerro. Lapsi raukka olikin niin vastenmielisesti orjana, ja hän onkin vapaassa huoneessa ensi kerran nähnyt päivän valon.

"Hän rakasti minua vielä enemmän, kuin sisar veljeään, ja kun siis isä kuoli, niin hän ajatteli varmaan, ett'ei minun pitänyt saaman siitä tietoa muiden, kuin hänen suustansa.

"Hän oli nähnyt, minne olin Pharanilaisten kanssa kulkenut, ja seurasi minua, ja löysikin minut pian, sillä hänellä oli gatsellin silmät ja hätääntyneen linnun korvat.

"Tällä kertaa ei ollut vaikea minua löytää, sillä hänen minua etsiessään me taistelimme viheriäisessä solassa, joka on vuoren ja meren välillä, Blemmyiläisiä vastaan, jotka karjuivat vimmasta ikäänkuin pedot, sillä ennenkuin me vielä ehdimme meren rannalle, olivat tuon alhaalla olevan kauppalan kalastajat löytäneet heidän ruuhensa, jotka he olivat piiloittaneet hiekan ja kivien alle, kaivaneet ne esille ja vieneet satamaansa. Se raithulainen poika, joka minua seurasi, oli minun käskystäni pitänyt heitä silmällä ja saattoi kalastajat kätkypaikkaan.

"Veneiden tykö jätetyt vartiat olivat paenneet ja saavuttaneet linnoituksen tykönä taistelevat veljensä, joista sitten ainakin kaksisataa lähetettiin meren rannalle jälleen ottamaan veneitä valtaansa ja rankaisemaan kalastajia. Tämä joukko kohtasi meidät viheriäisessä solassa ja siinä sitten syntyi taistelu.

"Blemmyiläiset olivat meitä lukuisammat ja saartivat meidät pian edestä ja takaa, oikealta ja vasemmalta, sillä tunturivuohien tavoin he juoksevat ja kiipeävät kalliolta kalliolle ja ampuvat sitten ruovosta tehdyt nuolensa korkealta. Kolme tai neljä riipaisi minuakin ja yksi lensi hiustenikin läpi ja jäi sulkineen vartensa päästä niihin riippumaan.

"Miten taistelussa muuten kävi, en tiedä kertoa, sillä veri oli noussut päähäni, ja sen vain tiedän selvästi, että raivoisana puuskuin ja huusin ja milloin missäkin taistelin jonkun pakanan kanssa ja monesti nostin tapparan halkaistakseni jonkun pääkallon.

"Sillä välin näin joukon meikäläisiä pakenevan ja huusin heitä kiukkuisin sanoin takaisin. Silloin he kääntyivät ja seurasivat minua jälleen.

"Kerran keskellä taistelua näin Mirjaminkin, joka oli hiipinyt eräälle kalliolle, kelmeänä ja vapisten katselevan taistelua. Minä huusin hänelle, että hän lähtisi tästä paikasta ja palaisi isän luo; mutta hän jäi seisomaan paikalleen ja pudisti päätään liikkeellä, joka oli niin sääliväinen ja murhetta ilmaiseva; sitä en saata milloinkaan unohtaa. Käsin ja silmin hän kertoi minulle isäni kuolleen, ja minä ymmärsin häntä, ainakin tiesin hirveän onnettomuuden tapahtuneen.

"Aprikoimiseen ei minulla ollut ensinkään aikaa, sillä ennenkuin olin ennättänyt saada varmaa tietoa hänen suustaan, karkasi muudan pakanain päälliköistä kimppuuni, ja Mirjamin silmäin edessä syntyi kauhea ottelu.

"Vastustajani oli väkevä, mutta minä osoitin tytölle, joka oli usein soimannut minua raukkamaiseksi, koska kaikessa tottelin isääni, ett'ei minun tarvinnut väistyä kenenkään tieltä. En olisi kärsinyt, että olisin joutunut hänen nähtensä voitetuksi, ja niin kaadoinkin pakanan maahan ja surmasin hänet tapparallani. Minä vain aavistin tytön olleen lähelläni, kovassa ottelussa en kuitenkaan nähnyt muita kuin vastustajani. Mutta yht'äkkiä kuulin edestäni äänekkään huudon, ja aivan silmäini edessä Mirjam vaipui verissään maahan. Eräs Blemmyiläinen oli, sill'aikaa kun minä olin polvillani hänen toverinsa päällä, hiipinyt lähelleni ja muutamien askelten päästä viskannut peitsensä minua kohti. Mutta Mirjam – Mirjam – "

"Hän pelasti sinut uhraamalla oman henkensä", Pietari täydensi nuorukaisen puhetta, jonka ääni tarttui kurkkuun ja silmät täyttyivät kyynelistä hänen muistellessaan, mitä oli tapahtunut.

Hermas nyökkäsi päätään myönnytykseksi ja sanoi hiljaa: "Hän piti kätensä levitettyinä ilmassa ja huusi minun nimeäni peitsen iskun häntä kohdatessa. Obedianon vanhempi poika rankaisi pakanaa, joka tämän teon oli tehnyt; mutta minä tuin tyttöä, kun hän kuolevana vaipui maahan, otin hänen kiharaisen päänsä syliini ja mainitsin hänen nimeänsä. Silloin hän avasi vielä kerran silmänsä ja lausui minun nimeni vienosti ja sanomattoman ystävällisesti. En milloinkaan ollut luullut metsistyneen Mirjamin voivan puhua niin hellästi, ja hirmuinen tuska tuli minuun, ja minun täytyi suudella hänen silmiään ja suutaan. Sitten hän avasi silmänsä suuriksi ja loi minuun vieläkin kerran pitkällisen, autuaallisen silmäyksen, ja sitten hän kuoli".

"Hän oli pakana", Dorothea virkkoi pyyhkien silmiään; "mutta tällaisen kuoleman tähden Herra antaa hänelle paljon anteeksi".

"Minä pidän häntä rakkaana", Marthana huudahti, "ja tahdon asettaa hänen haudalleen kauniimmat kukkaseni. Saanko sinun kukoistavasta myrtistäsi leikata muutamia oksia seppeleesen?"

"Huomenna, lapseni, huomenna", Dorothea vastasi. "Mene nyt levolle, sillä jo on aivan myöhä".

"Sallikaa minun vielä jäädä tänne", tyttö pyysi, "siksi kuin Antonio ja Jethro ovat tulleet takaisin".

"Minäkin auttaisin teitä mielelläni poikanne etsimisessä", Hermas sanoi, "ja jos haluatte, niin menen Raithuun ja Klysmaan kuulemaan asiata kalastajilta. Löysikö", tällöin nuori sotilas katsoi hämillään jalkoihinsa, "löysikö centurioni ennen kuolemaansa paenneen vaimonsa, jota hän Amalekilaisen Talib'in kanssa ajoi takaa?"

"Sirona on yhä vieläkin kadoksissa", Pietari vastasi.

"Ja ehkä … mutta mainitsit jo Paavalin nimen, joka oli isäsi ja sinun kanssasi niin läheisessä tuttavuudessa. Tiedätkö, että hän juuri rikkoi centurionin kotirauhan niin hävyttömästi?"

"Paavaliko?" Hermas huusi, "kuinka sitä saatatte uskoa!"

"Phoebicio löysi hänen lammasnahkansa vaimonsa luota", Pietari vastasi vakavasti…Silmäimme edessä tuo häpeämätöin Aleksandrialainen tunnusti sen omaksensa ja antautui Gallialaisen rankaistavaksi. Hän teki hävyttömän tekonsa samana yönä, jona sinä lähetettiin tiedustelemaan".

"Ja Phoebicio löi häntä?" Hermas huusi joutuen kokonaan pois suunniltaan, "ja tuo miesparka on tämän häpeän ja teidän moitteenne ja kaiken kärsinyt, ja kärsinyt minun tähteni. Nytpä ymmärrän, mitä hän tarkoitti! Minä kohtasin hänet taistelun jälkeen, ja hän kertoi minulle isäni kuolleen. Minusta erotessaan hän sanoi olevansa kaikista syntisistä suurin; kosteikossa olen muka saapa sen kuulla. Mutta minä tiedän asian paremmin; hän on jalomielinen ja hyvä, enkä minä kärsi häntä minun tähteni pilkattavan ja häväistävän".

Hermas oli näin sanoessaan hypähtänyt seisomaan, ja kun hän huomasi isäntäväkensä kummastelevat silmäykset, niin hän koetti malttaa mieltänsä ja sanoi:

"Paavali ei ole milloinkaan Sironaa nähnyt, ja minä toistan sen: Jos kukaan saattaa kerskata olevansa hyvä ja puhdas ja aivan syytön, niin hän sen saattaa. Minun puolestani ja päästääksensä minut rankaistuksesta ja isäni murheesta hän on tunnustanut itsensä syypääksi rikokseen, jota hän ei milloinkaan ole tehnyt. Kas tämä työ näyttääkin juuri hänen tapaiseltansa, tuon uskollisen, rehellisen ystävän! Vaan ei hetkeäkään enää saa ilkeä epäluulon ja häpeän kuorma häntä painaa".

"Sinä puhut vanhemmalle miehelle", Pietari keskeytti suuttuneena nuorukaisen kiivaan puheen. "Ystäväsi tunnusti omalla suullaan…"

"Siis hän on valhetellut pelkästä hyvyydestä", Hermas puuttui senaattorin puheesen. "Lammasnahka, jonka Gallialainen löysi, on minun. Minä olin mennyt noutamaan viiniä isälleni Sironalta, ja sill'aikaa kuin hänen miehensä oli uhraamassa Mithraalle, hän salli minun pukea ylleni centurionin asun. Kun mies sitten arvaamatta tuli kotia, niin minä hyppäsin kadulle ja unhotin tuon onnettoman nahan. Paetessani Paavali tapasi minut ja sanoi saattavansa kaikki hyväksi sekä lähetti minut pois, astuakseen minun sijaani ja säästääksensä isältä suurta kärsimistä. Katso vaan, Dorothea, nuhtelevasti minuun, sillä hullumaisessa kevytmielisyydessä minä tuona yönä hiivin Galliattaren luo; mutta isäni muiston kautta, isäni, jonka taivas vasta tänään on minulta temmannut, minä vannon, että Sirona vain leikitteli kanssani, niinkuin lapsellisen pojan kanssa, ja ett'ei hän sallinut minun edes painaa huuliani hänen kauniisin kultakutriinsa. Niin totta, kuin toivon itsestäni sotilaan sukeutuvan, ja niin varmaan, kuin isäni sielu kuulee, mitä sanon: rikosta, johon Paavali tekeysi syypääksi, ei ole milloinkaan tehty, ja jos te olette Sironaa tuominneet, niin olette tehneet väärin vaimo raukalle, sillä eipä minun tähteni, ja vielä vähemmän Paavalin tähden, hän ole luopunut uskollisuudestaan puolisoansa kohtaan!"

Dorothea ja Pietari loivat toisiinsa paljoa sanovan silmäyksen, ja edellinen lausui: "Miksi meidän piti tätä kuulla vieraan suusta? Kummalliselta se kuuluu ja kuitenkin asia on niin yksinkertainen! Niin, mieheni, pikemmin meidän olisi pitänyt aavistaa jotakin sentapaista, kuin epäillä Sironaa. Tosin minusta näytti alussakin mahdottomalta, että tuo kaunis vaimo, jota aivan toisenlaiset miehet tavoittelivat, olisi tälle kummalliselle kerjäläiselle…"

"Kuinka suuri vääryys on mies raukalle tapahtunut!" Pietari huusi. "Jos hän olisi kerskannut jostakin hyvästä työstä, niin varmaankaan emme olisi olleet niin kerkeät uskomaan häntä".

"Sen tähden saammekin kärsiä kovan rankaistuksen", Dorothea huokasi, "ja minun sydämeni vuotaa verta. Miks'et kääntynyt meidän puoleemme, Hermas, viiniä tarvitessasi? Kuinka paljon tuskaa olisikaan siten vältetty!"

Nuorukainen loi silmänsä maahan ja oli vaiti. Mutta pian hän kavahti seisaalleen ja sanoi vilkkaasti: "Sallikaa minun mennä etsimään Paavali raukkaa. Minä kiitän teitä hyvyydestänne; en saata olla täällä enää: minun on meneminen vuorelle!"

Ei senaattori eikä hänen vaimonsa pidättäneet häntä, ja kun kartanon portti oli sulkeutunut hänen jälkeensä, niin syvä hiljaisuus alkoi vallita Pietarin asuinhuoneessa.

Dorothea nojasi syvälle taaksepäin, istuimessansa istuen, ja katseli helmaansa, ja viljavat kyyneleet vierivät alas hänen poskiansa myöten; Marthana piti kiinni hänen kädestään ja silitteli sitä vienosti, ja senaattori oli astunut ikkunan ääreen ja katseli raskaasti hengittäen ulos pimeälle kartanolle.

Huoli painoi raskaalla lyijykuormallaan sydämiä. Kaikki oli ääneti avarassa huoneessa; ainoasti silloin tällöin kuului itkijävaimojen parvesta, jotka ympäröitsivät kaatuneita Pharanilaisia, äänekäs, pitkittyvä tuskanhuuto läpi hiljaisen yö-ilman ja avatun akkunan kautta. Olipa se raskas hetki, hyödyttömistä, hiljaisista itsesyytöksistä, huolista ja lyhyistä rukouksista rikas, mutta toivosta ja lohdutuksesta köyhä hetki.

Jopa Pietari huoahti tuskallisesti, ja Dorothea nousi lähetäkseen puolisoansa ja lausuakseen hänelle jonkun hyvän ja rohkaisevan sanan.

Silloin koirat alkoivat kartanolla haukkua, ja tuskaa tunteva isä sanoi hiljaa, kovassa ahdistuksessa ollen ja valmiina pahintakin kuulemaan: "Ehkäpä he ne ovat".

Diakonissa pusersi hänen kättänsä, vaan veti kätensä takaisin, kun portilta kuului hiljainen kolkutus.

"Jethro ja Antonio eivät siellä ole", Pietari sanoi. "Heillä on avain".

Marthana oli astunut hänen luoksensa ja liittäysi hänen kylkehensä, kun hän kumartui akkunasta ulos ja huusi kolkuttajalle:

"Ken siellä kolkuttaa?"

Koirat haukkuivat niin kovaa, ett'ei senaattori eivätkä naiset saattaneet kuulla vastausta, joka näytti seuranneen kysymystä.

"Kuules Argoa", Dorothea sanoi, "tuolla lailla se haukkuu vain silloin, kun sinä tulet kotia, tai joku meistä, ja kun se on iloissaan".

Pietari pani sormensa huulilleen; kuuluva, kimakka vihellys kajahti, ja kun koirat, tätä käskyä totellen, vaikenivat, niin hän huusi vielä kerran ulos:

"Ken ikinä lienetkin, sano kovaa, kuka olet, että avaisin sinulle portin".

Vastausta senaattori sai hetkisen odottaa, ja hän aikoi jo toistaa kysymyksensä, kun vieno ääni arasti huusi portin takaa ikkunaan päin:

"Minä se olen, Pietari, minä, Sirona".

Tuskin olivat nämät sanat täristen tunkeutuneet yön hiljaisuuden läpi, kun Marthana riuhtaisihen irti isästänsä, joka oli laskenut kätensä hänen hartioillensa, ja syöksähti ovesta ulos ja portaita pitkin alas portille.

"Sirona, rakas Sirona raukka", tyttö huusi työntäessänsä salpaa sivulle, ja kun portti oli auennut ja Galliatar astunut pihaan, niin Marthana riensi hänen kaulaansa, suuteli ja hyväili häntä, aivan kuin Sirona olisi ollut hänen kadonnut ja jälleen löydetty sisarensa. Sitten hän tarttui Sironan käteen, sallimatta hänen sanaakaan lausua, ja vei hänet muassaan portaita myöten ylös asuinhuoneesen, huudahdellen hänelle hyväilysanoja ja huolimatta hänen heikosta vastustelemisestaan.

Pietari ja Dorothea astuivat kynnyksellä häntä vastaan, ja jälkimmäinen painoi hänet rintaansa, suuteli hänen otsaansa ja sanoi: "Vaimo raukka; me tiedämme tehneemme sinulle vääryyttä, ja tahdomme koettaa sitä sovittaa".

Senaattorikin oli astunut häntä kohden, tarttunut hänen käteensä ja liitti puolisonsa tervehdykseen omansa lämpimästi, mutta yksitotisesti, sillä hän ei tietänyt, oliko Sirona saanut tietoa puolisonsa kuolemasta. Sirona ei saanut suustansa sanaakaan vastaukseksi.

Astuessaan vuorta alas ja harhaellessaan pimeässä hän oli odottanut, että hän huonona ihmisenä syöstäisiin pois. Hänen sandaalinsa olivat terävissä kallioissa revenneet ja roikkuivat repaleisina hänen verisissä jaloissansa, yön tuuli oli pörröittänyt hänen hiuksensa hajalle, ja hänen valkea päällyshameensa oli rikkinäisen kerjäläispuvun kaltainen, sillä hän oli siitä leikannut kappaleita siteiksi Polykarpon haavalle. Jo useita tunteja sitten hän oli lähtenyt potilaansa luota tuskissaan hänestä ja murheissaan siitä tylystä kohtelusta, jota hän hänen vanhemmiltansa odotti. Kuinka hänen kätensä vapisi, kun hän, peläten Pietaria ja Dorotheaa, löi rautaisella kolkuttimella senaattorin porttia; ja täällä hänelle aukeni isän, äidin ja sisaren syli, ja ystävällinen koti viittasi häntä jälleen luoksensa!

Ääretöin mielenliikutus, määrätön kiitollisuuden tunne täytti hänen sydämensä ja sielunsa, ja ääneensä itkien hän painoi ristiin pannut kätensä rintaansa.

Mutta vain muutamaksi hetkiseksi hän antautui tämän riemullisen tunteen nautintoon, sillä eihän hänellä ollut ilman Polykarpoa mitään onnea ja hänenhän tähtensä hän oli lähtenyt tälle vaaralliselle, öiselle matkallensa.

Marthana oli jälleen lempeästi lähestynyt häntä; mutta tämä työnsi hänet ystävällisesti takaisin ja sanoi: "Älä nyt, tyttöseni. Minä olen turhaan kuluttanut jo yhden tunnin, harhaellessani vuoren solissa. Valmistaudu, Pietari, heti seuraamaan minua vuorelle, sillä, – älä vaan kauhistu, Dorothea; Paavali on sanonut, että suurin vaara on jo ohitse, ja jos Polykarpo…"

"Jumalan nimessä, tiedätkö, missä hän on?" Dorothea huudahti, ja hänen poskensa punastuivat, jota vastoin Pietari vaaleni, kun hän vaimoansa keskeyttäen kysyi tuskallisessa mielenjännityksessä: "Missä Polykarpo on ja kuinka hänen on laitansa?"

"Olkaa valmiit kuulemaan ikäviä seikkoja", Sirona vastasi ja katseli aviopuolisoita tuskallisesti ja surullisesti, ikäänkuin hänen tarvitsisi puolustella itseänsä siitä, että hänen täytyi ilmoittaa heille paha sanoma. "Polykarpo on loukannut päänsä, langetessaan terävään kiveen. Paavali toi hänet tänä aamuna, ennenkuin hän lähti Blemmyiläisiä vastaan, minun hoidettavakseni. Minä olen ahkeraan vilvoittanut hänen haavaansa, ja puolipäivän aikaan hän avasi silmänsä ja tunsi minut ja sanoi myöskin, että te olette hänestä huolissanne. Auringon laskettua hän nukahti, mutta hän ei kuitenkaan ole päässyt kuumeesta, ja heti kun Paavali palasi, niin minä läksin rauhoittamaan teitä ja pyytämään teiltä virvoittavaa juomaa, sillä minun täytyy heti lähteä takaisin hänen luoksensa".

Syvä sääliväisyyden tunne kuului Sironan äänen vienosta soinnusta hänen tätä kertoessaan, ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, hänen ilmoittaessaan vanhemmille, mikä heidän poikaansa oli kohdannut.

Pietari ja Dorothea kuuntelivat häntä, kuin laulajaa, joka surupuvussa, harsuun peitetyn kanteleensa ääressä laulaa laulun jälleen-tapaamisesta ja toivosta.

"Riennä, riennä, Marthana!" Dorothea huusi innokkaasti ja hehkuvin silmin, ennenkuin Sirona oli puhunut loppuun. "Tuo kiireesti tänne vasu sekä haavansiteet. Kuumejuoman minä valmistan itse".

Pietari lähestyi Galliatarta ja kysyi häneltä hiljaa: "Eikö todellakaan asian laita ole huonompi, kuin sinä olet kertonut? Hän elää siis ja Paavali…"

"Paavali sanoo", Sirona keskeytti häntä, "että sairas muutamassa viikossa paranee, jos häntä hyvin hoidetaan".

"Saatatko sinä viedä minut hänen luoksensa?"

"Voi minua!" Galliatar huusi ja löi kädellänsä otsaansa. "Minun ei suinkaan onnistuisi löytää tietä takaisin, sillä minä en ole pannut mitään merkkiä mieleeni. Mutta odotappas! Ennen meitä on eräs memphiläinen katumuksentekijä, joka muutamia viikkoja sitten kuoli…"

"Vanha Serapionko?" senaattori kysyi.

"Se oli hänen nimensä!" Sirona huudahti. "Tiedätkös, missä hänen luolansa on?"

"Kuinka saattaisin sitä tietää?" Pietari vastasi; "mutta Agapito ehkä voisi…"

"Sitä lähdettä, josta minä ammensin vettä jäähdyttääkseni Polykarpon haavaa, Paavali nimitti Peltokanan lähteeksi".

"Peltokanan lähteeksi", senaattori toisti, "sen paikan minä tiedän!" Syvään hengähtäen hän otti sauvansa ja huusi Dorothealle: "Laita kuntoon juoma, siteet ja hyvä kantotuolisi; hanki myös tulisoihtuja, sillä välin kuin minä kolkutan Magadon naapurin ovea ja pyydän häneltä orjia".

"Salli minun seurata sinua", Marthana pyysi.

"En, en, sinä saat jäädä äitisi luo".

"Ja luuletkos, että minä jäisin tänne odottamaan?" Dorothea kysyi.

"Minä tulen mukaanne".

"Tänne jääpi sinulle paljo toimitusta", Pietari vastasi eväten, "ja meidän täytyy astua nopeasti ylöspäin".

"Minä kyllä viivyttäisin teitä", sanoi huolestunut äiti huoaten; "mutta ota tyttö mukaasi; hänellä on keveä ja osaava käsi".

"Koska niin tahdot, niin olkoon menneeksi", senaattori vastasi ja lähti huoneesta.

Sillä välin kuin äiti ja tytär kävivät edes takaisin tehden valmistuksia yöllistä matkaa varten, oli heillä kuitenkin aikaa puhua Sironan kanssa monta ystävällistä sanaa ja tehdä hänelle monta kysymystä; Marthana asetti myös, työtänsä keskeyttämättä, ruokaa ja juomaa väsynyttä Sironaa varten pöydälle, jonka viereen hän oli istuutunut; mutta hän tuskin kostuttikaan huuliansa sillä.

Kun tytär oli pannut vasuun lääkkeitä, liinaisia siteitä, viiniä ja puhdasta vettä ja näytti sitä Galliattarelle, niin tämä sanoi: "Lainaappas nyt minulle pari vahvoja sandaalejasi, sillä minun kenkäni ovat menneet kokonaan rikki, enkä minä saata kengittä seurata miehiä, sillä kivet ovat terävät ja viiltävät haavoja lihaan".

Marthana näki tällöin vasta verta ystävänsä jaloissa, tempasi lampun pöydältä ja laski sen kivilaattialle ja, asetuttuansa polvilleen Sironan viereen sekä käsin tartuttuansa hänen sieviin, valkeihin varpaisinsa, nähdäksensä hänen jalkapohjassansa olevia haavoja, hän huusi: "Oi Jumalani, onhan tässä kolme suurta, syvää haavaa!"

Pian oli vesimalja esillä; Marthana pesi Sironan jalkapohjassa olevat haavat huolellisesti puhtaaksi, ja sillä välin kuin hän kietoi haavoitetun jalkapohjan liinakaistaleihin, Dorothea astui heidän luoksensa ja sanoi: "Jospa Polykarpokin vain olisi jo täällä; tämä kääre kyllä riittäisi teille molemmille siteeksi".

Vieno puna leimahti Sironan poskille, Dorothea pelästyi omaa puhettansa ja Marthana puristi salaa Galliattaren oikeata kättä.

Kun side oli hyvin pantu kiinni, niin Sirona koetti kävellä, mutta se onnistui häneltä niin huonosti, että Pietarin, joka ystävänsä Magadonin, hänen poikiensa ja useiden orjien kanssa oli palannut, täytyi vakavasti kieltää häntä seuraamasta. Hän tiesi varmaan ilman häntäkin löytävänsä poikansa, sillä? eräs hänen naapurinsa orja oli usein vienyt leipää ja öljyä vanhalle Serapionille ja tiesi hänen luolansa.

Ennenkuin senaattori tyttärineen lähti huoneesta, niin hän kuiskasi vaimollensa muutaman sanan, läheni puolisoinensa Galliatarta ja kysäisi: "Tiedätkös, mikä sinun miestäsi on kohdannut?"

Sirona nyökkäsi myöntäen päätänsä ja vastasi: "Minä olen kuullut sen

Paavalilta. Nyt minä olen kokonaan hyljätty".

"Et suinkaan", Pietari sanoi. "Meidän kattomme alla sinä olet saava suojaa ja rakkautta, niinkuin oman isäsikin huoneessa, niin kauvan kuin meillä viihdyt. Ei mitään laittamista, sillä me olemme sinulle paljon velkaa. Hyvästi, vaimo. Minä soisin, että Polykarpo jo olisi täällä, ja että sinä olisit nähnyt hänen haavansa. Tule, Marthana, hetket ovat kalliit".

Kun Sirona ja Dorothea olivat kahden huoneessa, niin jälkimmäinen sanoi: "Minä menen nyt tekemään sinulle makuusijaa, sillä varmaankin sinä olet kovin väsyksissä".

"Älä mene", Sirona pyysi. "Minä tahdon valvoa ja odottaa sinun kanssasi, sillä minä en saata nukkua, ennenkuin tiedän, kuinka hänen käypi".

Nämät sanat kaikuivat niin hartailta ja innokkailta, että diakonissa kiitollisena ojensi kätensä nuorelle vaimolle. Sitten hän sanoi:

"Minä jätän sinut hetkeksi yksiksesi, sillä minun sydämeni on niin täynnä surua, että minun täytyy rukoilla apua hänelle ja rohkeutta ynnä voimaa itselleni".

"Ota minut seuraasi", Sirona pyysi hiljaa. "Hädässäni minä olen avannut sydämeni teidän hyvälle, rakkaudesta rikkaalle Jumalallenne, enkä tahdo koskaan enää ketään muuta rukoilla. Jo häntä ajatteleminenkin vahvistaa ja lohduttaa minua, ja tällä hetkellä, jos milloinkaan, minä tarvitsen hänen ystävällistä apuansa".

"Lapseni, tyttäreni", diakonissa huusi syvästi liikutettuna, taivuttihe Sironan puoleen, suuteli hänen otsaansa ja suutaan ja vei hänet kädestä rauhalliseen makuuhuoneesensa.

"Täällä minä rukoilen mieluisimmin", hän sanoi, "vaikk'ei täällä ole mitään kuvaa eikä alttaria. Minun jumalani on joka paikassa ja hän löytää minut kaikkialta".

Naiset laskeutuivat vieretysten polvillensa, ja kumpikin rukoili samalta Jumalalta samaa armoa, ei kuitenkaan itsellensä, vaan toiselle, ja kumpikin kiitti tuskissansakin; Sirona siitä syystä, että oli Dorotheasta saanut äidin, diakonissa taasen sen tähden, että oli Sironasta saanut tyttären, rakkaan tyttären.