Buch lesen: «Matkustus Brasiliassa», Seite 11
Suuri joukko muitakin lääkkeitä saadaan Brasilian kotimaisista kasveista. Rio de Janeirossa näin ison franskalaisen kauppahuoneen, joka välittää brasilialaisten lääkintäkasvien kauppaamista ulkomaille.
Useita ulkomaisia ryytikasveja viljellään menestyksellä Brasiliassa, esim. ryyti-neilikkaa (Caryophyllus aromaticus), kaneelia (Cinnamomum Zeylanicum), kamferttipuuta (Camphora officinarum), pippuria (Piper nigrum) ja muskottia (Myristicha fragrans). Vaan monet kotimaisetkin kasvit tuottavat ulkomaille kaupaksi meneviä ryytejä. Niistä mainittakoon Orchideae heimoon kuuluvat vanillit (Vanilla ja Epidendron lajeja), joilla höystetään chocolaata ja sokurileivoksia, cumaru (Dipteryx odorata Willd., hernekasvien heimoa), jonka palkoja nimitetään tonka-pavuiksi ja käytetään tupakinvalmistuksessa höysteenä.
Fernissoja saadaan useiden kotimaisten lajien pihkasta. Jatobal (Hymenaea courbaril L. Caesalpiniese heimoa) antaa gummi animén eli länsi-indialaisen copalin nimellä tunnettua hartsia. Almecegueirasta (Protium eli Icica icicariba D. C. Burseraceae heimoa) saadaan elemi-gummia, jota käytetään sekä lääkkeenä että fernissan valmistukseen.
Umiri-puu (Humirium floribundum Mart. heimoa Humiriaceae) antaa erinomaisen hyvänhajuista balsamia.
Mimoseae heimoon kuuluvat angigot (Pithecolobium eli Enterolobium gummiferum ja Piptadenia lajit) antavat hyvää gummia.
Öljyjä saadaan useiden sekä kotimaisten että viljeltyjen kasvien siemenistä. Mainittakoon niistä seuraavat: Useat brasilialaiset Cocos lajit, niinkuin C. flexuosa ja C. coronata sekä kaikissa kuumissa maissa viljelty, alkuperäisesti Aasiasta kotoisin oleva kokospalmu (Cocos nucifera); – Afrikasta kotoperäinen ja sieltä tuodun palmuöljynsä kautta kuuluisa Elaeis Guineensis Jacq. sekä kotimainen caiane Elaeis melanococca; – indaya-palmu (Attalea compta), josta saadaan öljyä, joka on parempaa kuin oliviöljy; – andiroba (Carapa Gujanensis Aubl. heimoa Cedrelaceae), jonka isoissa hedelmissä olevista siemenistä saadaan katkeraa öljyä. – Yleisesti viljellystä isosta risini-ruohosta (Ricinus communis L. Euphorbiaceae heimoa), joka on Vanhasta Maailmasta kotoisin, valmistetaan risiini-öljyä.
Viuhkalehtinen carnauba-palmu (Copernicia cerifera) joka kasvaa pohjaisemmassa osassa Brasiliaa, on merkillinen lukuisain hyödyllisten omaisuuksiensa kautta. Juuresta saadaan sarsaparillan kalttaista lääkettä, puun ja lehtiruotien syistä palmikoidaan mattoja ja hattuja y.m., joiden arvo on laskettu liki 3 miljoonaksi markaksi, puun ydin on kelvollista korkkia, puun rungosta valmistetaan maissin tapaista jauhoa, siemenet ovat syötäviä manteleja, hedelmää käytetään raavaiden ruokana ja lehdistä tihkuu arvokasta vahaa, josta valmistetaan kynttilöitä, ja joka vuosittain tuottaa yli 6 miljoonaa markkaa.
Lanka- ja kutous-aineita saadaan hyvin arvokkaita useista Brasilialaisista kasveista, ja niitä viedään myöskin sangen paljon ulkomaille. Köysiä punotaan varsinkin piassaba-palmujen (Attalea funifera ja Leopoldinia piassava) sekä kokospalmun (Cocos nucifera) syistä. Tucum-palmun (Bactris setosa) ja tucuman-palmun (Astrocaryum tucuma) lehdistä saadaan lampaan villan kalttaista lankaa, jota käytetään varsinkin kalastus-verkkojen valmistukseen siitä syystä että se hyvin säilyy vedessä mätänemättä. Hienoihin kankaihin saadaan pellavantapaista lankaa useista kasveista, esim. niinipuiden heimoon kuuluvasta suvusta Corchorus, Bromeliace'eista Ananassa sativa ja Bilbergia tinctoria, sekä Agave'ista Fourcroya gigantea. Silkintapaisia kankaita kudotaan langoista, joita saadaan barrigudan (Echites, Apocyneien heimoa) hedelmistä ja páo-da-embirán (Xilopia, Anonace'ein heimoa) kuoresta.
Useilla brasilialaisilla väriaineillakin on vanha maine. Bresiljapuuta eli fernanpukkia, jolla painetaan punaiseksi, saadaan Caesilpinia echinata'n ydinpuusta. Kellan punaista väriä nimeltä rocou saadaan niinipuiden sukuisen pensaan urucu'n (Bixa orellana L.) siemenistä (heimoa Bixaceae) ja draakinvertä myöskin Croton erythrina nimisestä Euphorbiace'eista, muita mainitsematta. Sekä viljellyt että kotimaiset Indigofera lajit (esim. Indigofera pascuorum Benth.), jotka kuuluvat hernekasvien heimoon, sisältävät lehdissään ja varressaan indigo-sinistä. Genipapon (Genipa Americana L. Cinchonaceae heimoa) hedelmistä saadaan samanlaista väriä ja Indiaanit käyttävät sitä myös ruumiinsa maalauksiin. Mustaa väriä valmistetaan Ilex-lajeista. Keltaista bresiljaa saadaan mulperipuiden heimoon (Moreae) kuuluvan pensaan Maclura tinctoria puusta, ja keltaista väriä myös gravata'sta (Bilbergia tinctoria).
Tätä luetteloa Brasilian hyötykasveista voitaisi jatkaa vielä monta vertaa pitemmäksi, vaan luulen sillä jo liiaksikin väsyttäneeni lukijaa.
Palajan nyt praca do mercadoon sen kauppaliikettä tarkastamaan.
Eläinkunta on siellä edustettuna kokonaisella menaseriialla, jota katselee sitä suuremmalla uteliaisuudella kun muunlaista eläintarhaa ei kaupungissa olekaan.
Pienten kauppakammioiden edustalla meluavat monenlaiset apinat ja tekevät naurettavia liikkeitään, isommat kaulasta kahleessa, pienemmät suljettuina joukottain häkkeihin, joissa ne aina väliin tappelevat ja kynsivät vereen toistensa kasvoja. Harvemmin näkee siellä myös pecaarisikoja ja satunnaisesti muitakin metsän nisäkkäitä.
Kun brasilialaiseen ateriaan säännöllisesti kuuluu lintupaisti, niin on myöskin praca do mercadossa runsaasti lintuhäkkejä, joissa näkee eurooppalaisia kanoja, helmikanoja, kalkkunoita, kyyhkysiä ja kesyjä sorsia. Metsissä ammuttuja kotimaisia kanalintuja, kahlaajia ja vesilintuja riippuu tukuittain seinissä. Pitkäpyrstöiset punaiset arara-papukaijat istuvat heitä varten asetetuilla pylväillä ja monenlaiset vihreät papukaijat ovat jalastaan vitjalla kiinnitetyt läkkiselle istuin-telineelle. Punaisia Tanagroja ja muita sieviä pikkulintuja on suljettu pieniin puisiin häkkeihin.
Rannalla myödään kessittäin isoja pyrstöttömiä merirapuja (esim. Platycarcinus ja Lupea) ja jaloista tukuiksi yhdistettyjä paksuja nyrkinkokoisia maarapuja (esim. Cancer uca L.), joita saadaan varsinkin mangrove-metsistä ja purojen rannoilta, sekä hirvittävän isoja kaunisvärisiä pyrstörapuja (esim. Palaemon guaricuru Fab.) ynnä toisia pienempiäkin lajeja. Suuria varastoja näkee siellä isompia ja pienempiä ostroni-lajeja, jotka kuitenkaan eivät ole Euroopan ostronien vertaisia ja kuorillaan tavallisesti ovat kiinnikasvettuneet toisiinsa möhkäleiksi, sekä muita kaksikuorisia merensimpukoita. Myöskin pehmeitä pitkälonkeroisia läkkikaloja ja muita pääjalkaisia sekä hyytelömäisiä Medusoja kaupitaan siellä ruoka-tavaroina.
Rantaan on kiinnitetty veneitä, joilla on runsaat lastit kaloja, varsinkin hopeavärisiä siikain ja särkien kokoisia lajeja tai toisia kummallisen muotoisia sekä kaunisvärisiäkin. Litteitä kyynärän leveitä rokka-kaloja ja isoja toiseltapuolen ruskeita ja toiselta valkoisia maariankaloja, pienempiä haijilajeja y.m. levittävät kalastajat sataman ranta-kivitykselle ostajille houkutukseksi. Joillakuilla on myös kaupaksi kauniinmuotoisia ja isoja näkinkoteloita, vaan vaativat niistä monivertaisesti liioiteltuja hintoja.
Kun kalain ja rapujen kauppiaat huomasivat, että etsin heidän varastoistaan oudompia lajeja, koroittavat he niiden hinnan, eivätkä enään millään muotoa suostunut helpoittamaan, arvellen että minä kuitenkin ostaisin heiltä eläimiä, jotka kelpasivat luonnontieteellisiin kokoelmiin.
Paremmin syntyy kauppa Indiaanein kanssa, joita aina tapaa praca do mercadon luona kaupittelemassa kaloja, nilviäisiä ja simpukoita. Valkoisten kalakauppiaiden esimerkkiä seuraten, vaativat hekin ensin mielettömiä hintoja, vaan ottivat mielellään vastaan pienenkin rahan, jos en suostunut enempää heille antamaan.
Yhdestoista luku.
Indiaani-rotu
Rio de Janeiron Indiaanit. – Indiaanein luku. – Heidän sivistyksensä taantuminen. – Ikivanhoja viljelykasveja. – Brasilian Indiaani-kansat. – Botocudos. – Botocudoin ulkonäkö. – Tavat. – Talous. – Ihmissyöjiä. – Uskonto. – Enkrekmungin kieli. – Suomelta kajahtavia sanoja. – Botocudoin luultu kotiperä Aasiasta. – Kiinalaiset Amerikassa ennen Columbusta. – Cooos-palmu historiallisena muistomerkkinä. – Indiaanirodun ikä. – Atlantidi eli silta Euroopasta Amerikaan. – Ihmisten yhteinen syntyperä. – Lemuria, Godwanamaa ja Eden.
Paremmin kuin praca do mercadon luona ei Rio de Janeirossa ole tilaisuutta tutustua Indiaani-rotuun. Muualla kaupungissa tapaa ainoastaan sattumalta jonkun Indiaanin, joka kaupittelee kalastuksensa tuotteita, vaan kauppatorin luona näkee heitä enemmänkin.
Ainoastaan halvimpaan kansanluokkaan kuuluvat pääkaupungin Indiaanit. Toiset heistä elättävät itseään kalastuksella kaupungin lähistössä, toiset toimittavat soutajan virkaa rannalla tai tekevät satamassa satunnaisia palveluksia.
Rio de Janeiron ja Minas Geraeksen maakunnissa, joissa matkustin, on ainoastaan vähäpätöinen osa väestöstä Indiaaneja, ja heitä tapaa siellä melkein ainoastaan erityisesti etsimällä heidän syrjäisiä asuinpaikkojaan. Edellisen maakunnan 939 tuhannesta asukkaasta on ainoastaan satakahdeskymmenes osa eli 7,850 Indiaaneja ja Minas Geraeksen 2 miljoonasta 449 tuhannesta asukkaasta on heitä 32,300.
[Intiaanein luku on mainittu vuoden 1872 väenlaskun mukaan, vaan todennäköisesti se onkin senjälkeen pysynyt jokseenkin muuttumattomana.]
Avarassa Amazonas maakunnassa on enin osa väestöä eli vuoden 1872 väenlaskun mukaan 63 prosenttia Indiaaneja, vaan sielläkään ei heidän luku noussut enempään kuin 36,330 (vuoden 1883 lopulla oli maakunnan asukasluku 81 tuhatta). Ben jälkeen suurin prosentti Indiaaneja oli Pará maakunnalla, jossa heitä oli 44,600 eli 16,25 prosenttia maakunnan väestöstä (v. 1883 343 tuhatta asukasta), sekä laajalla Matto Grossolla, jonka harvalukuisesta väestöstä 12,25 prosenttia eli ainoastaan 8,824 oli Indiaaneja. Muissa maakunnissa oli heitä paljoa pienempi prosentti ja koko maassa ainoastaan 3,9 prosenttia eli yhteensä 386,950, joka tekee 1/25 osa Brasilian silloisista 9,930,500 asujamesta.
Puhdasverisistä Indiaaneista on ainoastaan pieni osa niinkutsuttuja kesyjä Indiaaneja, Indios mansos, eli sellaisia joilla on vakinaisia asuntoja, tai jotka harjoittavat samallaisia elinkeinoja kuin muu alhaisempi väestö Brasiliassa, ja elävät yhteydessä muihin rotuihin kuuluvain kanssa. Muista Indiaaneista elävät useimmat metsissä villien kansain alkuperäisessä luonnontilassa.
Oikeampi lienee kuitenkin pitää Brasilian Indiaani-kansoja jäännöksinä muinaisista koko joukon ylhäisemmällä sivistyskannalla olevista kansoista, jotka uudestaan ovat vajonneet villien tilaan. Sitä osoittavat ne lukuisat sangen kehittynyttä sivistystä todistavat esineet ja jätteet muinaiselta ajalta, joita viimeisinä aikoina on löydetty Brasiliassa maan sisästä ja entisistä haudoista varsinkin pohjaisissa ja läntisissä maakunnissa. Vaan koska ja mistä syistä tämä palajaminen raakuuteen olisi tapahtunut, siitä ei ole minkäänlaisia tietoja. Silloin kun Eurooppalaiset löysivät Amerikan, olivat Brasilian Indiaanit samalla alhaisella kehityskannalla, kuin nytkin. Brasilian muinainen historia olisi siis yhtäläinen kuin Perun ja Colombian, joissa suuremmoiset muinaisjätteet ovat muistomerkkeinä entisestä sangen kehittyneestä sivistyksestä.
Kieltämättömiä todistuksia troopillisen Amerikan sivistyksen suuresta ijästä antaa myöskin kasvikunta. Maissia (Zea mais), joka on Amerikasta syntyperäinen, ei ole missään löydetty villinä, eikä sillä ole edes mitään sukulaistakaan metsäkasveissa. Sen ovat Indiaanit säilyttäneet äärettömän kaukaisesta muinaisuudesta, jolla ajalla siitä on kehittynyt useita toisintojakin. Darwin on löytänyt maan sisästä maissin tähkiä 18 simpukkalajin kanssa paikalta, joka nyt on 85 jalkaa merenpinnan yli, vaan jonne meri ne muinoin oli haudannut. Maniok-kasveista ei viljeltyjä lajeja (Manihot utilissima ja M. aipi) tunneta villeinä, vaan niistäkin on Indiaaneilla suuri joukko toisintoja, jotka ovat voineet kehittyä ainoastaan hyvin pitkällisen viljelyksen kautta.
Mistään yleisestä Brasilialaisesta Indiaani-kansasta ei oikeastaan voi puhua, sillä Indiaanit kuuluvat siellä suureen joukkoon eri kansoja, joilla ei tunneta koskaan olleen mitään kansallista yhteyttä, ja jotka sekä kielensä että ruumiinrakentonsa puolesta suuresti eroavat toisistaan. Enemmän kuin 250 Indiaanikansaa on eroitettu Brasiliassa, vaan suurin osa niistä on ainoastaan heimoja, joilla on oma murteensa ja omituiset tapansa. Nämät lukuisat heimot kuuluvat v. Martiuksen mukaan kahdeksaan eri kansaan, joista kullakin on kokonaan eri kielensä, ja jotka ovat seuraavat: Crens eli Guerens, Tupis, Ges eli Crans, Goyatacas, Gucks eli Guccuhs, Parexis, Guaycurus ja Aroaquis.
Otamme tässä tarkastaaksemme Crenejä, joihin kuuluva kansa nimeltä Botocudos on anthropoloogillisessa tieteessä herättänyt suurta huomioa.
Cren-heimot asuvat paraastaan itä-osassa maata, varsinkin Serra do Mar nimisen vuoriston seutuvilla Parahyba ja Rio de Contas virtain välillä. Lukuisuutensa kautta ovat heistä tärkeimmät Aymorés eli Botocudos, joihin on arvattu kuuluvan noin 14,000 henkeä. Siihen heimoon kuuluu myös suuri osa Minas Geraes maakunnan Indiaaneista.
Se on saanut nimensä portugalilaisesta sanasta batoque, joka merkitsee "tappi". Botocudoilla on nimittäin tapana lävistää lapsiensa alahuuli ja asettaa siihen lyhyt puinen tappi, jonka he vaihtavat paksumpaan sen mukaan kuin huulen reikä suurenee, niin että täysikasvaneella Botocudolla usein on kolmen tuuman paksuinen tappi huulessa. Samaten lävistävät he myöskin korvansa ja venyttävät ne tapilla monen tuuman pituisiksi.
Molemmat sukupuolet käyvät kokonaan alastomina, vaan miehet kiinnittävät etupuolelle ruumista usein myös palmulehden. Ruumistaan ja kasvojaan kirjavoittavat he punaisella ja mustalla värillä, jota he saavat rocou-pensaan (Bixa orellana) siemenistä ja genipapon (Genipa Americana) hedelmistä. Enimmin kokevat naiset ja lapset koristaa itseään maalauksillaan. Saadakseen koivet ohkoisiksi, kiristävät he siteillä lapsiensa pohkeita, sillä heidän käsityksenä ruumiin kauneudesta on melkoisesti erillainen, kuin Eurooppalaisten. Pahemmin ei Botocudoa voi loukata, kuin sanomalla että hänellä on isot silmät ja paksut pohkeet.
Niinkuin useimmilla muillakin Brasilian Indiaaneilla, on Botocudoilla ohkoiset reidet ja pohkeet, pienet jalat, rinta ja hartiat leveät, kaula hyvin lyhyt, nenänharja matala ja vähän sisäänpäin kaareva (satula-nenä) tai melkein suora, nenänpää tylppä ja jokseenkin paksu, ja sieramet erinomaisen leveät, silmät kaukana toisistaan ja niiden ulommat kulmat vähän viistossa ynnä poskiluut isoja ja ulottuvia. Heidän ruumiinsa on pituudeltaan keskikokoinen sekä jokseenkin roteva ja lihakas, ja väriltään tavallisesti ruskean keltainen. Pää on heillä vähemmin pyöreä, kuin muilla Minas Geraes maakunnan Indiaaneilla, ja otsan muoto vaihteleva, monella kuitenkin taaksepäin kalteva. Huulet ovat paksunpuoleisia ja silmät useimmilla pieniä, vaan monella isojakin, väriltään mustia. Hiukset ovat karheat ja suorat, useimmiten pikimustat; monella, jonka iho on vaaleampi tai melkein valkea ja posket punaisetkin, ovat hiukset kuitenkin mustan ruskeita. Parta on harvaa, vaan jäykkäkarvaista. Tukan leikkaavat he pois yksi tai kaksi tuumaa yläpuolelta korvia, ja samoin niskasta, niin että se näyttää kalotilta päässä. Myöskin kulmakarvat ja parran nyhkivät useat pois, vaan toiset antavat niiden kasvaa tai leikkaavat ne pois. Monella on hyväkin parta, vaan useimmille kasvaa ainoastaan suun ympäri niukasti parta-karvoja. Yleensä ovat Botocudot iholtaan ja kasvoiltaan jotensakin Kiinalaisten kalttaisia, ja heidän katseensa on avonainen ja leppeä.
Botocudot elävät joukoissa, joihin kuuluu noin 10 tai 60 aseellista miestä perheineen, ja jota johtaa joukon valitsema päällikkö. Kuitenkin tapahtuu usein, että päällikön kuoltua joku seuran jäsenistä itse julistaa itsensä päälliköksi, uutta vaalia odottamatta. Päälliköillä on rajaton valta, vaan se ei kuitenkaan juuri tule käytäntöön muussa kuin sodan ja retkien johdossa sekä riitain ratkaisemisessa, jotka melkein yksinomaisesti syntyvät naisten tähden. Minkään arvomerkkien kautta eivät päälliköt eroa väestään muutakuin sodan aikana, jolloin he erityisellä tavalla maalaavat ruumiinsa.
Botocudojen tytöt ja pojat menevät keskenään naimiseen jo puolikasvaneina, ja häitä vietetään isolla metsästyksellä, jota seuraa juhla-ateria ja tanssit. Puoliso voipi kuitenkin hyljätä vaimonsa koska tahtoo, vaan sellaisessa tapauksessa vietetään erojuhla, samallainen kuin häät, ja lapset jäävät äidille niin kauan kuin ne ovat pieniä, sekä palajavat isän luokse isommiksi kasvettuaan. Veljet ja sisaret eivät mene keskenään naimiseen Botocudoilla niinkuin useilla muilla Indiaani-roduilla, joilla yleisesti vanhemmatkin ottavat lapsiaan puolisokseen. Monivaimoisuus on tavallista siinä tapauksessa että miehen varat sitä kannattavat, ja muutoinkin ovat molemminpuoliset aviorikokset niin tavallisia, että todellisuudessa heillä on vaimojen yhteisyys. Vaan jos puolisot tapaavat toisensa avion rikkomisessa, niin he rankaisevat syyllistä naarmuilla ja haavoilla käsivarsiin, ja syyllinen ottaa rauhallisesti vastaan rangaistuksen puolisoltaan. Useimmilla on senvuoksi pahasti arpia käsivarsissaan. Varsinkin ovat miehet hyvin mustasukkaisia hetkellisestä mielivaimostaan ja joutuvat hänen tähden helposti riitaan.
Botocudot eli Enkrekmung, niinkuin he itse kutsuvat kansaansa, – joka nimitys merkitsee "me vanhat, jotka näemme kauas", – ovat erittäin alhaisella kehityskannalla oleva nomaadi- eli kiertolais-kansa. Kun he alati muuttavat paikasta toiseen, niin eivät he myöskään pane paljon vaivaa asuntojen rakentamiseen, vaan laittavat ainoastaan vallan yksinkertaisia parin kyynärän korkuisia majoja eli suojuksia, joissa väliin yksi väliin useampia perheitä asuskelee ja makaa. Muutamia palmupuita asetetaan nojaan vastakkain, niin että niiden lehvät yhtyvät, tai lyödään muutamia seipäitä maahan ja niiden yli laitetaan risuinen ja lehväinen katto, – siinä on koko heidän asuntonsa. Maahan levitetty matto, jonka he valmistavat varsinkin Lecythis-puun niinestä, tai sammunut nuotion sija on heidän vuoteenaan. Metsän jättävät he raivaamatta pois asuntojensa ympäriltä, sillä heidän kiviset kirveensä ovat sellaiseen työhön liian heikkoja ja liian harvinaisiakin. Monet Botocudo-joukot, jotka ovat yhtyneet seurusteluun Brasilialaisten kanssa ja heiltä hankkineet itselleen rautakirveitä, rakentavat kuitenkin jo parempiakin majoja.
Melkein koko talous on heillä naisten huolena. Ne kylvävät ja viljelevät papuja, kurbitseja ja maissia, jotka valmistuvat muutamassa kuukaudessa, vaan mandioca ja banaanit eivät botocudoille sovellu viljeltäviksi, sillä metsästys vaatii muuttamista uuteen paikkaan ennenkuin niistä joutuisi valmista satoa. Naiset myös etsivät metsistä syötäviä juuria, caraa (Dioscorea) ja bataatteja (Convolvulus lajeja), palmukaaleja (Euterpe y.m.), sapucaiaa (Lecythis) ja muita syötäviä hedelmiä, sekä mettä. Miesten tuoman metsänriistan paistavat he nuotiossa, carat ja bataatit tuhkassa, kurbitsit maassa ja muut kasvikset huonosti poltetuissa saviastioissa. Jos heillä ei ole sellaistakaan, niin käyttävät he kattilana paksun bamburuovon ontelosta ja nivelisestä korresta leikattua astiaa tai pati-palmun (Diplothemium) leveää lehteä, jonka he kääntävät kokoon ja sitovat kepin alle veneenmuotoiseksi astiaksi. Vesikuppeja valmistavat he kuivatusta kurbitsin kuoresta ja bamburuovosta.
Aseina käyttävät botocudot joutsea ja nuolia, ja jälkimäisiä on heillä kolme eri lajia, nimittäin pienempää ja isompaa saalista sekä vihollista varten, vaan he eivät niitä myrkytä. Sotanuijakin on heille tuntematon.
Tapetun vihollisen pään asettavat he seipään kärkeen voittomerkiksi ja lapsille maaliksi ampumaharjoituksissa, vaan ruumiin he syövät, hiukan sitä paistettuaan, olkoon se sitten erirotuisen vihollisen, niinkuin Machari'n, Macuni'n ja Capocho'n, tai heidän likeisen heimolaisensa Malali'n, Puri'n ja Coroado'n. Samaan heimoonkin kuuluvat päälliköt käyvät usein keskenään sotaa, joka tavallisesti syntyy siitä syystä, että joku naapurijoukko on käynyt hedelmiä keräämässä eli metsästämässä toisen joukon omistamalla tai anastamalla alalla. Vielä kauas tälläkin vuosisadalla tekivät he sotaretkiä toisiaan vastaan myöskin ryöstääkseen toisiltaan lapsia, joita he möivät Portugalilaisille. Löytyi nimittäin sellainen laki, että se, joka otti Indiaanilapsen kasvatettavakseen, sai pitää hänet kymmenen vuotta maksuttomasti palveluksessaan, josta syntyi se väärinkäytös, että Indiaaneilta ostettiin lapsia ja myötiin sitten kylästä kylään samoinkuin orjia. A. de Saint-Hilaire kertoo Botocudoin olleen yhtämittaisessa sodassa Monoxos-heimon kanssa siitä syystä, että jälkimäiset, joilla oli se kummallinen omituisuus, että heille syntyi melkein yksinomaisesti poikalapsia, tekivät retkiä Botocudoja vastaan ryöstääkseen heiltä naisia.
Mitään varsinaista uskontoa ei Botocudoilla ole, ja ainakaan ei heillä olo minkäänlaista jumalanpalvelusta. Kuitenkin luulevat he löytyvän pahoja henkiä nimeltä Jántschong, jotka heitä kiusaavat ja vainoavat. Myöskin Taru eli kuu saapi heidän mielestään paljon pahaa toimeen. Se saapi muka aikaan ukkosen ja salaman sekä putoaa väliin maahan, jolloin paljon ihmisiä joutuu perikatoon. Sen on vika myöskin, että eräät hedelmät ja ravintoaineet väliin niukkenevat, ja sairaillekin on kuusta paljon haittaa. Niinkuin useilla muillakin Indiaani-kansoilla on Botocudoillakin tapana pahalla ukkoissäällä ja auringon ja kuun pimennyksissä kovalla kirkunnalla ampua nuolia taivasta kohden peloitukseksi kuulle. Hyvä olento, josta on paljon hyötyä, on taas aurinko, Taru-di-po oli "taivaanjuoksija", vaan se ei ole heidän mielestään niin tärkeä olento, kuin kuu, joka saattaa tuottaa niin paljon turmioa ihmiselle. Jonkunlaista sielun kuolemattomuutta uskovat he kenties myöskin, sillä heillä on tapana polttaa jonkun aikaa valkeaa kuolleen haudan luona, niinkuin luullaan, pahojen honkien karkoittamista varten kuolleesta. Kuolleet hautaavat he mataloihin hautoihin joko vaakasuoraan eli pystyyn asentoon, käsivarret ristiin rinnan yli ja reidet mahaa vastaan taivutettuina. Hauta kaivetaan joko kuolleen majaan, joka silloin jätetään tyhjäksi, tai majan viereen, jossa tapauksessa laitetaan haudalle palmulehdistä suojus, jota usein myöskin koristetaan lintujen höyhenillä ja eläimen nahalla, ja ympäriltä raivataan ruoho pois.
Botocudojen eli Enkrekmungein kieli on sangen köyhä ja täynnä onomatopoieetillisia sanoja. Kun he eivät voi käyttää alahuultaan, jonka he batoque'lla ovat turmelleet, niin he puhuvat nenän ja kurkun kautta, josta heidän puheensa saapi kummallisen äänteen. Kun he jotakin innokkaasti pyytävät, niin on heillä tapana alkaa laulaa eli veisata sanojaan, ja kun he tahtovat lausua että jotakin on paljon eli joku on suuri, niin uudistavat he samaa sanaa monta kertaa. Esimerkiksi ouatou-ou-ou-ou-ou-ou merkitsee isoa virtaa ja merta.
Näytteeksi heidän kielestään lueteltakoon tässä seuraavat sanat:
Nuck (gnuck) = ihminen
Jocknang = nainen
Kgikanu = isä
Kgiparak = veli
Kgicutä = sisär
Curuck-nin = lapsi
Keräng-cat = pää
Kerän-kä = tukka
Po = jalka
Kniaknon = korva
Naak = maa
Kjiemm = koti
Bacan-gnick = liha
Tu = nälkä
Hgick (kigick) = minä
Kigitia = kuuma
Merong = kova
Mökarang = raskas
Nongcut = syödä
Emporock = juosta
Ong-ong = laulaa
Ong = puhua
Ningkäk = varastaa
Hang = nauraa
Ning = tule (tänne)
Up = anna
Tonn-tonn = ei ole hyvää
Cuang-gipakiu-gikarän = maha on hyvin täynnä
Magnan-ah = tuo vettä
Ae-rehä = hyvä on
Uruhu = paljon
Mokenam = yksi
Magnan-niimtiak = kylmä vesi
Amnup = ei (en tahdo).
Kummallisen sattumuksen kautta kajahtavat seuraavat sanat suomelta: joop (jiop) = juoda, hii = hän (siis: hii joop = hän juopi), kuckjunn = nukkua, mung = mennä. Vaikka senkalttaisella yhtäläisyydellä luonnollisesti ei voi olla mitään arvoa kysymyksessä kansain syntyperästä, mainittakoon tämän kanssa yhteydessä kuitenkin löytyvän sellainen mielipide, että ainakin jotkut Etelä-Amerikan Indiaani-kansoista ja niiden joukossa juuri Botocudot olisivat Aasiasta tulleita Kiinalaisia ja Siperialaisiakin, joita aluksineen olisi hyvin kaukaisessa muinaisuudessa merenvirta ajanut Amerikaan. Jo ensi katseella, kun näkee brasilialaisia Indiaaneja pistää silmiin yhtäläisyys heidän ja mongooliseen rotuun kuuluvain kansain välillä. Luullakseni ei kukaan hämmästyisi, jos näkisi Sisä-Aasiassa Kiinan rajalla kansan, jolla olisi kasvonpiirteet ja muut ruumiilliset omituisuudet vallan samallaiset kuin Botocudoilla ja useilla muilla Brasilian Indiaanikansoista. Heidän ihonsakaan ei ole sitä tummemmin keltainen, kuin monella päivettyneellä Suomalaisella ja varsinkin vanhemmalla franskalaisella miesväellä sangen yleisesti. Samaa myöntää myöskin Franskalainen A. de Saint-Hilaire.
A. de Quatrefages, joka on tutkinut kysymystä Amerikan alkuasukkaista, tulee siihen päätökseen, että jo ennenkuin Columbus löysi Amerikan, siellä asui Vanhan Maailman kolmea rotua, keltaista aasialaista, valkoista eurooppalaista, ja mustaa afrikalaista. Valkoinen asui Koillis-Amerikassa, keltaista tavataan vielä Brasiliassa, jossa Botocudot siihen kuuluisivat, ja mustia asui St.-Vincentin saarella Mexicon lahden suussa sekä Panaman taipaleella. Muutamat Floridan, Brasilian ja Californian Indiaani-kansat olisivat myöskin mustaa rotua.
Yhteys Vanhan ja Uuden Maailman välillä jo kaukaisessa muinaisuudessa ei ole laisinkaan mahdoton. Useita kertoja tunnetaan tuulen ajaneen Grönlandista pienissä veneissä Eskimooeja vielä elossa Skotlannin saaristoihin, ja samoin kuljettaa usein merenvirta myöskin Aasian puolelta aluksia Amerikaan. Vuosien 1782 ja 1876 välillä tiedetään 49 veneen sillä tavoin siirtyneen Tyynen meren yli. Niistä saapui 19 Aleuttion saaristoon, 10 Alaskan niemelle, 3 Yhdysvaltain rannikolle ja 2 Sandwichin saaristoon. Aasialaisilla ranta-asukkailla on vielä nytkin tapana vaimoineen ja lapsineen lasketella pienillä veneillään Amerikan puolelle Tyynen meren pohjaisen pohjukan yli. Kaikki sellainen on voinut tapahtua jo kaukaisessa muinaisuudessakin.
Vaan historiallakin on Amerikasta paljoa aikaisempia tietoja, kuin Columbuksen ajoilta. Paavi Gregorius IV mainitsee Grönlandin lähetystoimesta bullassaan vuodelta 835, ja vuonna 1124 oli siellä jo piispanistuin. Amerikan mantereellekin purjehtivat Norjalaiset tai Islantilaiset jo ennen Columbusta, niinkuin Köpenhaminan arkistossa säilytetty Codex Flatoensis varmasti osoittaa. Vanhimmat Kiinalaiset aikakirjat kertovat isosta mantereesta, joka on itäänpäin 20 tuhannen li'n päässä (1 li = 536 metriä), ja de Guignes on Kiinan historiaa tutkimalla tullut siihen päätökseen, että Kiinalaiset tunsivat Amerikan jo vuonna 458 j.Kr. eli tuhatta neljäkymmentä vuotta aikaisemmin, kuin Columbus. Kiinalaiset ja Japanilaisetkin historiat tietävät nimittäin puhua äärettömän isosta maasta nimeltä Fou-Sang, joka on itäänpäin Kiinasta ja jonne viisi buddan-uskoista Kiinalaista, kotoisin Samarkandista, olivat perustaneet uudis-asutuksia. De Guignes'en ja Guimet'in mukaan on Fou-Sang Amerika.
Kiinalaisten uudis-asukkain vaikutukseksi on myöskin arveltu sitä merkillistä yhtäläisyyttä, jonka huomaa useissa muinais-Perulaisten ja Kiinalaisten sivistys-oloissa ja tavoissa. Vanhat perulaiset venheet, eräät yksityiskohdat Perulaisten rakennustavoissa, nuorille rakennetut sillat, kastelu-järjestelmä, Incain maanviljelys-juhlat ynnä monta muuta omituisuutta viittaavat Perun muinais-sivistyksen Aasialaiseen alkuperään. Franskan lähettiläs kreivi de Sartiges kertoo La Paz'in kansallis-museossa Boliviassa säilytettävän kaksi astiaa, jotka ovat jätteitä Aymaralaisesta muinais-sivistyksestä, ja joihin oli kuvattu elefantteja, jotka kantoivat torneja eli palanquineja selässään. Kuitenkaan ei ole historiallisella ajalla eikä myöskään siihen aikaan, jolloin nämät astiat ovat valmistetut, Amerikassa elänyt elefantteja. Niiden kuvaajalla täytyi siis olla tietoja Aasialaisista elefanteista.
Yhteydessä tämän kanssa mainittakoon eräs omituisuus kokos-palmun levenemisessä Amerikassa. Oviedo kirjoittaa vuonna 1526, siis lyhyt aika Mexicon valloituksen jälkeen, kokos-palmua kasvavan runsaasti eräässä maakunnassa Tyynen meren rannalla, ja sitä myöhemmiltä ajoilta on tietoja sen levenemisestä myöskin useilta muilta paikoin Tyynen meren puolisella rannikolla. Sen täytyi siis kasvaa Tyynen meren rannikolla ainakin joillakuilla paikoin ennen Eurooppalaisten tuloa sinne, vaan itäosaan Amerikaa tiedetään se levitetyksi vasta myöhemmin. Sen kotoperä on kuitenkin toiselta puolen Tyyntä merta ja siitä on Aasiasta tietoja jo kolmen tai neljän tuhannen vuoden takaa. Luultavaa ei sitävastoin ole, että se olisi kasvanut Amerikassa vallan kauan aikaa ennen Eurooppalaisten tuloa, sillä siinä tapauksessa eivät Indiaanit olisi jättäneet sitä levittämättä muuannekin ja itäisempiinkin osiin Amerikaa, samoin kuten he ovat tehneet muillekin viljelykasveilleen. Tästä ei kuitenkaan seuraa välttämättömästi, että Aasialaiset olisivat sen tuoneet muassaan Amerikaan, sillä mahdollistahan on että se merenvirta, joka Aasian Indialaisesta saaristosta virtaa troopillista Amerikaa kohden, olisi saattanut sen kuljettaa Tyynen meren yli, varsinkin kun kokos-palmu kasvaa kosteilla paikoin, niinkuin jokien ja muiden vesien rannoilla. Vaan jos niinkin olisi, että sen pähkinät voisivat säilyä turmeltumattomina vedessä niin kauan aikaa, kuin sellainen kuljetus vaatisi, herättää sellaista selitystä vastaan kuitenkin epäilystä sekin seikka, että ne siinä tapauksessa eivät jo paljoa aikasemmin ole joutuneet Amerikaan.
Josko lieneekin luultavaa, että Aasian mongoolilaista kansaa on meritse sekä etelämpää että pohjaista tietä jo kauan ennen Columbuksen tuloa joutunut Amerikaan, löytyy kuitenkin Indiaani-kansoja, varsinkin Pohjais-Amerikassa, joiden ruumiilliset omituisuudet ovat vaikeat johtaa yksinomaisesti mongoolisesta rodusta. Lisäksi on muinaistutkimus saanut tietoja Amerikan asukkaista jo niin kaukaisten aikain takaa, että nykyiset ihmiskunnan rodut ja mantereet, joissa ne asuvat, ovat senjälkeen paljon muuttuneet. Niin kaukaisen muinaisuuden kansoista ja niiden vaelluksista ei enään voi tehdä johtopäätteitä nykyisen maantieteen ja meidän aikamme kansatieteen perustuksella. Minas Geraes maakunnassa Brasiliassa ja samoin myös Yhdysvalloissa on löydetty jätteitä ja luita ihmisistä, jotka elivät samaan aikaan kuin eläin-lajit, joita ei enään ole elossa. Silloin kun suuret elefanttien kalttaiset Mastodon lajit, nykyisistä lajeista eroavat tapiirit, hevoiset ja hirvet elivät Brasiliassa, asui siellä luolissa ihmisiä, jotka käyttivät aseinaan kivisiä kirveitä ja kivikärkisiä nuoleja. Samalla aikaisemmalla quaterneeri-ajalla, johon nämät eläinten ja ihmisten jätteet kuuluvat, ja vieläpä aikaisemminkin tiedetään myöskin Pohjais-Amerikassa asuneen ihmisiä.
