Kreivitär hämmentyi perinpohjin. Häpeissään, kuullessaan ensi kerran elämässään näin häikäilemätöntä puhetta, punaisena ja tietämättä, mihin kätkisi paroonin tuomarinsilmiltä kasvonsa ja kätensä, kreivitär etsi sanoja, mutta ei löytänyt niitä. Tässä nolossa tilanteessa häntä jonkun verran auttoi eräs vähäinen seikka. Samassa, kun Arthur katkaisi piiskan, kuului loitommalta puiden takaa askelten ääntä. Hetken kuluttua kreivitär näki molemmat Fritzit. He tulivat esiin metsästä ja katsahtaen uteliaasti kreivittäreen ja Arthuriin menivät aukion poikki. Edellä kulki nuori Fritz, pitkä onki olallaan. Hänen jäljessään, tuskin siirrellen jalkojaan, astua laahusti vanha Fritz. Oikeassa kädessään vanha Fritz kantoi nuorassa sätkyttelevää nuorta haukea.

"Herra Fritz, miksi teillä ei ole hansikkaita kädessä?" kysyi kreivitär nuorelta Fritziltä.

Fritz loi katseensa maahan, ja vilkaisten syrjäsilmällä kreivittäreen liikutti huuliaan.

"Missä teidän keppinne on? Miksi teillä ei ole keppiä mukananne?"

Nuori Fritz kalpeni ja astui kiireesti metsän laitaa kohti. Puiden luona hän katsahti kerran taakseen ja hävisi metsään. Vanha Fritz laahusti vaieten, kehenkään katsomatta, hänen jäljessään.

"Suonette minulle anteeksi", virkkoi parooni, kun Fritzit olivat kadonneet. "En tahdo teitä loukata… Mutta, kautta kunniani, minä osaisin kostaa viuluniekan puolesta, ellette olisi nainen… Teidän sietäisi hävetä, Thérèse. Minä häpesin tähtenne tytön edessä!"

Parooni nousi ja pani hatun päähänsä.

"Te ette löydä sanoja puolustukseksenne… Parasta onkin! Miksi rupeaisitte valehtelemaan? Puolustuksenne olisi – valhetta."

"En vieläkään ymmärrä teitä, parooni!" sanoi kreivitär.

"Kunniasananne?"

"Niin… kunniasanani…"

"Hm … jääkää hyvästi. Teidän kauniit silmänne ovat täynnä valhetta!

Jumalan kiitos, että vielä osaatte punastua, kun valehtelette."

Arthur suoristautui, nyökäytti päätään ja lähti aukion poikki metsäpolulle.

Kreivitär Goldaugenin otsa peittyi kurttuihin. Hän mietti epätoivoisesti, etsi mielestään sanoja eikä löytänyt… Hän olisi tahtonut puolustaa Arthurille tekoaan, jota hän häpesi. Hänen miettiessään, pureskellessaan ruusunpunaisia huuliaan ja väännellessään sormiaan, Arthur oli kadonnut puiden taakse.

"Parooni!" huusi Thérèse. "Pysähtykää!"

Vastauksen sijasta kreivitär kuuli vain loittonevan Arthurin askelten äänen.

"Parooni!" huusi kreivitär vielä kerran, ja hänen äänensä vapisi pelosta, että parooni poistuisi.

Askelten ääni vaikeni.

Kreivitär seisoi hetkisen paikallaan ja istuutui sitten mietteissään nurmelle. Hänen vieressään oli kaksi tyhjää pulloa kumollaan. Kolmas, jossa oli vielä hiukan viiniä, oli vinossa ruohikossa kaatumaisillaan. Thérèse joi pullon tyhjäksi, nousi ja meni hevosensa luo.

Ratsastaessaan pois aukiolta hän näki parin kolmen askeleen päässä sitä ympäröivistä puista ratsastajan, joka juuri nousi hevosen selkään. Kreivittären nähdessään ratsumiehen hevonen hirnahti iloisesti. Ratsastaja oli noin viidenviidettä ikäinen, pitkä, laiha, kalpea, harvapartainen mies. Päästyään hevosen selkään hän ratsasti kreivittären jälkeen.

"Pysähtykää!" sanoi hän hiljaisella äänellä. Tämän heikon, miehuuttoman äänen väristä saattoi päättää sen tulevan sairaasta rinnasta "Pysähtykää! Tahdon sanoa vain pari sanaa! Pari sanaa ainoastaan!"

Kreivitär ei katsonut taakseen.

"Olette vakoillut?" sanoi hän. "Katselitte varkain?"

"Rakastanhan sinua! En voi elää hetkeäkään näkemättä sinua. Pari sanaa vain!"

V

Kreivitär katsahti mieheensä, kreivi Goldaugeniin (ratsastaja oli hän), ja hiljensi kulkuaan.

"Lääkäri on kieltänyt teitä ratsastamasta nopeasti", sanoi kreivitär.

"Ajakaa hiljemmin… Mitä haluatte?"

"Pari sanaa vain."

"Puhukaa!"

"Kuka hän on?"

"Parooni von Saynitz."

"Von Saynitz? Hänkö? Hänkö siis on von Saynitz? Sama mies, jota joskus olette … rakastanut?"

"Ehkäpä… No niin, hän juuri! Entä sitten?"

"Hm… Hän on vieläkin kaunis… Miksi sallitte hänen sättiä itseänne?

Mikä oikeus hänellä siihen on?"

Kreivi vaikeni, yski ja jatkoi:

"Kukapa tietää, vaikka … vieläkin voisitte häneen rakastua? Voihan vanha rakkaus herätä uudelleen eloon."

"Antakaa minulle piiskanne!" sanoi kreivitär, ja ottaen puolisoltaan piiskan, nykäisi hän hevostaan kiivaasti suitsista ja lähti ajamaan pitkin hakkausta.

Kreivikin tempasi kaikin voimin hevosensa suitsista. Eläin lähti nelistämään, ja kreivi horjahti avuttomasti satulassa. Hänen reitensä olivat käyneet voimattomiksi; hänen kasvonsa vääristyivät kivusta, ja hän hillitsi hevostaan. Se alkoi kulkea hitaammin. Kreivi seurasi katseillaan puolisoaan, antoi päänsä painua rinnalleen ja vaipui mietteisiinsä.

Parin päivän kuluttua Arthur tapasi metsänvartija Blaucherin talon läheisyydessä Thérèsen. Tällä kertaa hän ei ollut ratsun selässä, vaan käveli talonpoikaispuvussa. Se oli näöltään aivan tavallinen, vastaommeltu maalaispuku, mutta oli paljoa kalliimpi mustaa, silkkistä ratsastuspukua. Eriväristen granaattien asemasta hänellä oli kaulassaan turkooseja, smaragdeja, koralleja ja helmiä. Kummassakin käsivarressa oli paksu, kultainen rannerengas. Hame ja lyhyt unkarilaistakki olivat tehdyt kalliista kankaasta.

"Parooni!" huudahti hän, nähdessään Arthurin. "Tulkaa tänne hetkiseksi!"

Kun Arthur meni hänen luokseen, sanoi hän:

"Sananne ja poistumisenne – muistattehan? – tuottivat minulle aika lailla päänvaivaa. Vasta pitkän miettimisen jälkeen asia selvisi minulle. Nyt ymmärrän… Tarkoititte tuota ukkoa … jota löin piiskalla? Niinhän?"

"Niin, tietysti… Oliko se mikään arvoitus?"

"No niin! Nyt tiedän, kenestä puhuitte… Minun ei suinkaan tarvitse teille puolustaa itseäni, parooni, mutta … rauhoittaakseni oikeudentuntoanne… Löin häntä syystä. Hänen takiaan heitti hevoseni minut satulasta maahan. Olin vähällä taittaa jalkani. Ja sitten … hän julkesi nauraa…"

Arthur katsoi kreivitärtä kasvoihin ja päästi iloisen naurun.

"Valheita, teidän armonne!" sanoi hän. "Miksi syöttäisimme toisillemme pajuköyttä? En tarvitse teidän selityksiänne… Ja mitäpä ne hyödyttäisivätkään? Näen nyt ensi kerran teidän sievät jalkanne, ja se riittää minulle täydellisesti… Jalkanne ovat kaiken arvostelun, yläpuolella! Kävelkäämme hiukan. Pyydän, että suotte minulle anteeksi ne hävyttömyydet, joilla teitä kestitsin 'Pronssipeuran' luona. Olin humalassa…"

Arthur ja Thérèse kävelivät kauan. He haastelivat aivan tavallisista asioista, pilailivat, nauroivat. Soittajaukosta, hänen tyttärestään, viisaista ihmisistä ja "veijareista" ei lausuttu sanaakaan. Parooni ei virkkanut ainoatakaan pisteliästä sanaa… Hän oli yhtä rakastettava kuin menneinä vuosina Wienissä Heilenstrahlien luona. Kun hän saattoi Thérèsen Blaucherin talon läheisyydessä odottavien kääsien luo, oli jo aivan pimeä.

"Tahdotteko opettaa minua ampumaan?" kysyi Thérèse noustessaan kääseihin.

"Niin paljon kuin mielenne tekee…"

"Tehkää se, parooni.

Minua ikävystyttää hirmuisesti. Jos te edes hiukankin tahdotte haihduttaa ikävääni, niin teette oikean laupeudentyön… Toden totta.

Auttakaamme toisiamme."

Thérèse puristi Arthurin kättä ja ajoi pois.

Neljän päivän päästä he taas tapasivat toisensa, ja puolen kuukauden päästä ei kulunut päivääkään, jolloin he eivät olisi kohdanneet toisiaan. Parooni opetti Thérèsen ampumaan, ja Thérèse ratsasti joka ilta metsästämään, toisinaan varhain aamullakin. Heidän suhteensa oli sangen epämääräinen. Selvänä von Saynitz kerrassaan hämmästytti rakastettavalla käytöksellään. Hän puhui hiljaisella äänellä, ystävällisesti, huomattavasti karttaen tylyjä sanoja, hymyili ystävällisesti, tarjosi huomaavaisesti suuren kätensä kreivittärelle eikä puhunut kuin "villi", vaan kuten todellinen naisten ritari. Mutta päihtyneenä von Saynitz oli törkeä, kyynillinen, ja naureskeli ilkeästi. Kun hän oli humalassa, sai Thérèse kuunnella mitä mahdottomimpia sanoja. Parooni ivaili häntä, manasi hänet hiiteen, sanoi halveksivansa ja vihaavansa Thérèseä.

"Annan teille anteeksi, von Saynitz", sanoi Thérèse kerran, "vain siksi, että olette päihtynyt. Nukkuvia, mielipuolia ja humalaisia ei saa lyödä…"

"Aa!.. Vai sillä tavalla! Tietäkää siis", vastasi von Saynitz nauraen, "että puhun teille totta vain päihtyneenä. Kun olen selvänä, käyttäydyn teitä kohtaan kuin täysi farisealainen. Älkää uskoko minua selvänä!"

"Meidän ei sovi tavata toisiamme…"

"Miksi ei sovi? Tavatkaamme vain! Teitä vaivaa ikävä, ja minua samoin… Riidassa ja sodassa aika kuluu nopeammin kuin rauhan aikana. Ha-ha! Kohtalo teki mainiosti sotkiessaan välimme ja opettaessaan meitä olemaan kunnioittamatta toistemme hyveitä. Te ette kunnioita minua, koska näette minussa veijarin, ja minä en kunnioita teitä, koska näen teissä kappaleen suloista naisruumista! Ha-ha!"

Thérèsen silmät säkenöivät, ja hän ajoi tiehensä sanaakaan sanomatta. Tämän kohtauksen jälkeen Arthur ei nähnyt häntä viikkoon. Kahdeksantena päivänä hän tapasi kreivittären ja pyysi häneltä anteeksi.

Arthur oli usein päihtynyt. Thérèse lähti monesti hänen luotaan vakavasti suuttuneena ja päätti lujasti olla menemättä häntä enää tapaamaan, mutta…

Niin kului kesä ja saapui syksy. Puut pudottivat kosteaan, kylmään maahan kellastuneet, lyhyen ikänsä eläneet lehtensä… Tulivat sateet. Syksyinen loka ei ole samaa kuin kesäinen: se ei kuivu ja jos kuivuukin, niin ei tunneissa, vaan vasta päivien ja viikkojen kuluttua… Tuulessa oli lähestyvän talven henkeä. Sateiden ja tuulien tummentama metsä oli synkkä eikä enää houkutellut ketään lehväkattonsa alle.

Von Saynitz vaihtoi vuohenvillaisen nuttunsa lyhyeen, puuvillalla sisustettuun päällystakkiin. Hänen saappaansa kadottivat kiiltonsa ja tulivat kuraisiksi… Raikas, kostea tuuli muutti hänen kalpeat kasvonsa punakoiksi. Hänen ja Thérèsen suhde ei vielä ollut kiteytynyt mihinkään määrättyyn muotoon. Heidän keskusteluistaan ei vielä ollut tullut loppua… Thérèse tunsi, ettei hän vielä ollut sanonut kaikkea, ja kävi metsässä entiseen tapaansa.

Mutta kylmä, kostea lokainen metsä pakotti etsimään suojaa muualta… Kohtalo tuli heidän avukseen. He alkoivat käydä toisiaan tapaamassa hyljätyssä, sammalta kasvavassa ja viholaisten ympäröimässä kappelissa, joka sijaitsi Goldaugenien puistossa. Keskeneräiseksi jääneen pyhän Fransiskuksen kammottavat silmät näkivät joka syysilta Arthurin ja Thérèsen. He istuivat lyhdyn heikossa tuikkeessa puolilaholla penkillä ja haastelivat. Arthur, joka tavallisesti oli humalassa, istui haukotellen ja puhuen ilkeyksiä… Thérèse oli marmorinkalpea, ja hänen päänsä oli ylpeästi pystyssä; hän oli jo tottunut Arthurin ilkeään kieleen ja kuunteli kärsivällisesti hänen sanojaan, vastaten itsekin ilkeyksillä. Kun parooni oli selvänä, saivat kappelin nurkissa majailevat hämähäkit kuulla tarinoita menneestä, vielä läheisestä onnen ajasta ja näkivät onnellisen naisen. Arthur rakasti vanhuksen tavoin menneiden aikojen muistelemista. Hänen äänestään värähteli vanhusmainen sävel: hän ei kaivannut mitään ja oli tyytyväinen pelkistä muistoista. Thérèse sen sijaan, joka oli täynnä voimaa, nuoruutta ja toiveita, kaipasi mennyttä aikaa, ja hänen äänensä ilmaisi toivoa… Hän rakasti vielä intohimoisesti parooni von Saynitzia.

Eräänä sietämättömän sateisena syyspäivänä Arthur pistäytyi Blaucherin taloon sateen suojaan. Rouva Blaucher antoi hänelle hymyillen kirjeen.

Avattuaan kuoren Arthur nauroi kuin lapsi, jolle näytetään uutta leikkikalua. Kuoressa oli valokuva ja kirje.

Ne olivat Ilkalta. Parooni katsahti valokuvaan, ja hänen silmänsä suurenivat. Kuva esitti Ilkaa, mutta ei sitä Ilkaa, jonka hän oli nähnyt muutamia kuukausia sitten. Kuvassa ei näkynyt jälkeäkään siitä köyhästä puvusta, jota loukatun Ilkan kuumat kyynelet kerran kostuttivat. Ei näkynyt halpaa samettinauhaa, joka oli pitänyt koossa hänen vaaleita kutrejaan. Arthur näki kuvassa nuoren, komeasti ja kuosikkaasti puetun ylhäisönaisen. Taitavan käden järjestämiä hiuksia peitti olkihattu. Hatussa oli kukkia eikä, mikäli valokuvasta voi päättää, suinkaan halpoja; kauniilla kasvoilla oli ylpeä, ylhäinen, mutta teennäinen hymy… "Pikku hupsu!" sanoi Arthur nauraen ja suuteli Ilkan kuvaa. "Hupsu sinä olet! Varis riikinkukon höyhenissä. Kallis puku ja voittajan ryhti! Kannahan tuota pukua hiukan kauemmin. Saammepa kuulla, millaisen laulun päästät!"

Kirje oli kirjoitettu tutulla käsialalla: "Rakas parooni! Lähetän teille kuvani ja ilmoitan, että isä Zwiebusch ja minä olemme elossa ja terveinä. Vielä ilmoitan, että saan varmasti miljoonan. Saanpa sen hyvin piankin. Elämme nykyään erittäin hyvissä oloissa. Tavatessamme kerron, mitä meille on tapahtunut. Te olette varmaankin jo unohtanut meidät. Tällä kirjeellä muistutan teille itsestäni ja pyydän, ettette unohtaisi, mitä minulle lupasitte. Rakastan teitä suuresti. Näen täällä paljon parooneja ja kreivejä, mutta te olette paras kaikista. Isä lähettää teille terveisensä. Kirjoittakaa minulle seuraavalla osoitteella (seuraa pitkä osoite). Kirjoittakaa: voinko toivoa, vai enkö? Teidän I."

Nauraen ja kääntämättä katsettaan kuvasta parooni pyysi rouva Blaucherilta paperia ja kirjoitti:

"Terve, Ilka! Kiitos. Odotan sinua ja miljoonaasi. Älä tee tyhmyyksiä. Pysy järkevänä ja terveenä. Tervehdi puolestani vanhaa, tuhannesti piestyä paksulaistasi ja anna hänelle suuresta miljoonastasi pari kolme kultakolikkoa ryyppyrahoiksi. Sulhasesi, parooni von Saynitz."

Annettuaan kirjeen rouva Blaucherille postiin lähetettäväksi, Arthur istuutui pöydän ääreen ja alkoi piirtää valokuvaan suurta tulppaania. Kynä oli teroitettu kummastakin päästään. Toinen pää oli sininen, toinen punainen. Kumpainenkaan väri ei käynyt kuvan emaljipintaan. Ilkaa ei saatu tulppaaniin, vaikka Arthur istui piirustushommissaan pimeän tuloon saakka…

Ilkalle ja hänen isälleen oli todella tapahtunut jotakin erikoista…

Viikon kuluttua kohtauksestaan parooni von Saynitzin kanssa, muutamana polttavan helteisenä keskipäivänä, he istuivat eräällä rautatieasemalla katoksen alla. Ankarasta kuumuudesta huolimatta oli asemasillalla paljon väkeä: huvila-asukkaita, tilanomistajia ja vararaiteella seisovan junan matkustajia juoksenteli sinne tänne asemasillalla, täyttäen jokaisen rakennuksen. Vararaiteella seisova juna oli sotilasjuna, ja sellaiset viipyvät jokaisella asemalla pari kolme tuntia… Ensimäisen luokan odotussali oli täynnä upseereita, jotka istuivat juomassa. Kolmannen luokan salissa pauhasi sotilassoittokunta, joka oli houkutellut asemalle suuren joukon yleisöä.

Zwiebusch ja Ilka istuivat suuren kymmenysvaa'an laudalla, lepäsivät ja katselivat yleisöä: Zwiebusch sotilaita, jotka joivat olutta, ja Ilka naisten pukuja. Heidän ohitseen kulki humalaisia upseereita, jotka katselivat Ilkaa. Sievä tyttö miellytti heitä… Aluksi heidän ympärillään kierteli alempia upseereita, mutta juomingin päätyttyä Ilka näki lähellään ylempiäkin… Puolisen tuntia ennen junan lähtöä ylemmät ja alemmat upseerit keräytyivät yhteen joukkoon, ja luoden Ilkaan humalaisia silmäyksiä kuiskailivat keskenään.

"Siellä puhutaan sinusta, Ilka", sanoi Zwiebusch. "Jospa soittaisimme heille jotakin. Ehkä antavat rahaa. Tuo kurja orkesteri onkin paraiksi vaiti."

Zwiebusch ja Ilka nousivat, virittivät soittimensa ja alkoivat soittaa. Ilka lauloi. Upseerit hymyilivät… Ilka lauloi, ettei ole maailmassa kauniimpaa ja uljaampaa väkeä kuin itävaltalaiset sotilaat, jotka voisivat hetkessä valloittaa koko maailman.

"Mainiota! Verratonta!" virkkoivat upseerit. "Älä sinä, äijä, laula!

Häiritset vain mäkätykselläsi! Verratonta!"

"Aate!" huudahti muudan upseeri, jolla oli pitkät, harmaat viikset, ja löi kädellään lakkiinsa. "Kunniani kautta, nerokas aate!"

Ja hän alkoi kuiskailla jotakin tovereilleen. Toverit nyökyttivät hyväksyvästi päätään. Saatuaan toveriensa suostumuksen harmaaviiksinen upseeri tuli hoiperrellen Ilkan luo, tarttui hänen päivettyneeseen käteensä ja sanoi:

"Kuules, lintuni! Me tahdomme ottaa sinut mukanamme junaan… Sinä saat laulaa ja soittaa meille koko matkan, annamme sinulle paljon rahaa. Tulethan?"

Ja odottamatta vastausta hän veti Ilkan käsivarresta toveriensa luo.

"Niin, niin…" vahvistivat humalaiset upseerit. "Me annamme paljon rahaa… Tietysti tulet…"

"Minne te matkustatte?" kysyi Ilka. "Bosniaan, luultavasti… Emme itsekään tiedä varmasti."

"Ei käy laatuun!" esteli Zwiebusch hymyillen.

Mutta upseerit eivät kuunnelleet Zwiebuschin vastaväitteitä. He veivät hymyilevän Ilkan syrjään ja alkoivat kehoitella ja suostutella häntä… Eräs nipisti häntä leuasta.

Zwiebusch, varmana siitä, ettei Ilka suostu, seisoi loitompana ja hymyili. Ilka ei suostu! Hän oli aina vastannut kieltävästi sentapaisiin esityksiin. Hän oli siveellinen tyttö. Mutta vanhuksen hämmästys ja säikähdys ei ollut vähäinen, kun Ilka äänekkäästi nauraen nousi ensimäisen luokan vaunuun; hän meni sisään ja nyökytti ikkunasta päätään isälleen… Vanhus juoksi vaunun luo.

"Minä lähden, isä", sanoi Ilka. "Nouse vaunuun…"

"Oletko mieletön?" huudahti Zwiebusch kalveten, uskaltamatta astua hienoon vaunuun.

"Tule sisään!" kehoittivat upseerit.

Ukko nousi kumarrellen ja hämmentyneenä vaunuun ja alkoi selitellä Ilkalle, ettei tämän sopinut lähteä. Mutta tyttö oli itsepintainen eikä myöntynyt.

"Tahdon saada miljoonan!" kuiskasi hän isälleen. "Ellen saa miljoonaa, niin kuolen."

"Miljoonaa et saa, mutta kunniasi menetät. Sinä menetät kunniasi! Se on epäsiveellistä!"

"Älä pelkää, isä Zwiebusch. Miehet eivät näe eivätkä kuule minulta mitään muuta kuin musiikkia… Olen päättänyt."

Juna lähti liikkeelle, mutta vanhus yhä kehoitti, pyysi, rukoili, vieläpä itkikin tilkkasen.

"Tuo on ikävää, isä!" sanoi Ilka ja meni upseerien luo.

Kalpeana, hikisenä, sormet ja huulet vavisten isä painautui syrjäiseen nurkkaan ja rukoili Jumalaa, ummistaen silmänsä. Hän ei tuntenut tätä hilpeätä Ilkaa, joka kuunteli upseerien typeriä laverteluja, omaksi hiljaiseksi, usein itkeväksi Ilkakseen. Hän ei uskonut silmiään ja korviaan… Käsittämättömiä, arvoituksellisia ovat nuo tyhmät tyttölapset!

Ilkalle järjestettiin oma osasto vaunussa. Hänelle ja Zwiebuschille tarjottiin ylellinen aamiainen, mutta he eivät siihen kajonneet. Lähimmässä kaupungissa, jonka asemalla juna viipyi kaksi tuntia, yksi upseereista kävi eräissä liikkeissä ja osti Ilkalle uudet vaatteet, rannerenkaan ja kengät…

"Rykmentin tyttären malja!" huusivat upseerit, kun Ilka tuli osastostaan uudessa asussaan. "Eläköön!"

Upseerit tyhjensivät lasinsa ja vaativat Ilkaa laulamaan. Hän lauloi, kunnes rykmentti saapui rajalle.

Sellainen oli ensimäinen askel sillä tiellä, jolta tyhmä Ilka odotti löytävänsä miljoonan. Tämä askel oli onnistunut. Kun Ilka kuukautta myöhemmin pakeni Zwiebuschin kanssa rykmentistä, oli hänellä yllään puku, joka oli tullut maksamaan upseereille puolitoistatuhatta frankkia. Hän pakeni ensimäisen luokan vaunussa, jossa paitsi häntä matkusti viisi nuorta tyttöä, vanha nainen, jolla oli suuri kotkannenä, ja paksu, kaljupäinen saksalainen. Matkan varrella saksalainen jakeli käyntikorttejaan, joihin oli kirjoitettu: "Josef Kelter, orkesterin ja unkarilaisen kuoron pitäjä Triestissä." Kyömynenäinen nainen oli hänen yhtiökumppaninsa.

VI

Itsepäinen tyttö pakeni vieläkin kerran, ja se kerta oli viimeinen.

Oli lauhkea huhtikuun yö… Kello oli jo aikaa sitten lyönyt kaksitoista, mutta M – me Blanchardin kesäteatterissa ei näytäntö vielä ollut loppunut. Näyttämöllä esitti M – lle Turille, mustan tieteen professori, taikatemppuja. Hän päästi naisten kengästä lentoon lauman kyyhkysiä ja veti sieltä sitten suosionosoitusten kaikuessa esiin suuren naisten hameen… Hän laski hameen maahan, ja kun hän taas kohotti sitä, ilmestyi sen alta pieni mefistopukuinen poika. Taikatemput olivat aina samoja, mutta niitä voitiinkin pitää vain "muun muassa" – numerona. M – me Blanchardin teatterissa annetaankin näytäntöjä vain jotta ravintolalla voitaisiin pitää teatterin nimitys. Yleisö syö ja juo enemmän kuin katsoo näyttämölle. Pylväiden takana ja aitioissa on pikkupöytiä. Ensirivin yleisö istuu selin näyttämöön voidakseen kiikaroida kokotteja, joiden hallussa on toinen rivi. Koko yleisö enemmän liikuskelee paikasta toiseen, kuin istuu paikoillaan… Se on liian liikkuvaista, eivätkä mitkään hyssytykset saisi sitä pysymään hiljaa sekuntiakaan… Se kuljeskelee permantokatsomon, ravintolasalin ja puiston väliä… Näyttämöä M – me Blanchard pitää myöskin esittääkseen yleisölleen "uutukaisia". M – lle Turillen taikaesityksen jälkeen oli näiden "uutukaisten" määrä laulaa. Odottaessaan taikaesityksen päättymistä yleisö etsii itselleen paikkoja, liikehtii levottomasti ja taputtaa käsiään naisprofessorille, kun ei ole muutakaan tekemistä. Eräässä aitiossa istui itse paksu M-me Blanchard ja leikitteli hymyillen kukkaviholla. Hän vakuutti "muutamille yleisöstä", jotka hyörivät hänen ympärillään, että odotetut "uutukaiset" olivat ihastuttavia… Hänen paksu puolisonsa, joka istui häntä vastapäätä, luki sanomalehteä, hymyili ja nyökytti päätään.

"Oi, niin ovat!" vakuutti hän. "Eipä tämä kuoro suotta tule meille niin kalliiksi. He ovat kaikki kuulemisen ja näkemisen arvoisia…"

"Kuulkaapas", virkkoi pyylevä, harmaantunut herrasmies paksulle M-me Blanchardille, "miksi ei tämänpäiväisessä ohjelmassa ole unkarilaisia lauluja?"

M – me Blanchard heristi veikistellen kysyjälle sormeaan.

"Kyllä tiedän, vicomte, miksi kaipaatte unkarilaisia lauluja", sanoi hän. "Hän, jonka tahtositte nähdä, on sairas eikä voi laulaa tänään…"

"Poloinen!" huokasi varakreivi. "Mikä tauti M – lle Ilkaa vaivaa?"

Blanchard kohautti olkapäitään.

"En tiedä… Mutta kylläpä minun Ilkani on jokaisen mielessä! Te olette varmaan jo sadas, joka tämän illan kuluessa on kysynyt häntä minulta. Sairas hän on, vicomte! Sairaus ei säästä kaunottariakaan…"

"Meidän unkarilainen kaunottaremme sairastaa sangen jaloa tautia", virkkoi rakuunanpuvussa oleva nuori mies, joka seisoi aitiossa toisten joukossa. "Hän oli eilen kertonut tuolle d'Eaumarin narrille olevansa sairas koti-ikävästä. Hei! Katsokaapa, vicomte Cési! Millainen… millainen … tenhotar!"

Rakuuna viittasi näyttämölle, jossa "uutukais" – kuoro juuri sijoittautui.

Cési vilkaisi pikaisesti näyttämölle, mutta kääntyi taas kohta M – me Blanchardiin päin ja alkoi puhua tämän kanssa Ilkasta.

"Hän tekee meistä pilaa!" jupisi hän neljännestunnin kuluttua. "Hän on typerä! Tiedättekö, mitä hän vaatii jokaiselta yhdestä ainoasta lemmenhetkestä? Tiedättekö sen? Satatuhatta frankkia! Ha-ha-ha! Katsotaanpa, kuka hullu sen hänelle antaa! Sadallatuhannella saan sellaisia kymmenen! Hm… Serkkumme tytär, madame, oli tuhat kertaa häntä kauniimpi ja tuli maksamaan minulle satatuhatta, mutta kolmen vuoden aikana! Mutta tämä? Oikullinen tytöntynkä! Satatuhatta… Teidän asianne, madame, olisi selittää hänelle, että hän menettelee kauhean tyhmästi… Hän laskee leikkiä, mutta … leikkiä ei voi laskea ikuisesti."

"Mitä sanoo kaunokaisemme Alfred Désiré?" kysyi paksu M – me Blanchard nauraen ja kääntyen rakuunan puoleen.

"Tyttö ärsyttelee", vastasi Désiré. "Hän tahtoo myödä itsensä mahdollisimman kalliista…"

"Hän tärvelee hermomme ja ottaa tuhannen frankin sijasta kaksituhatta. Tyttö tietää, ettei mikään niin pingota ja heikonna näitä kirottuja hermoja kuin odotus… Satatuhatta – se on herttaista pilaa."

Keskusteluun yhtyi neljäs, sitten viides, ja lopulta puhui Ilkasta koko aitio. Aitiossa oli kymmenkunta henkeä…

Tämän keskustelun aikana istui Ilka eräässä niistä lukuisista pienistä huoneista, joihin näyttämöntakainen osa rakennusta oli jaettuna. Huoneella, joka oli hajuvesien ja puuterin tuoksun ja valokaasun hajun läpitunkema, oli kolme nimitystä: se oli samalla kertaa M – Ile sen ja sen pukeutumis-, vastaanotto- ja asuinhuoneena. Ilkalla oli paras näistä huoneista. Hän istui sohvalla, joka oli päällystetty uudella räikeän tulipunaisella sametilla, ja hänen jalkansa lepäsivät kauniilla, kukallisella matolla. Ruusunpunaisella varjostimella varustetusta lampusta lähtevä valo teki koko huoneen ruusunväriseksi.

Ilkan edessä seisoi noin viidenkolmatta ikäinen kaunis tummaverinen mies moitteettomassa mustassa puvussa. Hän oli "Figaron" reportteri André d'Eeu-Marin. Hän oli toimensa vuoksi Blanchardin teatterin tapaisten paikkojen vakinainen vieras. Hänen käyntikorttinsa takasivat hänelle maksuttoman pääsyn kaikkiin sentapaisiin laitoksiin, jotka toivoivat häväistysjutuistaan mainittavan sanomalehdissä… "Figarossa" julkaistu häväistysjuttu oli niille parhaana reklaamina.

André d'Eau-Marin seisoi Ilkan edessä, pureskellen viiksiään ja pujopartaansa, eikä kääntänyt katsettaan kauniista tytöstä.

"Ei, André", sanoi Ilka murteellisella ranskankielellä, "en voi tulla omaksenne… En millään ehdolla. Älkää vannoko, älkää seuratko minua, älkää alentako itseänne… Kaikki on turhaa."

"Miksi? Ha-ha-ha! Te olette lapsellinen, André… Käsittänettehän, että minulla on syy koska kieltäydyn… Ensiksikin, te olette varaton, ja minä olen jo tuhannesti sanonut teille että hintani on satatuhatta frankkia… Onko teillä satatuhatta?"

"Tällä hetkellä minulla ei ole sataakaan frankkia… Kuulkaahan, Ilkka… Eihän tuo ole totta… Miksi noin säälimättömästi halvennatte itseänne?"

"Mutta jos rakastankin toista?"

"Ja tietääkö tuo toinen, että rakastatte häntä? Ja rakastaako hänkin teitä?"

"Tietää ja rakastaa…"

"Hm… Kylläpä hän on aika heittiö, kun sallii teidän olla tuon ihraisen Blanchardin teatterissa!"

"Hän ei tiedä, että olen Pariisissa. Älkää häntä soimatko, André…"

Ilka nousi ja alkoi kävellä pitkin huonetta.

"Te, André", sanoi hän, "olette useammin kuin kerran vakuuttanut minulle, että olisitte valmis tekemään puolestani, mitä vain haluaisin… Laittakaa niin, etteivät ihailijani ahdistele minua… He eivät anna minulle hetkenkään rauhaa… Heitä on sata, ja minä olen yksin. Kyllähän itse käsitätte… Ja jokaiselle minun täytyy vastata kieltävästi… Onko minulle mikään ilo nähdä ihmisiä, jotka ovat katkeroituneita kiellostani? Järjestäkää niin, olkaa ystävällinen… Olen hirveästi kyllästynyt kaikkiin noihin mielistelyihin, pyyntöihin ja selityksiin."

"Järjestän niin", vastasi d'Eau-Marin, "ettei teitä enää ole kyllästyttävä kukaan muu kuin minä… Ei kukaan muu kuin minä?"

Ilka pudisti kieltävästi päätään.

André kalpeni, ja seuraten kävelevää Ilkaa katseillaan hän lankesi polvilleen.

"Mutta minähän rakastan teitä", sanoi hän rukoilevalla äänellä, "rakastan teitä, Ilka!"

Yht'äkkiä Ilka huudahti. Medaljonki, jota hän oli hypistellyt sormissaan, oli yhtäkkiä auennut. Sitä ennen ei hän kaikista yrityksistä huolimatta ollut voinut sitä avata. Von Saynitz oli unohtanut medaljongin antaessaan sanoa, että siinä oli salalukko.

"Vihdoinkin!" huudahti Ilka, ja hänen kasvonsa loistivat ilosta.

Nyt hän näkisi, mitä se sisältää! Kenties tässä kultaisessa koristeessa on hänen kuvansa? Ja toivossa saavansa nähdä suuren, mustan parran ympäröimät jalopiirteiset kasvot, Ilka juoksi lampun luo, katsahti medaljonkiin ja kalpeni: parrakkaiden kasvojen sijasta hän näki naisen piirteet, ylpeän, majesteetillisen hymyn. Ilka tunsi nuo kasvot! Kultaiseen kehykseen, johon kuva oli sovitettu, oli kaiverrettu: "Thérèse Heilenstrahl rakastaa sinua."

"Vai niinkö onkin!?"

Ilkan kasvoille lehahti heleä puna, ja hän heitti medaljongin luotaan.

"Vai niinkö onkin!? Hän rakastaa häntä! Hm… Hyvä!"

Ilka vaipui sohvalle, ja liikahti hermostuneesti.

"Hän uskaltaa rakastaa häntä!" mutisi tyttö. "Mutta ei! André!

Jumalan tähden!"

Reportteri nousi polviltaan, löi kädellään tomun housuistaan ja meni Ilkan luo.

"André… Tahdon rakastaa teitä, mutta täyttäkää ensin yksi pyyntöni."

"Minkä vain tahdotte! Tuhat pyyntöä, aarteeni!"

"Tähän saakka en ole tahtonut sitä tehdä, mutta… nyt olen pakotettu siihen… Valitsen teidät kostajakseni… Oletteko milloinkaan käynyt minun kotimaassani?"

Nojaten reportterin olkaa vasten Ilka alkoi puhua kuiskaten hänen korvaansa. Hän puhui kauan, kiihtyneesti, viittoillen käsillään. Reportteri kirjoitti jotakin taskukirjaansa.

"Teettekö sen?" kysyi Ilka.

"Teen… Minäkin vihaan häntä sen jälkeen, mitä olen kuullut teiltä…"

"Matkustakaa heti!"

"Mutta kuinka voitte tietää, olenko täyttänyt tehtäväni?"

"Uskon kunniasanaanne", vastasi Ilka.

"Ja te, Ilka, antakaa minulle kunniasananne siitä, että … ette petä minua."

Ilka epäröi silmänräpäyksen ajan. Oli syytäkin! Hänenhän täytyi kurjasti valehdella, valehdella uskolliselle, rehelliselle miehelle ja… valehdella ensikerran elämässään.

"Saatte kunniasanani!"

Reportteri suuteli hänen kättään ja poistui. Tunnin kuluttua hän istui junassa ja oli seuraavana päivänä Ranskan rajojen ulkopuolella.

Saatettuaan reportterin ovelle Ilka meni lämpiöön, johon oli asetettu pikkupöytiä. Kalpeana, kiihtyneenä ja unohtaen, että hänen oli ilmoitettu olevan tänä iltana sairaana, hän käveli pitkin huoneita. Hän ei olisi tahtonut ajatella, mutta siitä huolimatta hänen kuumassa päässään vilisi kaikenlaisia levottomia ajatuksia, toinen toistaan kauheampia. Ajatus, että hänen parooninsa rakasti tai oli rakastanut tuota naista, raateli hänen mieltään. Kun hän tuli permantokatsomoon, kääntyivät yleisön katseet hänen ja M – me Blanchardiin, joka juuri oli päässyt vakuuttamasta, että Ilka oli sairas ja vuoteen omana. "Uutukaiset", jotka tekivät parastaan näyttämöllä, kuulivat yhtäkkiä supinaa, vihellystä, käsienpauketta ja alkoivat kumarrella … mutta suosionosoitukset eivät olleetkaan tarkoitetut heille.

"Näyttämölle! Unkarilaisia lauluja!" ulvoi haltioitunut yleisö. "Mars, näyttämölle! Ilka! Bravo!"

Ilka hymyili, osoitti kurkkuaan ja poistui, jättäen paksun M-me Blanchardin parhaansa mukaan selviytymään yleisöstä. Hän meni erääseen ravintolan yksityishuoneista, jossa hän tavallisesti illasti "ystäviensä" seurassa. Häntä seurasivat ihailijatkin.

Tällä kerralla illallispöydässä vallitsi painostunut tunnelma. Ilka oli vaiti eikä syönyt mitään. Iloisen naurunhelinän ja murteellisten ranskankielisten sanojen sijaan "ystävät" saivat kuulla vain syviä huokauksia. Cési, pääpukari illallispöydässä, jurotti niinikään.