Sulkeuduttuaan toisen luokan vaunuun, hän heittäytyi suulleen sohvalle ja matkusti siinä asennossa Wieniin saakka. Wienissä kohtalo antoi hänelle toisen kolauksen. Tullessaan kotiinsa hän ei tavannut vaimoaan. Hänen kiihkeästi rakastettu vaimonsa oli hänen poissaollessaan karannut rakastajansa luo… Hän oli jättänyt kirjeen, jossa pyysi anteeksi. Arthuriin hänen uskottomuutensa vaikutti kuin salaman isku…

Viikon kuluttua hänen vaimonsa, jonka rakastaja oli ajanut luotaan, palasi hänen luokseen, myrkytti itsensä ja kuoli hänen huoneensa kynnykselle… Kun Arthur, vaimonsa haudattuaan, palasi hautausmaalta kotiin, antoi palvelija hänelle kirjeen. Se oli Sylvialta ja oli seuraavansisältöinen: "Rakas veli! Me tiedämme kaiken… Salainen murha, jonka olet tehnyt hävittääksesi maan päältä sen rikoksen jäljet, joka on tuhonnut nimemme, on Jumalalle kauhistus… Me vaadimme vain katumusta, mutta hän, sinun vaimosi, olisi voinut elää. Hänen kuolemansa ei ollut tarpeellinen. Sinun olisi vain pitänyt erota hänestä. Mutta älä joudu epätoivoon. Me rukoilemme puolestasi, ja usko minua, rukouksemme eivät ole turhat. Rukoile sinäkin. Sinun Sylviasi."

Arthur repi kirjeen pieniksi palasiksi. Hän tallasi jalallaan palasia, joille herjaava käsi oli kirjoittanut Jumalan nimen… Hän puhkesi itkemään ja kaatui tiedottomana lattialle… Opettajantoimensa, filosofian, matematiikan, ranskankieliset runot – kaiken Arthur nyt heitti ja unohti. Vihdoin, tultuaan tajuihinsa, hän joi itsensä mielettömään humalaan ja siitä hetkestä alkaen samoili "villinä Saynitzina", kaksipiippuinen pyssy olallaan, Saynitzin, Goldaugenin ja muiden kylien ympäristössä, juoden satumaisia määriä viiniä ja hävittäen riistaa. Hän alkoi viettää omituista elämää… Ihmiset näkivät hänet vain kyläravintoloissa ja kapakoissa, jotka hauskan kirjavina koristivat teiden risteyksiä. Hänet näkivät ja tunsivat kaikki metsänvartijat ja useimmat paimenet.

Missä hän asui, mistä eli, sitä ei kukaan tiennyt. Häntä olisi pidetty mielipuolena, ellei hän olisi puhellut niin järkevästi niiden ihmisten kanssa, joita hän sattui kohtaamaan. Ei tiedetty, mitä hänestä oli ajateltava. Häntä kutsuttiin "villiksi Saynitziksi", "kuljeksivaksi erakoksi" ja "onnettomaksi Arthur parooniksi". Bulevardi-sanomalehdet rupesivat puhumaan hänestä, – jostakin suuresta oikeusjutusta, jonka hän aikoi panna vireille Pelzereitä vastaan, sisaresta, joka lain turvin oli ryöstänyt veljensä putipuhtaaksi; julkaistiin ilman aikojaan kaskuja ja pikku seikkailuja Arthur von Saynitzin ja hänen isänsä elämästä. Löytyipä lehti, joka valitti Saynitzin suvun häviämistä…

Arthur harhaili etupäässä puistoissa ja metsissä. Niissä oli enemmän riistaa kuin kedoilla ja jokivarsilla. Puistojen omistajat eivät kieltäneet häntä metsästämästä. He vihasivat hänen sisartaan ja näkivät hänessä Pelzerin pahimman vihollisen.

Emännätkin olivat mielissään siitä, että von Saynitz liikkui heidän puistoissaan ja metsissään.

"Eipä voi sanoa", puhelivat he, "että hän olisi metsän kuningas, ei toki! Siksi hän on liian nuori… Hän on paremminkin metsän prinssi!"

Kohdatessaan ihmisiä, metsän prinssi tavallisesti tervehti sangen kohteliaasti. Osuessaan Zwiebuschin ja Iikan luo hän pysähtyi kuin naulittuna; hänen taiteilijansilmäänsä ihastutti ryhmän kauneus ja realisuus, Zwiebusch, Ilka, harppu, viulu ja lintu. Kuullessaan nyyhkytyksiä, Arthur rypisti kulmiaan ja rykäisi vihaisesti.

"Miksi hän itkee?" kysyi hän.

Zwiebusch hymähti ja kohautti olkapäitään.

"Itkee", vastasi hän, "varmaankin siksi, että hän on nainen. Jos hän olisi mies, ei hän itkisi."

"Sinäkö olet pahoittanut hänen mielensä?"

"Minä, parooni! Kadun syvästi…"

Parooni katseli suuttuneena Zwiebuschin rasvaisia, kiiltäviä kasvoja, ja hänen oikea kätensä puristui nyrkkiin.

"Millä olet häntä loukannut, vanha nauta?"

"Loukkasin sillä, että minulla on naama, jota voi rankaisematta lyödä piiskalla… Hän on minun tyttäreni, parooni, ja tytärten läsnäollessa hyvinkasvatetut ihmiset eivät rupea sättimään isiä…"

"Miksi olet loukannut häntä, kelvoton? Älä itke, tyttö! Minä otan selvän tuosta ilkiöstä. Oletko lyönyt häntä, vai mitä?"

"Oikein arvasitte, parooni, mutta vain osaksi… Lyöty kyllä on, mutta ei häntä enkä minä… Teidän osanottonne tytärtäni kohtaan liikuttaa minua, kreivi. Kiitän teitä!"

"Narri!" murahti parooni, huitaisi kädellään ja kumartui Ilkan puoleen.

"Mikä sinun on, ystäväiseni?" kysyi hän. "Mitä itket? Kuka on pahoittanut mielesi? Sano minulle, kuka sinua on loukannut, niin minä… rankaisen häntä, rankaisen ankarasti!"

Paroonin suuri, päivettynyt käsi siveli Ilkan tukkaa. Hänen silmissään oli lämmin, kaunis loiste.

"Meidän, miesten, on puolustettava naisia, koska väkevien täytyy suojella heikkoja. Mitä itket?"

Ja katsellen märkien sormien ja hajallepäässeiden hiusten peittämiä kasvoja, von Saynitz laskeutui polvilleen ja kävi varovasti Ilkan viereen istumaan. Hän puhui äänellä, jollaisella ei pitkiin aikoihin ollut puhunut. Ilka kuuli äänen – hellän, suoraan sydämestä lähtevän, – äänen, johon saattoi pelotta luottaa…

"Mitä itket? Kerro minulle surusi! Vieressäsi ei nyt istu typerä narri, vanha äijä, vaan voimakas mies. Voit huoletta luottaa minuun… Minä olen voimakas ja voin tehdä kaiken… Minkä tähden itket? Kerro nyt!"

Lapset, joilta kysytään heidän itkunsa syytä, alkavat itkeä entistä kiihkeämmin. Samoin on laita naisten. Ilka rupesi itkemään kovemmin…

"Katkerasta itkustasi päättäen, sinulla täytyy olla suuri suru… Kerro minulle… Kerrothan? Minulle voit olla avomielinen. Enhän minä sitä vain uteliaisuudesta kysy. Tahdon auttaa sinua… Kunniasanallani, tyttöseni!"

Arthur kumartui ja suuteli Ilkaa päälaelle.

"Älähän enää itke. Kas niin! Puhuhan nyt, ystäväiseni! Siitä tulee mieli keveämmäksi…"

"Tuskinpa hän aivan heti herkeää itkemästä", virkkoi Zwiebusch. "Hänen hermonsa ovat heikot kuin langat paidassa, jota on käytetty puolikymmentä vuotta. Antakaamme, parooni, hänen itkeä tarpeekseen… Tuohan on tyhmää, Ilka. Vuodatat niin paljon kyyneliä, että kohta janottaa."

"Niin, tosiaankin! Hänelle täytyy antaa vettä!" äkkäsi parooni. "Vettä on aivan lähellä…"

Parooni nousi ja hävisi tiheään lehdikköön. Kuivat risut ja oksat rasahtelivat hänen raskaan ruumiinsa painosta.

"Kas, millainen parooni on!" hihitti Zwiebusch. "Hellä, kohtelias, huomaavainen! Ha-ha-ha! Voisi luulla hänen todella olevankin noin hyvänahkaisen. Voit kyllä uskoa häntä, Ilka, mutta varovaisesti. Hän on kunnon poika, mutta ei sovi pistää hänelle sormea suuhun. Puraisee koko käden kyynärpäätä myöten. Tuosta Goldaugenin jutusta älä kerro hänelle. Hän on sukua noille Goldaugen-lurjuksille ja nauraa sinulle kuin pahimmalle hupsulle. No, joko pian lakkaat vetistelemästä?"

Oksat rasahtivat taas, ja niiden lomasta ilmestyi Arthur, hopeainen metsästäjänpikari kädessään. Pikari oli täynnä vettä.

"Juo… Mikä on nimesi? Ilka? Juo, Ilka!" Parooni laskeutui polvilleen ja vei kylmän pikarin Ilkan huulille. Ilka otti käden kasvoiltaan ja joi puolen pikarillista…

"Kuinka onneton minä olen! Voi, kuinka onneton!" mutisi hän.

"Kyllä uskon sen", virkkoi parooni ja kostutti hänen ohimoitaan kylmällä vedellä, "sanoisin sinua, ystäväiseni, valehtelijaksi, jos väittäisit olevasi onnellinen. Juo vielä!"

"Jumalan tähden, rukoilen teitä, älkää soimatko isääni!" kuiskasi Ilka.

"Hänkin on kovin, kovin onneton!"

"En moiti enää… Toruin häntä pikapäissäni. Luulin aluksi, että hän oli mielesi pahoittanut. Peruutan pahat sanani. Mutta hän suhtautuu niin välinpitämättömästi tuskaasi, ettei se lainkaan sovellu kunnolliselle isälle."

"Puuttuisi vain, että kostuttelisitte vielä minunkin ohimoltani!" virkkoi Zwiebusch nauraen. "Unohdin parkumisen taidon jo silloin, kuin totuin isäni kuritukseen. Mutta olettepa te, parooni, hellämielinen! En tunne teitä samaksi parooni Arthur von Saynitziksi, joka kuusi vuotta sitten iski kaksi hammasta biljardimarkköörin suusta 'Mustan hevosen' ravintolassa Pragissa… Muistatteko, teidän armonne? Yhden hampaan katkaisitte biljardisauvalla ja toisen nyrkillänne…"

"Vähänkö sitä tapahtui kuusi vuotta sitten!" murahti von Saynitz. "Tapahtui paljon, tapahtui sellaistakin, mitä on sopimatonta nyt muistella. Kas niin, Ilka, kerro nyt! Olet jo hiukan tyynempi, ja rauhoittuaksesi kokonaan ei sinun tarvitse muuta kuin kertoa kaikki… No niin! Kuka sinua on loukannut?"

"Ei minua ole loukattu, vaan isääni!"

"Vai sillä tavalla! Isäsikö tähden sinä itketkin?"

"Häntä on kauheasti loukattu! Te olisitte kauhistunut, jos olisitte nähnyt, kuinka häntä, poloista, loukattiin."

"Vai niinkö on asia! Hm… Oletpa sinä erinomainen tyttö! Sinulla, ukko, on hyvä tytär! Harvinaisuus! Mutta, kerrohan edelleen… Rupean hänenkin puolustajakseen yhtä mielelläni kuin sinun."

"Ette rupea, parooni!" väitti Zwiebusch.

"Miksi en?"

"Siksi, että se on mahdotonta… Minulla oli kunnia saada korvapuusti eräältä sangen korkealta henkilöltä, ei miltään pikku ihmiseltä. Mikään luoti ei voi saavuttaa häntä. Eikä teidän huoli käydä minua puolustamaan. Tyttäreni oikkuilee!"

"Mitä höpiset! Minusta on samantekevää, kuka ikinä sinua on loukannut.

Minun luotini, jos niin tarvitaan, voi saavuttaa kenet tahansa… Kerro, Ilka. Minä autan sinua."

Änkyttäen ja syvään huoaten Ilka ilmaisi Arthur von Saynitzille huolensa. Kun hän kertoessaan ehti siihen kohtaan, jolloin kreivitär Goldaugen kohotti ruoskan, synkistyi paroonin katse.

"Oliko se siis … nainen?" kysyi hän.

"Oli, kreivitär Goldaugen…"

"Hm… Jatka…"

Parooni oli pelottavan kalpea ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.

"Jatka, jatka… Minä kuuntelen… Nainenko häntä löi? Eikä mies?"

"Nainen, parooni!"

"Hm… No niin… Miksi et jatka?"

Kun Ilka kertoi, kuinka hänen isänsä oli kaatunut hevosen jalkoihin, kuinka hänestä oli vuotanut verta, katsahti parooni Zwiebuschiin…

"Hänkö siis halkaisi huulesi?" kysyi parooni.

"Kannattaako tuosta nyt puhua? Puhukaamme mieluummin politiikasta!"

"Minä kysyn sinulta, vanha pässinpää, hänkö halkaisi huulesi, vai joku toinen?" huusi parooni ja iski nyrkillään ruohikkoon. "Tytär kärsii hänen tähtensä, ja hän vain ilveilee! Minä vihaan narreja!"

"Hän, hän juuri löi!" sanoi Ilka.

"Käärin vanhan pässinpään nuoreen turkkiin ja palautan sen asianomaiselle", murahteli Zwiebusch. "Minä en ilveile, vaan puhun totta. Politiikka on paljon parempaa, kuin sellaiset keskustelut, joista ei kuitenkaan lähde mitään hyötyä…"

Ilka näytti käsillään, kuinka paljon suunnilleen hänen isästään oli vuotanut verta, kuinka tämä oli ontunut laahustaessaan kappelille. Kun hän kertoi tuomarista ja toisti tämän puheen sanasta sanaan, hymähti parooni pilkallisesti ja sylkäisi parin sylen päähän.

"Nauta!" murahti hän. "Hän on oikeassa! Se kelvoton oli oikeassa. Hän ei voinut tehdä mitään. Tuo goldaugenilainen Aristides on samanlainen Goldaugenien orja kuin hevonenkin, joka oli musertaa kavioillaan tuon shakespearelaisen narrin, sinun isäsi!"

"En tunne läheskään sellaista katkeruutta", lopetti Ilka kertomuksensa, "kun isääni lyövät humalaiset talonpojat. Poliisi ei anna meidän soittaa suurissa kaupungeissa. Mutta se on katkeraa, loukkaavaa, raivostuttavaa, kun nainen, sivistynyt, ylhäinen, lempeäkasvoinen… Ja mikä oikeus hänellä on katsoa meihin niin ylpeästi, niin halveksivasti? Kenelläkään ei ole oikeutta katsoa meihin siten!"

Ilka painoi sormensa kasvoilleen ja purskahti itkemään…

"Ja näinköhän hän todella pääsee rankaisematta?.. Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Jos tämä loukkaus jää rankaisematta, niin minä kuolen… kuolen!

Soittakoon isä sitten yksin! Silloin hän saa myydä harppuni!"

Ilka painoi kasvonsa esiliinaan ja itki hiljaa edelleen. Zwiebusch katseli maahan ja vihelsi silloin tällöin. Parooni oli vajonnut mietteisiin…

"Loukkaus on raskas", sanoi hän pitkän miettimisen jälkeen. "Mutta … täytyy ensin kuulla, mistä on kysymys, ennenkuin menee mitään lupaamaan. Minä valehtelin, ystäväiseni. En olekaan niin voimakas, kuin tunti sitten kehasin. En voi tehdä mitään hyväksesi…"

"Miksi ette?"

"Siksi, että hän on nainen… Enhän voi haastaa häntä kaksintaisteluun!

Asia on ilkeä, tyttöseni. Täytyy alistua…"

"Mutta minä en voi alistua! Mistä saitte päähänne, että minä voin alistua?"

"Voimattomuutesi pakoittaa sinut alistumaan. Sinä olet voimaton, koska olet kerjäläissoittajan tytär, ja minä siksi, että hän, piru hänet periköön, on nainen…"

"Mutta mitä minun on tekeminen?" kysyi Ilka. "Älkää, Jumalan nimessä, uskoko isääni! Hän ei itsekään voi kestää tätä loukkausta! Hän vain tekeytyy välinpitämättömäksi, mutta tosiasiallisesti… Minä lähden Budapestiin tahi Wieniin!.. Ja minä löydän sellaisen oikeuden…"

"Et löydä…"

Ilka hypähti pystyyn ja alkoi kävellä paroonin ja Zwiebuschin ympärillä.

"Löydän!" huusi hän. "Olettehan te lopultakin parooni, ylhäinen, älykäs mies, tunnette kaikki, ja kaikki ylhäiset ihmiset tuntevat teidät… Te ette ole mikään tavallinen ihminen! Miksi ette te voisi kirjoittaa jollekin tuomarille ja vaatia, että hän rankaisee tuota naista lain mukaan? Teidän ei tarvitse muuta kuin sanoa sana tahi kirjoittaa, ja kaikki tapahtuu!"

"Herkeä jo, Ilka!" kehoitti Zwiebusch nuhtelevasti. "Herra paroonia ikävystyttävät sinun tyhmät puheesi! Sinä käytät väärin hänen huomaavaisuuttaan."

"Sinä, Ilka, ajattelet tuolla tavoin", virkkoi parooni, "vain siksi, ettet tunne elämää. Äsken sanoit minulle olevasi onneton, ja samalla on elämänkatsomuksesi kuitenkin kuin sybariitin, joka ei kykene erottamaan vaskea raudasta. Kuinka vanha olet? Seitsemäntoista? Jo on aika oppiaksesi tuntemaan elämää, kaunokaiseni! Elämä on inhottavaa, saastaista, limaisen venyvää joutavuutta, sellaista typerää, tarkoituksetonta, selittämätöntä hölynpölyä, ettei sitä siedä verrata edes lokakaivoon, joka on kaivettu sitä varten, että se täytettäisiin kaikkinaisella saastalla. Jo on aika tietääksesi! Mitä oikeastaan tahdot elämästä? Tahdotko, että se hymyilisi, sirottaisi tiellesi kukkia, kultarahoja? Niinkö? Sitäkö tahtoisit?"

Von Saynitz punastui ja pisti kätensä suureen metsästyslaukkuunsa.

"Jos sellaista tahdot, niin tahdot mahdottomia. Maailmassa on mahdollista vain sietämätön elämä… Jos tahdot elää sietämätöntä elämää – elä, ellet tahdo – siirry toiseen maailmaan. Myrkky on aina valmis palvelukseesi… Lapsi sinä olet, juuri niin! Tyhmeliini!"

Laukusta ilmestyi kuiduista valmistettu pullo. Parooni nosti sen nopeasti huulilleen ja joi ahnaasti muutaman siemauksen.

"Elämä on inhottava!" jatkoi hän. "Sen lakina on sen oma iljettävyys, järkkymättömänä, muuttumattomana! … se on annettu ihmiselle rangaistukseksi hänen typeryydestään…"

"Rakas kaunokaiseni! Ellen olisi niin syvästi tietoinen omasta typeryydestäni, olisin jo aikoja sitten lopettanut päiväni. Kuulia kyllä olisi riittänyt… 'Kärsi', sanon itselleni, 'Arthur! Sinä ansaitset nämä kärsimykset! Ota vastaan, Arthur, minkä olet ansainnut!' Opi sinäkin, tyttö, sillä tavoin ajattelemaan… Silloin on helpompi elää…"

Arthur otti vielä pari kulausta.

"Luomakunnassa on yksi voima, joka jossakin määrin voi sovittaa ihmisen ja hänen elämänsä keskenään. Se voima, sanotaan, on perkeleen luoma, mutta … vähät siitä! Se vetää sielustani pistävät okaat … tietenkin vain hetkeksi. Se voima on täällä pullossani… Juo, Ilka! Yksi kulaus! Se on hyvää onnea…"

Ilka pudisti päätään. Zwiebusch vilkaisi pulloon, nuolaisi huuliaan ja loi häveliäästi katseensa maahan.

"Kas niin, juo nyt, tyhmyri!" kehoitteli von Saynitz. "Se keventää mieltäsi, koetahan!.."

"Juo, Ilka!" kehoitti Zwiebuschkin.

Ilka otti pullon, joi tilkkasen ja rypisti huuliaan.

"Nyt juo sinä", sanoi Arthur Zwiebuschille. "Juo sinäkin, paksulainen!"

Zwiebuschin hymyilevä ja irvistelevä naama kirkastui, aivankuin hän olisi nähnyt kauan kadoksissa olleen ystävän… Hän tarttui pulloon molemmin käsin ja kohotti sen juhlallisesti rasvasille huulilleen. Otettuaan varovasti pari kolme kulausta, hän laski pullon nurmelle.

"Juo pohjaan!" sanoi parooni. "Älä kursaile. Minulla on vielä toinenkin pullo."

Ukko täytti määräyksen silmänräpäyksessä.

"Olen joskus ennenkin nähnyt sinut, äijä!" sanoi von Saynitz. "Naamasi tuntuu minusta tutulta. Missä olen sinut nähnyt?.."

"Minä, parooni, olen sama markkööripoloinen, jonka teidän armonne suvaitsi Pragissa tehdä kahta hammasta köyhemmäksi."

"Ehkäpä niin… Ehkäpä… Sellaisissa asioissa minä olin mestari…

Valitan, etten nyt voi panna niitä takaisin suuhusi…"

Parooni veti laukustaan toisen pullon ja paperikäärön. Käärössä oli piiraita, juustoa ja makkara. Makkaran parooni katkaisi keskeltä kahtia, toisen puolikkaan hän antoi Zwiebuschille, toisen jakoi kahteen osaan, joista toisen antoi Ilkalle ja toisen piti itse.

"Tehkää hyvin, herrasväkeni", kehoitti hän. "Syökää älkääkä kursailko. Syö, tyttö! Juusto on kokonaisuudessaan sinun makoasi varten. Me emme siihen kajoa."

Zwiebusch ja Ilka olivat nälissään eivätkä odottaneet toista kehoitusta. Ahnaasti kuin nälkäiset, huonosti kasvatetut lapset he kävivät eväiden kimppuun ja panivat viidessä minuutissa kätköönsä kaiken, paitsi pientä palaa makkaraa, jonka Zwiebusch säästi haukatakseen viinaryypyn paineeksi.

Viina teki silmänräpäyksessä vaikutuksensa Arthuriin. Hänen kasvonsa alkoivat punoittaa ja kirkastuivat. Silmät vilahtelivat, kuin pyydykseen joutuneet hiiret, ja alkoivat kiiltää. Hän ojensi jalkansa nurmikolle, nojasi päätään nyrkkeihinsä ja hymyili. Zwiebuschiin viina ei vaikuttanut. Hänen aivonsa pysyivät samassa tilassa kuin sitä ennen. Ilkaan viina vaikutti herpaisevasti. Hän istui erillään syrjemmällä, käsien varassa ja mietti.

"Juo, ukko!" kehoitti Arthur. "Parempi on olla humalassa ja iloinen kuin selvä ja surullinen. Hyvä viina on meidän pelastuksemme… Ellei sitä olisi, niin ihminen olisi hukassa. Juokaamme sen malja! Minkätähden löin hampaat suustasi? Muistatko?"

"Kuinka en sitä muistaisi? Kyllä muistan… Te olitte hiukan pöhnässä ja tahdoitte, että minä olisin siepannut suuhuni pöydältä lentävän pallon. Kun minä ilmoitin, etten ollut halukas täyttämään käskyänne, niin te ryhdyitte ankarampiin toimenpiteisiin…"

"Nauta!" murahti Arthur.

"Kuka?"

"Kuuleppas, kaunokainen!" sanoi Arthur yhtäkkiä kääntyen Ilkaan päin. "Sinä muistutat tavattomasti erästä tyttöä, johon olin lapsena rakastunut. Tätä tyttöä ei kylläkään ollut olemassa, mutta hoitajattareni kertoi hänestä minulle joka ilta. Olen aina kuvitellut hänet juuri sellaiseksi, kuin sinä olet. Tämä tyttö eli, kuten hoitajattareni kertoi, muutamassa valtakunnassa ja asui suuressa tulppaanissa. Hän istui emin nenässä ja katseli kukan lehtien takaa Jumalan maailmaa. Hänen askarensa olivat mitä erilaisimpia. Hän hoiteli kukkia, keräsi pikku pulloseen kastetta, jota hän käytti kylpemiseen ja juodakseen, lauloi lauluja. Tyttö ei ollut, unohdin kai sanoa, sinun sakarisormeasi suurempi. Hänen ravintonaan oli pelkkä mesi, jota mehiläiset hänelle toivat, ja pukunaan hänellä oli purppuranpunaisia kukkalehtiä. Hänen erikoisalansa oli lääketiede. Hän manasi hammassärkyä, sitoi haavoja, valmisti rohtoja ja niin edelleen. Muutamalle sirkalle, joka hämähäkin kanssa otellessaan oli taittanut jalkansa, hän teki leikkauksen, osoittaen siinä niin suurta taitoa ja asiantuntemusta, että Bilrothkin olisi sitä kadehtinut. Lääketieteen ohessa hän ei lyönyt laimin muitakaan askareita. Hän ompeli vaatteita köyhille hyönteisille, korjaili kultakuoriaisten kamariherran tukkeja, leppäkerttujen liivejä; hyönteiset kunnioittivat häntä ja rakastavat häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olipa syytäkin! Hän köyhtyi kerrassaan kerjäläismatosia auttaessaan, jotka joka taholta ryömivät hänen luokseen pyytämään almuja; hän menetti äänensä saarnatessaan hyönteisille. Hänen saarnansa olivat kaunopuheisuuden ihanimpia tuotteita. Täysin varmoista lähteistä tiedetään, että kymmenen kuhnuria kuultuaan hänen saarnansa 'laiskuudesta' itkivät omantunnontuskissa ja ryhtyivät keräämään mettä. Hän naitti perhosneitoja ja antoi heille myötäjäisiksi mitä ihanimpia musliinipukuja. Naitti myös sirkkanuorukaisia, terottaen ankarasti heidän mieleensä, etteivät he saa öisin häiritä puolisoitaan kirkumisellaan… Hän oli todellinen äiti! Kerran tulee tytön luo petohämähäkki ja pyytää häntä 'lukemaan' hampaalleen. Tyttö luki loihtusanat, ja ajetus hävisi paikalla hämähäkin poskesta. 'Hyvä', sanoi hämähäkki. 'Kiitos. Lähetän sinulle joskus palkkioksi avustasi kärpäskastiketta… Kuulepas, sainpa nerokkaan ajatuksen! Rupea minun vaimokseni! Mitä siihen sanot?' tyttö nauroi ja vastasi, ettei hän missään tapauksessa voisi ruveta hämähäkin vaimoksi. 'En rakasta sinua', sanoi hämähäkki, 'sinä et minua miellytä, mutta minä tahdon ottaa veroa niiltä hyönteisiltä, joita sinä lääkitset, puet ja opetat lukemaan… Minä tarvitsen rahoja. Etkö tahdo? Hyvä! Ellet kolmen päivän kuluessa anna suostumustasi, tapan sinut näillä hampaillani!' Hämähäkki näytti tytölle hirveät hampaansa ja meni kotiinsa. Tyttö ilmoitti kaikille suojateilleen, mitä hämähäkki oli uhannut. Nämä lensivät kokoon, kömpivät tytön luo joka taholta ja asettuivat hänen ympärilleen puolustusasemiin. 'Ennen kuolemme, kuin luovutamme sinut!' huusivat ne. Tulipa hämähäkki. 'Suostutteko?' kysyi se tytöltä. 'En suostu. Älä herätä tyytymättömyyttä, hämähäkki! Näethän kuinka paljon minulla on puolustajia.' Hämähäkki katsoi eikä nähnyt mitään puolustajia, vaan pelkureita, jotka olivat aivan kalpeita ja vapisivat. Se päästi kovan naurun ja koko hyönteismaailman nähden lävisti tyttöraukan kauheilla hampaillaan ja surmattuaan hänet, palasi rauhallisesti kotiinsa. Mehiläiset rakensivat vahasta arkun ja laskivat tytön siihen… Muurahaiset kaivoivat haudan. Arkun jäljessä kulkivat sääsket, jotka lauloivat ja soittivat torvea mainiosti. Kultakuoriainen siunasi ruumiin… Sanalla sanoen hautajaiset olivat loistavat. Peijaiset sitäkin paremmat. Kaikki hyönteiset söivät ja joivat vatsansa kipeiksi. Hautajaisaterian päätyttyä hyönteiset menivät levolle, antoivat tuhatjalkaisen toimeksi varojen keräämisen muistopatsasta varten ja lensivät kukin kotiinsa…"

"Entä lopuksi?" kysyi Ilka.

"Mitä vielä tahtoisit?" kysyi parooni. "Tahtoisitko, että hämähäkki olisi pantu tyrmään? Älähän! Hoitajattareni oli erinomainen kasvattaja. Hän ei valehdellut minulle satuja kertoessaankaan. Hänellä ei hyvä riemuinnut. Hämähäkki istuu vielä tänäkin päivän kolossaan ja syö kärpäskastiketta, ja halpamaiset hyönteiset, sairaat ja rääsyiset, muistelevat, Herra paratkoon, useammin maukasta hautajaisateriaa kuin tyttöä. Hoitajattarelleni ikuinen autuus! Hän tunsi mainiosti luonnon. Juokaamme, äijä! Mitä arvelet, Ilka? Piditkö sadustani? En tiedä, mistä se johtuu, mutta sinä muistutat minusta tavattomasti tuota tyttöä… Näinköhän sinutkin hämähäkki syö? Ha-ha-ha!.. Voihan niinkin tapahtua… Ja miksi ei söisi, jos voi? Kun hampaat on, niin syö… Mutta sinähän et kuuntelekaan, Ilka. Sinä olet sen näköinen, kuin meitä ei täällä olisikaan!"

Ilka hätkähti ja loi rukoilevan, kysyvän katseen Arthuriin.

"En voi unohtaa häntä", kuiskasi tyttö.

"Sitäkö sinä yhä? Täytyy tyytyä, lapseni. Tuomariheittiön neuvot pysyvät täydessä voimassaan. Sen parempaa ei voi keksiä. Osta isällesi lyijyvettä ja rupea kreivittäreksi…"

"Yhä vain ilveilette! Hyvä Jumala! Kreivittäreksi… Olisiko se mahdollista?"

"On kyllä, jos voit mennä naimisiin jonkun kreivin kanssa, ja mahdotonta, ellet sitä voi. Mutta sinä tuskin voit… Jos kasvojesi lisäksi olisi hiukan enemmän halveksittua metallia, – silloin ei tarvitsisi epäilläkään. Minäkin, hitto soikoon, sinut naisin. Ottaisitko minut, Ilka?"

"Te olette parooni? Ottaisin… Kyllä ottaisin parooninkin…"

"Minä olen kreivikin… Ha-ha-ha… Mitähän, jos kurillani… Hei!..

Siitäpä tulisi ihmeellinen temppu!"

Parooni mietti hetkisen.

"Ei…" sanoi hän. "Se olisi sentään liikaa… Ei kannata. Rakastaa tosin tulppaanityttöä, mutta – voi! – avioliiton täytyy tuottaa minulle ainakin miljoonan frankkia."

"Ei ole kaunista mennä naimisiin rahojen vuoksi, tohtori!" huomautti Zwiebusch, johon viina jo oli alkanut vaikuttaa. "Rahojen tähden naimisiin menemistä, tohtori, pidetään alhaisena tekona."

"Minkäpä teet? Olen valmis halpamaisuuteenkin. Minun täytyy saada miljoona vaikka mistä! Miljoona kun olisi, niin… Mutta sitä teidän ei tarvitse tietää. Minä heille näyttäisin!"

"Naisitteko vanhankin?.."

"Vaikka pirun isoäidin… Miljoonasta olisin valmis kaikkeen! Miljoona on vipu, jolla kaataisin koko helvetin piruineen ja kattiloineen. En puhu tulevasta helvetistä, vaan siitä, jossa nyt olen. Ellen minä tee roistontyötä, annan sillä toisille tilaisuuden tehdä tuhansia. Tulppaanityttö", sanoi Arthur Ilkalle, "miksi ei sinulla ole miljoonaa? Jos sinulla olisi miljoona, niin minulla olisi kaunis vaimo ja sinä olisit kreivitär; olisit noudattanut toista tuomarin antamista neuvoista…"

"Yhä te vain laskette pilojanne!" huokasi Ilka.

"En puhu pilaa… Hanki miljoona, koetahan! Varmasti teen sinusta paroonittaren! Hanki!"

"Emmeköhän ryyppäisi hiukan, tohtori?" ehdotti Zwiebusch. "Keskusteluumme alkaa pujahdella kovin fantastisia aineksia… Hiiteen fantasia! Mekö miljoonista puhuisimme? Helpompi meidän olisi syödä oma päämme, kuin joskus nähdä miljoona… Ei puhuta rahoista! Sellaiset puheet synnyttävät kateutta…"

"Pidä suusi kiinni, ole hyvä! Miksi emme haaveilisi, kun ei ole mitään tekemistä? Ja sinulle, vanha paksuhuulinen, sanon, että jos sinulla olisi miljoona, niin ottaisin tyttösi ja panisin hänet tulppaaniin… Ettäkö olen juovuksissa? Niin, ehkä! Hän miellyttää minua, jumaliste! Katsopas hänen nenännypykkäänsä! Hitto soikoon! Ilka, hanki miljoona!"

"Millä tavoin minä miljoonan hankkisin?" kysyi Ilka.

"Oi, lapsellisuus! Pyhä yksinkertaisuus! Kuinkako hankkisit miljoonan? Sen vei hankkia monella eri tavalla. Tapoja on helppoja ja vaikeita… Vaikea tapa on loppumaton työnraadanta, vapaa ja järkevä, jolloin valvotaan yöt, nähdään nälkää ja sairastetaan. Sellaista tapaa käyttämällä miljoona tulee vasta vanhuudessa, jolloin ei enää kannata mennä naimisiin, ja senvuoksi ei tämä tapa kelpaa sinulle. Toinen keino, helppo sinänsä, mutta usein vaikea seurauksiltaan, on se, että unohtaa erään kaikkia ihmisiä häiritsevän seikan – omantunnon. Varasta ja ryöstä. Mitä älykkäämpi ja häikäilemättömämpi olet, sitä pikemmin pääset paroonitar von Saynitziksi. Varastaa ja ryöstää voi muuallakin kuin maantiellä. Voi varastaa ja murhata huoneessaan istuenkin. Tätä tapaa en sinulle suosittele. Ellet ole kyllin ovela, voi se olla seurauksiltaan sangen raskas: voisit joutua pirun kanssa tekemisiin. Kolmas keino – ota perintö… Mikähän olisi neljäs? Neljäs keino, jota naiset useimmin käyttävät ja jota eivät aina miehetkään halveksi käyttää, on taito käyttää hyväkseen ruumistaan. Mitä parempi henkilön ruumis on, sitä lähempänä on miljoona. Se keino sopii parhaiten sinulle, Ilka!"

"Huonoimmin!" väitti Zwiebusch. "Se ei kelpaa! Jättäkäämme se rauhaan, parooni! Tämä hemaiseva keino haiskahtaa siivottomalle, ja Ilka…"

"On nuori? Ei sillä väliä, saakoon vain tietää. Miksi salata häneltä sitä, mitä hänen pitää varoa? Siis, jatkan: Opi, Ilka, pukeutumaan aistikkaasti, vilauttamaan oikeaan aikaan hameesi alta sievää jalkaasi, viekastelemaan, kiemailemaan… Jokaisesta suutelosta otat vähintään tuhat frankkia. Nykyisessä asussasi tuskin paljoakaan saisit; mutta istuisitpa aitiossa tahi vaunuissa, niin…"

"No, no, riittää!" murahti Zwiebusch. "Jumala ties, mitä te ahdatte tyttösen päähän!.. Lopettakaamme tämä keskustelu. Pyydän teitä, tohtori! Minäpä muutan keskusteluainetta… Niin, tosiaan… Onko totta, mitä puhutaan, että te viime viikolla olette kääntynyt luterilaisuuteen?"

"Totta on… Viimeinen keino – huokein eikä suinkaan ilkein. Opi, Ilka, käyttäytymään maailmannaisen tavoin, haastelemaan – ja, luota minun kokemukseeni, sinä saat miljoonan. Tätä keinoa käytetään liiankin usein. Sitä käyttäisi seitsemän kahdeksattaosaa naisista, jos seitsemän kahdeksattaosaa olisi kauniita ja heillä olisi arvoa markkinoilla. Jos olisit joutunut minun tielleni seitsemän, kahdeksan vuotta sitten, olisin varmasti ostanut sinut, sinä kaunis noita."

"Hiljaa, parooni, Jumalan tähden hiljaa!" varoitti Zwiebusch. "Älkäämme antako kielellemme valtaa!"

Zwiebusch katsahti säikähtyneenä tyttäreensä, Ilka istui ja kuunteli tarkkaavasti paroonia, nähtävästi vähääkään ujostelematta hänen puheensa sisällystä ja muotoa.

"Kyllä ymmärrän", sanoi hän… "Mutta voisitteko te ottaa vaimoksenne naisen, joka on myynyt itsensä?"

"Voisin. Myynhän minäkin itseni mennessäni naimisiin myötäjäisten tähden. Ja niin edelleen… Pyydän sinulta jotakin, Ilka…"

Parooni nousi ja otti liivintaskusta kultarahan.

"Ota, tyttöseni, tämä raha ja valokuvauta itsesi ensimäisessä kaupungissa, johon joudut. Ymmärrätkö? Kuvan lähetät minulle … tällä osoitteella…"

Parooni antoi Ilkalle kultarahan ja kortin, jolle oli kirjoitettu hänen osoitteensa.

"Haluan usein nähdä tulppaanityttöä… Pidän hänet aina povitaskussani… Lähetäthän?"

"Lähetän."

"Erinomaista. Ja nyt, ystäväni, jääkää hyvästi! Minua nukuttaa."

Parooni laskeutui pitkäkseen nurmelle ja pani metsästyslaukun päänsä alle.

"Hyvästi. Oli sangen hauskaa tutustua. Jään odottamaan valokuvaa ja nain sinut, jos hankit miljoonan…"

Zwiebusch nousi ja kumarsi.

"Kiitän teitä, parooni. Te olette ravinnut meidät, ettekö salli meidän soittaa teille kiitokseksi? Meidän ikävä musiikkimme on oivallista unilääkettä!"