Zwiebusch ja Ilka kiittivät eukkoa ja suuntasivat askeleensa vihreitä portaita kohden. Tuomarin he tapasivat kotoa. Hän seisoi pihalla vanhan, tuuheaoksaisen silkkiäispuun alla ja pudotteli kepillä mustia, liiaksi kypsyneitä marjoja maahan. Hänen huulensa ja leukansa olivat värjäytyneet sinipunerviksi ja sinisiksi. Suu oli aivan täynnä. Tuomari pureskeli laiskemmin kuin härät, jotka ovat kyllästyneet märehtimään palaansa.
Zwiebusch otti hatun päästään ja kumarsi tuomarille.
"Rohkenen vaivata teidän kunnianarvoisuuttanne yhdellä ainoalla kysymyksellä", sanoi hän. "Tekö suvaitsette olla tuomari?"
Tuomari tarkasteli kutsumattomia vieraitaan ja nieltyään märepalansa vastasi:
"Minä olen tuomari, mutta vain päivälliseen asti."
"Entä oletteko jo syönyt päivällistä?"
"Olenhan toki!.. Syön puoli kolmelta… Pitäisihän teidän se tietää, Pyhäpäivinä syön puoli kahdelta."
"Plenus venter non studet libenter, teidän kunnianarvoisuutenne! He-he-he… Totta puhutte. Mutta, teidän kunnianarvoisuutenne, ei sääntöjä ilman poikkeuksia."
"Kyllä minulla… Minä en tässä tapauksessa tunnusta mitään poikkeuksia… Minä tuomitsen ihmisiä ainoastaan tyhjävatsaisena, äijä, kun olen vähimmin taipuvainen hempeämielisyyteen. Kymmenen vuotta sitten koetin kerran tuomita päivällisen jälkeen… Ja mitäpä seurasi? Tuomitsin yhtä astetta liian lievästi. Ja se ei aina ole oikeudenmukaista… Mutta sinähän olet paksu kuin neljänkymmenen ämpärin tynnyri! Syöt varmaankin paljon? Etkö hikoile kantaessasi noin paljon liikaa lihaa? Ja kuka tuo tyttö on?
"Hän on tyttäreni, teidän kunnianarvoisuutenne… Hän juuri tuleekin pyytämään apuanne."
"Hm… Vai niin… Tulehan lähemmäksi, kaunokainen! Minkälainen pyyntö sinulla olisi?"
Ilka astui tuomarin luo ja kertoi vapisevalla äänellä kaiken, mitä oli tapahtunut kreivi Goldaugenin linnan pihalla. Tuomari kuunteli häntä loppuun asti, katsahti Zwiebuschin huuliin, hymähti ja kysyi:
"No, ja mitä nyt tahtoisit, kaunoiseni?"
"Tahdon, että rankaisette tuota naista!"
"Ka niin… Hyvä… Mitä suurimmalla mielihyvällä! Panemme hänet heti torniin."
"Kuuleppas, äijä", sanoi tuomari, kääntyen Zwiebuschiin. "Missä olet tuon kaunottaresi saanut, kuussa vai maassa?"
"Maassa, teidän kunnianarvoisuutenne. Kuussa ei ole naisia, teidän kunnianarvoisuutenne, joten siellä tuskin voi tyhjentää viinilasillista synnyttäjän terveydeksi."
"Jos kerran maassa, niin kuinka hän ei tiedä, että… Millaisia pässinpäitä te olette, hyvä herrasväki! Hoh, millaisia pässinpäitä! Pässinpäitä ja tyhmyreitä!"
"Miksi niin?" kysyi Ilka.
"Luultavasti siksi, ettei teillä ole aivoja… Goldaugenit syöttävät ja juottavat minua, ja minä rupean heitä tuomitsemaan! Ha-ha-ha! Goldaugenit ovat kreivejä, ja hänen isänsä on mustalainen, kehno viuluniekka, jota on piestävä huonosta soitosta. Kummallisia ihmisiä! Ei, ette te ole syntyneet maassa! Ja luuletko hänen viitsivän ruveta käymään kanssasi oikeutta. Hän piirustaa haastelipulle, jonka lähetän hänelle, naaman ja suuren nenän ja heittää sen pöydän alle. Entä todistajasi? Työmiehet? Älähän huoli! He eivät ole sellaisia pohatoita, että luopuisivat leivästään! Ha-ha-ha! Jopa löysit riitaveikon, hupsu tyttö! Ei, älä hulluttele, kaunokaiseni. Katkeraahan tuo on … mutta minkä sille teet? Maailmaa ei luoda uudestaan!"
"Mutta mitä minun on tekeminen?"
"Anna isällesi riepu, jolla hän voi sitoa huulensa. Haava voi saada vihoja kärpästen puremasta… Ja sitten osta lyijyhaudetta… Vain tämän neuvon voin sinulle antaa… Annanpa vielä toisenkin! Ota paksua isääsi kädestä ja laputa matkoihisi… En voi katsella tyhmiä ihmisiä! Vapauttakaa itsenne väärän tuomarin läsnäolosta ja päästäkään minut puhumasta kanssanne."
"Mitä minä teen?" kysyi taas Ilka, väännellen käsiään.
"Hm… Vieläkö tahdot kolmannen neuvon? Kah, rupea samanlaiseksi kreivittäreksi kuin hän. Silloin sinulla on täysi oikeus manuuttaa hänet oikeuteen. Täysi oikeus. Ha-ha-ha – ! Rupea kreivittäreksi! Kunniani kautta! Silloin voit käräjöidä hänen kanssaan, niin paljon kuin sielusi halajaa! Ei kukaan eikä mikään voi sinua estää. Mutta … nyt hyvästi! Minulla ei ole aikaa. Jättäkää minut. Niinkauan kuin et ole vielä kreivitär, on minulla vielä oikeus karkoittaa sinut näin epähienosti kylläisen vatsani ja laiskan kieleni läheisyydestä. Ala marssia, äijä! Älä unohda lyijyhaudetta!"
Tuomari kääntyi poispäin ja kävi jälleen käsiksi marjoihinsa. Zwiebusch ja Ilka menivät pihasta ja lähtivät sillalle päin. Zwiebusch olisi tahtonut jäädä kylään levähtämään, mutta ei tahtonut tehdä vastoin Ilkan mieltä… Hän paapersi tytön jäljessä, kiroten nälkää, joka ahdisti hänen vatsaansa. Nälkä esti häntä ajattelemasta…
"Kaupunkiinko nyt, tyttöseni?" kysyi hän.
Ilka ei vastannut. Kun he tulivat viidakkoon, joka kuului Goldaugenin talonpojille, Zwiebusch kysyi:
"Oletko vihoissasi, Ilka? Miksi et vastaa, kun kysyn sinulta?"
Ilka horjahti ja tarttui käsin päähänsä, vastaamatta mitään.
"Mikä sinua vaivaa, tyttö?"
Tytär pysähtyi ja kääntyi isäänsä päin. Hänen kasvojaan vääristi ilkeä, häijy hymy. Hampaat olivat paljastuneet kuin koiralla.
"Jumalan tähden, mikä sinun on?"
Ilka kohotti kätensä ilmaan, heitti päänsä taaksepäin ja avasi suunsa ammolleen… Vihlova huuto tunkeutui hänen rinnastaan, kaikuen viidakossa. Suuret kyyneleet syöksähtivät jokena tyttären sinisistä silmistä, jonka isää oli loukattu… Ilka itki ja nauroi yht'aikaa.
"Mikä sinun on? Kuinka voi tuolla tavalla suuttua?"
Zwiebusch puhkesi itkemään ja suuteli tytärtään.
"Voiko nyt tuolla tavalla? Istu, Ilka! Jumalan tähden, istu! Kuuletko, istu jo!"
Zwiebusch laski suuret, hikiset kätensä hänen hytkyville olkapäilleen ja painoi hänet alas.
"Istu! Istumme hetkisen varjossa, ja sinä rauhoitut. Menkäämme tuon pajun alle. Kas, siinähän on puro! Tahdotko vettä? Paju kasvaa aina veden vierellä. Missä on pajuja, sieltä on etsittävä vettä. Istukaamme tähän!"
Zwiebusch kantoi Ilkan pajun luo, taivutti hänen polvensa ja laski hänet istumaan nurmelle. Nyyhkytykset kävivät yhä hillittömämmiksi…
"Herkeä jo, tyttöseni! Onko meillä oikeutta noin loukkaantua? Emmekö itse ole ketään loukanneet? Voitko sinä taata, ettei isäsi ole milloinkaan ketään loukannut rankaisematta? Kyllä minä olen loukannut! Sain tänään vain palkkani!"
Samassa kajahti laukaus. Pajussa rasahteli, ja siitä putosi, oksiin takerrellen ja siipiään räpäyttäen, lintu Ilkan syliin. Se oli nuori kotkanpoika. Yksi hauli oli osunut sen silmään, ja toinen oli murskannut nokan…
"Katsopas, kultaseni! Tässä linnussa on verisesti loukattu luontoa… Tämä loukkaus on paljon suurempi kuin meidän kärsimämme… Ja luonto sietää sen. Ei rankaise eikä kosta…"
Pensaissa kahisi ja Zwiebusch näki edessään pitkän, komean, erinomaisen kauniin miehen, jolla oli musta, tuuhea parta ja tummahipiäiset kasvot. Miehellä oli toisessa kädessä pyssy ja toisessa leveälierinen olkihattu. Nähdessään saaliinsa sievän, itkevän tytön sylissä, hän pysähtyi kuin maahan naulittuna.
"Tuo mies muuten on jo saanut rangaistuksensa!" sanoi Zwiebusch. "Ankaran rangaistuksen! Hänen syntinsä kalpenevat sen rangaistuksen rinnalla, jota hän kärsii. Esittelen sinulle, Ilka, Wuniezin kreivin, Saynitzin paroonin. Tervehdin teitä, kreivi ja parooni! Kumpaa teissä on enemmän, kreiviä vai paroonia? Teidän peijakkaan kauniissa olemuksessanne on sangen paljon kumpaistakin… Tuossa on saaliinne! Tyttäreni laulaa sille par'aikaa kuolinmessua."
Parooni Arthur von Saynitz ei ole vanhempi kuin noin kahdeksankolmatta, mutta näöltään hän on yli kolmenkymmenen. Hänen piirteensä ovat vielä kauniit ja nuorteat, mutta silmänurkissa ja suun ympärillä huomaa uurteita, joita tapaa jo elähtäneillä ja paljon kokeneilla ihmisillä. Kauniiden, tummien kasvojen yli oli nuoruus kulkenut vastoinkäymisineen, iloineen, suruineen, juominkeineen, irstailuineen. Silmät kuvastivat kyllääntymistä, ikävystymistä… Huulet ovat vetäytyneet alistuvaan ja samalla kertaa pilkalliseen hymyyn, joka oli tullut tottumukseksi… Parooni von Saynitzin mustat hiukset ovat pitkät ja suortuvaiset. Ne muistuttavat nuoren koulutytön hiuksia, joka ei vielä ole punonut niitä palmikolle. Arthur kylpee harvoin, ja senvuoksi hänen hiuksensa ja kaulansa ovatkin likaiset ja kiiltävät auringossa. Hän on köyhänlaisesti ja yksinkertaisesti puettu… Puku on vaatimaton ja sangen epämääräistä kuosia… Likaisen paidan kaulus ilmaisee, ettei parooni seuraa kuosia. Sellaisia kauluksia käytettiin neljä vuotta takaperin. Kaulahuivina on musta, kulunut nauha; sen solmu, huolimattomasti ja käteisesti sidottu, on viistossa ja uhkaa aueta… Takki ja liivit ovat hienot: ne ovat ylt'yleensä tahroissa, mutta ne ovat uudet. Ne ovat valmistetut kalliista, harmaasta kankaasta, joka on kudottu parhaasta hienosta vuohenvillasta. Kuluneet, jo aikoja sitten ikänsä eläneet silkkihousut verhoavat tiukasti hänen lihaksisia reisiään ja katoavat sievästi polvien yläpuolella pitkävartisten, kiiltävien saappaiden laskoksiin. Saappaiden korot ovat viistossa ja puoleksi kuluneet. Vuohen villaisissa liiveissä riippuvat uusmetalliset vitjat. Vitjoihin on kiinnitetty kuusi kultaista medaljonkia, kultainen, hohtokivisilmäinen haikara ja pieni, erittäin taidokkaasti tehty pyssy, jonka suu on kullasta ja perä platinasta. Pyssynperässä voi lukea: "Parooni Arthur von Saynitzille. Waistafin ja Suolavuorten Metsästäjäyhdistykseltä." Älkää kysykö paroonilta, paljonko kello on: vitjojen taskunpuoleisessa päässä ei ole kello, vaan avain ja sinkkinen vihellyspilli.
Vapaaherrallinen Saynitz-suku ei voi kerskua vanhuudellaan. Se sai alkunsa vasta tämän vuosisadan ensimäisellä vuosikymmenellä. Arthurilla on hallussaan "Saynitzin paroonien historia", pieni vihkonen, jonka Arthurin isä, Karl, oli aikoinaan tilannut eräältä matkustavalta oppineelta ruotsalaiselta pastorilta. Avulias pastori kahmasi hyvät rahat eikä armollisten paroonien sukupuuta rakentaessaan säälinyt paperia eikä totuutta. Sukupuun hän johti yhdenneltätoista vuosisadalta. Moni tietenkin uskoi hänen kirjaseensa, erittäinkin ne, joilla ei ollut syytä tutkia pastorin toimia. Mutta Saynitzit saivat punastua kirjasensa tähden, kun muudan palvelusintoinen kuvalehti, joka halusi osoittaa alttiuttaan, julkaisi heidän vaakunansa ja sukuluettelon, joka oli todellisuutta lähempänä kuin se, josta pastorille oli maksettu. Ensimäinen Saynitzin parooni oli pelkkä aatelismies, joka oli naimisissa erään kristinuskoon kastetun juutalaisen pankkiirin tyttären kanssa. Hän oli joka suhteessa sangen mitätön henkilö, matelevainen, aina nälkäinen ja rakasti rahoja enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän olisikin elänyt koko ikänsä aivan huomaamattomana ja häipynyt ainiaaksi ihmisten muistosta, ellei onnetar olisi hänelle hymyillyt.
Ensimäisellä Saynitzilla oli kaksi veljeä. Toinen niistä oli jesuiitta, joka opiskeli muutamassa yliopistossa fysiikkaa ja omin käsin raivasi itselleen tien kardinaalin arvoon. Toinen veli oli hovirunoilija ja henkilääkärin vävy. Näiden molempien veljiensä mahtavan suojeluksen ja pankkiiri-appensa rahojen avulla, jolla oli huomattava asema rahamaailmassa, Saynitz sai parooninkirjan paljoa helpommin kuin se ensimäinen Saynitz, josta ruotsalainen pastori sepusti valheita. Toinen Saynitz, Arthurin isoisä, taisteli Austerlitzin luona ja kuoli sota-akatemian professorina. Tämä Saynitz oli setänsä, kardinaalin, ilmeinen kuva ja, samoinkuin tämäkin, enemmän virastomies kuin sotilas tahi tilanomistaja. Arthurin isä muistutti ensimäistä Saynitzia. Hänkin oli mitätön, rumanpuoleinen ja mihinkään kykenemätön henkilö. Ollen vajavaisesti sivistynyt, vähä-älyinen, sekä ruumiillisesti että henkisesti heikko, hän näytti asettaneen päämääräkseen hajoittaa maailman tuuliin kaiken sen, minkä onnetar oli lahjoittanut hänen isoisälleen ja isälleen. Mutta sepä ei ollutkaan aivan helppoa. Saynitzin paroonikunta on sangen laaja. Rautatie leikkaa sen kahdessa kohti. Sitä pidetään puistojensa, viinitarhojensa ja viljelysmaidensa tähden yhtenä rikkaimmista ja uljaimmista maatiloista. Sen yhteydessä olevat hevossiitoslaitos ja verkatehdas antoivat parooneille yhteensä kaksituhattaneljäsataa frankkia päivässä, muista tuloista puhumattakaan. Sellaisen rikkauden hävittäminen ei ole helppo tehtävä, mutta Karl von Saynitzilla oli erinomaisia apulaisia. Häntä auttoivat hänen hekumanhimonsa, harkintakyvyttömyytensä, hyväsydämisyytensä ja – poikansa. Elämänsä loppuun saakka hän ei herjennyt rakastamasta naisia. Hän rakasti intohimoisesti, vimmatusti, punnitsematta, antamatta minkään esteen pysähdyttää itseään. Naiset muodostivat päätilin hänen kirjanpitonsa menopuolella, jota paitsi hänen tuskin olisi onnistunut hävittää kaikkea. Hänellä oli jonkun aikaa Wienissä rakastajatar. Tämän rakastajattarensa luo hän matkusti ylimääräisellä junalla, seurassaan suuri joukko irstailunhaluisia kupinnuolijoita, jotka joivat silkkaa samppanjaa. Jokaisella matkallaan hän vei rakastajattarelleen lahjoja, jotka hämmästyttivät kallisarvoisuudellaan ja liiankin kaunopuheisesti todistivat paroonin mielettömyyttä. Lahjat olivat perhekalleuksia, kalliita hevosia, vekseleitä… Hänen wieniläisen lemmittynsä kamarineidolla oli palkkaa tuhat frankkia kuussa ja omat hevoset kaiken varalta. Ylimääräisen junan saavuttua ja ennen sen lähtöä pidettiin loistavia päivällisiä. Pragissa oli toinen rakastajatar, Budapestissä kolmas ja niin edelleen. Naiset jumaloivat häntä, eniten tietenkin hänen anteliaisuutensa tähden. Lukemattomat kaskut ja jutut, joita yhä vielä kerrotaan Karl von Saynitz'ista, kuvaavat paremmin kuin mikään muu tätä jumalointia. Valitsemme niiden joukosta yhden.
Eräässä parhaista saksalaisista teattereista, esiintyi ensi kertaa muudan nuori, vast'ikään teatterikoulusta päässyt näyttelijätär (nykyään hän on hyvin tunnettu draamallisten ja traagillisten äitivanhus-osien esittäjänä). Hän oli nuori, sievä, ja näytteli erinomaisesti. Teatteri tärisi käsienläiskeestä. Kohta ensimäisen näytöksen jälkeen hänelle tuotiin kukkavihko, jota koristi paroonitar von Saynitz-vainajan, Karlin äidin, kallisarvoisin kaulanauha. Parooni uhrasi sen, koska se sattui olemaan hänen povitaskussaan ja medaljongin terävä kärki pisteli häntä kylkeen. Toisen näytöksen päätyttyä eräät korkeassa asemassa olevat henkilöt, jotka silloin olivat teatterissa, menivät kulissien taakse ilmaistakseen ensi-esiintyjättärelle ihastustaan. Näiden korkea-arvoisten joukossa oli von Saynitzkin. Kulissien takana hän liikkui kuin kotonaan. Tyhjennettyään ensimäisen rakastajan pukeutumishuoneessa lasin samppanjaa, hän meni nousevan tähden ovelle. Se oli suljettu. Hän kolkutti.
"Mitä te teette?" ällistyivät korkea-arvoiset… "Te unohdatte itsenne! Unohdatte, ettette nyt ole sirkuksessa tahi operetissa… Tämä ei ole mikään salon madame Deleaux! Te olette hiiden julkea, parooni!"
"Niinkö arvelette? Olen vain kärsimätön…" vastasi parooni.
"Mutta hänhän tulee heti! Eikö teillä ole kärsivällisyyttä odottaa paria kolmea minuuttia?"
"Ei ole."
"Mutta tuohan on sopimatonta! Hän ehkä juuri pukeutuu!"
"Sangen mahdollista", vastasi malttamaton parooni ja kolkutti uudestaan.
"Kuka siellä?" kysyi huoneesta nuoren naisen ääni.
"Minä!" vastasi parooni.
"Kuka te olette?"
"Muudan ihailijoistanne. Minä, suoraan sanoen, en tajua rahtuakaan teidän taitoanne, mutta minulle kerrotaan, että te näyttelette mainiosti, ja olen tottunut uskomaan sanoihin. Avatkaa!"
"Kummallista… Olen pukeutumishuoneessa! Tänne ei saa tulla. Ja kuka te sitten olette?"
"Olen parooni von Saynitz. Minulla on teille asiaa," Ääni huoneessa vastasi hiljemmin eikä enää yhtä rohkeasti.
"Sangen mieluista, parooni… Mutta minä en ole puettu… Odottakaa viisi minuuttia."
"Minulla ei ole aikaa odottaa. Kahden minuutin päästä matkustan. Nyt heti tahi ei koskaan!"
"Ei käy laatuun!"
"Oma asianne… Jääkää hyvästi!.. Kuka, piru vieköön, nykii minua hihasta?"
Paroonin luo oli keräytynyt joukko näyttelijättären ihailijoita. Nämä olivat kovasti kiihdyksissään paroonin julkeudesta. He vaativat paroonia poistumaan ovelta. Näyttelijättären sulhanen, joka oli joukossa, nykäisi häntä hihasta.
"Suvaitkaa poistua ovelta!" huusivat ihailijat.
"Mitäpä, ellen poistuisikaan?" kysyi parooni ja takoi ovea, ei enää sormellaan vaan nyrkillään.
"Te, mademoiselle, luultavasti haluatte, että nämä herrat täällä häpäisevät minut!" sanoi hän oven läpi näyttelijättärelle. "Avatkaa ovi. Puolentoista minuutin päästä matkustan… Nyt heti tahi ei koskaan! Minun, parooni von Saynitzin, tapanani on tehdä kaikki heti tahi ei koskaan. Haluatteko puhua parooni Saynitzin kanssa, jolla on teille asiaa?"
Näyttelijätär nähtävästi alkoi horjua.
"Mitä te haluatte?" kysyi hän.
"Äh, hitto soikoon! Mitä minä voisin haluta?! Minulla ei ole aikaa keskustella. Lasken kolmeen: ellette avaa ovea, kun sanon 'kolme', niin minä lähden, ettekä näe minua enää koskaan… Paljonpa teillä muuten onkin ihailijoita! Sen huomaan monista nykimisistä selässäni ja sivuillani… No niin, minä alotan … yksi … kaksi… No … no…"
Huoneessa oven takana, kuului keveitä askelia.
"Kolme!" laski parooni.
Lukko naksahti. Ovi avautui hiljaa. Paroonin nenän editse pujahti huoneesta sievä, hymyilevä kamarineito. "Parooni astui askelen eteenpäin, ja hänen sieraimiinsa tunkeutuivat pukeutumishuoneen hienot tuoksut. Näyttelijätär seisoi pimeän ikkunan luona shaaliin kietoutuneena. Hänen vieressään oli puku, johon hänen tuli pukeutua… Hänen poskiaan punotti. Hän paloi häveliäisyydestä.
"Jumalani, kuinka viaton hän vielä on!" ajatteli parooni ja kumartaen virkkoi:
"Pyydän anteeksi! Matkustan minuutin kuluttua, ja senvuoksi…"
Näyttelijätär kohotti katseensa parooniin. Hänen silmissään kuvastui uteliaisuutta. Hän näki paroonin vasta ensi kerran, mutta oli kuullut niin paljon hänestä jo teatterikoulussa ollessaan! Hän oli jo kauan jumaloinut paroonia kuulemiensa perusteella.
"Mitä haluatte, parooni?" kysyi hän hetkisen painostavan vaitiolon jälkeen.
"Suokaa anteeksi, mademoiselle, että olen näin itsepintainen, mutta … kunniani kautta, te miellytätte minua!"
Näyttelijätär loi katseensa maahan. Hänen poskensa tulivat entistä punaisemmiksi.
"En rakasta imarteluja" sanoi hän.
"Jumalani, kuinka hän on viaton!" tuumi parooni ja sanoi:
"Suurenko palkan johtajat ovat määränneet teille?"
"Eivät ole vielä määränneet, vaan määräävät… En tiedä, paljonko…
Ensi aluksi, luullakseni, tuskin kahtatuhatta taalaria enempää…"
"Hm… Palkka on hyvä… Aluksi kyllä riittävä."
Parooni vaikeni ja hänen katseensa imeytyi näyttelijättäreen. Tämä oli valmis painumaan maan alle häpeästä ja odotuksesta.
"Jos tulette minun luokseni", sanoi parooni vihdoin, "saatte sataviisikymmentä kertaa enemmän."
Näyttelijättären hohtavat posket kävivät valkeiksi kuin paroonin paidankaulus… Hän kirkaisi, löi kätensä yhteen ja ikäänkuin sadan tykin jyskeen huumaamana vaipui sametilla peitettyyn nojatuoliin. Hän sai hysteerisen kohtauksen. Von Saynitz kumarsi ja poistui. Kun kamarineito tuli huoneeseen, itki näyttelijätär. Nyyhkytykset olivat rajuja, naurunpuuskien keskeyttämiä. Kamarineito pelästyi, juoksi huoneesta ja viiden minuutin kuluttua oli koko näyttämö jakautunut pikkuryhmiin. Ryhmät kuiskailivat, loivat syrjäsilmäyksiä näyttelijättären oveen päin eivätkä tienneet, mitä olisi ollut tehtävä: pitikö suuttua paroonin hävyttömästä käyttäytymisestä, vaiko kadehtia itkevän näyttelijättären onnea? Sulhanen syöksyi kuin mielipuoli huoneeseen, lankesi hänen jalkoihinsa ja huudahti:
"Älkää itkekö, rakkaani! Tämä loukkaus ei jää kostamatta! Mutta … miksi, piru vieköön, te avasitte oven tuolle ihmiselle?"
Näyttelijätär painoi kyyneleiset kasvonsa sulhasensa valkoiselle paidanrinnukselle, laski kätensä hänen olkapäilleen ja kuiskasi:
"Oi, George! Kuinka onnellinen olen! Kuinka onnellisia olemme molemmat! Hän lupasi minulle sataviisikymmentä kertaa enemmän, ja meille opetettiin jo teatterikoulussa, että parooni von Saynitz pitää sanansa! Vahinko vain, että hän on ruma! Mutta … sataviisikymmentä kertaa enemmän!! Mene, ystäväiseni, pyydä ilmoittamaan yleisölle, etten sairastumisen tähden voi jatkaa näyttelemistä."
Seuraavana päivänä näyttelijätär sai jumaloidulta von Saynitzilta kolmen kuukauden palkan etukäteen.
Tämä juttu on todennäköinen, mutta missä määrin se on todellinen, sitä en tiedä.
Paroonin toisena menopuolena olivat kortit. Saynitz pelasi hyvin harvoin. Korttipeli ikävystytti häntä. Mutta kerran pelipöydän ääreen istuuduttuaan hän ikävissään hävitti suunnattomia summia. Ikävissään hän keksi itselleen oman pelinkin. Se oli kovin yksinkertainen. Sen nimi oli "musta ja punainen."
"Punainen vai musta?" kysyi Saynitz vastapelaajaltaan, näyttäen kortin selkäpuolta. "Jos arvaatte oikein, olette voittanut, ellette te arvaa, on voitto minun."
Mitään tätä peliä viisaampaa Saynitz tuskin kykeni keksimään – Mutta siinä hän kykeni menettämään kahden illan kuluessa Wuniczin kreivikunnan, jonka Arthurin isoisä oli aikoinaan ostanut Galitsiasta. Wuniczin kreivikunta oli ensimäinen tuntuva menetys.
Toinen menetys oli hänen puolisonsa, paroonitar von Saynitz, jonka hänen elämäntapansa vei hautaan. Kolmas oli tytär, tekopyhä ja vähämielinen nainen, joka hänen oli, parantaakseen rappiolle joutuneita raha-asioitaan, naitettava eräälle juutalaispankkiirille, joka oli saanut keinoteltua itselleen aatelisarvon. Saynitzin paroonikunta joutui surkean kohtalon alaiseksi. Se pantattiin puoli-ilmaiseksi pankkiirivävylle, joka sitten huutokaupassa ottikin sen itselleen. Karl päätti vaelluksensa siten, että teki epäonnistuneen itsemurhan (luoti osui olkapäähän) ja kuoli tyttärensä ja paterien käsiin, jätettyään sitä ennen pankkiirille "kaiken varalta" useita vekseleitä tukeville summille.
Hänen poikansa Arthur lähetettiin äidin kuoleman jälkeen kahdentoista vuoden ikäisenä Wieniin ja pantiin erääseen pensionaattiin. Siellä hän oppi puhumaan kolmea kieltä ja meni sitten yliopistoon, jossa kirjoittautui filologiseen tiedekuntaan. Pian Arthur kuitenkin heitti filologian ja siirtyi matemaattiseen tiedekuntaan. Siellä hän saavuttikin menestystä. Hän sai palkinnon parhaasta differentialilaskua käsittelevästä ylioppilasaineesta. Suoritettuaan oppijakson matemaattisessa tiedekunnassa hän uudelleen antautui kieliopintoihin. Tämä harhaileminen satamasta toiseen olisi ehkä lopultakin päättynyt hyvin, ellei olisi ollut niitä tuhansia, joita hän joka kuukausi sai postissa ja isänsä asianajajilta. Tuhannet panivat hänen päänsä pyörälle. Kun hän oli kyllästynyt kartuttamaan kirjastoaan, johon hän oli uhrannut suuria summia siitä pitäen kun meni yliopistoon, hän kadotti pohjan jalkainsa alta ja alkoi kulkea isänsä jälkiä. Hän matkusti Pariisiin. Tuhansia kirjeitä kiiti Pariisista Saynitziin vaatien rahoja. Karl oli hyväsydäminen, ja senvuoksi tuli joka kirjeeseen vastaus; jokaisena vastauksena oli maksuosoituksia. Arthurin onneksi rahalähetykset, joita hän sai kotimaastaan, pienenivät pienenemistään joka kuukaudelta, niitä alkoi saapua Pariisiin yhä harvemmin… Sataset työnsivät vähitellen tieltään tuhannet. Samalla kertaa, kun Arthur sai tiedon isänsä kuolemasta, sai hän tuhat frankkia ja kirjeen pankkiirilangoltaan. Pankkiiri kirjoitti, että hänen lähettämässään tuhannessa oli parooni Arthur von Saynitzin koko omaisuus, ja ettei hän, Arthur, voinut toivoa saavansa enää mitään… Arthur luki kirjeen ja tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan.
Hän häpesi kauheasti itseään ja isäänsä. Hän alkoi vakavasti ajatella asemaansa, ja häntä peloitti tulevaisuutensa, jota hän oli niin suuresti rakastanut ja ikävöinyt istuessaan yliopiston penkillä. Hän repi langon kirjeen pieniksi kappaleiksi ja iski kaikin voimin nyrkillään kasvoihinsa… Tuhatfrankkisen hän aikoi heittää ikkunasta kadulle, mutta … ei sentään heittänytkään. Ja siinä hän menetteli oikein. Se tuli hänelle hyvään tarpeeseen. Hän käytti sen paetakseen Pariisista velkojiaan. Hänen velkojiaan olivat hotellinisännät, koronkiskurit ja häpeällisintä kaikesta, ilotytöt… Viimeiset päivät Pariisissa hänen oli täytynyt elää ilotyttöjen kustannuksella… Hän palasi kotimaahansa juopottelusta heikkona, siveellisesti rappeutuneena ja rikkirevittynä, mutta kaikeksi onneksi, ei aivan kokonaan. Hänen terveytensä ei vielä ollut murtunut, eikä hän tietensä ollut milloinkaan ollut heittiö. Onneksi Arthurilla oli joustava luonto. Wienissä hän ryhtyi uudelleen opiskelemaan entistä suuremmalla innolla. Voidakseen elää ja jottei olisi tarvinnut alentua pyytämään rahoja omaisiltaan, hän rupesi algebran opettajaksi erääseen sotakouluun ja kahden suuren pariisilaisen lehden kirjeenvaihtajaksi. Senlisäksi hän jonkun verran ansaitsi kirjoittamalla runoja, joita hän julkaisi ranskalaisissa aikakauslehdissä (Fredrik Suuren tavoin hän ei voinut sietää saksankieltä). Hänen elämänsä oli hiljaista, vaatimatonta, siedettävää, suorana vastakohtana Pariisissa viettämälleen, mutta kauan se ei sellaisena pysynyt … se tuhoutui mielenkiintoisimmassa kohdassaan, juuri samana kultaisena vuotena, jolloin Arthurista tuli filosofian tohtori ja matemaattisten tieteiden maisteri. Sileällä tiellä kohtalo hänet kaasi. Hän oli itse sitä huomaamattaan tehnyt velkoja. Joka ennen on ollut rikas ja nyt on köyhä, hän kyllä ymmärtää tuon "huomaamatta" velkaantumisen. Arthur oli sitäpaitsi nainut erään kauniin, köyhän aatelisneidon, joka oli rakastunut häneen. Arthur oli nainut hänet sekä rakkaudesta että säälistä. Avioliitto lisäsi hänen menojaan. Vihdoin täytyi pakostakin kääntyä sisaren puoleen. Arthur kirjoitti sisarelleen ja pyysi tätä ilmoittamaan, kuinka heidän äitinsä maatilan oli käynyt, ja ellei sitä oltu myyty velasta, luovuttamaan hänelle pienen osan sen tuloista. Samalla hän muun ohessa pyysi sisartaan lähettämään hänelle Wieniin kirjastonsa, jonka sisar aikoinaan oli ottanut säilyttääkseen. Vastaukseksi kirjeeseen Arthur sai langoltaan sähkösanoman, jossa häntä pyydettiin heti saapumaan Saynitziin. Arthur lähti. Kun hän saapui Saynitziin, pyydettiin häntä laskeutumaan rattailta maahan.
"Rouva Pelzer", sanottiin hänelle, "ei pidä pyörien kolinasta.
Vaivautukaa käymään lopun matkaa jalkaisin."
Vierashuoneessa Arthur tapasi lankonsa ja sisarensa. Sisar istui nojatuolissa ja itki. Lanko painoi, Arthurin tullessa sisään, nenänsä sanomalehteen.
"Minä se olen!" sanoi Arthur. "Ettekö tunne?.."
"Kyllä näemme," vastasi pankkiiri. "Teitte oikein siinä, että tottelitte meitä ja tulitte… Meitä ilahduttaa suuresti, parooni, ettette vielä ole kadottanut tottelemisen taitoa… Sana 'totteleminen' haiskahtaa hiukan orjamaiselta, mutta suonette anteeksi… Sellaisille herroille, kuin te, on tottelevaisuus välttämätön…"
"En ymmärrä teitä," sanoi kummastunut parooni. "Sisko, mitä itket? Arthur veljesi on tullut, ja sinä itket … vastaa toki jotakin tervehdykseeni! Herkeä itkemästä!"
"Hän, hyvä herra", virkkoi pankkiiri, "rupesi heti itkemään, kun meille ilmoitettiin teidän saapuvan… Istukaa… Sisarellanne on, Jumalan kiitos, vielä tuoleja. Ette toki kaikkea ehtineet hävittää, te ja isänne. Hän, vaimoni, itkee, koska vielä rakastaa teitä…"
Arthurin silmät levisivät, ja hän pyyhkäisi kädellään otsaansa. Hän ei käsittänyt mitään.
"Niin", jatkoi pankkiiri, kääntämättä katsettaan sanomalehdestä, "hän ei voi niin pian tappaa tunnetta, joka, sen myönnätte, on luonnoton, koska hän todellisuudessa on lakannut olemasta sisarenne… Hm… Te ette ole hänen veljensä. Hän on mittaamattomasti teitä ylempänä. Te olette liian alhainen, ollaksenne tämän naisen veli… Hyvä herra! Kiittäkää tätä naista! Ilman häntä te ette olisi astunut tämän talon kynnyksen yli!"
"Selitä minulle, sisko", sanoi Arthur kalveten, "kuinka minun on ymmärrettävä miehesi… Pelzerin sanat? En käsitä kerrassaan mitään! Ja sinun kyyneleesi… En tosiaankaan ymmärrä!"
Pankkiiritar otti liinan silmiltään, ponnahti pystyyn ja kahistaen raskasta hamettaan, alkoi mittailla vierashuoneen lattiaa. Suuria kyyneliä, täysin todellisia, putoili hänen silmistään lattialle.
"Etkö ymmärrä?" huusi hän kimeällä äänellä. "Tajua jo vihdoinkin, että sinä tapat meidät elämälläsi. Siveettömyytesi saa meidät kuohuksiin! Se kuohuttaa mieltäni sisarena ja kristittynä!"
"Selitä paremmin, sisko!" sanoi Arthur. "En todellakaan käsitä, mitä tahdotte sanoa minulle."
"Vaikene! En tahdo kuulla ääntäsi! Minkä lutkan kanssa olet mennyt siellä naimisiin?"
"Niin, parooni!" säesti pankkiiri kimeällä, säräjävällä tenoriäänellä, "Naidessanne sellaisen kelvottoman naisen, te olette häväissyt Saynitzin paroonien ja niiden nimet, jotka pitävät itseään heidän sukulaisinaan."
Tuolin käsipuu, johon parooni nojasi, natisi. Arthur vapisi kiukusta.
"Sylvia!" sanoi hän, kääntyen sisareensa. "Minä en sanonut sinulle sanaakaan, kun menit naimisiin Pelzer – lurjuksen kanssa. Minä kunnioitin sinun tahtoasi, mutta sinä? Sinä julkeat Pelzerin sanelun mukaan syytää minun kasvoilleni tuollaisia solvauksia! Älä unohda, kuka olet!"
"Minäkö lurjus?" huusi Pelzer. "Annan teille anteeksi sen sananne! Annan teille anteeksi!"
Sylvia polkaisi jalallaan lattiaan ja astui askelen veljeään kohti.
"Tiedän kaiken sinusta!" kähisi hän, niellen kyyneliään. "Kaiken! Ei siinä kaikki, että olet nainut katulutkan, ei siinä kaikki! sinä olet jumalankieltäjäkin! Et käy milloinkaan kirkossa! Olet unohtanut Jumalan! Olet unohtanut, että sielusi on valmis millä hetkellä tahansa erkaantumaan ruumiistasi ja syöksymään perkeleen syliin!"
"Suokoon Jumala, että kaikki olisivat sellaisia lurjuksia kuin minä!" huusi sillävälin Pelzer. "Oo! Silloinpa olisivat maailmassa asiat toisin! Silloin ei olisi maailmassa ihmisiä, joista ei mikään ole pyhää: ei nimi eikä kunnia… Ei olisi irstaita katunaisia, jotka…"
Pelzer vaikeni äkkiä. Hän katsahti Arthuria kasvoihin, ja häntä alkoi pelottaa.
"Sillä tavoin kuin sinä, eivät edes luterilaiset menettele!" kirkui Sylvia. "Me kutsuimme sinut tänne, osoittaaksemme, kuinka syvälle olet vajonnut! Sinun täytyy tehdä parannus! Eroa hänestä ja … muuta elämäntapasi! Viipymättä! Kuuletko! Ymmärrätkö?"
"Jos vetoatte säätymme traditsioneihin", sanoi Arthur kumeasti, "niin tietäkää siis, ettei parooni Arthur von Saynitzin arvon mukaista ole antautua minkäänlaisiin väittelyihin jonkun Venäjän Puolasta tulleen juutalais-siirtolaisen ja hänen vaimonsa kanssa! Mutta … olen alentuvainen teitä kohtaan ja teen yhden kysymyksen. Kysyn ja sitten lähden. Mitä sanotte minulle äitivainajani maatilan johdosta?"