52
Kristinoppi on myöskin kaiken henkisesti hyvin-onnistuneen vastakohta, – se voi käyttää vain sairasta järkeä kristillisenä järkenä, se asettuu kaiken idioottisen puolelle, se kiroaa hengen, terveen hengen ylivallan. Koska sairaus kuuluu kristinuskon olemukseen, täytyy myös tyypillisesti kristillisen tilan, "uskon", olla sairaus-muoto, täytyy kirkon hyljätä kaikki tietoon vievät suorat, rehelliset, tieteelliset tiet kiellettyinä teinä. Epäilykin jo on synti… Psykoloogisen puhtauden täydellinen puute – papilla jonka katse ilmaisee – on dekadensin seurausilmiö, – tarkasteltakoon hysteerisiä naisia tai riisitautiin taipuvaisia lapsia, jotta huomattaisiin, kuinka vaiston synnyttämä säännöllinen vilpillisyys, halu valhetella valhetellakseen, kykenemättömyys suoriin katseisiin ja askeliin ovat dekadensin ilmaisumuotoja. "Usko" merkitsee, että ei tahdo tietää, mikä on totta. Pietisti, kummastakin sukupuolesta oleva pappi, on väärä, koska hän on sairas: hänen vaistonsa vaatii, että totuus ei yhdessä kohdassakaan pääse oikeuksiinsa. "Mikä sairaaksi tekee, se on hyvää; mikä runsaudesta, yltäkylläisyydestä, vallasta johtuu, se on pahaa": niin tuntee uskovainen. Epävapaus valheeseen – siitä tunnen jokaisen ennalta määrätyn teoloogin. – Toinen teoloogin tunnusmerkki on hänen kykenemättömyytensä filologiaan. Filologialla on tässä ymmärrettävä, hyvin yleisessä merkityksessä, taitoa lukea hyvin, – osata lukea tosiasioita, selityksillä niitä vääristelemättä, kadottamatta varovaisuutta, kärsivällisyyttä, hienoutta kaipuussa tulla ymmärretyksi. Filologia ephexiksenä selityksessä: koskekoonpa se nyt kirjoja, sanomalehtiuutisia, ihmiskohtaloita tai ilmatieteellisiä havaintoja, – puhumattakaan "sielun pelastuksesta"… Se tapa, jolla teoloogi, yhdentekevää Berliinissäkö tai Roomassa, selittää "raamatun sanan" tai jonkun tapauksen, kotimaisen sotajoukon voiton esimerkiksi Davidin psalmien korkeammassa valaistuksessa, on aina siihen määrin uskalias, että filoloogi menettää mielenmalttinsa kuullessaan sen. Ja kuinka hänen tulee käyttäytyä, kun pietistit ja muut lehmät Svaabista muodostavat "jumalan sormella" olemassaolonsa viheliäisen jokapäiväisyyden ja tupasauhun "armon", "kaitselmuksen" ja "lunastuskokemusten" ihmeeksi! Häveliäimmänkin pyynnön hengestä, puhumatta säädyllisyydestä, pitäisi kuitenkin saada nämä selittäjät huomaamaan täydellisen lapsellisuuden ja halpuuden tuollaisessa jumalallisen sorminäppäryyden väärinkäyttämisessä. Niin vähäinen määrä kuin meissä onkin hurskautta, pitäisi meidän tuntea, että jumala, joka oikeaan aikaan parantaa nuhan, tai käskee meidän nousemaan ajuriin, silloinkuin rankkasade puhkeaa, on niin absurdi jumala, että hänet täytyisi poistaa, vaikka hän olisi olemassakin. Jumala palvelijana, jumala kirjeenkantajana, almanakantekijänä, – on todellakin kaikenlaisten sattumien tyhmin ilmaisumuoto… "Jumalallinen kaitselmus", sellaisena kuin sen likipitäen joka kolmas ihminen "sivistyneessä Saksassa" vielä tänäkin päivänä uskoo, olisi itsessään jo sellainen vastaväite jumalaa vastaan, jota voimakkaampaa tuskin olisi ajateltavissa. Joka tapauksessa ei se ainakaan puhuisi saksalaisten puolesta!..
53
– Että marttyyrit todistavat mitään jonkun asian totuudesta, on niin vähän totta, jotta tahtoisin kieltää, että marttyyrilla on milloinkaan ollut mitään tekemistä totuuden kanssa. Äänessä, jolla marttyyri heittää totenapitämisensä vasten kasvoja maailmalle, ilmenee jo niin alhainen älyllisen rehellisyyden aste, sellainen kuurous kysymykseen "totuus", että marttyyria ei tarvitse milloinkaan kumota. Totuus ei ole jotakin, mitä toisella on ja toisella ei ole: niin voivat korkeintaan talonpojat tai Lutherin kaltaiset talonpoikaisapostolit ajatella totuudesta. Voi olla vakuutettu, että häveliäisyys, rajoitus tässä kohden lisääntyy samassa määrin kuin tunnontarkkuus henkisissä asioissa. Olla tietoinen viidestä asiasta ja kevyellä kädellä ehkäistä, että tietää muuta… "Totuus", kuten sen sanan jokainen profeetta, jokainen lahkolainen, jokainen vapaa-ajattelija, jokainen sosialisti, jokainen kirkonmies käsittää, on täydellinen todistus siitä, että ei ole vielä ryhdyttykään siihen hengen kuriin ja itsensävoittamiseen, joka on välttämätöntä, jotta pieninkin totuus löydettäisiin. – Marttyyrikuolema, sivumennen sanottuna, on ollut suuri onnettomuus historiassa: se vietteli… Se johtopäätös, johon kaikki idiootit, nainen ja kansa siihen luettuina, ovat tulleet, nimittäin että asia, jonka vuoksi joku käy kuolemaan (tai joka ensimäisen kristinopin lailla synnyttää tappavia kulkutauteja) on jonkin arvoinen asia, – tämä johtopäätös on ollut sanomattomaksi haitaksi tutkimukselle, tutkivaiselle ja varovaiselle hengelle. Marttyyrit ovat vahingoittaneet totuutta… Vielä tänäänkin tarvitaan vain hiukan julmuutta vainoamisessa hankkiakseen itsessään niin vähäpätöiselle lahkouskoisuudelle kunnioitetun nimen. – Kuinka? Muuttaako se lainkaan jonkin asian arvoa, jos joku antaa elämänsä sen vuoksi? Erhetys, joka saavuttaa kunnioitusta, on erhetys, jolla on yksi viettelykiihoitin enemmän: uskotteko te, että antaisimme teille, herrat teoloogit, aihetta joutua marttyyreiksi valheenne puolesta? – Asian kumoo asettamalla sen kunnioittavasti jäähän, – samoin kumotaan myös teoloogeja… Se juuri oli kaikkien vainoojien maailmanhistoriallinen tuhmuus, että he antoivat vastustamallensa asialle kunniallisuuden vivahduksen, että – he lahjoittivat sille marttyyriuden haltioitumisen… Nainen makaa vielä polvillaan erhetyksen edessä, koska hänelle on sanottu, että joku kuoli sen vuoksi ristillä. Onko sitten risti mikään todistuskeino? Mutta kaikista näistä asioista on ainoastaan yksi sanonut sen sanan, jota vuosituhansia sitten olisi tarvittu, – Zarathustra.
Verimerkkejä he piirsivät sille tielle, jota he kulkivat, ja heidän hulluutensa opetti, että verellä todistetaan totuus.
Mutta veri on huonoin todistus totuudesta; veri myrkyttää puhtaimmankin opin sydämen harhaluuloksi ja vihaksi.
Ja jos joku käy tulen läpi oppinsa vuoksi, – mitä se todistaa? Enemmän on totisesti, että omasta palosta oma oppi syntyy.
54
Ei tule antaa johtaa itseään harhaan: suuret henget ovat skeptikkoja. Zarathustra on skeptikko. Väkevyyden, hengen voimasta ja ylivoimasta johtuvan vapauden näyttää skeptillisyys toteen. Vakuutuksen ihmisiä ei oteta lukuun, kun on kysymys oleellisesta arvossa ja arvottomassa. Vakuutukset ovat vankiloita. Vakuutettu ei näe kyllin etäälle, ei näe alleen: mutta ollakseen oikeutettu puhumaan arvosta ja arvottomasta täytyy nähdä viisisataa vakuutusta allaan, – takanaan… Henki, joka tahtoo suurta, joka tahtoo myös välikappaleet siihen, on välttämättömästi skeptikko. Vapaus kaikenlaisesta vakuutuksesta kuuluu väkevyyteen, taitoon katsoa vapaasti… Suuri intohimo, hänen olemuksensa pohja ja sen valta, vielä valistuneempi, vielä itsevaltiaampi kuin hän itse, ottaa koko hänen älynsä palvelukseen; se tekee harkitsemattomaksi; se antaa hänelle rohkeutta epäpyhiinkin keinoihin; se antaa hänelle muutamassa suhteessa vakuutuksia. Vakuutus keinona: saavuttaa paljon ainoastaan vakuutuksella. Suuri intohimo käyttää, käyttää tyhjiin vakuutuksia, se ei alistu niiden alaiseksi, – se tietää itsensä yksinvaltiaaksi. – Päinvastoin: uskon tarve, ehdottomuus myöntämisessä ja kieltämisessä, Carlylelaisuus, jos minun sallitaan käyttää tätä sanaa, on heikkouden tarve. Uskon ihminen, "uskovainen", oli hän mitä lajia tahansa, on välttämättömästi vallanalainen ihminen, – sellainen, joka ei voi asettaa itseään päämaaliksi, eikä voi myöskään yleensä asettaa päämaaleja itsestään. "Uskovainen" ei kuulu itselleen, hän voi olla vain välikappale, hänen täytyy tulla käytetyksi, hän tarvitsee jotakin, joka käyttää häntä. Hänen vaistonsa antaa itsensäkieltämismoraalille korkeimman kunnian: siihen houkuttelee häntä kaikki, hänen viisautensa, hänen kokemuksensa, hänen turhamaisuutensa. Jokainen usko itse on itsensä-kieltämisen, itsestäänvierautumisen ilmaisu… Jos tutkii, kuinka välttämätön useimmille tasapainonpitäjä on, joka ulkoapäin sitoo ne ja tekee lajiksi, kuinka pakko korkeimmassa merkityksessä, orjuus, on ainoa ja viimeinen ehto, jonka alaisena tahdoltaan heikompi ihminen, etenkin nainen, viihtyy: silloin ymmärtää myöskin vakuutuksen, "uskon". Vakuutuksen ihmisellä on vakuutuksessa selkärankansa. Ei nähdä useita olioita, ei omistaa vapaata mielipidettä yhdessäkään kohdassa, olla kokonaan puolueellinen, omistaa ankara ja ehdoton optiikka kaikkiin arvoihin nähden – tämä yksin tekee mahdolliseksi, että yleensä on olemassa sellainen ihmislaji. Mutta siten hän on todenperäisen, – totuuden vastakohta, vastustaja… Uskovaiselle ei ole yleensä vapaata omistaa omaatuntoa kysymyksessä "tosi" ja "valhe": olla tässä kohdassa rehellinen olisi hänen perikatonsa silmänräpäyksessä. Hänen optiikkansa patolooginen ehdollisuus tekee vakuutetusta uskonkiihkoilijan – Savonarola, Luther, Rousseau, Robespierre, Saint-Simon – , voimakkaan, vapautuneen hengen vastakkaistyyppi. Mutta se suuri asento, jonka ne ottavat, nämä sairaat henget, nämä käsitteen kaatuvatautiset, vaikuttaa suureen joukkoon, – uskonkiihkoilijat ovat pittoreskeja, ihmiskunta katselee mieluummin eleitä kuin kuuntelee syitä…
55
– Askel edelleen vakuutuksen, "uskon" psykologiassa. Jo kauan sitten olen vaatinut harkittavaksi, eikö vakuutukset ole totuuden vaarallisempia vihollisia kuin valheet (Menschliches, Allzumenschliches I, aforismit 54 ja 483). Tällä kertaa tahdon asettaa tämän ratkaisevan kysymyksen: onko yleensä olemassa mitään vastakohtaa valheen ja vakuutuksen välillä? – Koko maailma uskoo niin; mutta mitä ei koko maailma uskoisi! – Jokaisella vakuutuksella on historiansa, esimuotonsa, yrityksensä ja erhetyksensä: se käy vakuutukseksi, kun se pitkään aikaan ei ole ollut sitä, kun se vielä pitempään aikaan tuskin on ollut sitä. Kuinka? Eikö valhekin voisi olla yksi vakuutuksen alkiomuodoista? – Toisinaan tarvitaan vain henkilömuutos: isän valhe käy pojan vakuutukseksi. – Minä kutsun valheeksi: ei tahtoa nähdä jotakin, jonka näkee, ei tahtoa nähdä jotakin niinkuin sen näkee: jos valhe tapahtuu todistajien läsnäollessa tai ilman todistajia, se ei merkitse mitään. Tavallisin valhe on se, jolla valhetellaan itselleen; toisille valhetteleminen on suhteellisesti poikkeustapaus. Nyt on tuo ei-tahtoa-nähdä, mitä näkee, tuo ei-tahtoa-nähdä niinkuin näkee, melkein ensimäinen ehto kaikille, jotka jossakin mielessä kuuluvat puolueeseen: puolueihminen käy välttämättömästi valhettelijaksi. Saksalainen historiankirjoitus esimerkiksi on vakuutettu siitä, että Rooma oli despotiaa, että germaanit toivat vapaudenajatuksen maailmaan: mikä ero on tämän vakuutuksen ja valheen välillä? Kun kaikki puolueet, saksalaiset historioitsijatkin, vaistomaisesti käyttelevät moraalin suuria sanoja ja mikä puolueihminen tahansa tarvitsee niitä joka hetki, – voiko silloin epäillä, mikä suojelee moraalin asemaa? – Meidän vakuutuksemme: me tunnustamme sen koko maailmalle, me elämme ja kuolemme sen hyväksi, – kunnioitusta kaikkea kohtaan, jolla on vakuutuksia! – Sellaisia sanoja olen kuullut juutalaisvihollistenkin suusta. Päinvastoin, herrani! Juutalaisvihollinen ei suinkaan käy säädyllisemmäksi senvuoksi, että hän valhettelee periaatteesta… Papit, jotka sellaisissa asioissa ovat hienompia ja sangen hyvin ymmärtävät sen ristiriidan, joka on käsitteessä vakuutus, s.o. tarkoituksenmukaisuutensa vuoksi periaatteellisessa epätodenmukaisuudessa, ovat saaneet juutalaisilta sen viisauden, että työntävät sen sijaan esille käsitteen "jumala", "jumalan tahto", "jumalan ilmoitus". Myöskin Kant, kategoorisine imperatiiveineen, oli samalla tiellä: hänen järkensä tuli tässä käytännölliseksi. – On olemassa kysymyksiä, joissa ihmisellä ei ole lupaa totuuden ja valheen ratkaisemiseen; kaikki ylimmät kysymykset, kaikki ylimmät arvoprobleemit ovat tuolla puolen inhimillistä järkeä… Ymmärtää järjen rajat, – se vasta on todellista filosofiaa… Miksi jumala antoi ihmiselle ilmoituksen? Olisiko jumala tehnyt jotakin tarpeettomasti? Ihminen ei voi itsestään tietää, mikä on hyvää ja pahaa, senvuoksi jumala opetti hänelle tahtonsa… Moraali: pappi ei valhettele, – kysymystä "tottako" vai "ei totta" ei ole niissä asioissa, joista pappi puhuu, nämä asiat eivät salli valhettelemista. Sillä valhetellakseen pitäisi voida ratkaista, mikä täällä on totta. Mutta sitä juuri ei ihminen voi; näissä kysymyksissä on pappi vain jumalan puhetorvi. Sellainen pappissyllogismi ei ole suinkaan vain juutalaista ja kristillistä! Oikeus valheeseen ja viisaus "ilmoituksessa" kuuluu pappistyyppiin, sekä dekadensin pappeihin että pakanuudenkin ( – pakanoita ovat kaikki, jotka myöntävät elämän, kaikki joille "jumala" on kaikkien olioiden suuren myöntämisen ilmaisumuoto). – "Laki", "jumalan tahto", "pyhä kirja", "inspiratsiooni" – kaikki vain niiden ehtojen ilmaisua, joilla pappi pääsee valtaan ja joilla hän säilyttää valtaansa, – nämä käsitteet ovat kaikkien pappisjärjestysten, kaikkien papillisten tai filosoofispapillisten valtamuodostuksien pohjalla. "Pyhää valhetta" – Confuciukselle, Manun lakikirjalle, Muhamedille, kristilliselle kirkolle yhteinen – : ei puutu Platoltakaan. "Totuus on siellä": tämä merkitsee, missä se vain korottaa äänensä, pappi valhettelee…
56
Viimein tulee kysymys siitä, mihin tarkoitukseen valhetellaan. Että kristinopilta puuttuu "pyhät" tarkoitukset, se on minun vastaväitteeni sen keinoja vastaan. Vain huonoja tarkoituksia: elämän myrkyttäminen, soimaaminen, kieltäminen, ruumiin halveksiminen, ihmisen alentaminen ja itsehäväistys synti-käsitteen kautta, – siis ovat sen keinotkin huonoja. – Luen ihan toisella tunteella Manun lakikirjaa, verrattoman henkistä ja ylhäistä teosta, jonka mainitseminenkin vain samassa henkäisyssä kuin raamatun olisi synti henkeä vastaan. Huomaa heti: sen takana, siinä on todellista filosofiaa, eikä ainoastaan pahallehaisevaa rabbiinisuuden ja taikauskon juutalaisuutta, se tarjoo hemmotelluimmillekin psykoloogeille jotakin pureksittavaa. Unhoittamatta nyt pääasiaa, joka perinpohjin eroittaa sen jokaisesta raamatusta: ylhäiset säädyt, filosoofit ja sotilaat, ovat tällä saaneet joukon käsiinsä; ylhäisiä arvoja kaikkialla, täydellisyydentunne, elämän myöntäminen, riemuitseva mielisuosio itseensä ja elämään, – koko kirja on aurinkoinen. – Kaikkia niitä asioita, joiden yli kristinoppi purkaa käsittämättömän ilkeytensä, esimerkiksi siittämisen, naisen, avioliiton, käsitellään täällä kunnioituksella, rakkaudella ja luottamuksella. Kuinka oikeastaan voidaan antaa lapsien ja naisten käsiin kirja, jossa on nämä häpeälliset sanat: "Huoruuden tähden pitäköön kukin oman vaimonsa, ja jokainen pitäköön oman miehensä… parempi on naida kuin palaa?" Ja voiko olla kristitty niin kauan kuin ihmisen synty vielä kristillistytetään, s.o. tahrataan käsitteellä saastuttamaton sikiäminen?.. En tunne yhtään kirjaa, missä sanotaan niin paljon hienoa ja hyvää naiselle kuin Manun lakikirjassa; nämä vanhat harmaaparrat ja pyhimykset ovat kohteliaita naisille tavalla, jota ehkä ei voiteta. "Naisen suu, – on eräässä kohdassa – tytön povi, lapsen rukous, uhrin savu ovat aina puhtaita." Toisessa kohdassa: "ei ole mitään puhtaampaa kuin auringon valo, lehmän varjo, ilma, vesi, tuli ja tytön hengitys." Ja vihdoin – ehkä sekin pyhä valhe – : "kaikki aukeamat ruumiissa navan yläpuolella ovat puhtaat, kaikki sen alapuolella ovat epäpuhtaita. Vain nuorella tytöllä on koko ruumis puhdas."
57
Tapaa kristillisten keinojen epäpyhyyden selvimmässä muodossaan, jos mittaa kristillistä päämaalia Manun lakikirjan päämaalilla, – jos tuo tämän suurimman päämaalivastakohdan voimakkaaseen valaistukseen. Kristinopin arvostelijalle ei säästetä kristinopin halveksittavaksi tekemistä. Sellainen lakikirja kuin Manun syntyy niinkuin jokainen hyvä lakikirja: se kokoo yhteen pitkien vuosisatojen kokemuksen, viisauden ja koemoraalin, se lopettaa, se ei luo enää mitään. Edellytys sen lajin kokoomiseen on tieto siitä, että ne keinot, joilla hankkii hitaasti ja kalliisti voitetulle totuudelle auktoriteetin, ovat perinpohjin eroitetut niistä, joilla tämä totuus todistetaan. Lakikirja ei kerro milloinkaan hyötyä, syitä, kasuistiikkaa lain esihistoriassa: juuri siten se poistaisi käskevän äänensä vaikutuksen, sanansa "sinun täytyy", edellytyksen siihen, että sitä totellaan. Probleemi on juuri tässä. – Kansan kehityksen jossakin määrätyssä kohdassa selittää sen laajimmalta ympärilleen katsova, s.o. taakse- ja eteenpäin katsova kirjoitus, sen kokemuksen päättyneeksi, jonka mukaan tulee s.o. voi elää. Sen päämaali on korjata kokeilun ja kovan kokemuksen ajan sato niin rikkaana ja täydellisenä kuin mahdollista. Nyt siis on ennen kaikkea varottava yhä-edelleen-kokeilemista, arvojen sulanaolemistilan jatkumista, koettelemista, valitsemista, arvojen arvostelemista äärettömiin saakka. Tätä vastaan asetetaan kaksinkertainen muuri: toisella kertaa ilmoitus, se on väitös, että näiden lakien järki ei ole syntyisin ihmisistä, että sitä ei ole hitaasti ja erhettyen etsitty ja löydetty, vaan on se jumalallista alkuperää, kokonaan, täydellisesti, ilman historiaa, lahja, ihme, ainoastaan ilmoitettu… Sitten traditsiooni, se on väitös, että laki on ollut voimassa ikivanhoista ajoista saakka, että on puuttuvaa kunnioitusta, rikosta esi-isiä kohtaan epäillä sitä. Lain auktoriteetti perustetaan väitteellä: jumala antoi sen, esi-isät noudattivat sitä. – Sellaisen menettelyn korkeampi järki on tarkoituksessa työntää askel askeleelta takaisin tietoisuus oikeaksi tunnustetusta (s.o. äärettömän ja ankarasti valikoidun kokemuksen kautta todistetusta) elämästä: niin että saavutetaan vaiston – täydellinen koneellisuus, – tämä kaiken mestariuden, kaiken elämän taidon täydellisyyden edellytys. Laatia Manun tavoin lakikirja on antaa jollekin kansalle vapaus vastaisuudessa tulla mestariksi, tulla täydelliseksi, pyrkiä elämän korkeimpaan taitoon. Sitä varten se täytyy tehdä itsetiedottomasti: tämä on jokaisen pyhän valheen päämaali. – Kasteihin järjestäminen, ylin, vallitseva laki, on vain luonnonjärjestyksen vahvistamista, ensiarvoista luonnonlainmukaisuutta, joka ei ole yhdenkään mielivallan, yhdenkään "modernin idean" vallan alaisena. Jokaisessa terveessä yhteiskunnassa eroittautuu, tehden keskinäisesti toisiltaan vaatimuksia, kolme fysioloogisesti eripainoista tyyppiä, joista kullakin on oma terveydenhoitonsa, oma työalansa, oma lajinsa täydellisyyden-tunnetta ja mestariutta. Luonto, ei Manu, eroittaa toisistaan henkisesti etevämmät, lihaksiltaan ja luonteensävyltään voimakkaammat ja ne, jotka eivät missään suhteessa ole erikoisia, keskinkertaiset, – jälkimmäiset suurena joukkona, edelliset valittuina. Ylimmällä kastilla – kutsun sitä nimellä kaikkein harvemmat – on täydellisenä myöskin harvimpien etuoikeudet: siihen kuuluu edustaa onnea, kauneutta, hyvyyttä maan päällä. Vain henkisimmillä ihmisillä on lupa kauneuteen, kauniiseen: heissä yksin ei hyvyys ole heikkoutta. Pulchrum est paucorum hominum: hyvyys on etuoikeus. Mitään ei voi sitävastoin vähemmän sallia heille kuin rumia tapoja tai pessimististä katsomusta, silmää, joka rumentaa – , tai edes suuttumusta olioiden yleiskuvasta. Suuttumus on Tshandalan etuoikeus; samoin pessimismi. "Maailma on täydellinen – niin puhuu henkisimpien vaisto, myöntäväinen vaisto – : epätäydellisyys, jokainen laji meidän valtamme alla olevaa, välimatka, välimatkan paatos, Tshandala itse on osa tästä kokonaisuudesta". Henkisimmät ihmiset voimakkaimpina löytävät onnensa siinä, missä toiset löytäisivät perikatonsa: labyrintissa, kovuudessa itseään ja toisia kohtaan, koettamisessa; heidän ilonsa on itsensähillitseminen: askeettisuus käy heissä luonnoksi, tarpeeksi, vaistoksi. Vaikeata tehtävää he pitävät etuoikeutena, leikkiä taakoilla, jotka painavat toiset maahan, on heille virvoitusta… Tieto – askeettisuuden muoto. – Heidän lajinsa on kunnioitettavin ihmislaji: mikä ei estä, että he ovat iloisimmat, rakastettavimmat. He hallitsevat, eivät senvuoksi, että tahtovat, vaan siksi, että ovat; heille ei ole vapaaehtoista olla toisarvoisia. – Toiset arvojärjestyksessä: ne ovat oikeuden vartioita, järjestyksen ja varmuuden vaalijoita, ne ovat ylhäisiä sotilaita, ennen kaikkea kuningas sotilaan korkeimpana tyyppinä, tuomarina ja lain voimassapitäjänä. Nuo arvoltaan toiset ovat henkisimpien käskyn toimeenpanijoita, lähimpinä heihin kuuluvia, niitä, joiden osaksi on tullut kaikki karkeampi työ hallitsemisessa, – heidän seurueensa, heidän oikea kätensä, heidän parhaat oppilaansa. – Kaikessa tässä, toistan sen vielä kerran, ei ole mitään mielivaltaa, mitään "tehtyä"; mikä toisin on, se on tehtyä, – luontoa on silloin häväisty… Kastien järjestys, arvojärjestys, muodostaa vain elämän oman korkeimman lain; näiden kolmen tyypin eroittaminen on välttämätön yhteiskunnan ylläpitämiseksi, tekemään mahdollisiksi korkeammat ja korkeimmat tyypit, – vasta oikeuksien erilaisuus on ehtona siihen, että oikeuksia on olemassa. – Oikeus on etuoikeus. Olemisensa lajissa on kullakin etuoikeutensa. Älkäämme väheksikö keskinkertaisten etuoikeuksia. Elämän kovuus kasvaa korkeuden mukaan, – kylmyys kasvaa, vastuunalaisuus kasvaa. Korkea kultuuri on pyramiidi: se pysyy pystyssä vain leveällä jalustalla, sen kaikkein ensimäisenä edellytyksenä on voimakkaasti ja terveesti tiivistetty keskinkertaisuus. Käsityö, kauppa, maanviljelys, tiede, suurin osa taidetta, sanalla sanoen kaikki, minkä voi lukea _ammatti_toimekkaisuuteen, viihtyy ainoastaan taitamisen ja halun keskinkertaisuudessa; sellainen olisi siirrettävä poikkeuksien joukkoon, siihen kuuluva vaisto vastustaisi sekä aristokraattisuutta että anarkismia. Olla yleisenä hyötynä, pyöränä, funktsioonina, siihen on olemassa luonnonmääräys; ei yhteiskunta, vaan sellainen onni, joihin kaikkein useimmat kykenevät, tekee heidät älykkäiksi koneiksi. Keskinkertaiselle on onni olla keskinkertainen; mestaruus yhdessä, erikoisala: luonnollinen vaisto. Syvemmälle hengelle olisi täydellisesti arvoa alentavaa nähdä vastaväitettä jo keskinkertaisuudessa itsessään. Se juuri on ensimäinen välttämättömyys, jotta poikkeuksia voisi olla: se vaatii korkeata kultuuria. Jos poikkeusihminen kohtelee juuri keskinkertaisia lempeämmin kuin itseään ja vertaisiaan, niin se ei ole ainoastaan sydämen säädyllisyyttä, – se on yksinkertaisesti hänen velvollisuutensa… Ketä vihaan enin tämänpäivän roskaväestä? Sosialistiroskaväkeä, Tshandala-apostoleita, jotka turmelevat työmiehen vaiston, ilon, hänen tyytyväisyydentunteensa pienellä olemisellaan, – jotka tekevät hänet kateelliseksi, jotka opettavat hänelle kostoa… Vääryys ei ole milloinkaan erilaisissa oikeuksissa, se on "yhtäläisten" oikeuksien vaatimisessa… Mikä on huonoa? Mutta minä olen jo sanonut sen: kaikki, mikä syntyy heikkoudesta, kateudesta, kostosta. – Anarkisti ja kristitty on samaa syntyperää…
58
On todellakin jokin ero, mihin tarkoitukseen valhetellaan: jos sillä ylläpitää tai turmelee. On täysi oikeus pitää kristittyä ja anarkistia yhtäläisinä: heidän tarkoituksensa, heidän vaistonsa tähtää turmelemiseen. Tämän väitteen todistamiseksi ei tarvitse muuta kuin lukea historiaa: se on siinä hirvittävän selvänä. Jos juuri olemme oppineet tuntemaan uskonnollisen lainsäädännön, jonka tarkoituksena oli "ikuistaa" elämän kukoistamisen ensimäinen ehto, yhteiskunnan suuri muodostus, – niin kristinoppi on löytänyt tehtävänsä juuri sellaisen muodostuksen hävittämisessä, koska elämä viihtyi siinä. Siellä piti saattaa pitkäaikaisen kokeilun ja epävarmuuden järjensaalis kaukaisimpien aikain hyväksi ja korjata sato niin suurena, niin rikkaana, niin täydellisenä kuin mahdollista: täällä sitävastoin myrkytettiin sato yhtenä yönä… Se, joka oli vaskea ikuisempi, imperium Romanum, suuremmoisin organisatsiooni-muoto vaikeitten ehtojen alaisena, mitä tähän saakka on saavutettu, ja johon verrattuna kaikki edelläkäypä, kaikki sen jälkeinen on keskeneräistä työtä, hutiloimista, dilettantismia, – nuo pyhät anarkistit ovat tehneet itselleen "hurskaan ansion" siitä, että ovat tuhonneet "maailman", se on imperium Romanumin, kunnes ei ollut kiveä kiven päällä, – kunnes germaanitkin ja muut lurjukset saattoivat tulla sen herroiksi… Kristitty ja anarkisti: molemmat dekadentteja, molemmat kykenemättömiä toimimaan toisin kuin hajoittavasti, myrkyttävästi, huonontavasti, vertaimevästi, molemmat verisen vihan vaistoa kaikkea kohtaan, mikä on pystyssä, suuresti pystyssä, millä on pysyväisyyttä, mikä lupaa elämälle tulevaisuutta… Kristinusko oli imperium Romanumin vampyyri, – se on yhdessä yössä tehnyt tyhjäksi roomalaisten suunnattoman työn voittaa maa-ala suurelle kultuurille, jolla on aikaa. Eikö yhä vieläkään ymmärretä sitä? Tämä imperium Romanum, jonka me tunnemme, jota Rooman provinsin historia opettaa meitä yhä paremmin tuntemaan, tämä suuren tyylin ihailtavin taideteos, oli alku, sen rakenne oli laskettu todistamaan voimaansa vuosituhansilla, – tähän saakka ei ole vielä milloinkaan rakennettu niin, ei milloinkaan edes uneksittu, että rakennettaisiin samassa määrin sub specie aeterni! – Tämä organisatsiooni oli kyllin luja kestämään huonoja keisareita: henkilövaihdos ei saa merkitä mitään sellaisille olioille, – kaiken suuren arkitehtuurin ensimäinen perussääntö. Mutta se ei ollut kyllin luja kestämään turmeluksen turmelevinta lajia, kristittyä… Tämä salainen matelija, joka yössä, usvassa ja kaksimielisyydessä ryömi jokaisen yksityisen kimppuun ja imi hänestä vakavuuden tosia asioita kohtaan, yleensä vaiston realiteetteihin nähden, tämä arka, feminiininen ja makoinen joukkio on askel askeleelta vieroittanut "sielut" tästä suunnattomasta rakennuksesta, – nuo arvokkaat, nuo miehekkään-ylhäiset luonteet, jotka Rooman asiassa näkivät oman asiansa, oman totisuutensa, oman uljuutensa. Tekopyhä ryömiminen, hartauskokous-salakähmä, synkkä käsite kuten helvetti, viattoman uhraaminen, unio mystica verenjuonnissa, ennen kaikkea koston, Tshandalakoston hitaasti liehdottu tuli – se tuli Rooman herraksi, samanlainen uskonto, jonka edeltäolomuotoa vastaan jo Epikuros oli taistellut. Luettakoon Lukretiusta, jotta ymmärrettäisiin, mitä vastaan Epikuros on taistellut, ei pakanuutta, vaan "kristinoppia" vastaan, s.o. sielujen turmelemista syy-, rangaistus- ja kuolemattomuuskäsitteellä. – Hän taisteli manalaista kulttia vastaan, koko salaista kristinoppia vastaan, kieltää kuolemattomuus oli silloin jo todellista lunastusta. – Ja Epikuros olisi voittanut, jokainen kunnioitettava henki Rooman valtakunnassa oli epikuurolainen: silloin ilmestyi Paavali… Paavali, lihallistunut, neroksi muuttunut Tshandalaviha Roomaa kohtaan, "maailmaa" kohtaan, juutalainen, ikuinen juutalainen par excellence… Hänen ymmärryksensä oli siinä, kuinka pienen lahkolaisen kristillisliikkeen avulla juutalaisuuden ohessa voisi sytyttää "maailmanpalon", kuinka symboolilla "jumala ristillä" voisi yhteenlaskea suunnattomaksi voimaksi kaiken alemman, kaiken salaisesti kapinallisen, kaikki anarkistisen vehkeilyn perilliset valtakunnassa. "Lunastus tulee juutalaisista." – Kristinoppi kaikenlaisten manalaisten kulttien tarjoomismuotona, Osiriksen, suuren äidin, Mithraksen esimerkiksi – ja niiden yhteenlaskemismuotona: tässä taidossa on Paavalin nerokkaisuus. Hänen vaistonsa oli tässä niin varma, että hän säälimättömällä väkivallalla totuutta kohtaan asetti keksimänsä "lunastajan" suuhun, eikä ainoastaan suuhun, juuri ne ajatukset, joilla nuo Tshandala-uskonnot haltioivat – että hän teki hänestä sellaisen, jonka mithrapappikin saattoi ymmärtää… Tämä oli hänen silmänräpäyksensä Damaskuksessa: hän ymmärsi tarvitsevansa kuolemattomuususkoa tehdäkseen "maailman" arvottomaksi, että "helvetti" käsite tulee vielä Rooman herraksi, – että "tuonpuolisella" surmataan elämä… Nihilisti ja risti: ne muodostavat loppusoinnun, eivätkä ainoastaan loppusointua…