Buch lesen: «Homo sum: Romaani», Seite 14

Äkkiä hän keskeytti, päästi Aleksandrialaisen irti, tarkasteli häntä ja kysyi hiljaa ja hitaasti:

"Olisiko mahdollista? Oletko Paavali Aleksandrialainen?"

Erakko nyökkäsi päätään myöntäen.

Silloin Polykarpo purskahti katkeraan nauruun, painoi oikean kätensä otsaansa ja huusi mitä halveksivinta inhoa ilmaisevalla äänellä:

"Siis kuitenkin! Ja tuommoisen inhoittavan apinan tähden! Mutta minä en saata uskoa, että hän on ojentanut sinulle kättänsäkään, sinulle, jonka paljas näkeminenkin jo saastuttaa".

Paavalin sydän löi hänen rinnassansa, ikäänkuin vasara alaisimeen, ja hänen korvissaan kohisi ja suhisi.

Mutta kun Polykarpo jälleen ojensi kätensä häntä vastaan, niin hän asettautui tietämättänsä atleetan asentoon, joka, valmistautuen painisille, käsillään koettelee saada tukevasti kiinni vastustajastaan, ja sanoi kumealla, syvään jymisevällä äänellä:

"Astu takaisin, muuten tässä tapahtuu jotakin, joka saattaa tulla vaaralliseksi luillesi".

Se, joka puhui tällä tavalla, oli Paavali, eikä se kumminkaan ollut Paavali, se oli Menander palaestran ylpeys, joka ei ollut koskaan sallinut kumppanin rankaisematta lausua sanaakaan, joka ei häntä kaikin puolin miellyttänyt. Ja kumminkin hän oli eilen kosteikossa hiljaisen nöyränä ja iloisen tyynenä antautunut paljoa häpeällisemmän kohtelun alaiseksi kuin tämä oli, jota Polykarpo uhkasi. Mistä tuli tänään tämä pikaisuus ja tulinen taistelunhalu?

Kun hän kaksi päivää tätä ennen oli palannut vanhaan luolaansa noutamaan viimeiset sinne piiloittelemansa kultarahat, niin hän oli tahtonut tervehtiä Stephanoa, mutta ukon egyptiläinen hoitaja oli sadatellen ajanut hänet pois, ikäänkuin saastaisen hengen, ja heitellyt kiviä hänen jälkeensä.

Kosteikossa oli hän vasten piispan kieltoa koettanut päästä kirkkoon siellä rukoillakseen, sillä hän luuli, ett'ei etehinen, jossa kaivo oli, ja jossa parannuksentekijäin oli tapana oleskella, ollut häneltä suljettu, mutta akoluutit olivat haukkumasanoilla ajaneet hänet pois, ja portinvartia, joka vähää ennen oli uskonut hänelle kirkon avaimen, sylki häntä kasvoihin.

Ja kumminkaan ei hänestä ollut tuntunut vaikealta vihastumatta ja valittamatta kääntyä kiusaajiinsa selin.

Kun hän oli rihkamakauppiaan pöydän ääressä ostamassa villapeitettä, ruukkua ja muutamia muita kapineita Sironalle, niin oli eräs ohitse kulkeva presbyyteri osoittanut hänen rahojaan ja sanonut: "Saatana ei unhota omiaan".

Tällekään ei Paavali ollut vastannut mitään, vaan oli palannut sydämessään iloisena ja kiitollisena hoidettavansa luo, ja hänen mielensä oli täytetty iloisella, jalolla ja paljon toivoa tuottavalla tunnolla siitä, että hän Kristusta seuraten sai toisen edestä kärsiä pilkkaa ja piinausta.

Mikäpä se niin teroitti hänen pikaisuutensa Polykarpoa kohtaan ja kerrassaan katkaisi hänen kärsivällisyytensä langan, joka monivuotisten kieltäymyksien kautta oli yhä lujemmaksi lujentunut?

Pitikö tämä mies, joka kidutti lihaansa vapauttaakseen sielunsa sen kahleista, helpompana kärsiä sitä, että häntä soimattiin Jumalan hylkäämäksi syntiseksi, kuin sitä, että hänen persoonaansa ja mies-arvoonsa halveksimalla koskettiin? Vai lieneekö hän ajatellut sitä kaunista naista, joka luolassa kuuli ja näki hänen häpeänsä? Vai lieneekö hänen vihansa leimahtanut sentähden, että hän ei Polykarpoa pitänyt vihastuneena uskolaisena, vaan miehenä, joka röyhkeästi pilkaten astui toisen miehen tielle?

Nuorukainen ja harmaapartainen kilpataistelija seisoivat vastatusten, ikäänkuin taisteluun valmiit veriviholliset, eikä Polykarpo väistynyt, vaikka häntä, niinkuin useimpia kristityitä nuorukaisia oli kielletty osaa ottamasta nuorison paininlyöntihin palaestralla, ja vaikka hän hyvin näki, että hänellä oli voimakas ja erittäin harjaantunut mies vastustajana.

Ei hänkään ollut heikko, ja hänessä riehuva kiukku kiihdytti hänen haluaan koetella voimiaan vihatun viettelijän kanssa.

"Vain joutuin, joutuin!" hän huusi hehkuvin silmin ja puolestaan taisteluun valmiina, taivuttaen selkäänsä, ulontaen päätään eteenpäin. "Iske kiinni, sinä varmaankin olet ollut gladiaattorina taikka jonakin senlaisena, ennenkuin otit päällesi tämän likaisen puvun saattaaksesi rankaisematta yön aikana murtautua huoneisin. Tee nyt tästä pyhästä paikasta cirkus! Ja jos sinun onnistuu tehdä loppu minusta, niin kiitän sinua siitä, sillä sen, mikä on minulle tehnyt elämän elon arvoiseksi, sen sinä olet jo tätä ennen hävittänyt. Lähemmäksi! vai onko sinusta helpompi kukistaa vaimo paran elämän onni, kuin taistella hänen puolustajansa kanssa. Käy kimppuun, sanon minä, käy kimppuun … muuten…"

"Muuten sinä hyökkäät minun päälleni", sanoi Paavali, jonka kädet nuorukaisen puhuessa olivat vaipuneet sivuille, tyynenä ja kokonaan muuttuneella äänellä. "Ryntää päälleni ja tee minulle mitä tahdot; minä en puolusta itseäni sinulta. Minä jään alalleni, enkä tahdo taistella, sillä siinä olet osannut oikeaan kohtaan: tämä pyhä paikka ei tosiaankaan ole cirkus. Mutta Galliatar ei ole sinun eikä minun, ja kuka antaa sinulle oikeuden…"

"Kukako antaa minulle oikeuden häneen?" Polykarpo keskeytti, lähestyen hehkuvin silmin kysyjää. "Sama, joka suopi rukoilijan puhua omasta Jumalastaan. Sirona on minun, niinkuin aurinko, kuu ja tähdet ovat minun, koska ne valaisevat pimeätä polkuani ihanalla valollansa. Elämäni on minun ja hän on ollut minun elämäni, ja sen tähden minä rohkeana sanon, että hän on minun, oli vaikka kaksikymmentä Phoebiciota. Ja koska minä olen pitänyt ja vielä nytkin pidän häntä omaisuutenani, niin minä vihaan sinua ja heitän inhoni vasten kasvojasi; sillä sinä olet niinkuin nälkäinen jäärä, joka tungeikse kukkalavalle ja nyhtää pensaasta kasvitarhurin huolellisesti hoitaman ihmekukan, joka kukkii vain kerran vuosisadassa; sinä olet niinkuin kissa, joka hiipii marmorisaliin ja tyydyttää verenhimoaan tappamalla kauniin harvinaisen linnun, minkä merimiehet ovat tuoneet kaukaisista maista. Mutta sinä tekopyhä rosvo, joka eläinten tavoin ylpeästi halveksit omaa ruumistasi ja jätät sen metsistymään, mitä tiedät sinä siitä ihanuuden lumousvoimasta, tuosta taivahan tyttärestä, joka muuten liikuttaa ymmärtämätöntä lastakin ja jota jumalatkin kunnioittavat! Sirona on minun, sillä minne hyvänsä sinä piiloittanetkin hänet, ja vaikkapa centurioni löytäisi hänet ja tahtoisi vaskikahleilla kiinnittää hänet itseensä, niin ei kuitenkaan kenessäkään, ei kenessäkään niinkuin minussa elä se, mikä tekee hänet Korkeimman jaloimmaksi teoksi, hänen kauneutensa kuva. Tämä käsi ei ole vielä koskaan kajonnut sinun uhriisi, ja kumminkaan ei Korkein ole antanut Sironaa kenellekään muulle niin kokonaan omaksi, kuin minulle, koska hän ei kenellekään muulle ole sitä, mitä hän on minulle, eikä kukaan muu saata rakastaa häntä niinkuin minä! Hänessä on enkelin sulo ja lapsen sydän, hän on virheetön ja puhdas, niin totta, kuin timantti on semmoinen ja joutsenen rinta ja ruusun verhiöllä kimalteleva aamukaste. Ja päästi hän vaikka tuhat kertaa sinut luokseen, ja vaikka isäni ja oma äitini ja kaikki, kaikki osoittaisivat häntä sormellaan ja tuomitsisivat hänet, niin en minä kumminkaan lakkaa uskomasta hänen viattomuuttaan. Sinä olet saattanut hänen häpeään, sinä olet…"

"Minä olen ollut vaiti, kun sinun omaisesi tuomitsivat hänet", keskeytti Paavali lämpimästi nuorukaisen puheen, "sillä minä luulin hänen olevan syyllisen, niinkuin sinä minun, ja niinkuin jokainen paljoa mielemmin uskoo toisesta pahaa, kuin hyvää, joll'eivät rakkauden siteet yhdistä heitä toisiinsa. Nyt minä tiedän, ja tiedän sen varmaan, että olemme tehneet vääryyttä vaimo paralle. Jos sen loistavan unikuvan kirkkaus, jota nimität Sironaksi, on minun syytökseni kautta himmentynyt…"

"Himmentynytkö? ja sinunko kauttasi?" ivasi Polykarpo. "Saattaako ojakonna, joka hyppää mereen, hämmentää sen kimmeltävää sinisyyttä; saattaako musta yölepakko, joka lentelee yöllä, himmentää täysikuun puhdasta valoa?"

Erakko tunsi taas vihastumista sydämessänsä, mutta hän varoi tällä kertaa paremmin itseään, ja sanoi katkerasti ja vaivoin tyynenä pysyen:

"Kuinka olikaan kukan ja linnun laita, joita ymmärtämättömät eläimet hätyyttävät? Näillä jälkimmäisillä sinä et suinkaan, luullakseni, tarkoittanut ketään poissa olevaa kolmatta henkilöä, ja nyt sanot, ett'ei minulla ole kylliksi kykyä luomaan varjoakaan sinun aurinkosi päälle. Nyt näet, että vihassasi puhut ristiin, ja sitä tulisi viisaan miehen pojan, joka varmaan vasta hiljakkoin on päässyt rheetorin koulusta, koettaa välttää. Sinä saisit katsella minua vähemmin vihaisesti, sillä minä en tahdo pahoittaa mieltäsi, vaan vieläpä antaa sinulle pahojen sanojen palkaksi hyviä, kenties parhaita, mitä milloinkaan olet kuullut: Sirona on jalo, viaton vaimo, ja kun Phoebicio ratsasti häntä hakemaan, en minä vielä ollut omilla silmilläni häntä nähnyt, enkä korvillani kuullut sanaakaan hänen huuliltaan".

Polykarpo muutti, kuullessaan nämät sanat, uhkaavan asentonsa, ja kykenemättömänä käsittämään, mutta kumminkin taipuvaisena, hyvinkin taipuvaisena uskomaan, hän huusi innokkaasti:

"Mutta lammasnahka oli kumminkin sinun ja puolustamatta itseäsi olet antautunut Phoebicion rääkättäväksi".

"Tämmöinen ruma apina", Paavali vastasi Polykarpon ääntä matkien, "tarvitsee usein selkäänsä, ja sinä aamuna en uskaltanut puolustaa itseäni, sillä … sillä… Mutta se ei liikuta sinua. Sinun täytyy vielä muutamaksi päivää hillitä uteliaisuuttasi, ja sitten saattaisi helposti niinkin käydä, että sinä itse kiität sitä miestä, jonka pelkkä läsnäolokin jo saastuttaa – kiität yölepakkoa ja ojakonnaa…"

"Jätä se jo", Polykarpo huudahti, "ehkäpä se kiivastus, joka sinua nähdessäni heräsi haavoitetussa ja kidutetussa sydämessäni, viekoitteli minua lausumaan sopimattomia sanoja. Nyt kyllä näen, että takkuinen tukkasi ympäröipi hyvin muodostuneita kasvoja. Anna anteeksi kiivas ja väärä päällekarkaukseni. Ollessani poissa suunniltani ilmaisin sinulle koko sieluni, ja nyt kun tiedät minkälainen on sydämeni tila, kysyn sinulta vielä kerran: Missä on Sirona?"

Polykarpo katseli Paavalia tuskallinen, innokas rukous silmissä, ja näytti kädellään vinttikoiraa, ikäänkuin tahtoen sanoa: "Täytyyhän sinun se tietää, sillä tässä on todistus".

Aleksandrialainen viivytteli vastausta, katsahti ikäänkuin sattumalta luolan suuhun päin, mutta kun hän näki holhottinsa valkean puvun vilahtavan palmun-oksien takaa, niin hän arveli, että Polykarpo, jos hän kauvemmin viipyisi tässä, huomaisi Galliattaren, ja tätä oli välttäminen.

Olipa monta syytä, jotka saattoivat hänet siihen päätökseen, että hänen tuli estää nuorukaista näkemästä Sironaa, mutta mikään näistä syistä ei silloin juohtunut hänen mieleensä, ja vaikk'ei hän edes aavistanutkaan, että mustasukkaisuuden sukuinen tunne alkoi herätä hänessä, niin hän kumminkin tunsi selvälleen, että hänen olisi vastenmielistä nähdä heidän hänen silmiensä edessä vaipuvan toinen toisensa syliin ja että hän sen vuoksi lyhyesti kääntyi, otti koiran käsivarrelleen ja vastasi hänelle: "Minä kyllä tiedän, missä hän oleskelee, ja kun aika joutuu, niin sinäkin saat sen tietää. Nyt minun täytyy haudata tämä koira, ja jos tahdot, niin saat auttaa minua siinä".

Odottamatta Polykarpon vastausta hän riensi paadelta paadelle aina sille ylängölle saakka, jonka jyrkältä reunalta hän ensi kerran oli nähnyt Sironan.

Hengästyneenä nuorukainen seurasi häntä ja saavutti hänet vasta silloin, kun hän jo oli ruvennut käsillään kaivamaan maata kallion juurelle.

Polykarpo seisahtui aivan Aleksandrialaisen viereen ja toisti innokkaasti ja tulisesti kysymyksensä, mutta tämä ei katsahtanut työstään, vaan sanoi, vaan yhä nopeammin kaivaen: "Palaa huomenna tähän aikaan tänne; ehkäpä silloin saatan sen sinulle sanoa".

"Täten sinä luulet pääseväsi minusta", nuorukainen huusi, "kumminkin sinä petyt minun suhteeni, ja jos petät minut sanoillasi, jotka kuuluvat niin vilpittömiltä, niin minä…"

Mutta hän ei lausunut loppuun uhkaustaan, sillä juuri silloin keskeytti täydelleen selvänä äänekäs, ikävöivä huuto aution vuoren yksinäisen hiljaisuuden:

"Polykarpo – Polykarpo!" kaikui yhä lähempää, ja nämä huudot vaikuttivat tenhovoimalla siihen, jota ne tarkoittivat.

Suorana seisoen ja vapisten joka jäsenessään nuorukainen kuunteli kukkulalta tulevaa ääntä. Sitten hän huusi: "Se on hänen äänensä. Minä tulen, Sirona, minä tulen!" Huolimatta erakosta hän kohotti jalkaansa rientääkseen hänen luoksensa.

Mutta Paavali astui aivan hänen eteensä ja sanoi lujasti.

"Pysähdy!"

"Pois tieltä!" Polykarpo huusi raivoissaan. "Hän huutaa minua siitä piilopaikasta, johon sinä olet hänet kätkenyt, sinä kunnianhäpäisijä, pelkurimainen valehtelija. Pois tieltä, sanon minä. Etkö tahdo? Niin puolusta itseäsi sitten, sinä ilkeä ojakonna, muuten minä tallaan sinut jalkojeni alle, joll'ei jalkani pelkää saastuvansa sinun myrkystäsi".

Paavali oli tähän saakka seisonut nuorukaisen kanssa vastatusten liikkumatta ja hajalla käsin, mutta lujana kuin tammen runko.

Silloin sattui häneen Polykarpon nyrkki.

Tämä isku lopetti erakon kärsivällisyyden, ja voimatta enää hallita itseään, hän huusi: "Sen saat vielä maksaa!" Ja ennenkuin kolmas ja neljäs huuto oli kaikunut Sironan huulilta, niin hän jo oli tarttunut taiteilijan solakkaan ruumiisen ja voimakkaasti heittänyt hänet leveiden atleetillisten hartioidensa ylitse kiviselle maalle.

Tämän hurjan teon perästä hän jäi hajalla säärin, ristissä käsin ja pyörivin silmin, ikäänkuin kiinni kasvaneena seisomaan uhrinsa viereen ja odotti, kunnes Polykarpo oli tointunut ja ympärilleen katsomatta, sekä juopuneen tavoin horjuen lähtenyt, kädet takaraivoon painettuina.

Paavali katseli hänen jälkeensä, kunnes lakeuden reunalla olevat kalliot peittivät hänet näkyvistä; mutta hän ei nähnyt enää, että Polykarpo hiljaisesti valittaen, tunnotonna vaipui lähelle sitä lähdettä, jonka vedellä hänen vihamiehensä oli virvoittanut Sironan kuivia huulia.

KUUDESTOISTA LUKU

"Tällä tavalla hän herättää huomiota Damianossa, Salatielissa taikka jossakussa muussa", ajatteli Paavali, kun Sironan huuto jälleen alkoi kuulua, ja kiipesi vuorta myöten ylös hänen ääntänsä kohti nopeasti ja liikutettuna.

"Tuolta julkealta pojalta", hän jupisi itsekseen, "saamme ainakin tänään olla rauhassa, ehkäpä huomennakin; sillä hänen mustelmansa pitävät minua hänellä hyvässä muistossa. Kuinka vaikeata kumminkin on unhottaa, mitä ennen on osannut! Tuon tempun, jolla heitin hänet ilmaan, olen – kuinka pitkä aika siitä lieneekään – oppinut Delphis voimistelijalta. Vielä ei ole ytimeni kuivanut, sen näytän pojalle näillä nyrkeilläni, jos hän palaa kolmen taikka neljän kaltaisensa kanssa".

Mutta Paavalilla ei ollut pitkää aikaa jättäytyä näiden hurjien ajatuksien valtaan, sillä puolitiellä hän lähestyessään luolaa kohtasi Sironan.

"Missä Polykarpo on?" huusi hän Paavalille.

"Minä lähetin hänet kotiinsa", Paavali vastasi.

"Totteliko hän sinua?" Sirona kysyi edelleen.

"Minä annoin hänelle varmaan vaikuttavia syitä", hän vastasi vilkkaasti.

"Mutta totta kai hän palaa?"

"Täksi päivää hän on saanut tarpeeksensa. Nyt meidän täytyy ajatella sinun Aleksandrian matkaasi".

"Mutta minä huomaan nyt", Sirona sanoi punastuen, "olevani varmassa piilossa luolassasi, ja sanoithan itsekin minulle äskettäin…"

"Minä varoitin sinua pääkaupungin vaaroista", Paavali puuttui puheesen. "Mutta sen perästä on juontunut mieleeni, että kumminkin tiedän sinulle paikan ja luotettavan suojelijan. No nyt olemme jälleen kotona. Mene nyt luolaan, sillä ehkä on kuultu sinun huutosi, ja jos muut erakot löytävät sinut täältä, niin he pakoittavat minua viemään sinut takaisin puolisosi luo".

"Minä menen heti", Galliatar huokasi; "mutta selitä minulle ensiksi – sillä minä kuulin kaikki mitä puhuitte keskenänne", – hän punastui jälleen, "mistä syystä Phoebicio luuli Hermaan lammasnahan olevan sinun, ja minkä tähden sinä itseäsi puolustamatta antauduit rääkättäväksi".

"Sentähden, että minun selkäni on leveämpi kuin tuon pitkän pojan", Aleksandrialainen vastasi nopeasti. "Minä kerron sinulle kaiken, kun pääsemme rauhaan, ehkäpä jo matkustaissamme Klysmaan. Mene nyt luolaasi, muutoin saatat pilata kaiken. Nyt minä myöskin tiedän, mitä sinä kuultuasi senaattorin pojan kauniit sanat paraiten tarvitset".

"Mitä sitten?" kysyi Sirona.

"Kuvastimen", sanoi Paavali hymyillen.

"Kuinka sinä erehdyt!" vastasi Galliatar ja ajatteli, palatessaan luolaan: "Se, jota Polykarpo katselee niinkuin hän katselee minua, ei tarvitse koskaan enää kuvastinta".

Vuoren läntisellä rinteellä olevassa kalastajakylässä asui vanha juutalainen kauppias, joka meritse kuljetti Egyptiin niemimaan laaksojen sayaali-akaasiasta poltetut sydet ja joka oli jo Paavalin isän papyrustehtaille hankkinut polttoaineita kuivaushuoneita varten.

Tähän aikaan hän oli yhteisissä asioissa Paavalin veljen kanssa, ja

Paavali oli itsekin tutustunut hänen kanssaan.

Kauppias oli viisas ja varakas mies ja oli, joka kerta kun hän tapasi erakon, moittinut häntä siitä, että oli paennut maailmasta, ja pyytänyt häntä pitämään hyvänänsä hänen vieraanvaraisuuttaan ja käyttämään hänen omaisuuttansa niinkuin omaansa.

Tämän miehen tuli nyt hankkia venhe ja antaa hänelle varoja lainaksi

Sironan pakoa varten.

Mitä kauvemmin hän ajatteli, sitä välttämättömämmältä hänestä näytti, että hän itse seuraisi Galliatarta hankkiakseen hänelle Aleksandriassa varman paikan.

Hän tiesi saavansa mielensä mukaan käyttää veljensä äärettömiä rikkauksia, joista toinen puoli olikin hänen, ja hän alkoi silloin, ensi kerran pitkästä ajasta, iloita rikkautensa tähden.

Pian hän oli kiintynyt ajattelemaan sen asunnon sisustamista, jonka hän aikoi tarjota tuolle kauniille naiselle.

Aluksi hän ajatteli yksinkertaista porvarillista asuntoa, mutta alkoi vähitellen ajatuksissaan kaunistaa Sironalle aiottuja huoneita kiiltävällä kullalla, valkoisella ja kirjavalla marmorilla, monivärisillä syrialaisilla lattiavaatteilla ja vieläpä pakanainkin turhamaisilla teoksilla: kuvapatsailla ja hekumallisella kylvyllä.

Yhä levottomammin hän astui kalliolta kalliolle ja useinkin hän jäi edestakaisin käydessään seisomaan luolan eteen, jossa Sirona oleskeli.

Kerran hän näki vilahdukselta hänen valkoisen pukunsa, ja sen loisto saatti hänet ajattelemaan, että ehkä olisi varomatonta viedä hänet tässä puvussa koristelemattomaan kalastajakylään.

Estääkseen Phoebiciota ja Polykarpoa pääsemästä hänen jäljilleen hänen täytyi hankkia hänelle koristamaton puku sekä huntu, verhoamaan hänen välkkyviä hiuksiaan ja valkeita kasvojaan, joidenka vertaista tuskin oli pääkaupungissakaan.

Amalekilainen, jolta Paavali jo kaksi kertaa oli ostanut vuohenmaitoa

Sironaa varten, asui mökissä, jonne Paavali pian saattoi ehtiä.

Hänellä oli vielä muutamia drakmoja, joilla hän helposti saattoi hankkia paimenen vaimolta ja tyttäriltä sen minkä tarvitsi.

Vaikka taivas oli peittynyt utuhun, ja rasittavan kuuma etelätuuli alkoi puhaltaa, niin hän kumminkin heti lähti matkalle.

Aurinko ei enää näkynyt, mutta sen paahtava kuumuus tuntui vielä;

Paavali ei kuitenkaan huolinut näistä lähenevän myrskyn enteistä.

Kiireesti ja niin hajamielisenä, että hän pienessä vara-aitassa vaihti esineet toisiinsa, hän asetti leipää, maitoastian ja muutamia taatelia luolan suun eteen, sanoi vieraallensa pian palaavansa ja kiiruhti nopein askelin ylös vuorta myöten.

Sirona vastasi hiljaisesti tervehtien eikä edes katsahtanut hänen jälkeensä, sillä hän iloitsi yksinäisyydestään, ja niin pian kuin hänen askelensa lakkasivat kuulumasta, niin hän vaipui jälleen sen uuden ja suuren tunteen aaltoilevaan virtaan, jonka Polykarpon hehkuva lemmenlaulu oli vuodattanut hänen sieluunsa.

Paavali oli viime hetkien kuluessa muuttunut Menander'iksi; mutta tuossa yksinään luolassa istuvassa naisessa, Phoebicion vaimossa, joka oli tämän muutoksen vaikuttanut, oli tapahtunut vielä suurempi muutos, kuin hänessä.

Hän oli Sirona eikä kuitenkaan Sirona.

Hän oli mielellään totellut, kun erakko oli käskenyt häntä menemään luolaan, ja olisi hänen käskemättänsäkin poistunut etsimään yksinäisyyttä, sillä hän tunsi, että jotakin suurta, harvinaista ja käsittämätöntä liikkui hänen sielussaan ja että jotain sanomatointa, mutta voimakasta oli hänen sydämessään kehittynyt ja päässyt valloillensa, elohon ja liikkeesen. Ja tämä tuntui hänestä oudolta ja kumminkin rakkaalta, huolestuttavalta ja kumminkin suloiselta, tuskalliselta ja kumminkin sanomattoman viehättävältä.

Hän oli joutunut sellaiseen sielun tilaan, jommoista hän ei ollut ennen tuntenut, ja hänestä oli ikäänkuin Polykarpon puheen jälkeen uusi raikkaampi veri nopeammin olisi virrannut hänen suonissaan.

Kaikki hänen hermonsa vapisivat, ikäänkuin hänen kotimaassansa kasvavan palsamihaavan lehdet, kun Rhônevirran aalloilla kiikkuva tuuli niitä koskettaa, ja hänen oli vaikea käsittää Paavalin sanoja ja vielä vaikeampi keksiä sopivia vastauksia hänen kysymyksiinsä.

Niin pian kuin hän jäi itsekseen, niin hän istuutui vuoteelleen kyynärpää polven nojassa ja pää käteen vaipuneena, ja silloin kuohui hänessä vallitsevan intohimon yhä valtavammaksi paisuva ja uhkuava tulva yli ääriensä lämpimäksi kyynelvirraksi.

Tällä tavalla ei Sirona ollut vielä milloinkaan itkenyt.

Ei mitään tuskaa, ei mitään katkeruutta sekaantunut kyynelkarpaloiden puhtaasen, virvoittavaan nesteesen.

Ihmekukkia, joilla oli ennen aavistamaton loisto ja ihanuus, puhkesi itkijän sielussa, ja kun vihdoin hänen kyyneleensä herkesivät vuotamasta, niin hänen mielensä ympärystänsä tyyntyi tyyntymistään, mutta valkeni myös samalla valkenemistaan.

Hän oli sillä mielialalla, kuin ihminen, joka on kasvanut maan-alaisessa paikassa, jonne ei rahtunenkaan päivän valoa ole päässyt tunkeumaan, ja joka vihdoinkin vapauttajansa kanssa käsikkäin katselee sinistä taivasta, auringon kirkkautta sekä metsän ja nurmen tuhansia lehtiä ja kukkia.

Hän oli kurja, mutta kuitenkin samalla onnellinen nainen.

"Tämä on rakkautta", kaikui ja raikui hänen sydämessään, ja kun hän mielessään katsahti menneihin aikoihin ja muisteli niitä ihailijoita, jotka Arelaassa, kun hän vielä oli puolikuntoinen lapsi, ja sitten Roomassa olivat häntä lähestyneet suloisilla katseilla ja sanoilla, niin kaikki tuntuivat hänestä varjokuvilta, joilla oli kädessä hoikat kynttilät, joiden valo surkeasti himmeni, kun Polykarpo astui esiin itse aurinko kädessä.

"Nuo ja hän!" hän mumisi itsekseen, ja hänen silmissään näkyi vaaka, jonka toisessa maljassa oli kaikki mielistely, jota hän turhamielisesti oli halunnut. Ne olivat kukin oljenkorren kaltaisia, ja ne kaikki yhteensä näyttivät keveältä lyhteeltä, joka kimmahti korkealle ilmaan, kun Polykarpo pani toiseen maljaan rakkautensa, satanaulaisen painon puhdasta kultaa.

"Ja jos kaikki kansat ja kuninkaat kokoaisivat aarteensa yhteen", hän ajatteli, "ja asettaisivat ne jalkojeni juureen, niin he eivät kuitenkaan saattaisi tehdä minua niin rikkaaksi, kuin hän on minut tehnyt; ja jos kaikki tähdet syöksyisivät toisiinsa, niin ei kumminkaan se suunnaton valopallo, joka silloin syntyisi, paistaisi kirkkaammin kuin se riemu, joka nyt täyttää sieluni. Tästä hetkestä lähtien en enää valita, tapahtui mitä tapahtui!"

Sitten hän ajatteli kaikkia entisiä kohtauksiaan Polykarpon kanssa, ja ett'ei hän koskaan ollut puhunut hänen kanssaan rakkaudesta.

Kuinka paljon vaivaa Polykarpolla lienee ollut itseänsä täten hillitessään!

Ilo täytti hänen mielensä, kun hän ajatteli, että hänkin oli puhdas ja ett'ei hän ollut Polykarpoa ansaitsematoin, ja ääretön kiitollisuus heräsi hänen sielussaan.

Rakkaus, jonka hän oli suonut tälle ainoalle miehelle, sai siivet ja kohosi yli maailman yhteisen olon ja elon ja muuttui hartaudeksi.

Syvään hengittäen hän kohotti silmänsä ja halusi osoittaa rakkautta jokaiselle luontokappaleelle ja koko luonnolle ja ikävöiden hän etsi sitä hyvää, korkeampaa voimaa, jota hänen oli kiittäminen tästä onnestaan.

Hänen isänsä oli, hänen vielä tyttönä ollessaan, kohdellut häntä ankarasti, mutta kuitenkin sallinut hänen yhtyä impien juhlakulkueesen Arelaan Venuksenjuhlissa, jonka jumalattaren puoleen kaikki naiset hänen kotiseuduillaan kääntyivät rukoillen ja uhraten, kun rakkaus oli vallannut heidän sydämensä, ja kulkea ikäistensä kanssa seppelöittynä ja kauniimmassa puvussa kaupungin katuja pitkin jumalattaren temppeliin.

Hän koetti rukoilla Venusta, mutta silloin juohtui vähän väliä hänen mieleensä, että miehet iloisesti pilaa tehden olivat seuranneet neitosia ja että hän itse halukkaasti oli kuunnellut noita usein uudistuvia ihailun huudahduksia, oli katseillaan kehoittanut vaiti-olevia puhumaan ja hymyilyllä palkinnut äänekkäimpiä.

Tällaiseen leikkiin ei hän tänään suinkaan ollut taipuvainen ja hänen mieleensä juohtuivat ne ankarat sanat, jotka Dorothea rouva oli lausunut Venuksen palvelemisesta, kun hän kerran oli kertonut hänelle miten Arelaan asukkaat osasivat viettää juhlia.

Ja Polykarpo, jonka sydän kumminkin oli niin täynnä rakkautta, ajatteli varmaankin aivan samoin kuin hänen äitinsä, ja hän juohtui sellaisena hänen mieleensä, kuin hän meni kirkkoon vanhempainsa jäljessä, sisarensa Marthanan rinnalla ja usein hänen kanssansa käsikkäin.

Aina oli senaattorin poika luonut häneen ystävällisiä silmäyksiä paitse käydessään sen Jumalan huoneesen, jonka sanottiin olevan rakkaus itse, ja jonka tunnustajat eivät todellakaan olleet köyhiä rakkaudesta, sillä jos missään, niin ainakin Pietarin huoneessa hellä mielisuosio yhdisti sydämet.

Hän muisti, että Paavali oli vähää ennen neuvonut häntä kääntymään kristittyjen ristiinnaulitun Jumalan puoleen, jossa asui sama jumalallinen rakkaus kaikkia kohtaan.

Häntähän Polykarpokin rukoili ja ehkä juuri tänä hetkenä, ja jos hän tekisi samoin, niin täytyisi heidän rukouksensa yhtyä, ja siten hän kuitenkin saattoi olla yhdistettynä siihen rakkaasen miehen, josta kaikki eroitti hänet.

Hän lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin, niinkuin hän oli usein nähnyt kristittyjen tekevän, ja ajatteli niitä tuskia, joita tuo mies raukka lävistetyin käsin ristillä riippuessaan oli kestänyt niin kärsivällisenä, vaikka häntä viattomana kidutettiin, ja hän tunsi syvää sääliä häntä kohtaan ja sanoi hiljaan luoden silmänsä luolan matalaa kattoa kohti:

"Sinä onneton, hyvä Jumalan poika, Sinä tiedät miltä tuntuu, kun kaikki ihmiset yhtä viattomasti syyttävät, ja sinä kyllä minua ymmärrät, kun sanon, kuinka sydäntäni särkee!

"Mutta sanotaanhan, että Sinun sydämesi on kaikista sydämistä rakastavaisin, ja sen tähden Sinä varmaankin tiedät, mistä syystä minä kaikkien tuskieni ohessa kuitenkin melkein tunnen olevani onnellinen vaimo. Jumalan hengitys on kaiketi riemua ja sitä Sinä varmaankin olet tuntenut, kun Sinua piinattiin ja pilkattiin, sillä rakkaudesta Sinä olet kärsinyt.

"Sanotaan Sinun olleen kokonaan puhdas ja viaton. Minä, minä olen kyllä tehnyt monta hulluutta, mutta syntiä, oikeata syntiä en minä varmaankaan ole tehnyt! Täytyyhän Sinun se tietää, sillä Sinä olet Jumala, tunnet menneet vaiheet ja katsot sydämiin. Mutta minä tahtoisin myöskin mielelläni jäädä viattomaksi, mutta kuinka se käypi päinsä, kun minun täytyy antautua Polykarpon omaksi, kun minä kumminkin olen toisen miehen aviovaimo?

"Mutta olisinko minä siis todellakin tuon inhottavan ilkimyksen oma ja oikea vaimo, joka möi minut toiselle? Hän on sydämelleni niin outo, niin outo, kuin en olisi koskaan nähnyt häntä silmilläni. Mutta kumminkaan, usko minua, en minä hänelle toivo mitään pahaa ja olen tyytyväinen, jos vaan pääsen hänen luokseen palaamasta. Lapsena minä pelkäsin sammakoita. Muut sisarukset tiesivät tämän ja kerran veljeni Licinio pani paljaalle kaulalleni suuren sammakon, jonka hän oli saanut kiinni. Pöyristys kävi ruumiini läpi ja minä kirkaisin kovasti, sillä sammakko tuntui niin inhottavan kostealta ja kylmältä, ett'en voi sitä sanoa. Ja siltä, juuri siltä minusta on aina niistä päivistä alkaen, jotka sain elää Roomassa, tuntunut, kun Phoebicio koski minuun, ja kumminkaan en uskaltanut huutaa, kun hän sen teki.

"Mutta Polykarpo! Olisipa hän vaan täällä ja jospa hän saisi tarttua käsiini!

"Hän sanoi, että minä olin hänen omansa, enkä niinä ole kuitenkaan koskaan kehoittanut häntä. Mutta nyt! Vaikka en mielelläni kärsi tuskaa ja kauhistun kuolemaa, niin minä varmaankin, varmaankin, jos vaara taikka tuska häntä uhkaisi ja minä sillä saattaisin hänet pelastaa, antaisin valittamatta ristiin naulita itseni hänen puolestaan, niinkuin Sinä teit meidän kaikkien puolestamme.

"Mutta hänen tulisi saada tietää, että minä kuolisin hänen puolestaan, ja jos hän silloin loisi syvän, omituisen katseensa lakastuviin silmiini, niin silloin minä tahtoisin sanoa hänelle, että minä siten kiitän häntä hänen suuresta rakkaudestaan, joka on aivan toista ja ylevämpää kuin kaikki rakkaus, mitä tähän asti olen nähnyt. Sen, joka niin suuressa määrin kohoaa yli kaiken, mitä ihmiset muutoin tuntevat, sen täytyy toki, minun luullakseni, olla jumalallista. Saattaako sellainen rakkaus olla syntinen? Minä en sitä tiedä, mutta Sinä sen varmaankin tiedät, ja Sinä, jota sanotaan hyväksi paimeneksi, yhdistä meidät toisiimme taikka eroita meidät toisistamme, sen mukaan kuin on paras hänelle, mutta jos se käypi laatuun, niin yhdistä meidät kuitenkin, vaikkapa vaan yhdeksi ainoaksi hetkeksi. Jos hän vaan saa tietää, ett'en minä ole huono ja että Sirona raukka tahtoo olla hänen omansa, yksinään hänen, niin minä mielelläni tahdon kuolla. Sinä hyvä, hyvä paimen, ota minut myöskin laumaasi ja johda minua!"

Täten Sirona rukoili, ja hänen sisällisen silmänsä edessä leijaili ystävällisen, kauniin nuorukais-olennon kuva.

Hän oli nähnyt Polykarpon tekemän kohokuvan, "Hyvän paimenen" mallin, eikä ollut koskaan unhoittanut paimenen kasvojen lempeitä juonteita.

Niin tunnetulta ja tuttavalta se hänestä näytti, kuin hän olisi tiennyt, vaikk'ei hän sitä edes aavistanutkaan – , että hänkin puolestaan oli osallinen työn hyvään menestykseen.

Rakkaus, joka liittää kaksi sielua toisiinsa, on Homeron Okeanon kaltainen, joka virtaa ylt'ympäri maan molempia puoliskoja. Se lainehtii lainehtimistaan, kuka taitaa sanoa, mistä aaltojen alkua on etsiminen, sieltä vaiko täältä?

Dorothea rouva oli äidin ylpeydellä vienyt Sironan poikansa työhuoneesen.

Sirona muisteli häntäkin, hänen miestään ja heidän taloansakin, jonka portin päällä oli kiveen hakattu lause, jonka hän joka päivä oli nähnyt makuuhuoneestaan.