ALKULAUSE
Tämä kirja kuuluu harvimmille. Tuskin yksikään sen lukijoista on vielä syntynyt. Ne ovat niitä, jotka ymmärtävät Zarathustrani: kuinka saisin sekoittaa itseäni sellaisiin, jotka jo tänään saavat kuulijoita? Vasta ylihuomenna on minun aikani. Muutamat syntyvät isän kuoltua.
Ne ehdot, joilla minua ymmärretään, ja ymmärretään silloin välttämättömästi, vain liian hyvin ne tunnen. Tulee olla rehellinen henkisissä asioissa aina kovuuteen saakka kestääkseen vain edes totisuuttani, intohimoani. Tulee olla tottunut vuorilla elämään – näkemään viheliäisen loruilun politiikasta ja kansojen itsekkäisyydestä allaan. Täytyy olla tullut välinpitämättömäksi, ei saa milloinkaan kysyä hyödyttääkö totuus, tuleeko se jollekin turmioksi… Väkevyyden mielihalu kysymyksiin, joihin ei yhdelläkään ole tänään rohkeutta; rohkeus kiellettyyn; ennakoltamääräys labyrinttiin. Seitsemän yksinäisyyden tunteminen. Uudet korvat uutta soittoa kuulemaan. Uudet silmät etäisintä näkemään. Uusi omatunto tähän saakka vaienneille totuuksille. Ja tahto ekonomiaan suurissa piirtein: säilyttää voimansa, ihastuksensa koossa… Kunnioituksen itseään kohtaan; rakkauden itseensä; ehdottoman vapauden itseään kohtaan…
Hyvä! Nämä yksin ovat minun lukijoitani, oikeita lukijoitani, ennaltamäärättyjä lukijoitani: mitä jäännöksestä? – Jäännös on vain ihmiskunta – Tulee nousta ihmiskuntaa ylemmäksi voiman sielunkorkeuden, – ylenkatseen kautta.
Friedrich Nietzsche.
1
– Katsokaamme toisiamme kasvoihin. Me olemme pohjanperäläisiä, – me tiedämme kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme. "Et maata, et vettä myöten ole löytävä tietä pohjanperäläisten luo": sen tiesi jo Pindarus meistä. Tuollapuolen Pohjolaa, jäätä, kuolemaa meidän elämämme, meidän onnemme… Me olemme löytäneet onnen, tiedämme tien, me löysimme käytävän labyrintin vuosituhansista. Ken löysi sen muutoin? – Ehkä moderni ihminen? – "En tiedä tietä ulos enkä sisälle; olen kaikkea, mikä ei tiedä tietä ulos eikä sisälle" – huokaa moderni ihminen… Tästä modernisuudesta me tulimme sairaiksi, – lahosta rauhasta, pelkurimaisesta kompromissista, modernin myöntämisen ja kieltämisen koko siveellisestä saastasta. Tämä sydämen suvaitsevaisuus ja laajuus, joka "antaa anteeksi" kaiken, koska se "ymmärtää" kaiken, on meille sciroccoa. Mieluummin elää jäässä kuin modernien hyveiden ja muiden etelätuulten joukossa!.. Me kyllä olimme urhoollisia, me emme säästäneet itseämme emmekä toisia: mutta me emme tienneet pitkään aikaan, mihin käyttää urhoollisuuttamme. Me kävimme synkiksi, meitä kutsuttiin fatalisteiksi. Meidän kohtalomme – oli runsaus, jännitys, voimien patoutuminen. Me janosimme salamaa ja tekoja, me pysyttelimme kauimpana raihnaiden onnesta, "taipumisesta"… Ukkosta oli ilmassamme, luonto, jonka me muodostamme, pimeni – sillä meillä ei ollut yhtään tietä. Onnemme kaava: on, ei, suora viiva, päämaali…
2
Mikä on hyvää? – Kaikki, mikä kohottaa vallantuntoa, tahtoa valtaan, valtaa itseään ihmisessä.
Mikä on huonoa? – Kaikki, mikä syntyy heikkoudesta.
Mikä on onni? – Tunto siitä, että valta kasvaa, – että vastarinta tulee voitetuksi.
Ei tyytyväisyyttä, vaan enemmän valtaa; ei rauhaa yleensä, vaan sotaa; ei hyvettä, vaan kuntoa (hyve renessansityylillä, virtu, moraalin myrkystä vapaa hyve).
Heikkojen ja epäonnistuneiden tulee käydä perikatoon: meidän ihmisrakkautemme ensimmäinen käsky. Ja heitä on siihen vielä autettavakin.
Mikä on vahingollisempaa kuin jokainen pahe? Teon sääli epäonnistuneita ja heikkoja kohtaan – kristinoppi…
3
Kysymys siitä, mikä ihmisen vapauttaisi olennoiden järjestysjaksosta, ei ole se problemi, jonka tässä esitän ( – ihminen on lopputulos – ): vaan mitä ihmistyyppiä tulee kasvattaa, tulee tahtoa korkeampiarvoisena, elämän-ansaitsevampana, tulevaisuudesta tietoisampana tyyppinä.
Tämä korkeampiarvoinen tyyppi on jo usein kyllä ollut olemassa: mutta onnensattumana, poikkeuksena, ei milloinkaan tarkoitettuna. Pikemmin on häntä juuri enin peljätty, hän on tähän saakka ollut miltei kammotus; – ja tämän kammon pohjalla toivottiin, kasvatettiin, saavutettiin päinvastainen tyyppi: kotieläin, laumaeläin, sairas eläin ihminen, – kristitty…
4
Ihmiskunta ei osoita kehitystä parempaan tai voimakkaampaan tai korkeampaan siten kuin tänään uskotaan. "Edistyminen" on vain moderni idea, s.o. väärä idea. Nykyajan europalainen on arvoltaan paljon alempi renessansin europalaista; edelleenkehittyminen ei valitettavasti kyllä ole välttämättömästi lainkaan kohoamista, ylenemistä, vahvistumista.
Toisessa merkityksessä sattuu kauimpana toisistaan olevissa paikoissa maanpinnalla ja mitä erilaisimmissa kultuurioloissa onnellisia yksityistapauksia, jotka todellakin synnyttävät korkeamman tyypin: tyypin, joka suhteessaan ihmiskuntaan kokonaisuudessaan on jonkunlainen yli-ihminen. Sellaiset suuren, suotuisan kehityksen onnensattumat ovat alati olleet mahdollisia ja tulevat ehkä alati olemaankin. Ja suotuisien olosuhteiden vallitessa voivat kokonaiset suvut, heimot, kansatkin esittää sellaisia sattumia.
5
Ei tule koristella ja kaunistella kristinoppia: se on käynyt sotaa henkeen ja veriin tätä korkeampaa ihmistyyppiä vastaan, se on kironnut tämän tyypin kaikki perusvaistot, se on näistä vaistoista siivilöinyt esiin pahan olemuksen, pahan olennon: voimakkaan ihmisen tyypillisesti hyljättävänä, "hylkiönä". Kristinoppi on asettunut kaiken heikon, matalan, epäonnistuneen puolelle, se on tehnyt vihamielisyyden voimakkaan elämän itsesäilytysvaistoa vastaan ihanteeksi; se on turmellut myös henkisesti voimakkaimpien luonteiden järjen opettamalla, että henkisyyden korkeimmat arvot ovat käsitettävät syntisiksi, harhauttaviksi, kiusauksiksi. Surkuteltavin esimerkki tästä on Pascalin turmeltuminen, hänen, joka uskoi perisynnin turmelleen hänen järkensä, vaikka hänen järkensä olikin hänen kristinuskonsa turmelema! —
6
Kiusallinen, hirvittävä näytelmä on minulle avautunut: ihmisen turmeltuneen tilan edestä olen vetänyt esiripun. Tämä sanani on turvattu siltä epäluulolta, että siinä voisi piillä siveellinen syytös ihmistä vastaan. Sanani on – tahtoisin vielä kerran alleviivata sen – moraalin myrkystä vapaa: ja siihen määrin, että voimakkaimmin tunnen tämän turmeltuneen tilan juuri siinä, missä tähän saakka itsetietoisimmin on tavoitettu "hyvettä", "jumalallisuutta". Minä tarkoitan, sen huomaa heti, turmeluksella dekadensia: väitän, että kaikki arvot, joissa ihmiskunta nyt lausuu korkeimmat toiveensa, ovat dekadensiarvoja.
Kutsun silloin sitä eläintä, sukua, yksilöä turmeltuneeksi, kun se kadottaa vaistonsa, kun se valitsee, kun se pitää parempana sitä, mikä sitä vahingoittaa. "Korkeampien tunteiden", "inhimillisten ihanteiden" historia – ja mahdollista on, että minun täytyy kertoa se – selittäisikin melkein sen, miksi ihminen on niin turmeltunut. Pidän elämää kasvavuuden, itsesäilytyksen, voimankokoamisen, vallan vaistona: missä tahtoa valtaan puuttuu, siellä alkaa alentuminen. Väitän, että ihmiskunnan kaikilta korkeimmilta arvoilta puuttuu tätä tahtoa, – että alentumisarvot, nihilistiset arvot hallitsevat pyhimpien nimien varjossa.
7
Kristinoppia kutsutaan säälin uskonnoksi. – Sääli on toonillisten affektien vastakohta, jotka kohottavat elämäntunnon energiaa: se vaikuttaa depressiivisesti. Sääliessä kadotetaan voimaa. Sääli suurentaa ja tekee moninkertaiseksi ne voimanmenetykset, joita jo kärsimys tuottaa elämälle. Sääli tekee itse kärsimyksen tarttuvaksi; muutamissa olosuhteissa voidaan sillä saavuttaa elämän ja elämänenergian yleinen menetys, joka on absurdissa suhteessa syynsä määrään ( – kuten natsarealaisen kuolema). Tämä on ensimäinen näkökanta; mutta on olemassa vielä tärkeämpiä. Jos sääli mitataan niiden reaktsioonien arvon mukaan, joita sillä on tapana synnyttää, näyttäytyy sen elämälle vaarallinen luonne vieläkin selvemmässä valossa. Sääli ehkäisee suuressa kokonaisuudessa kehityksen lakia, joka on valinnan laki. Se säilyttää sitä, mikä on perikatoon kypsää, se esiintyy elämän rappeutuneiden ja tuomittujen hyväksi, se antaa kaiken epäonnistuneen runsaudella, jota se säilyttää elämässä, elämälle itselleen synkän ja problemaattisen leiman. Sääliä on uskallettu kutsua hyveeksi ( – jokaisessa ylhäisessä moraalissa sitä pidetään heikkoutena – ); on menty pitemmälle, siitä on tehty hyve, kaikkien hyveiden pohja ja synty, – kuitenkin, se tulee alati muistaa, vain yhden filosofian näkökannalta, joka oli nihilistinen, joka kirjoitti kilpeensä elämän kieltämisen. Schopenhauer oli täydellisesti oikeutettu siihen: säälillä kielletään elämä, tehdään kieltämisen arvoisemmaksi, – sääli on sovellutettua nihilismiä. Vielä kerran sanottuna: tämä depressiivinen ja tarttuva vaisto ehkäisee niitä vaistoja, jotka tarkoittavat elämän säilyttämistä ja arvossa ylentymistä: se on sekä kurjuuden monistajana että kaikkien kurjien säilyttäjänä dekadensin kiiruhtamisen parhaita keinoja, – sääli houkuttelee tyhjään "ei-mitään"!.. Ei sanota "ei-mitään": sanotaan sen sijaan "tuollapuolen"; tai "jumala"; tai "tosi elämä"; tai Nirvana, lunastus, autuus… Tämä uskonnollis-moraalisen luontoperäisen taipumuksen synnyttämä viaton kaunopuheisuus osoittautuu heti paljon vähemmän viattomaksi, jos ymmärtää, mikä tarkoitusperä tässä on kietoutunut ylevien sanojen vaippaan: elämälle vihollismielinen tarkoitusperä. Schopenhauer oli vihollismielinen elämälle: senvuoksi kävi sääli hänelle hyveeksi… Aristoteles piti, kuten tiedetään, sääliä sairaloisena ja vaarallisena tilana, jota oli toisinaan hyvä herättää purgatiivia käyttämällä: hän käsitti tragedian purgatiivina. Elämänvaisto vaatii todellakin, että etsitään keino, jolla kerrankin saadaan puhkaistuksi se säälin sairaloinen ja vaarallinen patoutuminen, josta Schopenhauer (ja valitettavasti kyllä kirjallinen ja taiteellinen dekadensimmekin, Pietarista Parisiin, Tolstoista Wagneriin) on todistuksena. Meidän epäterveellisessä modernisuudessamme ei mikään ole epäterveellisempää kuin kristillinen sääli. Tässä olla lääkärinä, tässä olla heltymätön, tässä käyttää veistä – se on meidän tehtävämme, meidän ihmisrakkautemme on sitä laatua, me olemme siten filosoofeja, me pohjanperäläiset! —
8
On välttämätöntä selittää, minkä me tunnemme vastakohdaksemme: – teoloogit ja kaiken, jolla on teoloogiverta ruumiissaan – koko filosofiamme… On täytynyt nähdä vaara läheltä, vielä paremmin, on täytynyt elää se itsessään, on täytynyt sen aiheuttamana olla lähellä perikatoa, jotta ei enää tajuaisi mitään leikkiä, kun tästä on kysymys ( – herrojen luonnontutkijoiden ja fysioloogien vapaa-ajattelu on minusta pilaa, heiltä puuttuu intohimo näissä asioissa, siitä kärsiminen – ). Tämä verenmyrkytys ulottuu paljon pitemmälle kuin uskotaan: olen löytänyt "pöyhkeyden" teoloogivaistoa kaikkialla, missä nykyään pidetään itseään idealistina, – missä korkeamman alkuperän nojalla vaaditaan oikeutta katsella ylimielisesti ja vieraasti todellisuutta… Idealistilla on, aivan kuin papilla, kaikki suuret käsitteet käsillä ( – eikä ainoastaan käsillä!), hyväntahtoisesti halveksien hän viskaa ne "ymmärrystä", "aisteja", "kunniaa", "hyvinvointia", "tiedettä" vastaan, hän näkee kaiken tuollaisen allaan, vahingollisina ja viettelevinä voimina, joiden yllä "henki" leijailee itsestään-puhtaana: – ikäänkuin eivät nöyryys, siveys, köyhyys, sanalla sanoen pyhyys, olisi vahingoittaneet elämää tähän saakka äärettömän paljon enemmän kuin mitkään kauheudet ja paheet… Puhdas henki on puhdas valhe… Niin kauan kuin pappia, tuota ammatillista elämänkieltäjää, elämänsoimaajaa, elämänmyrkyttäjää, pidetään korkeampilajisena ihmisenä, ei ole yhtään vastausta kysymykseen: mikä on totuus? Totuus on asetettu jo päälaelleen, kun tyhjyyden ja kieltämisen itsetietoinen puoltaja on tunnustettu "totuuden" edustajaksi…
9
Tätä teoloogivaistoa vastaan minä käyn sotaa: olen löytänyt sen jäljet kaikkialla. Kenellä on teoloogiverta suonissaan, hän asettuu alusta alkaen kieroon ja epärehelliseen asemaan kaikkiin olioihin nähden. Paatosta, joka tästä kehittyy, kutsutaan uskoksi: suljetaan silmät kerta kaikkiaan näkemästä omaa itseään, jotta ei kärsittäisi parantumattoman valheellisuuden näöstä. Tästä kaikkiin olioihin nähden virheellisestä optiikasta tehdään itselleen moraali, hyve, pyhyys, hyvä omatunto ja väärinnäkeminen liitetään yhteen, – vaaditaan, ettei muunlainen optiikka saa enää olla minkään arvoinen, sittenkuin oma on tehty korkeasti pyhäksi nimillä "jumala", "lunastus", "iankaikkisuus". Olen kaivanut teoloogivaiston esiin kaikkialta: se on enin levinnyt, alkuperäisimmän maanalainen valheellisuuden muoto mitä maanpäällä on. Mitä teoloogi pitää totena, sen täytyy olla väärää: siinä on miltei totuuden kriteriumi. Hänen alin itsesäilytysvaistonsa kieltää, ettei todellisuus yhdessä ainoassakaan kohdassa pääse arvoonsa, ei edes tule kysymykseenkään. Niin pitkälle kuin teoloogivaikutusta riittää, on arvojen arvioiminen asetettu päälaelleen, ovat käsitteet "tosi" ja "väärä" sekoitetut: mikä elämälle on vahingollisinta, sitä kutsutaan täällä "todeksi", mikä nostaa, kohottaa, myöntää, vanhurskauttaa elämän ja tekee sen voitolliseksi, sitä kutsutaan "vääräksi"… Jos sattuu, että teoloogit ruhtinaiden (tai kansojen – ) äänettömällä suostumuksella tavoittavat valtaa, niin älkäämme epäilkö, mitä joka kerta pohjalla tapahtuu: tahto loppuun, nihilistinen tahto tahtoo valtaan…
10
Saksalaiset ymmärtävät minut heti, jos sanon, että teoloogiveri on turmellut filosofian. Protestanttinen pappi on saksalaisen filosofian isoisä, protestantisuus itse sen peccatum originale. Protestantisuuden määritelmä: kristinopin – ja järjen – toispuolinen halvaantuminen… Ei tarvitse lausua muuta kuin sana "Tübinger-Stift" käsittääkseen, mitä saksalainen filosofia oikeastaan on – salakavalaa teologiaa… Svaabit ovat Saksan parhaat valhettelijat, he valhettelevat viattomasti… Mistä se riemu, joka Kantin esiintyessä valtasi Saksan oppineen maailman, jonka jäsenistä kolme neljäsosaa on papin- ja opettajanpoikia, – mistä tuo saksalainen vakaumus, joka herättää vastakaikua vielä tänään, että Kantin kautta olisi tapahtunut käännös parempaan? Saksalaisen oppineen teoloogivaisto vainusi, mikä nyt jälleen oli mahdollista… salatie vanhaan ihanteeseen oli auki, käsite "tosi maailma", moraalikäsite maailman esanssina ( – nämä kaksi eniten onnettomuutta tuottavaa erhetystä mitä on olemassa!) olivat uudelleen, kiitos olkoon kavalan-viisaan epäilyn, ainakin kumoamattomia, vaikkakaan niitä ei voinut todistaa… Järki, järjen oikeus ei ulotu niin etäälle… Todellisuus oli tehty "näennäisyydeksi"; kokonaan valheteltu maailma, olemisen maailma, oli tehty todellisuudeksi… Kantin menestys on vain teoloogimenestystä: Kant oli, kuten Luther, kuten Leibniz, saksalaisen itsessään tahdittoman rehellisyyden lisähillike —
11
Vielä sana Kantia vastaan moralistina. Hyveen tulee olla meidän keksintöämme, meidän personallinen puolustuksemme ja tarpeemme: kaikissa muissa tapauksissa se on vaara. Mikä ei ole elämämme ehtona, se vahingoittaa sitä: hyve, joka perustuu ainoastaan kunnioituksentunteeseen "hyve" käsitettä kohtaan, kuten Kant tahtoi, on vahingollinen. "Hyve", "velvollisuus", "hyvä itsessään", hyvä, jolla on personattomuuden ja yleispätevyyden leima – houre, jossa rappeutuminen, elämän viimeinen voimain loppuminen, königsbergiläinen kiinalaisuus saa ilmaisumuotonsa. Säilymisen ja kasvamisen sisimmät lait vaativat päinvastoin, että kukin keksii itselleen oman hyveensä, oman kategoorisen imperatiivinsa. Kansa käy perikatoon, jos se sekoittaa oman velvollisuutensa velvollisuuskäsitteeseen yleensä. Mikään ei hävitä perinpohjaisemmin, syvemmin kuin personaton "velvollisuus", uhri abstraktsioonin Molokille. – Oi, että Kantin kategoorista imperatiivia ei ole huomattu elämälle vaaralliseksi!.. Teoloogivaisto yksin otti sen turviinsa! Teon, johon elämänvaisto pakottaa, todistaa mielihalu oikeaksi teoksi: ja tämä nihilisti, jolla oli kristillis-dogmaattiset sisälmykset, piti mielihalua vastaväitteenä… Mikä turmelee pikaisemmin kuin työnteko, ajatteleminen, tunteminen ilman sisällistä tarvetta, ilman syvästi personallista valintaa, ilman mielihalua? "velvollisuuden" automaattina? Se on aivan yksinkertaisesti dekadensin resepti, vieläpä idioottisuuden… Kant tuli idiootiksi. – Ja hän oli Goethen aikalainen! Tätä hämähäkkiluonnetta pidettiin saksalaisena filosoofina, – pidetään yhä vielä!.. En tahdo sanoa, mitä saksalaisista ajattelen… Eikö Kant pitänyt Ranskan vallankumousta siirtymisenä epä-organisesta valtiomuodosta organiseen? Eikö hän ole miettinyt, löytyykö tapausta, jota ei voi selittää muutoin, kuin että ihmiskunnalla on joku moraalinen taipumus, niin että sillä "ihmiskunnan tendensi hyvään" on kerta kaikkiaan todistettu? Kantin vastaus: se on "vallankumous". Kaikessa harhaanosuva vaisto, luonnonvastainen vaistoaa, saksalainen dekadensi filosofiana – siinä Kant! —
12
Erotan pari skeptikkoa, säädyllisen tyypin filosofian historiassa: mutta jäännös ei tunne intellektuaalin rehellisyyden ensimäisiä vaatimuksia. He kaikki tyyni tekevät kuin naiset, kaikki nämä suuret haaveksijat ja ihme-eläimet, – he pitävät "kauniita tunteita" jo todistuskappaleena, "pullistunutta rintaa" jumaluuden palkeina, vakuutusta totuuden kriteriumina. Lopuksi vielä on Kant, "saksalaisessa viattomuudessa", koettanut "käytännöllisen järjen" käsitteessä tehdä tieteelliseksi tämän korruptsioonin muodon, tämän intellektuaalin omantunnon puutteen: hän keksi erityisen järjen siihen kohtaan, jolloin ei tarvitse huolehtia järjestä, nimittäin silloin kuin moraali, silloin kuin ylhäinen vaatimus "sinun täytyy" korottaa äänensä. Jos ajatellaan, että melkein kaikkien kansojen filosoofit ovat papillisen tyypin edelleenkehitystä, silloin ei enää hämmästytä tämä pappien perintö, tämä vääristely itseään kohtaan. Kun on pyhiä tehtäviä hallussaan, esim. tehdä ihmiset paremmiksi, pelastaa, lunastaa heidät, kun kantaa povessaan jumaluutta, on tuonpuolisen imperatiivin puhetorvi, silloin on jo ulkopuolella kaikkia arvioimisia, jotka vain ovat järjellisiä, – itse jo sellaisen tehtävän pyhittämänä, itse jo korkeamman järjestyksen tyyppinä!.. Mitä kuuluu tiede pappiin? Hän on liian korkealla siihen nähden! – Ja pappi on hallinnut tähän saakka! – Hän määräsi käsitteen "tosi" ja "valhe"!..
13
Älkäämme väheksikö sitä: me itse, me vapaat henget, olemme jo "kaikkien arvojen uudestaan arvioimista", ilmielävä sodan- ja voitonjulistus kaikkia vanhoja "tosi" ja "valhe" käsitteitä vastaan. Arvokkaimmat tiedot löydetään viimeiseksi; mutta arvokkaimmat tiedot ovat metoodit. Nykyaikaisen tieteellisyytemme kaikki metoodit, kaikki edellytykset ovat vuosituhansien kuluessa olleet syvimmän ylenkatseen esineenä: niiden takia oli suljettu pois kaikkien "kunniallisten" ihmisten seurasta – pidettiin "jumalan vihollisena", totuuden halveksijana, "riivattuna". Tieteelliseltä luonteelta oli Tshandalaa… Ihmiskunnan koko paatos on ollut vastassamme – sen käsite siitä, mitä totuuden tulee olla, mitä totuuden palveluksen tulee olla: jokainen "sinun täytyy" on tähän saakka ollut meitä vastaan kohdistettu… Meidän objektimme, meidän menettelytapamme, meidän hiljainen, varovainen, epäileväinen tapamme – kaikki on tuntunut ihmiskunnasta täydellisesti arvottomalta ja halveksittavalta. – Viimein saattoi täydellä syyllä kysyä itseltään, eikö se ole oikeastaan ollut esteettinen maku, joka on pitänyt ihmiskuntaa niin pitkäaikaisessa sokeudessa: se vaati totuudelta pittoreskia vaikutusta, samoin vaati se tietäväiseltä, että hän vaikuttaisi voimakkaasti aisteihin. Meidän häveliäisyytemme on ollut sille kaikkein vastenmielisintä… Oi, kuinka hyvin he käsittivät sen, nämä jumalan kalkkunakukot —
14
Me olemme muuttuneet. Me olemme kaikessa käyneet häveliäämmiksi. Me emme johda enää ihmisen alkuperää "hengestä", "jumaluudesta", me olemme asettaneet hänet takaisin eläinten joukkoon. Hän on meistä voimakkain eläin, koska hän on viekkain: seurauksena siitä on hänen henkisyytensä. Toiselta puolen me suojelemme itseämme eräästä turhamaisuudesta, joka tässäkin voisi tahtoa herätä jälleen eloon: siitä turhamaisuudesta, että ihminen olisi ollut eläinmaailman kehityksen suuri salatarkoitus. Hän ei ole suinkaan mikään luomisen kruunu, jokainen olento on hänen rinnallaan samallaisella täydellisyyden asteella… Ja väittäessämme tätä, me väitämme vielä liikaa: ihminen on, suhteellisesti katsottuna, epäonnistunein eläin, sairaloisin, vaistoistaan vaarallisimmin eksynyt – tosin, lukuunottaen kaiken tämän, myöskin mieltäkiinnittävin! – Mitä eläimiin tulee, on Descartes ensimäisenä kunnioitettavalla rohkeudella uskaltanut ajatella, että eläin on ymmärrettävissä koneena: koko fysiologiamme panee parhaansa tämän väitteen todistamiseksi. Loogillisesti menetellen me emme aseta ihmistäkään ulkopuolelle, kuten Descartes vielä teki: mitä tänään on yleensä ihmisestä ymmärretty, ulottuu tasan niin etäälle kuin häntä on ymmärretty mekaanisena ilmiönä. Muinoin annettiin ihmiselle, korkeamman järjestyksen hänelle suomana myötäjäislahjana, "vapaa tahto": tänään olemme riistäneet häneltä tahdonkin siinä mielessä, ettei siinä ole enää mitään valtaa ymmärrettävissä. Vanha sana "tahto" on vain kelvollinen ilmaisemaan resultantia, jonkunlaista yksilöllistä reaktsioonia, joka välttämättömästi seuraa osittain ristiriitaisten, osittain yhteensointuvien kiihoitusten paljoutta: – tahto ei "toimi" enää, ei "pane liikkeeseen" enää… Muinoin nähtiin ihmisen tietoisuudessa, "hengessä", todistus hänen korkeammasta alkuperästään, hänen jumalallisuudestaan; jotta ihminen täydellistyisi, neuvottiin häntä kilpikonnan lailla kätkemään aistinsa sisäänsä, katkaisemaan siteet maalliseen, heittämään yltään kuolevainen verho: silloin jäisi pääasia hänestä jäljelle, "puhdas henki". Me olemme tässäkin suhteessa johtuneet parempiin ajatuksiin: tietoisuuden kyky – "henki" on meille juuri organismin suhteellisen epätäydellisyyden oire, vain koe, hapuileminen ja hairahtuminen, voimainponnistus, jossa kulutetaan turhaan suurta hermovoimaa, – me kiellämme, että mitään voidaan tehdä täydelliseksi, niin kauan kuin se tehdään tietoisesti. "Puhdas henki" on puhdas tuhmuus: ellemme ota lukuun hermorakennetta ja aisteja, niin me erhetymme laskussamme – siinä kaikki!..
15
Kristillisellä moraalilla ja kristinuskolla ei ole yhtään kosketuskohtaa todellisuuden kanssa. Yksinomaan kuvitteellisia syitä ("jumala", "sielu", "minä", "henki", "vapaa tahto" – tai myös "epävapaa"); yksinomaan kuvitteellisia vaikutuksia ("synti", "lunastus", "armo", "rangaistus", "syntien anteeksiantamus"). Kanssakäyminen kuvitteellisien olentojen kanssa ("jumala", "henget", "sielut"); kuvitteellinen luonnontiede (antroposentrinen; luonnollisten syiden käsittämisen täydellinen vajavaisuus); kuvitteellinen psykologia (pelkkää itsensä-väärinymmärtämistä, mieluisien tai epämieluisien yleistunteiden tulkintaa, esim. nervus sympathicuksen tilan, uskonnollismoraalisen luontoperäisen taipumuksen merkkikielen avulla – "katumus", "omantunnonvaiva", "perkeleen kiusaaminen", "jumalan läheisyys"); kuvitteellinen teleologia ("jumalan valtakunta", "viimeinen tuomio", "iankaikkinen elämä"). – Tämä puhdas valhemaailma eroaa hyvin epäedullisesti unelmamaailmasta siinä, että jälkimäinen kuvastelee todellisuutta, jota vastoin edellinen vääristelee, alentaa sen arvon ja kieltää sen. Kun kerran "luonto" käsite oli havaittu vastakkaiseksi "jumala" käsitteelle, täytyi sanan "luonnollinen" merkitä "hyljättävää", – koko tämän valhemaailman maaperä on viha luonnollisuutta ( – todellisuutta! – ) kohtaan, se on syvän tyytymättömyyden ilmaisumuoto todellisuutta kohtaan… Mutta tämä selittää kaiken. Kenellä yksin on syytä valheella vetäytyä pois todellisuudesta? Sillä, joka siitä kärsii. Mutta kärsiä todellisuudesta, se on olla epäonnistunut todellisuus… Tämän valheellisen moraalin ja uskonnon synnyttää se, että haluttomuuden tunteet voittavat halun tunteet, mutta tällaisessa voitossa on dekadensin kaava valmiina…
16
Samaan lopputulokseen pakottaa arvostelu kristillisestä jumalakäsitteestä. – Kansalla, joka uskoo vielä itseensä, on myöskin vielä oma jumalansa. Hänessä se kunnioittaa niitä ehtoja, joilla se pääsee voittoon, hyveitään, – se projiseeraa halun itseensä, vallantuntonsa olentoon, jota siitä voi kiittää. Ken on rikas, hän tahtoo lahjoittaa; ylväs kansa tarvitsee jumalan, jolle uhrata… Uskonto tällaisilla edellytyksillä on kiitollisuuden muoto. Ollaan kiitollisia omasta itsestään: senvuoksi tarvitaan jumala. – Sellaisen jumalan täytyy voida hyödyttää ja vahingoittaa, täytyy voida olla ystävä ja vihollinen, – häntä ihaillaan niin hyvässä kuin huonossakin. Jumalan luonnotonta kastreerausta pelkäksi hyvän jumalaksi ei ole lainkaan syytä toivoa. Tarvitaan niin pahaa kuin hyvääkin jumalaa: eihän ole juuri kiittäminen suvaitsevaisuutta ja ihmisystävällisyyttä omasta olemassaolostaan… Mitä jumalasta, joka ei tuntisi vihaa, kostoa, kateutta, pilkkaa, viekkautta, väkivaltaa? Joka ehkä ei tuntisi edes voiton ja hävityksen hurmaavaa kiihkoa? Sellaista jumalaa ei ymmärrettäisi: mihin häntä käyttää? Tosin: kun kansa käy perikatoon; kun se tuntee uskon tulevaisuuteen, toiveensa vapaudesta iäksi katoavan; kun sille selvenee, että alistuminen on hyödyllisintä ja että alistettujen hyveet ovat ainoat itsesäilytysehdot, silloin täytyy sen jumalankin muuttua. Hänestä tulee nyt liehakoiva, arka, nöyrä, kehoittaa etsimään "sielun rauhaa", kieltää vihaamasta, kehoittaa lempeästi säästämään, "rakastamaan" niin ystävää kuin vihollistakin. Hän saarnaa siveyttä alati, hän ryömii jokaisen yksityishyveen luolaan, hänestä tulee jokaisen jumala, tulee yksityinen, tulee kosmopoliitti… Ennen hän edusti kansaa, kansan voimaa, kaikkea hyökkäävää ja vallanhimoista kansan sielussa: nyt hän on ainoastaan hyvä jumala… Totisesti, jumalilla ei ole muuta valintaa, joko he ovat tahtoa valtaan – ja niin kauan he pysyvät kansanjumalina – , tai ovat he myöskin kykenemättömyyttä valtaan – ja silloin heistä tulee välttämättömästi hyviä…
17
Missä tahto valtaan jossakin muodossa alenee, siellä alkaa myös joka kerta fysiolooginen taantumus, dekadensi. Dekadensin jumaluudesta, jonka miehekkäimmät hyveet ja halut ovat ympärileikatut, tulee nyt välttämättömästi fysioloogisesti taantuneiden, heikkojen jumala. Itse he eivät kutsu itseään heikoiksi, he kutsuvat itseään "hyviksi"… Ymmärretään, ilman vihjausta jo, minä historian silmänräpäyksinä dualistinen fiktsiooni hyvästä ja pahasta jumalasta vasta käy mahdolliseksi. Saman vaiston ohjaamana, joka sai voitetut alentamaan jumalansa "yksinomaan hyväksi", poistavat he voittajiensa jumalalta hyvät ominaisuudet: he kostavat herroilleen siten, että perkeleellistävät heidän jumalansa. – Niin hyvä jumala kuin perkelekin: molemmat dekadensin sikiöitä. Kuinka voidaan vielä tänään mukautua siihen määrin kristillisten teoloogien tuhmuuteen, että heidän kanssaan säädetään edistykseksi jumalakäsitteen kehitys "Israelin jumalasta", kansanjumalasta, kristilliseen jumalaan, kaiken hyvän yhteenvetoon? – Mutta itse Renan tekee niin. Ikäänkuin Renanilla olisi mitään oikeutta tuhmuuteen! Vastakohtahan on silmiinpistävä. Kun kohoavan elämän edellytykset, kun kaikki voimakas, urhoollinen, käskevä, ylväs poistetaan jumalakäsitteestä, kun hän askel askeleelta vajoaa väsyneiden sauvan, kaikkien hukkuvien pelastusankkurin symbooliksi, kun hänestä tulee vaivaisten ihmisten jumala, syntisten jumala, sairaitten jumala par excellence, ja predikaatti "vapahtaja", "lunastaja" pysyy jumalallisena predikaattina yleensä; mistä puhuu sellainen muutos? Sellainen jumalallisuuden supistus? Tosin: "jumalan valtakunta" on siten suurentunut. Ennen hänellä oli vain oma kansansa, "valittu" kansansa. Kuitenkin läksi hän, aivan kuin hänen kansansakin, vieraisiin maihin, vaellukselle, siitä päivin hän ei pysynyt missään alallaan: kunnes hän viimein koteutui kaikkialla, tuo suuri kosmopoliitti, – kunnes hän sai "suuren joukon" ja puolet maailmaa puolellensa. Mutta "suuren joukon" jumalasta, demokraatista jumalien seassa, ei tullut siitä huolimatta ylvästä pakanajumalaa! Hän jäi juutalaiseksi, hän jäi loukkojen jumalaksi, kaikkien pimeiden nurkkien ja paikkojen, maailman kaikkien epäterveellisten majojen jumalaksi!.. Hänen maailmanvaltakuntansa on nyt kuten ennenkin Tuonenvaltakunta, sairashuone, kellarikerros-valtakunta, Ghetto-valtakunta… Ja hän itse, niin kalpea, niin heikko, niin dekadentti… Vieläpä kalpeista kalpeimmat pääsivät hänen herroikseen, herrat metafyysikot, käsite-albinokset. Nämä kutoivat verkkojaan niin kauan hänen ympärilleen, että hänestä itsestään, heidän liikkeittensä hypnotiseeraamana, tuli hämähäkki, tuli metafyysikko. Nyt hän vuorostaan kehräsi maailman itsestään – sub specie Spinozae – nyt hän uudestimuodosti itsensä yhä ohuemmaksi ja kalpeammaksi, tuli "ideaaliksi", tuli "puhtaaksi hengeksi", tuli "absoluutiksi", tuli "olioksi itsessään"… Jumalan häviö: jumalasta tuli "olio itsessään"…